Suurten puolueiden vaaliohjelmien turvallisuuspoliittisen analyysin mukaan keväällä ei tulla käymään ”turpo”-vaaleja. Analyysin ensimmäisessä osassa vertaillaan ohjelmien käsitystä turvallisuuspolitiikasta ja Suomen paikasta maailmassa.
Turvallisuuspolitiikka on noussut jälleen politiikan teon ja debatin keskiöön. Ukrainan kriisin seurauksena on keskusteltu sekä geopolitiikan paluusta että eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän kriisiytymisestä. Kansainvälisen tilanteen muutokset ovat heijastuneet myös eduskuntavaalikeskusteluihin.
Puolueiden vaaliohjelmien perusteella huhtikuussa ei silti käydä ”turpo-vaaleja”. Puoluekohtaisia eroja painotuksissa löytyy, mutta kansallisen konsensuksen rikkovia vaalitavoitteita huomattavasti vähemmän. Ainakin vaaliohjelmien perusteella suomalaisten puolueiden keskuudessa ollaankansainvälistä keskustelua maltillisempia lähialueen turvallisuustilanteen suhteen.
Tässä artikkelissa käyn läpi, millaisena puolueet eduskuntavaaliohjelmissaan näkevät Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tilanteen sekä miten puolueet hahmottavat Suomen aseman kansainvälisellä kentällä tulevan vaalikauden aikana.
Perinteisen turvallisuuspolitiikan ytimessä
Vaaliohjelmat rakentuvat vahvasti perinteisen turvallisuuspolitiikan ympärille. Turvallisuutta tarkastellaan ennen kaikkea valtion näkökulmasta ja kansainväliset suhteet hahmotetaan valtioiden välisenä toimintakenttänä. Tässä ajattelutavassa keskeiset uhat liittyvät valtioiden välisiin konflikteihin, joista tuorein esimerkki on Ukrainan sota.
Perinteisessä ajattelussa ulko- ja turvallisuuspolitiikka nähdään sateenvarjona muille politiikan sektoreille. Hyvin hoidettuna se muodostaa ”turvakuoren”, jonka alla valtio voi harjoittaa muuta politiikkaa. Tämä ajattelutapa näkyy selvimmin keskustan vaaliohjelmassa, joka on rakennettu sektoriympyrän malliin. ”Kakkarassa”, kuten puolue itse ohjelmaansa kutsuu, ulko- ja turvallisuuspolitiikka muodostavat ulkokehänä suojakuoren muille politiikan sektoreille.
Muiden puolueiden ohjelmissa ajattelutapa ei näy ulkoasussa, vaan ulko- ja turvallisuuspolitiikka on yksi sektori muiden joukossa. Kristillisdemokraatit pyrkii profiloitumaan perinteisesti ”koti, uskonto, isänmaa” -puolueena. Perhepolitiikan ja kristillisten arvojen lisäksi ohjelmassa korostuu perinteinen, maanpuolustukseen ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojaavan kansakunnan ajatus. Puolue korostaa myös EU:n roolia valtioiden yhteistyöelimenä ja vastustaa liittovaltiokehitystä.
Vihreiden vaaliohjelmassa sana ”turvallisuus” mainitaan vain kerran. Vielä syksyllä Fennovoiman lupapäätöksestä käydyssä keskustelussa vihreät pyrki nostamaan profiiliaan turvallisuuspolitiikassa, mutta vaaliohjelmaan asti tämä ei ole kantanut.
Perussuomalaiset ei ole julkaissut laajaa ulko- ja turvallisuuspoliittista ohjelmaa vaan keskittyy puolustuspolitiikkaan. Puolue korostaa voimakkaasti aseellista maanpuolustusta ja maanpuolustustahtoa Suomen turvallisuuden kivijalkana. Puolueen näkökulma turvallisuuteen jää pitkästä ohjelmatekstistä huolimatta kovin kapeaksi, koska siinä on käsitelty vain yhtä turvallisuuspolitiikan sektoria.
Vaaliohjelman tasolla kokoomus noudattaa maltillisuutta korostaen Suomen pitkää ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa, pohjoismaista yhteistyötä ja uskottavaa puolustusta. Konkreettiset tavoitteet jäävät puuttumaan.
Myös SDP on varsin maltillinen, vaikka se muuten ohjelmassaan pyrkii hahmottamaan Suomelle uutta suuntaa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan kohdalla se selkeäsanaisesti kannattaa ”pitäytymistä nykyisessä turvallisuuspoliittisessa linjassa”.
Uskottavaa puolustusta lisämäärärahoilla?
Puolustusvoimien määrärahoista puolueilla vallitsee vasemmistoliittoa lukuun ottamatta konsensus. Uskottava puolustus käsitteenä näyttää tarkoittavan puolueille samaa kuin riittävä puolustusmäärärahojen taso. Puolueilla ei vaaliohjelmien perusteella ole halukkuutta keskustella tältä osin itsenäisestä puolustuksesta turvallisuuspolitiikan kivijalkana. Viime aikoina esitetyt erilaiset skenaariot Suomea koskevista sotilaallisista uhkakuvista eivät ole muuttaneet puolueiden arviota tältä osin.
Uskottavan puolustuksen käsite vaatisi monelta osin tarkennusta. Kristillisdemokraatit ja RKP vaativat korotuksia puolustusmäärärahoihin. Perussuomalaiset kannattaa puolustushallinnon linjausta, jonka mukaan määrärahoja korotettaisiin ensi vuonna noin 50 miljoonalla ja sen jälkeen vuoteen 2012 mennessä kaikkiaan noin 150 miljoonalla eurolla. Muut puolueet tyytyvät enemmän retoriseen puolustusmäärärahojen tukemiseen. Keskusta puhuu vahvennetusta puolustuksesta, muttei määritä sitä. Kokoomus ja SDP tyytyvät toteamaan, että uskottavasta puolustuksesta on huolehdittava.
Uskottavasta puolustuksesta uhkaa tulla turvasana, jonka sisältöä ei pohdita. Puolustusvoimien materiaalipula on puhuttanut jo pitkään ja on esitetty arvioita, että puolustusvoimat käyttäisivät harjoituksissaan sodan ajan materiaalireservejään. Vaaliohjelmissa tyydytään liiaksi toistelemaan uskottavan puolustuksen merkitystä, muttei esitetä merkittäviä rakenneuudistuksia puolustuspolitiikkaan.
Määräraha-automaattia kritisoiva vasemmistoliitto kehittäisi asevelvollisuutta valikoivaan suuntaan, RKP puolestaan perustaisi uuden aselajin kyberturvallisuuden ympärille. Puolueilta olisi tältä osin toivonut vaaliohjelmiin uusia avauksia puolustuspolitiikan selkärangan eli asevelvollisuusarmeijan kehittämisestä. Vaikka puolustusvoimat ovat merkittävästi säästäneet jo ”seinistä”, määrärahojen nostamisen lisäksi olisi kaivannut ajatuksia rakenteellisesta kehittämisestä.
Me maailmassa ja maailma meissä
Geopoliittisten perusasioiden ”paluusta” huolimatta globaalit turvallisuushaasteet, kuten terrorismi, ilmastonmuutos, luonnonvarojen riittävyys ja köyhyys, eivät ole kadonneet mihinkään. Isisin toiminta Lähi-idässä ja viimeaikaiset terrori-iskut Pariisiin ja Kööpenhaminaan ovat tästä tuoreita muistutuksia. Suomi ei ole maantieteellisesti syrjäisestä sijainnistaan huolimatta mikään irrallinen saareke globaaleista verkostoista, vaikka perussuomalaisten vaaliohjelmaa lukiessa näin voisi kuvitella. Globaalit turvallisuusuhkat ainakin heijastuvat Suomeen.
Vaaliohjelmissa globaalien uhkien hallintaan liittyvät tavoitteet jäävät valitettavan ohuiksi. Vasemmistoliitto korostaa globaalia rauhantyötä ja vaikuttamista ennen kaikkea YK:n kautta. Ympäristöasioiden ympärille vaaliteemansa rakentaneet vihreät ei hyödynnä mahdollisuuksiaan nostaa esiin niiden turvallisuusulottuvuutta. Puolue tyytyy ainoastaan toteamaan, että ilmastonmuutoksen hallintaan liittyvällä politiikalla on merkitystä turvallisuudelle.
Vielä 2000-luvun alussa ympäristöön ja luonnonvaroihin liittyvät ”pehmeät” turvallisuusuhat olivat vaaliohjelmissa keskeisellä sijalla. Ukrainan kriisi näyttää tältä osin vaikuttaneen puolueiden kirjauksiin, joissa korostuvat geopolitiikan haasteet ja aseellisten konfliktien ratkaiseminen ”pehmeitä” uhkia enemmän.
Perussuomalaisia lukuun ottamatta puolueet hahmottavat Suomen kansainvälisenä toimijana, jonka keskeisiä viiteryhmiä ovat EU, YK, ETYJ ja Nato. Perussuomalaisten ohjelmassa korostuu kansallisvaltioajattelu, jossa kansainvälinen politiikka nähdään hobbeslaisena valtioiden välisen anarkian taistelukenttänä. Puolueen mukaan Suomen tulee kaikessa politiikassa ajaa kansallista etuaan, koska niin tekevät muutkin maailman valtiot.
Puolueiden EU-suhde ei kuitenkaan ole varaukseton. Vaaliohjelmissa toistuu näkemys EU:sta yhtenä yhteistyöryhmänä muiden kansainvälisten organisaatioiden rinnalla. Myös 1990-luvun alussa integraation vahvana kannattajan tunnettu SDP on vaaliohjelmassaan päätynyt korostamaan EU:n roolia ”suvereenien valtioiden liittona”. Perussuomalaisten ohjelma on tässä oma lukunsa, sillä puolue näkee kansainvälisen yhteistyön ainoastaan välttämättömänä pahana, jota kansallisvaltion on tehtävä omien etujensa ajamiseksi.
Toisessa ääripäässä on RKP, jonka ohjelma korostaa EU:ta ja Pohjoismaita Suomen luonnollisina viiteryhminä. Puolue esittää yhteistyön vahvistamista näissä ryhmissä ja puolustaa ”rajattoman Euroopan aatetta”. Yhtä voimakasta aatteellista korostamista ei löydy muilta puolueilta, joille EU näyttäytyy pikemminkin yhteistyöfoorumina kuin aatteellisena viiteryhmänä.
Vaaliohjelmista hahmottuu globaalin turvallisuuden suhteen eräänlainen murrosvaihe. Kun Euroopan integraatio eteni harppauksin kylmän sodan jälkeen, globalisaatio sai paljon huomiota. Rajojen madaltumisesta ja jopa häviämisestä keskusteltiin sekä akateemisissa että poliittisissa piireissä. Globalisaation aiheuttamat uudet uhkakuvat, kuten taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat, rajat ylittävä rikollisuus ja terrorismi puhuttivat erityisesti 2000-luvun alusta alkaen.
Politiikan teon tasolla uhkakuviin reagoiminen on vaihdellut. Esimerkiksi EU:n rajaturvallisuusajattelu on kummunnut perinteisestä ajattelutavasta, jossa rajavartioinnilla estetään ei-toivottu liikkuminen unionin alueelle. EU:n esimerkki osoittaa, ettei edes rajattoman Euroopan ajatusta vaaliva unioni ole onnistunut jalkauttamaan ideologiaa täysin käytännön tasolle.
Kansallisvaltiokeskeinen maailmanjärjestys ei ole kadonnut, eivätkä kansalliset intressit ole lakanneet olemasta ulkopolitiikan keskeisiä tavoitteita. Euroopan integraatiokehityksestä ja kylmään sotaan verrattuna monikeskeisemmästä maailmanpoliittisesta järjestyksestä huolimatta kansakunta-ajattelu on edelleen voimissaan.
Puolueiden vaaliohjelmien paluu kansalliseen viitekehykseen, jossa kansainvälinen yhteistyö nähdään pohjimmiltaan alisteisena kansallisille eduille, osoittaa tämän kehityksen jatkumista. EU:n integraatiokehitys on lähes pysähtynyt, eivätkä Jean-Claude Junckerin ehdotukset euroarmeijasta vaaliohjelmien perusteella saisi merkittävää kannatusta Suomessa puhumattakaan Nato-orientoituneista jäsenmaista.
Valitettavinta on energiaan ja luonnonvarojen käyttöön liittyvien turvallisuustekijöiden niukka käsittely. Nämä haasteet kyllä tunnistetaan, mutta ne jäävät listauksiksi vailla merkittäviä ehdotuksia niihin vaikuttamisesta. Fennovoima–Rosatom-hankkeen yhteydessä käyty energiapoliittinen keskustelu tuntuu vaalien alla hiljentyneen, vaikka EU-tasolla se on edelleen hyvin ajankohtainen kysymys.
Vaaliohjelmien turvallisuuspoliittisen analyysin toinen osa ”Vaikea, vaikeampi, Nato” käsittelee nimensä mukaisesti erityisesti vaaliohjelmien Nato-linjauksia.
Puolueiden vaaliohjelmat
Keskusta
Kokoomus
Kristillisdemokraatit
Perussuomalaiset
RKP (suomeksi ja ruotsiksi)
SDP
Vasemmistoliitto
Vihreät
Kirjallisuutta
Apunen, Osmo (2004) Murrosaikojen maailmanpolitiikka. Studia Politica Tamperensis No. 3. Tampere: Tampereen yliopisto.
Calhoun, Craig (2007) Nations Matter. Culture, History, and the Cosmpolitan Dream. London: Routledge.
Harle, Vilho & Moisio, Sami (2000) Missä on Suomi? Kansallisen identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikka. Tampere: Vastapaino.
Haukkala, Hiski (2012) Suomen muuttuvat koordinaatit. Juva: Gummerus.
Limnéll, Jarmo (2009) Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa. Maanpuolustuskorkeakoulu, Julkaisusarja 1: Strategian tutkimuksia No 29. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu.
Mickelsson, Rauli (2007) Suomen puolueet. Historia, muutos ja nykypäivä. Tampere: Vastapaino.
Moisio, Sami & Harle, Vilho (2002) Karhu poliittis-maantieteellisenä naapurina: Kansallinen identiteettiprojekti 2000-luvun Suomessa. Turun yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja, n:o 166. Turku: Turun yliopisto.
