Suomalaisen Nato-keskustelun erityispiirteitä

Kulttuurivaikuttajana, romaanikirjailijana ja kolumnistina tunnettu Raimo Pesonen (s. 1968) on kirjoittanut kevään tuoreimman kannanoton suomalaiseen Nato-keskusteluun. Keskustelua Natosta on suomalaisessa julkisuudessa käyty kuluneen vuoden aikana ennätyksellisen paljon ja kiihkeästi. Nato-aiheista tietokirjallisuutta, joka keskittyy tarjoamaan tietoa liittymisen hyvistä ja joskus jopa huonoistakin puolista, on kosolti.

Nato hampaankolossa (Like 2015) poikkeaa kuitenkin lukuisista Nato-kirjoista ja tieto-oppaista. Pesosen kirja kommentoi Ukrainan kriisin ja Venäjän kansainvälispoliittisen toiminnan maassamme nostattamaa keskustelua sen sijaan, että tarjoaisi Natoon liittymisen puoltajien peräänkuuluttamaa ”oikeaan faktaan perustuvaa keskustelua Natosta”. Kirja tarjoaa kriittisen kokoavan näkökulman siihen, miten sotilasliitosta ja siihen liittymisestä tai liittymättömyydestä maassamme puhutaan.

Pesonen pureutuu monisanaisen, laajan ja paikoin poukkoilevankin historiakatsauksen kautta siihen, mitä Nato-keskustelumme kertoo meistä suomalaisista ja yhteiskuntamme tilasta. Kirja onkin itse asiassa pitkälti pohdiskelua siitä, millaisina narratiiveina suomalaisuus julkisen ulkopoliittisen keskustelun läpi katsottuna tällä hetkellä näyttäytyy.

Kieli on runsasta, hersyvää ja nokkelaa ilmaisua, jollainen Nato-keskustelun kontekstissa on harvinaista herkkua. Pesonen valottaa laveasti ja maailmaa syleillen historiaamme monista eri lähtöpisteistä ja ruoppaa syvältä (kirjan koherenssin kannalta joskus ehkä tarpeettomankin pohjia myöten) niin suomalaisen mielenmaiseman muotoutumista kuin lähiaikojen maailmanpoliittisia kiekuroitakin. Pesonen vetää laajoja kaaria ja tekee koukeroisia päättelyketjuja pyrkiessään hahmottamaan, miksi meillä puhutaan niin kuin puhutaan Natosta, liittoutumattomuudesta, liittoutumisesta, Venäjästä, Yhdysvalloista sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Tai miksi ollaan puhumatta.

Miten keskustellaan

Eräs päällimmäisistä Pesosta huolettavista seikoista – ja epäilemättä kirjan syntysyy – on Ukrainan kriisin vaikutus siihen koventuneeseen tapaan, jolla ulkopoliittista ja varsinkin Natoa koskevaa keskustelua maassamme käydään. Ukrainan kriisi muuttisuomalaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun hyvin nopeasti vanhojen historiasta kumpuavien teemojen ympärillä pörrääväksi ja lähes sotaa lietsovaksi. Rasismia lähentelevä ryssäviha, Venäjän ikiaikainen aggressio, hyökkäyssodan uhriksi pian joutuva pieni Suomi sekä suomettumistermin moninainen leimakirveskäyttö ovat jälleen tätä päivää.

Nato-keskustelussa elämme aikaa, jolloin Venäjän suuri suunnitelma Suomen (sekä muun sivistyneen maailman) päänmenoksi on toistuvasti esillä niin iltapäivälehtien lööpeissä kuin tutkijoiden esittämissä skenaarioissakin. Näillä teemoilla tyypillisesti perustellaan Natoon liittymisen välttämättömyyttä.

Toinen puoli Natoa kannattavaa tarinaa on lännen ja nimenomaan Yhdysvaltojen lähes kritiikitön kuvaaminen ”jediritarikunnaksi”, joka pyyteettömästi puolustaa maailman heikkoja ja sorrettuja pahan imperiumin erilaisia ilmentymiä vastaan. Tähän keskusteluun sisältyy myös hyvän lännen suhteen harjoitettu ”whataboutism”, jossa hyvisten yhteisiä sääntöjä rikkovat ja moraalisesti arveluttavat teot pyhittyvät pahisten ilkeillä teoilla.

Keskustelussa leirijaot ovat tiukentuneet, toisen puolen argumenttien kuuntelemattomuus yleistynyt ja keskusteluilmapiiri sekä koventunut että kaventunut. Tietyt Natoon suopeasti suhtautuvat henkilöt näyttäytyvät toistuvasti julkisuudessa turvallisuuspolitiikan asiantuntijoina, jolloin sotilaallinen liittoutuminen maailmanpolitiikan hyviksinä esitettyjen kanssa on julkisuudessamme pääsääntöisesti alkanut näyttäytymään ainoana keinona ulos nykyisestä kriisisopasta. Pääkirjoitukset paasaavat pelon ilmapiiriä ja turvasatamaksi pelottavassa maailmassa tarjotaan useimmiten Natoa.

Vaikka turvallisuusilmapiirimme on kiistämättä muuttunut kuluneen vuoden aikana, olisi kuitenkin tolkullista tiedostaa, että nopeasti arkipäiväistyneet puheet Venäjän halusta valloittaa maamme tai tutkijoiden kartalle piirtämät hyökkäyssuunnitelmat, joiden mukaisesti maamme miehitystä ja joutumista yksinäiseen erillissotaan Venäjän kanssa nyt julkisesti hahmotellaan, ovat melkoisia ylilyöntejä. Viimeisen vuoden keskustelua seuraamalla näyttää siltä, että Suomi on yön yli muuttunut globaalisti verkottuneesta, suhteellisen hyvinvoivasta ja voimakkaasti länteen integroituneesta identiteetiltään varmasta maailmanparantajavaltiosta ypöyksin historian laineilla sodan uhan alla keinuvaksi poloiseksi, jonka vain vahva Nato voi pelastaa varmalta tuholta.

Nykyisestä yhteiskunnallisen keskustelumme tilasta todella pitääkin keskustella, ja siinä hyödynnettyjä narratiiveja purkaa: ne kertovat karua kieltään meistä. Kuten Pesonen toteaa, tolkku on hukassa, ja sen soisi palaavan.

Kuka keskustelee, missä ja miksi

Kirjan kysymyksenasetteluista yksi kiinnostavimmista on mielestäni se ikuisuuskysymys, miksi maassamme Natoa kannattavan vähemmistön (gallupien mukaan noin 25 % kansasta) ääni kuuluu valtakunnan mediassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa niin paljon voimakkaammin kuin sitä vastustavan (noin 60 %) enemmistön ääni. Toinen tärkeä kysymys on, miksi Nato-projekti on viime vuosikymmeninä kaikessa hiljaisuudessa kulissien takana koko ajan selkeästi edennyt kohti liittoutumista, vaikka suurin osa demokraattisen maan kansalaisista (ja sitä myötä kaiken järjen mukaan jokunen kansanedustajistakin) sitä selkeästi vastustaa.

Nämä kaksi laajaa Pesosen kirjan keskiössä olevaa teemaa – keskustelun luonne ja nykytila sekä Natoa kannattavan puolen suhteettoman suuri näkyvyys mediassa ja vaikutusvaltaisen Nato-lobbaamisen vahvuus maassamme – liittyvätkin saumatta yhteen.

Pesosen kritiikin kärki kohdistuu suomalaiseen mediaan ja sen tämän päivän vahvasti yksipuoliseen tiedonvälityksen linjaan. Pesonen aloittaa näkyvyys- ja kuuluvuuskieroutumailmiön purkamisen laajalla kritiikillä. Hän nimeää oikeistolaisen poliittisen eliitin, kokoomus-puolueen ja elinkeinoelämän johtohenkilöiden onnistuneen hiljaisen, demokratian rajoja venyttävän projektin takana. Lisäksi Pesonen osoittaa vahvasti sormella Helsingin Sanomia ja Sanoma-konsernia ja sen avoimen Nato-myönteistä linjaa suomalaisen yksipuolisuuteen kallistuvan Nato-julkisuusilmiön synnyttäjänä.

Median toimintalogiikka Nato-kysymyksen suhteen on varsin kiinnostava ja monialainen kysymys. Massamedian myötämielinen suhde poliittisen vallan piireihin, eliittiin sekä elinkeinoelämän intresseihin on useasti tutkimuksessa osoitettu.[1] Tämän suhteen on nähty vahvistuneen juuri sodan ja kriisien aikoina. Pesosen chomskymaisin elkein osoittama eliitin, rahan ja median symbioosi, jonka Naton kannatuslukuihin verrattuna kummallisen vinoutuneen keskustelun takanakin voi nähdä, on kriittisessä mediatutkimuksessa yleisesti tunnustettu asioiden tila, jota Suomessa ei ole purettu tarpeeksi.

Hieman naiivisti media meillä usein mielletäänkin vallan vahtikoiraksi, vaikka valtamedian luonne sellaisena on varsin kyseenalainen. Valtamedia näyttää palvelevan Suomessa Natoa kannattavan puolen asiaa nostamalla jäsenyyden puolustajien äänen useimmiten kuuluviin riippumatta kannatuksen melko heikosta resonanssipohjasta kansan keskuudessa.

Median suhteet valtaan sekä sen ideologisuus ja poliittisuus ovat varsin yleisesti yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa tunnistettuja seikkoja, mutta se, mikä näkyy mediassa ja miksi, ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista. Pesosen kritiikki käy läpi valtakuntamme keskustelua ansiokkaasti ja nimeää ”ne tavalliset syylliset” – median, yhteiskunnallisen eliitin ja elinkeinoelämän – tavalla, jolla niitä ei ehkä ole maassamme totuttu nimeämään, mutta mielestäni kritiikki jää kuitenkin hieman puolitiehen, sillä se sisältää itsessäänkin yksipuolisia aineksia.

Kirjan hahmotellessa lähinnä Natoa kannattavan puolen retoriikkaa ja julkisuutta, kirjan läpi kulkee ehkä osittain epäintentionaalisesti väite, että Natoon ja sotilaalliseen liittoutumiseen kriittisesti suhtautuva puoli olisi kokonaan hiljaa julkisuudessa. Eihän se ihan näin kuitenkaan ole mennyt maassa, jonka ulkoministerinä on Naton vastustaja ja jonka vasemmistolehdistö on väärällään Nato-kritiikkiä. Luulenpa, että mediailmiö onkin hieman monimutkaisempi, ja osasyy yksipuolisesta ja junnaavasta keskustelusta sekä Nato-kriittisen keskustelun ponnettomuudesta lankeaa myös Nato-projektiin kriittisesti suhtautuville tahoille itselleen.

Miksi toisten ääni kuuluu ja toiset ovat hiljaa

Pesonen toteaa, että eräs syy sotilaalliseen liittoutumiseen nojaavaa ratkaisua korostavaan turvallisuuskeskusteluumme lienee maantieteellinen asemamme ja historiamme. Vaikka kansa ei Natoon hinkuisikaan, silti traumaattisen historian ja menneisyyden kokemusten vuoksi Venäjän esittäminen julkisuudessa ekspansiivisena valloittajana ja suomensyöjänä myy maassamme lehtiä ja nostaa katsojalukuja.

Median logiikkaan kuuluu se, että kiinnostavaa ja esille nostettavaa on muutos; harvoin uutiseksi nousee aihe, jonka keskiössä on vallitsevan status quon todennäköinen säilyminen. Sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole muutos vallitsevaan tilaan, mutta Natoon liittyminen on. Lisäksi status quon ylläpitämiseen ei ehkä katsota tarvittavan niin kovaa ääntä. Altavastaajahan usein kovinta älinää pitää, kuten Nato-asiassakin.

Usein onkin totuttu ajattelemaan, että koirat haukkuvat mutta karavaani kulkee. Nato-asiassa tilanne tuntuu olevan toisin päin: karavaani näyttää kulkevan siihen suuntaan, johon vähemmistö sen haluaa menevän, eivätkä koirat viitsi edes haukkua. Olisiko maan hiljaisen enemmistön sitten päästettävä vähän ääntä? Rehellisyyden nimissä on todettava, että Natoon kriittisesti suhtautuvien äänet eivät juurikaan aktiivista tukahduttamista ole vaatineet, sillä niin hiljaisia, yllätyksettömiä ja omissa poteroissaan mumisevia ne usein ovat olleet.

Naton kannattajat ovat myötämielisen median avustuksella revitelleet näyttävän retorisesti, käyttäneet voimakkaita ja tunteisiin vetoavia uhkakuvatarinoita sekä esitelleet uusia poleemisia näkökulmia turvallisuuspolitiikkaan.  Samaan aikaan Natoon kriittiset suhtautuvat tahot ovat joko olleet pääsääntöisesti hiljaa, kommentoineet laimeahkosti ja reaktiivisesti tai toistelleet vanhoja, kaikkien jo kuulemia argumentteja liittoutumattomuuden hyveellisyydestä.

Sotilaallista liittoutumista ylistävää ja militaristista puhetta ei ole todella haastettu, koska Nato-kriittisellä puolella ei ole kyetty tekemään uusia julkisuuskynnystä ylittäviä tai keskustelua uusista näkökulmista herätteleviä avauksia. Natoa vastustavien tahojen olisi siis myös itse argumentoitava liittoutumattomuuden hyvistä puolista ja pidettävä ääntä, aktiivisesti elvytettävä keskustelua, nostettava liittoutumattomuus, rauhanomainen konfliktinratkaisu ja globaalin rauhan rakentaminen niiden ansaitseman arvoon ja varteenotettavalle sijalle tässä uudessa ajassa.

Totuuden nimissä yhteisen Nato-kriittisen äänen formuloiminen voi olla nykytilanteessa hankalaa. Suhteellisen hiljaisuuden voi nimittäin myös nähdä johtuvan siitä, että Natoa vastustavien tahojen syyt asemoitumiseensa ovat moninaiset. Vastustajissa on niitä, jotka korostavat hyviä Venäjä-suhteita lähinnä kaupan sujuvuuden turvaamisen vuoksi, niitä, joille oma itsenäinen sotilaallinen puolustus on sydämen asia, sekä niitä, jotka korostavat ei-sotilaallista kriisien ratkaisua, hahmottavat maailman jopa pasifistisesta näkökulmasta ja haluavat laajaa muutosta kansainväliseen järjestelmään. Kun yhtenäistä kiteyttävää argumenttia ei ole helppo löytää, monet vallitsevan status quon puolustajista ehkäpä ajattelevat, että on parempi pysyä hiljaa.

Kirjassaan Pesonen antaa kontribuutionsa keskusteluun lähinnä viimeisen ryhmän teesien mukaisesti, ja varsin kaivatulla tavalla. Mutta Syy keskustelun vinoumaan löytyy syvemmältä kuin valtakunnan median nurjasta toiminnasta tai Naton suhteen vastakkaisesti asemoituvan puolen vallan käytöstä ja epäreilusta pelistä. Se on pitkälti sisään leivottu suomalaiseen Venäjä-suhteeseen ja yhteiskunnallisen keskusteluun taakse kätkeytyviin perinteisiin.

Kuka saa puhua: tunteet vastaan faktat

Nato-keskustelua ruotiessaan Pesonen nostaa esiin erään erittäin tärkeän ja viime aikoihin saakka melko vaietun seikan: asiantuntijoiden valikoitumisen sekä sen merkityksen, kuka julkisuudessa saa ja voi Natosta puhua, kuka otetaan vakavasti. Se, ketä asiantuntijana missäkin asiassa pidetään, ketä kuunnellaan ja keneltä puheenvuoroja kysellään, ovat monella tavalla erittäin poliittisia kysymyksiä, joissa medialla on suuri valta ja vastuu. Myös vakiintuneet puhetavat määrittävät sitä, kuka on uskottava, ja miten uskottavuus määritellään.

Turvallisuuspolitiikan alalla ja varsinkin Nato-kysymyksessä julkisuudessa äänen saava asiantuntijuus tuntuu olevan hyvin rajattua. Media tarvitsee asiantuntijoita ja tutkijoita kommentoimaan ajankohtaisia asioita. Tutkimusta ei kuitenkaan tehdä päivässä tai kahdessa eikä ihan kuukaudessakaan. Silti tietoa janotaan tässä ja nyt. Useat tutkijat eivät ole valmiita liikkuvan ja epävarman tilanteen kommentaattoreiksi, ja näin ollen rohkeat, sanavalmiit ja joskus jopa henkilökohtaisesta julkisuudesta nauttivat henkilöt valikoituvat päivä toisensa perään toistamaan omia näkemyksiään eetteriin ja nousevat pääkirjoituksiin.

Lisäksi näyttää siltä, että valtamedialla on piintynyt tapa pyytää asiantuntijakommentaattoriksi julkisuuteen sellaisia henkilöitä, joihin heillä jo on kontakti, jotka kommentoivat sujuvasti, ja vieläpä usein ennalta tiedetyistä – ja mahdollisesti jopa median linjaa myötäilevistä – näkökulmista. Tämä on journalistien näkökulmasta sekä helppoa että varmaa. Se ei takaa välttämättä asiaan kaikkein vihkiintyneimpien pääsyä ääneen eikä edistä kommentoinnin tasapuolisuutta julkisuudessa. Tutkijat eivät ole neutraaleja hahmoja, joiden hallussa on totuus. Tämän pitäisi olla nykypäivänä ilmiselvää, mutta tutkija- ja asiantuntijamyytti elää vahvassa ja korostuu kriisiaikoina. Tämän myytin murtamiseen ei näytä olevan suurta halua. Näin keskustelu edelleen helposti vääristyy.

Tämän lisäksi se kuka Natosta ja turvallisuuspolitiikasta saa uskottavasti puhua näyttää määräytyvän myös vakiintuneella tarinallisella ja retorisella tasolla. Liittoutumista puoltavan puolen johtaessa suomalaista Nato-keskustelua on ydinväitteeksi muodostunut se, että Natosta pitäisi tuottaa ja jakaa ”kylmiin faktoihin perustuvaa tietoa”, puhua tosiasioiden tasolla ja ilman turhaa tunteilua. Usein tätä ”oikeaa tietoa” tuottavat univormupukuiset miehet ja muun muassa elinkeinoelämän intressejä lähellä olevat tahot. Faktojen perään huudellessa tullaan samalla sanoneeksi, että valtaosalla kansasta ei vielä olisi tarvittavia tietoja hallussaan – oikea tieto on joidenkin muiden hallussa, ei skeptisesti suhtautuvalla enemmistöllä.

Natoon liittymistämme vastustavat leimataan keskustelussa yleisesti tunteellisiksi ja epärationaalisiksi idealisteiksi, jotka eivät tiedä tosiasioita, tai ota niitä tosissaan: he ovat tunteellisia, kun taas Naton kannattajat ovat rationaalisia ja järkeviä, nojaavat tietoon. Pesonen jäljittää tunne–järki-kahtiajaon kylmään talouskieleen ja edelleen sodan maisemiin. Itse näkisin sen kuitenkin paljon laajemman ilmiön ilmentymänä ja erittäin merkityksellisenä niin Nato-keskustelun kuin ylipäätään poliittisessa keskustelussa käytetyn retoriikan kannalta.

Pesonen sai oman osansa keskustelutilan varaamisen logiikasta ja tunneleiman käytöstä heti kirjansa ensimmäisessä arvostelussa, jonka kirjoitti valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka Helsingin Sanomiin. Virallinen Naton kannattaja Tarkka esitteli arvioissaan Pesosen ”haaveilijana”, ”keikarina” ja ”ahdistuneena” sekä määritteli kirjan “maailmantuskaiseksi parahdukseksi” ja ”runoelmaksi”.

Vastapuolen määritteleminen tunteelliseksi on retoriikan peruskeino, joka tukeutuu kartesiolaiseen maailman kahtiajakoon: tunne on arvoltaan vähäisempi kuin ”kylmä järki”, rationaalisuus vastakkainen tunteellisuuden kanssa, faktat ja uskomukset asettuvat vastakkain. Tunteellinen yhdistyy heikkoon, feminiiniseen, jopa eläimelliseen, epäuskottavaan ja epäluotettavaan. Toisen minimoimisella korostettu oma järki ja rationaliteetti taas yhdistetään voimaan, kyvykkyyteen, miehisyyteen ja uskottavaan: Nato kehystetään miehiseksi asiaksi, josta saa puhua vain tietyllä tavalla ollakseen uskottava.

Tunteet ovat kuitenkin kiinteä ja varteenotettava osa päätöksentekoa ja politiikkaa. Tunteetkaan eivät vain kaoottisesti tapahdu, paisko kokijaansa sattumanvaraisesti kuohun vallassa ja ohjaa aina väärään suuntaan. Naton puoltajienkin olisi syytä tunnustaa, että arvovalintojen tekeminen ilman tunteita on mahdotonta, eikä rationaalisuuskaan ole tunteettomuutta.  Tunteet eivät ole irrationaalisia, vaan ohjaavat lähes kaikkea ihmisajattelua.[2]

Päätöksenteko ilman arvovalintoja, jotka perustuvat tunteisiin, on mahdotonta politiikassa. Korostaessaan tunteettomuuttaan Natoon liittymisen puolesta argumentoijat tulevatkin itse asiassa sanoneeksi, että ovat kyvyttömiä päätöksentekoon. Mikäli politiikkaa edelleen pidetään arvovalintojen tekemisenä yhteiskunnallisten asioiden äärellä, olisi syytä tunnustaa, että tunteilla on määritelmänomaisesti sama pohja kuin poliittisella päätöksenteolla ylipäätään. Kaikki me tunnemme politiikasta, ja näin pitääkin olla.

Voisiko tunne–järki-vastakkainasettelun purkaminen toimia mahdollisena väylänä uuden keskustelutilan avaamiseen? Tunteiden tunnustaminen ja niiden pohjalle perustuva argumentaatio osana poliittista päätöksentekoa voisi avata tilaa uudenlaisten vastausten etsimiselle turvallisuuspolitiikankin tasolla. Tuntuuko vallitseva, vuosituhansia huonolla menestyksellä koeteltu, aseelliseen konfliktinratkaisuun juuttuva, voimaan, pakottamiseen ja uhkailuun perustuva järjestelmä hyvältä? Vai olisikohan aika pohtia, millainen ratkaisumalli konflikteihin tuntuisi järkevältä, hyvältä ja kestävältä?