Poliitikkojen lanseeraamat uusiokäsitteet – yhteiskuntasopimus, ”elintasosurffarit” ja ”meritaksipalvelu” – ovat osa politiikan tekoa ja myös median tulisi suhtautua niihin nykyistä kriittisemmin.
Lukuisat syyt – poliittinen epävakaus, pitkittynyt sotatila, valtiollisten hallintojen romahdus ja tulevaisuuden näköalattomuus – ajavat ihmisiä kotiseuduiltaan pakolaisiksi. Suomessa pakolaisten lisääntyvä määrä on aiheuttanut ristiriitoja myös hallituksen sisällä.
Määrän lisäksi keskustelussa on puhuttu myös pakolaisten syistä pyrkiä EU-maihin ja Suomeen.
Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo toi keskusteluareenalle uuden käsitteen vaatimalla rajojen sulkemista ”elintasosurffareilta”. Kansanedustaja Wille Rydman (kok) puolestaan vaati, että kolmansien maiden kansalaisille luotu ”meritaksipalvelu” pitää lakkauttaa.
Kummatkin uudet pakolaiskeskustelun käsitteet levisivät sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa kulovalkean tavoin.
Tässä artikkelissa pureudun siihen, miksi poliitikkojen lanseeraamat uusiokäsitteet ovat osa politiikan tekoa ja miksi median tulisi suhtautua niihin nykyistä kriittisemmin.
Käsitteiden politiikkaa
Slunga-Poutsalon ja Rydmanin uusiokäsitteet ovat esimerkki vahvasta poliittisesta käsitepelistä, jossa he pyrkivät haastamaan vallitsevat käsitteet ja niiden merkityksen. Tämä haastaminen on samalla pyrkimys muuttaa pakolaisuuteen liittyvän politiikan perusteet.
Käsitteet ovat historiallisia ja muuttuvia, eikä ole näin olemassa mitään yksiselitteistä ja tyhjentävää käsitteen määritystä (Palonen 1997, 42). Tämä koskee myös pakolaisuuteen liittyvää käsiteperhettä. Käsitteet ovat alati liikkeessä ja muutoksessa, niitä pyritään haastamaan ja määrittelemään uudelleen politiikan kielipelissä.
On kuitenkin olemassa määritelmiä, joilla on kansainvälisoikeudellinen status.
Geneven pakolaissopimus ja YK:n yleiskokouksen hyväksymä lisäpöytäkirja määrittävät pakolaisuuden ja pakolaisen käsitteet. Ne sitovat allekirjoittaneita jäsenmaita, mutta nekään eivät ole ikuisia tai historiattomia käsitteitä. Poliittisesta sitovuudestaan huolimatta myös nämä määritteet ovat voimassa vain, kunnes ne uudelleenmääritellään ja hyväksytään muutettuina.
Valtiona Suomi on sitoutunut noudattamaan YK:ssa tehtyjä sopimuksia, joten näitä pakolaisuuden ja pakolaisen käsitteitä on myös sovellettava poliittisessa toiminnassa.
Mikä ihmeen ”elintasosurffari”?
Slunga-Poutsalon käyttämä ”elintasosurffari” poikkeaa radikaalisti YK:n määritelmästä, joka lähtee vainoa ja sortoa pakenevan oikeudesta turvapaikkaan. ”Elintasosurffari” taas on järjestelmän väärinkäyttäjä, henkilö, joka perusteetta pakenee kotimaastaan tai pyrkii Eurooppaan parempien sosiaalietuuksien tai taloudellisen tilanteen vuoksi.
Slunga-Poutsalon ”elintasosurffari” ei ole pakolainen, mutta on tietoista politiikkaa ujuttaa käsite pakolaisuuskeskusteluun. Toisaalta poikkeavan uusiokäsitteen käytöllä pyritään oikeuttamaan omaa poliittista agendaa.
Keskustelun siirtäminen pois YK:n määrittelemästä pakolaisuudesta omaan määritelmään ”elintasopakolaisuudesta” tukee maahanmuuttopolitiikkaa, jossa kiristyksiä perustellaan esimerkiksi järjestelmän väärinkäytöllä.
”Elintasosurffaria” ei voi esitetyllä määritelmällä pitää edes turvapaikanhakijana, joihin Slunga-Poutsalo ilmeisesti ensisijaisesti viittasi. Turvapaikanhakijat pyytävät turvapaikkaa ja täyttäessään pakolaisstatuksen määritelmän saavat sen muun muassa vainon perusteella. Kyse ei ole parempien sosiaalietuuksien tavoittelemisesta, vaan silloin tulisi puhua siirtolaisista.
Miksi Slunga-Poutsalo sitten ei puhunut siirtolaisista? Miksi Rydmanin mielestä Välimerellä Eurooppaan pyrkiviä kuljettavat salakuljettajat pyörittävät ”meritaksipalvelua”? Kyse on poliittisen agendan lisäksi poliittisen kielen ja keskustelun hallinnasta, mielikuvien luomisesta.
Siirtolaisia on lähtenyt Suomestakin muun muassa Pohjois-Amerikkaan ja Ruotsiin paremman elintason toivossa, ”elintasosurffareiksi” Slunga-Poutsalon käsitettä käyttäen.
Uudella käsitteellä pyritään luomaan mielikuva ihmisistä, jotka vailla parempaa syytä pyrkivät Suomeen hyödyntämään hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamia etuuksia. Näin luodaan negatiivista mielikuvaa henkilöistä, joiden ainoa tavoite on Suomen tarjoamista etuuksista hyötyminen.
Rydmanin ”meritaksipalvelussa” on samanlainen kaiku. Välimeri on tänäkin vuonna ollut jo yli 2 000 ihmisen ennenaikainen hauta.
Kyse on pitkälti salakuljetusbisneksestä, jossa hyödynnetään epätoivoisten ihmisten ahdinkoa. ”Meritaksipalvelulla” taas Rydman antaa ymmärtää, että kyse olisi kuin mistä tahansa julkisen liikenteen palvelusta, joka kuljettaa tuhansia ihmisiä Eurooppaan.
Taksimatkan sijaan voisi puhua salakuljetusbisneksen ja lähtömaiden katastrofaalisten olojen uhreista. Tuhannet eivät koskaan edes pääse Eurooppaan turvapaikanhakijoiksi. He päätyvät arkkuihin.
Kuka saa keskustella, mistä ja millä käsitteillä?
Uusiokäsite voi tulla osaksi poliittista kielenkäyttöä vanhojen käsitteiden rinnalle tai korvaamaan ne. Käsitteellinen muutos voi resonoida poliittista muutosta tai toisin päin. (Farr 1989, 24–25, 30–31).
Käsitteitä rajaavat sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet, mutta käsitteiden uudelleenmäärittelyllä voidaan myös muokata näitä rakenteita (Hyvärinen ym. 2003, 12). Käsitepeli on poliittisen toiminnan ydintä. Kyse on pyrkimyksestä hallita poliittista kenttää ja tehtäviä päätöksiä.
Tämä on näkynyt esimerkiksi perussuomalaisten poliittisessa käyttäytymisessä. Timo Soini kommentoi puoluesihteerin uusiokäsitettä toteamalla, etteivät perussuomalaiset keskustele muiden ehdoilla.
Soini on pyrkinyt vastauksillaan rakentamaan vastakkainasettelun, jossa media tai muut puolueet eivät määritä käsitteitä ja aiheita, joista perussuomalaiset haluavat keskustella.
Näin puolue ei vain yritä hallita käsitteitä ja niiden merkitystä, vaan koko poliittisen keskustelun kenttää. Toteamalla, etteivät he keskustele muiden ehdoilla, he samalla ilmoittavat sanelevansa ne ehdot, joilla poliittista keskustelua ylipäänsä on käytävä.
Keskusteluareenan rajaaminen myös vähentää käytettävissä olevien käsitteiden määrää. (Skinner 1989, 12–13).
”Elintasosurffareiden” ujuttaminen poliittiseen kielenkäyttöön ja samalla keskustelun ehtojen uudelleenmääritys luovat tilanteen, jossa vanhat käsitteet eivät näyttäydy merkityksellisiltä. Avainkäsitteen ohella määrittyy se käsiteperhe, joka keskusteluun voidaan tuoda. (Bödeker 1998, Palonen 1997)
Kun pakolainen onkin ”elintasosurffari”, kääntyy koko keskustelu uusille urille. Kyse ei olekaan enää hädänalaisen, sotaa tai poliittista vainoa pakenevan henkilön auttamisesta, vaan isänmaastaan pakenevan, suhteellisen hyvinvoivan henkilön arveluttavasta toiminnasta.
”Elintasosurffarin” kohdalla voidaan kysyä, miksi hän ei jää puolustamaan kotimaataan, kun taas pakolaisen yhteydessä kysymyksen esittäminen olisi helpommin kumottavissa.
Vallan vahtikoiria tarvitaan
Yksikään puolue ei demokratiassa toki voi sanella sen paremmin poliittista linjaa kuin käsitteiden merkitystä. Rooli ja vastuu ovat myös muilla poliittisen kentän toimijoilla.
Vallan vahtikoirana median tulisi olla erityisen tarkkana, kun se lainaa poliitikkojen käsitteitä uutisoitiin. Medialta kaivataan käsitteiden kriittistä avaamista ja tulkintaa.
Vallitseva poliittinen tilanne näyttää ruokkivan uusien käsitteiden käyttöä, tai täysin uudenlaisten merkitysten antamista vanhoilla käsitteille. ”Elintasosurffareiden” ja ”meritaksipalvelun” lisäksi kriittisesti pitää suhtautua ”yhteiskuntasopimukseen”.
Käsite on yhteiskuntatieteissä, filosofiassa ja historiassa tuttu, sillä on oma historiallinen taustansa ja merkityskenttänsä. Sipilän hallitus on antanut sille uuden merkityksen, joka oikeastaan viittaa työehtosopimusneuvotteluihin laajapohjaisen yhteiskunnan valtasuhteita määrittävien neuvotteluiden sijaan.
Politiikassa on perinteisesti omittu käsitteet ajamaan omaa poliittista agendaa. Kriittistä käsitehistoriallista analyysia kaivataan purkamaan myös tämänhetkisen poliittisen keskustelun käsitteitä, sillä nekään eivät ole syntyneet tyhjiössä.
Kirjallisuus
Bödeker, Hans Erich 1998. Concept – Meaning – Discourse. Begriffsgeschichte Reconsidered. Teoksessa Hampsher-Monk, Iain et al. (toim.) A Comparative Perspective on Conceptual History. Amsterdam University Press, Amsterdam, 51–64.
Farr, James 1989. Understanding conceptual change politically. Teoksessa Ball, Terence, Farr James & Hanson, Russell L. (toim.). Political innovation and conceptual change. Cambridge University Press, Cambridge, 24–49.
Hyvärinen, Matti, Kurunmäki, Jussi, Palonen, Kari, Pulkkinen, Tuija & Stenius, Henrik 2003. Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Vastapaino, Tampere.
Palonen, Kari 1997. “An Application of Conceptual History to Itself.” Finnish Yearbook of Political Thought 1, 36–69.
Palonen, Kari 2006. “Two Concepts of Politics”, Distinktion: Scandinavian Journal of Social Theory, 7:1, 11–25.
Skinner 1989. The state. Teoksessa Ball, Terence, Farr James & Hanson, Russell L. (toim.). Political innovation and conceptual change. Cambridge University Press, Cambridge, 90–131.
Jos yli 50% turvapaikanhakijoista saa kielteisen päätöksen niin eikö näissä ole juuri kyse elintasosurffareista? Hyväksytyt todennäköisesti ovat pakolaisia ja YK:lta saadut kiintiöpakolaisten pitäisi olla kaikkien pakolaisia?
Eli siis miksi termiä ei saisi käyttää henkilöihin joihin se pätee? Varsinkin kun niitä on aika merkittävä määrä.
Näköjään kaikkea informaatiota voi ottaa vastaan juuri niin valikoivasti kuin vain ihminen haluaa.
Se, että kielteisiä päätöksiä on niin ja niin paljon (55%) ei kerro vielä yhtään mitään siitä onko kyseessä ns feikki vai todellinen syy hakea turvapaikkaa. Kaikista suurin syy kielteisille päätöksille, oli se, että Jokin toinen EU-maa oli ensisijaisesti vastuussa turvapaikkahakemuksesta. Tällöin Suomi ei käsittele hakemusta ja antaa kielteisen päätöksen omalta osaaltaan ja käännyttää hakijan tähän ensisijaiseen maahan.
Eniten perusteettomaksi arvioituja hakemuksia tuli viime vuonna Venäjän ja Albanian kansalaisilta.
Jos elintasosurffarilla viitataan henkilöön, joka pyrkii muuttamaan maasta toiseen kohentaakseen elintasoa, hänestä voisi käyttää termiä ”siirtolainen”. Elintasosurffarilla luodaan selvästi mielikuvaa henkilöistä, jotka lähes massan lailla vyöryvät Euroopan maiden rajoille vain hyötyäkseen sosiaalietuuksista. Tällainen käsitteidenkäyttö pakolaisuus-keskustelun yhtyedessä näyttäytyy pyrkimyksenä hallita agendaa: puhutaan surkeista oloista lähtevien ihmisten epätoivon sijaan arvelluttavasta järjestelmän hyväksikäyttämisestä. Se on politiikkaa. Siirtolaisista puhuminen veisi focuksen ihan eri suuntaan. Sekin olisi politiikkaa.