Mikko-Pekka Heikkisen uutuusromaani Terveiset Kutturasta kärjistää Suomen aluepoliittiset jännitteet sisällissodaksi, jossa vastakkain ovat Pohjoisen potut ja Etelän citykanit. Heikki Sirviön mukaan satiirinen romaani on eräs painavimmista aluepoliittisista puheenvuoroista kirjallisuudessa sitten Erno Paasilinnan esseen ”Joko Lappi on loppu?” vuodelta 1991.
Helsingin Sanomien toimittajana työskentelevän kainuulaislähtöisen Heikkisen teoksen innoituksena ovat toimineet Lapin ihmisten katkeruus vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan ja sen kirvoittamat kovat puheet. ”Terveiset Kutturasta on aluepoliittinen kostofantasia”, Helsingin Sanomat (17.7.2012) kuvasi. Kirja on saanut ansaittua huomiota ainakin maakuntien tiedotusvälineissä ja siitä on kirjoitettu koko joukko arvioita. Sitä on luonnehdittu politofiktioksi (Savon Sanomat 10.9.2012), sotakirjallisuudeksi (Kaleva 27.8.2012) ja dystopiaksi. Synkkänä tulevaisuuskuvitelmana dystopia on viime vuosikymmenen lopulta lähtien korostunut kulttuurintuotteissa ilmastonmuutoksen ja talouskriisin ilmapiirissä. Minun on kuitenkin vaikea nähdä mitään dystopista kertomuksessa, jossa Pohjois-Suomi itsenäistyy Helsingin alamaisuudesta. Pidänkin kirjan asetelmaa ensisijaisesti satiirisena.
”Me katkaisimma viimeisenkin napanuoran Etelän ja Pohjoisen välillä. Sähkön kantaverkon. Me ei meijän vesivoimaa teille enää tuupata.” (24) Näin luonnehtii Pohjoisen kapinan käynnistävää attentaattia Youtube-videolla esiintyvä saamelaisterroristien johtaja Oula. Lause on tärkeä mietittäessä kirjan ongelmanasettelua. Vastakkain ovat vallantäyteinen kilpailuvaltion keskus ja sen resurssiperiferia. Etelän kannalta sisällissodan alkuasetelma hahmottuu seuraavasti: ”Jesse Purolan puolesta Lappi saisikin amputoida itsensä, ellei valtavalla alueella sijaitsisi koko maalle niin tärkeitä luonnonvaroja ja vesivoimaa. Matkailukäytössä Lappi palvelee tietysti mitä oivallisimmin. Lentokentät sinne rakennettiin onneksi jo edellisten sukupolvien verorahoilla. Helsinkiin emme enää päästä pottuja asumaan, mutta suomme heille mieluusti toimeentuloa vierailemalla turisteina heidän omilla alueillaan.” (39)
Terveiset Kutturasta lähtee siitä tutunomaisesta tilanteesta, ettei suomalaisilla yleensä eikä varsinkaan menestyvän Etelän ja taantuvan Pohjoisen asukkailla ole enää juuri mitään yhteistä. Niin konservatiivien valtiollisen yhtenäisyyden symboliikka kuin vasemmistolais-liberaalit tasa-arvon ihanteetkin kumisevat tyhjyyttään kun kansalaisten elinolosuhteet ja vaikutusmahdollisuudet eriytyvät rajusti asuinpaikan ja sen kanssa vahvasti korreloivan taloudellisen menestyksen mukaan. Jäljelle jäävät vain paljaat taloudelliset riistosuhteet, joiden puitteissa Pohjois-Suomi toimii energian ja raaka-aineiden lähteenä voittojen valuessa Helsingin pääkonttoreihin tai ulkomaille. Laadittaessa budjetteja voidaan sitten sitovasti osoittaa, kuinka Pohjois-Suomen asukkaat ovat Etelän verovaroilla loisivia toisen luokan kansalaisia. Tältä pohjalta mitätöidään heidän kulttuurinen identiteettinsä ja unohdetaan se tosiseikka, etteivät he koskaan pääse täysimääräisesti ja alueen omaa kehitystä palvelevalla tavalla hyötymään esim. asuinalueidensa luonnonvaroista, koska niiden käytöstä tai sen ehdoista päätetään muualla. Demokratia kääntyy Pohjoisen demografisen heikkouden vuoksi irvikuvakseen, enemmistön diktatuuriksi. Kirjan ei niinkään kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvassa tilanteessa Etelän ja Pohjoisen suhde on kärjistynyt entisestään uudistusten lopetettua maaseudun palvelut ja Helsingin alettua rajoittamaan maaltamuuttoa Kiinasta omaksutun mallin mukaisesti.
Syttyvä sisällissota ja sen tapahtumat kerrotaan viiden tärkeimmän henkilöhahmon kautta. He ovat Etelän armeijassa palvelevat Jesse Purola ja somalialaistaustainen Abdi Bahdoon, Keskisuomalaisen pätkätyöläistoimittaja Aino Riski, Saamen vapautusrintaman ČSV:n komentaja Oula ja Heikkisen edellisen kirjan samannimisestä novellista tuttu Kutturan gangsta Toni Morottaja. Huomionarvoinen piirre kerronnassa on murteiden ja sosiolektien sujuvan käytön tuottama moniäänisyys. Hahmot erottuvat puheenparrellaan ja tällä kielellisellä aineksella Heikkinen luo huumoria ja ironisoi hahmojen kertomaa. Hyvä esimerkki on kohtaus, jossa Etelän riveissä taisteleva Moilanen paljastetaan pottujen vakoojaksi tenttaamalla häneltä Helsinki-tietoutta. ”Se jäi komentajan huoneeseen kiljumaan: Hesasta minä olen, Hesasta!” (147) Tapahtumien etenemistä rytmittävät lukujen väleihin upotetut Aino Riskin lehtijutut.
Hahmoista Jesse Purola on kirjan antisankari ja suomalaisuuteen kohdistuvan satiirin teemahenkilö. Jesse on Kouvolan ympäristön maaseudulta Helsinkiin muuttanut yliopistohallinnon koulutussuunnittelija, joka inhoaa Pottu-Suomea. Tämä neljääkymmentä lähenevä byrokraattialikersantti haaveilee johtavansa pääkaupungin ostarihengailijoista koostuvaa ryhmäänsä kuin Tuntemattoman sotilaan vänrikki Koskela. Hänen mielikuvitustaan hallitsevat Edvin, Molle, Väinö, sekä Spielberg. Taistelutoverit herkistävät. Siihen vertautuvaa kumppanuutta hän etsii opiskelu- ja armeijakaveri Abdista. Maahanmuuttajan irrallisuus ja Helsingissä kohtaamat vaikeudet saavat Abdin kuitenkin loikkaamaan Pohjoisen puolelle.
Jessen ja Abdin hahmojen avulla Heikkinen kääntää suomalaisuuskliseitä päälaelleen. Tuntematonta sotilasta muisteleva ja takavuosien johtamiskoulutuksen konsulttien tavoin Koskelaa esikuvanaan pitävä Jesse on turkinpippuririippuvainen reppana, alaistensa mielestä ”läsö, böntsö ja flöde”, esimiehensä mukaan ”puusilmä”. Hillitty ja mietiskelevä, kersanttina kyvykäs Abdi vertautuu huomattavasti suotuisammin suomalaisuuden ihanteisiin. Hän havaitsee tuntevansa vetoa Pohjoista suorasukaisuutta ja saamelaisten paimentolaiselämäntapaa kohtaan. Junttimainen rasismi on pienempi paha kuin sivistynyt piilorasismi. ”Musta mies ratsastaa porolla pohjoiseen. Koskela syö sellissä rasvatonta jukurttia”. (222)
Jessen tarinassa on kehityskertomuksen makua siinä mielessä, että loppua kohti hänen tyypillisiin suomalaisiin traumoihin kiinnittyvät vaikuttimensa käyvät ilmi. Kirjan rakenteen kannalta merkittäviä ovat jatkuvat rinnastukset Tuntemattomaan sotilaaseen sekä kadonneen Koskelan metsästys. Jesselle ei voi olla selviämättä, että hänen miehenmallina ihailemansa Koskela on pottu. Koskela ruumiillistuu Oulassa.
Saamelaisten komentaja kuvataan liukaskieliseksi ja karismaattiseksi inarinsaamelaiseksi. Liikkeessä ja sen johtajassa Heikkinen tuo esiin historiallista ainesta saamelaisten taistelusta oikeuksiensa puolesta. ČSV:n tärkein symboli on norjalaisen saamelaisaktivisti Nils Sombyn irtileikkautunut vasen nyrkki. Oula on myös Sombyn tapaan hakenut esi-isänsä pääkallon pois pääkaupungin museon vitriinistä. Saamelaiskomentajan hahmoa taustoitetaan hänen äitinsä tarinalla, mutta muutoin Oula jää arvoitukselliseksi. Mielestäni Heikkinen on kuitenkin onnistunut kirjallisen hahmon kehittelyssään. Satiiri ei useinkaan ole henkilöhahmon psykologisen syvärakenteen hahmottamista. Karikatyyrimäinen luonnos palvelee kerronnallista tarkoitustaan riittävän hyvin. Tähän sopii hyvin juuri stereotypioiden hyödyntäminen. Kuten se, että pikkutuhmia jutteleva lyhyenläntä ja myskintuoksuinen lapin mies saa houkuteltua etelän tytön poronnahkavällyihinsä.
Aino Riskin toimittajahahmo on arvosteluissa mainittu esimerkkinä Heikkisen kielteisestä ihmiskuvauksesta. Kielteisyys tai luonnosmaisuus ei kuitenkaan itsestään selvästi merkitse ylenkatsetta. Aino Riski tekee uraa olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mitä edistää myös ryhtyminen intiimiin suhteeseen Oulan kanssa. Hän etenee tarvittaessa töihin kutsuttavasta maakuntalehden toimittajasta valtakunnan ykkösmedian toimituspäälliköksi. Tämän kaaren kuvaus palvelee paitsi työelämän satiiria, myös sen tuottaman ihmisyyden muodon tarkastelua. On oltava alati irtoamisvalmis, laskelmoiva ja pelattava korttinsa oikein. Jos kuva ei miellytä, voi olla että kirjailija on onnistunut luonnostelemaan aikamme sankarin.
Toni Morottaja on omituinen linkki Pohjoisen syrjäkylien ja globaalin populaarikulttuurin välillä. ”Straight outta Compton. Kutturasta tullaan. Syvältä maailman raosta. Sellaisesta joita ministerit ja toimitusjohtajat polkevat sikari hampaissa umpeen.” (213) Oulan oikeana kätenä toimiva moottorikelkka-drive-by-taktikko ei länsirannikon oldschool-kuoseineen ja ”neekerijankutuksineen” saavuta Saamen miesten jakamatonta suosiota. Tässä jo esikoisteoksessaan esittelemässään Kutturan Gangstan hahmossa Heikkinen tuo esiin, kuinka omituisia yhdistelmiä globaalin ja paikallisen kohtaamiset voivat tuottaa. Ja kuinka osallisten ja osattomien välisenä ymmärretyn poliittisen kamppailun mielessä ”every hood’s the same”, kuten sanoo vanha kunnon Ice Cube. Kahdenlaisten stereotypioiden oivana yhteenliittymänä Kutturan Gangstan voi niin halutessaan nähdä ironisoivan stereotypioilla pelaavan saamelaisten esittämisen.
Sodassa ei Etelän vetelistä ole Pohjoiselle vastusta. Kamikazekelkkailijat lietsovat paniikkia kuin juokseva upseeri konsanaan. Tallinna täyttyy lantalaispakolaisista. Syykin on selvä. Globaalikapitalismin aikakauden koulutettu ihminen ei ole sidottu paikkaan. Jos henki on vaarassa, vaihtaa hän kaupunkia. Ihminen hankittujen ominaisuuksien kokoelmana on vaihtokelpoinen. Hän liikkuu lipakasti kuin pääoma konsanaan. Pohjoisen taistelutahdon taustalla on sitoutuminen maahan ja paikallisiin sosiaalisiin suhteisiin. Ne eivät ole vaihtokelpoisia vaan määrittävät ihmistä ja hänen identiteettiään. Sen tajuaa myös toimittaja Aino Riski: ”Pohjoinen puolustaa maata, joka on ja pysyy peruskallion päällysteenä Lapissa ja Kainuussa. Etelä puolustaa ilmaa, jota voi hengittää myös muualla”. (204)
Tarina muistuttaa juonen luonnostelun ja sujuvuuden puolesta Arto Paasilinnan pikareskeja. Samaan suuntaan viittaa ihmiskuvauksen karikatyyrimaisuus, mikä satiirissa ei kuitenkaan ole vika vaan ominaisuus. Epäsovinnaisten ideoiden, ristivalottavan kielenkäytön ja sotakirjallisuuden parodioinnin puolesta Veikko Huovinenkin on osuva vertailukohta. Kirjan teeman osalta haluan kuitenkin nostaa esiin vakavamman ja ilkeämmän Paasilinnan, Ernon. Heikkisen romaani on nähdäkseni eräs painavimmista aluepoliittisista puheenvuoroista kirjallisuudessa sitten Erno Paasilinnan esseen ”Joko Lappi on loppu?” (1991).
Terveiset Kutturasta kehittelee edelleen jo Heikkisen esikoisteoksessa Nuorgamin Alkon tuho (2010) esiintyneitä teemoja. Keskeinen ero on siinä, että esikoisteoksen novellit korostivat Pohjoisen ihmisten erimielisyyttä. Musiikkimieltymyksineen ja elämäntapoineen sosiaalisesta ympäristöstään eristyksiin jäävä Kutturan gangsta lähtee tappamaan kolttaa, jonka kuulee myös pukeutuvan kuin Amerikantonttu ja diggailevan rappia. Rannikko kuitenkin on väärä eikä Inariin mahdu kahta gangsteria. Kokoelman päätösnovellissa ”Metsän kuningatar” aiheena on Pohjoisen separatismi, mutta sen edellyttämän yhtenäisyyden kykenee aikaansaamaan vain alkuperältään groteski salaseura. Juttu irvailee maakuntien toraiselle paikallispolitiikalle, naapureiden kampittamiselle, taistelulle Etelän almuista ja tämän poliittisen kulttuurin voittamisen mahdottomuudelle. Näihin ituihin verrattuna Terveiset Kutturastakehittelee yhteen hiileen puhaltamisen mahdollisuutta siihen kusemisen sijaan.
Kirjan poliittista merkitystä pidän kahtalaisena. Ensinnäkin jo tarttuessaan aiheeseen satiirin keinoin Terveiset Kutturasta politisoi Suomen alueiden suhteita, asioita joista poliitikot ja virkamiehet puhuvat fraasein ja teknisellä kielellä tai joista huudetaan maanisesti ja nimettömänä keskustelupalstoilla. Kirja pilkkaa sekä maan jakautumisen esittämistä luonnolliseksi kehitykseksi, että aiheesta käydyn (epä)keskustelun idioottimaista tasoa. Politisoinnista voi puhua, koska kirja esittää aluepolitiikan ongelmat niin kärjistettyinä, että ainoa ratkaisu on valtiollisen yhteyden purkaminen. Vain suvereniteetti voi vapauttaa Pohjoisen Etelän ylivallasta ja mahdollistaa myönteisen kehityksen. Vallitsevaan ajatteluun ja poliittisiin voimasuhteisiin nähden kyse on satiirisesta paisuttelusta, kirjallisuuden kyvystä esittää mahdoton mahdollisena. Tämä liittyy läheisesti kirjallisuuden toiseen poliittisesti kiinnostavaan funktioon: kykyyn ylittää vallitseva todellisuus.
Kepeässä karikatyyrimäisyydessään ja ironiassaan kirja kuitenkin hahmottelee utopiaa kehittyvästä Pohjois-Suomesta. Se jopa sinkoilee enemmän ja vähemmän ilkikurisia ideoita tämän saavuttamiseksi. Tiukkapipoisemmasta päästä on kaivostoiminnan kiinteistöverotus tuotannon arvon perusteella, jolloin siitä voisi kuvitella olevan pelkkää avolouhoksen ”palkkakuoppaa” merkittävämpää alueellista hyötyä.
Kirjan poliittista aktia ajatellen on se jo tähänastisessa keskustelussa herättänyt kiinnostavia assosiaatioita. Hannu Niklander kirjoitti Savon Sanomissa 10.9.2012 ilmestyneessä arviossaan:”Poliittisessa historiassa harva asia on aivan mahdoton. Uskomaton menestystarina, jopa rauhanomainen, oli Québecissä 1960-luvulla alkanut La révolution silentieuse, Hiljainen vallankumous, joka palautti ranskan oikeudellisen aseman – Pohjois-Amerikassa.” On syytä miettiä, minkälaisissa konjunktuureista tällaiset menestystarinat syntyvät. Voiko niillä olla alkuituja kirjallisuudessa? Ja vaatiiko kirjallisuus merkittävää ollakseen aina syväluotaavaa ihmiskuvausta, eeppistä mittakaavaa ja suurta vakavuutta, vai toimivatko vapaan käden irvikuvat toisinaan jopa paremmin.
