Suomalaisessa Ukrainan kriisin kirvoittamassa keskustelussa on haettu tukea vanhentuneista ajatusmalleista. On kuitenkin tärkeää huomata, että Suomi on viime vuosien valinnoilla suuntautunut selvästi kohti läntisiä keskinäisriippuvuuden virtoja, maailmankauppaa ja innovaatiotaloutta. Niiden toiminnan turvaaminen Ukrainan kokemuksen jälkivaikutuksilta on Suomelle keskeinen haaste. Tässä tärkeä rooli on kehittyvillä transatlanttisilla rakenteilla kuten Natolla.
On vaikea löytää Euroopan unionissa tai Suomessa laadittua strategiapaperia, jossa ei toistuisi viimeisen 15 vuoden perusajatus: perinteisen sotilaallisen konfliktin riski on pieni tai olematon. Miltei poikkeuksetta tämä liitetään kasvaneeseen keskinäisriippuvuuteen. Ajatuksena on, että Euroopassa on saavutettu vaadittava pakonopeus perinteisen geopolitiikan kartalta keskinäisriippuvuuden maailmaan, jossa valtioiden väliset konfliktit ovat hyvin poikkeuksellisia.
Ukrainan tilanne kauhukuvineen on herättänyt Suomen tästä mantrasta. Seuranneessa krapulassa on hamuiltu ympärille, ja monet ovat löytäneet Suomelle tutun ja turvallisen ”tosiasian”: Maantieteelle emme voi mitään. Tosiasiat pitää tunnustaa. Hattuun pitää kaataa jäitä. Tällainen ”tunnustaminen” muodostaa yhden keskeisen piirteen suomalaisissa kansainvälisen politiikan skenaarioissa. Tunnustaminen on eräänlainen jaettu emotionaalinen regiimi, johon liittyy myös kansalaisuskonnollisia piirteitä.
Pyrin tässä kirjoituksessa avaamaan perinteisen geopoliittisen tunnustamisen ja uudemman hahmottamisen välistä vuorovaikutusta sekänäiden välisiä keskeisiä ristiriitoja. Erityisesti huomioni kohteena on se, miten keskinäisriippuvuuden geoekonomia muuttaa Suomen dynamiikkaa perinteisen geopolitiikan kartalla. Miten Suomi hahmottuu ja miten sen tulisi hahmottaa itsensä maantieteellisten faktojen muuttuessa?
Suomi rajamaana
Arvovaltaiset yhdysvaltalaiset tahot, kuten Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski, ovat viimeaikaisessa keskustelussa tuoneet esiin Suomen aseman Venäjän rajamaana. Suomen on esitetty antavan mallia Ukrainalle siitä, miten suhde Venäjään voidaan ratkaista ja silti säilyttää oma luonne. Tämä on Suomessa saanut osakseen hyväksyntää ja kritiikkiä. Erityislaatuisuutemme ja harjoittamamme politiikka ovat saaneet tunnustusta.
Samalla on kuitenkin pelätty, että Suomi asettuu väärään viiteryhmään entisten neuvostotasavaltojen kanssa. Yksi tapa ymmärtää tätä keskustelua on pyrkiä luomaan yleiskuvaa territorioiden muodostumisesta. Rajamaan statuksella on vanhat perinteet. Toisaalta territoriaalisuuden jäsentelymalleja on useita ja niiden ristiaallokolla on vaikutuksensa siihen, miten Suomi hahmottuu Moskovasta, Washingtonista ja Brysselistä.
Jaottelu valtiomalliin, imperiumiajatteluun ja nomadiseen lähestymistapaan voi selkeyttää Euroopan territoriaalista sekamelskaa (Mayer 2014). Westfalenin rauhan jälkeinen malli liitetään usein valtiokeskeisyyteen, jonka modernit eurooppalaiset muodot vakiintuivat kylmän sodan jälkeen esimerkiksi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (ETYJ) puitteissa. Valtioiden nähtiin tuottavan järjestystä. Niiden väliset rajariidat piti ratkaista vakiinnuttamalla rajat millimetrin tarkkuudella.
Imperiumiajattelussa rajat ovat aina liukuva käsite. Imperiumin ulkoraja on rajamaa, jonka luonne on alisteinen keskushallinnolle, muttei suoraan. Raja muistuttaa enemmänkin jokien alkulähteitä, virtoja ja puroja. Ne alkavat jostain, mikä ei enää ole imperiumin aluetta.
Nomadinen malli taas korostaa liikkuvaa valtaa. Siinä liikkeen säännöllisyys määrittää alueita, joiden läpi liike virtaa. Liike on ollut tärkeää myös imperiumeille. Esimerkiksi Rooman imperiumin legioonat olivat pääsääntöisesti sijoitettuna sen teiden varsille, koska niillä tapahtuva liike oli pitkään keskuksen kannalta merkittävämpää kuin jonkin ulkorajan puolustaminen.
Nomadinen ajattelu korostuu nykyajassa puheena globaalivirroista. Toisaalta nomadisia piirteitä on myös valtioterritoriaalisuudessa. Suomessa korostettiin 1990-luvulla, että Euroopan maat ovat vapaita päättämään oman sijaintinsa Euroopan poliittisella kartalla. Kielikuvassa korostui kartan dynaamisuus ja perinteisten maantieteellisten tulkintojen poistuminen.
Tämän hahmotelman pääsuunnat ovat nähtävissä piirteinä siinä tilannesidonnaisessa skenaariossa, jonka avulla voi paikantaa Suomen aluetta Euroopan kartalla. Suomalaisessa puheessa korostetaan suvereenin valtiojärjestelmän kansainvälisoikeudellisia piirteitä. Suomi on myös hyvin tarkka rajoistaan. Ilmatilan loukkauksia lasketaan tarkoin. Alueellisella maanpuolustuksella pyritään kriisin tullen puolustamaan koko maata.
Toisaalta tiukka valtiokeskeisyys on myös hämärtynyt. Suomi on myös EU:n aluetta. Talous on integroitunut laajempiin verkostoihin. Suomi on liikkunut nomadiseen suuntaan kansallisissa strategioissaan. Sen huoltovarmuuden käsitetään olevan osa laajempaa globaalia järjestelmää. Tämä mainitaan myös muissa strategioissa, kuten kyberstrategiassa ja arktisessa strategiassa.
Suomen halutaan olevan ainakin alueellinen solmukohta tai keskus (engl. hub), joiden kautta globaalivirrat kulkevat. Näiden virtojen käsitetään muokkaavan Suomen territoriota meitä hyödyttävällä tavalla, vaikka samalla pelätään varjovirtoja kuten huumekauppaa, kyberrikollisuutta ja laitonta maahanmuuttoa. Kokonaisuudessaan tämä ajattelu ilmentää yhtä tapaa, jolla suomalainen geopoliittinen ajattelu on jo pitkään tunnustanut uusia geoekonomisia realiteetteja.
Venäjän geopoliittinen kaava
Imperiumiajattelu vaikuttaa Suomeen erityisesti Venäjän kautta. Esimerkiksi Venäjä pyrkii tavalla tai toisella kontrolloimaan Krimin aluetta. Tämä muistuttaa perinteistä imperialistista asennetta, jossa valtiolaajentuminen strategisesti tärkeille alueille lisää käytettävissä olevaa valtaa. Krimin haltuunotto sopii Venäjän perinteiseen laajentumiseen kohti meriä. Se saa myös turvatuksi tärkeän laivastotukikohdan. Syyriassa oleva laivastotukikohta on pieni ja sen säilyminen on kiinni Syyrian riskialttiista hallinnosta.
Toinen territoriaalisen laajentumisen syy on uusien markkinoiden synnyttäminen. Krimin ja Itä-Ukrainan alueet tuottaisivat kysyntää venäläisen teollisuuden tuotteille. Ilman Ukrainaa Venäjän kaavailema talousunioni ei synnytä kysyntää, jota tarvitaan keskusalueen teollisuuden kehittämiseen. Kolmannen perinteisen syyn laajentumiseen muodostavat ideologisemmat tekijät, kuten venäjää puhuvan väestönosan suojelu ja suurvaltastatuksen puolustaminen.
Venäjän tavoitteet ovat ymmärrettäviä vanhan geopoliittisen ajattelun näkökulmasta. Mutta sitä on syytä verrata uudempiin valtiokäytäntöihin. Niissä korostuvat nykyaikaisten käytäntöyhteisöjen kehittäminen ja puoleensa vetäminen. Näissä Venäjä ei ole onnistunut. Lisäuhan sen öljyyn satsanneelle mutta takaperoiselle teollisuudelle muodostaa käynnissä oleva energiavallankumous. Venäläiset innovaatiostrategiat ovat epäonnistuneet myös kyberin suhteen. Väestö vanhenee. Markkinat pienenevät. Vienti on hyvin yksipuolista.
Globaalin vallan muodot
Yhdysvalloissa on verkostovallan strategioista siirrytty globaalin vallan muotoihin, jotka korostavat liikettä. Maan toimintakyky edellyttää toimivaa innovaatiotaloutta ja maailmankaupan päävaltimoiden turvaamista. Yhdysvaltojen hallinta perustuu lisääntyvästi nomadiseen ajatteluun. Samalla tämä heikentää Yhdysvaltojen näkyvyyttä perinteisemmillä kartoilla.
Perinteisen näkyvyyden heikkeneminen tulkitaan helposti alamäkenä, jos sitä tulkitaan suhteessa keskittyneempiin ja monoliittisempiin valtiotoimijoihin kuten Kiinaan. Mutta selvästi Yhdysvallat on haluttomampi käyttämään perinteisiä sotilaallisia keinoja alueelliseen miehitykseen Irakin ja Afganistanin epäonnistumisten jälkeen. Se on harjoitellut runsaasti niin sanottuja epäsymmetrisiä konflikteja ja sen sotilaallinen voima (esim. taistelulennokit ja kyberaseet) kohdistuvat hyvin erilaisiin vihollisiin kuin perinteisiin valtiotoimijoihin.
Samalla on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, että Yhdysvallat on kehittänyt toimintakykyään myös ehdollistamispolitiikan saralla. Esimerkkinä on Iranin osittainen eristäminen finanssivirroista ja maailmankaupasta. Maailmankaupan vallasta on kysymys myös transatlanttisen vapaakaupan (TTIP) neuvotteluissa. Jos sopimus syntyy, siinä päätetään keskeisistä standardeista ja säätelyjärjestelmistä, joihin muun maailman, mukaan lukien Venäjän ja Kiinan, on sopeuduttava. Kuvaavaa on, että Yhdysvaltojen ensireaktiot Ukrainan tapahtumiin ovat nimenomaan osa näitä uusia epätavanomaisia keinoja saada aikaan sille ja sen liittolaisille myönteisiä seurauksia.
Kaikki kolme territoriaalisuuteen vaikuttavaa muotoa vaikuttavat Suomen alueelliseen luonteeseen. Suomen kyky sopeutua järkevällä ja hyödyttävällä tavalla edellyttää skenaarion kaikkien piirteiden huomioimista. Puhe paluusta johonkin vanhaan, kuten neutraaliin asemaan geopolitiikan laudalle, rajamaallistaa Suomea suurvalta Venäjän reuna-alueena. Tämä näkemys ei ota huomioon Suomen geoekonomista selviytymistä ja sen syvää sitoutuneisuutta maailmankaupan ja innovaatiotalouden virtoihin.
Suomi on valinnut muutoksen
Tietyssä ei-sotilaallisessa mielessä Suomi on jo valintansa tehnyt. Suomalaista valtaa on suunnattu kohti uusia realiteetteja jo kylmän sodan ajoista lähtien. Voidaan väittää, ettei Suomi tarjoa valtioalustaa, joka kykenisi olemaan entiseen tapaan Venäjän imperiumin rajamaa ilman, että Suomen strategiset linjaukset epäonnistuisivat.
Suomeen liittyvät toimijat, kuten elinkeinoelämä, ovat kehittäneet huomattavaa kapasiteettia selviytymään olosuhteissa ja realiteeteissa, jotka poikkeavat vanhasta jakolinjasta. Keskitetty valtiollisen toimijuuden suuntaaminen uudelleen kohti jotain versiota kylmän sodan sakkilaudasta olisi pahimmillaan virhe, joka estäisi uuteen maailmaan suuntautuvaa strategista ajattelua.
Integroituminen Venäjällä oleviin toimijoihin ja kytkeytyminen Venäjälle ulottuviin talouden arvoketjuihin ei ole kiinni korkean tason politiikasta. Keskitetyt komissiot ja komiteat eivät enää ole kaupankäynnin keskeisin muoto. Ruplan arvon ja Venäjän talouden menestys vaikuttavat eniten Suomen ja Venäjän väliseen kauppaan.
On vaikea kuvitella, että Venäjän valtion toimet voisivat pitkällä aikavälillä tulpata suomalaisten ja venäläisten toimijoiden halua tuottaa taloudellista lisäarvoa, vaikka Suomi päättäisi olla hyväksymättä Venäjän imperialistista hallintamenetelmää. Totta on, että Venäjän toimet politisoivat venäläistä rahaa ja haittaavat jo nyt maiden suhteiden tulevaisuutta. Keskustelu venäläisten maaostoista tai Pyhäjoelle rakennettavasta ydinvoimalasta kertoo karua kieltä siitä, kuinka Venäjän valtion toimet purkavat keskinäisriippuvuuden kudelmia ja lisäävät ennakkoluuloja.
Samalla on hyvä huomata, että putinilainen hallinta ja siihen sidoksissa olevat toimijat ovat kiinni globaalin finanssitalouden virroissa. Heidän kykynsä sanoutua irti tästä sidoksesta on hyvin rajallinen. Putinin lähipiirin ajattelu on omaksunut nomadisia piirteitä, vaikka sidokset virtoihin jakautuvatkin hyvin epätasaisesti ja suurelta osin valtiojohtoisesti.
Venäläinen talouselämä on riippuvainen näistä nopealiikkeisistä virroista. Putinin kyky estää esimerkiksi Pietarin seudun venäläisten toimijoiden taloudellisen hyödyn tavoittelua vaikkapa Suomessa on pitkällä tähtäimellä melko mahdotonta. Läntiset taloussanktiot voisivat vaikeuttaa Suomen ja Venäjän välistä kauppaa lyhytkestoisesti. Mutta niiden strateginen tavoite saattaa ennalta estää Venäjän viime aikoina yleistynyttä tapaa kiristää naapureitaan kauppapoliittisilla toimenpiteillä. Ne auttaisivat siinä, että Venäjä-riski ei siirtyisi Suomi-riskiksi.
Millisekuntien geopolitiikkaa / Kamppailu uusista territorioista
Portit globaaleihin kuljetusvirtoihin ovat keskeisiä valtakeskittymiä Euroopan kartalla. Tärkeimmät satamat, kansainväliset lentokentät ja datakaapelien solmukohdat sijaitsevat samoilla alueilla. Nämä portaalit tarjoavat suoran pääsyn keskinäisriippuvuuden virtoihin.
Samoilla alueilla sijaitsee myös kansainvälisen talouden keskittymiä, kuten pörssejä ja rahoituslaitoksia. Kyberteknologiat ovat yksi tekijä, joka johtaa tähän yhteyksien tihentymisiin tietyille alueille. Hyvän uuden esimerkin näistä trendeistä tarjoaa High Frequency Trading -käytännön yleistyminen. HFT perustuu mahdollisimman nopeisiin kyberyhteyksiin. Johtuen valonnopeuden rajallisuudesta (300 km/millisekunnissa), eri pörssien välille muodostuu eroja samojen tuotteiden hinnoittelussa.
Nopeiden yhteyksien avulla voi saada voittoja. Samaa osaketta voi myydä esimerkiksi Frankfurtissa, jos sen ostohinta on Lontoossa halvempi. Tämä kaupankäynti on yleistymässä Lontoon, Frankfurtin ja Pariisin muodostamassa kolmiossa. Pohjoismaiden pörssien palvelimet sijaitsevat maantieteellisesti Tukholman lähellä. Millisekuntikilpailu on yleistymässä myös siellä. Millisekuntien geopolitiikassa keskinäisriippuvuuden hyödyt valuvat niille toimijoille, joilla on nopeimmat yhteydet.
Suomalaisessa keskustelussa väläytellään usein pohjoista merireittiä Suomen tulevaisuuden mahdollisuutena. Suomi nähtäisiin mielellään solmukohtana. Samoin puhutaan datakaapeleista Koillisväylän läpi tai Itämeren halki Saksaan. Sama laaja ajattelu, jossa keskinäisriippuvuus on nopeuden funktio, määrittää myös muita Suomen tekemiä linjauksia. Lentoliikenteen sektorilla sama nopeiden yhteyksien logiikka näkyy siinä, että Helsinki-Vantaan lentokenttään sijoitetaan huomattavia summia, jotta se säilyisi jonkinlaisena alueellisena hubina ja lentoliikenteen syöttäjänä Euroopasta Aasiaan.
Hubistuminen territoriaalisuuden muotona on saanut aikaan sen, että joidenkin alueiden keskinäisriippuvuus on tihentynyt. Kartalle on muodostunut yhteyksiä puoleensa vetäviä solmukohtia. Samasta neliökilometristä saadaan nyt enemmän irti. Näiden territorioiden painoarvo kasvaa. Kehitys on päinvastainen politiikan tutkimuksen yleiselle olettamukselle. Käytettävissä olevan maantieteellisen alueen on usein ajateltu olevan rajallinen luonnonvara. Sen kuvitellaan loppuneen imperialismin ajalla ennen ensimmäistä maailmansotaa. Eurooppalaiset suurvallat olivat saaneet haltuunsa suuren osan maapalloa. Siirtomaat alkoivat ehtyä. Kartalla ei ollut kartoittamattomia aukkoja.
Kamppailu siirtyi 1914 eurooppalaiseen nollasummapeliin kahden huomattavan sodan ajaksi. Myös kylmä sota edusti muuttuneessa muodossa tätä samaa geopoliittista kamppailua. Tämän tilanteen uudet teknologiat ja niiden varaan kehitetyt käytännöt ovat mullistuneet. Satelliittinavigaatio ja merellisten kuljetusväylien tehokkaampi merikonteille ja konttilaivoille perustuva käyttö on avannut hub-alueille mahdollisuuden kerätä uusia toimijoita, joiden tuottama taloudellinen hyöty ammentaa globaaleista virroista ja etäisyyksien merkityksen vähentymisestä. Territorion käytettävyys on lisännyt näiden alueiden valtaa.
Kyberavaruuden käyttöj a yleistyminen ovat lisänneet tällaista tilan tuntua. Se on luonut uuden laajenevan alustan, joka tietyssä mielessä synnyttää uutta territoriota siellä missä yhteydet ovat tehokkaita (laajakaistageopolitiikka pilvipalvelimineen) ja nopeita (millisekuntigeopolitiikka).
Epäonnistunut Ukraina
Keskeisten hubien ulkopuolinen tila on siis menettänyt painoarvoaan. Näin Halford Mackinderin geopoliittinen ajattelu, jonka mukaan se kuka hallitsee Euraasian sydänalueita (esim. Ukrainassa) hallitsee maailmaa, on harhaanjohtava. Ukraina on kokenut useampia levottomuuksia ja vallankumouksia. Se on periaatteessa epäonnistunut valtio. Yksi selittävä tekijä onkin sen territorion käytettävyyden aleneminen geoekonomisessa mielessä.
Krim saattoi olla Venäjälle merkittävä entisellä kartalla. Se ei kuitenkaan merkitse nykymaailmassa paljoa geopoliittisen kamppailun näkökulmasta. Energiavallankumous on muuttamassa myös kaasuvirtojen asemaa. Transatlanttinen energiavirta saattaa lähitulevaisuudessa korvata Venäjän energian toimittajana.
Euroopan kartta on hubistumisen johdosta muuttunut. Länsi-Euroopan tihentymät tuottavat geoekonomista lisäarvoa. Sama kehitys näkyy Ukrainassa ja Venäjällä tehokkaiden neliökilometrien vähenemisenä. Jos asiaa ajatellaan perinteisen logiikan mukaan, Venäjä menettää kaiken aikaa territoriotaan. Paradoksaalisesti se turvautuu uusien alueiden haltuunottoon kompensoidakseen vähenevää suhteellista painoarvoaan.
Käytettävissä olevan territorion tehokkaampi käyttö ei näytä olevan Putinin hallinnon mielestä mahdollista. Tämä vanhanaikainen lähestymistapa on Venäjän kannalta negatiivista. Se ei ole nouseva BRICS-maa, vaan taantuva ja entisiin ratkaisuihin käpertyvä valtio.
Venäjän hallinnon yritys palata perinteiseen geopolitiikkaan on pitkälle illuusio. Perinteisen geopolitiikan kielikuvat rakentuvat valtion sisäisen ja ulkoisen erotukselle, keskitetyn valtiotoimijan ideaalille ja rationaalisen strategisen kyvyn olettamukselle ja ovat sellaisina tuttuja ja turvallisia. Mutta ne eivät tarjoa todellista selitysvoimaa nykytilanteeseen.
Geoekonomia on nakertanut kaikkien keskeisten argumenttien merkittävyyttä. Territoriaalinen kilpailu on siirtynyt uusiin teknologisiin tiloihin ja geoekonomiaan. Venäjän kyky muuttaa tätä tilannetta on hyvin rajallinen. Se hamuaa alueita ja kehittää geopoliittista työkalupakkia, joka ei toimi, mutta joka saattaa pelottaa sen naapurimaita ottamaan siitä etäisyyttä. Tämä taas vähentää Venäjän käytettävissä olevan tilan tehokkuutta. Pelkona Venäjän osalta saattaa olla syöksykierre entistä takaperoisempaan politiikkaan. Tämä kujanjuoksu säteilee sen lähialueille. Mutta Venäjän kyky sanella muiden harjoittamaa politiikkaa vähenee samalla entisestään.
Suomen strategiat ja resilienssiturvallisuus
Suomen asema hahmottuu eri mallien geopoliittisilla areenoilla. Miten nämä vaikuttavat toisiinsa?
1. Perinteinen valtaskenaario perustuu puolustuksen käytäntöihin, jolloin turvaamisen kohteena on valtiotoimijan alueellinen koskemattomuus.
2. Institutionaalinen valtakäsitys korostaa sidoksien vahvistamista osana keskinäisriippuvaista kansainvälistä ympäristöä. Toimijoiden kyvykkyys määräytyy suhteessa keskinäisriippuvuuden verkostoihin, kuten kansainvälisiin instituutioihin.
3. Rakenteellinen turvallisuus kuvaa suhdetta, joka valtioilla ja muilla toimijoilla on globaaleihin muutosprosesseihin, kuten informaatioteknologiseen murrokseen, globaaleihin markkinoihin ja ilmastonmuutokseen. Valtion ja muiden toimijoiden kyvykkyys liittyy niiden kykyyn sopeutua kestävällä tavalla muuttuviin olosuhteisiin.
4. Neljäntenä turvallisuuden tasona vaikuttavat erilaiset käsitteelliset trendit (diskurssit), joilla turvallisuuteen liittyvistä teemoista keskustellaan. Esimerkiksi Suomessa syntyi pieni debatti maamiinoista reaktiona Ukrainaan. Tätä perinteistä diskurssilanseerausta voidaan verrata Yhdysvalloista levinneeseen fiksun puolustuksen (engl. smart defense) käsiteinnovaatioon, jonka ajatuksena on yhteensopivien sotilaallisten järjestelmien joustava käyttö (Barnett ja Duvall 2006).
Keskeistä on havaita, kuinka turvallisuuden eri skenaariot vaikuttavat toisiinsa. Esimerkiksi teknologinen murros vaikuttaa eri tavoin perinteisen turvallisuuden maailman. Se tuottaa kyvykkyyksiä, joista hyötyvät etupäässä suuret resurssirikkaat toimijat.
Snowden-skandaali on paljastanut, kuinka Yhdysvallat on kehittänyt laajoja kybertiedusteluun ja -valvontaan liittyviä järjestelmiä. Samoja kyvykkyyksiä on Yhdysvaltojen liittolaisilla ja muilla suurvalloilla. Pienempien toimijoiden kyky valjastaa kybervalmiuksia puolustukselliseen käyttöön on huomattavasti vähäisempi. Tämä synnyttää painetta sulauttaa omia kyvykkyyksiä osaksi laajempia liittokuntia.
Tätä sopeuttamispainetta lisää se, että kyberkyvykkyydet liittyvät saumattomasti myös kineettisen aseistuksen uusimpiin järjestelmiin. Niistä on tullut yhä monimutkaisempia. Niiden tuottama lisäarvo jakautuu varsin epätasaisesti vaikuttaen valtioiden pelotekykyyn. Samoin käsiteinnovaatioiden maailmanlaajuinen jakauma on varsin epätasainen. Isot innovaatiokeskukset sijaitsevat yleensä maineikkaiden yliopistojen läheisyydessä. Näissä kehitetään uusia vaikutusvaltaisia tapoja puhua maailmasta ja sen muutoksesta. Nämä diskurssit leviävät ja vaikuttavat myös suomalaisiin tulkintamalleihin.
Kyvykkyyksien epätasainen jakauma näkyy myös geoekonomiassa. Liberaali maailmanjärjestys on hyvin länsikeskeinen. Globaalivirrat kasaavat painoarvoa läntisiin keskuksiin mutta myös nousevaan Aasiaan. Näihin järjestelmiin sopeutuminen muodostaa rakenteellisen haasteen. Järjestelmän epäoikeudenmukaisuuden muuttaminen on yksittäiselle toimijoille vaikeaa. Erityisesti pienet toimivat kohtaavat paljon haasteita. Mutta pienten haasteet olivat mittavia myöskin perinteisellä geopoliittisella kartalla. Suomen kohdalla tämä yhtälö on erityisen haastava, koska Venäjän toimet tuottavat painetta sopeutua niihin samalla kun todelliset strategiset haasteet ovat muualla.
Sitkoisuus turvallisuuskäytäntönä
Vaikka Suomessa herätettiin henkiin ajatus puolustusmäärärahojen korottamisesta, vallitsevana kehityskulkuna on siirtyminen pois kansallisen puolustuksen käytännöistä kohti laajempia turvallisuusmalleja. Ulkoisten uhkien nähdään ulottuvan valtion rajojen sisäpuolelle ilman, että ne olisivat torjuttavissa perinteisin keinoin ulkorajoille.
Keskustelussa on korostunut myös uusia teemoja. Venäjän disinformaatiokampanjan on koettu altistavan vapaan tiedonvälityksen. Faktat ja fiktio sekoittuvat yhä helpommin. Avoin yhteiskunta on vaarassa, jos suuri ulkopuolinen toimija kohdistaa siihen strategisen informaatioiskun. Kyber ja sen varaan rakennetut taloudelliset ja tiedonvälitykselliset järjestelmät ovat myös erittäin häiriöalttiita.
Näin tarkasteltuna keskeiseksi tavoitteeksi näyttää tulleen Suomen tekeminen vastuskykyisemmäksi häiriöille, ja häiriöttömän valtioalustan tarjoaminen innovaatiotalouden toimijoille. Erilaisiin kriisiskenaarioihin valmistaudutaan samalla kun laaditaan ennakkosuunnitelmia. Turvallisuuskäytännöt ovat kehittymässä yhä enemmän sitkoisuuden eli resilienssin tuottamiseksi.
Sitkoisuuden lähtökohtana on kyky palautua takaisin alkuperäiseen tilaan yllättävän häiriötilanteen iskiessä. Uudempien instituutioiden, kuten huoltovarmuuskeskuksen, työ perustuu tämän ”kimmoisuuskyvykkyyden” lisäämiseen. Suomea tarkastellaan yhteiskuntana, jonka keskeisin turvallisuutta tuottava ominaisuus on sen kyky ottaa vastaan iskuja ilman keskeisten toimintojen halvaantumista. Keskiössä on esimerkiksi keskeisten viranomaistoimintojen jatkuvuuden turvaaminen tilanteissa, joissa yhteiskunta on tasapainottomassa tilanteessa. Näissä skenaarioissa priorisoidaan usein elintärkeitä valmiuksia ja tehtäviä.
Kyky palautua normaalitilaan liitetään yhteiskunnan keskeisten funktioiden priorisoimiseen. Turvallisuuskäytäntöjen muuttumista ajaa tarve tehdä kriittisistä järjestelmistä joustavampia. Teknologiset järjestelmät ja niiden viranomaisrajapinnat halutaan suunnitella niin, että kimmoisuus on keskiössä. Esimerkiksi yhteydenpitojärjestelmien ja niitä ylläpitävän sähköverkon on kyettävä joustamaan ilman, että se kaatuu kokonaisuudessaan. Erilaisia haavoittuvuuksia kyetään kartoittamaan ja niiden varalle on laadittu toimenpiteet, joiden toteuttaminen on institutionaalisesti, juridisesti ja teknologisesti mahdollista erilaisissa poikkeusolosuhteissa.
Resilienssikeskustelun keskeisenä ongelmana on kimmoisuuden hahmottaminen suomalaiseen yhteiskuntaan liittyvänä ominaisuutena. Resilienssi ei lähtökohtaisesti ole ainoastaan passiivinen ominaisuus, joka kyetään rakentamaan sisään kriittisiin järjestelmiin ja yhteiskunnallisiin perustehtäviin.
Ensiksi, Suomen huoltovarmuus ei ole kansallista vaan se on alueellista ja globaalia. Erityisesti kriisiolosuhteissa Suomi ei ole eristäytynyt saari. Esimerkiksi teknologisten järjestelmien haavoittuvuudet eivät ole joko Suomeen kohdistuvia tai eristettävissä Suomen ulkopuolelle. Suomi on hyvin altistunut laajemmille ongelmille, joiden perussyyt liittyvät usein monitasoiseen keskinäisriippuvuuteen.
Toiseksi, passiivisuuden sijaan resilienssi on aktiivisuutta ja aloitteellisuutta vaativa piirre. Erilaiset ennakoitavat ja ennakoimattomat riskit ovat liian moninaisia, jotta turvallisuusrakenteiden resilienssi (iskunkestävyys) voitaisiin taata. Esimerkiksi Suomen kybervalmiudet tulevat jäämään riittämättömiksi.
Kyber on suurelta osin monikansallisten yritysten hallussa, ja niiden halukkuus aktiiviseen yhteistyöhön suomalaisten viranomaisten kanssa on rajallista. Suomelta puuttuu ja tulee puuttumaan teknologisia valmiuksia kybertiedusteluun ja -puolustukseen. Suomen ja suomalaisten toimijoiden kannalta oleelliset kyvykkyydet ovat Suomen rajojen ulkopuolella. Pienen valtion keskeisin sitkoisuutta tuottava kyky liittyy sen ketteryyteen. Keinotekoisten rajoitteiden sijasta pitäisi tukea sitkoistavaa ketteryyttä.
Suomi on jo paljolti sitoutunut ja sulautunut osaksi järjestelmiä, jotka turvaavat sen rakenteellista valtaa eli sopeutumiskykyä. Tässä yhteydessä perinteisen turvallisuuden toimijat, kuten Nato, tarjoavat vain osaratkaisuja. Esimerkiksi osa Naton jäsenistä on jäänyt jälkeen sekä tavanomaisen että kyberpuolustuksen sektoreilla. Nato ei ole vielä kyennyt ratkaisemaan viidennen artiklan suhdetta kyberhyökkäykseen. Minkälainen vihamielinen toimenpide laukaisisi kollektiivisen puolustuksen?
Kyberkyvykkäät jäsenvaltiot (ts. Yhdysvallat ja Iso-Britannia) ovat haluttomia paikkaamaan muiden tuottamia haavoittuvuuksia. Toisaalta Naton tuottamaa kyberpelotetta ei haluta madaltaa. Näistä vaikeuksista huolimatta on syytä huomioida, että Nato on kehittänyt huoltovarmuutta tukevia toimintojaan. Se pyrkii tarjoamaan ratkaisuja jäsenmailleen ja kumppaneilleen niiden resilienssin kehittämiseksi.
Vastaavia huoltovarmuustuottajatahoja ei ole monia. Tämä havainto tuo Naton toimijaksi myös geoekonomian kartalle. Samalla tulee huomioida, että Naton keskeisten jäsenmaiden alueella sijaitsee Suomen tulevaisuuden kannalta keskeisiä hubeja ja tilallisia tihentymiä. Geopolitiikan painopiste on siirtynyt näiden hubien osalta myös Naton uusien kyvykkyyksien suuntaan.
Suomi on jo valintansa tehnyt
Suomen valinnat on tehty pitkäksi aikaa eteenpäin. Politiikan suunnan muuttaminen on vaikeaa – melkein mahdotonta. Suomi on sitoutunut viime vuosien valinnoillaan osaksi läntisiä keskinäisriippuvuuden virtoja. Hyvä näin, koska mitään pysyvää suomalaista oppia ei ole maailman muutoksiin edessä. Presidentti Kekkonen totesi tämän Ulkopolitiikka-lehdessä vuonna 1977 seuraavasti:
”Maantieteellisten tekijöiden ja historiallisten analogioiden liiallinen korostaminen saattaa kuitenkin johtaa erheellisiin yksinkertaistuksiin. Ympäröivä maailma nähdään helposti muuttumattomana sekä oma ulkopolitiikka autonomisena ja ongelmattomana, kunhan kerran on tehty realistinen perusvalinta.”
Suomen uudet kansalliset strategiat perustuvat maailman muutokseen sopeutumiseen. Suomen tulevaisuus on pyritty turvaamaan luomalla siitä monille käyttäjäryhmille avoin valtioalusta, joka olisi mahdollisimman hyvin linkittynyt globaaleihin yhteyksien tihentymiin. Tämän avoimen alustan turvaaminen Ukrainan kokemuksen jälkivaikutuksilta on uusi keskeinen haaste.
Perinteisen sotilaallisen suorituskyvyn nostaminen voi perustua osittain omiin investointeihin. Toisaalta nämä järjestelmät ovat kalliita, ja niiden ylläpito vaatii läheisiä suhteita läntisiin tahoihin. Tämä puolustuspoliittinen logiikka liittää Suomea yhä tiiviimmin Naton puitteisiin. Geoekonomisen logiikan integroiva suunta on sama. Se vie Suomea kohti keskieurooppalaisia sidoksia samalla kuin alueellinen keskinäisriippuvuus kasvaa Suomenlahdella, ja globaali yhteys Aasiaan tiivistyy.
Informaatioteknologinen suojautuminen on tärkeää maksujärjestelmien toimivuuden kannalta. Suomi-riskin on oltava alhainen myös finanssivirtojen kannalta. Eurokriisin skenaariot ovat osoittaneet tämän realiteetin. Suomen kyky pitää yllä innovaatio- ja tietotalouttaan vaatii järkeviä investointeja koulutusjärjestelmiin.
Suomen sopeutuminen vaatii yleisen tiedon ohella erityistä soveltavaa käsitteistöä, jonka syntyminen kaukana rajoilta on epätodennäköistä. Muuttuvaan todellisuuteen sopeutumiselle ei ole yhtä optimaalista ratkaisuja. Hyviä ja huonoja esimerkkejä on useita. Kyvykkyys omaehtoiseen strategiseen suunnitteluun on oleellisen tärkeää.
Pienen valtion olemassaolo ja toimijuus vaativat erityistä taitoa. Paasikivi nostikin esiin, että usein ulkopolitiikkaa täytyy tehdä ilman, että kaikki tai mitkään faktat olisivat selvillä tilanteissa, joissa on aina useita toteutettavia mahdollisuuksia (Palonen 1987).
Pienvaltiotoimijuudelle keskeistä on kyvykkyys intentionaaliseen toimintaan: Pienen valtion huolena on, että suurempien tekemiset heijastuvat sen kohtalossa. Pienestä valtiosta tulee helposti vain objekti muiden toiminnalle. Tämänkaltainen tilanne vaatii pienen valtion ulkopolitiikalta erityisiä taitoja.
Pienvaltioviisaus on sitä, että se pitää yllä vaihtoehtoja ja valinnanvapautta. Maailman myllerrykset saattavat siten sallia onnekkaita hetkiä, jos tilanteen tullen ollaan ketteriä ja älykkäitä. Tämän toimijuuden maksimoinnissa olisi syytä pitää mielessä Thukydidekseltä peräisin oleva viisaus, jonka mukaan pienen ja heikon pelko on viisastuttavampaa kuin suuren ja vahvan voitonhalu. David ja Goljat -tilanteessa pitäisi olla innovatiivinen eikä vain alistua kohtaloonsa. Tämä koskee sekä Venäjän uusia suurvaltakäytäntöjä että sopeutumista läntisiin järjestelmiin.
Suomen mahdollisuudet
Suomella on omat etunsa. Sen kyvykkyydet uusissa geoekonomissa realiteeteissa ovat huomattavia. Se on integroitunut globaaliin talouteen, uusiin teknologioihin ja globaalin sekä alueellisen hallinnan instituutioihin huomattavasti Venäjää paremmin. Suomella on edes jonkinlainen tulevaisuus.
Venäjän indikaattorit osoittavat alaspäin. Suomessa on pyritty maksimoimaan omaa toimijuutta tuottamalla relevanttia tietoa eri vaihtoehdoista, jotta päätöksenteko ylipäätään olisi mahdollista. Toisaalta oikea ajoitus on oleellinen. Ajoituksen suhteen on otettava huomioon kaksi eri painotusta.
Odota ja katso -asennetta voidaan perustella huolellista ja vastuullista päätöksentekoa korostavien teemojen kautta. Tästä näkökulmasta odottaminen mahdollistaa huolellisen perehtymisen valittaviin vaihtoehtoihin. Nyt olisi syytä huomioida edelliseen liittyvä mutta rohkeampi tapa ajatella, että odottamisen tulee kestää vain niin kauan kuin ilmenee jotain, mikä luo pakottavan tarpeen lopettaa odottaminen.
Esimerkiksi Neuvostoliiton romahtaminen oli merkki Suomelle, että oli mahdollista sitoutua Euroopan unioniin. ”Merkki” voi olla siten jotain odotettua – esimerkiksi Venäjän suostumus – tai sitten odottamatonta – esimerkiksi raju muutos turvallisuusympäristössä. Tärkeää on, että odottelu kestää niin kauan, että jotain tapahtuu, mikä mahdollistaa suhteellisen nopean ja päättäväisen päätöksenteon.
Selkeästi Suomen turvallisuusympäristö on nopeassa muutoksessa. Tämä on myös luettavissa merkkinä ratkaisujen ajankohtaisuudelle. Venäjän legitiimien vaateiden ymmärtäminen on ollut Suomen valinta jo pitkään. Suurvallalla on sen omat vastuut ja oikeudet, jotka eroavat pienvallan vastaavista. Keskeistä on määritellä se raja, jonka ylitettyään Venäjä on illegitiimillä maaperällä. Nyt tämä raja on selkeästi ylittynyt. Venäjän käytös on vastuutonta ja sen omaksuma ”työkalupakki” on selkeässä ristiriidassa Suomen kansallisen edun kanssa. Maailman muutokseen sopeutumattoman ja integroitumattoman Venäjän tulevaisuudenkaan politiikka ei näytä hyvältä. Se tulee oireilemaan pitkään.
Toinen merkki oikeasta hetkestä on juuri maailman muutos. Maailma on murroksessa. Venäjän rajut liikkeet pitäisi tulkita työntönä, ja veto puolestaan syntyy tarpeesta löytää Suomelle oikea tapa sopeutua geoekonomian muutoksiin. Strateginen suunnittelu on tehtävä suhteessa uusiin realiteetteihin eikä vanhoihin kummitteluihin. Tämän tajuamisessa vanhat dogmat ja tabut vaikeuttavat asioiden harkintaa puhtaalta pöydältä.
Suomi tarvitsee työvälineitä. Kehittyvillä transatlanttisilla rakenteilla on roolinsa, jota tulee vakavasti punnita. Nato ei saa olla vain ja ainoastaan mörkö. Oikein harkittuna sen salaattipöydällä on paljon tarjottavaa. Samoin Putinin Venäjän ei saa antaa liiaksi vaikuttaa Suomen orientoitumiseen niihin suuntiin, joilla on ratkaisevan tärkeä merkitys Suomen tarjoaman turvatun mutta avoimen valtioalustan käyttäjäryhmille. On aika ja tilaisuus lopettaa haikailut vanhaan maailmaan, joka ei enää palaa.
Viitteet
Barnett, Michael ja Duvall, Raymond (2005). Power in International Politics. International Organization. 59: 39-75.
Maier, Charles (2014), Leviathan 2.0: Inventing Modern Statehood. Cambridge: Harvard University Press.
Palonen, Kari (1987) The Art of the Possible on the Periphery: J. K. Paasikivi and Urho Kekkonen in the Realpolitik Tradition. Teoksessa Jukka Kanerva and Kari Palonen (toim.) Transformation of Ideas on a Periphery. Helsinki: The Finnish Political Science Association.
Artikkelikuva: jorono / Pixabay
