Unkarin hallituksen politiikka on seurausta siitä, mitä kansallisen kuvitteleminen ja liberaalin demokratian vastustaminen Fideszille tarkoittaa. On kuitenkin ongelmallista ajatella, että Unkarin demokratia olisi lapsenkengissä, Emilia Palonen kirjoittaa.
Metafora lastenkengistä (tai englanniksi: democracy in its infancy, infant stage of learning about democracy) viittaa ajatukseen, että demokratia kehittyisi lapsuudesta aikuisuuteen. Siirtymä demokratiaan nähtiin perinteisessä demokratisaatiotutkimuksessa yksiselitteisenä, aivan kuin siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen. Jälkimodernissa ajattelussa aikuisuus ja lapsuus eivät sen sijaan ole aivan yksiselitteisiä tai lineaarisia prosesseja. Siksi metafora lapsenkenkäisestä demokratiasta on vaarallinen yksinkertaistus: siinä oletetaan, että demokratia ”kasvaa” parempaan suuntaan, demokratian kehittyessä hankitaan parempi malli. Tämä on ongelmallista monesta näkökulmasta.
Ensinnäkin kielikuvaan nojautuminen vääristää 1990-luvun tilannetta: tuolloin poliittista elämää ei hahmotettu pitkänä siirtymänä demokratiaan, vaan lähtökohta oli ”systeeminmuutos”, kuten vuoden 1989 ”vallankumousta” Unkarissa kutsuttiin. Vapaat vaalit ja liberaalin demokratian mukainen parlamentaristinen oikeusvaltio oli uusi poliittinen systeemi. Harjoittelua tai kasvua oletettiin ilmenevän lähinnä puolueissa ja poliitikoissa, sekä hallintorakenteiden muutoksissa – ja näitä onkin tutkittu laajalti 1990-luvulta lähtien.
Unkarin erityispiirre itäblokin sisällä oli, että poliittiset puolueet kehittyivät vastarintaliikkeen kahden haaran ja reformisosialistien pohjalle. Ei ollut tyhjiötä, josta puolueet olisivat yhtäkkiä ilmestyneet ensiksi pieninä sohvapuolueina (kuten 1990-luvulla ja nyt uudestaan Venäjällä: puolueet, joiden jäsenet mahtuvat sohvalle). Oli kolme löyhähköä blokkia: Monipuoluejärjestelmän syntymiseen tähdänneet pyöreän pöydän keskustelut synnyttivät Sosialistisen puolueen (vallanpitäjät), Unkarin demokraattisen foorumin, MDF:n (kansallinen oppositio) ja Vapaiden demokraattien liitto (SzDSz). Näiden lisäksi uusissa vaaleissa ehdolle astui myös Fidesz, kirjaimellisesti Nuorten demokraattien liittouma, joka vuoden 1993 jälkeen otti keskeisen roolin kansallisessa oppositiossa.
Kun opiskelin Itä-Euroopan tutkimusta 1990-luvun lopulla, puhuttiin kahden vallansiirron demokratiasta. Sen mukaan valta siirtyy ensimmäisissä vaaleissa demokraateille ja sitten entisille vallanpitäjille, ja sitten jälleen demokraateille. Näillä kriteereillä demokratia oli vakiintunut Unkarissa jo vuonna 1998, kun reformisosialistit ja liberaalit hävisivät ”kansallisille” ja Viktor Orbánin ensimmäinen hallituskausi alkoi. Pyörivätkö lapsenkengät todella pian 25-vuotiaan jaloissa?
Kenen kengistä puhutaan?
Toiseksi siirtymä demokratiaan –ajatteluun kuuluva läntinen ja vieraannuttava toiseuden näkökulma ei edistä demokratisoitumista. Unkarin ja muiden itäeurooppalaisten maiden oletettiin 1990-luvulla ja myös sen jälkeen omaksuvan ”meidän” systeemimme, ilman kehitystä. Kenkä; sen lesti, kuosi ja koristeet olivat meidän varastostamme. Tämä varasto oli, luvalla sanoen, kovin rajallinen ainakin sen suhteen, millaisia tuotteita entiseen itäblokkiin aikanaan vietiin.
Ymmärtääkseni myöskään laajaa, tai ainakaan hedelmällistä keskustelua ei käyty Unkarissa siitä, millainen demokratian pitäisi olla. Pyöreän pöydän keskustelijoilla 1990-luvun alussa oli oma näkemyksensä siitä, millaiseksi puoluejärjestelmä muotoutuisi ja millainen demokratian malli sitä tukisi. Vaihtoehtoja ei tuputettu useita, eikä niitä myöskään vaadittu.
Kun puhumme joidenkin maiden demokratioista lapsenkenkäisinä, katsomme ”lännessä” näitä maita alaspäin ja odotamme niiden kehittyvän meidän kaltaisiksemme. Miksemme kiinnitä huomiota siihen, miten kehityskulut eroavat tai pohdi millaisia oletuksia näissä maissa oli ennen meidän väliintuloamme?
Jospa vielä leikitellään lapsi-metaforalla: kuinka moni lapsi lopulta muuttuu täysin vanhempiensa kaltaiseksi? Yleensä jälkikasvu oppii edellisten sukupolvien virheistä, mutta toistaa niistä joitakin. Täydellistä demokratiaa ei ole. Kenkämallien välillä käydään keskustelua. Sekä kansalaisyhteiskunnan edustajat että demokratiateoreetikot eri puolilla maailmaa haluavat syventää ja parantaa demokratiaa. Demokratia ei ole ”lännessäkään” yksiselitteinen, saavutettavissa oleva tila – vaan jatkuvasti kehittyvä ideaali tai eetos.
Orbán heittää kengän menemään
Entä sitten, kun kenkä hiertää ja se heitetään pois? Liberaalin demokratian näkökulmasta Unkarin viimeaikainen kehitys – perustuslain, esimerkiksi vaalilakien muutokset, opposition ja median toiminnan rajoittaminen – on erittäin huolestuttavaa. Kuitenkin Viktor Orbánin Fidesz on onnistunut voittamaan kahdet peräkkäiset vaalit. Vuoden 2010 vaalit nimettiin äänestyskoppivallankumoukseksi. Yksi olennainen syy suosiolle on opposition hajanaisuus ja oppositiojohtajien kyvyttömyys löytää yhteistä kieltä. Sen sijaan kukin heistä jatkaa omaa valtaprojektiaan.
Orbán käyttää kansanluonnetta ja Unkarin demokratian perinteiden puutetta perusteluina omalle toiminnalleen. ”Lapsenkenkä”-argumentointi tukee Fideszin toimintaa, mutta on arveluttavaa koska Unkarissa on toki demokratian perinteitä ja sen demokratisoituminenkin alkoi jo vuonna 1980 vastarintalehtien kautta. Väite itse asiassa antaa Orbánille mahdollisuuden heittää kengän pois!
Paikalliset ihmiset voivat nähdä Fideszin uudistuksille vahvoja perusteluja; moni unkarilainen on tyytyväinen argumenttiin, jonka mukaan liika vastakkainasettelu politiikassa on pahasta ja median valtaa täytyy rajoittaa. Voimakkaan vastakkainasettelun vuosina media on ollut aina joko hallituksen tai opposition puolella. Koko 2000-luvun ajan vastakkainasettelu on ollut arkipäivää ainakin työpaikoilla ja perhesuhteissa. Tavallisesta unkarilaisesta vastakkainasettelun vähentäminen voi hyvinkin tuntua elämänlaadun parantamiselta. Olisiko siihen sitten muita ratkaisuja kuin kritiikin mahdollisuuksien rajoittaminen?
Samaan aikaan tilanne pitää nähdä vahvan klientelismin näkökulmasta: politiikka ja taloudellinen valta valui vastakkaisten eliittien käsiin. Vallassa ollessaan hallituksen joukot täyttivät ministeriöt ja jakoivat vähiä rahoja omille ”joukoilleen”. Arvojen tai politiikkojen sijaan väliä oli erityisesti sillä, kummalla puolella seisoi. Sama käytäntö jatkuu nykyaikana sillä erotuksella, että se ulottuu nyt myös lainsäädäntöön. Taloudellisen tilanteen tiukkuus ja kansallisen taloudellisen autonomian rajallisuus aiheuttavat sen, ettei Unkarin hallitus voi luvata kuuta taivaalta. Hallituksella ei ole työkalupakissaan juuri mitään muuta kuin lainsäädäntövalta ja erilaiset symboliset eleet. Juuri siksi kansalaisjärjestöt ja niiden ulkopuoliset rahoittajatahot, kuten norjalaiset kansalaisjärjestöjen rahoittajat, ovat myös hallituksen mielestä uhka.
Liberaalidemokratia on Orbánille lopulta poliittinen symboli: sen kyseenalaistaminen tarkoittaa vastustajan lyttäämistä. Sen jälkeen kun liberaalit menivät sosialistien hallitukseen vuonna 1994, ”demokraattisen siirtymän” tai ”systeeminmuutoksen” kolmen blokin raja murtui.
Ymmärtääkseen nykykehitystä on mentävä ”demokraattisen” ja ”kansallisen” opposition yhteisille juurille. On selvitettävä mitä ”demokratia” alunperin tarkoitti ja millaiseksi ”kansallinen” muodostui. Tämän avulla voitaisiin ehkä selvittää miten tähän tilanteeseen päädyttiin ja olisiko sillä ollut vaihtoehtoja. Ongelman ytimessä ei siis olekaan demokratian lyhyt historia Unkarissa, vaan unkarilaisen demokratian historia itsessään.
Lapsenkenkä-metafora ei vie eteenpäin historiallisesti. Nykyiseen demokratian tilaan Unkarissa vaikuttavat varmasti myös pidemmät perinteet kuin tässä mainittu 1980-luku: demokratiakäsitykset sotien välisenä aikana sekä kaksoismonarkian aikana.
Metaforaan sisältyy oletus, että demokratia on joskus valmis eikä jatkuvasti kehittyvä. Se ei myöskään edesauta nykytilanteen laajempaa kriittistä analyysiä. ”Lapsenkengillä” vähätellään unkarilaisten kykyä politikoida ja ottaa vastuuta demokratiastaan.
Unkarissa järjestetään paikallisvaalit 12. lokakuuta 2014.
Artikkelikuva: Emilia Palonen
