Epäonnistuminen YK:n turvallisuusneuvostokampanjassa on herättänyt vireää keskustelua. Sanotaan, että Suomelta puuttuu ulkopoliittinen linja. Minkä on tämä linjamalli, jonka perään haikaillaan?
Kylmän sodan aikana linja tuntui olevan. Se oli idän ja lännen välisellä nuoralla tasapainottelua. 90-luvulla Suomen linjaksi tulkittiin asteittainen integroituminen läntisiin instituutioihin ja järjestelmiin. Suomen piti päästä niihin pöytiin, joissa päätöksiä tehdään. Ulkopolitiikan käyttövoimana on kuitenkin kansallinen konsensus.
Se asettaa rajan läntiselle integraatiolle erityisesti NATO-kysymyksessä. Tämä tulppa johtaa mielenkiinnon siirtymiseen muihin instituutioihin ja valikoivaan osallistumiseen läntisiin operaatioihin. Ulkopolitiikan ”päätöksentekopöytämalli” oli lähtökohtana turvallisuusneuvostokampanjassa. Tämä neuvosto on keskeisin instituutio sodan ja rauhan kysymyksissä. Valinta olisi antanut Suomelle kokoonsa nähden paljon institutionaalista valtaa. Suomen merkitys olisi säteillyt YK-toimintaan oleellisesti liittyviä hyvä veli -verkostoja pitkin tuottaen poliittista pääomaa.
Valittu strategia oli selkeä ja linjakas. Strategian epäonnistumisen on tulkittu kielivän linjan epärealistisuudesta. Monet pitävät epäonnistumista merkkinä tulpan ratkaisemattomuudesta. Suomi ei onnistunut, koska se ei ole integroitunut osaksi NATO:a. Muiden maiden koetaan epäilevän Suomea, koska se ei ole NATO:n jäsen eikä ole osallistunut joihinkin NATO-johtoisiin operaatioihin. Suomi ei osallistunut Libya-operaation toisin kuin esimerkiksi Ruotsi. Toisaalta operaatioon ei osallistunut myöskään Suomelta turvallisuusneuvostopaikan vienyt Luxemburg.
Käytännön NATO-toimintaan osallistumattomuuden lisäksi on mainittu Suomen olleen monessa kysymyksessä eri linjoilla Yhdysvaltojen kanssa. Mieleen tulee esimerkiksi Irakin sodan kritiikki. On myös koettu, ettei Suomi noudata hyvää arvosidonnaista ulkopoliittista linjaa. Se ei seiso oikeissa joukoissa ja kanna oikeaa lippua. Toisaalta Luxemburg ei ole ollut kovin johdonmukaisesti Yhdysvaltojen ystävä. Esimerkiksi heidän tehokkaasti YK-turvallisuusneuvostopaikkaa edistänyt ulkoministerinsä on julkisesti todennut olevansa ”Palestiinan ystävä”, mikä on herättänyt närää Yhdysvalloissa ja Israelissa, mutta saattoi poikia ääniä Lähi-idän mailta.
Pohjoismaat tärkeämpi tekijä kuin NATO
NATO:on kuulumattomuus saattoi vaikeuttaa strategisen päämäärän saavuttamista. Mutta se ei ollut YK-turvallisuusneuvostoasiassa oleellisin kysymys. Suomen selkein alueellinen, institutionaalinen ja identiteettiin liittyvä sidonnaisuus ovat Pohjoismaat. Pohjoismaisuuden vaikutukset ovat Suomessa monella tapaa laajat. Vaikka käytännön toiminta liittyy paljolti EU:hun, Pohjoismaat antavat Suomelle EU:ta enemmän mieltä ja merkitystä tarkasteltaessa esimerkiksi julkista puhetta.
YK-strategian epäonnistuminen on johtanut moniin tulkintoihin yksittäisistä syistä. Eräs keskeisimmistä on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle. Pohjoismainen malli ei ole muun maailman silmissä yhtä vetovoimainen kuin aiemmin. Suomen mahdollisuudet hakea paikkaa avautuivat Pohjoismaiden yhteisestä sopimuksesta. Pohjoismaat hakevat paikkaa neljän vuoden välein. Historiallisesti tämä taktiikka on toiminut hyvin. Mutta viimeisen kahden vuosikymmenen kuluessa tilanne on muuttunut. Ruotsi, Islanti ja Suomi ovat epäonnistuneet omissa kampanjoissaan. Tämä on suuri muutos. Eittämättä se kertoo Pohjoismaiden vaikutusvallan laskusta.
Suomen kampanjassa oli monia kärkiä. Niistä korostuivat kaksi teemaa: naistenoikeudet ja rauhanvälitys. Rauha ja naistenoikeudet olivat myös sisältönä Suomen edistämässä päätöslauselmassa 1325. Näillä kahdella teemalla on juuret nimenomaan pohjoismaisuudessa. Suomi muiden Pohjoismaiden tavoin on ylpeillyt edistyksellisellä yhteiskunnallaan. Väestöltään homogeeniset maat ovat saavuttaneet korkean elintason ja rauhanomaisen järjestyksen. Olemme voineet ylpeillä YK:n kehitystä kuvaavien tilastojen kärkisijoilla. Suomi ja muut Pohjoismaat ovat kärjessä miltei kaikilla mittareilla tasa-arvosta koulutukseen.
Suomen pohjoismainen omakuva korostaa ”maailmankatolla” olemista maantieteen lisäksi myös kehityksen kohdalla. Maailma on kuitenkin muuttunut moniarvoisempaan suuntaan. Muita kehityksen esikuvia on ilmaantunut, kuten Kiina ja Brasilia. Yksiraiteinen kehitysmalli, jonka on kuviteltu johtavan tavoittelemisen arvoiseen pohjoismaiseen yhteiskuntaan, alkaa olla vanhentunut. Silti Suomen pohjoinen identiteetti usein nojaa vielä tähän pohjaan. Uskomme sinnikkäästi olevamme edelleen esimerkki muulle maailmalle. Tämä usko on usein häiritsevää muiden maiden näkökulmasta. Tämä uskomus saattaa laskea myös kehitysavun toimivuutta olipa antoprosentti sitten 0.5 tai 0.7.
Rauhanvälitys on sinällään kannatettava teema. Mutta yhä useammille maille sen korostaminen saattaa kieliä ylimielisestä asenteesta. Kuka Suomi kuvittelee olevansa tässä suhteessa? Australian keskeinen kampanjateema oli pienten valtioiden aseman parantaminen. On selvää, että tällä oli paljon painoarvoa. Pienet valtiot hallitsevat YK:n yleiskokouksessa. Suomikin on pieni valtio. Vaikka se haluaisikin olla rauhanvälityksen suurvalta, sen poliittinen pääoma on sangen rajallinen. Pohjoismaisittain tulkitut naistenoikeudet eivät nekään kanna pitkälle. Teema ei valitettavasti ole poikkileikkaava kysymys monille maille.
Pohjoismainen esimerkki oli vetovoimainen kylmän sodan aikana. Se tarjosi neutraalimman kolmannen vaihtoehdon maailman valtioille. Tämä tenhovoima ei ole enää voimissaan. Malli kaipaisi terästystä ja nykyaikaistamista. Nyt Pohjoismaat saattavat vaikuttaa saavutettuja etujaan puolustavilta ylemmyydentuntoisilta toimijoilta. Monet ideat ja aloitteet resonoivat vain saman kulttuuripiirin toimijoiden parissa.
Pohjoismaat ovat myös pieniä valtioita. Suurinta osaa pienistä valtioista kiinnostaa vaikutusvalta YK:ssa. Pienten äänivallan lisääminen on vetoava viesti. Turvallisuusneuvoston reformi sen toiminnan nykyaikaistamiseksi on myös erityisesti nousevia suurvaltoja kiinnosta ajatus. Kansainvälisten instituutioiden kehittäminen esimerkiksi suojeluvastuukysymyksessä tarjoaa sekin rakentavan näkökulman.
Inhimillisen turvallisuuden kattoteema saattaisi toimia paremmin kuin naistenoikeuksien tai rauhanvälityksen käsitteet. Pohjoismailla on ollut suuri rooli YK:ssa. YK-järjestelmä on kuitenkin toisen maailmansodan ja kylmän sodan jäänne. Suurten globaalien haasteiden edessä se on usein osoittautunut toimintakyvyttömäksi. YK kaipaisi uudistamista. Kysymys on Pohjoismaiden halusta toimia tämän välttämättömän uudistuksen moottorina.
Pohjoismainen malli sopii hyvin Suomen ulkopoliittiseksi identiteetiksi. Se tarjosi Suomelle ankkurin ja viiteryhmän kylmän sodan aikana. Nyt pohjoisuuden avulla Suomelle annetaan mieltä ja merkitystä Euroopan unionin ja euroalueen aikakaudella. Enenevässä määrin pohjoismaisuudesta on ihanteen sijasta tullut Suomelle arkista ja tylsää. Mallin inspiroiva voima on vähentynyt myös muun maailman silmissä. Suomen kyky ammentaa poliittista hyvää tahtoa kuulumisestaan pohjolaan, EU:hun, ja euroon on kriisissä.
Nyt tarvitaan erityisesti pohjoismaisen mallin reformia, jotta se voisi toimia positiivisena voimana globaaleilla areenoilla ja tukea Suomea sen oman painoarvon palauttamisessa. Vaarana on, että Pohjoismaat alkavat käydä turvaneuvostokampanjoitaan omin päin vailla laajempaa koordinaatiota. Tämä entisestään hämärtäisi pohjoismaisuutta uudistamisen sijasta. Samalla Suomen asema ja linja tulisivat epäselvemmiksi.
Älykkäämpi ulkopoliittinen linja
Tällä hetkellä Suomen ulkopolitiikka koostuu useasta eri komponentista (esim. EU-politiikka, kehityspolitiikka, turvallisuuspolitiikka ja YK-politiikka). Politiikkaprioriteetit ovat eri osa-alueilla keskenään ristiriitaisia. Harkittua strategisista kokonaisuutta ja linjaa on vaikea löytää. Oman erinomaisuuden sijasta ulkopolitiikka voisi korostaa Suomea pienenä pohjoismaisena maana, jolla on ollut ja tulee olemaan rohkeutta panostaa ja tarttua kaikkien valtioiden kannalta oleellisiin kysymyksiin.
Ulkopolitiikan linja on ongelmallinen Suomen lisäksi myös monille muille maille. Joseph Nyen kehittämä ajatus älykkäästä vallasta pyrkii antamaan vastauksia valtioiden kohdatessa monimutkaistuvan ja yhä keskinäisriippuvaisemman maailman. Nye peräänkuuluttaa pragmaattista asennetta. Älykkään vallan strategiat pohjautuvat käytettävissä olevan työkalupakin ja keinovalikoiman hyvään tuntemiseen.
Älykäs vallankäyttö on aina myös tilannesidonnaista. Se pohjaa kokemuksellisen tiedon soveltamiskykyyn aina kulloinkin esille nousevassa tilanteessa. Älykäs ulkopolitiikka pyrkii hyväksi havaittuihin käytännöllisiin päämääriin. Suhteessa näihin päämääriin syntyvät pulmatilanteet ratkaistaan parhaalla mahdollisella tavalla. Arvot ja ideaalit eivät siis ole välttämättömiä ulkopolitiikan mittareita. Tietynlainen linjattomuuskin ja ad hoc -politiikka saattavat olla älykästä. Ne voivat tarjota joutavuutta hankalissa tilanteissa.
Mikä voisi olla käytännön elintärkeä päämäärä, jota älykäs ulkopoliittinen linja voisi tukea? Suomen kytkökset maailmaan tarjoavat yhdet käytännöllisen esimerkin. Suomi on pienenä valtiona keskinäisriippuvaisempi kuin suuremmat valtiot. Suomen tulevaisuus on kiinni pääsystä globaalivirtoihin. Ilman pääsyä kansainvälisen rahoituksen lähteille Suomella ei ole kykyä ylläpitää pohjoismaista hyvinvointia. Suuri osa tuotannosta tapahtuu Suomen ulkopuolella. Samoin raaka-aineet ja energia saapuvat meille muualta maailmasta. Suomen tulee olla kytkeytynyt logistiikan päävaltimoihin. Tietotaidon tulee virrata Suomeen ja Suomesta innovatiivisten tutkijoiden ja yritysten kautta. Toimivat tietoliikenneyhteydet ovat välttämätön ulottuvuus kaikille globaalivirroille.
Venäjän ulkopolitiikan historiallinen linja on perustunut pääsyyn merille. Yhdysvaltojen geostrategia perustuu ns. globaalien yhteiskäyttöalueiden hallintaan. Niitä ovat meret, ilmaliikenne, avaruus ja tietoliikenne. Yhteyksien maailman turvaaminen on ymmärretty myös Kiinassa ja Intiassa. Pienet valtiot kampailevat saman haasteen parissa. Tämän käytännönläheisen teeman voisi määritellä konkreettisesti suhteessa siihen, kuinka Suomen kriittinen infrastruktuuri – taloudesta tietoon – kytkeytyy globaaliin kriittiseen infrastruktuuriin.
Ongelmia on paljon. Kyberturvallisuus on yksi keskeisimmistä. Merialueet tuottavat uhkia ja mahdollisuuksia arktiselta alueelta itämerelle. Uhkia on paljon esimerkiksi Etelä-Kiinan merellä, jossa valtiosuvereenius on vielä voimissaan. Ongelmia on myös välimerellä esimerkiksi migraation johdosta. Valtiollinen rauhanvälistys voisi liittyä enemmän näihin uhkiin. Suomi oli mukana ATALANTA-kriisinhallintaoperaatiossa Somalian rannikolla. Tähän teemaan liittyvät globaalit instituutiot ovat edelleen kehittymättömiä aina kyberistä merille. Näiden instituutioiden kehittäminen voisi tuoda lisäarvoa sekä Suomelle että globaalille yhteisölle.
Jos ulkopoliittinen linja koostuisi käytännöllisten ongelmien ratkaisusta, voisimme päästä eroon alituisesta jahkaamisesta esimerkiksi NATO:n operaatioihin osallistumisesta. NATO:n operaatiot ja erilaiset jäsenyysvaihtoehdot eivät olisi enää tulppia vaan mahdollisia vaihtoehtoja praktisessa ongelmanratkaisussa. Sitä tehdään, mikä edistää strategisia tavoitteita. Jos nämä tavoitteet ovat myös globaalin yhteisön intressissä, niin Suomi saa kerrytettyä tarvitsemaansa poliittista pääomaa.
”Yhteyspolitiikka” ei voi kuitenkaan olla koko ulkopolitiikan ydin. Se voisi tarjota avaimet Suomen ulkopolitiikan laajempaan brändäykseen. Suomi loisi itsestään kuvaa sillanrakentajana ja yhdistäjänä. Näihin teemoihin liittyy Suomessa paljon muutakin perintöä ja yhteiskunnallisia arvoja. Suomi on ollut usein parhaimmillaan teknisluontoisella low politics -alueella. Syntynyt kokonaisvaikutelma voisi terästää Suomi-kuvaa maailmalla. Se tarjoaisi lisäarvoa myös pohjoismaisen eetoksen uudistamiseen.
