Jyväskyläläinen teatteriesitys kuvaa suomalaisen koulun tilan sijaan suomalaisen koulukeskustelun tilaa. Huumorin keinoihin nojaava teos päätyy uusintamaan vakiintuneen puhetavan: opettajia ei kuunnella, vanhat hyvät asiat on unohdettu, ministerit ovat utopistisia hölmöläisiä ja tutkijat innovoivat järjettömyyksiä.
Näytelmä Koulun tila – osa 1,5. Ohjaus: Anna-Mari Laulumaa. Ensi-ilta 5.7.2024.
Jyväskyläläisen teatterintekijän Anna-Mari Laulumaan Koulun tila – osa 1,5 on jatkoa viime vuoden Jyväskylän Kesässä ensi-iltansa saaneelle teokselle Koulun tila– osa 1. Teoksen käsikirjoittaneen, ohjanneen ja näytelleen Laulumaan alkuperäisenä tarkoituksena oli tuottaa teokselle jatko-osa 2.0, mutta Jyväskylän Huoneteatterilla nähtiin teoksen päivitetty versio 1,5.
Teos ilmentää ensimmäisen osan tavoin vakiintunutta huolta suomalaisten kruununjalokivestä ja vankkumattomasta ylpeydenaiheesta, maailmalla korkealle arvostetusta koululaitoksesta. Koulun tilaa ohjaavat paljonpuhuvat kysymykset: Miten tähän on tultu? Ja mihin tähän? Mihin ollaan menossa ja miksi? Siten teos on kiinnostava esimerkki yhteiskunnallisesta koulukeskustelusta.
Päivitetty teos on siirtynyt ensimmäisen osan monologista viimeaikaisen Pisa-keskustelun siivellä lähemmäksi stand up-komediaa ja improvisoitua performanssia. Uusia kohtauksia ja hahmoja Laulumaan rinnalla näyttelee Jouni Huhtaniemi.
Päivitetty teos on lisäksi napannut mukaansa uusia käsitteitä ja saanut yhä kaoottisempia sävyjä. Sen sanoma on kuitenkin säilynyt ennallaan: koulu on pilalla. Koulun tila – osa 1,5 tuo esiin, kuinka suomalainen koulukeskustelu on itsessään ilmiö, joka kaipaisi kriittistä tarkastelua.
Riviopettajan puolustuspuhe
Laulumaa kirjoittaa sivuillaan, kuinka Koulun tila -teoksen ensimmäinen osa muotoutui riviopettajan puolustuspuheeksi. Teoksella oli siis alusta alkaen selkeä sanoma, joka on luettavissa myös päivitetyn teoksen yhteydessä katsojille jaetusta ohjelmalehtisestä.
Ohjelmalehtinen sisältää teoksen esittelytekstin lisäksi luettelon aineistosta ja performanssin innoittajista. Erityismaininnan Laulumaalta saavat suomalaiset kasvatuksen tutkijat ja koulutusvaikuttajat Pasi Sahlberg, Martti Hellström, Lea Pulkkinen, Jari Salminen sekä israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari. Lisäksi kiitoksen saavat ne nimeämättömät tutkijat ja opettajat, joita itsekin aikoinaan sijaisena toiminut Laulumaa on teostaan varten haastatellut.
Päivitetyn teoksen rungon muodostaa kolminaisuus: “Koulu on muistoja”, “Koululla on historia”, “Koulu on Pisa-tuloksia”. Teoksen painotus on siirtynyt ensimmäistä osaa vahvemmin henkilökohtaisista muistoista ja kansakoulun historiasta suomalaisten koululaisten heikentyneisiin tuloksiin kansainvälisessä Pisa-oppimistulosten vertailussa ja oletettuihin syihin tämän taustalla.
Käsittelyyn pääsevät monet kasvatuksen käsitteet. Ilmoille heitetään opettajan ammatillisuus, tunnetaidot ja muutosvastarinta, kuten myös pallopedagogiikaksi Laulumaan nimeämä tutkijoiden uusi innovaatio. Lisäksi omat roolinsa saavat opettajankoulutukseen tiiviisti kytkeytyvät käsitteet, kuten itseohjautuvuus, inkluusio, pelillistäminen, arviointi ja kehollisuus. Räikeimmät kohtaukset sijoittuvat koulujen uusiin avotiloihin, joissa tanssitaan koulujen tunnetuin tanssi: hankehumppa. Ennen oli paremmin, eikä nykykoulussa ole päätä eikä häntää.
Räikeimmät kohtaukset sijoittuvat koulujen uusiin avotiloihin, joissa tanssitaan koulujen tunnetuin tanssi: hankehumppa. Ennen oli paremmin, eikä nykykoulussa ole päätä eikä häntää.
Kontekstia teokselle ja suomalaiselle koululle tuovat historian lisäksi ajan ilmiöistä ilmastonmuutos ja globalisaatio, jotka kulminoituvat teoksessa koulujen digiloikkaan. Spoiler alert: Kouluissa ei saa enää käyttää paperia ja kynää! Syykin on selvä: suomalaisia puita ei saa kaataa, vaan ongelmat voi kilpailutettujen läppäreiden avulla ulkoistaa vaikka Kongoon.
Esitys rakentuu pitkälti koulukeskustelussa usein toistuville poleemisille väitteille ja yksinkertaistuksille. Koulun todellisia asiantuntijoita eli opettajia ei kuulla, ja nykymeno muistuttaa hölmöläisten hommaa. Nimestään ja parodisoivasta otteestaan huolimatta Laulumaa esittelee koulun tilan sijaan suomalaisen koulukeskustelun tilaa uusintamalla mediassa usein näkyvää diskurssia eli puhetapaa.
Moniulotteista ja kriittistä kasvatuskeskustelua toivova ei löydä esityksestä uusia sävyjä tai särmää, koska sen sanoma on tehty alusta alkaen selväksi. Ironia ei pure eikä satiiri iske, sillä Laulumaan esitys ei yllä suomalaisen koulukeskustelun taakse.
Koulukeskustelusta ja koulun tilasta
Laulumaan teos voidaan asettaa osaksi viime aikoina Suomessakin näkyviin noussutta konservatiivista kouludiskurssia. Konservatiivisessa diskurssissa korostuvat muun muassa kaipuu entisten aikojen kouluun sekä perustaitojen ja teknisen osaamisen merkityksen korostaminen.
Diskurssissa keskiöön nousee eräänlainen oppimisen liukuhihnamalli, jossa koulun tehtävä on iskostaa oppilaiden päihin tietty pysyvä joukko tietoja ja taitoja, ’vanhoilla hyvillä’ menetelmillä. Laulumaan teoksessa näitä menetelmiä ovat kärsivällinen jankuttaminen ja ulkoa opettelu.
Konservatiivisesta diskurssista antaa hyvän esimerkin Arno Kotron Opettaja-lehdessä julkaistu teksti Pisa-uutiset olivat hyviä!. Tekstissään Kotro muun muassa kritisoi projektien ja ilmiölähtöisen oppimisen sisällyttämistä kouluarkeen ja opetukseen ja kutsuu niitä epämääräiseksi puuhasteluksi. Kotro vaatii enemmän aikaa perustyöhön, kertomatta kuitenkaan miten ilmiöoppiminen on tämän “perustyön” kanssa ristiriidassa. Tekstin keskeinen teesi voidaan tiivistää seuraavasti: perinteet ovat tervettä järkeä, muutos absurdia.
Toisen esimerkin tarjoaa kirjailija Roope Lipastin kolumni Nykykoulussa on liikaa oikeuksia ja liian vähän velvollisuuksia, jossa kirjoittaja rakentaa karikatyyrejä itseohjautuvasta oppimisesta ja opettajan oikeuksien puutteesta. Toisin kuin Lipasti väittää, opettaja saa poistaa opetusta häiritsevän oppilaan luokasta. Ratkaisuksi Lipasti tarjoaa opettajan auktoriteetin vahvistamista.
Tutkijataustainen katsoja jää kaipaamaan purevaa yhteiskunnallista satiiria, ja erilaisten kulmien tutkimista huumorin avulla. Nauru jää tyhjäksi valitun näkökulman ja esityksen läpäisevän vahvan sanoman vuoksi.
Myös Laulumaan performanssi rakentuu vastakkainasettelujen varaan, eikä teos onnistu kyseenalaistamaan omaa positiotaan. Se ei myöskään tavoita ironian särmää monimutkaisessa ja sotkuisessa maailmassa, jossa koulun tehtävä on jatkuvasti erilaisten ristivetojen kohteena. Tutkijataustainen katsoja jää kaipaamaan purevaa yhteiskunnallista satiiria, ja erilaisten kulmien tutkimista huumorin avulla. Nauru jää tyhjäksi valitun näkökulman ja esityksen läpäisevän vahvan sanoman vuoksi.
Teatteriesitykseltä ei luonnollisestikaan voi vaatia samanlaisia kriteerejä, kuin esimerkiksi tieteelliseltä keskustelulta. Olisi kuitenkin suotavaa, että nimenomaisesti koulun tilaa tarkasteleva esitys ei tutkisi aihettaan ensisijaisesti helppojen naurujen kautta. Kuten esimerkiksi Juha Suoranta on kirjoittanut, suomalainen koulukeskustelu kaipaa ”perstuntuman paradigman” sijaan kokonaisvaltaista tarkastelua. Koulukeskustelun korjaaminen tuntuu paikoin mahdottomalta tehtävältä, vaikka vastakkainasetteluista on toivottu päästävän eteenpäin jo vuosien ajan.
Koulun ja teatterin tehtävistä
Koulun tilan luoneen Laulumaan taito näyttämöllä on kiistaton, kuten myös ensimmäisen osan arvioinut Minna Malja kirjoittaa Keskisuomalainen-lehden arviossa. Ensimmäisessä osassa Laulumaan näyttelijäntyö piti otteessaan, ja menneiden koulumuistojen kautta värittyvät häpeän, vallankäytön ja väkivallan kokemukset toivat teokseen synkempiä sävyjä.
Ensimmäisen osan henkilökohtaisempi painotus loi myös validimman kaikupohjan valitulle näkökulmalle. Monen koulumuistot ovat sekoitus valoa ja varjoa, kuten Laulumaa kirjoittaa. Ensimmäistä osaa kannatelleiden henkilökohtaisten muistojen myötä katoaa päivitetystä teoksesta myös intensiteetti ja tarinallisuus.
Entistä vahvemmin huumorin keinoihin nojaava päivitetty teos onnistuu kyllä naurattamaan yleisöään, joka suorastaan repeää raikuvaan nauruun kohtauksien yltyessä täyteen mittaansa. Teos ei kuitenkaan ota kriittistä etäisyyttä koulusta käytävään keskusteluun, vaan se päätyy toisintamaan konservatiivista kouludiskurssia huumorilla höystettynä. Siten se on myös esimerkki yhteiskunnallisesta koulukeskustelusta, joka on ilmiö itsessään.
Nostalgisten linssien läpi katsottuna menneisyys voi myös näyttää houkuttelevalta. Kasvatuksen tehtävät ovat kuitenkin huomattavasti moninaisemmat, kuin esimerkiksi pelkkien teknisten taitojen omaksumisen varmistaminen.
Teatterin tehtävä ei ole tarjota suoria ratkaisuja edes valtiolle keskeisten instituutioiden ongelmiin, kuten esimerkiksi Ville Hämäläinen kirjoittaa yliopistoa kuvaavan Dosentit -näytelmän arviossa. Päivitetty Koulun tila välittää yleisiä kokemuksia, mutta sivuuttaa moniäänisyyden ja sen mahdollistaman kriittisen reflektion. Siten performanssi uusintaa vallitsevia diskursseja tarjoamatta uusia näkökulmia. Se ei haasta katsojaa ajattelemaan kriittisesti, vaan tarjoaa valmiiksi pureskeltuja ja moneen otteeseen kuultuja mielipiteitä kulutettavaksi.
Vallitsevalla Pisa-tulosten laskun aikakaudella on ymmärrettävää ja jopa luonnollista, että vastauksia yritetään etsiä menneistä ajoista. Nostalgisten linssien läpi katsottuna menneisyys voi myös näyttää houkuttelevalta. Kasvatuksen tehtävät ovat kuitenkin huomattavasti moninaisemmat, kuin esimerkiksi pelkkien teknisten taitojen omaksumisen varmistaminen.
Minkälainen rooli jää esimerkiksi demokraattiseen kansalaisuuteen kasvamiselle koulussa, joka rakentuu opettajajohtoisuudelle yhteistyön ja keskinäisen dialogin sijaan? Tähän kysymykseen Laulumaa ei edes yrittänyt vastata, vaikka sitä voidaan pitää yhtenä kasvatuksen tärkeimmistä kysymyksistä.
YTM Sari Hietamäki on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.
YTK Ville Mäki on filosofian maisteriopiskelija.
Artikkelikuva: Ben Mullins / Unsplash
