Arvio: Oliko ennen kaikki paremmin? Teatteriesitys suomalaisesta koulukeskustelusta ja sen tilasta

Koululainen kirjoittamassa kynällä vihkoon
Jyväskyläläinen teatteriesitys kuvaa suomalaisen koulun tilan sijaan suomalaisen koulukeskustelun tilaa. Huumorin keinoihin nojaava teos päätyy uusintamaan vakiintuneen puhetavan: opettajia ei kuunnella, vanhat hyvät asiat on unohdettu, ministerit ovat utopistisia hölmöläisiä ja tutkijat innovoivat järjettömyyksiä.

Näytelmä Koulun tila – osa 1,5. Ohjaus: Anna-Mari Laulumaa. Ensi-ilta 5.7.2024.

Jyväskyläläisen teatterintekijän Anna-Mari Laulumaan Koulun tila – osa 1,5 on jatkoa viime vuoden Jyväskylän Kesässä ensi-iltansa saaneelle teokselle Koulun tila– osa 1. Teoksen käsikirjoittaneen, ohjanneen ja näytelleen Laulumaan alkuperäisenä tarkoituksena oli tuottaa teokselle jatko-osa 2.0, mutta Jyväskylän Huoneteatterilla nähtiin teoksen päivitetty versio 1,5. 

Teos ilmentää ensimmäisen osan tavoin vakiintunutta huolta suomalaisten kruununjalokivestä ja vankkumattomasta ylpeydenaiheesta, maailmalla korkealle arvostetusta koululaitoksesta. Koulun tilaa ohjaavat paljonpuhuvat kysymykset: Miten tähän on tultu? Ja mihin tähän? Mihin ollaan menossa ja miksi? Siten teos on kiinnostava esimerkki yhteiskunnallisesta koulukeskustelusta.

Päivitetty teos on siirtynyt ensimmäisen osan monologista viimeaikaisen Pisa-keskustelun siivellä lähemmäksi stand up-komediaa ja improvisoitua performanssia. Uusia kohtauksia ja hahmoja Laulumaan rinnalla näyttelee Jouni Huhtaniemi.

Päivitetty teos on lisäksi napannut mukaansa uusia käsitteitä ja saanut yhä kaoottisempia sävyjä. Sen sanoma on kuitenkin säilynyt ennallaan: koulu on pilalla. Koulun tila – osa 1,5 tuo esiin, kuinka suomalainen koulukeskustelu on itsessään ilmiö, joka kaipaisi kriittistä tarkastelua.

Riviopettajan puolustuspuhe

Laulumaa kirjoittaa sivuillaan, kuinka Koulun tila -teoksen ensimmäinen osa muotoutui riviopettajan puolustuspuheeksi. Teoksella oli siis alusta alkaen selkeä sanoma, joka on luettavissa myös päivitetyn teoksen yhteydessä katsojille jaetusta ohjelmalehtisestä.

Ohjelmalehtinen sisältää teoksen esittelytekstin lisäksi luettelon aineistosta ja performanssin innoittajista. Erityismaininnan Laulumaalta saavat suomalaiset kasvatuksen tutkijat ja koulutusvaikuttajat Pasi Sahlberg, Martti Hellström, Lea Pulkkinen, Jari Salminen sekä israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari. Lisäksi kiitoksen saavat ne nimeämättömät tutkijat ja opettajat, joita itsekin aikoinaan sijaisena toiminut Laulumaa on teostaan varten haastatellut.

Päivitetyn teoksen rungon muodostaa kolminaisuus: “Koulu on muistoja”, “Koululla on historia”, “Koulu on Pisa-tuloksia”. Teoksen painotus on siirtynyt ensimmäistä osaa vahvemmin henkilökohtaisista muistoista ja kansakoulun historiasta suomalaisten koululaisten heikentyneisiin tuloksiin kansainvälisessä Pisa-oppimistulosten vertailussa ja oletettuihin syihin tämän taustalla.

Käsittelyyn pääsevät monet kasvatuksen käsitteet. Ilmoille heitetään opettajan ammatillisuus, tunnetaidot ja muutosvastarinta, kuten myös pallopedagogiikaksi Laulumaan nimeämä tutkijoiden uusi innovaatio. Lisäksi omat roolinsa saavat opettajankoulutukseen tiiviisti kytkeytyvät käsitteet, kuten itseohjautuvuus, inkluusio, pelillistäminen, arviointi ja kehollisuus. Räikeimmät kohtaukset sijoittuvat koulujen uusiin avotiloihin, joissa tanssitaan koulujen tunnetuin tanssi: hankehumppa. Ennen oli paremmin, eikä nykykoulussa ole päätä eikä häntää.

Räikeimmät kohtaukset sijoittuvat koulujen uusiin avotiloihin, joissa tanssitaan koulujen tunnetuin tanssi: hankehumppa. Ennen oli paremmin, eikä nykykoulussa ole päätä eikä häntää.

Kontekstia teokselle ja suomalaiselle koululle tuovat historian lisäksi ajan ilmiöistä ilmastonmuutos ja globalisaatio, jotka kulminoituvat teoksessa koulujen digiloikkaan. Spoiler alert: Kouluissa ei saa enää käyttää paperia ja kynää! Syykin on selvä: suomalaisia puita ei saa kaataa, vaan ongelmat voi kilpailutettujen läppäreiden avulla ulkoistaa vaikka Kongoon.

Esitys rakentuu pitkälti koulukeskustelussa usein toistuville poleemisille väitteille ja yksinkertaistuksille. Koulun todellisia asiantuntijoita eli opettajia ei kuulla, ja nykymeno muistuttaa hölmöläisten hommaa. Nimestään ja parodisoivasta otteestaan huolimatta Laulumaa esittelee koulun tilan sijaan suomalaisen koulukeskustelun tilaa uusintamalla mediassa usein näkyvää diskurssia eli puhetapaa.

Moniulotteista ja kriittistä kasvatuskeskustelua toivova ei löydä esityksestä uusia sävyjä tai särmää, koska sen sanoma on tehty alusta alkaen selväksi. Ironia ei pure eikä satiiri iske, sillä Laulumaan esitys ei yllä suomalaisen koulukeskustelun taakse.

Koulukeskustelusta ja koulun tilasta

Laulumaan teos voidaan asettaa osaksi viime aikoina Suomessakin näkyviin noussutta konservatiivista kouludiskurssia. Konservatiivisessa diskurssissa korostuvat muun muassa kaipuu entisten aikojen kouluun sekä perustaitojen ja teknisen osaamisen merkityksen korostaminen.

Diskurssissa keskiöön nousee eräänlainen oppimisen liukuhihnamalli, jossa koulun tehtävä on iskostaa oppilaiden päihin tietty pysyvä joukko tietoja ja taitoja, ’vanhoilla hyvillä’ menetelmillä. Laulumaan teoksessa näitä menetelmiä ovat kärsivällinen jankuttaminen ja ulkoa opettelu.

Konservatiivisesta diskurssista antaa hyvän esimerkin Arno Kotron Opettaja-lehdessä julkaistu teksti Pisa-uutiset olivat hyviä!. Tekstissään Kotro muun muassa kritisoi projektien ja ilmiölähtöisen oppimisen sisällyttämistä kouluarkeen ja opetukseen ja kutsuu niitä epämääräiseksi puuhasteluksi. Kotro vaatii enemmän aikaa perustyöhön, kertomatta kuitenkaan miten ilmiöoppiminen on tämän “perustyön” kanssa ristiriidassa. Tekstin keskeinen teesi voidaan tiivistää seuraavasti: perinteet ovat tervettä järkeä, muutos absurdia. 

Toisen esimerkin tarjoaa kirjailija Roope Lipastin kolumni Nykykoulussa on liikaa oikeuksia ja liian vähän velvollisuuksia, jossa kirjoittaja rakentaa karikatyyrejä itseohjautuvasta oppimisesta ja opettajan oikeuksien puutteesta. Toisin kuin Lipasti väittää, opettaja saa poistaa opetusta häiritsevän oppilaan luokasta. Ratkaisuksi Lipasti tarjoaa opettajan auktoriteetin vahvistamista.

Tutkijataustainen katsoja jää kaipaamaan purevaa yhteiskunnallista satiiria, ja erilaisten kulmien tutkimista huumorin avulla. Nauru jää tyhjäksi valitun näkökulman ja esityksen läpäisevän vahvan sanoman vuoksi. 

Myös Laulumaan performanssi rakentuu vastakkainasettelujen varaan, eikä teos onnistu kyseenalaistamaan omaa positiotaan. Se ei myöskään tavoita ironian särmää monimutkaisessa ja sotkuisessa maailmassa, jossa koulun tehtävä on jatkuvasti erilaisten ristivetojen kohteena. Tutkijataustainen katsoja jää kaipaamaan purevaa yhteiskunnallista satiiria, ja erilaisten kulmien tutkimista huumorin avulla. Nauru jää tyhjäksi valitun näkökulman ja esityksen läpäisevän vahvan sanoman vuoksi. 

Teatteriesitykseltä ei luonnollisestikaan voi vaatia samanlaisia kriteerejä, kuin esimerkiksi tieteelliseltä keskustelulta. Olisi kuitenkin suotavaa, että nimenomaisesti koulun tilaa tarkasteleva esitys ei tutkisi aihettaan ensisijaisesti helppojen naurujen kautta. Kuten esimerkiksi Juha Suoranta on kirjoittanut, suomalainen koulukeskustelu kaipaa ”perstuntuman paradigman” sijaan kokonaisvaltaista tarkastelua. Koulukeskustelun korjaaminen tuntuu paikoin mahdottomalta tehtävältä, vaikka vastakkainasetteluista on toivottu päästävän eteenpäin jo vuosien ajan.

Koulun ja teatterin tehtävistä

Koulun tilan luoneen Laulumaan taito näyttämöllä on kiistaton, kuten myös ensimmäisen osan arvioinut Minna Malja kirjoittaa Keskisuomalainen-lehden arviossa. Ensimmäisessä osassa Laulumaan näyttelijäntyö piti otteessaan, ja menneiden koulumuistojen kautta värittyvät häpeän, vallankäytön ja väkivallan kokemukset toivat teokseen synkempiä sävyjä.

Ensimmäisen osan henkilökohtaisempi painotus loi myös validimman kaikupohjan valitulle näkökulmalle. Monen koulumuistot ovat sekoitus valoa ja varjoa, kuten Laulumaa kirjoittaa. Ensimmäistä osaa kannatelleiden henkilökohtaisten muistojen myötä katoaa päivitetystä teoksesta myös intensiteetti ja tarinallisuus.

Entistä vahvemmin huumorin keinoihin nojaava päivitetty teos onnistuu kyllä naurattamaan yleisöään, joka suorastaan repeää raikuvaan nauruun kohtauksien yltyessä täyteen mittaansa. Teos ei kuitenkaan ota kriittistä etäisyyttä koulusta käytävään keskusteluun, vaan se päätyy toisintamaan konservatiivista kouludiskurssia huumorilla höystettynä. Siten se on myös esimerkki yhteiskunnallisesta koulukeskustelusta, joka on ilmiö itsessään. 

Nostalgisten linssien läpi katsottuna menneisyys voi myös näyttää houkuttelevalta. Kasvatuksen tehtävät ovat kuitenkin huomattavasti moninaisemmat, kuin esimerkiksi pelkkien teknisten taitojen omaksumisen varmistaminen.

Teatterin tehtävä ei ole tarjota suoria ratkaisuja edes valtiolle keskeisten instituutioiden ongelmiin, kuten esimerkiksi Ville Hämäläinen kirjoittaa yliopistoa kuvaavan Dosentit -näytelmän arviossa. Päivitetty Koulun tila välittää yleisiä kokemuksia, mutta sivuuttaa moniäänisyyden ja sen mahdollistaman kriittisen reflektion. Siten performanssi uusintaa vallitsevia diskursseja tarjoamatta uusia näkökulmia. Se ei haasta katsojaa ajattelemaan kriittisesti, vaan tarjoaa valmiiksi pureskeltuja ja moneen otteeseen kuultuja mielipiteitä kulutettavaksi.

Vallitsevalla Pisa-tulosten laskun aikakaudella on ymmärrettävää ja jopa luonnollista, että vastauksia yritetään etsiä menneistä ajoista. Nostalgisten linssien läpi katsottuna menneisyys voi myös näyttää houkuttelevalta. Kasvatuksen tehtävät ovat kuitenkin huomattavasti moninaisemmat, kuin esimerkiksi pelkkien teknisten taitojen omaksumisen varmistaminen.

Minkälainen rooli jää esimerkiksi demokraattiseen kansalaisuuteen kasvamiselle koulussa, joka rakentuu opettajajohtoisuudelle yhteistyön ja keskinäisen dialogin sijaan? Tähän kysymykseen Laulumaa ei edes yrittänyt vastata, vaikka sitä voidaan pitää yhtenä kasvatuksen tärkeimmistä kysymyksistä.

YTM Sari Hietamäki on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

YTK Ville Mäki on filosofian maisteriopiskelija.

Artikkelikuva: Ben Mullins / Unsplash

3 ajatusta aiheesta “Arvio: Oliko ennen kaikki paremmin? Teatteriesitys suomalaisesta koulukeskustelusta ja sen tilasta”

  1. Hienoa, että myös esittävä taide ottaa osaa koulukeskusteluun!

    Kuten suurin osa suomalaisista, olen itsekin pähkäillyt asiaa liiankin kanssa. Jonkinlaisena johtopäätöksenä voin todeta, että PISA on monista puutteistaan huolimatta erinomainen asia, koska käytännössä muuta vakavastiotettavaa seuranta-aineistoa ei enää ole saatavilla (pl. kenties Karvin ym. kontribuutiot). Näin ollen PISA pakottaa myös tieteentekijät itsereflektioon.

    Toisaalta olen hieman huolestunut erityisesti kotimaisen kasvatustieteen kyvystä itsereflektioon ja yleisemmin itsekorjaantuvuuteen, mikä kuitenkin edes ideaalisluontoisena tavoitteena tulisi olla myös ihmistieteissä tavoite. Esimerkkejä on lukuisia. Näistä voidaan mainita kuuluisan ”digiloikan” aikana erinäiset ”guruasemaan” nostetut professorit tai erään triplatohtorin saama vastaanotto, missä oli mielestäni mukana jo asteittaista TENK:lle kuuluvaa asiaa.

    Tätä taustaa vasten en ole aivan vakuuttunut, että asiaa olisi hedelmällistä lähestyä ainoastaan ”konservatiivisen” tai muunkaan diskurssin kautta. Empiirinen evaluaatiotutkimus on kuitenkin myös politiikan tutkimuksen kovaa ydintä, ja onneksi meillä tosiaan on edes se PISA. Lisäksi toivoisin politiikan tutkijoilta myös muunlaisia kontribuutioita. Miten, kuinka ja kenen toimesta erinäinen ”pöhinä” onnistuttiin lobbaamaan peruskouluun? Kysymys on jälleen politiikan tutkimuksen kovaa ydintä. Toki edelliset esimerkit osoittavat, että kysymykseen vastaamalla voi astua erinäisille varpaille, mutta se kenties olisi paikallaankin.

  2. Selvennän vielä edelliseen TENK-kommenttiin, että olen ainoastaan mediatietojen varassa.

    Suomen Kuvalehden ansiokkaan journalistisen jutun mukaan tapauksessa on kuitenkin mahdollisesti pyritty vaikuttamaan väitöskirjan lähdeviitteisiin painostamalla viittaamaan kotiyliopiston tutkijoihin. Lisäksi jutun mukaan kotimainen professori on jopa painostanut väittelijää väärentämään tutkimustuloksia poliittisista syistä. Tämänkaltaiset seikat eivät kerro tervehenkisestä tieteenalasta.

    Ehkä ansiokkaan Prof. Väliverrosen tulisi valitettavasti edelleen laajentaa näkökulmaansa? Asiassa lienee pohdittavaa myös jutussakin mainitun Prof. Suorannan puheenvuoron näkövinkkelistä.

  3. Anna-Mari Laulumaa

    Kiitän ajatuksia herättäneestä arviosta. Lähtökohtaisesti teatteriesitysten tekijät eivät kommentoi kritiikkejä. Harkinnan jälkeen teen nyt poikkeuksen, koska taiteen ja tieteen tapa tuottaa tietoa ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun on erilainen, ja tämä ero on jäänyt arvioijilta hahmottamatta.

    Käsikirjoittamani, ohjaamani ja esittämäni Koulun tila -esitykset rakennettiin antamaan yleisölle mahdollisuus katsoa koulua monista kulmista ja tiivistämään kouluun liittyviä teemoja tunnin mittaiseen esitykseen.

    Arvio esityksestäni on kirjoitettu Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisemaan tiedelehteen ja se käsittelee yksittäistä teatteriesitystä (kahta eri versiota). Arviossa kirjoittajat määrittelevät Koulun tila -esityksen osaksi ”konservatiivista kouludiskurssia”, jossa “korostuvat muun muassa kaipuu entisten aikojen kouluun sekä perustaitojen ja teknisen osaamisen merkityksen korostaminen”. ”Konservatiivinen kouludiskurssi”, on käsite, josta ei löydy tieteellisiä tutkimuksia eikä määritelmiä. Kirjoittajat itse määrittelevät ”konservatiivisen kouludiskurssin” piirteiksi mm. opettajan näkökulman ja uudistusten kritiikin.

    Uudistusten kritisoiminen ei tarkoita automaattisesti nostalgisoimista, puhumattakaan siitä, että uudistusten kritisointi olisi konservatiivista. Kaikissa systeemeissä on jännite säilyttämisen ja uudistamisen väillä, joka koko ajan hakee optimaalista tasapainoa. Ilman säilyttämistä systeemi hajoaa ja tuhoutuu. Kritiikin esittäminen yhteiskunnallisille uudistuksille on terve piirre ja kuuluu vapaaseen demokratiaan. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, että uudistuksia on yhteiskunnissa toteutettu ilman kritiikkiä – ja myös hyvin kammottavin seurauksin.

    Opettajan näkökulman määritteleminen konservatiiviseksi herättää erityisen paljon kysymyksiä. Onko vastakkainasettelu yhteiskunnassamme kehittymässä sellaiseen suuntaan, että opettajien eli työn tosiasiallisten tekijöiden näkökulma määritellään automaattisesti konservatiiviseksi kouludiskurssiksi? Paradoksaalisesti tämä juuri oli esityksen keskeinen väite; nostaa esille se, että tällä hetkellä koulun ulkopuoliset tahot haluavat kehittää koulua poliittisista, taloudellisista ja ideologisista syistä. Arkityötä tekevän opettajan ääni ei kuulu – tai sitä ei haluta kuulla. Kyse on myös vallan ja resurssien siirtymisestä yrityksille, konsulteille ja tutkijoille käytännön asiantuntijoiden eli opettajien sijaan. Tämän luulisi olevan valtio-opin lehdessä kiinnostava yhteiskunnallinen muutos.

    Teatteri – toisin kuin tiede – ei pyri olemaan objektiivinen, analyyttinen, oman ajatteluprosessinsa läpivalaiseva, huolellisesti itseään korjaavassa systeemissä arvioiden rakennettu. Teatterin yhteiskunnallinen tehtävä on ravistella, herättää keskustelua, tökkiä kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin kipu- ja liitoskohtiin. Teatteriesitys ei myöskään ole tutkimus eikä siihen ole tehty tutkimuskysymystä. Teatteriesitys on taideteos, jota voi katsella, kokea ja antaa sen vaikuttaa. Esityksestä voi olla pitämättä, siitä voi loukkaantua ja provosoitua. Jokainen katsoja katsoo esitystä tavallaan, peilaten ja sijoittaen siihen oman mielensä sisältöä.

    Teatteriarvion kirjoittamiseen nämä subjektiiviset kokemukset, tuntemukset ja tulkinnat voivat tuoda oman mausteensa, mutta kritiikissä ei ole kyse pelkästään katsojakokemuksesta. Teatterikritiikin eettisten ohjeiden mukaan kritiikki on laadittava niiden konkreettisten tosiasioiden valossa, jotka on mahdollista tietää. Hyvään taidekritiikkiin kuuluu kritisoitavan taidealan tuntemus ja yritys katsoa ”teosta sellaisena kuin se on”. Näin taidekritiikki eroaa tavallisesta mielipidekirjoituksesta. Hyvässä teatterikritiikissä on mm. tunnettava, ymmärrettävä ja osattava lukea kyseessä olevaa taiteenlajia, muistettava ja arvioitava esitys siten kuin se on esitetty ja kunnioitettava taiteen vapautta. Esitystä ei siis tule kritiikissä siteerata väärin, sensuroida tai kehottaa tekemään poistoja/lisäämään sisältöjä.

    Eettistä ei myöskään ole tulkita esitystä poimien sieltä pieniä palasia tai tulkiten niitä voimakkaan, oman ennakkokäsityksen mukaisesti. Taideteosta ei pidä valjastaa omien päämäärien tavoittelemiseen tarkoitushakuisesti. Kritiikin tulee kohdistua taideteokseen, -tekoon tai tapahtumaan ja pohjata argumentaationsa sen piirteisiin, eikä väittää siinä olevan sellaisia piirteitä, joita siinä ei ole.

    Vaikuttaa siltä, etteivät Koulun tila -esityksen arvioineet kirjoittajat ole hahmottaneet esitystä. Kirjoittajat väittävät esityksessä olleen asioita, joita siellä ei ole, ja toisaalta unohtavat kokonaisia osuuksia.

    JOITAKIN ESIMERKKEJÄ ARVIOSSA OLEVISTA KONKREETTISISTA VIRHEISTÄ:

    Arviossa: Päivitetyn esityksen rungon muodostaa kolminaisuus: ”Koulu on muistoja”, ”Koululla on historia”, ”Koulu on Pisa-tuloksia”.

    Kommentti: Molempien esitysten rakenne koostuu seitsemästä, ei kolmesta osasta ja nämä osat on nimetty jokaisen osan alussa.

    Arviossa: Ensimmäisen osan henkilökohtaisempi painotus loi validimman kaikupohjan valitulle näkökulmalle. — Ensimmäistä osaa kannatelleiden henkilökohtaisten muistojen myötä katoaa päivitetystä teoksesta myös intensiteetti ja tarinallisuus.

    Kommentti: Molemmissa versioissa eli Koulun tila, osa 1 ja Koulun tila, osa 1,5 on täsmälleen sama alku. Koulu on muistoja -kohtaus on molemmissa. Sitä ei siis ole poistettu toisesta versiosta.

    Arviossa: Sen sanoma on säilynyt ennallaan: koulu on pilalla. — Ennen oli paremmin, eikä nykykoulussa ole päätä eikä häntää.

    Kommentti: Kohtauksessa Koulu on muistoja on runomuotoon muotoiltuja tilanteita, joissa tehdään näkyväksi sekä opettajan että toisten oppilaiden koulussa harjoittama väkivalta. Esityksen repliikeissä väkivallasta kerrotaan selkeästi ja se myös näytellään voimallisesti: ” L hermostuu ja potkaisee minua uusien cowboysaappaiden metallisella kärjellä suoraan sääreen, ottaa soittokellon ja heittää minua sillä, se ei osu. Menen alakerran isonluokan oven taakse piiloon ja L hakkaa ovea seinää vasten niin, että se menee metallisista naulakoista läpi.” En voi mitenkään teoksen kirjoittajana ja esittäjänä allekirjoittaa väitettä, että esityksen sanoma olisi läpi esityksen ”ennen oli paremmin”.

    Arviossa: Spoiler alert! Kouluissa ei enää saa käyttää paperia ja kynää!

    Kommentti: Kirjoittaja viitannee esityksen osaan ”Koulu on yksittäisten kehittämistoimenpiteiden kohteena” ja sen kohtaan, jossa käsitellään kirjatonta koulua ja erityisesti Aapisen vaihtumista digitaalisiin aineistoihin – esityksessä ei siis ole viittausta paperiin ja kynään. Sen sijaan olen käyttänyt ilmaisua ”Lapsille ei kouluissa ole enää paperia ja kyniä” Keskisuomalaisen kolumnissani kulttuuriin liittyen tammikuussa 2024. En siis tässä esityksessä. https://www.ksml.fi/paikalliset/6480587?fbclid=IwY2xjawGZZXlleHRuA2FlbQIxMAABHe1_BNV-XJhsgpet-nkpG74uZ7DV5iZXFU3p8UI9soISWX0FKmIGPO51gg_aem__RIrt51qX3rGI8KpHQvh9A

    Arviossa: Teatteriesitykseltä ei luonnollisestikaan voi vaatia samanlaisia kriteerejä, kuin esimerkiksi tieteelliseltä keskustelulta. Olisi kuitenkin suotavaa, että nimenomaisesti koulun tilaa tarkasteleva esitys ei tutkisi aihettaan ensisijaisesti helppojen naurujen kautta. Kuten esimerkiksi Juha Suoranta on kirjoittanut, suomalainen koulukeskustelu kaipaa ”perstuntuman paradigman” sijaan kokonaisvaltaista tarkastelua. Koulukeskustelun korjaaminen tuntuu paikoin mahdottomalta tehtävältä, vaikka vastakkainasetteluista on toivottu päästävän eteenpäin jo vuosien ajan.

    Kommentti: Taiteella on ilmaisun ja näkökulman valinnan vapaus. Kriitikon tehtävä ei ole sanoa, mitä taiteessa on suotavaa tehdä ja mitä ei. Arvio antaa ymmärtää, että on olemassa oikeanlaista ja väärälaista naurua. Esityksen yleisön todetaan remahtavan nauruun, mutta arvioijat kirjoittavat, että se ei ole oikeanlaista naurua.
    Lisäksi on syytä tarkentaa, että arviossa viitattu Juha Suoranta nimenomaan peräänkuuluttaa tutkittua tietoa, joka perustuu arkisiin käytäntöihin. Suoranta kirjoittaa, että koulusta tulisi tehdä enemmän erityisesti etnografista, arkea konkreettisesti havainnoivaa tutkimusta. Viitatussa tekstikohdassa Juha Suoranta toteaa tarkalleen näin: “Tutkimalla suoraan koulun todellisuuksia voidaan pyrkiä välttämään nykyinen koulukeskustelun ”kakofonia” – tai ”perstuntuman paradigma” – ja erityisesti sellainen ylhäältä tuleva visiointi, joka ei perustu tutkittuun tietoon koulun ”lattiatason” arkisista käytännöistä.”

    Anna-Mari Laulumaa
    Koulun tila -esitysten käsikirjoittaja, ohjaaja ja esittäjä
    Teatterintekijä ja teatterikriitikko
    FM, työnohjaaja, psykodraamaohjaaja, konsultti
    Kouluun liittyvä työkokemukseni koostuu opettajana toimimisesta ja ennen kaikkea opettajien täydennyskoulutuksesta (päätoimisesti 5 vuoden ajan Jyväskylän yliopiston Täydennyskoulutuskeskuksessa), opettajien poikkeuskoulutuksesta (Chydenius-instituutti), rehtoreiden koulutuksista ja erilaisista kehittämisprosesseista.

    .

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *