Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelma järjesti yhdessä Tampereen yliopiston Demokratiatutkimusverkoston, Valtiotieteellisen yhdistyksen ja Politiikasta-verkkolehden kanssa Tampereen yliopiston kokeneiden politiikan tutkijoiden vuoden 2023 eduskuntavaalien ennakkoasetelmia käsitelleen paneelikeskustelun 21.3.2023.

Tutkijoiden vaalipaneelin puheenjohtajana toimi Politiikasta-lehden toimituskuntalainen ja Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija Johannes Lehtinen. Panelisteina olivat valtio-opin professori Tapio Raunio, tenure-track professori Elina Kestilä-Kekkonen, kansainvälisen politiikan yliopistolehtori Eero Palmujoki ja yliopistotutkija Tiina Vaittinen.

Tutkijoiden vaalipaneelissa käytiin läpi kulunutta hallituskautta, tarkasteltiin paneelin aikana käynnissä ollutta vaalikampanjaa ja pohdittiin vaaleja seuraavien erilaisten hallituskokoonpanojen tulevaisuudennäkymiä.

Keskeisenä tekijänä kuluneella hallituskaudella ovat olleet toisiaan seuranneet kriisit. Vuoden 2020 alussa alkanut koronapandemia ja sen aiheuttama taantuma sekä helmikuussa 2022 Venäjän hyökkäyksen myötä laajentunut Ukrainan sota ja sitä seurannut energiakriisi veivät huomattavan osan hallituksen ajasta.

Tämän ohella hallituksen sisäiset jännitteet erityisesti keskustan ja vihreiden välillä ovat tuoneet hallituksen toimintaan kitkaa. Tästä huolimatta hallitus vei läpi useita merkittäviä hankkeita ja lakialoitteita, kuten sote-uudistuksen, oppivelvollisuuden pidentämisen ja sukupuolen oikeudellista vahvistamista koskevan translain.

Kriisien täyttämä hallituskausi

Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeisiä hallitusneuvotteluita johtanut Antti Rinne väistyi pääministerin paikalta jo loppuvuodesta 2019 ja hänen tilalleen nousi SDP:n uudeksi puheenjohtajaksi valittu Sanna Marin. Koronapandemia saapui Suomeen vuoden 2020 alussa lähes välittömästi Marinin aloitettua pääministerinä. Vastauksena pandemiaan hallitus otti käyttöön useita poikkeuksellisia toimia, kuten valmiuslain ja Uudenmaan väliaikaisen eristämisen.

Koronapandemia määritteli suurelta osin hallituksen agendaa vuosina 2020 ja 2021. Vastauksena pandemian aiheuttamaan taantumaan hallitus toteutti vahvasti elvyttävää talouspolitiikkaa. Pandemia vähensi puoluepoliittista vastakkainasettelua Suomessa ja opposition hallituksen toimintaan kohdistuva arvostelu oli vaikeassa tilanteessa vähäisempää kuin normaaliaikoina. Kansainvälisissä vertailuissa Suomen on arveltu selvineen pandemiasta melko vähäisin vaurioin sekä terveydellisesti, sosiaalisesti että taloudellisesti.

Pandemia vähensi puoluepoliittista vastakkainasettelua Suomessa ja opposition hallituksen toimintaan kohdistuva arvostelu oli vaikeassa tilanteessa vähäisempää kuin normaaliaikoina.

Kahden pandemian värittämän vuoden jälkeen seuraava kriisi kohtasi hallitusta keväällä 2022. Venäjä aloitti laajamittaisen ja kansainvälisen oikeuden vastaisen hyökkäyksen Ukrainaan helmikuussa 2022. Suomen hallitus reagoi tilanteeseen osallistumalla EU:n yhteiseen pakotepolitiikkaan ja suuntaamalla Ukrainalle erilaista tukea, kuten sotilaallinen tuki. Toukokuussa 2022 Suomi teki historiallisen päätöksen ja haki yhdessä Ruotsin kanssa jäsenyyttä Pohjois-Atlantin puolustusliitossa Natossa.

Kriisit vahvistavat hallituksen asemaa ja lieventävät hetkellisesti poliittisia vastakkaisasetteluja

Tutkijoiden vaalipaneelissa pohdittiin eri näkökulmista, miten kriisiaikojen päätöksenteko on vaikuttanut toteutettuun politiikkaan. Eräs leimallinen piirre molempien kriisien aikana on ollut hallituksen aseman korostuminen eduskunnan kustannuksella ja puoluepoliittisen vastakkaisasettelun ainakin hetkellinen laantuminen. Hallitus on toki saanut osakseen kritiikkiä sekä koronapandemian hoidosta että vastauksestaan Ukrainan sotaa seuranneeseen energiakriisiin. Tästä huolimatta Suomessa on ollut havaittavissa samankaltainen valtiojohdon tueksi ryhmittyminen kuin muualla maailmassa.

Tämä kehitys sai panelistit pohtimaan, missä määrin kriisien aikana vallassa olleen hallituksen poliittisella suuntautumisella lopulta oli merkitystä toteutetun politiikan kannalta. Olisiko Marinin johtamaa hallitusta oikeistolaisempi hallituskoalitio toteuttanut merkittävästi erilaista politiikkaa? Panelistit arvioivat, että puoluepoliittinen suuntautuminen on merkittävien kriisien aikana näkynyt enemminkin toteutetun politiikan nyansseissa kuin pääsuuntauksissa. Kriisiajat näyttävät luovan pohjaa kansalliselle yksimielisyydelle.

Talouspolitiikka hallitsi vaalikeskustelua

Kevään 2023 eduskuntavaalien ennakkoasetelmien ja teemojen osalta panelistit arvioivat, mitkä kysymykset nousevat vaaleissa ratkaiseviksi ja toisaalta, millaisilla strategioilla puolueet ovat etenemässä vaaleihin.

Vuoden 2023 alusta lähtien kokoomus oli säilyttänyt johtopaikkansa gallupeissa. Kolmen suurimman puolueen, kokoomuksen, perussuomalaisten ja SDP:n välinen ero kuitenkin kaventui vaalien lähestyessä. Vaikka kokoomus näytti kevään edetessä säilyttävän kärkipaikkansa, ei kolmen kärkipuolueen keskinäisestä järjestyksestä ollut sanottavissa mitään varmaa ennen vaaleja.

Vaalien teemojen osalta panelistit nostivat esiin, että vaaleja on leimannut hyvin vahvasti talouskysymysten nouseminen keskustelun keskiöön. Tähän on vaikuttanut erityisesti kokoomuksen johtava asema kannatusmittauksissa. Paneelissa huomautettiin, miten kokoomukselle julkiseen talouteen, verotukseen ja yrittämiseen liittyvät kysymykset ovat houkutteleva ja puolueen äänestäjiä yhdistävä teema. Kokoomuksen ehdokkaiden ja äänestäjien taholla on hajontaa arvokysymyksissä mutta näkemykset talouskysymyksistä yhdistävät puolueen kannattajia. 

Tutkijat esittivät useita kriittisiä huomioita siitä, miten kapea ja aikaperspektiiviltään lyhyt vaaliagenda sivuuttaa lukuisia tärkeitä teemoja.

Lisäksi paneelissa pohdittiin kolmen kannatusmittausten kärjessä olevan puolueen keskinäisiä suhteita. Missä määrin perussuomalaiset ovat siirtyneet selkeästi oikeistolaiseksi nationalisti- ja populistipuolueeksi ja onko SDP toisaalta liikkunut talouspoliittisissa näkemyksissään vasemmalle ja samalla omaksunut myös aikaisempaa liberaalimman agendan.

Kriittisenä huomiona panelistit nostivat esiin, miten vaalien teemat ovat rajoittuneet melko kapeasti vain kotimaan politiikkaan ja tältäkin osin lähinnä talouskysymyksiin. Kansainvälisiä kysymyksiä, ilmastonmuutosta ja vihreää siirtymää, Suomen toimintaa Naton jäsenenä tai EU-politiikan suuria kysymyksiä ei käsitelty vaalien aikana. Tutkijat pitivät tätä yhtäältä ymmärrettävänä piirteenä vaalikeskusteluissa, mutta esittivät useita kriittisiä huomioita siitä, miten kapea ja aikaperspektiiviltään lyhyt vaaliagenda sivuuttaa lukuisia tärkeitä teemoja.

Huomio vaalien agendan kaventumisesta sai panelistit pohtimaan myös suomalaisen puoluekentän rakennetta ja muutoksia. Suomessa on nähtävissä samankaltaista pirstaloitumista ja puoluekentän jakautumista liberaaliin vasemmistoon, liberaaliin oikeistoon ja konservatiiviseen oikeistoon kuin muuallakin Euroopassa. Tämä tarkoittaa, että enemmistöhallitusten rakentaminen tarkoittaa joko vasemmisto-oikeisto- tai liberaali-konservatiivi -linjan ylittämistä. Panelistit pohtivat missä määrin Suomen puoluekenttä vastaa kansalaisten pyrkimyksiin saada itselleen keskeisiä näkemyksiä esiin. Millaiset puolueet edustavat esimerkiksi haja-asutusalueiden ja maaseutuväestön näkemyksiä?

Tulevan hallituksen suuret kysymykset

Tulevan hallituksen haasteiden osalta panelistit toivat esiin, että hallituksen muodostaminen tulee todennäköisesti olemaan vaikeaa vaalituloksesta riippumatta, kuten nyt on oikeistolinjaiselta Kokoomuksen, perussuomalaisten, ruotsalaisen kansanpuolueen ja kristillisdemokraattien hallitusneuvotteluissa on nähty. Käytännössä todennäköisiä kombinaatioita ovat vain nyt neuvotteleva perusporvarihallitus tai tämän epäonnistuessa sosiaalidemokraattien mukaan ottamista edellyttävä sinipuna.

Ensimmäisen vaihtoehdon osalta jakaviksi kysymyksiksi nousevat ilmasto-, maahanmuutto- ja arvokysymykset. Toisessa vaihtoehdossa talouspoliittiset kysymykset jakavat puolueita. Panelistit arvioivat, että erityisesti sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, ilmastopolitiikkaan ja talouteen liittyvät kysymykset tulevat olemaan seuraavalle hallitukselle vaikeita.

Tapio Raunio toimii valtio-opin professorina Tampereen yliopistossa.

Elina Kestilä-Kekkonen on Tenure Track -professori Tampereen yliopistossa ja Suomen Akatemian rahoittaman EPIC-tutkimushankkeen johtaja.

Eero Palmujoki on yliopistonlehtori ja kansainvälisen politiikan dosentti Tampereen yliopiston Johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut mm. hoivaetiikkaa, vanhushoivan taloutta, hoitoalan muuttoliikkeitä, ja arkisia dementiahoivan konflikteja. Tällä hetkellä hän kehittää kokonaisvaltaisesti kestävää kontinenssihoitoa, lokaalisti ja globaalisti.

Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Podcastin tekninen tuottaja: Timo Uotinen

Artikkelikuva: Pierre Rosa / Pixabay

Julkaisu Podcast: Kokeneet tutkijat ennakoivat eduskuntavaaleja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaalit ymmärretään usein politiikan tutkimuksen kovaksi ytimeksi; tutkitaan vaaleja, vaalien tuloksia, vaaliohjelmia ja niin päin pois. Vaalitutkimuksessa on kuitenkin kyse paljon muustakin.

Vaaleihin liittyy myös kysymys äänestäjistä ja äänestämisestä laajemmin. Keskeisenä käsitteenä voidaan pitää kansalaispätevyyttä, eli toisin sanoen kansalaisten ymmärrystä yhteiskunnallisista asioista, joita vaaleilla valittavien poliitikkojen odotetaan ratkovan.

Tässä Politiikasta -podcastissa vieraana on Tampereen yliopiston Tenure Track -professori Elina Kestilä-Kekkonen. Kestilä-Kekkonen on tutkinut poliittista luottamusta Suomen Akatemian rahoittamassa CONTRE-projektissa. Hän myös kuuluu Suomen vaalitutkimuskonsortioon, joka on jo julkaissut vuoden 2019 eduskuntavaaleja koskeneen eduskuntavaalitutkimuksen otsikolla Politiikan ilmastonmuutos.

Nyt työn alla on niin ikään Suomen Akatemian rahoittama Education, Political Efficacy and Informed Citizenship -hanke eli EPIC. Tutkimushankkeessa tutkitaan koulutuksen merkitystä kansalaispätevyyden kehittymisessä. Tarkoitus on selvittää, mikä on koulutuksen ja erityisesti yhteiskuntaopin opetuksen vaikutus aktiiviseksi kansalaiseksi kasvamisessa.

Tässä podcastissa keskustellaan siis vaaleista, vaalitutkimuksesta, kansalaispätevyydestä ja sen merkityksestä poliittiselle kiinnittymiselle.

Mitä on vaalitutkimus?

Suomessa eduskuntavaalitutkimusta tekee oikeusministeriön rahoittamana Suomen vaalitutkimuskonsortio, joka on Suomen vaalitutkijoiden yhteenliittymä. Konsortion perustajatahot ovat Helsingin yliopisto, Tampereen yliopisto ja Åbo Akademi, jotka muodostavat myös konsortion johtoryhmän. Konsortio on vastuussa suomalaisen vaalitutkimusaineiston keräämisestä sekä tulosten raportoinnista.

Konsortio kerää neljän vuoden välein edustavan kyselytutkimusaineiston eduskuntavaalien äänestyskunnasta ja laatii sen pohjalta sekä tiiviimpiä indikaattoriraportteja että pääraportin, johon kirjoittavat useat tutkijat, joista osa voi tulla konsortion ulkopuolelta. Pääraporttiin voidaan osittain hyödyntää muita kuin FNES-aineistoja. Vuoden 2019 eduskuntavaalien tutkimusraportti Politiikan ilmastomuutos on tästä hyvä esimerkki.

Uusista jakolinjoista merkittävin on niin kutsuttu sosiokulttuurinen jakolinja, joka vaatii puolueita ottamaan kantaa talouden ja palvelujen järjestämisen ohella muun muassa ympäristönsuojeluun, muuttoliikkeeseen ja vähemmistöjen oikeuksiin.

Sami Borgin, Kestilä-Kekkosen ja Hanna Wassin toimittama eduskuntavaalitutkimus kuvasi nimensä mukaisesti merkittäviä muutoksia suomalaisessa politiikassa ja vaalikampanjoinnissa. Näihin lukeutuvat esimerkiksi internetin ja sosiaalisen median merkityksen kasvaminen ja Suomen aikoinaan jäätyneeksi luonnehditun puoluejärjestelmän sulaminen. Uusista jakolinjoista merkittävin on niin kutsuttu sosiokulttuurinen jakolinja, joka vaatii puolueita ottamaan kantaa talouden ja palvelujen järjestämisen ohella muun muassa ympäristönsuojeluun, muuttoliikkeeseen ja vähemmistöjen oikeuksiin. Ilmastomuutoksesta on tullut tällainen merkittävä teema, joka jakaa vaalikamppailussa puolueita, ehdokkaita ja äänestäjiä.

Vaalitutkimuskonsortion jäsenet tekevät tutkimusta myös muista vaaleista, kuten kuntavaaleista ja maakuntavaaleista. Vaaliehdokkaita on lisäksi tutkittu sekä vuosien 2017 ja 2021 kuntavaaleissa ja vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.

Politiikan tutkija valokeilassa

Vaalit ovat luonnollinen paikka politiikan tutkijalle nousta esiin myös tiedotusvälineissä. Vaikka poliittisessa kontekstissa esiintyminen voi jännittää, tutkija nojaa asiantuntemukseensa. Politiikan tutkijan saama palaute vaihtelee merkittävästi riippuen siitä, mitä kommentoidaan.

Asiantuntijaroolista voi myös tulla palautetta. Jos keskustelun aiheena ovat tuoreet kannatusmittaukset tai vaalitulos ja äänestysprosentti, numeroista keskusteleminen herättää harvoin yleisössä merkittäviä tunteita. Mitä enemmän vaalituloksia lähdetään tulkitsemaan, sitä herkemmin yleisö tarttuu asiantuntijan näkemykseen, vaikka politiikan tutkija ensisijaisesti puhuu politiikasta eikä politiikkaa.

Asiantuntijaroolista voi tulla palautetta.

Esimerkiksi vaalitutkimuskonsortio ja sen julkaisema pääraportti ovat sekä median että poliitikkojen keskuudessa tunnettuja. Konsortio on tehnyt eduskuntavaalitutkimuksia vuodesta 2003, joten se kykenee tuottamaan myös pidemmän aikavälin tietoa valitsijakunnan asenteiden kehittymisestä ja puolueiden kannattajakunnan muutoksista.

Tätä pidetään arvokkaana työnä, jonka yhteistyökumppanina on oikeusministeriö. Myös poliitikot tiedostavat vaalitutkimuksen arvon.

Uudet vaalit horisontissa

Uudet aluevaalit vuonna 2022 asettuvat ikään kuin kunnallisvaalien ja eduskuntavaalien väliin, kun puhutaan alueellisesta vaikutuksesta. Näiden ohella Suomessa äänestetään myös europarlamentin ja presidentinvaaleissa. Vaalien merkitys julkisen vallankäytön oikeutukselle on ilmeinen, mistä syystä onkin huolestuttavaa, jos äänestysaktiivisuuden laskeva trendi jatkuu.

Kuntavaaleissa 2021 oli ennätyksellisen alhainen äänestysaktiivisuus (55,1 prosenttia), joka oli alhaisin 70 vuoteen. Koronalla voidaan ajatella vaikuttaneen äänestäneiden määrään. Ensi vuonna lisähaasteita aiheuttaa aluevaalien uutuus ja se, että aluevaltuustoissa päätettävät asiat eivät välttämättä ole kansalaisille vielä täysin selvinneet. Kumpikaan seikka ei lupaa hyvää aluevaaleille.

Vaalien merkitys julkisen vallankäytön oikeutukselle on ilmeinen, mistä syystä on huolestuttavaa, jos äänestysaktiivisuuden laskeva trendi jatkuu.

Ehdokasvalinnan vaikeus on merkittävin äänestämättä jättämistä selittävä tekijä. Kuntavaaleissa kuitenkin oma ehdokas on suhteellisen helppo löytää etenkin pienemmissä kunnissa. Alle 10 000 asukkaan kunnissa neljä viidestä äänestäjästä tunsi äänestämänsä ehdokkaan henkilökohtaisesti tai läheisen kautta. Aluevaaleissa tämä etäisyys kasvanee.

Kansalaispätevyyttä kartoittamassa

Kansalaispätevyyttä on sekä sisäistä että ulkoista. Sisäinen kansalaispätevyys tarkoittaa sitä, missä määrin kansalainen kokee ymmärtävänsä politiikkaa ja uskoo omiin kykyihinsä vaikuttaa päätöksentekoon. Ulkoinen kansalaispätevyys puolestaan viittaa politiikan kykyyn vastata kansalaisten odotuksiin ja kansalaisten mielipiteisiin siitä, ottavatko päätöksentekijät kansalaisten näkemyksen huomioon päätöksenteossa. Kansalaispätevyyden tunteella on merkittäviä heijastumia muun muassa poliittiseen osallistumiseen ja äänestysaktiivisuuteen.

Tähän kytkeytyy myös poliittinen luottamus. Suomen erikoisuuksiin kuuluu se, että suomalaisten poliittinen luottamus on eurooppalaista huippua, mutta erityisesti sisäinen kansalaispätevyys eli  missä määrin kansalaiset kokevat ymmärtävänsä politiikkaa, on Euroopan alhaisimpia. Tämä herättää kysymyksen siitä, missä määrin suomalaisten korkea luottamus perustuu niin kutsuttuun informoituun kansalaisuuteen ja missä määrin niin sanottuun sokeaan luottamukseen valtaapitäviä kohtaan.

Kansalaispätevyyden tunteella on merkittäviä heijastumia muun muassa poliittiseen osallistumiseen ja äänestysaktiivisuuteen.

Lisäksi kansalaispätevyydessä voidaan havaita suuria väestöryhmittäisiä eroja erityisesti koulutuksen ja sosioekonomisen taustan suhteen. Tästä syystä on erittäin tärkeää tutkia, voidaanko sosioekonomisen taustan vaikutusta paikata demokratiakasvatuksella. Suomalaista koulutusjärjestelmää kiitellään monesti sen kyvystä tasata kotitaustasta kumpuavaa eriarvoisuutta.

On kuitenkin epäselvää, missä määrin peruskoulun jälkeen tapahtuu eriytymistä koulutuspolkujen – ammattikoulun ja lukion – välillä. Lukiossa demokratiakasvatusta jatketaan, mutta ammattikoulussa se on minimissä.

Suomalaista koulutusjärjestelmää kiitellään monesti sen kyvystä tasata kotitaustasta kumpuavaa eriarvoisuutta. Ammattikoulujen leikkaukset saattavat uhata tätä saavutusta.

Esimerkiksi Tuomas Tervasmäki ja Tuukka Tomperi ovat kirjoittaneet Juha Sipilän hallituksen aikaisesta ammatillisen koulutuksen reformista, jossa tarkoituksena oli vastata joustavammin ”tulevaisuuden työmarkkinoiden osaamistarpeisiin”. Leikattiin siis opetuksesta ja keskityttiin osaamiseen työpaikoilla tai työelämässä. Tervasmäki ja Tomperi ilmaisevat huolensa siitä, että ammattikoulutuksen työelämäkeskeisyys kaventaa sen yhteiskunnallisesti sivistävää ja kouluttavaa ulottuvuutta etenkin lukioon verrattuna.

Tähän samaan kysymykseen pureutuu Kestilä-Kekkosen johtama EPIC-tutkimushanke, jossa tutkitaan yhdeksäsluokkalaisia koulutuspolun valinnan kynnyksellä ja uudelleen muutaman vuoden kuluttua, kun he ovat edenneet koulutuspolullaan. Tutkimushanke on otettu hyvin vastaan kouluissa.

Kuten arvata saattaa, koronaviruksen pandemia aiheutti tällekin tutkimukselle haasteita.

Elina Kestilä-Kekkonen on Tenure Track -professori Tampereen yliopistossa ja Suomen Akatemian rahoittaman EPIC-tutkimushankkeen johtaja.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Podcast: Vaalipolitiikkaa ja kansalaispätevyyttä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Usein kuultu väite on, että demokratia on kriisissä. Kriisin tarkempi määrittely jää kuitenkin yleensä uupumaan, ja epäselvää on, mihin kriisi kohdistuu: demokraattisen hallitustavan periaatteisiin, sen legitimiteettiin eli oikeutukseen, sen suoriutumiseen eli kykyyn tuottaa yhteiskuntaa eteenpäin vieviä päätöksiä ja tuloksia, vai sen toimintatapojen eli prosessien demokraattisuuteen.

Demokratian kriisillä ei ole myöskään varsinaista osoitettavaa alkuhetkeä eikä toisaalta kriisitöntä vertailukohtaa, eli ajanjaksoa, jolloin demokratia ei olisi ollut kriisissä vaan jotenkin erinomaisesti toimiva. Ongelmat, joita kriisipuheessa manataan esiin, ovat käytännössä yhtä vanhoja kuin koko moderni edustuksellinen demokraattinen järjestelmä.

Ongelmat, joita kriisipuheessa manataan esiin, ovat käytännössä yhtä vanhoja kuin koko moderni edustuksellinen demokraattinen järjestelmä.

Kriisi lienee kuitenkin väärä sana demokratian ongelmien tapauksessa, sillä monet mainitut ongelmat ovat enemmän tai vähemmän olleet aina läsnä.

Kansainvälisissä vertailuissa demokratioiden toisen maailmansodan jälkeinen voittokulku on taittunut ainakin 15 vuotta sitten. Useammat maat ovat ottaneet askelia liberaalidemokratiasta poispäin kuin sitä kohti. Epäselvää on kuitenkin, onko kansalaisten, valtion ja politiikan suhde heikentynyt trendinomaisesti ja missä määrin alamäellä mahdollisesti olisi heijastumia liberaalidemokratioiden legitimiteettiin eli oikeutukseen.

Järjestelmän legitimiteetti perustuu vahvasti poliittiseen luottamukseen. Luottamuksella tarkoitetaan sitä, toimiiko järjestelmä kuten kansalaiset odottavat sen toimivan. Vaikka joidenkin tutkijoiden mukaan etääntyminen puolueista ja epäily eliittejä ja poliittisia toimijoita kohtaan on kasvussa, toiset väittävät, että poliittisen luottamuksen yleisestä rakenteellisesta heikkenemistä ei ole selkeää näyttöä. Se on ollut verrattain alhaisella tasolla ennenkin.

Tutkimuksen päälinja osoittaa siihen suuntaan, että luottamuksen vaihtelua viime vuosikymmeninä voi parhaiten kuvata toistuvina nousuina ja laskuina eikä tasaista alamäkeä, saati syöksykierrettä, ole havaittavissa. Länsimaissa näitä heilahteluja aiheuttaa erityisesti taloudellisen tilanteen vaihtelu – tai oikeammin kansalaisten näkemykset siitä.

Maiden välilläkin erot poliittisessa luottamuksessa ovat verrattain suuria. Pitkät demokratiaperinteet ja vähäisen korruption omaavat Pohjoismaat ovat jatkuvasti keskimääräistä luottamusta kuvaavien tilastojen kärjessä.

Keski- ja Itä-Euroopan nuoremmissa ja osin vielä korruptoituneissa demokratioissa taas jäädään hyvin alhaisiin lukuihin. Tosin alkuun entisissä kommunistisissa maissa luottamus nousi demokratian alkuhuumassa, mutta alkoi laskea vuosituhannen vaihteessa.

Osallistumisen uudet kanavat

Ellei poliittisen luottamuksen puute kriisiytä demokratioita, tekeekö sen kansalaisten passiivisuus tai haluttomuus käyttää aikaansa poliittiseen päätöksentekoon? Vaikka kansalaisten poliittinen luottamus vielä pitelisikin liberaalidemokratioita pinnalla, vaaliosallistuminen on ollut laskusuhdanteista.

Demokratioissa kansalaisten epäluottamus ja epäily vallanpitäjiä kohtaan on myös tärkeää. Sokea luottamus järjestelmää ja eliittejä kohtaan ei ole koskaan ollut mikään demokratian tae, pikemminkin sen tuho.

On luonnollista, että luottamus on korkealla, kun järjestelmä suoriutuu hyvin, ja rapautuu taas silloin, kun se näyttää tehottomalta. Vaalirahoitusskandaalit, finanssikriisit ja vastaavat ovat tutkitusti syöneet osan luottamuksesta, eikä näistä pidä syyttää passiivisia kansalaisia.

Siinä, missä muutama vuosikymmen sitten kansalainen saattoi olla apaattinen oman osallistumisensa suhteen mutta silti luottaa järjestelmään, nykyisin monet epäilevät järjestelmää, vaikka olisivat intohimoisia osallistumaan. Apatian ja luottamuksen tilalle on tullut intohimo ja epäluottamus.

Apatian ja luottamuksen tilalle on tullut intohimo ja epäluottamus.

Vaaliosallistumisen heikentymiseen on monia syitä. Näistä vähäisin ei ole massaosallistumisen lasku yhteiskuntien luokkarakenteiden murtumisen ja intressien yksilöllistymisen vuoksi. Puolueuskollisuus on vähentynyt ja ne ihmiset, jotka nykyisin ylipäätään äänestävät, äänestävät eri puolueita paljon vaihtelevammin kuin ennen.

Samaan aikaan kuitenkin poliittinen osallistuminen on laajentunut, kun tavat ja areenat sille ovat moninaistuneet. Vaikka monet niin sanotuista uusista osallistumisen tavoista eivät tarkemmassa katsannossa olekaan kovin uusia, niiden painoarvo suhteessa perinteiseen osallistumiseen on noussut erityisesti nuorison keskuudessa.

Kaikki poliittinen osallistuminen ei näy perinteisissä mittareissa kuten äänestysprosenteissa. Erilaiset somekampanjat ja boikotit ovat nekin poliittista osallistumista. Niihin liittyy tietysti myös ilmeisiä ongelmia demokratian kannalta. Somekampanjat voivat olla astroturffattuja tai hybridivaikuttamista, ja esimerkiksi kuluttajakansalaisuus eli omilla ostovalinnoilla vaikuttaminen ei ole kovin tasa-arvoista ja demokraattista, koska kaikilla ei ole siihen yhtäläisiä mahdollisuuksia.

Perinteisen edustuksellisen järjestelmän kylkeen on luotu myös erilaisia demokratiainnovaatioita, joilla legitimiteettivajetta on yritetty paikata. Niidenkin demokraattisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta joka tapauksessa ne eivät ole ainakaan ongelmattomia parannuskeinoja ”kriisiin”, jonka syyt ovat jossakin muualla.

Demokratiainnovaatioissa edustuksellista järjestelmää pyritään usein paikkaamaan suoran demokratian elementtejä lisäämällä.

Demokratiainnovaatioissa edustuksellista järjestelmää pyritään usein paikkaamaan suoran demokratian elementtejä lisäämällä. Niiden tarkoitus ei ole siis haastaa suoran demokratian keinoin edustuksellista järjestelmää, vaan antaa sille syötettä.

Suomen kansalaisaloite on tästä hyvä esimerkki: se on vain niin sanottu agenda initiative eli asioita poliittiseen keskusteluun nostava, eikä se johda suoraan kansanäänestykseen kuten joissakin maissa.

Lisäksi yksi merkittävimmistä edustuksellisen demokratian ongelmista, osallistumisen eriarvoisuus, josta Kimmo Grönlund ja Hanna Wass kirjoittavat, kertautuu myös uusien osallistumismuotojen kohdalla. Kärjistäen voi sanoa, että poliittisen osallistumisen tapojen moninaistuminen voi muuttaa demokratiaa jopa entistä enemmän hyvätuloisten, koulutettujen, terveiden ja ajankäytöltään vapaiden ihmisten toiminnaksi – sellaisten, joilla on sekä tietoa että taitoa navigoida järjestelmässä.

Uudet osallistumisen tavat eivät välttämättä aktivoi aiemmin passiivisia osallistumaan vaan antavat ennemminkin aktiivisille lisää keinoja olla aktiivisia. Siten ne syventävät eivätkä tasoita osallistumiseroja. Paikkausyritykset hoitavat korkeintaan oiretta, eivät poista sen syytä.

Demokratian väitettyyn ”kriisiin” on tarjottu monia erilaisia syitä ja parannuskeinoja. Politiikan ulkopuolelta tulevat populistit syyttävät aiemmin vallassa olleita poliitikkoja, uudet puolueet syyttävät vanhoja puolueita, teknokraatit syyttävät järjestelmän kankeutta ja suoran demokratian kannattajat syyttävät edustuksellista järjestelmää.

Onko demokratian kriisi puolueiden kriisi?

Yksi järjestelmän osa, johon toistuvasti kohdistuu ansaittuakin kritiikkiä, ovat puolueet – niin vanhat kuin uudetkin. Osa demokratiaan liittyvästä kritiikistä onkin suoraan puolueiden kritiikkiä, vaikka se kehystettäisiin laajemmin järjestelmän kritiikiksi tai kriisiksi.

Puolueiden kriisi on merkityksellistä siksi, että vaikka uudet poliittisen osallistumisen muodot pyrkisivätkin paikkaamaan edustuksellisten demokratian instituutioiden puutteita, puolueilla on silti edelleen vahva rooli väestöryhmien intressien yhteensovittamisessa.

Kansalaisaloitteet nauttivat sekä suurta suosiota että kannatusta, kuten Henrik Serup Christensen, Maija Karjalainen ja Maija Setälä kirjoittavat, ja niillä kyetään tuomaan politiikan asialistalle teemoja, joita puolueet eivät sinne nosta. Silti puolueet toimivat viime kädessä portinvartijoina siinä, mitkä asiat etenevät poliittisessa järjestelmässä, kun kansalaisaloitteita käsitellään.

Politiikan responsiivisuudessa tuntuukin olevan vakavia puutteita. Vuoden 2015 eduskuntavaalitutkimuksen mukaan suomalaisista noin 60 prosenttia oli sitä mieltä, ettei kansalaisten mielipiteillä ole juurikaan vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon.

Tämä ei ole kovin yllättävää, sillä monissa nykyisissä edustuksellisissa demokratioissa suuret valtaapitävät puolueet ovat syntyneet hyvin toisenlaisessa ajassa ja yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Massapuolueet ovat syntyneet luokkayhteiskunnan oloissa ja noudattelevat edelleen joiltakin osin sellaisen yhteiskunnan vastakkainasetteluja, ammattijakoja tai oikeisto–vasemmisto-jakoa, jotka ovat kovaa vauhtia menettämässä selitysvoimaansa.

Globalisaatio on tuottanut voittajia ja häviäjiä, joille tämä oikeisto–vasemmisto-jaottelu ei ole niin keskeinen.

Globalisaatio on tuottanut voittajia ja häviäjiä, joille tämä oikeisto–vasemmisto-jaottelu ei ole niin keskeinen. Puolueet kilpailevat mielellään talouskysymyksillä, vaikka kansalaiset toivoisivat nimenomaan arvovalintoja. Syntyy edustuksellisuuden kuollut kulma, joka saattaa joko passivoida kansalaisia kokonaan tai hyödyttää niitä uusia puolueita, jotka usein luetaan populistiseksi. Huomionarvoista on, että tämä populistinen ja vanhan eliitin vastainen liikehdintä saattaa maasta riippuen kanavoitua joko vasemmistolaiseksi tai oikeistolaiseksi.

Tosin populismikin on enemmän politiikan tekemisen tapa kuin varsinainen ideologia, ja kansalaisten kiinnittyminen näihin liikkeisiin voi jäädä verrattain lyhytaikaiseksi. Samoin voi käydä näille puolueille itselleen, kun politiikka perustuukin kompromisseihin ja toivotut politiikan muutokset tapahtuvat asteittain, jos lainkaan.

Monet uudet puolueet tai politiikan ulkopuolelta tulevat uudistajat törmäävät pian siihen, että eivät pääsekään sanelemaan yksin mitä tehdään, vaikka saisivatkin vaalivoiton. Myös jonkin puolueen sulkeminen yhteistyön ulkopuolelle on tullut yleiseksi eri maissa.

Pettymys on omiaan vieraannuttamaan kansalaisia lisää poliittisesta järjestelmästä. Jos järjestelmä näyttää sisäänpääsemättömältä, se saattaa lisätä ulkoparlamentaarista liikehdintää. Puoluejärjestelmien pirstaloituminen on silti politiikan arkipäivää monissa Euroopan maissa.

Saattaa olla, että nykyinen Yhdysvaltojen ja Britannian poliittisen tilanteen polarisoituminen ja hajaannus myös tuottaa jonkinlaisia säröjä perinteiseen hallitsevaan kaksipuoluejärjestelmään.

Puolueiden epämääräisyys

Käytännön tasolla puolueiden toiminta herättää närää nyt, samoin kuin ennenkin. Hiljattain esimerkiksi George Soros haukkui Euroopan parlamentin puolueet, erityisesti EPP:n, selkärangattomista kompromisseista, joilla pitäydytään vain kynsin hampain enemmistöissä ja valta-asemissa.

Myös kansalliset puolueet ovat joidenkin arvioiden mukaan joutuneet ideologisesti tuuliajolle, kun niitä hoidetaan manageriaalisesti. Samanlaiset talouspolitiikkalinjaukset lyövät läpi eri maissa riippumatta maiden taloudellisesta tilanteesta tai vallassa olevista puolueista.

Varsinaisen arvovalintoja sisältävän puheen puolueissa on korvannut talous- ja businessretoriikka, mikä on omiaan vähentämään niitä kohtaan tunnettua luottamusta, kun ne siirtävät vastuun abstrakteille voimille.

Puolueiden sisäinen epädemokraattisuus ja valittujen edustajien alisteisuus puoluekoneistolle saa myös toistuvasti kritiikkiä, eikä Robert Michelsin jo yli sata vuotta vanhoihin havaintoihin puolueiden sisäisestä harvainvaltaistumisesta ole paljon lisättävää.

Arvovalintoja sisältävän puheen puolueissa on korvannut talous- ja businessretoriikka, mikä on omiaan vähentämään niitä kohtaan tunnettua luottamusta.

Edustuksellinen demokratia perustuu puoluejärjestelmään ja siihen, että ne aggregoivat kansalaisten intressit päätöksentekoon. Järjestäytymismuotona ne vain kiinnostavat kansalaisia yhä vähemmän. Suomalaisistakin vain noin joka kahdeskymmenes kuuluu johonkin puolueeseen.

On totta, että kollektiivisten intressien ajaminen onnistuukin nykyisin yhä huonommin: globaali palvelupohjainen talous, informaatioteknologia ja riskien yksilöllistyminen vaikuttavat siihen, että yksilön omat ominaisuudet, kuten joustavuus työmarkkinoilla ja hänen sosiaalinen pääomansa, määrittävät vaikutusmahdollisuuksia yhteiskunnassa.

Epämääräisyys on kuitenkaan tuskin ratkaisu tähän. Toisen maailmansodan jälkeisen massaosallistumisen aikana puolueilla oli selkeä visio osin utooppisesta tulevaisuudesta, johon ne tähtäsivät. Nykyisissä vaalikampanjoissa puolueet pysyttelevät mieluummin laveissa teemoissa, kuten ”hyvän arjen” puolustamisessa. Tämä kyvyttömyys tai halu ottaa kantaa rapauttaa järjestelmää, koska puolueiden pitäisi olla nimenomaan välineitä, joilla intressejä ilmaistaan, ja kansalaiset tutkitusti toivoisivat selvempiä arvovalintoja.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

Elina Kestilä-Kekkonen on yleisen valtio-opin vt. professori Turun yliopistossa. Paul-Erik Korvela on valtio-opin yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Julkaisu Demokratian kriisi – vai puolueiden? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.