Hyvin toimivan metsätalouden perustana on tieto metsien puustosta. Tiedot selvitetään inventoimalla metsävarat ja niiden kasvu. Niiden perusteella suunnitellaan hakkuumahdollisuudet ja puun käyttö eri tarkoituksiin sekä arvioidaan metsien tuleva kehitys eli laaditaan metsien kasvu- ja tuottotaulukot. Jotta taulukot olisivat käyttökelpoisia, mitattujen koealojen pitäisi olla mahdollisimman edustavia erilaisista metsistä.

Samaa tietoa tarvitaan, kun halutaan kehittää luonnonmukaisia käsittelymenetelmiä. Uusi tarve on tullut esiin ennallistettaessa hakkuilla pilattuja puustoja takaisin luonnonmetsiksi.

Keski-Euroopassa päätettiin jo kolmisen sataa vuotta sitten, ennen metsien mittaamista, millaisia metsien tulisi olla. Metsien uskottiin olevan peltojen tavoin yhden puulajin puustoja ja niin päätettiin niitä ruveta kasvattamaan.

Suomessa tutkija Yrjö Ilvessalo (1892–1983) sai 1910-luvulla tehtäväkseen laatia koko maalle metsien puustojen kasvu- ja tuottotaulukot. Hän menetteli Keski-Euroopan mallin mukaan ja antoi apulaisilleen tehtäväksi etsiä ja mitata eri puulajien puhtaita metsiköitä kymmenvuotisikäluokittain. Hänen harmikseen sellaisia metsiköitä löytyi vain jonkin verran pieninä laikkuina. Metsät olivat silloin vielä valtaosin luonnontilaisina monimuotoisia.

Tieteellistä menettelyä noudattaen Ilvessalon olisi pitänyt luopua ennakkoehdoista ja ottaa satunnaisesti koealoja, joista olisi selvinnyt, millaisia Suomen luonnonmetsät olivat. Jotta aineistoa olisi kertynyt riittävästi taulukoiden laatimiseksi, hän vaihtoi koealoilla puulajeja toisiksi ja poisti tai lisäsi niitä. Siten taulukot syntyivät olemattomille metsille. Niitä ruvettiin kuitenkin käyttämään, sillä muunlaisia ei ollut. Käyttöä jatkettiin yli 40 vuotta 1960-luvulle asti.

Virhe olisi voitu korjata

Ilvessalolla olisi ollut poikkeuksellisen hyvä tilaisuus korjata virheensä, sillä jo vuoden päästä taulukoiden julkistamisen jälkeen, vuonna 1920, hän sai tehtäväkseen inventoida valtakunnan puuvarat. Sen inventoinnin hän teki aivan asiallisesti ottamalla linjoittain systemaattisesti mallikoealoja koko maan alueelta. Ilvessalo tai muut inventoinnissa mukana olleet, esimerkiksi metsänhoidon professori Olli Heikinheimo (1882–1973), eivät kuitenkaan julkaisseet mitattuja tietoja metsien rakenteesta ja koostumuksesta. Sen sijaan julkaistiin vain puumäärä- ja kasvutietoja.

Tulokset kertoivat, miksi Ilvessalo ei löytänyt haluamiaan koealoja kasvutaulukoita varten. Metsät nimittäin olivat todellisuudessa aivan etsityn vastakohtia: hyvin monimuotoisia eri-ikäisiä sekapuustoja, joissa pieniä puita oli paljon.

Ilvessalon seuraajatkaan eivät vielä tähän mennessä ole sellaisia tietoja julkistaneet myöhemmin tehdyistä inventoinneista. Tämän ensimmäisen inventoinnin tiedot oli kuitenkin valmiiksi koottu säilytyslaatikoihin. Ne tallennettiin Valtionarkistoon. Sieltä ne vasta koostettiin julkaisuksi 70 vuotta myöhemmin 1990-luvun alussa.

Tulokset kertoivat, miksi Ilvessalo ei löytänyt haluamiaan koealoja kasvutaulukoita varten. Metsät nimittäin olivat todellisuudessa aivan etsityn vastakohtia: hyvin monimuotoisia eri-ikäisiä sekapuustoja, joissa pieniä puita oli paljon. Siitä aineistosta Ilvessalon olisi pitänyt koostaa kasvu- ja tuottotaulukot ja hylätä virheelliset.

Harhaanjohtavien puupeltomallien käyttö on ollut helppoa. Erityisesti teollisuutta ja metsäorganisaatioiden johtoa houkutti siirtyminen käyttämään mallin tavoitteen mukaista avohakkuuta ja jaksollista kierto- eli kasvatusaikaan perustuvaa menettelyä, vaikka yksityismetsälaki kielsi avohakkuut. Menettely oli vastakkainen perinteiselle harvennushakkuumenettelylle.

Käsitys metsistä hämärtyi

Samoihin aikoihin voimistui metsäalalla käsitys, että metsät kasvavat ja uudistuvat eri vaiheessa, eli olisi ollut olemassa kasvu- ja uudistumismetsiä. Ajattelu sopi yhteen avohakkuiden ja puupeltojen kasvattamisen kanssa, mutta oli täysin vastakkainen aitojen luonnonmetsien kanssa. Metsät kasvavat ja uudistuvat samanaikaisesti.

Hävittyjen sotien vuoksi jouduttiin sotakorvauksena luovuttamaan Neuvostoliitolle puutavaraa. Arveltiin, että avohakkuulla saadaan nopeasti korvaukset maksettua, siksi säädettiin määräaikaisia avohakkuun sallivia poikkeuslakeja.

Kun poikkeuslakien määräaika päättyi, teollisuuden ja metsäorganisaatioiden johtajat halusivat jatkaa avohakkuita, vaikka laki edelleen kielsi ne. Metsänomistajat vastustivat niitä. Osa metsäammattilaistakin oli vastaan avohakkuuta.

Julkilausuma ylitti lain

Vastustuksen vuoksi päätettiin turvautua arvovaltaan. Kuusi johtavaa alan ammattilaista yliopistosta, Metsäntutkimuslaitoksesta ja teollisuudesta laativat yksityisesti julkilausuman avohakkuiden puolesta vaatimalla, että koko maassa on siirryttävä perinteisten lainmukaisten harvennushakkuiden sijasta käyttämään kiertoaikaan ja avohakkuuseen perustuvaa jaksollista kasvatusta. Sitä vanhat Ilvessalon harhaanjohtavat kasvutaulukot edustivat. Metsäammattikunta otti julkilausuman käytännön ohjeeksi. Sille annettiin nimeksi harsintajulkilausuma. Yksityinen julkilausuma syrjäytti lain, joka oli voimassa vuoteen 1967 asti.

Julkilausuma laadittiin ilman vaihtoehtoisten menetelmien vertailukokeita ja käyttämättä jo kahteen kertaan kerättyjä valtakunnan puuvarojen inventointitietoja (VMI 1 ja 2). Ne olisivat kumonneet julkilausuman perusteet metsien rakenteesta ja kehityksestä. Tämän harhaisen julkilausuman vääriä väitteitä toistetaan vieläkin. Samoin metsien kuvitellaan edelleen erikseen kasvavan ja uudistuvan.

Siten tällä kuvitelmalla, Ilvessalon harhaisilla kasvutaulukoilla, harsintajulkilausumalla ja metsälain tarkoituksen vastakkaisella tulkinnalla johdettiin Suomen metsätalous virheelliselle polulle. Menettely on ollut mieleistä metsäorganisaatioille, erityisesti metsänhoitoyhdistyksille, jotka sen ansiosta ovat voineet laskuttaa metsänomistajia kaikenlaisesta turhasta ja haitallisestakin työstä. Tuhansia metsänomistajia tuomittiin oman metsänsä hävittäjäksi tällä perättömiin tietoihin perustuvalla julkilausumalla, jota on käsitelty teoksessa Mielivaltaa ja kaverikorruptiota oikeusvaltiossa.

Vaihtoehto avohakkuulle on kehitetty

1980-luvun alussa metsähoidon tutkijat kehittivät avohakkuuvapaan kasvatusmenetelmän, joka noudattaa todellisten luonnonmetsien rakennetta ja koostumusta. Sille annettiin nimeksi metsän jatkuva kasvatus. Kuitenkin viimeisimmän lainmuutoksen (2014) jälkeen metsäorganisaatiot ovat käyttäneet samaa nimeä avohakkuun ja poimintahakkuun yhdistävästä menetelmästä, joka on yksi avohakkuun alamuodoista. Nämä pienaukot ovat kuitenkin kooltaan 0,3 hehtaaria. Se on metsäluonnossa suuri avoala eikä vastaa avohakkuuvapaata jatkuvaa kasvatusta. On ollut tarpeellista selvyyden vuoksi lisätä alkuperäiseen metsän jatkuvaan kasvatukseen lisämäärite aito eli alkuperäinen.

Eri menetelmien laajoihin vertaleviin kenttäkokeisiin ja edellä mainittuihin valtakunnallisiin inventointitietoihin perustuen on selvitetty eri menetelmien puun tuotosta sekä vaikutusta metsien muuhun käyttöön ja metsäluontoon. Tutkimukset osoittavat, että kehitetty avohakkuuvapaa aidon jatkuvan kasvatuksen menetelmä tuottaa puuta noin 30 % enemmän kuin vallitseva avohakkuuseen perustuva käytäntö. Puu on lisäksi korkealaatuista. Muiden metsän tuotteiden ja arvojen osalta ero on moninkertainen jatkuvan kasvatuksen hyväksi.

Virheellisen, yksityisesti laaditun harsintajulkilausuman esittämisestä on pian kulunut 80 vuotta. Silti se on edelleen määräävässä asemassa metsätaloudessa.

Hyvin outoa on, että maan poliittinen johto on hyväksynyt useimmiten vaieten tai jopa tukien metsäluonnon todellisuuden ja lainvastaisen käytännön. Todennäköisesti on arveltu, että metsätalous on niin tärkeätä, että on hyväksyttävä kaikki tämän teollisuuden ja käytännön organisaatioiden vaatimukset. Virheellisen, yksityisesti laaditun harsintajulkilausuman esittämisestä on pian kulunut 80 vuotta. Silti se on edelleen määräävässä asemassa metsätaloudessa.

Metsätalous on suurissa ja kasvavissa ongelmissa hävitettyään yli 70 vuoden ajan metsäluontoa muun muassa avohakkuilla, maanmuokkauksilla ja soiden ojituksilla. Metsien rikas luontainen monimuotoisuus on tuhottu, aiheutettu metsälajien eliökatoa ja luontotyyppien häviämistä. Lisäksi on nopeutettu ilmastomuutosta, sillä niiden toimien seurauksena on karannut ilmaan ja vesiin suuret määrät hiiltä.

Nyt olisi lopulta virallisestikin ennallistamisen aika. Siinä on suuri työmaa. Onneksi meillä on valmiina ennallistamiseen edellä mainittu aito, alkuperäinen jo 1980-luvun alussa kehitetty jatkuvan kasvatuksen menetelmä, jonka malli on nimenomaan otettu luonnon metsistä. Kaiken lisäksi se tuottaa enemmän ja paljon huokeammalla hyvälaatuista puuta kuin jaksollinen avohakkuuseen perustuva menetelmä, sitoo tehokkaasti maahan ja puustoon hiiltä, säilyttää metsän aidon monimuotoisuuden ja kelvolliset elinolot metsän eliöille.

MMT Erkki Lähde on metsänhoidon emeritusprofessori, joka väitteli tohtoriksi 1969 soiden ojituksen vaikutuksesta turpeen kaasunvaihtoon. Lähde nimitettiin Metsäntutkimuslaitoksen Pohjois-Suomen metsänhoidon erikoistutkijaksi ja Rovaniemen tutkimusaseman johtajaksi 1970, saman laitoksen metsämaatieteen professoriksi 1978 ja metsänhoidon professoriksi 1980. Asiantuntijat ovat lisäksi todenneet hänet tieteellisesti päteväksi suometsätieteen professorin virkaan. Lähde on ollut eläkkeellä vuodesta 2003, mutta jatkaa edelleen tutkimustyötä.

Artikkelin kuvituskuva: Tapani Hellman / Pixabay

Julkaisu Suomen metsätalous harhapoluilla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ruotsi ja Suomi markkinoivat maailmalla avohakkuumallia hyvänä metsänkasvatustapana, vaikka malli uhkaa metsien monimuotoisuutta. Lisäksi teollisuus ajaa puun käytön kasvua, vaikka bioenergian hiilidioksidipäästöt ovat suurempia kuin kivihiilen käytön.

Julkaisu Puupeltokasvatuksen pohjoiset mallimaat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Selvitettäessä erilaisten päästöjen kertymistä maahan, ilmaan ja vesiin yleinen käytäntö on esittää määrät vuosittain. Luonnossa seuraukset eivät kuitenkaan nollaudu kalenterin mukaan, vaan ne summautuvat. Tarvitaan tietoja kokonaispäästöistä. Seuraavassa tarkastellaan erityisesti hiilen päästöjen määriä Suomessa 70 vuotta käytettyjen metsätaloustoimien seurauksena.

Metsätaloudessa tehdään valtavasti töitä, joissa raivataan ja hakataan puustoa ja muokataan kangasmaita ja soita. Hakatusta puusta käytetään yli 80 prosenttia selluksi sekä muiksi nopeasti hajoaviksi tuotteiksi ja energiaksi.

Luonnossa seuraukset eivät nollaudu kalenterin mukaan, vaan ne summautuvat.

Loput runkopuusta päätyy hiiltä pitkään sitovaksi sahatavaraksi. Sellua viedään ulkomaille, muun muassa Kiinaan, jossa siitä tehdään paperin lisäksi esimerkiksi viskoosia.

Jotta sellun tuotanto saisi yleisen hyväksynnän, siitä on luvattu tehdä kankaita ja muita hiiltä pitkään sitovia tuotteita. Ne ovat kuitenkin pääosin vasta kehittelyvaiheessa ja määrät ovat vähäisiä.

Kangaskuiduksi sopisivat jopa paremmin esimerkiksi pellava, hamppu ja nokkonen. Tällöin puu voitaisiin käyttää vaikkapa pitkään hiiltä sitovaan rakentamiseen. Arvokasta lähes sellaisenaan käytettävissä olevaa raaka-ainetta ei pitäisi tuhlata halpoihin ja nopeasti hajoaviin tuotteisiin.

Metsän puuston hiilinielut muutettu päästölähteiksi

Vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla kiellettiin hävittämästä metsää avohakkuulla. Vastoin lakia painostettiin metsänomistajat 1950-luvun alusta lähtien kuitenkin käyttämään avohakkuuta, maanmuokkausta ja kallista havupuiden viljelyä. Monimuotoiset sekametsät alkoivat muuttua mänty- ja kuusipelloiksi.

Inventointien mukaan tässä muutosvaiheessa puustojen vuotuinen kasvu oli noin 2,5 kuutiota hehtaaria kohti ja määrä noin 1 500 miljoonaa kuutiota. Vuoteen 2007 mennessä vuotuinen kasvu oli noussut noin 2 kuutiota. Alan ammattikunta julisti, että lisäys oli ”hyvän metsänhoidon” ansiota.

Tohtori Lauri Vaaran tutkimusten mukaan viljelypuustojen keskikasvu oli kuitenkin siihen asti vain 2,4 kuutiota, vaikka kaikkien puustojen kasvu oli 4,3 kuutiota hehtaaria kohti. Avohakkaamattomien puustojen vuotuinen kasvu oli vastaavasti noin 6 kuutiota. Kasvun lisäys ei ollutkaan metsänhoidon tulosta.

Runkopuun määrä sisältäen ojituksen, lannoituksen, jalostuksen ja hakkuusäästöjen sekä ilmastonmuutoksen lähes kaksinkertaiset lisäykset ja avohakkuiden aiheuttaman vähennyksen oli noussut noin 1 000 miljoonaa kuutiota. Kun kuutiometri puuta sisältää noin 200 kiloa hiiltä, sitoutui lisäkasvulla hiiltä puustoon 200 miljoonaa tonnia.

Kasvun lisäys ei ollutkaan metsänhoidon tulosta.

70 vuoden aikana kokonaispoistuma kangasmetsistä on ollut noin 7 miljardia kuutiota, josta korjattua runkopuuta on ollut 60 prosenttia eli noin 4,2 miljardia kuutiota. Siitä on käytössä vapautunut nopeasti hiiltä 80 prosenttia eli noin 700 miljoonaa tonnia.

Metsässä syntyy jatkuvasti luonnonpoistumaa ja hakkuussa myös hakkuutähteitä, joihin lukeutuvat esimerkiksi viallinen runkopuu, lahopuu, kannot, latvat, oksat sekä neulaset ja lehdet. Niiden osuus kokonaispoistumasta on noin 40 prosenttia eli tässä tapauksessa 2,8 miljardia kuutiota. Kun arvioidaan sen koostumukseltaan vastaavan muuta orgaanista massaa, esimerkiksi humusta, kuutiometrissä on hiiltä 32 kiloa. Tällöin hiilen määrä on ollut noin 90 miljoonaa tonnia.

Kangasmetsän maassa arvioidaan olevan noin kaksin verroin enemmän hiiltä kuin saman metsikön varttuneessa puustossa. 70 vuoden aikana siihen asti puustoisena hoidetun metsän avohakkuuta ja vähäistä luontaisen uudistamisen hakkuuta on tehty muokkauksen kanssa lähes 8 miljoonaa hehtaaria. Julkisuudessa usein esitetyt ilmakuvat havainnollistavat avohakkuiden laajuutta.

Maan muokkauksessa on käytetty muun muassa aurausta, äestystä ja mätästystä. Niillä on tehty samalla eriasteista ojaa, vakoa ja uraa arviolta noin 20 miljoonaa kilometriä.

Erityisesti Pohjois-Suomessa on epäonnistuneiden puiden viljelyjen vuoksi samoja aloja aurattu, vaotettu sekä muokattu ja viljelty useaan kertaan. Muokkauksen vaikutus on siten jatkunut pitkään.

Avohakkuun ja muokkauksen seurauksena maan pinnasta on hajonnut ja lähtenyt liikkeelle orgaanista ainesta noin 5 sentin kerros, pohjoisessa enemmän kuin etelässä, eli yhteensä noin 4 miljardia kuutiota, josta hiiltä on ollut noin 130 miljoonaa tonnia. Siemenpuualat on samoin muokattu. Niissä puiden juurten paljastuminen on osoitus maan painumisesta ja kulumisesta.

Avohakkuussa ja maan muokkauksessa on hajonnut ilmaan ja kulkeutunut vesiin Pohjois-Suomessa suurempi osuus humuksesta kuin Etelä-Suomessa. Kasvillisuus kehittyy peittämään maan etelässä nopeasti.

Erityisesti Pohjois-Suomessa on epäonnistuneiden puiden viljelyjen vuoksi samoja aloja aurattu, vaotettu sekä muokattu ja viljelty useaan kertaan. Muokkauksen vaikutus on siten jatkunut pitkään.

Kasvillisuuden hiilensidontaa puupelloilla heikentää ja hidastaa hakkuualan raivaus, taimikonhoito ja ensiharvennus, joissa kaikissa hakataan pääosa pienpuustosta maahan hajoamaan tai polttoon. Viljelypuusto alkaa sitoa hiiltä vasta muutaman kymmenen vuoden kuluttua.

Alaharvennuspuu päätyy pääosin selluksi. Jos luontainen lehtipuu saisi jatkaa kasvuaan, se sitoisi nopeasti paljon hiiltä. 70 vuoden aikana hiiltä on karannut maasta ja puustosta yhteensä ilmaan ja vesiin lähes miljardi tonnia. Näin aiemmasta metsän hiilivarastosta on tehty päästölähde.

Ojituksella paljon hiiltä ilmaan ja vesiin

Suomessa on soistumiselle suotuisan ilmaston vuoksi kehittynyt lähes 10 miljoonaa hehtaaria soita, joihin kertyneen turpeen keskimääräinen paksuus on yli metrin. Fossiilisesta hiilestä, öljystä ja kaasusta fossiloituva turve poikkeaa siten, että se ei ole vielä ehtinyt maatua yhtä pitkälle. Puustoisilla soilla turpeessa on moninkertaisesti enemmän hiiltä kuin puustossa.

Soiden ojitusta on 1950-luvulta lähtien tehty lähes 6 miljoonaa hehtaaria. Maastokartat vilisevät ojastoista kertovaa sinistä viivastoa. Noin miljoona hehtaaria on tehty puun kasvun kannalta heikoille soille.

Soiden ojitusta on 1950-luvulta lähtien tehty lähes 6 miljoonaa hehtaaria.

Lisäksi ojia on perattu ja ojituksia on täydennetty. Ilmaston lämpeneminen nopeuttaa orgaanisen aineksen hajoamista. Jääkausien jälkeinen maan kohoaminen toisaalta on runsastuttanut soistumista. Kohoaminen jatkuu. Ojia on kaivettu noin 1,5 miljoonaa kilometriä.

Ojitetuilta soilta turvetta on hajonnut ilmaan sekä kulkeutunut ympäröiviin vesiin arviolta noin 20 sentin kerros. Puiden juurten näkyviin tulo osoittaa myös turpeen ”kulumista” samoin kuin siemenpuualoilla.

Ojitetuilta soilta on hajonnut turvetta ilmaan ja lähtenyt veden mukana yhteensä noin 12 miljardia kuutiota eli hiiltä noin 400 miljoonaa tonnia. Hajoaminen ja hiilen vapautuminen jatkuvat niin kauan kuin turvetta riittää ja sen kuivuminen jatkuu.

Paksuturpeisten soiden turvetuotantoalueita on noin 100 000 hehtaaria. Ojia niihin on kertynyt lasku- ja ympärysojat mukaan lukien noin 75 000 kilometriä. Turpeesta on jyrsitty yli metrin kerros.

70 vuoden aikana orgaanista massaa on metsäteistä kertynyt noin 6 miljardia kuutiota, jossa hiiltä on ollut noin 200 miljoonaa tonnia.

Siitä on kertynyt orgaanista ainesta pääosin polttoon ja osittain kasvualustaksi taimitarhoille ja puutarhoihin noin miljardi kuutiota eli hiilenä yli 30 miljoonaa tonnia. Osa pöyhitystä turpeesta leviää pölynä ilmaan. Tuulen kuljettamana kevyet maa-ainekset kulkevat pitkiä matkoja. Etäisyyksiä kuvaa, että äskettäin kerrottiin Suomeen asti kulkeutuneen Saharan hiekkaa.

Merkittävä metsätaloustoimi on myös metsäteiden rakentaminen, jota on tehty noin 120 000 kilometriä. Siihen kuuluu ojan kaivu ainakin toiselle puolelle tietä ja maamassan poistaminen tiesoran alta. Kaikkiaan noin viiden metrin leveydeltä on kaivettu maata noin 10 sentin kerros.

70 vuoden aikana orgaanista massaa on metsäteistä kertynyt noin 6 miljardia kuutiota, jossa hiiltä on ollut noin 200 miljoonaa tonnia. Leikattu ja siirrelty orgaaninen aines hajoaa myös osaksi ilmaan, mutta osa kulkeutuu vesistöihin.

Kaivamisen maailmanennätys?

Edellä luetelluilla töillä on tehty uraa, vakoa ja ojaa arviolta yli 20 miljoonaa kilometriä. Samoja aloja on Pohjois-Suomessa vaotettu jopa useaan kertaan. Eriasteisilla ojilla olisi kierretty maapallo 500 kertaa. Se on melkoinen saavutus.

Pääosin orgaanista maata on kaivettu, siirrelty, poltettu ja työstetty ilmaan ja vesiin hajoaviksi aineksiksi noin 23 miljardia kuutiota, josta hiileksi on vapautunut tai osin vapautumassa yli 700 miljoonaa tonnia. Veteen kulkeutunut aines jatkaa hajoamista ja leviää myös ilmaan.

Se on merkinnyt paljon työtä lapioille, auroille ja kaivureille. Niistä sekä puun poistumasta ja käytöstä on kertynyt hiiltä yli puolitoista miljardia tonnia.Näistä töistä on irronnut myös mineraalimaata, josta osa on kulkeutunut veden mukana vesistöihin.

Eriasteisilla ojilla olisi kierretty maapallo 500 kertaa.

Turve- ja humusmassan painuttua meren, järven ja joen pohjaan monien eliöiden, kuten rapujen ja simpukoiden olosuhteet muuttuvat elinkelvottomiksi. Kalojen mätiä tuhoutuu. Monet orgaanisen aineksen hajoamisessa syntyvistä kasvihuonekaasuista ovat myrkyllisiä.

Koneet möyhentävät maan pintaa liikkuessaan sulan maan aikana, joka pitenee ilmastomuutoksesta johtuen. Siitäkin kertyy ympäröiviin vesiin orgaanista ainesta ja mineraalimaata erityisesti tulvien välityksellä.

Voidaan arvioida, että hajoavasta humuksesta ja turpeesta suuri osa on kulkeutunut puroihin, jokiin, lampiin ja järviin, joiden vesi oli ennen juomakelpoista. Osa siitä on kulkenut pääosin kolloidisessa eli kelluvassa muodossa läheisiin meriin ja osa haihtunut suoraan ilmaan.

Entisistä sinisistä järvistä ja Itämerestä lahtineen on tullut ruskeita vesiä toistuvine leväongelmineen.

Entisistä sinisistä järvistä ja Itämerestä lahtineen on tullut ruskeita vesiä toistuvine leväongelmineen. Vesiin on kulkeutunut myös suuret määrät ravinteita, kuten typpeä ja fosforia sekä rautaa ja raskasmetalleja, muun muassa elohopeaa.

Myös maatalouden, asutuksen, liikenteen, kaivosten ja yleensä teollisuuden toimialoilla tehdään vastaavasti maansiirto- ja muokkaustöitä. Kaivokset ovat suunnattomia ympäristön vesien likaajia. Niitä kaivetaan valtavasti lisää.

Harvinaisia maametalleja etsitään ja kaivellaan esimerkiksi sähköautojen akkuja sekä tuulimyllyjä ja aurinkopaneeleja varten ympäri maapalloa. Jäljet ovat vielä pahempia kuin fossiilisen öljyn ja kaasun pumppaamiset.

Avohakkuille olisi vaihtoehtojakin.

Suomi on maapinta-alaan ja väkimäärään suhteutettuna saavuttanut todennäköisesti maailmanennätyksen erilaisessa vaotuksessa ja maankäsittelyssä sekä avohakkuissa ja niiden seurauksena hiilipäästöissä. Avohakkuille olisi vaihtoehtojakin, mutta ennätyksiä janoava ja kaiken kaivava Suomen kansa voisi varmaankin jo päästä Guinnesin ennätysten kirjaan.

Erkki Lähde on metsämaatieteen ja metsänhoidon emeritusprofessori.

Jussi Alanko on ympäristötoimittaja ja dokumentaristi.

Julkaisu Kaiken kaivava kansa – paljon hiiltä ilmaan ja vesiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metsän avohakkuu oli Suomessa lailla kielletty 1900-luvun loppupuolelle asti. Sitä sai tehdä vain anomuksesta. Siksi luontojärjestöjen tekemä ja runsaasti tukea saanut kansalaisaloite avohakkuiden lopettamiseksi valtion mailla ei ole menoa uuteen tuntemattomaan vaan paluuta vanhaan turvalliseen.

Aloite annetaan eduskunnalle tänään 22.10.2019. Tässä artikkelissa tarkastellaan tutkimustiedon valossa, mitä avohakkuiden kieltämisen toteuttaminen merkitsisi metsätalouden kannalta.

Ensiksi on syytä muistaa, että metsätalouteen kuuluu puun määrällisen tuottamisen lisäksi sen korkean luontaisen laadun säilyttäminen. Kannattavuus, joka yleensä saavutetaan mahdollisimman pienillä kustannuksilla, on myös tärkeä tavoite.

Hyvää metsätalouden harjoittamista on metsän luontaisen monimuotoisuuden säilyttäminen ja hakkuista huolimatta sen käyttökelpoisuus samanaikaisesti niin sanottuihin ekosysteeemipalveluihin, joita ovat esimerkiksi maisema, ulkoilu, sienestys, marjastus, terveyden vaaliminen, riistanhoito, luontomatkailu ja pohjoisessa lisäksi poronhoito.

Perinteisesti metsänomistajat hakkasivat metsistään tukkipuita. Menettelyä kutsuttiin harsinnaksi. Nykyaikaiseksi kehitettynä sitä kutsutaan jatkuvaksi kasvatukseksi.

Jatkuva kasvatus on kehitetty nimenomaan täyttämään edellä luetellut metsätalouden vaatimukset.

Jatkuva kasvatus on kehitetty nimenomaan täyttämään edellä luetellut metsätalouden vaatimukset. Harsinnassa puuston uudistuminen tapahtui luontaisesti ja istutusta käytettiin vain poikkeuksellisesti.

Avohakkuu ymmärrettiin perustellusti metsän hävitykseksi, minkä vuoksi se oli kielletty. Metsän hävitystä se on edelleen.

Viime vuosisadan puolivälissä tehtiin radikaali muutos sellu- ja paperiteollisuuden vaatimuksesta. Lakia rikottiin räikeästi.

Voimakkaasti kasvanut teollisuus edellytti saavansa jatkuvasti halpaa raaka-ainetta. Ammattikunnan ja organisaatioiden johto ministeriö mukaan lukien muutti lain tulkintaa kuulematta lain säätäjää eli eduskuntaa.

Metsänomistajat pakotettiin lopettamaan harsinta eli järkevin hakkuutapa, jota kutsutaan myös yläharvennukseksi. Sen sijaan heidän oli käytettävä alaharvennuksia eli halpojen pienten keskenkasvuisten puiden harvennusta.

Luontaisesti ilmaiseksi syntynyt alikasvos pakotettiin raivaamaan pois koneiden tieltä. Alaharvennusta seurasi päätehakkuu, joka yhä useammin täytyi olla avohakkuuta.

Puupeltomallista poikenneet metsänomistajat joutuivat oikeuteen. Heidät tuomittiin ilman oikeusvaltion edellyttämää näyttöä oman metsänsä hävittäjiksi.

Julkilausumasta uskontunnustus

Muutosta varmistamaan julkaistiin vuonna 1948 kuuden kirjoittajan niin kutsuttu harsintajulkilausuma. Siinä väitettiin ilman tutkimusnäyttöä, että puusto ei voi kehittyä erirakenteiseksi – siis sellaiseksi, jossa kasvaa samanaikaisesti kaiken kokoisia puita.

Julkilausuma on kuin uskontunnustus, jota ammattikunnan on ollut pakko noudattaa kymmenien vuosien ajan. Vieläkin se on kuin mantra, jota hoetaan kaikessa alan toiminnassa, julkisuudessa ja opetuksessa.

Jo 1920-luvun alussa tehty valtakunnallinen puuvarojen inventointi osoitti tilanteen metsissä olevan täsmälleen päinvastainen kuin mitä julkilausumassa myöhemmin väitettiin. Kaikki puustot olivat erirakenteisia, pääosin jatkuvarakenteisia, joissa pieniä puita oli eniten ja isoja vähiten. Sekä luonnontilaisilla että ojitetuilla soilla puustot ovat aina olleet erirakenteisia.

Inventointitiedot kuitenkin salattiin siltä osin julkisuudelta. Ne julkaistiin tutkijaryhmäni toimesta vasta 1990-luvun alussa.

Metsälakia on sen verran muutettu vuoden 2014 alusta, että jatkuvaa kasvatusta saa käyttää, jos metsänomistaja on tietoinen ja aktiivinen. Selluteollisuuden vaatimuksesta suurin muutos on se, että jo pienenkin puuston voi avohakata.

Ammattikunta ei asiallisesti neuvo eikä opeta jatkuvan kasvatuksen menetelmää. Tosin se ei osaakaan neuvoa. Harsintajulkilausuma on edelleen ainoa käytössä oleva oppijärjestelmä. Opettajat eivät uskalla poiketa sen mantrasta.

Jatkuva kasvatus mainitaan korkeintaan lyhyesti väittäen, että sille sopivia kohteita on vähän. Jatkuvaa kasvatusta voidaan kuitenkin tehdä jokaisella metsähehtaarilla. Riittää, kun päätetään, että avohakkuuta ei tehdä, ja toimitaan sen mukaisesti.

Tutkimustuloksia jatkuvasta kasvatuksesta

Yli 30 vuotta harsintajulkilausuman laatimisesta aloitin Metlassa (Metsäntutkimuslaitos) metsänhoidon tutkimusosastossa uuden tutkimuksen, jota jatkan edelleen. Siinä verrattiin erilaisten puuston käsittelyjen vaikutusta puun tuotokseen ja talouteen sekä metsien monimuotoisuuteen ja muihin käyttötarkoituksiin.

Vertailevat kokeet perustettiin kattavasti erilaisille kasvupaikoille. Jo ensimmäiset uuden tutkimuksen mittaukset osoittivat, että vallitseva yksipuolinen puupeltokäytäntö oli vakava virhe.

Vanhaa perinteistä harsintahakkuuta muistuttava jatkuvan kasvatuksen menetelmä tuotti enemmän puuta. Se oli selvästi vallinnutta puupeltokasvatusta edullisempi ympäristön kannalta.

Otimme 1980-luvun alussa käyttöön termin metsän jatkuva kasvatus. Termi on Suomessa tullut laajasti käyttöön. Sille synonyyminä on viime aikoina mainittu, jopa Antti Rinteen hallituksen ohjelmassa, peitteellinen metsänhoito.

Nykyinen hallitus näyttää tavoittelevan korjauksia metsätalouden nykykäytäntöön, mutta ei uskalla tehdä tarpeellisia peruskorjauksia.

Jos jatkuvan kasvatuksen termiä ei jostain syystä haluta käyttää, hyvä synonyymi on puustoisuus. Siitähän varsinaisesti on kyse.

Nykyinen hallitus näyttää tavoittelevan korjauksia metsätalouden nykykäytäntöön, mutta ei uskalla selluteollisuuden painostuksen vuoksi tehdä tarpeellisia peruskorjauksia.

Kun ensimmäiset tulokset kenttäkokeista tulivat vuonna 1984 Metsätieteellisessä Seurassa pitämästäni esitelmästä ammattikunnan tietoon, tutkimusta alettiin vaikeuttaa monella tavalla.

Hallinnollisilla päätöksillä, valheilla ja resurssien rajulla vähentämisellä tutkimus päätettiin lopettaa. Jatkoimme omin luvin. Kun kokeiden mittaaminen kiellettiin, otimme käyttöön edellä mainittuja valtakunnallisten puuvarojen mittaustietoja. Jatkoimme myös kokeiden mittausta. Kun meitä kiellettiin käymästä koekentillämme, teimme mittauksia jokamiehen oikeudella ja toisten tutkimusnimikkeiden ohessa.

Käyttökelpoisinta vanhaa inventointimateriaalia ovat 1950-luvun alussa tehdyn kolmannen inventoinnin (VMI3) mittaukset. Tutkijaryhmäni on tuottanut lukuisia sekä omilta laajoilta koekentiltä mitattuja että VMI-aineistoihin perustuvia tieteellisiä julkaisuja puuston kasvusta ja kehityksestä.

Kymmeniä julkaisuja on kertynyt myös jatkuvan kasvatuksen vaikutuksista metsän monimuotoisuuteen, hiilitaseeseen, taloudelliseen kannattavuuteen sekä monikäyttöön.

Tulokset yksiselitteisiä ja johdonmukaisia

Kenttäkokeiden koealoja on mitattu ja seurattu jo noin 35 vuoden ajan. Samanaikaisuus samanlaisissa oloissa on edellytys asialliselle vertailulle. Etelä-Suomen kolmannen metsäinventoinnin VMI3:n aineistossa oli puustoltaan erirakenteisiksi luokiteltuja koealoja noin 4 000 ja tasarakenteisiksi luokiteltuja noin 1 000 eli yhteensä 5 000.

Kaikissa erirakenteisissa puustoissa on ollut taimia runsaasti. Jatkokäsittelyn kannalta niitä on useammin ollut liian paljon kuin liian vähän.

Oheisessa kuvassa esitetään esimerkkinä Etelä-Suomen varttuneista puustoista jatkuvan ja jaksollisen kasvatuksen puuston kasvun riippuvuus tilavuudesta. Jokainen piste 16 pisteparista on useiden kymmenien havaintojen keskiarvo.

Jatkuvan kasvatuksen puuston kasvu on suurempaa kuin jaksollisessa. Kasvuero esimerkiksi 200 kuutiometrin tasolla on lähes puolitoista kuutiota hehtaaria ja vuotta kohti jatkuvan kasvatuksen hyväksi.

Ruotsissa on vastaavasti tutkittu kuusivaltaisessa metsässä puuston kasvua. Kasvu oli jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksessa yli kaksi kuutiota suurempi kuin jaksollisen alaharvennuksessa.

Jatkuvassa kasvatuksessa suositellaan hakkuun jälkeiseksi tilavuudeksi jonkin verran yli sata kuutiometriä. Hyvän tuoton saamiseksi hakkuun aloittaminen edellyttää 200–250 kuutiometrin puuston määrää.

Jatkuva kasvatus avohakkuuta ekologisempi ja taloudellisempi

Jatkuvassa kasvatuksessa puuston tuotos ja metsän monimuotoisuus maksimoituvat tehokkaan luonnonvalinnan ansiosta. Kustannukset minimoituvat.

Jatkuvan kasvatuksen kokonaiskasvu on keskimäärin noin viidenneksen suurempi kuin jaksollisessa. Puupelloissa yksipuolistaminen ja kulut maksimoituvat. Se on älytön menettely.

Vaikka jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksella eli harsinnalla ei hakattaisi Suomen metsistä yhtään kuitupuun kokoista puuta vaan pelkästään tukkipuita, selluteollisuus saisi tukkipuiden latvoista ja sahauksen jäännöksestä enemmän raaka-ainetta kuin sahateollisuus.

75 miljoonan kuution vuotuisesta hakkuumäärästä kertyisi jatkuvalla kasvatuksella lähes 50 miljoonaa kuutiota sellua ja lähes 30 miljoonaa kuutiometriä sahatavaraa.

Jatkuvassa kasvatuksessa otetaan huomioon myös kulttuuriset ja sosiaaliset arvot ja merkitykset.

Taloudellinen tulos olisi paljon parempi kuin nykykäytännöllä. Bulkkituotanto ei ole taloudellisesti järkevää. Miksi metsänomistajat eivät vaadi kovaäänisesti korjauksia? Metsien monimuotoisuus, hiilen sidonta ja käyttökelpoisuus ekosysteemipalveluihin paranisivat huomattavasti.

Jatkuvalla kasvatuksella metsän aito perusta eli sienirihmastojen ja juurten yhteistoiminta säilytetään jatkuvasti terveenä ja toimintakuntoisena. Avohakkuulla ja muokkauksella maaekosysteemi tuhotaan.

Jatkuvassa kasvatuksessa otetaan huomioon myös kulttuuriset ja sosiaaliset arvot ja merkitykset. Avohakkuulla ja puupelloilla ne hävitetään.

Metsän jatkuva kasvatus hidastaa merkitsevästi ilmastonmuutosta. Hiili pysyy sidottuna maassa ja puustossa. Avohakkuualalla hiili karkaa ilmaan ja vesiin. Avohakkuu on metsän ja ilmaston tuho.

Jatkuva kasvatus on nykykäytännön avohakkuuta paljon ekologisempi ja taloudellisempi. Ero on kerrannaisten luokkaa. Viisas kansakunta rakentaisi uusia moderneja sahoja ja sahatavaran jalostuslaitoksia mieluummin kuin sellua suuria määriä tuottavia laitoksia. Puupelto- ja sellutalous eivät ole millään kriteereillä mitattuina kestävää metsätaloutta.

Seuraavaksi pitäisi tehdä kansalaisaloite avohakkuiden lopettamiseksi kuntien ja seurakuntien omistamissa metsissä. Ne ovat useimmiten taajamien lähellä ja palvelisivat puustoisina säilytettyinä hyvin kansalaisten tarpeita. Rinteen hallitus voisi paikata maamme avohakkuiden vuoksi kolhiintunutta kansainvälistä mainetta ja ajaa EU:n ja YK:n tasolla avohakkuiden kieltoa ainakin määräajaksi ilmastonmuutoksen välttämättömän nopean hidastamisen vuoksi.

Erkki Lähde on metsämaatieteen ja metsänhoidon emeritusprofessori. Väitöskirjan (1969) hän on tehnyt soiden ojituksen vaikutuksesta turpeen kaasunvaihtoon.

Julkaisu Avohakkuulle parempi vaihtoehto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallitus on vakuuttanut, että sen johtamat toimenpiteet metsissä sitoisivat entistä enemmän hiiltä eli torjuisivat ilmastonmuutosta ja sallisivat siten yhä suurempia hakkuumääriä.

Alan johtavat tutkijat ovat täysin eri mieltä asiasta. Heidän mukaansa näillä toimenpiteillä, kuten avohakkuulla, maan muokkauksella, soiden ojituksella, lehtipuiden hävityksellä, keskenkasvuisten puiden hakkuulla sekä puiden käytöllä ensisijaisesti nopeasti hajoavaksi selluksi, menetellään päinvastaisesti.

Ympäristössä on 70 vuodessa tapahtunut suuria muutoksia. Tuotanto, liikenne ja muu energian käyttö ovat kasvaneet voimakkaasti. Ne ja muut toimenpiteet ovat päästäneet ilmaan, maahan ja vesiin erilaisia saasteita. Ne leviävät tuulten ja vesien mukana kaikkialle.

Metsien puuvarojen inventoinnit aloitettiin 1920-luvulla. Niitä on toistettu noin 10 vuoden välein. Puuston kasvu oli 1950-luvun alussa noin 56 miljoonaa kuutiometriä vuodessa.

Kasvu on noussut 1970-luvulta alkaen 30 vuodessa yli 100 miljoonaan kuutiometriin vuodessa. Sellaista kasvun lisäystä ei saada aikaan puuston käsittelyllä, esimerkiksi avohakkuulla ja istutuksella.

Vastaavasti ilman lämpötila lähti nopeaan nousuun 1970-luvulta. Nousu on jatkunut.

Samansuuruinen puumäärä on kasvanut meillä viimeksi 1800-luvun alun edullisissa ilmasto-oloissa. Metsänhoitoa ei silloin harjoitettu.

Mittausta ja laskentaa muutettiin

Kasvun mittaus- ja laskentamenetelmiä on vuosittain ilmestyneiden Metsätilastollisten vuosikirjojen mukaan ajan mittaan muutettu. Ensimmäisissä inventoinneissa kasvu mitattiin kuorettomana.

Nykyisin kasvu esitetään kuorellisena. Kuoren osuus (16 %) lisättiin vuonna 1974 aiempien inventointien vertailulukuihin.

1970-luvulta lähtien puut mitattiin maanpinnasta lähtien aiemman kannonkorkeuden asemasta. Muutos lisäsi kasvua kolme prosenttia.

Pienet raivattavat puutkin mitattiin. Niiden lisäys oli kaksi prosenttia. Muutokset merkitsivät yhteensä kolmen miljoonan kuutiometrin vuosittaista kasvun lisäystä.

Mittauskorkeuden muutoksen mukana tulee puun tyvilaajentuma. Sitä syntyy, kun maaperä kuluu ja painuu alemmaksi.

Kova tuuli ja tyvilaho paksuntavat puiden tyveä parin metrin korkeudelle. Sekin on koko ajan lisääntynyt.

Typpi on myös lannoite

Typpi- ja rikkiyhdisteet synnyttävät hapanta sadetta, joka liuottaa maasta ravinteita. Hapan sade vaurioittaa puita ja aiheutti jopa metsäkuolemia Keski-Euroopan vuoristoissa 1970- ja 1980-luvuilla.

Rikin määrä on saatu pienenemään. Sille herkät partamaiset jäkälät, kuten naavat ja lupot, ovat jossain määrin elpyneet.

Typpiyhdisteillä on myös lannoittava vaikutus. Niiden laskeuma on arvioiden ja tilastojen mukaan Etelä-Suomessa ollut 70 vuoden aikana yhteensä yli 400 kilogrammaa hehtaarilla. Samanaikaisesti metsiä on lannoitettu noin 3,5 miljoonaa hehtaaria.

Lannoituksella luvataan huomattavaa kasvun lisäystä.

Lannoituksella luvataan huomattavaa kasvun lisäystä. Suositus levittää typpeä on 120–150 kiloa hehtaaria kohden. Viime vuosisadan puolella tehtyjen lannoitusten kasvun lisäyksen on arvioitu olleen 16 miljoonaa kuutiometriä.

Lannoitusta on jatkettu edelleen. Luonnonvarakeskus (Luke) on jopa suositellut lannoituksen lisäämistä.

Typpilaskeuma sekä kangasmaiden ja soiden lannoitukset vastaavat useita lannoituskertoja. Ne merkinnevät yhdessä 70 vuoden aikana vuosittaista kasvua 1–2 kuutiometriä hehtaarilla eli yhteensä noin 30 miljoonaa kuutiometriä vuodessa.

Hiilidioksidikin on lannoite

Poltossa ja orgaanisen aineksen hajoamisreaktioissa syntyy kasvihuonekaasuja. Muun muassa hiilidioksidin, metaanin ja ilokaasun määrä ilmassa on kasvanut nopeasti.

Hiilidioksidin määrä on noussut 300:sta 400:aan ppm. Se myös lisää kasvua. Kasvien satoa voidaan nostaa 50 prosenttia lisäämällä sitä 30 prosenttia.

Vaikka kasvun lisäystä eniten selittävät tekijät typpi, hiilidioksidi ja lämpötila korreloivat keskenään, niillä on kuitenkin myös erilliset vaikutukset puuston tilavuuteen ja kasvuun.

Kun metsäpuilla hiilidioksidin vaikutus on samaa suuruusluokkaa kuin muilla kasveilla, kasvun potentiaalisen lisäyksen pitäisi olla 30 miljoonaa kuutiometriä vuosittain.

Massiivinen soiden ojitus aloitettiin 1950-luvulla. Soista on ojitettu yli 5 miljoonaa hehtaaria. Parilla miljoonalla hehtaarilla on lisäksi tehty täydennysojitusta ja ojien perkausta.

Kuivattujen soiden ja muokattujen avoalojen (7 miljoonaa hehtaaria) päästöjä ei virallisissa valtakunnallisissa tilastoissa ole eritelty eikä vaikutuksia arvioitu kriittisesti.

Ojitukset kasvattavat suopuustoa vuosittain 1–2 kuutiometriä hehtaarilla. Ojituksen kasvun lisäys on noin kuusi miljoonaa kuutiometriä.

Kasvukauden lämpösumman nousu merkitsee siirtymää etelämmäksi

Päästöt ovat käynnistäneet ilmastonmuutoksen. Lämpötila on noussut. Kaksikymmentä lämpimintä vuotta sijoittuvat virallisten mittausten mukaan 22 viime vuoden joukkoon.

Säiden ääri-ilmiöt ovat voimistuneet. Ilmastonmuutos on suurin napaseuduilla, joissa ”ikijää” ja ”ikirouta” sulavat kiihtyvällä vauhdilla.

Suomessa lämmön nousu ja kasvukauden pidentyminen merkitsevät, että olemme ikään kuin siirtyneet kolmisen sataa kilometriä etelämmäksi. Lämpimänä vuonna 2018 lämpösumma oli esimerkiksi Kuopion seudulla yhtä suuri kuin edellisen vuosisadan lopulla Pohjois-Saksassa.

Lämpötilan nousu suurentaa puuston keskitilavuutta, mikä edelleen lisää kasvua.

Lämpötilan nousu suurentaa puuston keskitilavuutta, mikä edelleen lisää kasvua. Arvellaan, että meillä kasvaisi tulevaisuudessa puulajeja, jotka eivät luontaisesti ole viihtyneet täällä.

Kolmensadan kilometrin siirtymä merkitsee kahden kuutiometrin kasvun lisäystä. Kasvun potentiaalinen lisäys olisi siten noin 46 miljoonaa kuutiometriä vuosittain.

Vaikka kasvun lisäystä eniten selittävät tekijät typpi, hiilidioksidi ja lämpötila korreloivat keskenään, niillä on kuitenkin myös erilliset vaikutukset puuston tilavuuteen ja kasvuun.

Kasvun lisäyksen pitäisi edellä kerrottujen tekijöiden vuoksi olla 115 miljoonaa ja kokonaiskasvun siten noin 170 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Samanaikaisesti puuaines on heikentynyt.

Potentiaalisesta lisäyksestä kaikki ei kuitenkaan ole toteutunut. Vajausta on noin 60 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Osan siitä voi selittää hakkuiden suureneminen.

Mistä vajaus aiheutuu?

Erilaiset metsätuhot ovat ilmastonmuutoksen vuoksi yleistyneet. Ne heikentävät puiden kuntoa ja hidastavat kasvua. Puut ovat alttiita seuraustuhoille.

Energiatuotannosta ja liikenteestä vapautuvien typen oksidien ja hiilivetyjen valokemiallisissa reaktioissa syntyy otsonia, joka vaurioittaa neulasten ja lehtien viherhiukkasia. Myös kemianteollisuudessa syntyvät haihtuvat klooriyhdisteet vaurioittavat niitä.

Lähes puolet neulastosta on huvennut ennenaikaisesti. Männyn taimikoissa on monin paikoin jäljellä vain 1–2 neulasvuosikertaa. Männyn latvat ja oksat vääntyilevät kohti koillista.

Lehtipuiden lehtiä kellastuu, kääntyy nurin päin, kuivuu, ruskistuu ja varisee pitkin kesää. Syksylle tyypillinen kellastuminen alkaa entistä aikaisemmin. Neulas- ja lehtivauriot ovat ilmeisesti vakavin kasvun lisäystä heikentävä tekijä.

Yläilmakehän otsonikadon seurauksena auringon UV-säteily on raaistunut ja vaurioittaa eliöstöä. Monet kasvua hidastavat vaikutukset ovat eläinten, sieni- ja virustautien sekä säiden ääri-ilmiöiden seurausta.

Erilaiset metsätuhot ovat ilmastonmuutoksen vuoksi yleistyneet.

Hirvieläimet ja myyrät tuhoavat toistuvasti männyn taimikoita. Tervasroso on yleistynyt ja vaurioittaa Pohjois-Suomessa jo taimikoitakin.

Sulan maan aikaiset hakkuut edistävät lahottajasienten leviämistä. Karistetauteja ja versosurmaa esiintyy etenkin nuorissa puustoissa. Männyn neulasten pistiäistuhot toistuvat laajoilla alueilla. Metsäpalot tuhoavat puustoa ja lisäävät hiilipäästöjä.

Usein toistuvat myrsky- ja tuulituhot kaatavat ja katkovat puita sekä edistävät lahovikaisuutta ja kaarnakuoriaistuhoja. Alikasvosten raivaus, alaharvennus ja avohakkuu avaavat tuulelle tietä puuston sisään ja reunametsiin.

Monet toistaiseksi vähäiset tuhotekijät yleistyvät. Uusia tuhonaiheuttajia, kuten havununna ja kuusijäärä, levittyy lämpötilan noustessa. Toisaalta hyödyllisten hyönteisten kato on huomattava.

Huolestuttava tulevaisuus

Edellä esitettyjä tekijöitä, jotka yhtäältä lisäävät puuston kasvua mutta toisaalta vaurioittavat puustoa, on kovin niukasti käsitelty julkisuudessa. Helppona ratkaisuna on viranomaisten taholta esitetty, että avohakkuuseen perustuvalla puuston käsittelyllä olisi aikaan saatu suuret lisäykset.

Avohakkuualojen istutuspuustot ovat keskimäärin nuoria. Maan eteläpuoliskossa aukeita ja alle 40 vuoden ikäisiä puustoja oli vuonna 2010 yli kolmanneksen enemmän kuin vuonna 1973. Niiden osuuden nousu ei ilman ympäristömuutoksia nosta kokonaiskasvua.

Virallisen ”hyvän metsänhoidon” osuudeksi kasvun lisäyksestä jää edellä esitetyin perustein lannoitus ja soiden ojitus. Niillä on lisäksi vakavia haittavaikutuksia ympäristöön.

Tietoja kasvun hidastumisesta käsitellyissä puustoissa on jo esitetty. Sen sijaan suojelualueilla kasvun nopeutuminen jatkunee toistaiseksi.

Ilman voimakasta saastepäästöjen vähentämistä ja ilmastonmuutoksen pysäyttämistä on pelättävissä suurenevia vaurioita metsäluonnossa. Tarvitaan viisaita toimenpiteitä.

Metsäpolitiikkaa pitää muuttaa.

Metsäpolitiikkaa pitää muuttaa. Ojitukset, avohakkuut, maan repiminen ja alikasvosten raivaukset on syytä lopettaa. Ne kiihdyttävät hiilen purkautumista ilmaan ja vesiin. Valtion tuki niihin on lopetettava.

Lehtipuita pitää suosia. Nopeakasvuisina ja tuottavina ne hoitavat maata ja sitovat tehokkaasti ja nopeasti hiiltä.

Monimuotoisessa metsäluonnossa perinnöllisesti ja lajistollisesti rikas eliöstö toimii vuorovaikutussuhteessa ja kykenee sopeutumaan parhaiten ympäristömuutoksiin.

Jatkuvalla kasvatuksella metsät säilytetään jatkuvasti puustoisina. Tällöin hiili säilyy maassa ja puustossa.

Jatkuva kasvatus on metsänomistajalle ja koko yhteiskunnalle ilman tukia kannattavaa toimintaa.  Samalla se tuottaa monenlaisia hyötyjä eikä pilaa avohakkuiden tavoin ympäristöä.

Haastattelututkimukset osoittavat, että jo yli 10 vuotta sitten valtaosa kansalaisista vastusti metsäekosysteemiä pilaavaa avohakkuuta. Metsänomistajistakin yli puolet oli samaa mieltä.

Siitä huolimatta maan hallitus on alan ministeriön johdolla toiminut koko ajan vastoin kansalaisten tahtoa ja etua. Sen vaatimilla toimenpiteillä on lisäksi pilattu ympäristöä ja aiheutettu tavattoman suuria taloudellisia menetyksiä.

Erkki Lähde on metsämaatieteen ja metsänhoidon emeritusprofessori. MMT Yrjö Norokorpi on Helsingin yliopiston dosentti ja perehtynyt myös metsätuhoasioihin. Eläkkeellä olosta huolimatta molemmat kirjoittajat jatkavat tutkimustyötä. He ovat erityisesti tutkineet ja kehittäneet nykykäytännölle luonnonmukaisempia ja taloudellisempia vaihtoehtoja, joilla samalla huolehditaan nykyistä paremmin metsien monimuotoisuudesta, monikäytöstä ja hiilen sidonnasta.

Julkaisu Ympäristö muuttuu – puuston kasvu kiihtyy? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ensimmäinen valtakunnallinen puuvarojen inventointi tehtiin Suomessa jo 1920-luvun alussa. Kaksi kolmasosaa metsistä oli silloin vielä lähes luonnontilaisia.

Kaikki metsät olivat jatkuvarakenteisia. Pieniä puita oli eniten, ja puiden määrä pieneni koon suuretessa. Sellaisia luonnonmetsät ovat edelleen.

Vasta avohakkuiden ja viljelyn yleistyttyä 1950-luvulla alkoi löytyä hakatuista puustoista nykykäytännön tavoittelemia tasarakenteisia puupeltoja. Ne eivät ole vielä saavuttaneet täyteen edes ensimmäistä kierto- eli kasvatusaikaa.

Niiden tekeminen aloitettiin koko maa koekenttänä ilman yhtään vertailevaa tutkimustietoa. Sellaisia kokeita ei edes perustettu.

Jatkuva kasvatus estettiin

Aikoinaan noin sata vuotta sitten metsälaki saatiin aikaan uhkailuilla metsien pikaisesta loppumisesta. Uhkailulla ei tietenkään ollut mitään todellista perustaa. Suomen oloissa metsät uudistuvat ja kasvavat omaa tahtiaan riippumatta, onko olemassa lakia, määräyksiä, niitä valvovia organisaatioita ja asiantuntijoita tai ei.

Vanhassa laissa sanottiin: metsää älköön hävitettäkö! Avohakkuu on yksiselitteisesti metsän hävitystä.

1950-luvulta lähtien pakotettiin ilman tutkimuksellisia perusteita metsänomistajat käyttämään avohakkuuta. Heille ei annettu muuta vaihtoehtoa. Jatkuva kasvatus estettiin lain mielivaltaisella tulkinnalla.

Jos joku metsänomistaja oli hakannut omatoimisesti puun, jonka kannon läpimitta oli suurempi kuin viereisen pystypuun vastaava läpimitta, se riitti syyksi syyttää häntä oman metsänsä hävityksestä.

Jatkuvaa kasvatusta voidaan tehdä jokaisella metsähehtaarilla.

Vasta vuoden 2014 laissa erirakenteismetsän hakkuut tulivat sallituiksi, tosin vesitetyssä muodossa. Metsäammattikunta ei ole vieläkään ruvennut aktiivisesti neuvomaan metsänomistajia sellaisiin hakkuisiin, vaan on väittänyt, että niitä voidaan tehdä vain poikkeuskohteissa.

Todellisuudessa jatkuvaa kasvatusta voidaan tehdä jokaisella metsähehtaarilla. Pitää vain päättää, että avohakkuuta ei tehdä enää, ja toimia sen mukaisesti.

Kasvatusmenetelmien vertailua

Tutkijaryhmäni perusti koko maan kattavat jatkuvan ja jaksollisen kasvatuksen vertailevat kokeet 1980-luvun alussa. Tieteellisiä julkaisuja on kertynyt jo useita kymmeniä ja useilta hakkuukerroilta. Yksikin olisi riittänyt.

Näissä kokeissa mitattiin ensi kerran samoissa oloissa ja samanaikaisesti vastakkaisten menetelmien puun tuotosta, laatua ja kannattavuutta sekä käsittelyn vaikutusta metsän monimuotoisuuteen ja ekosysteemipalveluihin. Näitä ovat muun muassa ulkoilu, marjastus, terveyden vaaliminen ja pohjoisessa poronhoito.

Julkisuudessa tehdään puuston kasvatusmenetelmiä verrattaessa se virhe, että luetaan viljelykäytännön tuloksi sitä edeltäneen, luontaisesti syntyneen sekapuuston avohakkuu. Siten viljely ja avohakkuu saadaan näyttämään kannattavalta.

Kaikki vertailevat tutkimustulokset meiltä ja muualta osoittavat, että jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksella käsitellyt puustot kasvavat enemmän, parempaa laatua ja taloudellisemmin kuin luonnonvastaiset puupellot.

Mitä useampia asioita otetaan mukaan vertailuun, sitä elinvoimaisemmaksi jatkuva kasvatus käy.

Mitä useampia asioita otetaan mukaan vertailuun, sitä elinvoimaisemmaksi jatkuva kasvatus käy. Monimuotoisuuden ja ekosysteemipalvelujen osalta jatkuva kasvatus on suorastaan ylivoimainen. Tulos on toki looginen ja koskee globaalisti kaikkia ekosysteemejä.

Jatkuvan kasvatuksen yleisohje on: hakkaa tukkipuita ja kasvata kuitupuista uusia tukkipuita, mutta älä pilaa ympäristöä. Menettely on siten samanlaista kuin vesiekosysteemin kalojen tai rapujen hyödyntäminen.

Kun jatkuvassa kasvatuksessa tuotetaan hyvälaatuista, myös rakentamiseen soveltuvaa tukkipuuta, se on hiilitaseen kannalta suositeltavin vaihtoehto. Puuta pitäisikin käyttää nykyistä enemmän rakentamiseen. Muutos olisi merkittävä koko maan talouselämän kannalta.

Avohakkuulla ja maan voimaperäisellä muokkauksella vaurioitetaan maaekosysteemiä ja pilataan ympäröivien alueiden vesiä. Avohakkuulla, istutuksella ja alaharvennuksella voimistetaan tuuli- ja myrskytuhoja ja kaikkia muita tuhoja. Tuulituhoilla aiheutetaan taloudellista vahinkoa naapureidenkin metsissä ja voimalinjoilla.

Avohakkuut ja taimikot katkaisevat yhteydet harvassa sijaitsevien runsaspuustoisten kohteiden väliltä. Monet metsän lajit tarvitsisivat niin sanottuja ekologisia käytäviä suojelukohteiden välille, joiden kautta syntyisi suojelualueverkosto.

Tuotetaan sahapuuta eikä bulkkia

Aito luontaisesti kehittynyt puu sopii erinomaisesti vaativiin biotuotetarkoituksiin kuten rakentamiseen tai vaikkapa huonekaluiksi. Sellaisen korkea-arvoisen puuaineksen käyttö halpa-arvoiseksi selluksi on tavatonta tuhlausta.

Väljässä tilassa ja alussa nopeasti kasvanut istutuspuu on paksulustoista ja paksuoksaista hötöpuuta. Sellainen puuaines sopii jotenkin selluksi, mutta ei arvokkaaksi sahapuuksi. Puusepät valittavat, että markkinoilta on vaikeata saada riittävän hyvälaatuista raaka-ainetta.

Sellusta valmistetaan yleensä nopeasti kulutettavia ja siten pian hajoavia tuotteita, esimerkiksi vessapaperia. Hajotessaan ne nopeuttavat ilmastonmuutosta.

Seuraavassa asetelmassa tarkastelen kuitu(sellu)- ja tukkipuiden tuotannon erilaisten toimintamallien tuloksia. Asetelmassa luvut ovat puun käytön osalta miljoonia kuutiometrejä ja metsänomistajien puun ostajalta saaman kantorahan osalta miljoonia euroja vuodessa.

Kaikissa vaihtoehdoissa käytettäisiin vuosittain puuta nykyisen virallisen tavoitteen mukaisesti 75 miljoonaa kuutiometriä, josta energiapuun osuus on 10 miljoonaa kuutiota. Sen kantoraha-arvo on noin 100 miljoonaa euroa.

Kaikki mallit tuottavat sahapuusta latvusten (10 %) lisäksi sahaustähteistä (55 %) huomattavan lisän sellua, joka on laskettu mukaan sellu yhteensä -riville.

Kun uusia^. sellutehtaita rakennetaan lisää, päädytään ilmeisesti lähelle pelkän sellun mallia. Siihen siirtyminen merkitsisi maan viimeistelemistä ”bulkkilandiaksi”.

Talous/ympäristömalli maksimoi sahapuun tuotannon, mutta tuottaa oheisena runsaasti myös sellua.

Sellumallien nopeasti kasvanut hötöpuu on altista lahoamaan. Erityisesti kesähakkuut pilaavat rakennusmateriaalin. Sellainen puuaines on kaikissa käyttövaiheissa helposti homehtuvaa. Siitä tehdyissä rakennuksissa asukkaat ja lemmikit altistuvat hometaudeille.

Jatkuvan kasvatuksen yläharvennukseen perustuva vaihtoehtoinen talousmalli tuottaa kantorahaa metsänomistajille noin 900 miljoonaa euroa vuodessa enemmän verrattuna nykyiseen halpaan sellumalliin ja 2 000 miljoonaa euroa enemmän verrattuna pelkkä sellu -malliin.

Talous/ympäristömalli maksimoi sahapuun tuotannon, mutta tuottaa oheisena runsaasti myös sellua. Se on selluksikin parempaa raaka-ainetta kuin puupellon hötöpuu. Tähän malliin kannattaisi pyrkiä.

Kun esimerkiksi käsivarren vahvuinen puu alaharvennetaan tai avohakataan, siitä kertyy sellua vain vähän. Korjuu on kalliimpaa kuin tuotto. Jos sitä vastoin saman puun annetaan kasvaa tukkipuun kokoiseksi, vaikkapa puolen kuution suuruiseksi, siitä saadaan sellua monin verroin arvokkaampaa sahapuuta ja silti paljon enemmän selluakin. Tuotto on moninkertainen.

Sellutalouden kestämättömyys

Tulevaisuudesta ja taloudesta vastuun ottava kansakunta rakentaisi uusia moderneja sahoja ja sahatavaran jalostuslaitoksia mieluummin kuin sellua suuria määriä tuottavia laitoksia. Taloudelliset syyt jo sellaisenaan edellyttäisivät avohakkuiden lopettamista.

Viime aikoina on kovasti innostuttu uusien sellutehtaiden rakentamisesta. Niitä ylistetään hämäävästi biotuotetehtaiksi. Ensin toki pitäisi selvittää erilaisten tuotantovaihtoehtojen taloudelliset ja ympäristövaikutukset.

Vireillä on useita sellutehdashankkeita. Muun muassa kiinalaiset ovat kertoneet rahoittavansa niitä maailman valloitusmatkallaan.

Sellu- ja pelkkä sellu -mallit merkitsevät, että avohakkuut lisääntyvät, sillä kasvava selluteollisuus tarvitsee yhä enemmän pientä halpaa puuta. Siksi puut hakataan entistä nuorempina ja puun laatu huononee.

Tulevaisuudesta ja taloudesta vastuun ottava kansakunta rakentaisi uusia moderneja sahoja ja sahatavaran jalostuslaitoksia mieluummin kuin sellua suuria määriä tuottavia laitoksia.

Maisemat ja ympäristö pilaantuvat, metsien monimuotoisuus heikkenee edelleen ja niiden monikäyttö vaikeutuu. Hiilitase ja vesien sekä ilman tila huononevat entisestään ja tulvat pahenevat.

Talous- ja talous/ympäristö -mallit merkitsisivät vientitulojen kasvua. Metsänomistajien kantorahatulot nousevat, joten maaseudun elinvoima ja asuttuna pitäminen paranevat.

Hiilijalanjälki pienenee sekä vesien ja muun ympäristön tila paranee. Edut ovat moninkertaisia sellu- ja pelkkä sellu -malliin verrattuna.

Talous- ja talous/ympäristö -mallien yksityis- ja kansantaloudellisiksi hyödyiksi kertyisivät myös puurakentamisen ympäristöhyödyt ja työllistämisvaikutukset. Edut olisivat yhteiskunnan kannalta valtavan suuria.

Sellun tuotannoksi pitäisi riittää se määrä, joka tarvitaan kotimaassa. Biotuotteita voidaan valmistaa mistä tahansa biologisesta materiaalista, mutta sahapuuta vain hyvälaatuisesta puusta.

Puupelto- ja sellutalous eivät ole millään kriteerillä mitattuna kestäviä.

Erkki Lähde on metsänhoidon emeritusprofessori, joka jatkaa edelleen tutkimustyötä.

Julkaisu Metsäisen Suomen pitäisi hoitaa taloutta ja ympäristöä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.