Maahanmuuttopolitiikassa on käynnissä ennennäkemätön paradigman eli ajatusmaailman muutos. Suomessa asuvien ulkomaalaisten oikeuksia heikennetään kautta linjan: tämä koskee yhtä lailla perheen, työn, opintojen kuin kansainvälisen suojelun vuoksi Suomeen muuttaneita. Samalla heidän elämäänsä luodaan merkittävää epävarmuutta.

Heikennyksiä tehdään pistemäisesti useilla lakimuutoksilla arvioimatta niiden kokonaisvaikutuksia, jotka tulevat todennäköisesti olemaan yksittäisiä muutoksia suuremmat. Käymme tässä tekstissä läpi viidessä eri lakiesityksessä ehdotettuja muutoksia, mutta muutoksia on enemmän ja niitä on hallitusohjelman mukaisesti tulossa vielä lisää. Muutoksilla heikennetään erityisesti turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oikeuksia. Käymme seuraavassa läpi, millaisia nämä muutokset ovat ja mitä ne käytännössä tarkoittavat.

Turvapaikanhaku estetään

Ensimmäinen lakimuutos eli niin sanottu käännytyslaki käytännössä estää turvapaikkahakemuksen jättämisen tietyissä paikoissa ja tilanteissa. Aihetta on käsitelty aiemminkin Politiikasta-lehdessä eri näkökulmista, mutta tässä keskitymme lukuisten eri lakimuutosten kokonaisuuteen.

Niin sanottu käännytyslaki ei ollut osa hallitusohjelmaa, vaan sen valmistelun laukaisi lisääntynyt turvapaikanhakijoiden tulo itärajan yli syksyllä 2023. Tuolloin itärajan ylitti noin 1300 turvapaikanhakijaa. Koska turvapaikanhakijoita muutoin tuli vähemmän, pysyi heidän kokonaismääränsä normaalin vaihtelun rajoissa. Joulukuussa 2023 raja suljettiin toistaiseksi, ja vuonna 2024 turvapaikanhakijoita on tullut rajan yli viisi kertaa: kolme kertaa tammikuussa (Yle: 10.1.2024, 12.1.2024, 25.1.2024), kerran helmikuussa ja maaliskuussa, yhteensä 35 ihmistä.

Turvapaikan hakeminen on ihmisoikeus, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä vainolta, kuten poliittiselta väkivallalta ja vankeudelta, kidutukselta ja muulta epäinhimilliseltä kohtelulta. Käännytyslaki mahdollistaa sen, että Suomen ei enää tarvitse ottaa turvapaikkahakemuksia vastaan tietyillä osilla rajaansa. Käytännössä rajavartijat velvoitetaan estämään turvapaikanhakijoita ylittämästä rajaa tai poistamaan rajan ylittäneet turvapaikanhakijat tarvittaessa voimakeinoin Suomesta.

Lakiehdotuksen mukaan turvapaikkahakemuksen saisi jättää, jos vaikuttaisi ilmeiseltä, että hakija on oikeutettu turvapaikkaan. Tämä on juuri se asia, mitä varten normaali turvapaikkaprosessi on olemassa. Käsittely kestää Maahanmuuttoviraston erityisesti siihen koulutetuilta ammattilaisilta yleensä kuukausia. Rajavartioiden edellytettäisiin tekevän vastaava arvio ohimenevässä rajakohtaamisessa, mikä ei käytännössä ole mahdollista.

Turvapaikan hakeminen on ihmisoikeus, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä vainolta, kuten poliittiselta väkivallalta ja vankeudelta, kidutukselta ja muulta epäinhimilliseltä kohtelulta.

Turvapaikkahakemuksen saisi jättää myös, jos hakija olisi haavoittuvassa asemassa, esimerkiksi lapsi tai vammainen. Kaikki haavoittuvuudet – esimerkiksi kidutuksesta, seksuaalisesta väkivallasta tai ihmiskaupasta selviytyminen tai kuuluminen seksuaalivähemmistöön – eivät kuitenkaan näy päälle päin. Myös haavoittuvuuden tunnistaminen on tavallisesti pitkäkestoinen prosessi, jota hoitavat erityisesti tähän koulutetut ammattilaiset usein moniammatillisessa yhteistyössä.

Mahdollinen uusi käännytyslaki ei takaa sitä, että lasten vanhemmat saisivat jättää turvapaikkahakemuksen yhdessä lastensa kanssa, vaan vaarana on, että lapset ja vanhemmat joutuisivat eroon toisistaan. Edes haavoittuvassa asemassa olevien turvapaikkahakemuksia ei tarvitsisi ottaa vastaan, jos rajan ylittäjiä tulisi yhdellä kertaa suuri määrä, tai jotkut heistä käyttäisivät väkivaltaa.

Oikeusoppineet ovat kommentoineet useassa yhteydessä, myös mediassa ja perustuslakivaliokunnassa, että lakiehdotus on ristiriidassa Suomen perustuslain ja kansainvälisten sitoumusten kanssa. Hallitus ei ole tätä suoraan esimerkiksi mediassa tunnustanut eikä ottanut siihen kantaa, vaan päinvastoin hallitus on korostanut, että kyse ei ole maahanmuuttopolitiikasta vaan rajaturvallisuudesta. Lain mahdollistamat ihmisoikeusloukkaukset kuitenkin kohdistuvat nimenomaan turvapaikanhakijoihin.

Turvapaikkakäsittelyä heikennetään

Jos hakija onnistuu jättämään turvapaikkahakemuksensa, toisen rajamenettelyä koskevan lakimuutoksen mukaan entistä useampi hakemus tullaan arvioimaan niin sanotusti nopeutetussa menettelyssä. Tämä tarkoittaa, että turvapaikkatutkinta voi jäädä pinnalliseksi, erityisesti jos ihminen ei jo hakemusta jättäessään osaa ja uskalla riittävällä tavalla kertoa turvapaikkaperusteistaan.

Rajamenettelyn myötä osa turvapaikanhakijoista ei myöskään saisi liikkua Suomessa vapaasti, vaan heidät velvoitettaisiin asumaan käsittelyn ajan suljetussa keskuksessa. Rajamenettely perustuu EU-direktiiviin, jota Suomi soveltaa ankarasti. Direktiivin mukaan keskuksiin ei suljettaisi yksintulleita alaikäisiä, mutta Suomessa menettely koskisi myös heitä.

Nämä toimet ovat erityisen ongelmallisia varsinkin haavoittuvassa asemassa oleville turvapaikanhakijoille. Esimerkiksi kidutuksen tai seksuaalisen väkivallan uhrilla tai seksuaalivähemmistöön kuuluvalla voi olla vaikeuksia kertoa kokemuksistaan riittävästi rajaviranomaiselle, jolloin hän todennäköisemmin ohjautuu nopeutettuun prosessiin ja rajamenettelyn piiriin. Nopeutettu menettely tarkoittaa myös sitä, että hakijalla on vähemmän aikaa löytää tarvitsemaansa apua ja tukea, jotta hän voisi tuoda kokemuksensa esille. Suljettuihin keskuksiin sijoitetuilla voi nopeutetun käsittelyn lisäksi olla eristyneisyytensä vuoksi vaikeuksia saada tarvitsemaansa tukea esimerkiksi järjestöiltä.

Nopeutettu menettely tarkoittaa myös sitä, että hakijalla on vähemmän aikaa löytää tarvitsemaansa apua ja tukea, jotta hän voisi tuoda kokemuksensa esille. Suljettuihin keskuksiin sijoitetuilla voi nopeutetun käsittelyn lisäksi olla eristyneisyytensä vuoksi vaikeuksia saada tarvitsemaansa tukea esimerkiksi järjestöiltä.

Hallitusohjelman mukaisesti turvapaikkakäsittelyä on tarkoitus heikentää myös poistamalla hakijalta oikeus puhuttelupöytäkirjan läpikäyntiin. Turvapaikkapuhuttelu on tilaisuus, jossa hakijalla on oikeus ja velvollisuus kertoa turvapaikkaperusteistaan, mikä tekee puhuttelusta turvapaikkakäsittelyn tärkeimmän yksittäisen tilanteen. Puhuttelun aikana puhuttelija kirjaa kysytyt kysymykset ja kerrotut asiat pöytäkirjaan. Turvapaikkapäätös perustuu pitkälti tähän pöytäkirjaan, ja siksi turvapaikanhakijan oikeusturvan kannalta on olennaista saada tarkastaa siihen kirjatut asiat. Muutoin turvapaikkapäätös voi perustua virheellisesti kirjattuihin tietoihin.

Hallitusohjelman mukaan niin sanottua vapaaehtoista paluuta tullaan tuomaan esille jo turvapaikkapuhuttelussa. Tavoitteena siis lienee, että ihmiset eivät edes odottaisi turvapaikkapäätöstä, vaan poistuisivat jo ennen sitä. Näin Suomen ei tarvitsisi tutkia turvapaikan tarvetta tai myöntää sitä.

Turvapaikanhausta rangaistaan

Kolmas eli niin sanottu kaistanvaihdon estävä lainmuutos tarkoittaa, että turvapaikkaa Suomesta hakenut ja sittemmin työllistynyt tai opiskelupaikan löytänyt ihminen ei enää voisi saada oleskelulupaa työn, yrittäjyyden tai opintojen perusteella Suomesta haettuna. Väliä ei olisi sillä, onko hakija vielä turvapaikkaprosessissa – eli odottaako hän vielä päätöstään – tai vetääkö hän turvapaikkahakemuksensa pois käsittelystä. Pelkästään turvapaikkahakemuksen jättäminen johtaisi siis siihen, että oleskelulupaa työn tai opintojen perusteella ei myönnettäisi.

Entiselle turvapaikanhakijalle ainoa tapa saada oleskelulupa työn tai opintojen perusteella olisi palata kotimaahansa ja hakea lupaa sieltä. Toisin sanoen jo Suomeen kotoutunut ihminen lähetettäisiin takaisin kotimaahansa sen sijaan, että hän voisi jäädä tukemaan suomalaista yhteiskuntaa osaamisellaan.

Laki onkin ongelmallinen yhdenvertaisuuden kannalta – se asettaa turvapaikkaa hakeneet epätasa-arvoiseen asemaan kaikkien muiden oleskelulupatyyppien hakijoiden kanssa. Laki rankaisee niitä, jotka ovat hakeneet turvapaikkaa, poistamalla näiltä mahdollisuuden normaaleihin elämänmuutoksiin, joka taataan kuitenkin kaikille muille.

Lakimuutos ei koske muilla oleskeluluvilla Suomeen tulleita. Opiskelijat tai perheen perusteella muuttaneet voisivat siis edelleenkin vaihtaa kaistaa työperustaiselle luvalle ja päinvastoin. Laki onkin ongelmallinen yhdenvertaisuuden kannalta – se asettaa turvapaikkaa hakeneet epätasa-arvoiseen asemaan kaikkien muiden oleskelulupatyyppien hakijoiden kanssa. Laki rankaisee niitä, jotka ovat hakeneet turvapaikkaa, poistamalla näiltä mahdollisuuden normaaleihin elämänmuutoksiin, joka taataan kuitenkin kaikille muille.

Niin sanottu kaistanvaihdon estävä lakimuutos perustuu olennaisesti sellaiseen ihmiskuvaan, jossa turvapaikanhakijat – ja erityisesti kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat – nähdään ansiottomina maahanmuuttajina ja järjestelmän väärinkäyttäjinä. Turvapaikan saaminen on kuitenkin vaativaa ja monimutkaista, eikä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaminen, saati turvapaikan hakeminen sinänsä kerro hakijan vääristä tarkoitusperistä

Muutos on omiaan lisäämään paperittomuutta Suomessa. Jatkossa myöskään paperittomat eivät enää voisi saada oleskelulupaa työn, opintojen tai edes perhesiteiden perusteella ilman, että he ensin palaavat kotimaahansa. Tämä lisää toivottomuutta ja näköalattomuutta sekä todennäköisyyttä varjoyhteiskunnan syntymiseen, ja on siksi pitkällä aikavälillä omiaan aiheuttamaan turvattomuutta ja epävakautta suomalaisessa yhteiskunnassa .

Epävarmuutta lisätään

Niidenkin kohdalla, jotka onnistuvat hakemaan turvapaikkaa ja saamaan suojelua, epävarmuuden aikaa Suomessa pidennetään.

Pakolaisasema on mahdollista ottaa pois, jos tarvetta sille ei enää ole. Käynnissä olevan Endings – Refuge, Time, and Space -hankkeemme alustavan tutkimuksen mukaan Maahanmuuttovirasto on tähän asti ottanut suojelun tarpeen tutkintaan, jos näyttää siltä, että hakija on jollain tavalla omalla toiminnallaan osoittanut, että tarve on saattanut poistua. Tällaista toimintaa ovat esimerkiksi kotimaahan matkustaminen ja kotimaan passin hankkiminen tai uusiminen. Myös rikostuomiot ovat johtaneet pakolaisaseman harkintaan.

Toisin sanoen Suomesta pakolaisaseman saanut on voinut elää Suomessa varsin turvassa niin kauan, kun hän ei omalla toiminnallaan ole niin sanotusti rikkonut pelisääntöjä. Tähän on kuitenkin tulossa muutos: hallituksen kansainvälisen suojelun tiukennuksia koskevan neljännen lakimuutoksen mukaan kansainväliseen suojeluun perustuvia lupia lyhennetään ja suojelun tarve tutkitaan joka kerta lupaa uusittaessa. Pakolaisaseman saaneille tämä tarkoittaa kolmen, ja toissijaisen suojelun kohdalla yhden vuoden arviointiväliä.

Tämä tulee todennäköisesti lisäämään Maahanmuuttoviraston työmäärää, ja lisäksi se asettaa kansainvälistä suojelua saaneiden elämän lähes jatkuvaan, 1–3 vuoden välein toistuvaan epävarmuuden tilaan.

Epävarmuutta lisäävät myös suunnitellut muutokset pysyvään oleskelulupaan ja kansalaisuuteen. Pysyvään oleskelulupaan vaadittavaa asumisaikaa ollaan hallitusohjelman mukaan pidentämässä neljästä kuuteen vuoteen, ja kansalaisuuteen vaadittavaa asumisaikaa viidennen lainmuutoksen myötä viidestä kahdeksaan vuoteen, kuitenkin ollen viisi vuotta esimerkiksi niillä, jotka täyttävät kielitaitoedellytyksen tai joilla on suomalainen puoliso.

Tämä muutos iskee erityisesti turvapaikanhakijoihin, sillä aiemmin heidän asumisaikansa on laskettu turvapaikkahakemuksen jättämisestä, nyt ehdotetun muutoksen mukaan vasta oleskeluluvan saamisesta. Näiden välillä saattaa mennä jopa useita vuosia.

Aiemmin suomalainen politiikka on pyrkinyt takaaman pitkäaikaista suojelua ja samalla varmuutta pakolaisten elämään. Uusi epävarmuutta monin tavoin luova ajattelutapa muuttaa tätä perustavanlaatuisesti.

Pysyvään oleskeluluvan ehtoihin ollaan lisäksi lisäämässä kielitaitovaatimus ja työssäoloehto. Muutokset tulevat lisäämään epävarmuutta erityisesti haavoittuvassa asemassa olevien pakolaisten keskuudessa. Tällaisia ryhmiä ovat muun muassa ne, joiden työllistyminen on vaikeaa terveysongelmia takia tai joiden on hankala oppia Suomea riittävän hyvin esimerkiksi luku- ja kirjoitustaidottomuuden tai mielenterveysongelmien vuoksi.

Kansainvälisessä suojelussa on yleensä kyse suojelun tarpeesta, joka juontuu henkilökohtaisista syistä kuten uskonnosta, poliittisista mielipiteistä tai seksuaalisesta suuntautumisesta, tai äärimmäisen väkivaltaisesta konfliktista hakijan kotimaassa. Tällainen suojelun tarve on yleensä pitkäaikainen, koska sen syyt harvoin poistuvat muutaman vuoden kuluessa.

Aiemmin suomalainen politiikka on pyrkinyt takaaman pitkäaikaista suojelua ja samalla varmuutta pakolaisten elämään. Uusi epävarmuutta monin tavoin luova ajattelutapa muuttaa tätä perustavanlaatuisesti. Ajattelutavan muutos ei kuitenkaan näy selkeästi nyt tehtävissä lakimuutoksissa, koska niitä ei tehdä tai arvioida kokonaisuutena vaan ainoastaan pistemäisesti.

Suomalaisen yhteiskunnan kannalta on tärkeää kysyä, miten nämä toimet vaikuttavat kotoutumiseen tai pakolaisten haluun rakentaa elämäänsä Suomessa tilanteessa, jossa he joutuvat elämään jatkuvassa epävarmuudessa siitä, saavatko he oikeastaan jäädä ja kuulua suomalaiseen yhteiskuntaan.

VTT Erna Bodström työskentelee erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutin pakolaisuuden päättymistä tutkivassa Endings-hankkeessa (Koneen säätiö 2023–26). Bodströmin tutkimukset ja asiantuntijuus liittyvät turvapaikanhakuun, turvapaikkakäsittelyyn ja turvapaikkapolitiikkaan.

D.Phil. Eveliina Lyytinen toimii vanhempana tutkijana Siirtolaisuusinstituutin perheenjäsenten karkotettavuutta tutkivassa INDEFI-hankkeessa (Suomen Akatemia 2021–25) sekä Endings-hankkeen johtajana. Lyytinen on tutkinut muun muassa kaupunkipakolaisten suojelua ja turvapaikanhakijoiden maasta poistamisia.

Artikkelikuva: Blake Guidry / Unsplash

Julkaisu Turvapaikkapolitiikan uusi suunta: Epävarmuuden paradigma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toukokuussa vuonna 2016 Maahanmuuttovirasto julkaisi tiedotteen, jonka mukaan Irakin turvallisuustilanne oli parantunut ja näin ollen irakilaisten turvapaikanhakijoiden olisi entistä vaikeampi saada Suomesta turvapaikka tai muuta kansainvälistä suojelua. Tarkemmin ottaen virasto sanoi, että Irakissa ei enää ollut alueita, joille ihmisiä ei turvallisuustilanteen takia voisi palauttaa.

Tämä oli huomattava lausunto, sillä tuolloin ääri-islamistinen verkosto Isis piti hallussaan esimerkiksi Mosulia, yhtä Irakin suurimmista kaupungeista. Käytännössä Maahanmuuttoviraston lausunto siis antoi ymmärtää, että myös Isisin hallitsemaan Mosuliin oli mahdollista palauttaa ihmisiä. Lausunto tehtiin tilanteessa, jolloin Suomeen oli saapunut tavallista enemmän turvapaikanhakijoita ja poliittinen tahtotila oli ehkäistä turvapaikanhakijoiden tulemista Suomeen.

Maatieto ei ole niin objektiivista kuin usein ajatellaan, vaan se linkittyy tiiviisti poliittiseen päätöksentekoon turvapaikanhakijoiden asemasta.

Tällaisia lausuntoja voidaankin tarkastella tiedon politiikkana, kuten turvapaikkapäätöksentekoa käsittelevässä tutkimuksessa on esitetty. Tällä viitataan siihen, että maatieto ei ole niin objektiivista kuin usein ajatellaan, vaan se linkittyy tiiviisti poliittiseen päätöksentekoon turvapaikanhakijoiden asemasta. Maahanmuuttoviraston lausunnon tarkoitus ei siis todennäköisesti ollut ainakaan ainoastaan kuvata Irakin turvallisuustilannetta, vaan myös lähettää turvapaikanhakijoille poliittinen viesti siitä, että Suomesta ei kannata hakea turvapaikkaa.

Tässä tekstissä tarkastelenkin sitä, mitä maatieto on, miten sitä käytettiin tiedon politiikan välineenä vuoden 2015 ”pakolaiskriisin” jälkimainingeissa, ja mikä on sen rooli Suomessa vuonna 2022. Artikkeli pohjaa lokakuussa 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin. 

Mitä on maatieto?

Maatiedolla tarkoitetaan maahanmuuttoviranomaisten koostamaa tietoa, jota käytetään turvapaikkapäätöksenteon tukena. Tieto koostuu maatietoraporteista ja turvapaikkapäätöksissä käytettävistä maatietokappaleista.

Maatietoraportit ovat tietyn maan turvallisuus- ja humanitaarisesta tilanteesta sekä esimerkiksi vähemmistöryhmien asemasta kerättäviä koosteita. Niiden pituus voi vaihdella muutamista sivuista kymmeniin sivuihin, ja ne voivat perustua toisiin maatietoraportteihin, mediateksteihin tai esimerkiksi haastatteluihin.

Turvapaikkapäätöksissä maatietoraporteista ja muista lähteistä saatavilla oleva tieto kootaan muutamiksi kappaleiksi, jotka liittyvät joko turvapaikanhakijan henkilökohtaiseen tilanteeseen, kuten esimerkiksi seksuaaliseen suuntautumiseen, uskontoon tai poliittiseen mielipiteeseen, tai maan tai alueen yleiseen turvallisuustilanteeseen. Turvapaikkapäätöksissä olevaa tietoa siis lyhennetään ja valikoidaan merkittävästi verrattuna alkuperäisiin lähteisiin.

Maatieto voi objektiivisuuden sijaan olla puolueellista, epäolennaista ja epäloogista, jolloin myös turvapaikkapäätöksenteon oikeudenmukaisuus vaarantuu.

Maahanmuuttoviranomaiset käyttävät maatietoa arvioidakseen sitä, tiedetäänkö turvapaikanhakijan kaltaisiin ihmisiin kohdistuvan lähtömaassa vainoa ja mikä on siihen liittyvä riski. Maatietoa käytetään myös tarkastelemaan sitä, millainen on lähtömaan yleinen turvallisuustilanne ja puoltaako tämä kansainvälisen suojelun myöntämistä, vaikka turvapaikanhakijan henkilökohtainen tilanne ei sitä vaatisikaan.

Maatietoa pidetään usein objektiivisena, mutta sitä se ei ole. Koska maatiedoksi hyväksyttävää tietoa joudutaan valikoimaan sekä maatietoraportteja että turvapaikkapäätöksiä kirjoitettaessa, olennaista on se, miten valikointi tehdään. Maatieto voi siis objektiivisuuden sijaan olla puolueellista, epäolennaista ja epäloogista, jolloin myös turvapaikkapäätöksenteon oikeudenmukaisuus vaarantuu.

Maatieto vuosina 2016–2017

Tekstin alussa kuvailemani esimerkki Maahanmuuttoviraston lausunnosta, jonka mukaan Irakin turvallisuustilanne oli parantunut, näyttääkin perustuneen epäolennaiseen maatietoon.

Esimerkiksi pääkaupunki Bagdadin ja sitä ympäröivän läänin osalta toukokuussa 2016 julkaistu maaraportti totesi selkeästi, että ”turvallisuustilanne ei ole olennaisesti muuttunut”. Sen sijaan raportti rakentaa Bagdadista entistä turvallisempaa kuvaa kertomalla esimerkiksi terrori-iskujen lisäksi laajasti kaupungin ”normaalista elämästä” kuten kauneus- ja urheilukilpailuista ja ravintolatarjonnasta.

Vaikka turvallisuustilanteessa ei siis ollutkaan tapahtunut olennaista muutosta, irakilaisille myönnetyssä suojelussa näkyi selkeä muutos: siinä missä syksyllä 2015 noin 60 prosentille irakilaisista turvapaikanhakijoista myönnettiin kansainvälistä suojelua, putosi tämä osuus kesällä 2016 vain 25 prosenttiin. Osasyynä tähän oli juuri Bagdadin tilanne: kun kaupunkia vielä syksyllä 2015 pidettiin niin vaarallisena, että sinne ei tulisi palauttaa ketään, kesällä 2016 katsottiin, että sinne voitiin palauttaa jopa ihmisiä, jotka eivät koskaan olleet edes asuneet siellä.

Olennaista ei kuitenkaan ole vain maatietoraporteissa käytettävä tieto. Maahanmuuttovirasto ei tosiasiallisesti näytä edes käyttäneen kyseistä toukokuun 2016 maatietoraporttia päätöksissään. Olennaista on myös se, mitä tietoa edelleen valikoituu itse turvapaikkapäätöksiin.

Sekä puutteellinen että harhaanjohtava maatieto voivat johtaa siihen, että turvapaikanhakijaan kohdistuvaa vainon uhkaa ei arvioida faktaperustaisesti tai tasapuolisesti, jolloin päätöksen lopputulema voi asettaa hakijan vakavaan ihmisoikeusloukkausten vaaraan.

Turvapaikkapäätöksissä käytettävä maatieto voi olla edustavaa ja tasapuolista, mutta myös puutteellista tai harhaanjohtavaa. Maahanmuuttoviraston päätöksissä vuosina 2016–2017 se oli ainakin joiltain osin jälkimmäistä.

Puutteellista maatieto on silloin, kun hakijan asiaan liittyvä maatieto puuttuu päätöksestä kokonaan tai osittain. Tällöin häneen kohdistuvan uhan arviointi ei näytä perustuvan maatietoon, vaan lähinnä päätöksentekijän oletuksiin. Harhaanjohtavaa maatieto on silloin, kun päätökseen valitaan ainoastaan päätöksentekijän näkökantaa tukevaa maatietoa, vaikka myös vastakkaista maatietoa olisi saatavilla.

Sekä puutteellinen että harhaanjohtava maatieto voivat johtaa siihen, että turvapaikanhakijaan kohdistuvaa vainon uhkaa ei arvioida faktaperustaisesti tai tasapuolisesti, jolloin päätöksen lopputulema voi asettaa hakijan vakavaan ihmisoikeusloukkausten vaaraan.

Afganistan tänään

Maatieto on tänä vuonna näytellyt erityisen tärkeää osaa afganistanilaisten turvapaikanhakijoiden kohdalla. Kesällä 2021 kansainväliset joukot poistuivat Afganistanista 20 vuoden jälkeen, ja samaan aikaan äärijärjestö Taliban valtasi maan. Vähintään 100 000, mutta todennäköisesti huomattavasti useampi ihminen, pakeni Talibanin paluuta valtaan. Media näytti dramaattisia kuvia siitä, miten länsimaalaisia maasta evakuoivien lentokoneiden ulkopuolelle takertuneet afganistanilaiset putosivat nousevista koneista kuolemaan.

Kotimaan muuttunut tilanne voi olla perusteltu syy hakea turvapaikkaa, ja myös sadat Afganistanin kansalaiset ovat tehneet Suomessa turvapaikkahakemuksen sen jälkeen, kun Taliban palasi valtaan. Uusien hakemusten lisäksi Maahanmuuttoviraston kuuluu arvioida aiemmin uuden tilanteen vaikutukset aiemmin tehtyihin hakemuksiin.

Sadoille on Talibanin valtauksen myötä myönnetty turvapaikka Suomessakin, mutta vuosi valtauksen jälkeen monet odottivat edelleen päätöstään. Syyksi tähän Maahanmuuttovirasto on kertonut sen, että päätökseen tarvittavaa maatietoa ei ole vielä saatavilla.

Maahanmuuttoviraston maatiedon valossa palautukset Talibanin hallitsemaan Afganistaniin eivät itsessään ole ongelma.

Kuluvan vuoden toukokuussa Maahanmuuttovirasto sai valmiiksi Afganistanin pääkaupunkia ja sitä ympäröivää Kabulin maakuntaa koskevan turvallisuuskatsauksen. Ghaznin ja Wardakin maakuntia koskeva turvallisuuskatsaus valmistui puolestaan kuluvan vuoden kesäkuussa, ja lisää maatietoa on päivitetty kesällä ja syksyllä. Näistä Maahanmuuttovirasto ei kuitenkaan ole tiedottanut kuten aiemmin eikä tieto ole julkisesti saatavilla, vaan siihen on päässyt käsiksi vain osaamalla erikseen sitä pyytää. 

Raporteissa todettiin, että Kabulin, Ghaznin, Wardakin tai monella muullakaan alueella ei ole ”todellista vaaraa siviilihenkilön joutua kärsimään aseellisesta selkkauksesta johtuvaa vakavaa haittaa”. Maahanmuuttovirasto siis totesi, että turvallisuustilanne ei estä ihmisten palauttamista näille Afganistanin alueille. Tämä koskee jopa alueita, joita ei ennen Talibanin valtaan nousua pidetty riittävän turvallisina palautuksille. 

Sittemmin Maahanmuuttoviraston on antanut afganistanilaisille päätöksiä, joiden mukaan palautus Afganistaniin ei aseta hakijaa vaaraan. Oleskelulupa on kuitenkin saatettu myöntää yhdeksi vuodeksi esimerkiksi hakijan terveydentilan vuoksi, koska Afganistanissa ei ole saatavissa riittäviä terveyspalveluja juuri nyt. Joskus oleskelulupaa ei ole myönnetty ollenkaan.

Toisin sanoen Maahanmuuttoviraston maatiedon valossa palautukset Talibanin hallitsemaan Afganistaniin eivät itsessään ole ongelma. Nähtäväksi jää, palauttaako Suomi todella ihmisiä sinne.

Vertauspisteenä Ukraina

Ukrainalaisten tilanne on maatiedon osalta merkittävästi erilainen. Heidän osaltaan ei nimittäin tarvitse kerätä maatietoa, koska heille ei pääasiassa myönnetä turvapaikkaa vaan tilapäistä suojelua. Tilapäinen suojelu ei edellytä jokaisen hakijan kohdalla tehtävää erillistä arviota, vaan se myönnetään suhteellisen suoraviivaisesti esimerkiksi kansalaisuuden perusteella.

Toisin sanoen suojelun myöntäminen ukrainalaisille ei edellytä hakijan henkilökohtaisten olosuhteiden arviointia tai juuri Kiovan, Mariupolin tai Lvivin kaupunkien tai laajempien ympärysalueiden turvallisuustilanteen tarkastelua, vaan suojelua myönnetään näistä asioista riippumatta. Siksi tilapäisen suojelun päätökset tulevat päivissä tai korkeintaan viikoissa, eivät vuosissa. Tilapäinen suojelu on poliittinen päätös.

Vastaava päätös olisi hyvin voitu tehdä myös afganistanilaisille, kunnes nähdään, mihin Afganistanin tilanne Talibanin alla etenee. Näin ei kuitenkaan tehty, ja myös tämä oli poliittinen päätös.

Vaikka julkista tietoa tästä ei olekaan saatavilla, on todennäköistä, että Maahanmuuttovirasto parhaillaan seuraa ja koostaa maatietoa myös Venäjän osalta. Venäjän kansalaiset ovat nimittäin ukrainalaisten jälkeen suurin kansainvälistä suojelua Suomesta hakenut ryhmä tänä vuonna.

Joka tapauksessa Venäjän rajalle rakennettava aita lähettää väkevän viestin: ”Ukrainalaiset pakolaiset, tervetuloa! Muut pakolaiset, pysykää poissa.”

Kukaan ei vielä tiedä, millaista tämä uusi maatieto tulee olemaan, varsinkin kun myös Venäjän tilanne elää jatkuvasti. Eikä sitäkään, miten tiedon politiikka tulee maatietoon mahdollisesti vaikuttamaan.

Tilanne ei näytä hyvältä. Turvapaikan haun laillisia reittejä pitkin mahdollistava humanitaarinen viisumi on vastatuulessa, mutta sen sijaan Suomi näyttää olevan rakentamassa ennätysvauhdilla itärajalle aitaa.

Euroopan eteläisille rajoille aitoja alettiin rakentaa vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin aikana, jotta turvapaikanhakijat eivät pystyisi jatkamaan matkaansa Keski- ja Pohjois-Eurooppaan. Syksyllä 2021 aidat kokivat renessanssin Euroopan itärajalla, kun turvapaikanhakijoita alkoi saapua Valko-Venäjän kautta Liettuaan ja Puolaan. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut turvapaikanhakijoiden kulun estämisestä muualle Eurooppaan, vaan itse turvapaikan hakemisen estämisestä.

Nähtäväksi jää, kulkeeko Suomi samaa tietä. Joka tapauksessa aita lähettää väkevän viestin: ”Ukrainalaiset pakolaiset, tervetuloa! Muut pakolaiset, pysykää poissa.”

VTT Erna Bodström on post doc -tutkija Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä ja turvapaikka-asiantuntija Turvapaikanhakijoiden tuki ry:ssä. Hän on tutkinut Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan Migration Studies -lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Artikkelin pääkuva: Markus Spiske/Unsplash.

Julkaisu Maatiedon politiikka turvapaikkapäätöksenteossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Helmikuussa 2022 sisäministeriö julkaisi kaksi selvitystä, joissa pohdittiin ilman oleskeluoikeutta Suomessa olevien – lyhyemmin siis paperittomien – tilannetta ja ratkaisuja siihen. Ratkaisuja pohdittiin erityisesti vuosina 2015–16 turvapaikanhakijoina tulleiden ja sittemmin paperittomiksi päätyneiden tilannetta. Tavoitteena on ehkäistä varjoyhteiskunnan syntymistä Suomeen.

Paperittomia arvioidaan selvitysten mukaan olevan Suomessa joitakin tuhansia, joista noin 3000 on 2015–16 turvapaikanhakijoina tulleita. Ennen vuotta 2015 Suomessa oli vastaavassa asemassa olevia paperittomia huomattavasti vähemmän, arviolta joitakin satoja.

Nykyinen paperittomuusongelma johtuu osittain asioista, joihin Suomella on vain vähän vaikutusvaltaa – kuten vuoden 2015 pakolaiskriisistä – mutta yhtä lailla se johtuu myös Suomen tietoisesti tekemistä poliittisista ja käytännöllisistä päätöksistä.

Paperittomuusongelma ei siis ole syntynyt itsestään, vaan monet viime vuosina tehdyt turvapaikanhakijoiden ja paperittomien asemaa koskevat seikat ja päätökset ovat vaikeuttaneet oleskeluluvan saamista, ja sitä kautta lisänneet paperittomien määrää. Näiden avaaminen systemaattisesti on tämän artikkelin aiheena.

Tilapäisen oleskeluluvan muutokset

Toukokuussa 2015 niin kutsuttu pakolaiskriisi näkyi jo Välimerellä, mutta ei vielä Suomessa. Silloin kuitenkin astui voimaan lakimuutos, joka seuraavina vuosina vaikutti paperittomien asemaan. Ulkomaalaislain mukaan ihmiselle voidaan myöntää tilapäinen oleskelulupa, mikäli häntä ei pystytä poistamaan maasta.

Lakimuutoksessa oleskelulupa sidottiin vapaaehtoiseen paluuseen. Toisin sanoen lupa voitiin myöntää vain, jos ihminen oli halukas vapaaehtoisesti palaamaan kotimaahansa, mutta paluu ei siitä huolimatta onnistunut.

Lain esitöissä useat lausunnon antajat esittivät muutoksen riskiksi uuden paperittomien ryhmän syntymisen. Lausunnoissa todetaan myös, että paperittomien määrän mahdollista kasvua tulisi seurata, ja toimenpiteisiin ryhtyä, jos määrä merkittävästi kasvaa. Näin ei kuitenkaan toistaiseksi ole tehty.

Oleskelulupa voitiin myöntää vain, jos ihminen oli halukas vapaaehtoisesti palaamaan kotimaahansa, mutta paluu ei siitä huolimatta onnistunut.

Toukokuun 2015 lakimuutos on olennainen nykytilanteen valossa, koska suuri osa nykyisistä paperittomista on arvioiden mukaan Irakin kansalaisia, ja Irakin valtio ottaa vastaan vain vapaaehtoisesti palaavia. Jos irakilainen siis – syystä tai toisesta – kieltäytyy palaamasta kotimaahansa, häntä ei voida sinne pakolla palauttaa. Ennen toukokuuta 2015 hänelle olisi voitu myöntää tilapäinen oleskelulupa, mutta enää tämä ei ole mahdollista, vaan hänestä tulee paperiton.

Syksyllä 2015 Suomeen alkoi tulla tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Yhteensä heitä tuli vuoden 2015 aikana noin 32 000, joista ylivoimaisesti suurin osa – 20 000 – oli Irakin kansalaisia.

Osa saapuneista sai turvapaikan, mutta monet saivat kielteisen päätöksen, eli oleskelulupaa ei myönnetty. Osa palasi kotimaahan joko vapaaehtoisesti tai pakolla, mutta osa jäi.

On oletettavissa, että toukokuun 2015 lakimuutoksen jälkeen paperittomien määrä olisi joka tapauksessa jonkin verran noussut, mutta ilman syksyn 2015 kasvaneita turvapaikanhakijamääriä ei myöskään paperittomien määrä olisi nykytasolla.

Humanitaarisen suojelun poisto

Toukokuussa 2016 tehtiin toinen paperittomien määrän kasvuun vaikuttanut lakimuutos: laista poistettiin humanitaarisen suojelun kategoria. Tämän merkitystä voi havainnollistaa tarkastelemalla bagdadilaisia turvapaikanhakijoita, joita oli vuoden 2015 tulijoissa varsin paljon.

Toukokuuhun 2016 asti Maahanmuuttovirasto piti Irakin pääkaupunki Bagdadia niin turvattomana, että sinne ei voitu palauttaa ketään, vaan kaikille bagdadilaisille myönnettiin vähintään humanitaarista suojelua. Kun humanitaarinen suojelu sitten poistettiin laista, Bagdad muuttui käytännössä yhdessä yössä niin turvalliseksi, että sinne voitiin palauttaa paitsi bagdadilaisia myös muita irakilaisia, jotka eivät koskaan olleet kaupungissa asuneet tai välttämättä edes käyneet.

On todennäköistä, että jos humanitaarista suojelua ei olisi poistettu laista, osa nykyisistä paperittomista olisi saanut sen nojalla oleskeluluvan.

Julkisuudessa tätä perusteltiin turvallisuustilanteen parantumisella, mutta maatiedon mukaan Bagdadin turvallisuustilanne ei tosiasiassa ollut muuttunut. Kyse oli siis nimenomaan Suomen lainsäädännön muutoksesta.

Vuoden 2016 alkukuukausina irakilaisista turvapaikanhakijoista noin 60 prosenttia saikin oleskeluluvan. Kesällä lakimuutoksen jälkeen oleskeluluvan sai enää noin 15 prosenttia. Onkin todennäköistä, että jos humanitaarista suojelua ei olisi poistettu laista, osa nykyisistä paperittomista olisi saanut sen nojalla oleskeluluvan.

Turvapaikkaprosessin ongelmat

Humanitaarisen suojelun poisto ei ole ainoa syy, jonka vuoksi kielteisten turvapaikkapäätösten määrä ja myöhemmin paperittomuus lähtivät kasvuun. Samaan aikaan on tapahtunut paljon muita näkymättömämpiä muutoksia.

Vuodelle 2016 hallitus asetti Maahanmuuttovirastolle hurjat tulostavoitteet. Jotta kasvaneesta hakijamäärästä selviydyttäisiin, Maahanmuuttovirastoon palkattiin uutta henkilökuntaa. Käytännössä tämä tarkoitti, että päätöksenteosta vastasivat suurelta osin kokemattomat viranomaiset.

Maahanmuuttoviraston työntekijät kertoivat kiireestä ja jopa ohjauksesta tehdä kielteisiä turvapaikkapäätöksiä.

Syksyllä 2016 rajoitettiin hakijoiden oikeutta julkiseen oikeusapuun ensimmäisessä turvapaikkaprosessin vaiheessa eli Maahanmuuttovirastossa. Käytännössä tämä tarkoitti, että kukaan ei välttämättä kunnolla selittänyt turvapaikanhakijoille heidän oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan, mitä turvapaikan saamiseksi vaadittiin tai mitä turvapaikkapuhuttelussa oli tärkeää kertoa.

Ihmiset saattoivat puhua traumaattisista kokemuksistaan kuten kidutuksesta tai seksuaalisesta väkivallasta ensimmäistä kertaa elämässään vasta Maahanmuuttoviraston turvapaikkahaastattelussa.

Kukaan ei välttämättä kunnolla selittänyt turvapaikanhakijoille heidän oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan, mitä turvapaikan saamiseksi vaadittiin tai mitä turvapaikkapuhuttelussa oli tärkeää kertoa.

Kaikki nämä muutokset johtivat kielteisten turvapaikkapäätösten määrän ja samalla myöhemmin paperittomuuden kasvuun. Samalla sillä oli myös toinen tärkeä vaikutus: kaikkien vuosina 2016–17 turvapaikkapäätöksentekoon kohdistuneiden haasteiden ja ongelmien vuoksi on vaikea varmistua siitä, että jokaisen turvapaikanhakijan turvapaikkahakemus on todella tutkittu perusteellisesti ja ihmisoikeuksia kunnioittavasti.

Kevään 2019 lakimuutoksella nostettiin myös turvapaikanhakijoiden uusintahakemusten tutkintakynnystä. Uusintahakemukset nähtiin tapana käyttää turvapaikkajärjestelmää väärin, eikä niinkään seurauksena turvapaikkaprosessiin kertyneistä ongelmista aiemmilta vuosilta.

Tiedetään tapauksia, jossa turvapaikka on myönnetty vasta viidennen tai kuudennen hakemuksen jälkeen.

Jos turvapaikkahakemus on hylätty sekä Maahanmuuttovirastossa että oikeusasteissa, ihmisen ainoa mahdollisuus saada asiansa käsiteltyä Suomessa on hakea uudelleen turvapaikkaa, eli tehdä uusintahakemus. Turvapaikkahakemusten määrää ei ole rajoitettu, ja tiedetään tapauksia, jossa turvapaikka on myönnetty vasta viidennen tai kuudennen hakemuksen jälkeen.

On yleinen harhaluulo, että jos ihminen on hakenut turvapaikkaa vaikkapa viisi kertaa, hänen turvapaikkaperusteensa on tutkittu viiteen kertaan. Jos ihminen on hakenut turvapaikkaa samoilla perusteilla viisi kertaa, perusteet on yleensä tutkittu vain ensimmäisellä kerralla. Esimerkiksi vuosina 2017–18 ratkaistuista uusintahakemuksista 55 prosentissa perusteet jätettiin tutkimatta.

Toisin sanoen moni päätyy hakemaan turvapaikkaa toistamiseen, mutta noussut tutkintakynnys lisää toistuvien kieltävien päätösten todennäköisyyttä. Tämän lisää mahdollisuuksia siihen, että hakija päätyy paperittomaksi järjestelmän ulkopuolelle.

Oleskelulupa kiven alla ja vastaanottavat maat

Turvapaikan lisäksi paperittomuutta vastaan on mahdollista taistella muilla oleskeluluvilla, kuten esimerkiksi työn, opiskelun tai perhesiteen perusteella myönnettävillä luvilla. Kansainväliseen suojeluun perustuvia oleskelulupia lukuun ottamatta luvan myöntäminen vaatii olemassa olevaa passia. Monilla turvapaikanhakijoilla ei kuitenkaan passia ole. Osa on hukannut sen tai hankkiutunut siitä eroon, toisilla ei ole passia koskaan ollutkaan, tai Suomi ei esitettyä passia hyväksy.

Passin hankkiminen turvapaikanhakijana tai paperittomana on vaikeaa, koska esimerkiksi Irakin suurlähetystö Suomessa ei myönnä passeja, vaan niitä on haettava Ruotsista. Ilman oleskelulupaa tai matkustusasiakirjaa taas ei saa matkustaa Ruotsiin. Jotkut eivät saisi passia edes haettaessa, koska sen myöntämisestä kieltäytyminen on osa kotimaan harjoittamaa vainon kirjoa.

Järjestelmän joustamattomuuden voi katsoa lisäävän paperittomuutta.

Suomi voi periaatteessa myöntää hakijalle muukalaispassin, jolla myös oleskeluluvan voisi saada. Hakijan on kuitenkin osoitettava Maahanmuuttovirastolle, että hän ei voi saada oman maansa passia. Esimerkiksi lähetystön sijaitseminen toisessa maassa tai aiemmat ongelmat saada passia eivät kuitenkaan riitä perusteiksi. Järjestelmän joustamattomuuden voi katsoa lisäävän paperittomuutta.

Niille, joilla on passi työperäinen oleskelulupa voi olla tie ulos paperittomuudesta. Kevään 2019 lakimuutos teki kuitenkin turvapaikanhakijoiden työnteon hankalammaksi, sillä se monimutkaisti työnteko-oikeuden määrittelemistä merkittävästi. Ennen lakimuutosta työnteko-oikeus jatkui yleensä koko turvapaikkaprosessin ajan eli korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen asti, mutta nykyään se saattaa katketa vaihtoehtoisesti joko Maahanmuuttoviraston tai hallinto-oikeuden päätökseen. Työnteko-oikeuden jatkumisaikaa siis ei voi arvioida etukäteen, mikä on tehnyt työnantajalle erittäin riskialttiiksi palkata turvapaikanhakijoita.

Monet turvapaikanhakijat ovat kokeneet kotimaassaan kovia, ja vanha traumatisoituminen ja Suomessa koetut vastoinkäymiset ovat voineet vahingoittaa työkykyä.

Työperäinen oleskelulupa ei kuitenkaan ole ratkaisu kaikille, sillä kaikki paperittomat eivät ole työkuntoisia. Joukossa on lapsia ja sairaita ihmisiä. Monet turvapaikanhakijat ovat kokeneet kotimaassaan kovia, ja vanha traumatisoituminen ja Suomessa koetut vastoinkäymiset ovat voineet vahingoittaa työkykyä.

Paperittomuuskysymyksessä olennaisessa roolissa ovat myös paperittomien kotimaat, ja niiden halukkuus tai haluttomuus ottaa vastaan omia palaavia tai palautettavia kansalaisiaan. Suomen kannalta keskeisiä vastaanottajamaita ovat Irak, Somalia ja kesään 2021 asti myös Afganistan.

Käytännössä kaikki maat ottavat vastaan omia kansalaisiaan, jotka palaavat kotimaahan vapaaehtoisesti. Kynnyskysymyksen muodostavat kuitenkin ihmiset, jotka eivät halua palata, ja joilla ei ole kansalaisuuden osoittavaa passia. Palautuksista ja palautussopimuksista voidaan neuvotella vastaanottavien maiden kanssa, mutta Suomi ei voi ratkaista paperittomuusongelmaa yksipuolisesti vasten tahtoa tehtävin palautuksin.

Itse luotu paperittomuusongelma

Paperittomuus on ongelma sekä yhteiskunnalle että yksilölle. Yhteiskunnalle se on ongelma, koska yhteiskuntaan muodostuu ryhmä ihmisiä, jotka käytännössä asuvat ja toimivat osana yhteiskuntaa, mutta ainoastaan sen laitamilla tai varjoissa. Pitkällä tähtäimellä tämä voi aiheuttaa levottomuutta, osattomuutta ja syrjäytymistä, ja sitä kautta yhteiskunnallista epävakautta.

Yksilölle paperittomuus on ongelma, koska hänellä ei ole mahdollisuutta tai pääsyä osaksi yhteiskuntaa, jossa hän kuitenkin käytännössä asuu. Ei ole oikeutta työhön, perheeseen, omaan kotiin tai pankkitiliin, ja niiden kautta oikeutta normaaliin elämään.

Paperittomuusongelma ei ole syntynyt itsestään vaan se on ainakin osittain luotu poliittisten päätöksentekijöiden toimesta. En tällä tarkoita sitä, että päätöksentekijöiden tavoitteena olisi ollut paperittomuusongelman luominen.

Pitkällä tähtäimellä paperittomuus voi aiheuttaa levottomuutta, osattomuutta ja syrjäytymistä, ja sitä kautta yhteiskunnallista epävakautta.

Syksyllä 2015 saapuneet turvapaikanhakijat esitettiin silloisen poliittisen johdon taholta johdonmukaisesti epätoivottuina ”elintasopakolaisina”, luonnonkatastrofiin vertautuvana uhkana ja potentiaalisina järjestelmän väärinkäyttäjinä, ei esimerkiksi tulevana yhteiskunnan arvokkaana osana. Ehkä siksi myös poliittiset päätökset ovat pyrkineet ajamaan heidät yhteiskunnan ulkoreunoille ja tehneet yhteiskuntaan mukaan pääsemisen mahdollisimman vaikeaksi.

Monet päätökset ovat korostaneet mustavalkoista tulkintaa säännöistä, sen sijaan että olisi osoitettu ihmisoikeuslähtöistä harkintaa ja joustoa sen varmentamiseksi, ettei synnytetä paperittomuuteen ajavia käytäntöjä. Lakimuutoksia on usein perusteltu yhtenäisyydellä EU:n tai muiden EU-maiden sääntöjen kanssa, vaikka nämä säännöt eivät olisikaan pakottavia. Sääntöihin vetoaminen on johtanut siihen, että arvokeskustelua siitä, millaista yhteiskuntaa Suomeen halutaan rakentaa, on käyty vähemmän.

Taka-ajatuksena politiikkatoimille oli julkilausutusti Suomen ”houkuttelevuuden” vähentäminen ja paperittomien ”rohkaiseminen” palaamaan kotiin. Tämä painostaminen ei kuitenkaan ole toiminut, vaan Suomeen on syntynyt uuspaperittomien ryhmä.

Ongelman tunnustaminen osittain itse luoduksi tarjoaa siihen kuitenkin myös ratkaisun: koska se on luotu aktiivisilla toimilla, sitä voidaan myös helpottaa aktiivisilla toimilla. Tähän vain tarvitaan poliittista tahtoa.

VTT Erna Bodström on post doc -tutkija Helsingin yliopiston Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä. Hän on tutkinut Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Julkaisu Miten Suomeen luotiin paperittomuusongelma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kesäkuussa 2021 Liettuaan tuli Valko-Venäjän kautta tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Kesän edetessä huomio siirtyi Puolaan, jonka raportoitiin pakottaneen maaperälleen päässeitä ihmisiä takaisin Valko-Venäjälle. Toiset jäivät yksinkertaisesti jumiin maiden väliselle raja-alueelle. Väläyteltiinpä raja-aidan mahdollisuutta Suomessakin.

Valtioiden näkökulmasta kyse voikin olla hybridisodasta, mutta mikä sitten on elävien ihmisten näkökulma? Turvapaikanhaku nimittäin on perustavanlaatuinen ihmisoikeus. Sen tarkoitus on varmistaa, että jos valtio vakavasti polkee ihmisoikeuksia, sen uhreilla on mahdollisuus suojeluun toisessa maassa. Perustuslain mukaan tarkoitus on varmistaa, että ketään ei lähetetä paikkaan, jossa häntä uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.

Turvapaikanhaku on perustavanlaatuinen ihmisoikeus.

Paljon epävarmuutta tuntuu kuitenkin vallitsevan siitä, mitkä ovat turvapaikanhakijan oikeudet ja vastaanottavan valtion vastuut. Mistä valtiosta ihminen saa turvapaikkaa hakea? Jos ihminen saapuu Valko-Venäjän kautta, saako hän hakea turvapaikka Puolasta vai pitäisikö hänen hakea sitä Valko-Venäjältä? Jos hän pääsee Puolaan, saako hän jatkaa matkaansa esimerkiksi Saksaan tai Suomeen ja hakea turvapaikkaa sieltä? Mille maalle näissä tapauksissa kuuluu vastuu turvapaikkaa hakeneesta ihmisestä ja hänen turvapaikkakäsittelystään? Tämä teksti käsittelee näitä asioita.

Kuka on turvapaikanhakija?

Turvapaikanhakija on ihminen, joka jättää turvapaikkahakemuksen. Turvapaikka myönnetään ihmiselle, joka ei esimerkiksi etnisyyteen, uskontoon tai poliittiseen mielipiteeseen liittyvän vainon vuoksi voi palata kotimaahansa.

Pelkästään ihmisen ulkoasun, varallisuuden tai lähtömaan perusteella ei pääasiallisesti voi päätellä, onko hän oikeutettu turvapaikkaan. Puolaan tulleiden tai aikoneiden ihmisten mediahaastatteluja on tulkittu siten, että he lähinnä etsivät parempaa elämää. Mediahaastattelujen perusteella on kuitenkin mahdoton sanoa varmasti, ovatko ihmiset pakolaisia vai esimerkiksi taloudellisista syistä liikkuvia.

Aidosti vainoa kohdanneet ihmiset eivät välttämättä ole halukkaita kertomaan medialle kokemastaan vainosta, esimerkiksi kidutuksesta tai raiskauksesta, eikä heillä ole mitään velvollisuutta siihen. Medialle puhuminen voi myös asettaa heidät vaaraan, jos he joutuvat palaamaan. Heillä on velvollisuus kertoa kokemastaan vainosta vain ja ainoastaan turvapaikkakäsittelystä vastaaville viranomaisille.

Mediahaastattelujen perusteella on mahdoton sanoa varmasti, ovatko ihmiset pakolaisia vai esimerkiksi taloudellisista syistä liikkuvia.

Puolan rajalla on raportoitu olevan ainakin Irakin, Syyrian, Afganistanin ja Jemenin kansalaisia. Nämä ovat kaikki maita, joiden kansalaisille on viime vuosina myönnetty kansainvälistä suojelua EU-maissa.

Turvapaikan tarve selvitetään turvapaikka-arvioinnissa, mutta turvapaikan saamisen kriteerit ovat tiukat. On siis myös mahdollista, että ihminen on paennut hätää, mutta hän ei siitä huolimatta täytä turvapaikan saamisen kriteerejä. Ihmisten jakaminen selkeästi pakolaisiin ja taloudellisiin siirtolaisiin onkin vaikeaa, sillä todellisuus on huomattavasti moninaisempi.

Valtion vastuu ja Dublin-asetus

Vastuu turvapaikka-arvioinnista on pääsääntöisesti sillä maalla, josta ihminen turvapaikkaa hakee. Vaikka ihminen tulisi esimerkiksi Suomeen hakemaan turvapaikkaa niin sanotusta turvallisesta maasta – esimerkiksi Ruotsista, josta hän ei kuitenkaan syystä tai toisesta turvapaikkaa hakenut – ei häntä voida automaattisesti palauttaa sinne, koska tällä turvallisella maalla ei ole mitään velvollisuutta ottaa häntä vastaan. Sama pätee Valko-Venäjän kautta Puolaan saapuneisiin turvapaikanhakijoihin, eli vaikka Valko-Venäjää pidettäisiin turvallisena maana, ei turvapaikkaa hakevia ihmisiä voida – tai pitäisi – automaattisesti palauttaa sinne.

Poikkeus tähän sääntöön on Dublin-asetus, joka on lähinnä EU-maiden välinen sopimus, ja joka siis sitoo vain sen solmineita maita, esimerkiksi Suomea ja Ruotsia. Suomi siis voi palauttaa turvapaikanhakijan Ruotsiin, jos asetuksen edellytykset täyttyvät. Suomi on myös käyttänyt tätä mahdollisuutta ja palauttanut Dublin-asetuksen mukaisesti noin 100–200 ihmistä vuosittain.

Valko-Venäjä sen sijaan ei kuulu EU:iin eikä näin ollen ole osa myöskään Dublin-asetusta, joten ihmisiä ei voida sen nojalla palauttaa Valko-Venäjälle. Sama pätee myös vuoden alussa EU:sta ja samalla Dublin-asetuksesta eronneeseen Iso-Britanniaan, joka ei pääsääntöisesti enää voi palauttaa turvapaikanhakijoita muualle Eurooppaan.

Dublin-asetuksen mukaan ihmisen turvapaikkahakemus tutkitaan vain yhdessä sopimusvaltiossa. Jos hän hakee uudelleen turvapaikkaa toisessa valtiossa, hakemus on otettava vastaan, mutta toinen valtio voi pyytää ensimmäiseltä lupaa palauttaa hänet takaisin ensimmäiseen valtioon, eikä uutta hakemusta silloin välttämättä tarvitse tutkia.

Dublin-asetuksen mukaan ihmisen turvapaikkahakemus tutkitaan vain yhdessä sopimusvaltiossa.

Asetuksessa määritellään, millä perustein vastuu hakijasta määräytyy. Mahdollisia perusteita on useita ja asetus määrittelee ne etusijajärjestyksessä. Yksinkertaistetusti järjestys voidaan esittää seuraavasti.

Ensisijaisesti vastuussa hakijasta on se valtio, jossa tällä on jo valmiiksi pakolaisena tai turvapaikanhakijana oleva perheenjäsen eli puoliso, alaikäinen lapsi tai alaikäisen huoltaja. Toissijaisesti hakijasta on vastuussa se valtio, johon hakijalla on oleskelulupa tai viisumi.

Kolmantena tulee se valtio, johon hakijan voidaan todistetusti näyttää saapuneen sopimusalueella ensimmäisenä. Saapuminen pitää pystyä todistamaan eikä sitä voida vain olettaa esimerkiksi vallitsevan tilanteen valossa. Jos mikään näistä ei toteudu, vastuussa on ensimmäinen valtio, johon turvapaikkahakemus on jätetty.

Asetus toimii pitkälti sormenjälkien perusteella. Turvapaikkaa mutta myös esimerkiksi viisumia hakevien sormenjäljet tallennetaan yhteiseen tietokantaan. Turvapaikkahakemusta jätettäessä tietokanta tarkastetaan, ja jos hakijan sormenjäljet löytyvät jostain toisesta maasta, aletaan selvittää, onko toinen maa vastuussa turvapaikkatutkinnasta ja voidaanko hänet lähettää tähän maahan.

Turvapaikanhakijaa ei siis voida vain sysätä lentokoneeseen tai rajan yli, vaan ensin valtion tulee varmistaa, minkä maan vastuulle turvapaikka-asia kuuluu sekä onko tämä maa myös tosiasiallisesti valmis ottamaan hakijan vastaan ja huolehtimaan turvapaikka-arvioinnista.

Dublin-asetus on epäoikeudenmukainen EU:n rajamaille, joihin monet ihmiset ensimmäisenä saapuvat. EU onkin yrittänyt sopia uutta oikeudenmukaisempaa vastuunjaon mallia solidaarisen vastuunkannon hengessä, mutta muun muassa Puola on vastustanut sen etenemistä.

Sopimus ei kuitenkaan velvoita valtiota lähettämään turvapaikanhakija toiseen maahan, vaan valtio voi myös päättää hoitaa turvapaikkakäsittelyn itse. Näin toimivat monet Euroopan maat, myös Suomi, vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin aikaan.

Käytännössä Dublin-asetus on epäoikeudenmukainen EU:n rajamaille, joihin monet ihmiset ensimmäisenä saapuvat. EU onkin yrittänyt sopia uutta oikeudenmukaisempaa vastuunjaon mallia solidaarisen vastuunkannon hengessä, mutta muun muassa Puola on vastustanut sen etenemistä. Puola ei – Unkarin, Tšekin ja Itävallan ohella – halua ottaa mitään osaa näihin järjestelyihin, joita Puolan pääministeri kutsui ”solidaarisuuspakoksi” vielä vuonna 2020.

Aiemmin nykyisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuus on näkynyt erityisesti Välimeren maissa, varsinkin Italiassa ja Kreikassa, mutta tämän vuoden myötä entistä selvemmin myös EU:n itärajalla Liettuassa ja Puolassa. Syksyn 2021 vaikutus Puolan kantaan jää nähtäväksi.

Turvapaikanhakijan oikeudet ja ”turvalliset maat”

Jotkut ajattelevat, että ihminen, joka tulee ”monien turvallisten maiden läpi” Saksaan tai vaikka Suomeen asti on väkisinkin taloudellinen siirtolainen, ei pakolainen. Nämä asiat eivät kuitenkaan liity toisiinsa. Vainoa paenneet ihmiset joutuvat aloittamaan elämän rakentamisen uudessa maasta lähes nollasta. Onnekkaimmat ovat ehtineet myydä omaisuutensa ennen lähtöä, vähemmän onnekkaat ovat paenneet niine hyvineen.

Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että kotimaastaan pakosta lähteneet ihmiset haluavat hakeutua maihin, joissa he uskovat olevan mahdollisuuksia uuden elämän rakentamiseen. Turvapaikanhakijoiden kanssa käymieni keskustelujen perusteella uuden elämän rakennuspalikoita ovat verkostot, kuten esimerkiksi Suomessa jo asuvat sukulaiset, tuttavat ja maanmiehet, yleinen ihmisoikeus- ja turvallisuustilanne, mahdollisuus tehdä töitä ja lapsille käydä koulua sekä naisten ja tyttöjen tasavertaiset mahdollisuudet. Nämä voidaan siis nähdä turvapaikanhakijoiden nimeäminä ”vetovoimatekijöitä”.

On ymmärrettävää, että kotimaastaan pakosta lähteneet ihmiset haluavat hakeutua maihin, joissa he uskovat olevan mahdollisuuksia uuden elämän rakentamiseen.

Ei ole olemassa mitään sopimusta, joka määrittelisi, mistä maasta turvapaikkaa tulee hakea. Ihmisellä on siis oikeus valita se maa, josta hän turvapaikkaa hakee, eikä tämä tee hänestä taloudellista siirtolaista. Koska oikeus hakea turvapaikkaa perustuu kansainvälisiin sopimuksiin, käytännössä turvapaikkaa voi hakea vain niistä maista, jotka ovat näihin sopimuksiin sitoutuneet. Näitä maita ovat yhtä lailla Valko-Venäjä, Puola kuin Suomi.

Myöskään Dublin-asetus ei sido yksilöitä vaan valtioita. Se ei siis velvoita ihmistä hakemaan turvapaikkaa jostain tietystä maasta. Sen sijaan se velvoittaa sopimusvaltioita ottamaan turvapaikanhakijan vastaan ja käsittelemään hänen turvapaikkahakemuksensa, jos vastuu turvapaikkakäsittelystä on valtiolla.

Ihmisellä on oikeus valita se maa, josta hän turvapaikkaa hakee, eikä tämä tee hänestä taloudellista siirtolaista.

Puhe ”ensimmäisestä turvallisesta maasta” sekä oletus, että ihminen olisi velvoitettu hakemaan turvapaikkaa juuri tuosta maasta, on siis yleinen väärinkäsitys. Vaikka ihminen tulisi EU:n alueelle Valko-Venäjän kautta, hänellä ei ole mitään velvollisuutta hakea turvapaikkaa juuri Valko-Venäjältä.

Tämä on pääsääntö, mutta käytännössä tilanne ei ole näin yksinkertainen. Turvapaikanhaku vaatii nimittäin yleensä, että ihminen hakeutuu fyysisesti siihen maahan, josta aikoo turvapaikkaa hakea. Turvapaikkaa ei siis voi hakea ulkomailla esimerkiksi suurlähetystöstä.

Rajojen ylitys ja rajatilat

Monet maat rajoittavat turvapaikan hakemisen vaatimaa fyysistä maahantuloa esimerkiksi viisumijärjestelyillä. Viisumeita ei välttämättä myönnetä niiden maiden kansalaisille, joista monet turvapaikanhakijat tulevat. Siksi he joutuvat rajoja ylittääkseen turvautumaan salakuljettajiin ja mahdollisesti hengenvaarallisiin epävirallisiin reitteihin, joihin kuuluvat esimerkiksi pitkät päivät Välimerellä tai syksyiset Puolan metsät.

Puolan tilanne näyttää olevan jonkinlainen rajatila. Tämä johtuu siitä, että ihmiset, jotka haluavat hakea turvapaikkaa, eivät ole välttämättä päässeet fyysisesti rajan yli, koska Puolan sotilaat ovat tukkineet heidän tiensä ja tällä tavoin fyysisesti estäneet heitä hakemasta turvapaikkaa. Koska medialla ja kansalaisjärjestöillä ei ole pääsyä rajalle, on kuitenkin tulkinnanvaraista ja raportoinnin puutteessa myös jossain määrin epäselvää, onko Puola rikkonut ihmisoikeuksia.

Monet maat rajoittavat turvapaikan hakemisen vaatimaa fyysistä maahantuloa esimerkiksi viisumijärjestelyillä.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ja Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö ovat kuitenkin jo syyskuussa ilmaisseet huolensa rajan tapahtumista ja muistuttaneet ihmisarvon loukkaamattomuudesta.

Ihmisoikeuksia kunnioittava lähestymistapa olisi sallia ihmisten jättää turvapaikkahakemuksensa ja taata heille luotettava ja oikeudenmukainen turvapaikkakäsittely. Tässä odotellessa Puolan rajalla raportoidaan virallisesti kuolleen jo 12 ihmistä, mutta luku voi olla korkeampikin.

Näitä asioita eivät raja-aidat ratkaise. Kun silloinen Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ehdotti raja-aidan rakentamista Meksikon rajalle, Euroopassa ilkuttiin suunnitelmille, vaikka raja-aitoja on noussut tasaisesti myös EU:n rajoille erityisesti vuoden 2015 tapahtumiin liittyen.

Tämän jälkeenkin Välimeren yli Eurooppaan on saapunut vähintään noin 100 000 ihmistä vuosittain. Puolan kohdalla sen sijaan puhutaan selvästi pienemmistä määristä, lokakuuhun 2021 mennessä noin 8000:sta ihmisestä.

Puolan rajalla raportoidaan virallisesti kuolleen jo 12 ihmistä, mutta luku voi olla korkeampikin.

Aitakeskustelussa lieneekin kyse EU:n viestistä turvapaikanhakua harkitseville ihmisille: älkää tulko tänne. Se on itse – ehkä tahattomasti – viestinyt naapurimaille kuten Valko-Venäjälle, että turvapaikanhakijat ovat toimiva ase EU:n painostamiseksi.

Euroopan unionin alueella asuu noin 2,8 miljoonaa pakolaista, miljoona vähemmän kuin pelkästään Turkissa. Koko maailmassa on kodeistaan muuttamaan pakotettuja ihmisiä peräti 84 miljoonaa. Ei siis voida väittää, että EU kantaisi kohtuuttoman vastuun maailman pakolaisista, päinvastoin.

Aitakeskustelussa lieneekin kyse EU:n viestistä turvapaikanhakua harkitseville ihmisille: älkää tulko tänne.

Ihmisoikeuksia ei kannata ottaa itsestäänselvyytenä, sillä niiden tarkoitus on suojalla jokaista meistä valtion mielivallalta. Turvapaikanhaku on ihmisoikeus, joiden kunnioittamiseen EU-maat ovat sitoutuneet vähintäänkin kansainvälisissä sopimuksissa, kansallisessa lainsäädännössä ja juhlapuheissa. EU:n toimet erityisesti raja-alueillaan eivät kuitenkaan tätä heijasta.

On myös tärkeää ymmärtää, että järjestelmä, jossa turvapaikkaa hakeakseen on käytettävä usein turvattomia reittejä päästäkseen turvaa mahdollisesti tarjoavaan maahan ei ole turvapaikanhakijoiden rakentama tai toivoma ratkaisu. Sen sijaan kyseessä on EU-maiden rakentama järjestelmä, johon turvapaikanhakijoiden on pakko mukautua, jotta he voisivat harjoittaa ihmisoikeuksiaan.

VTT Erna Bodström on post doc -tutkija Helsingin yliopiston Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä. Hän on tutkinut Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Julkaisu Turvapaikanhakijat, valtioiden vastuu ja Puolan rajatila ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syyskuussa 2015 idyllisen Välimeren rannalle huuhtoutuu pienen pojan ruumis. Kansainvälinen media raportoi, että kyseessä on Alan Kurdiksi kutsuttu syyrialaispoika, joka oli perheineen tulossa Eurooppaan hakemaan turvapaikkaa.

Vain muutamaa päivää aiemmin Saksan liittokansleri Angela Merkel oli kertonut, että Saksa sitoutuu tutkimaan syyrialaisten turvapaikanhakijoiden hakemukset. Ja vain muutama päivä myöhemmin silloinen pääministeri Juha Sipilä tarjosi kakkoskotiaan turvapaikanhakijoiden majoitukseen  .

Niin kutsutusta Euroopan pakolaiskriisistä on tänä syksynä tullut kuluneeksi viisi vuotta. Onkin oiva hetki pysähtyä ja muodostaa kokonaiskuvaa siitä, mitä oikein tapahtui ja missä ollaan nyt.

Syksyllä 2015 Suomeen saapui tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Ihmisiä tuli noin 30 000, vain pieni pisara maailman noin 65 miljoonasta pakolaisesta.

Vastauksena tähän vasta kuukausia vallassa ollut Sipilän hallitus laati joulukuussa 2015 uuden turvapaikkapoliittisen ohjelman, joka alkoi sanoilla: ”Suomen lyhyen aikavälin tavoitteena on katkaista turvapaikanhakijoiden hallitsematon virta maahamme”.

Muutamassa kuukaudessa, eli jo maaliskuussa 2016 turvapaikkahakemusten määrä painuikin tavanomaisemmalle tasolle, muutamaan sataan kuukausittain. Tämä ei kuitenkaan liittynyt hallituksen ohjelmaan, vaan ensisijaisesti siihen, että muut Euroopan unionin maat, erityisesti Makedonia ja Ruotsi, aloittivat rajatarkastukset, eivätkä ihmiset enää päässeet liikkumaan Kreikasta Keski- ja Pohjois-Eurooppaan. Turvapaikkapoliittisen ohjelman täytäntöönpanoa kuitenkin jatkettiin.

Turvapaikkapolitiikan muutokset

Ohjelman vaatimat toimenpiteet voidaan jakaa lainsäädäntöön ja käytäntöihin. Toukokuussa 2016 eduskunta poisti laista humanitaarisen suojelun kategorian. Syyskuussa 2016 eduskunta puolestaan muutti useita turvapaikanhakijoiden oikeusturvaan liittyviä lakeja.

Leimallista näille muutoksille oli, että niitä tehtiin paljon lyhyessä ajassa ilman, että niiden kokonaisvaikutuksia olisi arvioitu. Maksuttoman oikeusavun rajoittamisen ja valitusaikojen lyhentämisen tarkoituksena lienee ollut turvapaikkaprosessin tehostaminen ja kulujen karsiminen.

Oikeusministeriön tekemän selvityksen mukaan muutokset näyttävät päinvastoin pitkittäneen ja samalla kallistaneen prosesseja.

Käytännön tasolla ohjelma velvoitti turvapaikka-asioista vastaavaa Maahanmuuttovirastoa yhtenäistämään käytäntönsä muiden EU- ja Pohjoismaiden kanssa. Suurimpien turvapaikanhakijamaiden maaraportteja päivitettiin. Esimerkiksi Irakin vuoden 2016 maaraportissa kerrottiin, että pääkaupunki Bagdadissa löytyy kadulta päivittäin tunnistamattomia ruumiita, mutta joulukuussa 2015 maassa järjestettiin missikilpailut. Uudet maaraportit siis sisälsivät hyvin erilaista ja eritasoista ja välillä sattumanvaraiseltakin vaikuttavaa tietoa, jonka suhde maan turvallisuustilanteeseen näytti varsin irralliselta.

Turvapaikkaohjelman muutoksia lainsäädäntöön tehtiin paljon lyhyessä ajassa ilman, että niiden kokonaisvaikutuksia olisi arvioitu.

Myös toissijaisen suojelun myöntämistä kiristettiin ja sisäistä pakoa alettiin soveltaa enenevissä määrin. Toissijainen suojelu tarkoittaa oleskeluluvan myöntämistä silloin, kun turvapaikan varsin tarkat kriteerit eivät täyty, mutta ihminen on kuitenkin kotialueellaan vaarassa. Sitä on mahdollista myöntää esimerkiksi silloin, kun kotialueen turvallisuustilanne on hengenvaarallinen, mutta ihmiseen ei kuitenkaan kohdistu henkilökohtaista vainoa, kuten turvapaikka edellyttäisi.

Sisäinen pako puolestaan tarkoittaa, että ihminen ei voi turvallisesti palata kotiseudulleen, mutta viranomaisten arvion mukaan hänen on turvallista ja mahdollista asettua asumaan jollekin toiselle alueelle kotimaassaan. Erityisesti Afganistanin kohdalla sisäisen paon hyödyntäminen on varsin ongelmallista.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan esimerkiksi pääkaupunki Kabulin kohdalla sisäinen pako on pääsääntöisesti mahdotonta. Tämä johtuu sekä kaupungin huonosta turvallisuustilanteesta että jo kaupungissa olevien sisäisten pakolaisten suuresta määrästä, mikä on heikentänyt esimerkiksi työn tai ruoan saannin mahdollisuuksia.

Kiristyneen turvapaikkapolitiikan seuraukset

Turvapaikkapolitiikkaan tehdyt muutokset alkoivat näkyä tilastoissa jo kesällä 2016. Heinä-joulukuussa 2015 noin 60 prosenttia kaikista turvapaikkapäätöksistä oli myönteisiä. Vuotta myöhemmin heinä-joulukuussa 2016 enää noin 30 prosenttia päätöksistä oli myönteisiä.

Tämä tarkoittaa, että turvapaikkaprosessiin nopeasti ennen muutoksia päässeet saivat oleskeluluvan todennäköisemmin kuin pidempään odottaneet. Tämä koski jopa saman perheen jäseniä, joiden turvapaikkaperusteet olivat hyvin samankaltaiset.

Turvapaikkaprosessiin nopeasti ennen muutoksia päässeet saivat oleskeluluvan todennäköisemmin kuin pidempään odottaneet.

Sisäministeriö odotti vuodesta 2016 eteenpäin Maahanmuuttoviraston tehostavan toimintaansa merkittävästi turvapaikka-asioissa. Kun vuonna 2015 henkilöstö teki 54 turvapaikkapäätöstä henkilötyövuotta kohden, tämä nostettiin vuoden 2016 tavoitteessa 100 päätökseen henkilötyövuotta kohden.

Pian Maahanmuuttoviraston työntekijät kertoivat kiireestä ja stressistä: ”Virheitä tapahtuu ihan varmasti”.

Maahanmuuttoviraston prosessin ongelmista alkoi kertoa myös hallinto-oikeuksista virastoon palautettujen päätösten kasvava määrä. Kun vuonna 2015 hallinto-oikeus muutti viraston ratkaisua tai palautti päätöksen käsittelyyn 18 prosentissa tapauksia, oli tämä luku vuonna 2017 jo 31 prosenttia.

Turvapaikkapolitiikkaa koskevat selvitykset

Oikeuskansleri antoi alkuvuonna 2017 Maahanmuuttovirastolle moitteet muun muassa siitä, että virasto oli ennen humanitaarisen suojelun poistumista laista viivästyttänyt sellaisten hakemusten käsittelyä, joiden perusteella suojelua olisi saatettu myöntää.

Turvapaikkapäätöksiä analysoineessa Turun yliopiston, Åbo Akademin ja Yhdenvertaisuusvaltuutetun selvityksessä taas todettiin, että uskottavuuden arvioinnin kynnys näyttää nousseen vuosien 2015 ja 2017 välillä. Tämä tarkoittaa, että ihmisten kertoma heidän kokemastaan vainosta arvioidaan entistä helpommin valheeksi.

Maahanmuuttoviraston oma selvitys totesi, että systemaattisia virheitä ei ollut, mutta esimerkiksi tulkkauksessa on ollut ongelmia. Oikeusministeriön tilaama selvitys taasen totesi turvapaikanhakijoiden oikeusturvan vaarantuneen muutosten myötä.

Sisäministeriön vuonna 2019 toimeksi antama turvapaikkaprosessin niin sanottu riippumaton selvitys kertoi, että ongelmia on raportoitu turvapaikkaprosessin jokaisessa vaiheessa.

Maahanmuuttovirasto kertoo kehittäneensä turvapaikkaprosessia selvitysten jälkeen. Tämä palvelleekin uusia turvapaikanhakijoita. Sen sijaan se ei välttämättä ole helpottanut tilannetta niiden ihmisten kohdalla, jotka saapuivat syksyllä 2015 ja joiden turvapaikkaprosessi meni solmuun heti alusta alkaen.

Jos ensimmäinen turvapaikkaprosessi on ollut ongelmallinen eikä selkeitä uusia turvapaikkaperusteita ole, voi ensimmäisen prosessin korjaaminen olla lähes mahdotonta. Tällöin todellisena vaarana on, että ihminen palautetaan hengenvaaraan tai kidutuksen tai muun epäinhimillisen kohtelun uhriksi.

Turvapaikkaa on mahdollista hakea uudelleen. Rima uuden turvapaikkahakemuksen tutkinnalle on kuitenkin varsin korkea, ja sitä korotettiin ennestään vuoden 2019 lakimuutoksilla. Vuonna 2019 uusintahakemuksista jätettiin tutkimatta lähes 40 prosenttia.

Jos turvapaikkahakemus katsotaan aiheettomaksi ja se näin ollen jätetään tutkimatta, saattaa uusi päätös tulla jopa 24 tunnin sisällä. Tämä tarkoittaa, että jos ensimmäinen turvapaikkaprosessi on ollut ongelmallinen eikä selkeitä uusia turvapaikkaperusteita ole, voi ensimmäisen prosessin korjaaminen olla lähes mahdotonta. Tällöin todellisena vaarana on, että ihminen palautetaan hengenvaaraan tai kidutuksen tai muun epäinhimillisen kohtelun uhriksi.

Maahanmuuttovirasto ei seuraa palautettujen turvapaikanhakijoiden kohtaloita. Turvapaikanhakijoiden kanssa toimivat vapaaehtoiset kuitenkin seuraavat. He kertovat palaajiin kohdistuneesta väkivallasta, pidätyksistä ja esimerkiksi pakkotyöstä. Monet palaajat ovat myös yksinkertaisesti kadonneet. Oletettavasti vielä useammat ovat lähteneet uudelle pakomatkalle.

Viisi vuotta myöhemmin

Vuonna 2020 koronavirus on lähes pysäyttänyt niin turvapaikkahakemukset, palautukset kuin perheenyhdistämisetkin.

Vuosina 2015–2019 turvapaikkahakemuksia jätettiin yhteensä noin 52 000, joista yli puolet pelkästään syksyllä 2015. Samoina vuosina myönnettiin suojelua 18 000 ihmiselle. Oikeusasteiden hyväksymien turvapaikkavalitusten osuus on pysynyt korkealla, vaikka Maahanmuuttoviraston henkilötyövuotta kohden tekemien turvapaikkapäätösten määrä onkin pudonnut noin kolmasosaan vuoden 2016 huimasta tavoitteesta.

Pääministeri Sipilä ei koskaan majoittanut kotiinsa turvapaikanhakijoita, mutta sen sijaan sadat tavalliset suomalaiset ovat sittemmin avanneet kotinsa.

Turvapaikanhakijoiden kanssa toimivat vapaaehtoiset kertovat palaajiin kohdistuneesta väkivallasta, pidätyksistä ja esimerkiksi pakkotyöstä.

Vuonna 2019 aloittaneet Antti Rinteen ja sitten Sanna Marinin hallitukset eivät ole tehneet turvapaikkaprosessiin vaikuttavia muutoksia.

Monet Suomeen syksyllä 2015 saapuneista ihmisistä odottavat edelleen turvapaikkapäätöstä, joko ensimmäiseen tai uuteen turvapaikkahakemukseen. Jotkut ovat päätyneet suoranaiseen uusintahakemusten kierteeseen. Näille ihmisille viimeiset viisi vuotta ovat tarkoittaneet loputonta odottelua ja epävarmuutta, järjestelmän armoilla olemista, asumista jaetuissa huoneissa ja erossaoloa ja huolta perheestä.

Vaikka oleskelulupa irtoaisi, perhettä ei välttämättä saa Suomeen, sillä myös suojelua saaneiden perheenyhdistämistä kiristettiin vuonna 2016. Moni sanoo Suomeen tulemisen olleen heille suuri virhe. He kuvittelivat tulevansa ihmisoikeuksia kunnioittavaan maahan, mutta järjestelmä muuttui heidän jalkojensa alla.

Turvapaikanhakijat kuvittelivat tulevansa ihmisoikeuksia kunnioittavaan maahan, mutta järjestelmä muuttui heidän jalkojensa alla.

Turvapaikkaprosessia alettiin vuonna 2016 käyttää kiristyvän rajavalvonnan välineenä. Ensiksi se esti useampia jo Suomen rajojen sisäpuolella olevia ihmisiä saamasta suojelua ja siten jäämästä maahan. Toiseksi sen tarkoituksena oli pitää poissa uudet hakijat tai vähintäänkin rohkaista heitä menemään jonnekin muualle.

Esimerkiksi silloinen sisäministeri Paula Risikko ilmaisi asian vuonna 2016 näin: ”Suomi ei saa olla turvapaikanhakijoille muita maita houkuttelevampi”.

Tässä Suomi näyttää myös onnistuneen. Uusien turvapaikkahakemusten määrä on painunut alemmaksi kuin ennen vuotta 2015. Vuonna 2019 uusia turvapaikkahakemuksia jätettiin noin 2 500.

VTT Erna Bodström on affilioitunut tutkija Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä. Hän on tutkinut Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Julkaisu Viisi vuotta ”pakolaiskriisin” jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syksyllä 2015 Suomeen saapui noin 30 000 turvapaikanhakijaa. Jotkut heistä palasivat kotimaahansa tai jatkoivat matkaa muualle, mutta monet tulivat jäädäkseen.

Monet ihmiset näkevät tuon vuoden vedenjakajana Suomen maahanmuuttopolitiikassa. Sitä on vielä liian aikaista kommentoida, mutta maahanmuutto on ehkä sen jälkeen koskettanut useampaa ja tullut tutuksi useammalle ihmiselle kuin ennen.

Maahanmuutto Suomessa

Tilastokeskus tarjoaa tietoa monista väestöön liittyvistä seikoista, myös ulkomaan kansalaisten määrästä Suomessa. Vuodet 2015–16 eivät kuitenkaan erottaudu joukosta erityisemmin, vaan käyrä on kasvanut melko tasaista tahtia.

Osittain tähän vaikuttaa se, että turvapaikanhakijoita ei merkitä väestörekisteriin ennen kuin vasta silloin, kun heille myönnetään oleskelulupa. Vuosina 2015–16 saapuneet on siis merkitty mukaan väestöön vuodesta 2016 aina tähän vuoteen asti.

Maahanmuuton mekanismien ymmärtämiseksi on tärkeää huomioida ne syyt, joiden perusteella EU:n ulkopuolelta tulevat ihmiset saavat oleskeluluvan.

Maahanmuuttoviraston tilastojen mukaan tärkeimmät näistä ovat perhe ja työ, joiden perusteella myönnetään lähes yhtä paljon oleskelulupia, yhteensä noin 70 prosenttia kaikista myönnetyistä oleskeluluvista. Seuraavaksi suurin kategoria on opiskelu, ja vasta sen jälkeen kansainvälinen suojelu, kuten esimerkiksi turvapaikan myöntämisen tapauksessa.

Suurin osa Suomeen muuttaneista tulee aivan lähialueilta, kuten Virosta ja Venäjältä. Toisin sanoen turvapaikanhakijat eivät määrittele suomalaista maahanmuuttoa.

Suurin osa Suomeen muuttaneista tulee aivan lähialueilta, kuten Virosta ja Venäjältä. Seuraavaksi eniten ihmisiä tulee Irakista, Kiinasta, Ruotsista, Thaimaasta, Afganistanista ja Syyriasta. Viron ja Venäjän kansalaisia on kuitenkin yhtä paljon kuin näistä seuraavasta kuudesta maasta muuttaneita yhteensä.

Toisin sanoen turvapaikanhakijat eivät määrittele suomalaista maahanmuuttoa. Kaikille maahanmuuttajille monella tavoin määrittävä kokemus liittyy kuitenkin kotoutumiseen.

Englanniksi kotoutumiseen viitataan tyypillisesti sanalla integration, mutta Suomessa kotoutumiselle on oikeastaan kaksi sanaa.

Kotoutuminen tarkoittaa yleisesti maahan muuttaneen osallistumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Kotoutumislaissa on erityisesti korostettu maahan muuttaneen ja yhteiskunnan vuorovaikutteista kehitystä. Kotouttaminen taas tarkoittaa viranomaisten ja muiden tahojen tarjoamaa kotoutumisen tukea.

Kotoutuminen kulttuurisena prosessina

Kotoutumista on Suomessa tutkittu pääsääntöisesti kahdella tasolla: kotoutumispolitiikan ja kotoutumisen käytänteiden tasolla. Kotoutumispolitiikan tutkimus tarkastelee esimerkiksi kotoutumiseen liittyviä instituutioita ja lakeja, kuten sitä, miten kotoutumisen lait ovat syntyneet ja muuttuneet ja millaista eduskuntakeskustelua niistä on säätämisen yhteydessä käyty. Käytänteiden tutkimus puolestaan tarkastelee kotoutumisen toteutumista, esimerkiksi sitä, miten maahanmuuttajat työllistyvät, oppivat kieltä tai miten he asuvat.

Tutkimusta, joka yhdistäisi toisaalta sen, mitä kotoutumisesta säädetään, ja toisaalta sen, mitä kotoutuminen tarkoittaa käytäntöjen tasolla, on varsin vähän. Tästä syystä olisi tärkeää tarkastella kotoutumista myös kulttuurisena prosessina.

Kotoutuminen ei määrity ainoastaan politiikassa ja käytänteissä, vaan myös käsitteen esittämisessä ja kuvittelemisessa.

Kotoutuminen ei määrity ainoastaan politiikassa ja käytänteissä, vaan myös käsitteen esittämisessä ja kuvittelemisessa. Toisin sanoen, jos kotoutuminen esitetään ennen kaikkea työn kautta, työn rooli nousee todennäköisesti määrittelemään kotoutumista muita yhteiskunnan osa-alueita enemmän. Tästä kertovat myös aiemmat tutkijoiden havainnot.

Maahanmuuttajat työmarkkinoilla nähdään usein ratkaisuna hyvinvointivaltion heikentyvään huoltosuhteeseen. Hyvä maahanmuuttaja on näin ollen ennen kaikkea hyvä työntekijä. Suomalaisessa poliittisessa retoriikassa maahanmuuttajat nähdäänkin välineinä ja ennen kaikkea taloudellisina välineinä.

Kotoutumisen neljä osa-aluetta

Kotoutumisen kulttuuriseen prosessiin kuuluu neljä osa-aluetta. Näitä ovat kulttuurinen liike, kuviteltu kansallisvaltio, hyvät kansalaiset sekä valta ja kieli.

Kotoutumisessa ei ole ainoastaan kyse fyysisestä, vaan myös kulttuurisesta liikkeestä. Fyysinen liike maan rajojen yli on maahan muuton ja sitä myötä myös kotoutumisen edellytys — ilman muuttoa, ei ole tarvetta tai tilaisuutta kotoutumiseen. Tähän on viitannut muun muassa antropologi Arjun Appadurai, joka väittänyt liikkeen olevan yksi nykymaailman ydinominaisuuksista. Tällä hän ei kuitenkaan tarkoita pelkästään ihmisen liikettä, vaan myös teknologian, rahan, median ja ideoiden liikettä.

Meitä pitää jatkuvasti muistuttaa kansallisvaltion olemassaolosta vaikkapa liputuspäivien tai rajattujen sääkarttojen muodossa.

Kuvitellulla kansallisvaltiolla viittaan siihen, että kansallisvaltiot on luotu ja niitä myös ylläpidetään mielikuvien avulla. Kansallisvaltioita ei siis toisin sanoin ollut olemassa ennen kuin ne rakennettiin. Ennen Suomea ja suomalaisia, tällä Suomenniemellä asui esimerkiksi savolaisia, karjalaisia, hämäläisiä ja tietysti saamelaisia. Suomalaiset syntyivät, kun esi-isämme — erityisesti ruotsinkieliset — alkoivat rakentaa sitä keräämällä runoja, kirjoittamalla kirjallisuutta ja maalaamalla taidetta.

Nykyaikanakaan kansallisvaltio ei pysy koossa itsestään. Sen sijaan, kuten politiikan tutkija ja historioitsija Benedict Anderson sanoo, meitä pitää jatkuvasti muistuttaa sen olemassaolosta vaikkapa liputuspäivien tai rajattujen sääkarttojen muodossa. Vaikka kansallisvaltio onkin omanlaisensa ylläpidetty rakenne, kotoutumisessa kansallisvaltio edustaa kotoutumisen paikkaa hyvin konkreettisin tavoin.

Maahan muuttaneiden ei siis odoteta kotoutuvan pelkästään valtioon vaan nimenomaan kansallisvaltioon ja sen rakennettuun käsitykseen kansalaisuudesta.

Hyvät Kansalaiset

Kansallisvaltiossa asuvat kansalaiset ja myös heillä on oma osuutensa kotoutumisen kulttuurisessa prosessissa. Erityisesti Hyvät Kansalaiset toimivat kotoutumisen roolimalleina. Sosiologi Bridget Andersonin mukaan Hyvä Kansalaiset ovat ideaalisia kansalaisia, ahkeria ja lainkuuliaisia. Heidän vastapuolensa ovat Epäonnistuneet Kansalaiset, esimerkiksi rikolliset ja sosiaalipummit.

Kuten kansallisvaltio, myös Hyvät Kansalaiset ja heihin liitetyt ominaisuudet ovat rakennettuja. Väitöskirjan analyysissäni näkyy esimerkiksi, miten hiljaisuus rakennetaan Hyvän Kansalaisen ominaisuudeksi,  vaikka monissa muissa kulttuureissa hiljaisuus voitaisiin nähdä päinvastoin Epäonnistuneen Kansalaisen piirteenä.

Hyvät Kansalaiset asettuvat nimittäin lähtökohdaksi, johon maahanmuuttajan on mukauduttava. Toisin sanoen, Hyvä Maahanmuuttaja, joka – teoriassa – ollessaan tarpeeksi hyvä, ylennetään sitten kiitolliseksi Hyväksi Kansalaiseksi.

Hyvä Kansalaiset ovat ideaalisia kansalaisia, ahkeria ja lainkuuliaisia. Heidän vastapuolensa ovat Epäonnistuneet Kansalaiset, esimerkiksi rikolliset ja sosiaalipummit.

Ongelma on, kuten Bridget Anderson väittää, että Hyvä Maahanmuuttaja ei edes parhaimmillaan voi tulla Hyväksi Kansalaiseksi, vaan korkeintaan Riittävän Hyväksi tai Suvaituksi Kansalaiseksi. Hyväkään Maahanmuuttaja ei siis voi koskaan olla Hyvä Kansalainen.

Kielellä on valta rakentaa mielikuvia ja roolimalleja. Esimerkiksi ”pakolaiskriisistä” puhuminen asemoi kriisin turvapaikkaa hakeviin ihmisiin, ei esimerkiksi valtioiden välisiin valtasuhteisiin, rajapolitiikkaan tai hallinnolliseen vallankäyttöön.

Hyvä Maahanmuuttaja ei edes parhaimmillaan voi tulla Hyväksi Kansalaiseksi, vaan korkeintaan Riittävän Hyväksi tai Suvaituksi Kansalaiseksi.

Samalla tavoin sekä kuvat Välimeren rannalle huuhtoutuneesta pienestä pojasta, Alan Kurdista, että näennäisesti miehiä täyteen ahdetuista kumiveneistä ovat rakentaneet ymmärrystämme kriisistä. Kuvat eivät kerro, että naiset ja lapset on tapana istuttaa veneiden keskelle, koska sitä pidetään turvallisempana. Näin he eivät näy kuvissa.

Siksi myös kieli on osa kotoutumisen kulttuurista prosessia: Kieli rakentaa kulttuuria, ja kulttuuri toistuu kielen kautta. Kieleen siis liittyy valtaa. Kaikilla ei ole yhtäläistä valtaa. Suomessa viranomaisilla on suuri määrittelyvalta, sillä heihin luotetaan ja heitä käytetään usein valtamediassa kommentaattoreina.

Kotoutuminen tietopaketeissa

Väitöskirjassani olen analysoinut suomalaisten ministeriöiden maahanmuuttajille tekemiä tietopaketteja edellä mainittujen neljän näkökulman kautta. Tietopaketeilla on tyypillisesti nimiä kuten ”Tervetuloa Suomeen!” (2000, 2018), ”Suomeen töihin” (2006, 2014) ja ”Perustietoa Suomesta” (2011). Analysoin kaikkiaan yhtätoista vuosien 2000 ja 2018 välillä julkaistua tietopakettia, jotka on julkaissut pääasiassa työministeriö, sisäministeriö ja työ- ja elinkeinoministeriö.

Ainakin uudemmat paketit ovat suoraan kotoutumispolitiikan seurausta: kotoutumislaki vuodelta 2011 nimittäin velvoittaa viranomaiset tuottamaan tietoa maahan muuttaville ihmisille. Paketit kertovat jonkin verran kotoutumispolitiikasta, esimerkiksi lainsäädännöstä, mutta ne kertovat myös käytännön kotoutumisen järjestelyistä, kuten kieli- ja terveyspalveluista, koulutuksesta ja työttömyyspalveluista. Kotoutumisen politiikka ja käytännöt siis kohtaavat paketeissa ainakin ajatuksen tasolla.

Vaikka paketit kattavat miltei kaksi vuosikymmentä, niissä näkyy hyvin vähän muutoksia. Eroja niiden välillä kyllä on, mutta erot ovat lähinnä eri teemoista kertovien pakettien välillä, eivät eri aikoina tehtyjen pakettien välillä. Esimerkiksi eniten kielellistä vuorovaikutusta eli esimerkiksi lukijan huomioivia tervehdyksiä ja kysymyksiä  sisältävät paketit on tehty 2000-luvun puolivälissä sekä vuosina 2011 ja 2014.

Tutkimukseni aikajaksolla Suomi on muuttunut: vuonna 2000 Suomessa Nokia oli Suomen ylpeys ja elettiin niin kutsuttua IT-kuplan aikaa. IT-insinöörejä muutti Suomeen insinööripulaa palkkaamaan. Ammattikorkeakoulussa opetettiin, miten tietokonetta ja internetiä käytetään. Maailma alkoi pienentyä.

Vaikka paketit kattavat miltei kaksi vuosikymmentä, niissä näkyy hyvin vähän muutoksia.

Tietopakettien yleisö on siis muuttunut. Vuosikymmenen puolivälissä huolestuttiin suurien ikäluokkien eläköitymisestä ja alettiin tuoda Suomeen hoitajia Filippiineiltä. Vuoden 2008 finanssikriisin myötä maahanmuuttovastaisuus alkoi selvemmin nostaa päätään.

Osana laajempaa liikehdintää Eurooppaan myös Suomeen tuli tavallista enemmän turvapaikanhakijoita vuonna 2015. Hakijoiden määrä on kuitenkin nopeasti laskenut tämän jälkeen aiempaa matalammaksi: kun vuosina 2004–2014 turvapaikkahakemuksia jätettiin keskimäärin noin 3600 vuodessa, vuonna 2019 uusia turvapaikanhakijoita tuli vain noin 2500.

Vuonna 2019 suurimman osan uusista turvapaikkahakemuksista jättivät Turkin, Irakin ja Venäjän kansalaiset. Suomen ylpeys Nokiasta on lähinnä kaunis muisto, mutta hoitoalan työvoimapulaa tilkitään yhä samalla reseptillä.

Suomi ja maailma ovat muuttuneet, mutta tietopaketeissa tämä ei juurikaan näy. Mitä niissä siis näkyy?

Suomi Satumaana

Tietopaketeissa Suomi esitetään fantasiana, josta esitetään vain hienot ja kauniit puolet. Huonot puolet jätetään pois. Kotoutumisteksteissä Suomi on siis hymyilevien ihmisten hyvinvointivaltio täynnä luontoa.

Sen sijaan esimerkiksi rasismista tai verotuksesta ei juurikaan puhuta, ei ainakaan samalla yksityiskohtaisuudella kuin hyvistä asioista. Työttömyyskin tuodaan esille lähinnä työttömyystukien muodossa. Näiden tekstien valossa Suomi näyttää Satumaalta.

Paketeissa maahan muuttaneet kutsutaan mukaan rajatuille yhteiskunnan alueille, erityisesti työmarkkinoille, mutta ei yhteiskuntaan tai suomalaiseen kulttuuriin laajemmin. Tietopaketit päinvastoin jättävät kulttuurillisen kotoutumisen paljolti maahanmuuttajan omalle vastuulle.

Suomalaiset esitetään monenlaisissa yhteyksissä, esimerkiksi töissä, luonnon helmassa ja perheen kanssa. Maahan muuttaneet sen sijaan esitetään lähes ainoastaan töissä.

Tekstit esittävät suomalaiset ja maahan muuttaneet hyvin erilaisissa konteksteissa. Suomalaiset esitetään monenlaisissa yhteyksissä, esimerkiksi töissä, luonnon helmassa ja perheen kanssa. Maahan muuttaneet sen sijaan esitetään lähes ainoastaan töissä. Heitä ei kutsuta nauttimaan kävelystä meren rannalla tai peli-iltaan perheen kanssa.

Kotoutuminen esitetään vuorovaikutteisena prosessina lähinnä vain maahan muuttaneiden ja hyvinvointivaltion välillä, ei kansalaisten välillä laajemmin. Vuorovaikutteisuus näkyy teksteissä esimerkiksi palveluina ja tukina, joita valtio voi maahan muuttaneille tarjota. Vastavuoroisesti maahan muuttaneiden tulee oppia kieltä ja löytää töitä.

Tavalliset kansalaiset kuitenkin toimivat suomalaisessa yhteiskunnassa laajasti työnantajina ja esimerkiksi vuokranantajina. On selvää, että ilman heidän myötävaikutustaan työllistyminen voi olla vaikeaa. Tästä huolimatta paikallisia kansalaisia ei ohjata ottamaan vastuuta kotoutumisesta ainakaan käytännössä.   He saavat jäädä siitä erilleen, vaikka toimivat siinä keskeisinä portinvartijoina. Olisiko suomalaisille tarpeen tietopaketti siitä, miten kotoutumisessa voidaan tukea?

KTM Erna Bodström on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja tutkija Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä. Hän on tutkinut kotoutumisen tekstejä vuodesta 2011 ja Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan väitöskirjaan, joka tarkistettiin Helsingin yliopistossa 17.9.2020

Julkaisu ”Tervetuloa Satumaa-Suomeen!” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.