Sarjakuvataiteilija Riina Tanskasen näyttely Tympeät tytöt: Luokkakipuja Tampereen työväenmuseo Werstaalla on rikkonut kävijäennätyksiä. Näyttelyssä on esillä Tanskasen samannimisen sarjakuvakirjan originaalipiirroksia, joissa käsitellään tyttöyden ja talouden keskinäisiä suhteita. Tanskanen on saavuttanut tyttöyttä esittelevien yhteiskuntakriittisten sarjakuviensa ohella näkyvyyttä Instagramissa, jossa Tympeät tytöt -taidetilillä on yli 60 000 seuraajaa. Tanskanen on myös palkittu tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla vuonna 2022.

Työllään Tanskanen popularisoi feminismiä: hän tuo sen suurten yleisöjen nähtäväksi ja koettavaksi. Tarkastelemme ”Tympeät tytöt: Luokkakipuja” -näyttelyä ja sen suosiota populaarifeminismistä käydyn tutkimuskeskustelun valossa ja pohdimme feminismiä 2020-luvun Suomessa.

Feminismi on 2010-luvulla popularisoitunut: siitä on tullut osa populaari- ja kulutuskulttuuria, trendikäs identiteetti puhuttelee etenkin nuoria naisia. Julkisuuden henkilöt julistautuvat feministeiksi, naisille ja tytöille suunnatuissa lehdissä, tv-sarjoissa, elokuvissa ja kirjallisuudessa käsitellään feminismiä. Lisäksi feminismi leviää sosiaalisen median kampanjoiden välityksellä.

Populaarifeminismiä on kritisoitu feministisessä media- ja kulttuurintutkimuksessa muun muassa sen kaupallisuudesta ja sukupuolittuneiden valtarakenteiden sivuuttamisesta. Populaarifeminismin on sanottu olevan sisällöltään epämääräistä, muodoltaan visuaalista ja hengeltään nautiskelevaa, iloista ja kulutuskeskeistä. Sitä on syytetty feminismin historian sivuuttamisesta ja kollektiivisten kamppailujen korvaamisesta yksilökeskeisellä itsehoivalla.

Tanskasen näyttely kiistatta popularisoi feminismiä, ja Tanskanen myös luonnehtii itseään feminismin popularisoijaksi. Luokkakipuja-näyttely ei kuitenkaan sivuuta sukupuolittuneita rakenteita vaan yhdistää ne rodullistuneeseen sekä yhteiskuntaluokkaan ja alueellisuuteen liittyvään valtaan. Näyttelyn ytimessä on taloudellis-yhteiskunnallisten valtarakenteiden näkyminen arjen, henkilökohtaisen, kokemuksellisen ja ruumiillisen tasolla.

Pohdimme, miten Tanskasen näyttely kuvastaa laajempaa yhteiskunnallisten liikkeiden muutosta sekä populaarifeminismin rajoja ja mahdollisuuksia. Pohdimme myös populaarifeminismin suhdetta suomalaiseen valtiofeminismin perinteeseen.

Luokkakipuja osana feminismin popularisoitumista

Tanskanen on terävä yhteiskuntakriitikko, mutta näyttelyn suosio heijastaa myös populaarifeminismille ominaisia piirteitä: visuaalista ilotulitusta ja affektiivisuutta eli kykyä herättää katsojissa tunteita. Samat ainekset on tunnistettu myös osaksi datajättien pelikirjaa, jossa lisäarvoa pyritään tiristämään juuri tunteisiin vetoamalla.

Tanskasen mainetta niittänyt Instagram-tili ja näyttelyn sisältöihin liittyvät suuret jakomäärät kertovat tällöin paitsi populaarifeministisen sisällön suosiosta, myös tähän elimellisesti kytköksissä olevasta alustakapitalismista.

Kehitys on raivannut tilaa suurelle joukolle toimijoita ja yleisöjä liittyä osaksi feminististä liikettä – tai ainakin kokea yhteyttä siihen. Mukaan ovat mahtuneet niin hashtageja kierrättävät yksittäiset somekäyttäjät, kulttuurin ja politiikan liepeillä toimivat meemitilit kuin kaupallista toimintaa harjoittavat bisnekset, jotka myyvät tuotteitaan feministiseen eetokseen paikantuvilla lupauksilla.

Vaikka alustatalous on auttanut popularisoimaan feminismiä, kiinnostavin kysymys ei nähdäksemme koske niiden epäpyhäksi miellettyä liittoa. Kuten on huomautettu, uusliberalismin ja globaalin kapitalismin määrittämässä poliittisessa ilmastossa perinteisten, oikeuksia ajavien yhteiskunnallisten liikkeiden asema on joka tapauksessa hutera.

Näyttely kutsuu ihmisiä yhteen kokemaan osallisuutta tärkeäksi miellettyyn kollektiiviseen tarkoitusperään. Lohduton kuva sisältää myös lohtua.

Mielekkäämpää onkin pohtia populaarin feminismin muutosvoimaa: missä määrin populaarifeministiset sisällöt voivat laajentaa poliittista mielikuvitusta ja tarjota kielen, jonka avulla yhteiskuntaa voidaan ajatella toisin?

Ajoittain Tanskasen miltei akateemista argumentaatiota muistuttava taide herättää kysymyksen kohdeyleisöistä: onko näyttely suunnattu suurelle yleisölle vai pikemminkin heille, joita feminismin henki vetää puoleensa?

Kenties tähän paikantuu osa näyttelyn muutosvoimaa: se ei pyri olemaan liian tavoitettava eikä iloittelevan nautiskeleva, eikä se myöskään sorru moralisoivaan ihmisoikeuspuheeseen, jolla oma eetos järkeistetään ainoaksi tavaksi jäsentää yhteiskunta.

Sen sijaan näyttely kutsuu ihmisiä yhteen kokemaan osallisuutta tärkeäksi miellettyyn kollektiiviseen tarkoitusperään. Lohduton kuva sisältää myös lohtua: ”Tytöt eksyvät yhä kutomaansa tahmeaan verkkoon, sisartensa syliin, mutta laulu vahvistuu”, kuten Tanskanen sarjakuvassaan esittää.

Tässä mielessä kyse ei ole vain ontosta popularisoidusta representaatiosta vaan demokraattisten subjektiasemien synnyttämisestä, joihin liittyy toivo ja intohimo tavoitella muutosta.

Sarjakuva feministisen vaikuttamisen keinona

Luokkakipuja-näyttely asettuu populaarifeminismin jatkumolle myös muodoltaan: sarjakuva puhuttelee suurta yleisöä. Vaikka sarjakuvan historia on Suomessa ja maailmalla melko miesvaltainen, on naistekijöitä ollut olemassa jo aivan suomalaisen sarjakuvan alkuvuosilta alkaen. Feministisen sarjakuvan aalto alkoi Suomessa 1990-luvun alussa, erityisesti Naarassarjat-lehden perustamisen jälkeen. Tällä hetkellä feministisen sarjakuvan asiaa ajaa erityisesti Feministinen sarjakuvatoiminta -verkosto.

Sarjakuva on feministisen viestinnän muotona monitahoinen. Sarjakuva on visuaalisena viestinä helposti ymmärrettävä, samastuttava ja jaettava, mutta silti sisältörikas. Sosiaalisessa mediassa tekstipainotteinen sisältö jää usein kuva- tai videotulvan jalkoihin, mutta sarjakuvan avulla on mahdollista elävöittää asiatekstiä niin, että lukija pysähtyy viestin äärelle. Suositun sarjakuvan avulla Tanskanen tuottaa ja jakaa tietoa sukupuolittuneista valtarakenteista saavutettavasti ja samastuttavasti.

Monet sarjakuvantekijät ovat kommentoineet sarjakuvan olevan saavutettavaa lukijan lisäksi tekijälle. Sarjakuvan tekeminen onnistuu edullisilla välineillä, eikä se vaadi suurta tiimiä valmistuakseen. Tämä kerronnan välineen helppous madaltaa sarjakuvan aloittamisen kynnystä. Valmiin sarjakuvan tekeminen on mahdollista ilman kenenkään lupaa. Siksi feministinen tai muu vähemmistösarjakuva voi toimia riippumattoman aktivismin välineenä.

Painavaa yhteiskuntakritiikkiä kevyessä muodossa

Populaarifeminismiä on tutkittu etenkin angloamerikkalaisessa kontekstissa. Tutkimus asettuu osaksi pidempää perinnettä, jossa erilaisia feminiinisyyteen ja feminismiin kytkeytyviä kulttuurisia virtoja on tulkittu kriittisesti ja kyseenalaistaen. Populaarifeminismin tutkimuksessa näkökulma on tällöin ikään kuin valmiiksi aiemmasta tutkimusperinteestä annettu. Populaarifeminismin nähdään nostattavan henkeä, jossa keskeistä on yksilöiden menestyminen ja keskiluokkaiseen kulutukseen liittyvä mielihyvä.

Populaarifeminismin subjekti on tällöin uusliberaali subjekti, jota määrittää kapitalistisen logiikan ulottuminen kaikille elämänalueille työstä politiikkaan ja rakkauteen. Tutkimusperinteessä sama kritiikki, joka 2000-luvulla kohdistui postfeminismiksi nimettyyn, naisten yksilöllistä vapautta ja voimaantumista korostavaan ajattelutapaan, tuntuu osuvan lähes muuttumattomana myös 2020-luvun populaarifeminismiin. Tästä näkökulmasta katsottuna populaarin keveys uhkaa piilottaa tai siirtää paikaltaan rakenteellisen ja “painavan” feministisen kritiikin ja muutosvoiman.

Tanskasen feministinen ote ei ole millään tavalla kevyt. Pikemmin sarjakuvat vyöryttävät ajankohdalle ominaista kapitalismin vastaista ja feminististä kritiikkiä kovalla voimalla ja tekstimassalla.

Tanskasen ”Luokkakipuja” vastustaa onnistuneesti angloamerikkalaisen tutkimusperinteen tarjoamaa tulkintaa. Teosten visuaalinen maailma lainaa ja työstää pastellimaista keveyttä ja “tyttömäisyyttä”, mutta Tanskasen feministinen ote ei ole millään tavalla kevyt. Pikemmin sarjakuvat vyöryttävät ajankohdalle ominaista kapitalismin vastaista ja feminististä kritiikkiä kovalla voimalla ja tekstimassalla. Toisin kuin populaarifeminismin tutkimuksessa on esitetty, feminismin popularisoiminen ei Tanskaselle tarkoita sen muuttamista “helpommin sulatettavaan” muotoon siinä mielessä, että kriittinen ote lieventyisi tai vesittyisi.

”Luokkakipuja” käsittelee kapitalismia, uusliberalismia, rodullisuutta, luokkaa, syrjäseuduiksi nimettyjä alueita ja muita rakenteellisia kysymyksiä syvällisesti ja feministiseen tutkimusperinteeseen nojaten, mutta korostaen kokemuksellista ja kehollista näkökulmaa. Tässä mielessä ”Luokkakipujen” tiedon tuotannon politiikka on juuri feminististä politiikkaa, jossa henkilökohtainen on poliittista ja poliittinen henkilökohtaista – joskin ilman oletusta henkilökohtaisen paikantumisesta juuri tietyn henkilön “autenttisiin” kokemuksiin.

Poliittisesti ”Luokkakipujen” näkökulma on siis hyvinkin samankaltainen kuin angloamerikkalaisen populaarifeminismin tutkimuksen. ”Luokkakipuja” kritisoi esimerkiksi yksilölliseen voimaantumiseen ja taloudelliseen vaurastumiseen keskittyvää girlboss-puhetta, mutta tekee sen populaarin feminismin keinoin.

Luokkakipuja jatkaa suomalaisen valtiofeminismin perinnettä

Luokkakipuja osoittaa myös, että populaarifeminismi muodostuu omannäköisekseen eri aikoina ja eri paikoissa. Ehdotamme, että Tanskasen näyttelyä ja sarjakuvateosta voi lukea populaarifeminismin sekoittumisena Suomelle tyypilliseen pohjoismaiseen valtiofeminismin perinteeseen ja pitkäjänteisiin tasa-arvopoliittisiin kamppailuihin.

Suomalaiselle feminismille on ollut tyypillistä maltillisuus, valtiokeskeisyys ja feminististen tavoitteiden edistäminen yhteistyössä nais- ja tasa-arvojärjestöjen, poliitikkojen, tasa-arvoviranomaisten ja tutkijoiden kesken. Valtio on kuitenkin osoittautunut epäluotettavaksi kumppaniksi feministeille: tuen sijaan se on tarjonnut esimerkiksi sukupuolten tasa-arvoa heikentävää talouskuria.

Näyttelyä ja sarjakuvateosta voi lukea populaarifeminismin sekoittumisena Suomelle tyypilliseen pohjoismaiseen valtiofeminismin perinteeseen ja pitkäjänteisiin tasa-arvopoliittisiin kamppailuihin.

Luokkakipuja-näyttely tarkastelee populaarifeministisellä otteella perinteisiä valtiofeminismin teemoja, kuten seksuaalista itsemääräämisoikeutta, työelämän tasa-arvoa sekä naisten hoivavastuuta. Se ei kuitenkaan suuntaa viestiään epäluotettavalle valtiolle tai poliittisille toimijoille, vaan vaikuttaa kansalaisyhteiskunnan välityksellä tuomalla suuren yleisön näkyville epätasa-arvoa.

Kuvatessaan feminismiä kollektiivisena poliittisena kamppailuna Luokkakipuja-näyttely jatkaa valtiofeminismin perinnettä. Näyttelyssä on vahvasti läsnä naisliikkeen historia, usein työläisnaisten näkökulmasta katsottuna. Näyttelyn voi ajatella kutsuvan myös katsojansa feministiseen kamppailuun.

Luokkakipuja-näyttely myös laajentaa keskustelua epätasa-arvosta alueille, joille valtiofeminismi ei ole kurottanut: markkinatalouden synnyttämään ja vahvistamaan globaaliin epätasa-arvoon, ekokriisin sukupuolittuneisiin vaikutuksiin ja etenkin nuorten naisten kokemiin suorituspaineisiin sukupuolittuneessa yhteiskunnassa.

Populaarifeminismin mahdollisuudet

Riina Tanskasen ”Luokkakipuja” rakentaa yhteiskuntakritiikkinsä populaarikulttuurin säihkyvälle pinnalle: näyttely hyödyntää henkilökohtaisuutta, kokemuksellisuutta, visuaalisuutta ja tyttömäistä estetiikkaa, mutta kääntää ne käyttövoimaksi kollektiiviseen kamppailuun valtarakenteita vastaan.

Näyttely ja sen suosio osoittavat, että vaikka populaarifeminismi voi olla sisällöllisesti vesitettyä feminismiä, sen ei automaattisesti tarvitse olla sitä. Feminismi yhteiskunnallisena kamppailuna ei vain mukaudu alustatalouden sekä populaari- ja kulutuskulttuurin logiikkaan vaan myös taivuttaa niitä omiin tarkoitusperiinsä.

Näyttely ja sen suosio herättävät kuitenkin kysymyksen: onko ajassamme tilaa feminismille, joka ei ole kaunista, miellyttävää ja suosittua?

FT Julius Hokkanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa

YTT, dosentti Katariina Mäkinen on tutkija Tampereen yliopistossa

Henry-Paul Ontto-Panula on sarjakuvataiteilija

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sukupuolentutkimuksen apulaisprofessori Tampereen yliopistossa

Kirjoittajat työskentelevät Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa Populaarifeminismiä Pohjoismaassa: Kapitalismin uusi henki ja popularisoidut protestit (POPFEM)

Artikkelin kuva: Riina Tanskanen: Kutojanaiset (2025) / Työväenmuseo Werstas

Julkaisu Politiikasta taidetta: Pinkkiä yhteiskuntakritiikkiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

UNIDEMO- ja FEMTIE -tutkimusprojektien yhteinen podcast käsittelee demokratiaa ja akateemista itsehallintoa suomalaisissa yliopistoissa feministisen poliittisen talouden näkökulmista.

Tässä vuoden 2024 lopulla tallennetussa keskustelussa Demokratia yliopistoissa: edustuksellisen demokratian kriisi ja yliopistojen itsehallinto, eli UNIDEMO-tutkimushankkeen varajohtaja Mikko Poutanen ja Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan – Feministisen tiedon ja politiikan jännitteet strategisessa valtiossa, eli FEMTIE-tutkimushankkeen johtaja Hanna Ylöstalo keskustelevat politiikasta, demokratiasta ja työstä yliopistolla.

FEMTIE-tutkimushankkeen viisiosaisen Feminismiä talouteen -podcastin innoittama keskustelu pohtii tasa-arvon ja feministisen tutkimuksen yhteyksiä suomalaiseen yliopistodemokratiaan ja akateemiseen itsehallintoon. Jo päättynyt tutkimushanke on myös julkaissut Feminismiä talouteen: opas kriittiseen talouslukutaitoon -kirjan syksyllä 2024. Hankkeen viisi keskeisintä teemaa olivat taloutta koskeva tieto, yhteiskunnallinen keskustelu, talouspolitiikka, feminismin markkinaistaminen ja talouden vaihtoehtovisiot.

UNIDEMO puolestaan tutkii nimensä mukaisesti suomalaisten yliopistojen ja yliopistolaisten itsehallintoa sekä yliopistodemokratian toteutumisen haasteita ja edellytyksiä. Suomalainen yliopistokenttä on suorastaan mullistunut 2000-luvulla, ja ammattijohtaminen tai managerialismi on vakiintunut yliopistoissa akateemisen itsehallinnon kustannuksella. Samaan aikaan yliopistolla on yhä suurempi taloudellinen rooli yhteiskunnassa ja yliopistolaiset ovat yhä voimakkaampien tehokkuusvaatimusten ja tulosohjauksen piirissä.

Politiikkatason päätökset ovat johtaneet toimiin yliopistoissa, jotka vaikuttavat myös yksilöihin – eihän tulosohjauksessa muutoin olisikaan järkeä. Kun tähän vielä yhdistetään melko arvaamattomiksi ja pirstaleisiksi muuttuneet akateemisen työurat, syntyy akatemiaan myös tietynlainen niukkuuden ja jatkuvan kilpailun työkulttuuri.

Tähän kokonaisuuteen demokraattisen itsehallinnon arvot sopivat huonosti, ja tässä suhteessa muutos onkin ollut nopeaa ja intensiivistä. Valtaa yliopistoissa on keskitetty ylemmäs aiempaa harvempien käsiin, eivätkä yliopistolaiset oikein koe enää voivansa vaikuttaa yliopiston päätöksentekoon. UNIDEMO on yhä käynnissä, mutta tulosohjauksen edellyttämät tuotokset ovat pian tuloillaan.

Itseisarvo vai välinearvo?

Edellä kuvatun valossa talouskeskeisyyttä voi kuvata yhdeksi suomalaista yliopistomaailmaa nykyään määrittäväksi piirteeksi. Talouden arvot ja taloudellinen ajattelu leviävät yhä laajemmin muillekin yhteiskunnan ja politiikan alueille. FEMTIE-hankkeessa on esimerkiksi huomattu niin ikään tasa-arvopolitiikan mukautuminen managerialistiseen johtamiskulttuuriin, jossa tasa-arvon edistämisestä on tullut tuloskeskeistä, projektimaista, jatkuvasti seurattua ja arvioitua sekä tehokkuuteen pyrkivää toimintaa.

Talouskeskeisyys poistaa toiminnan oman itseisarvon myös tieteeltä ja sivistykseltä.

Yhteiskuntapolitiikan tutkija Raija Julkunen onkin osuvasti todennut, että uudessa poliittisessa tyylissä tasa-arvon edistäminen vaatii naisten taistelujen sijaan tiettyjen tekniikoiden hallintaa. Samalla tasa-arvon edistämisen tavoite jää taka-alalle: edistymistä ja onnistumista mitataan sillä, miten asetetut toimenpiteet on toteutuneet. Siksi toimenpiteet ovatkin yhä useammin erilaisten toimintavaihtoehtojen selvittämistä tai sukupuolinäkökulman sisällyttämistä lähes valmiisiin politiikkoihin sen sijaan, että tasa-arvopolitiikassa asetettaisiin uusia tasa-arvopoliittisia tavoitteita.

Talouskeskeisyys poistaa toiminnan oman itseisarvon myös tieteeltä ja sivistykseltä. Samalla tavoin yliopistot on sidottu osaksi taloudellista arvontuotantoa ja kilpailukykyä; tutkimuskirjallisuudessa puhutaan akateemisesta kapitalismista. Mutta työtä tehdään usein kuitenkin sisäisellä motivaatiolla ja juuri sen itseisarvon vuoksi.

Yhteisöllisyys voimavarana

Jyväskylän yliopiston koulutustutkimuksen emeritusprofessori Jussi Välimaa katsoo suomalaisissa yliopistoissa tapahtuneen eräänlaisen jakaantumisen yliopistoon strategisesti johdettuna yritysmäisenä linjaorganisaationa, jota kiinnostaa talous ja brändi, ja yliopistoon instituutiona yhteisöineen ja traditioineen. Tästä syntyy syviä ristiriitoja yliopistojen sisälle.

Oma-aloitteinen järjestäytyminen on ollut elintärkeä voimavara monen tieteenalan, kuten esimerkiksi sukupuolentutkimuksen muotoutumiselle. Tuloskeskeisyyden paineessa monet yliopistolaiset – niin tutkijat ja opettajat kuin opiskelijatkin – voivat kokea yhteisöllisen tekemisen ylimääräisenä. Toisille taas yhteisöllisyys on yhä tärkeää ja voimaannuttavaa, mutta on muuttanut luonnettaan terapeuttiseksi tueksi, joka auttaa jaksamaan nykyisissä rakenteissa. Energiaa rakenteiden muuttamiseen on kovin vähän.

FEMTIE-hankkeen puitteissa yhteisöllinen työ nivoutui osaksi tuottavan työn edellytyksiä: kun perinteisesti taloudesta puhutaan niin kutsutun tuottavan talouden kautta, eli palkkatyön ja markkinoilla tapahtuvan toiminnan kautta, niin feministisessä poliittisen talouden tutkimuksessa on nostettu esiin myös se työ ja toiminta, mikä kannattelee kaikkea muuta taloudellista toimintaa. Tätä kutsutaan sosiaaliseksi uusintamiseksi.

Se on esimerkiksi hoivaa, kasvatusta, siivousta, ruuanlaittoa, naapuriapua, joka mahdollistaa elämän järjestymisen niin, että palkkatöissä voidaan käydä. Vaikka tätä tehdään myös palkkatyönä monissa hyvinvointivaltion palveluissa, kuten päiväkodeissa tai sairaaloissa, merkittävä osa siitä on palkatonta työtä esimerkiksi kodeissa. Se on myös edelleen valtaosin naisten tekemää työtä.

Vastaavaa työtä löytyy myös yliopistoista, missä sitä kuvataan akateemiseksi kodinhoitotyöksi. Samaan tapaan kuin sosiaalinen uusintaminen, myös akateeminen kodinhoitotyö on näkymätöntä ja aliarvostettua. Siitä hyötyy koko akateeminen yhteisö, mutta se on näkyvää vain niille, jotka sitä tekevät – muille se näkyy niin, että asiat sujuvat niin hyvin, ettei tarvitse ajatella, mikä sen sujumisen mahdollistaa. Tämäkin on tutkimusten mukaan sukupuolittunutta – naiset tekevät akateemisesta kodinhoitotyöstä usein suuremman osuuden.

Myös akateeminen kodinhoitotyö on näkymätöntä ja aliarvostettua. Siitä hyötyy koko akateeminen yhteisö, mutta se on näkyvää vain niille, jotka sitä tekevät – muille se näkyy niin, että asiat sujuvat niin hyvin, ettei tarvitse ajatella, mikä sen sujumisen mahdollistaa.

Esimerkiksi tiedelehtien toimittaminen ja vertaisarvioijana toimiminen ovat tärkeyteensä nähden usein aliarvostettuja. Työlle ei usein lasketa erillistä arvoa, eikä se kilpaile tutkimusjulkaisujen määrän kanssa vaikkapa ansioluettelossa tärkeydestä, vaikka ilman sitä tutkimusjulkaisuja ei syntyisi.

Akateeminen kodinhoitotyö voi silti olla äärimmäisen motivoivaa tutkijoille ja se koetaan merkitykselliseksi, eli itseisarvoiseksi, mutta sen välinearvo jää usein aika heikoksi. Koska tutkijoilla ja opettajilla on entistä vähemmän aikaa, heikommin ansioita kerryttävä akateeminen kodinhoitotyö jää herkästi tärkeysjärjestyksessä loppupäähän. Tämä koskee tietysti myös opintoputkessa hikoilevia opiskelijoita.

Yhteisöllisen työn arvon tunnistaminen ja tunnustaminen voisi parantaa nykytilannetta. Se on tarpeen, sillä akateeminen itsehallinto saattaa myös herkästi tulla tulkituksi ylimääräisenä ja välinearvottomana, mutta silti runsaasti aikaa vaativana, akateemisena kodinhoitotyönä.

Kun osallistuminen edustukselliseen päätöksentekoon ja yhteisten asioiden hoitamiseen tuntuu kiitoksettomalta, se kasautuu yhä harvempien vastuulle. Tuntuu siltä, että tässä yliopisto heijastelee laajemmin yhteiskuntaamme ja suhdettamme demokratiaan; demokratialla on enenevissä määrin maine hitaana ja kankeana prosessina, joka ei kykene reagoimaan kiihtyviin modernin ajan muutoksiin riittävän nopeasti.

Managerialismiin ja ammattijohtajuuteen tukeutuminen tuntuu ehkä lohdulliselta juuri siksi, että se vapauttaa itsehallinnon vastuusta. Yliopistolaiset ovat esimerkiksi Jyväskylän yliopiston apulaisprofessori Hanna Kuuselan mukaan antaneet itse itsemääräämisvaltansa pois.

Voiko tutkimus tavoitella parempaa maailmaa?

Perinteinen käsitys tieteestä usein edellyttää, että tieteen tehtävä on vain kuvata maailmaa sellaisena kuin se on, eikä ottaa kantaa siihen, millainen esimerkiksi tasa-arvoisemman, oikeudenmukaisemman maailman, tai edes moniäänisemmän yhteiskunnallisen ja tieteellisen keskustelun tulisi olla. Kuitenkin esimerkiksi UNIDEMO-hankkeen piirissä lähdetään siitä, että demokratialla on itseisarvo – aivan kuten sivistyksellä ja korkeakoulutuksellakin.

Tutkimuksen taustalla voi siis olla normatiivinen ajatus paremman tai laajemman ymmärryksen synnyttämisestä ja myös jonkinlaisesta toimintaan kutsumisesta – että tehdään asioita paremmin kuin aiemmin on tehty. Tämä ajatus on läsnä niin FEMTIE- kuin UNIDEMO-tutkimushankkeessa.

Tavoitteellisesti yliopistolta juuri odotetaan paremman maailman rakentamista. Siksi on paikallaan huomauttaa, että se ei tyhjene taloudellisen arvon tuottamiseen.

Esimerkiksi feministiteoreetikko Amy Allen on sanonut, että feministisessä teoriassa on kyse sekä alistuksen mekanismien että vapautumisen ehtojen analyysistä. Eli feministinen teoria ja tutkimus yhtäältä tuottaa ymmärrystä esimerkiksi taloudellisesta eriarvoisuudesta ja toisaalta tarjoaa aineksia paremman maailman visioille ja rakentamiselle. Se, että ymmärtää talouden lähtökohtaisesti eriarvoiseksi järjestelmäksi ja analysoi näitä eriarvoisuuden muotoja jo itsessään laajentaa taloutta koskevaa tietoa ja tutkimusta.

Feministinen analyysi asettaa vaihtoehtojen kuvittelun nykyisille yhteiskuntajärjestyksille myös tieteen tehtäväksi sen sijaan, että tiede ja tutkimus asettuisi niiden ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Tällöin suomalaistenkin yliopistojen perustuslaissa määritelty tehtävä ”edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa” täytyy ymmärtää sen laajemmassa merkityksessä.

Etenkin sivistysyliopiston tehtävä on ollut kasvattaa kriittisesti ajattelevia kansalaisia, rakentaa osallistuvaa akateemista kansalaisuutta ja palvella yhteiskunnallisesti tarpeellista kriittisen tiedontuotannon intressiä. Tavoitteellisesti yliopistolta juuri odotetaan paremman maailman rakentamista. Siksi on paikallaan huomauttaa, että se ei tyhjene taloudellisen arvon tuottamiseen.

YTT Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden entinen vastaava päätoimittaja (2019–23). Poutanen toimii myös UNIDEMO-hankkeen varajohtajana.

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo toimii sukupuolentutkimuksen apulaisprofessorina Tampereen yliopistossa ja johtaa FEMTIE-hanketta.

Politiikasta-podcastien tekninen toimittaja on toimituskunnan jäsen Timo Uotinen.

Artikkelin kuvituskuva: C D-X / Unsplash

Julkaisu Podcast: Yliopistosta, demokratiasta ja feministisestä poliittisesta taloudesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Talous on kaikkialla ja vaikuttaa meihin kaikkiin. Palkka, kuluttaminen, sosiaalietuudet, verot ja julkiset palvelut näkyvät ja tuntuvat jokapäiväisessä elämässä. Silti taloutta koskeva tieto, talouspolitiikka ja taloutta koskeva yhteiskunnallinen keskustelu koetaan usein vaikeina ja arkielämälle vieraina.

Feminismiä talouteen! on podcast feminismistä, taloudesta ja niiden tutkimuksesta. Jaksot avaavat talouden eri aiheita yleistajuisesti, feministisistä näkökulmista. Taloutta tarkastellaan sukupuolittuneena, rodullistuneena ja yhteiskuntaluokkaan sidottuna järjestelmänä.

Monenlaisia tapoja ymmärtää taloutta tarvitaan, sillä valtavirtainen taloutta koskeva tieto ja talouspolitiikka voivat sivuuttaa globaalit ja paikalliset taloudellisen eriarvoisuuden muodot ja samalla pitää niitä yllä. Tällaisia eriarvoisuuden muotoja ovat esimerkiksi vaurauden kertyminen globaaliin pohjoiseen ja valkoisille miehille.

Feminismiä talouteen! ei tarjoa valmiita vastauksia tai poliittista ohjelmaa vaan kannustaa talouden feministiseen tarkasteluun kuulijan omista lähtökohdista. Tätä kautta podcast pyrkii avaamaan erilaisia reittejä tasa-arvoisemmalle sekä sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmälle taloudelle ja tulevaisuudelle.

Podcast on osa Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE) –tutkimushanketta. Podcastissa hankkeen tutkijat Hanna Ylöstalo, Heini Kinnunen, Emma Lamberg ja Inna Perheentupa tarkastelevat taloutta viidestä näkökulmasta, jotka käsittelevät taloutta koskevaa tietoa, talouspolitiikkaa, taloutta koskevaa yhteiskunnallista keskustelua, markkinataloutta sekä talouden vaihtoehtovisioita.

Feministinen taloustieto

Podcastin ensimmäisessä jaksossa pohditaan feminististä tietoa taloudesta: Feministisen taloustieto lähestyy taloutta sukupuolittuneena järjestelmänä. Selkeimmin sukupuolittuneisuus näkyy työnjaossa, jossa naiset tekevät valtaosan hoivatyöstä. Koska etenkään palkattoman hoivatyön merkitystä talouksien toiminnalle ei tunnusteta, tämä aliarvostus ylläpitää sukupuolittunutta sekä sen kanssa risteävää alistusta.

Feministinen tieto tuokin esiin, miten tuottavaksi ymmärretty, markkinoilla tapahtuva taloudellinen toiminta on riippuvaista talouden ulkopuolisiksi ymmärretyistä alueista, kuten palkattomasta hoivasta ja elinkelpoisesta ympäristöstä.

Feministinen tieto tuo esiin, miten tuottavaksi ymmärretty, markkinoilla tapahtuva taloudellinen toiminta on riippuvaista talouden ulkopuolisiksi ymmärretyistä alueista, kuten palkattomasta hoivasta ja elinkelpoisesta ympäristöstä.

Siksi feministitutkijat ovat haastaneet markkinakeskeisiä talousanalyysejä ja esittäneet, ettei toiminnan tai hyödykkeen taloudellista arvoa määritä vain siitä markkinoilla maksettava hinta. Taloudellisesti arvokkaana ja tavoiteltavana pitäisi sen sijaan nähdä laajemmin kaikki sellainen toiminta, joka lisää ihmisten ja muun luonnon hyvinvointia.

Tällainen talouden tavoitteiden uudelleen ajattelu on yksi esimerkki tavoista, joilla feministinen talouden analyysi, käsitteiden kehittäminen ja uusien merkitysten luominen tähtäävät eriarvoisuuksien purkamiseen ja vaihtoehtojen kuvitteluun.

Demokraattinen keskustelu taloudesta

Toinen jakso keskittyy taloudesta sekä talouspolitiikasta käytävään demokraattiseen keskusteluun sekä sen esteiden ja edellytysten feministiseen arviointiin.

Taloutta koskeva yhteiskunnallinen keskustelu on edelleen valtaosin miesten puhetta miehistä miehille. Lisäksi talouspolitiikkaa koskeva keskustelu on näkökulmiltaan kapea-alaista ja taloustieteellistä asiantuntemusta korostavaa.

Feministisellä kansalaisyhteiskunnalla ja asiantuntijoilla on potentiaalia laajentaa sekä taloudesta käytävän keskustelun näkökulmien kirjoa että tähän keskusteluun osallistuvien joukkoa.

Taloudessa on kuitenkin kyse ihmisten yhteisistä asioista. Esimerkiksi talouspoliittiset päätökset vaikuttavat kaikkien elämään. Siksi demokratian kannalta on ongelma, jos taloudesta keskustelua käyvien ihmisten sekä näkökulmien joukko on pieni eikä keskustelun taustalla olevia ideologisia oletuksia ja valtasuhteita kyseenalaisteta.

Myös sukupuolittuneet, rodullistetut ja luokkaan sidotut normit ja käytännöt kaventavat taloudesta käytävää keskustelua. Feministisellä kansalaisyhteiskunnalla ja asiantuntijoilla on kuitenkin potentiaalia laajentaa sekä taloudesta käytävän keskustelun näkökulmien kirjoa että tähän keskusteluun osallistuvien joukkoa. 

Feministisiä näkökulmia talouspolitiikkaan

Kolmannessa jaksossa tarkastellaan talouspolitiikkaa feministisistä näkökulmista. Feministinen talouspolitiikan tutkimus tuo esiin talouskriisien ja talouspolitiikan vaikutukset eri ihmisryhmiin ja sukupuolten tasa-arvoon. Talouspolitiikka vaikuttaa eri ihmisryhmiin eri tavoin ja voi edistää tai heikentää sukupuolten tasa-arvoa.

Etenkin haavoittuvassa asemassa olevat ihmisryhmät, kuten matalasti koulutetut ja rodullistetut naiset, ovat riippuvaisimpia sosiaalietuuksista ja julkisista palveluista. Siksi niihin kohdistuvat leikkaukset usein syventävät sukupuolittunutta ja rodullistunutta taloudellista eriarvoisuutta. Veronkevennykset puolestaan suosivat yleensä suurituloisimpia, jotka ovat useimmiten miehiä.

Talouspolitiikan feministinen tarkastelu auttaa myös pohtimaan feministisiä vaihtoehtoja nykyiselle talouspolitiikalle.

Julkisen sektorin työpaikat ovat naisenemmistöisiä, minkä vuoksi julkiselle sektorille kohdistetut leikkaukset ja tehostamistoimet vaikuttavat etenkin naisten palkkoihin ja työelämän laatuun. Usein tehostamistoimet lisäävät myös naisten palkatonta työtä kotitalouksissa, esimerkiksi jos julkisten palveluiden puutteita joudutaan paikkaamaan omaishoivalla.

Valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden talouspolitiikka vaikuttaa jokaisen arkeen, ja siksi niiden ymmärtäminen auttaa samalla ymmärtämään sukupuolittunutta taloudellista eriarvoisuutta ja sen kasautumista tietyille ihmisryhmille.

Talouspolitiikan feministinen tarkastelu auttaa myös pohtimaan feministisiä vaihtoehtoja nykyiselle talouspolitiikalle. Feministinen talouspolitiikka pyrkii asettamaan politiikan arvot ja päämäärät sukupuolten tasa-arvosta sekä ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin lähtökohdista.

Feminismi markkinoilla

Feministinen tutkimus kohdistaa kriittisen katseen myös feminismiin itseensä: Podcastin neljäs jakso tarkastelee feminismin ja markkinatalouden liittoutumisia.

Feministisessä tutkimuksessa on tuotu esiin monia tapoja, joilla feministiset toimijat ovat omaksuneet taloudellistuneen kielen ja alkaneet edistää tavoitteitaan markkinataloudesta tutuilla perusteluilla. Esimerkiksi tasa-arvoa on perusteltu sillä, että se on hyväksi talouskasvulle.

Feminismiä talouteen! ei tarjoa valmiita vastauksia tai poliittista ohjelmaa vaan kannustaa talouden feministiseen tarkasteluun kuulijan omista lähtökohdista.

Monet yritykset ovat alkaneet myös markkinoida tuotteitaan feministillä iskulauseilla tai lupauksilla naisten voimaantumisesta – vaikka tuote olisi halpaketjun T-paita, jonka on ommellut rodullistettu nainen minimipalkalla globaalin etelän hikipajassa. Kaikki feminismin kaupallistamisen muodot eivät tietenkään ole yhtä röyhkeitä: myös naisten omistamat pienet paikalliset yritykset voivat tuoda liiketoiminnassaan esiin omia feministisiä arvojaan ja toimintatapojaan.

Tällainen markkinafeminismi voidaan paikantaa osaksi feminismin popularisoitumista, jossa feminismistä on tullut osa media- ja populaarikulttuuria sekä trendikäs ja haluttava, vaikkakin edelleen kiistanalainen identiteetti.

Feminismin kaupallistamisen on sanottu latistavan feminismin yksilökeskeiseksi, voimaantumisen tunnetta korostavaksi projektiksi, joka sivuuttaa rakenteellisen ja esimerkiksi kulutuskulttuuriin itseensä sisältyvän sukupuolittuneen ja rodullistuneen eriarvoisuuden.

Kriittisyydestä huolimatta on syytä muistaa, että markkinafeminismi ei automaattisesti sulje ulkopuolelleen rakenteellisen epätasa-arvon kritiikkiä, poliittisia tekoja ja kollektiivista toimintaa. Silti kuluttamiseen perustuva feminismi väistämättä myös vahvistaa kulutuskulttuuria sekä siihen liittyviä sosiaalisia ja ekologisia ongelmia.

Talouden vaihtoehtovisiot ja mahdolliset tulevaisuudet

Viides jakso käsittelee talousjärjestelmän ja talouspolitiikan vaihtoehtovisioita. Poliittisessa keskustelussa talouspoliittisia päätöksiä ja talouskuripolitiikkaa perustellaan usein vaihtoehdottomuudella ja välttämättömyydellä. Kuitenkin vaihtoehtoja on aina ja eläväinen demokratia on niistä riippuvaista.

Myös feministinen taloutta koskeva tieto osallistuu talouden tulevaisuutta koskevan mahdollisen tajun laajentamiseen. Feministitutkijat ovat tuoneet elävän talouden käsitteen kautta esiin, että talouden vaihtoehtoisia järjestyksiä eletään todeksi monin tavoin jo tässä ja nyt.

Toisenlaisia talouden tulevaisuuksia kuvitellaan ja pyritään viemään käytäntöön myös erilaisten talouden vaihtoehtovisioiden kautta. Vaihtoehtoisia tapoja järjestää talous on visioitu esimerkiksi hoivaavan talouden, hyvinvointitalouden, kohtuutalouden ja Green New Dealin visioissa.

Näitä vaihtoehtovisioita yhdistää pyrkimys edistää siirtymää kohti sosiaalisesti oikeudenmukaisempia ja ekologisesti kestävämpiä talouden järjestyksiä. Feministisesti arvioituna kullakin visiolla on katveensa, mutta visiot voivat myös oppia toisiltaan. Siten ne yhdessä tarjoavat eväitä parempien talouden järjestysten kuvitteluun ja rakentamiseen.

Kutsumme kuulijan pohtimaan: miten itse kukin voisi tahollaan osallistua taloutta järjestelmänä ja politiikkana koskevaan yhteiskunnalliseen ajatteluun ja toimintaan?

Emme kuitenkaan halua kuvitella tätä tulevaisuutta kuulijoidemme puolesta. Sen sijaan kutsumme kuulijan pohtimaan: miten itse kukin voisi tahollaan osallistua taloutta järjestelmänä ja politiikkana koskevaan yhteiskunnalliseen ajatteluun ja toimintaan?

Toivomme, että podcast-sarjamme antaa valmiuksia paitsi talouden ymmärtämiselle, myös sen ajattelulle toisin, feministisistä näkökulmista. Nykyhetken eriarvoisuuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien tunnistaminen on ehto sille, että parempaa tulevaisuutta voidaan visioida ja rakentaa.

Podcastin ilmestymisaikataulu ja jaksot

Feminismiä talouteen -podcastin jaksot julkaistaan keskiviikkoisin Politiikasta-verkkolehden SoundCloudissa alkaen 21.8.2024.

1. jakso: Feministinen taloustieto (21.8.2024)
2. jakso: Feminismi, talous ja demokratia (28.8.2024)
3. jakso: Feministinen talouspolitiikka (4.9.2024)
4. jakso: Feminismi markkinoilla (11.9.2024)
5. jakso: Feminismi ja talouden vaihtoehtovisiot (18.9.2024)

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo toimii sukupuolentutkimuksen apulaisprofessorina Tampereen yliopistossa ja johtaa FEMTIE-hanketta.

VTT Emma Lamberg on yksi FEMTIE-hankkeen tutkijoista. Lamberg työskentelee tutkijatohtorina Turun yliopistossa.

FT Heini Kinnunen on yksi FEMTIE-hankkeen tutkijoista. Kinnunen työskenteli tutkijatohtorina Turun yliopistossa.

VTT Inna Perheentupa on yksi FEMTIE-hankkeen tutkijoista. Perheentupa työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa.

Feminismiä talouteen! -podcast on tehty Koneen Säätiön rahoittamassa Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE) -tutkimushankkeessa, yhteistyössä Politiikasta-verkkojulkaisun kanssa. Podcastin on tuottanut Inna Perheentupa ja sen tekninen tuottaja on Timo Uotinen. Podcast perustuu syyskuussa 2024 Gaudeamukselta ilmestyvään kirjaan Feminismiä talouteen: opas kriittiseen talouslukutaitoon.

Julkaisu Podcast: Feminismiä talouteen! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Joulukuussa 2019 Suomi sai uuden hallituksen, jonka kaikki viisi kärkiministeriä olivat naisia. Lukuun ottamatta oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonia (r.), ministerit – pääministeri Sanna Marin (sd.), opetusministeri Li Andersson (vas.), valtionvarainministeri Katri Kulmuni (kesk.) sekä sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) – olivat vieläpä alle 35-vuotiaita. Kyseessä oli sekä Suomessa että kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellinen hallituskokoonpano.

Useissa medioissa hallituksen kokoonpano jo sinänsä katsottiin tasa-arvon ja feminismin riemuvoitoksi. Hallitus, keulakuvanaan pääministeri Sanna Marin, on läpi kautensa herättänyt myös poikkeuksellista kansainvälistä mediahuomiota.

Innostus ”viisikon” ympärillä tekee näkyväksi politiikan sukupuolittuneeseen valtaan liittyviä jännitteitä. Yhtäältä naisvaltaista hallitusta voi pitää merkkinä politiikan lasikattojen murtumisesta. Toisaalta mediahuomio kertoo siitä, että viisi naista hallituksen johdossa on yhä poikkeuksellinen tilanne.

Näihin jännitteisiin tarttuu myös yhdysvaltalaisen tuotantojätin HBO:n tilaama dokumenttisarja Viisi valittua. Kolmiosainen sarja käsittelee paitsi koronakriisin ja Venäjän Ukrainaan kohdistuvan hyökkäyssodan leimaamaa hallituskautta, myös ennen kaikkea naisia politiikan johtopaikoilla. Dokumentti ei vain kommentoi viisikkoa politiikan ja julkisuuden ilmiönä, vaan myös olemassaolollaan ilmentää hallitukseen kohdistunutta poikkeuksellista mediahuomiota.

Tässä tekstissä luomme feministisen kulttuurin- ja politiikantutkimuksellisen katseen dokumenttiin ja lähestymme sitä tarinatalouden tuotteena. Pohdimme, millaisia jännitteitä syntyy, kun edellisen hallituskauden käänteitä ja sen johtohahmoja sovitetaan populaarifeministisen tarinankerronnan kehikkoihin.

Viisi valittua feministiä

Luemme Viisi valittua -dokumenttia osana laajempaa feminismin popularisoitumisen kulttuurista ilmiötä. Feminismistä on 2010-luvulla tullut osa populaarikulttuuria, haluttu ja trendikäs – vaikkakin monien vastustama – kulttuurinen identiteetti.

Populaarifeminismi näkyy esimerkiksi julkisuuden henkilöiden julistautumisena feministeiksi, #MeToo-liikkeen kaltaisena feministisenä hashtag-aktivismina, sekä yritysten tai tuotteiden markkinointina feminististen iskulauseiden avulla. Populaarifeminismi korostaa visuaalisuutta, tunteita, ja näkyvyyttä: sen ytimessä on feminismin julkiseksi tekeminen.

Populaarifeminismiä on kritisoitu siitä, että se tuottaa kaupallisen, kauniin ja henkilöityneen esityksen feminismistä, sivuuttaen feminismin sisäiset erimielisyydet ja yhteiskuntien rakenteellisen eriarvoisuuden. Kun feminististä sisältöä tuotetaan suurille yleisöille, kriittinen sanoma helposti laimenee.

Populaarifeminististä, henkilöitynyttä kerrontaa lainaa myös puoluejohtajien ideologisten erojen sivuuttaminen ja keskittyminen henkilöhistorioiden kautta tapahtuviin yhteiskunnallisiin heräämisiin.

Myös Viisi valittua lainaa populaarifeminismistä asettamalla viisikon sukupuolen ja iän sekä niistä versovan mediajulkisuuden etualalle. Viisikko esitellään feministeinä, esikuvina ja esitaistelijoina. Hallituksen tasa-arvopoliittisista teoista tuodaan kuitenkin esiin lähinnä perhevapaauudistus, vaikka mainittavaa olisi enemmänkin. Visualisoituun feminismiin sopivampana voimaantumisen lähteenä toimii leukoja vetävä pääministeri.

Populaarifeminististä, henkilöitynyttä kerrontaa lainaa myös puoluejohtajien ideologisten erojen sivuuttaminen ja keskittyminen henkilöhistorioiden kautta tapahtuviin yhteiskunnallisiin heräämisiin. Dokumentti jättää huomiotta myös viiden puolueen tasa-arvopolitiikan erot, jolloin esimerkiksi sukupuolen juridisen vahvistamisen mahdollistanutta translakia ja tasa-arvoista avioliittolakia jarruttaneen Keskustan puheenjohtaja Saarikko esitetään itsestään selvästi tasa-arvon edistäjänä – onhan hänkin nuori nainen. Nämä erot näkyvät ohimenevän hetken kolmiosaisen dokumentin viimeisessä osassa.

Naisia poliittisina johtajina kuvataan urafeminismille ominaisin kääntein, jossa inspiroivat naisjohtajat onnistuvat saavuttamaan sekä perheen että uran. Vähemmälle huomiolle jäävät ne tasa-arvopoliittiset teot – kuten Marinin hallituksen palauttama subjektiivinen päivähoito-oikeus – joiden ansiosta nämä saavutukset ovat mahdollisia.

Naissolidaarisuutta ja voimaantumista

Dokumentin populaarifeministinen kerronnan tapa tulee esiin myös sen voimaantumista korostavassa sävyssä. Haastatteluotteissa puoluejohtajat mainitsevat paitsi suomalaisen hyvinvointivaltion roolin tien tasoittajana, myös esikuvia äideistään Peppi Pitkätossuun ja Spice Girls -yhtyeeseen. Näiden esikuvien he kertovat luoneen uskoa omaan pystyvyyteensä.

Tällaisessa kerronnassa feminismi ja tasa-arvo yhdistetään voimaantumiseen ja tyttöenergiaan ennemmin kuin ideologisiin kiistoihin tai “liialliseen” poliittisuuteen, mikä tekee feminismistä helposti lähestyttävää ja turvallista. Hieman hahmoton inspiraation ja naisten pystyvyyden korostaminen kutsuu laajaa katsojien joukkoa samastumaan dokumentin myönteiseen viestiin tasa-arvosta.

Solidaarisuutta ja voimaantumista korostava tunnerekisteri, joka kuvaa kärkiministerit ihmisinä toisilleen, ylläpitää osaltaan dokumentin populaarifeminismille ominaista, eroja silottelevaa ja samuutta korostavaa otetta.

Dokumentti yhdistää tasa-arvon positiivisiin tunteisiin myös korostamalla viisikon yhtenäistä ja keskinäistä solidaarisuutta ihmisinä ja äiteinä, jotka voivat samastua toisiinsa huolimatta ideologisista erimielisyyksistä. Näin solidaarisuutta ja voimaantumista korostava tunnerekisteri, joka kuvaa kärkiministerit ihmisinä toisilleen, ylläpitää osaltaan dokumentin populaarifeminismille ominaista, eroja silottelevaa ja samuutta korostavaa otetta.

Voimaannuttava kerronnan tyyli näkyy myös tavassa, jolla ministerit kertovat oppineensa ottamaan tilaa ja kehittämään itsevarmuuttaan. Katri Kulmunin tilalle viestintäkohun seurauksena noussut Annika Saarikko kertoo lisänneensä aina kyselytunnille huulipunaa tunteakseen olonsa varmemmaksi. Li Andersson puolestaan kuvaa, miten hän nuorena naisena joutui opettelemaan ottamaan tilaa politiikassa.

Puheita voi lukea osana populaarifeministisen puheen yksilöivää ja psykologisoivaa kielioppia, jossa itsevarmuuden kehittäminen – yhteiskunnan sukupuolittuneiden rakenteiden purkamisen sijaan – näyttäytyy ensisijaisena keinona sukupuolten tasa-arvon saavuttamiseen.

Tarvetta panssaroinnille ja itsevarmuuden kehittämiselle luo kuitenkin politiikan ja internetin toimintaympäristö, jossa populaarin feminismin vastavoimana on populaari naisviha.

Huulipunaharhautus

Populaarifeministisen kerronnan ristiriidat tulevat esiin myös dokumentin tavassa käsitellä naispoliitikkoihin kohdistuvaa arvostelua ja naisvihaa. Kuten toimittaja Aurora Rämö tiivistää Suomen kuvalehdessä, dokumentissa kuvataan huulipunahallitukseksi haukuttua hallitusta laittamassa huulipunaa.

Naistapaisiksi mielletyt aktiviteetit, kuten meikkaaminen, on populaarifeministisessä diskurssissa pyritty ottamaan haltuun ja uudelleen määrittelemään naisten omasta toimijuudesta käsin, ja kyseenalaistamaan niiden väheksytyt ja alentavasta katseesta käsin määrittyvät merkitykset. Dokumentissa hyödynnetään kulttuurista kontrastia feminiinisiksi miellettyjen aktivititeettien, kuten meikkaamisen, ja miehisenä pidetyn ammattipolitiikan välillä. Näin tuodaan esiin viiden päättäjän roolia politiikan miehisen kuvaston uudistajina.

Tasa-arvon kannalta ongelmallista on kuitenkin paitsi naisviha myös naiseuden esityksiin keskittyvä puhe, joka vie huomiota pois politiikan keskeisistä asiakysymyksistä.

Samalla dokumentissa nähdyt Marinin ja muiden hallituksen ministereiden haastattelut seksualisoidusta vihapuheesta, kohtuuttomasta ja sukupuolittuneesta kritiikistä sekä verkkovihasta kertovat populaarin feminismin ja naisvihan toisiaan ruokkivasta suhteesta. Huulipunahallituksen ja tyttöhallituksen kaltaiset pilkkanimitykset ovat osa keinovalikoimaa, joilla naispoliitikkojen osaamista kyseenalaistetaan.

Myös hallitusviisikkoon kohdistunut verkkoviha on yksi tapa hiljentää naisia päättäjinä. Kuten dokumentissa tuodaan esiin, sukupuoleen kohdistuva loukkaus voi johtaa suojautumiseen ja vetäytymiseen julkisuuden valokeilasta. Dokumentissa feminiinisiksi miellettyjen aktiviteettien esittäminen osana poliittista toimijuutta toimii vastavoimana naispoliitikkoihin kohdistuvalle vihapuheelle.

Tasa-arvon kannalta ongelmallista on kuitenkin paitsi naisviha myös naiseuden esityksiin keskittyvä puhe, joka vie huomiota pois politiikan keskeisistä asiakysymyksistä. Tässä mielessä myös dokumentin populaarifeministinen eetos vie katsojan huomiota pois politiikan sisällöistä ja kesyttää näin sen potentiaalin feministisen politiikan kuvauksena. Hallitusviisikkoa koskevaa julkista keskustelua seuraava yleisö todistaakin eräänlaista huulipunaharhautusta, johon Viisi valittua myös osin lankeaa.

Ristiriitoja häivyttävää tarinankerrontaa

Ehdotamme, että dokumenttia voi lähestyä populaarifeministisenä kulttuurituotteena. Tällaisena dokumentti tuottaa “viisikosta” ja sen hallituskaudesta voimaannuttavaa ja ristiriitoja häivyttävää kuvaa.

Populaarifeministisessä kerronnassa feministinen politiikka pelkistyy kysymykseksi siitä, millaista on olla nuori, nainen ja äiti politiikassa. Naisten poliittisen osallistumisen, uralla etenemisen sekä työn ja perheen yhdistämisen mahdollistaneet poliittiset teot jäävät taka-alalle.

Tähdätessään inspiroivaan sävyyn populaarifeministinen kerronta luo myönteistä ja turvallista kuvaa feminismistä ja tasa-arvosta. Sen yksilöä korostavassa kieliopissa itsevarmuus näyttäytyy taitona, joka naisten tulee oppia, jotta voi saavuttaa menestystä vaativalla poliittisella uralla. Samalla itsevarmuutta tarvitaan myös itsen panssaroimiseen naisvihaa vastaan.

Populaarifeministinen feminiinisinä pidettyjen aktiviteettien kuten meikkaamisen haltuunotto saa vastaansa naisvihamieliset feminiinisiin merkittyksiin kiinnittyvät häpäisyyn ja hiljentämiseen pyrkivät tekniikat. Samaan aikaan naiseuden representaatioihin kiinnittyvä puhe harhauttaa keskustelun pois poliittisista päätöksistä ja päättäjien välisistä ideologisista ristiriidoista.

Vaikka populaarifeministinen kerronnan tyyli on yleistynyt mediassa viime vuosikymmenen aikana, se muuttuu erityisen jännitteiseksi kuvatessaan politiikkaa – ristiriidat ja kiistat kun kuuluvat poliittiseen päätöksentekoon demokraattisissa yhteiskunnissa.

VTT Emma Lamberg on tutkijatohtori Turun yliopistossa, sosiologian oppiaineessa.

FT Heini Kinnunen on tutkijatohtori Turun yliopistossa, sosiologian oppiaineessa.

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Kirjoittajat toimivat tutkijoina tutkimushankkeessa Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE), jota rahoittaa Koneen säätiö.

Artikkelikuva: Photo Mix / Pixabay

Julkaisu Viisi valittua -dokumentti tuo näkyviin populaarifeminismin ja politiikan jännitteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keväällä 2021 oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) kertoi, että kuntavaalit siirretään huhtikuulta kesäkuulle, koska Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) laskennallisen skenaarion mukaan alkuperäisenä vaalipäivänä voisi olla 2600–11 200 koronatartuntaa. Poliitikot tulkitsivat kuitenkin laskelmaa väärin: kyseessä ei ollut arvio vaan ”tiettyjä mallinnuslukuja, joiden perusteella voi käydä näin tai olla käymättä”, kuten THL:n pääjohtaja Markku Tervahauta myöhemmin tarkensi. Alkuperäisenä vaalipäivänä 18.4.2021 oli lopulta 250 koronatartuntaa.

Numeroista on tullut ennennäkemättömän tärkeitä poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Niistä haetaan oikeutusta ja tieteellistä auktoriteettia poliittisille päätöksille. Ne antavat vaikutelman varmuudesta – silloinkin, kun ne ovat epävarmoja. Niitä voidaan myös tulkita väärin tai poliittisten tarkoitusperien mukaisesti.

Tässä tekstissä tarkastelemme numeroiden voimaa politiikan journalismissa. Lähtökohtamme on tiedonsosiologinen havainto, että kvantifioinnista, eli numeroiden tuottamisesta ja käytöstä, on tullut keskeinen yhteiskunnallista elämää kuvaava ja tuottava käytäntö.

Numeroilla on tiedolla ohjatussa poliittisessa päätöksenteossa erityinen asema, sillä numerot sisältävät mielikuvissa lupauksen täsmällisestä, helposti vertailtavasta ja ennen kaikkea arvovapaasta tiedosta. Tämä tekee siitä oivallisen välineen myös poliittisille kamppailuille, joissa poliittisten arvojen ja ideologioiden sijaan korostetaan yhä useammin pragmaattista ongelmanratkaisua ja tiedollisia perusteluja.

Politiikan journalismi hyödyntää, kanavoi ja tuottaa kvantifioitua tietoa. Numeroiden avulla avataan asioiden suhteita, kuvataan kehityskulkuja, sekä seurataan aktiivisesti journalismin omia keskeisiä numeroita, kuten lukijamääriä. Numeroiden oletettu neutraalius sopii myös journalistisiin pyrkimyksiin esittää asiat puolueettomasti.

Tarkastelemme, mitä numerot tekevät ja mitä niillä tehdään tasa-arvo- ja työllisyyspolitiikan journalismissa. Tekstimme perustuu Helsingin Sanomain Säätiön rahoittamaan tutkimushankkeeseen Numeroiden voima: tiedon kvantifiointi hallinnan muotona politiikassa ja politiikan uutisoinnissa, sekä sen vastajulkaistuun loppuraporttiin.

Tutkimus perustuu Helsingin Sanomista vuosilta 2015–2021 koottuun media-aineistoon. Kontekstoimme tietoa tasa-arvo- ja työllisyyspolitiikalle keskeisen kvantifioidun tiedon tuottajien ja käyttäjien, eli tutkijoiden, ministeriöiden viranomaisten sekä toimittajien haastattelujen avulla.

Kvantifiointi sosiaalisena käytäntönä

Tutkimuksemme näkökulmasta kvantifiointi on sosiaalinen ja vallan käytäntö: se paitsi kuvaa, myös tuottaa sosiaalista todellisuutta. Tällöin tutkimuksen kohteena ei ole numeroiden oikeellisuus tai tarkkuus, vaan niiden kyky muokata todellisuutta mittaamisen ja laskemisen logiikan mukaisesti. Kvantifiointi esimerkiksi tuottaa väestöryhmiä ja identiteettejä luokittelemalla ja kategorisoimalla ihmisiä joidenkin ominaisuuksien mukaan,kuten ”työtön”, ”ylipainoinen” tai ”S2-oppilas”.

Luokittelulla voi olla normatiivinen ja kontrolloiva ulottuvuus. Toisin sanoen numerot ilmaisevat itsessään tiettyjä tavoitetiloja tai määrittävät ongelmia, joita tulisi ratkaista.

Numeroihin on tarttunut mielikuva neutraalista ja objektiivisesta, matemaattisen tarkasta tiedosta.

Kvantifiointi myös muuttaa maailmaa mittaamisen logiikan mukaiseksi. Kvantifioinnin seurauksena on esimerkiksi pidetty kilpailumentaliteetin lisääntymistä yhteiskunnassa, sillä kvantifiointi mahdollistaa asioiden vertailun ja järjestykseen asettamisen ja ruokkii näitä käytäntöjä.

Numeroihin on tarttunut mielikuva neutraalista ja objektiivisesta, matemaattisen tarkasta tiedosta.^. Kvantifiointi näyttää kuvailevan ilmiöitä sellaisina kuin ne ovat, teoreettisia ja tulkinnallisia vinoumia vastustaen. Neutraalius on kuitenkin harhaa: kuten kaikki tieto, myös kvantifiointi pitää sisällään erilaisiin teoreettisiin ja empiirisiin tutkimusperinteisiin liittyviä oletuksia siitä, miten todellisuus ymmärretään, mitä tulisi laskea ja miten.

Vaikka kvantifioinnin sosiologia tarkastelee kvantifiointia kriittisesti, sen pohjavireenä ei ole ajatus, että kvantifiointi olisi väärin tai huono tiedon tuottamisen käytäntö. Sen sijaan pyrkimys on ymmärtää kvantifiointia sosiaalisena käytäntönä.

Kvantifioitua tietoa hyödyntävä uutisointi vahvistaa tasa-arvopolitiikan taloudellistumista

Tasa-arvopolitiikkaa tarkasteltiin kvantifioidun tiedon avulla vuosina 2015–2021 Helsingin Sanomissa julkaistuissa artikkeleissa, joita oli aineistossa yhteensä 311 kappaletta. Ne käsittelivät useimmin työelämän tasa-arvoa, perhevapaauudistusta, johtajuutta, sukupuolistunutta väkivaltaa, syntyvyyttä ja politiikan sukupuolivaikutuksia.  

Uutisoinnissa merkittävä osa kvantifioidusta tiedosta koskee taloutta: työtä tai työllisyyttä, tuloja, etuuksia ja julkisen talouden kustannuksia. Työelämän ja johtajuuden teemat liittyvät lähtökohtaisesti työhön ja tuloihin, mutta myös esimerkiksi perhevapaauudistusta ja syntyvyyttä tarkastellaan valtiontalouden, huoltosuhteen, työllisyyden sekä naisten ja miesten tulojen näkökulmasta.

Taloutta ja talouspolitiikkaa koskevat arvot, päämäärät, toimintatavat ja mittarit ovat alkaneet enenevästi määrittää kaikkea politiikkaa, tasa-arvopolitiikka mukaan lukien.

Kvantifioiden ilmaistuna: esimerkiksi perhevapaauudistusta kvantifioidun tiedon avulla tarkastelevasta 75 artikkelista 54 sisältää lukuja uudistuksen kustannuksista, 44 työllisyysvaikutuksista ja 41 vaikutuksista etuuksiin. Perhevapaauudistus kehystetään usein ensisijaisesti työllisyystoimena. Tarkastelussa korostuu perhevapaauudistusta pitkään ajaneiden nais- ja tasa-arvojärjestöjen hoivan jakamista ja työelämän rakenteellista tasa-arvoa korostavien näkökulmien sijaan työmarkkinajärjestöjen työllisyyttä korostava näkökulma.

Uutisointi mukailee suomalaisen tasa-arvopolitiikan asemaa hallituksen työllisyyttä ja talouskasvua koskevien tavoitteiden kirittäjänä. Laajemmin se heijastaa ja vahvistaa politiikan taloudellistumista, jossa taloutta ja talouspolitiikkaa koskevat arvot, päämäärät, toimintatavat ja mittarit ovat alkaneet enenevästi määrittää kaikkea politiikkaa, tasa-arvopolitiikka mukaan lukien.

Tasa-arvopolitiikan uutisoinnissa käytetty kvantifioitu tieto on luonteeltaan poliittista, mutta sen poliittinen tausta ja tavoitteet eivät näy. Numeroita käsitellään maailmaa neutraalisti kuvailevina. Kuitenkin myös tiedon epäjohdonmukaisuuksia tai sitä koskevia kiistoja tehdään näkyviksi, esimerkiksi tuomalla uutisoinnissa esiin asiantuntijoiden erimielisyyksiä perhevapaauudistuksen työllisyysvaikutuksista.

Työllisyyspolitiikassa työllisyysaste on hegemoninen indikaattori

Työllisyyspolitiikkaa tarkasteltiin 215 artikkelissa; rajasimme tarkastelumme työllisyysastetta ja työllisyystoimia käsittelevään uutisointiin. Työllisyyspolitiikan uutisointi on valtiovetoista ja jäsentyy vahvasti työllisyysasteen ympärille: se on itsestään selvä indikaattori, jonka todistusvoimaa ei juuri kyseenalaisteta.

Työllisyysaste suuntaa uutisoinnin ohella myös tehtyä politiikkaa. Tarkasteluajanjakson hallitukset sitoivat työllisyyspolitiikkansa numeerisiin työllisyystavoitteisiin: Sipilän hallituksen tavoite oli 72 %, Rinteen/Marinin 75 %. Uutisointiin muodostuu vahva seurantakehys: hallituksen tavoitetta verrataan jatkuvasti Tilastokeskuksen tuoreisiin työllisyyslukuihin. Tällöin työllisyyspolitiikkaa tarkastellaan sen näkökulmasta, saavuttaako hallitus tavoitettaan, joka on aina lähempänä tai kauempana.

Työllisyysaste onkin normatiivisesti nousujohteinen. Sitä haluavat nostaa kaikki toimijat, eikä sen kasvulle ole vaihtoehtoja. Tavoitetaso siirtyy myös jatkuvasti eteenpäin. Kun esimerkiksi vuosien 2017–2018 taitteessa hallitus näyttää saavuttavan tavoitteensa, aletaan 72 %:n työllisyysasteesta puhua välitavoitteena.

Työllisyystoimistakin uutisoidaan suhteessa työllisyysasteeseen. Usein yksittäisten toimien uutisointi sidotaan työllisyysasteen kokonaistavoitteeseen, jolloin näyttää, että tavoite lähestyy askel kerrallaan. Toimien laskennalliset työllisyysvaikutusarvioinnit uutisoidaan usein luettelomaisesti, ja jää epäselväksi, onko kyse systemaattisesti toteutetusta arvioinnista vai pikemminkin toiveesta.

Työllisyysindikaattoreita myös kyseenalaistetaan uutisoinnissa. Esimerkiksi tilastointikäytäntöjen hankaluuksia ja lukujen poliittisen legitimoinnin pulmia tuodaan säännöllisesti esille. Yhtäältä työllisyysaste esitetään toimivana ja annettuna indikaattorina, toisaalta sen muodostumiseen kerrotaan liittyvän epävarmuuksia. Epävarmuus ei kuitenkaan määrittele työllisyyspoliittista uutisointia hallitsevaa seurantakehystä. Vaikka luvut näyttäytyvät toisinaan epävarmoina, ne useimmiten palautuvat osaksi poliittista työllisyyden ensisijaisuutta korostavaa julkista keskustelua.

Kiire heikentää numeroiden tuottamisen ja käytön laatua

Politiikalle keskeisen kvantifioidun tiedon tuottajien haastatteluissa kävi ilmi, että numeroita tuotetaan politiikan tarpeisiin kovalla kiireellä. Niitä tarvitaan politiikkatoimien suunnittelussa, perustelussa, seurannassa ja arvioinnissa. Tietopohjainen päätöksenteko edellyttää esimerkiksi politiikan vaikutusarviointia, joka sälytetään ministeriöiden virkahenkilöille, toisinaan myös ulkopuolisille tutkijoille.

Poliitikkojen kerrottiin kaipaavan erityisesti suoraviivaista tietoa syy-seuraus -suhteineen, vaikka tällaista tietoa on usein vaikeaa tuottaa. Vaikka haastatellut korostivat politiikassa käytettävissä olevan tiedon merkittävää parantumista suhteessa aiempaan, sitä ei silti voitu tuottaa poliitikkojen odotusten mukaisesti. Kun aika ei joustanut, jouduttiin usein joustamaan laadusta.

Toimittajat tekevät tietoon liittyviä epävarmuuksia ja numeroiden valikoivaa käyttöä näkyväksi parhaansa mukaan. Toimitusten resurssipula nähtiin kuitenkin journalismin sisäisenä haasteena tarkastella numeropohjaista tietoa muutoin kuin asiantuntijoiden avulla.

Virkahenkilöstö joutuukin taipumaan politiikan odotuksiin, eli numeroiden kasvaneeseen kysyntään. Kun numeroilla annetaan arvio, vaikkakin paras mahdollinen, tietomuoto antaa vaikutelman tarkkuudesta. Pahimmillaan kyse voi kuitenkin olla, haastatellun virkahenkilön sanoin, ”hiha-arviosta”.

Haastatellut toimittajat kärsivät samoista ongelmista: numeroiden käyttö edellyttää erityisosaamista, jonka hankkimiseen tai käyttöön ei ole riittävästi aikaa. Tiettyjen numeroiden, kuten velkasuhteen tai työllisyysasteen toistuminen synnytti petollisen tunteen numeroiden tai mittareiden uskottavuuden kasvusta toiston myötä. Numeroiden käsittelyyn rutinoituminen jättääkin vähän ajatuksellista tilaa pohdinnoille, miksi juuri nämä numerot ovat tärkeitä.

Toimittajat olivat tietoisia numeroiden epävarmuuksista ja poliitikkojen tyylistä käyttää joskus numeroita argumentoinnissaan kevyesti. Toimittajat tekevät tietoon liittyviä epävarmuuksia ja numeroiden valikoivaa käyttöä näkyväksi parhaansa mukaan. Toimitusten resurssipula nähtiin kuitenkin journalismin sisäisenä haasteena tarkastella numeropohjaista tietoa muutoin kuin asiantuntijoiden avulla. Numeroihin perehtymättömyys voi helposti johtaa virheisiin niiden tulkinnassa.

Numeroiden voima

Numerot ovat politiikassa ja politiikan journalismissa tärkeitä. Ne antavat yksinkertaisessa muodossa tietoa yhteiskunnallisista ilmiöistä ja niiden mittasuhteista. Ne voivat tehdä yhteiskunnallisia ongelmia näkyviksi, julkisen keskustelun ja poliittisten toimien kohteeksi. Yksinkertaisilta näyttävien numeroiden takana on kuitenkin monimutkaisia laskelmia, asiantuntijavaltaa, poliittisia toimijoita ja heidän näkökulmiaan, sisään- ja ulossulkevia valintoja sekä epävarmuuksia

Politiikan mittarit luovat ja vahvistavat mielikuvia siitä, mitkä asiat ovat mittaamisen arvoisia ja siten poliittisesti tärkeitä. Lisäksi numeroihin nojautuminen voi kaventaa arvopoliittisen keskustelun tilaa. Vaikka numerot kantavat mukanaan poliittisia arvoja ja ideologioita, poliittinen keskustelu ohjautuu niistä kohti numeroita itseään, kritiikin rajautuessa niiden tekniseen oikeellisuuteen.

Politiikan journalismissa avataan melko säännöllisesti laskemisen tapoja ja sitä, mistä numeroissa on kyse. Toimittajat tarkistavat etenkin poliitikkojen käyttämien lukujen oikeellisuutta ja tuovat esiin asiantuntijoiden erimielisyyksiä. Toisaalta asiantuntijalähteiden osalta vallitsee voimakas ”uskottavuushierarkia”.

Kysymys siitä, ovatko numerot oikeassa on tärkeä, mutta ei riittävä.

Perimmäisenä ongelmana numeroihin nojaava politiikan journalismi näyttää sivuuttavan kysymyksen numeroiden itsensä vallasta. Politiikalle keskeiset numerot edustavat poliittisia näkökulmia ja tavoitteita itsessään, mutta nuo näkökulmat tai asiantuntijavalta ovat harvoin tarkastelun kohteena.

Kysymys siitä, ovatko numerot oikeassa on tärkeä, mutta ei riittävä. Politiikan journalismin ei tulisi jäädä faktantarkastajan rooliin vaan koetella poliittisia väitteitä poliittisina, ideologisina, arvoihin ja intresseihin sidottuina. Numeroiden refleksiivinen, eettinen ja vastuullinen käyttö edellyttää niiden ymmärtämistä paitsi teknisenä, myös sosiaalisena, poliittisena, kulttuurisena ja historiallisena asiana.

Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Henri Koskinen on erikoistutkija Turun yliopistossa.

Mikko Poutanen on erikoistutkija Turun yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Taru Lepistö on sosiologian maisteriopiskelija Turun yliopistossa.

Artikkelikuva: Michael Bussmann / Pixabay

Julkaisu Numeroiden voima politiikan journalismissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antti Rinteen (sd.) hallitus (2019) aloitti tasa-arvopolitiikan näkökulmasta vahvasti: tasa-arvo mainittiin hallitusohjelmassa 71 kertaa. Ohjelma sisälsi lupauksia nais- ja tasa-arvojärjestöjen pitkään ajamista, toimeenpanoa vaille jääneistä tasa-arvopoliittisista uudistuksista. 

Myös hallituspohja oli suosiollinen tasa-arvoa edistävälle arvo- ja resurssipolitiikalle. Luonnehdimme ohjelmaa tuoreeltaan “tasa-arvopolitiikan vastaiskuksi” heikkoa tasa-arvopolitiikkaa tehneen Juha Sipilän (kesk.) hallituksen jälkeen.

Kun Sanna Marinista (sd.) tuli muutamaa kuukautta myöhemmin Suomen kolmas naispääministeri ja maailman nuorin istuva pääministeri, Suomi näytti lopullisesti lunastaneen asemansa tasa-arvon mallimaana. Marinin ohella hallituksen neljä muuta keskeistä ministeriä ja puoluejohtajaa olivat naisia: vasemmistoliiton Li Andersson, Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen Anna-Maja Henriksson, keskustan Katri Kulmuni, jonka Annika Saarikko pian korvasi, sekä vihreiden Maria Ohisalo. Hallituksen kokoonpanoa pidettiin mediassa lupauksena feministisestä politiikasta. 

Naisten osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon ei ole tasa-arvonäkökulmasta merkityksetön asia. Keskeisinä ministereinä ja puoluejohtajina naiset asettuvat pitkän miehisen historian jatkeeksi.

Naisten osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon ei ole tasa-arvonäkökulmasta merkityksetön asia. Keskeisinä ministereinä ja puoluejohtajina naiset asettuvat pitkän miehisen historian jatkeeksi. Marinin hallitus on paitsi rikkonut lasikattoja, myös uudistanut politiikan miehistä kuvastoa ja toimintakulttuuria. Mahtaako politiikan historia tuntea toista hallitusta, jonka viidestä keskeisestä ministeristä kolme synnyttää lapsen ministerinpestinsä aikana – ja palaa äitiysvapaan jälkeen hallitukseen?

Samalla on syytä muistaa, että hallituksen julistaminen feministiseksi ennen kuin se on tehnyt ensimmäistäkään tasa-arvopoliittista tekoa niputtaa naispoliitikot yhteen ja sivuuttaa heidän politiikkansa sisällön. Tässä kirjoituksessa otamme lähempään tarkasteluun hallituksen tasa-arvopolitiikan. Missä hallitus on onnistunut, ja missä ei? Miltä sukupuolten tasa-arvo näyttää hallituskauden loppupuolella?

Tasa-arvopolitiikan onnistumiseen vaikuttaa moni asia

Poliittinen tuki ja tahto ovat tasa-arvon kaltaisille kiistanalaisille yhteiskunnallisille kysymyksille tärkeitä, mutta eivät yksin riitä. Tasa-arvopolitiikkaa valmistellaan ja toimeenpannaan kaikissa ministeriöissä. Poikkihallinnollisuus hankaloittaa toimeenpanoa. 

Valtionhallinnon siiloutuneessa toimintakulttuurissa ministeriöt katsovat asioita omista näkökulmistaan, eikä toisten tonteille haluta astua. Tämän vuoksi laajojen yhteiskunnallisten tasa-arvo-ongelmien ratkaiseminen useiden ministeriöiden yhteishankkeilla on ollut vaikeaa. Ministeriöiden osaaminen tasa-arvokysymyksissä vaihtelee paljon, ja niiden virkakunta ja johto eivät ole aina sitoutuneet tasa-arvon edistämiseen.

On syytä muistaa, että hallituksen julistaminen feministiseksi ennen kuin se on tehnyt ensimmäistäkään tasa-arvopoliittista tekoa niputtaa naispoliitikot yhteen ja sivuuttaa heidän politiikkansa sisällön. 

Hallituksen tasa-arvopolitiikka konkretisoidaan hallitusten tasa-arvo-ohjelmissa. Niillä ei kuitenkaan ole omaa toimintamäärärahaa, mikä heikentää ministeriöiden sitoutumista sekä ohjelman näkyvyyttä ministeriöissä ja hallituksessa. Kun ministeriöiden täytyy löytää rahat omien menokehystensä sisältä, uusia, aidosti vaikuttavia toimenpiteitä ei useinkaan synny.

Hallitusviisikko koostuu viiden eri puolueen puoluejohtajista, joiden välillä on merkittäviä ideologisia eroja myös tasa-arvopoliittisissa kysymyksissä. Keskustan perhepolitiikka nojaa konservatiiviseen käsitykseen sukupuolten rooleista,mikä on rajoittanut vaihtoehtoja perhevapaauudistukselle. Keskusta lipesi hallituksen riveistä myös sukupuolen vahvistamista koskevaa eli niin kutsuttua translakia koskevassa äänestyksessä. 

Hallituksen feministisen ulkokuoren alla on siis poliittisia kamppailuja, jotka ovat vaikuttaneet tasa-arvopolitiikan onnistumiseen.

Useita merkittäviä tasa-arvouudistuksia

Haasteista huolimatta Marinin hallitus on tehnyt kunnianhimoista ja vaikuttavaa tasa-arvopolitiikkaa. Se on käyttänyt suositusten ja selvitysten ohella jämerämpiä instrumentteja, kuten lainsäädäntöä. Tasa-arvon edistäminen on myös saanut maksaa: esimerkiksi perhevapaauudistuksella on arviolta 80 miljoonan euron hintalappu vuositasolla. Monia merkittäviä uudistuksia olisi ollut vaikea saada aikaan ilman rahaa.

Hallituksen tasa-arvouudistuksista kenties merkittävin on perhevapaauudistus. Koska uudistus sai maksaa, pystyttiin lisäämään isille korvamerkittyä vapaata lyhentämättä äitien osuutta, mikä oli keskustalle tärkeää. Uudistus toteutettiin tasa-arvon ja perheiden näkökulma edellä, ei työllisyystoimena. 

Koska uudistus jättää edelleen paljon valinnanvapautta perheille, on epävarmaa, kuinka paljon se tulee lisäämään isien perhevapaita. Toistaiseksi lähes kaikki isät ovat luovuttaneet omat vanhempainvapaansa äideille.

Eduskunta hyväksyi myös helmikuussa 2023 edellä mainitun translain uudistuksen. Laki lisää transihmisten itsemääräämisoikeutta, kun vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä poistetaan ja lääketieteelliset hoidot eriytetään juridisen sukupuolen korjaamisesta. Alaikäisten rajaamista lain ulkopuolelle on kuitenkin kritisoitu. Sukupuolen moninaisuus ja sukupuolivähemmistöjen aseman parantaminen on otettu aiempaa paremmin huomioon tasa-arvo-ohjelmassa.

Koska uudistus jättää edelleen paljon valinnanvapautta perheille, on epävarmaa, kuinka paljon se tulee lisäämään isien perhevapaita. Toistaiseksi lähes kaikki isät ovat luovuttaneet omat vanhempainvapaansa äideille

Hallitus on toiminut aktiivisesti sukupuoleen kohdistuvan väkivallan torjumiseksi. Seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön uudistus astui voimaan vuoden 2023 alussa. Uudistuksen myötä raiskauksen tunnusmerkistö muuttuu suostumusperustaiseksi. 

Hallitus on myös vahvistanut väkivallan vastaisen työn rakenteita antamalla resursseja esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelmalle ja ihmiskaupan vastaisen työn koordinaattorille. Lisäksi turvakotien rahoitusta on lisätty.

Hallituksen investoinnit koulutukseen ja sosiaaliturvaan ovat myös sukupuolten tasa-arvon kannalta tärkeitä. Esimerkiksi toisen asteen maksuttomuudella ja oppivelvollisuuden pidentämisellä 18 vuoteen sukupuolittuneiden oppimiserojen kaventumista ja koulutuksellisen tasa-arvon lisäämistä. Hallitus on parantanut varhaiskasvatuksen laatua ja saavutettavuutta, mikä heijastuu perheisiin ja hoivaan kodin piirissä. 

Toimeenpano-ongelmia ja hiljaisuuksia

Osa hallitusohjelmaan ja tasa-arvo-ohjelmaan sisältyneistä tasa-arvotoimista ja -tavoitteista ei ole edennyt lainkaan. Tilanne on heikoin työelämän tasa-arvon suhteen.

Tavoite poistaa palkkasyrjintää ja perusteettomia palkkaeroa palkka-avoimuutta lisäämällä joutui vastatuuleen jo alkumetreillä, kun Elinkeinoelämän keskusliitto jätti lakimuutosta valmistelevan kolmikantaisen työryhmän. Lopulta palkka-avoimuus jakoi myös hallituspuolueet, ja lakiesityksen valmistelu keskeytettiin.

Haluttomuus tukea hoitajia osoittaa, että palkkaukseen ja työehtoihin liittyvät tasa-arvokysymykset jäävät helposti hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen välisten toimivaltakysymysten jalkoihin.

Hallitusohjelmassa luvattiin ehkäistä raskaussyrjintää lainsäädäntöä täsmentämällä ja parantaa perhevapaalta palaavien työsuhdeturvaa. Nämä uudistukset juuttuivat kolmikantaiseen työryhmään ja työnantajien sekä oman vielä julkaisemattoman tutkimuksemme mukaan myös työ- ja elinkeinoministeriön virkakunnan vastustukseen. Lakimuutoksia ei alettu edes valmistella.

Naisvaltaisen hoiva-alan matalat palkat ja heikot työolot ovat keskeisiä työelämän tasa-arvoon vaikuttavia kysymyksiä. Marinin hallitus kehysti hoito- ja hoiva-alan palkkauksen ja hoitajien koronabonukset työnantajien ja työntekijöiden välisiksi asioiksi, joihin sen ei tarvinnut tai kuulunut puuttua – huolimatta siitä, että valtaosa hoitajien palkoista maksetaan julkisista varoista. 

Haluttomuus tukea hoitajia osoittaa, että palkkaukseen ja työehtoihin liittyvät tasa-arvokysymykset jäävät helposti hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen välisten toimivaltakysymysten jalkoihin.

Sukupuolinäkökulma ei näkynyt hallituksen talouspolitiikassa

Tasa-arvopolitiikan onnistumiseen vaikuttaa myös sukupuolinäkökulman huomiointi muussa päätöksenteossa, kuten talouspolitiikassa. Hallitus sitoutui hallitusohjelmassa sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen talousarvioprosessissa ja kaikissa keskeisissä uudistuksissa. 

Hallituksen tulevaisuusinvestointeja ja hyvinvointia painottaneen talouspolitiikan voi arvioida yleisellä tasolla tukeneen sukupuolten tasa-arvoa, toisin kuin edellisten hallitusten harjoittaman leikkauspolitiikan. Tästä huolimatta sukupuolinäkökulmat eivät näkyneet talouspoliittisessa päätöksenteossa.

Sukupuolitietoisen budjetoinnin kehittäminen on hallituskaudella hiipunut. Valtionhallinnossa ei edelleenkään systemaattisesti arvioida talousarvion kokonaisuuden sukupuolivaikutuksia. Edellisellä hallituskaudella kehitetty sukupuolinäkökulmainen tulonjakovaikutusten arviointi ei ole vakiintunut osaksi budjettiprosessia.

Hallituksen koronakriisiin vastaava talouspolitiikkaa ei jälkikäteisarvion perusteella ollut erityisen tasa-arvotietoista tai feminististä. Tätä voi pitää epäonnistumisena tasa-arvon edistämiseen sitoutuneelta hallitukselta.

Sen sijaan talouspolitiikan sukupuolivaikutuksia on arvioitu jälkikäteen erillisissä hankkeissa. Hankkeista jää puuttumaan sukupuolitietoiselle budjetoinnille tärkeä tavoite muuttaa talouspolitiikkaa sukupuolten tasa-arvoa edistävään suuntaan. Hankkeet eivät siten ole kestävä tapa tehdä sukupuolitietoista budjetointia.

Hallituksen koronakriisiin vastaava talouspolitiikkaa ei jälkikäteisarvion perusteella ollut erityisen tasa-arvotietoista tai feminististä. Tätä voi pitää epäonnistumisena tasa-arvon edistämiseen sitoutuneelta hallitukselta.

Koronakriisillä on myös Suomessa ollut sukupuolittuneita vaikutuksia, jotka olisi ollut tärkeää huomioida päätöksenteossa. Kriisiin vastaavien lakiesitysten vaikutuksia arvioitiin kuitenkin sukupuolinäkökulmasta vain harvoin, ja osa tukitoimista oli sukupuolinäkökulmasta vinoutuneita. 

Kriisi iski alussa pahiten naisvaltaisiin aloihin, ja naisyrittäjät kärsivät kriisistä miesyrittäjiä enemmän. Tästä huolimatta suurin osa yrityksille kanavoiduista tuista kohdentui etenkin kriisiin alkuvaiheessa miesvaltaisille aloille ja tasa-aloille.

Tasa-arvon edistämistä ja hoivapalveluiden vahvistamista ei Suomessa nähty osana yhteiskunnan ja talouden jälleenrakentamista, toisin kuin joissain muissa maissa. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseen tähtääviä toimia tehtiin vain vähän, ja niihin investoidut summat olivat pieniä. Myös tasa-arvolle tärkeät investoinnit hoivaan ja hoivapalveluihin jäivät jälleenrakennuksessa sivurooliin, vaikka kriisi toi esiin hoivan merkityksen taloudelle.

Tasa-arvo vaatii vahvaa poliittista tukea

Poikkeuksellisen naisvaltaiselta ja median feministiseksi esittämältä hallitukselta on vaadittu tasa-arvopolitiikan suhteen enemmän kuin aiemmilta hallituksilta. Hallitus ottikin tasa-arvopolitiikan vahvasti tehtäväkseen hallitusohjelmasta lähtien, ja se on saanut aikaan monia merkittäviä, pitkään odotettuja uudistuksia. 

Tasa-arvomyönteisen pinnan alla olleet jännitteet ovat kuitenkin vesittäneet uudistusten sisältöä ja johtaneet joidenkin toimenpiteiden kaatumiseen. Lisäksi hallituskautta värittäneet kriisit ovat johtaneet tasa-arvokysymysten sivuuttamiseen, eivätkä tasa-arvonäkökulmat ole olleet keskeisessä roolissa kriisien hoidossa.

Voikin kysyä, ovatko pääministeri ja tasa-arvoministeri seisseet tarpeeksi vahvasti sukupuolten tasa-arvon tukena erimielisyyksien noustessa pintaan ja kriisien täyttäessä politiikan agendan.

Kiistanalaiset uudistukset ja sukupuolinäkökulman sisällyttäminen kaikkeen päätöksentekoon, vaativat vahvaa poliittista tahtoa, tukea ja johtamista. Voikin kysyä, ovatko pääministeri ja tasa-arvoministeri seisseet tarpeeksi vahvasti sukupuolten tasa-arvon tukena erimielisyyksien noustessa pintaan ja kriisien täyttäessä politiikan agendan.

Anna Elomäki työskentelee akatemiatutkijana Tampereen yliopistossa.

Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituksesta -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Marvin Kuhn/Unsplash

Julkaisu Tasa-arvopolitiikan onnistumiset, epäonnistumiset ja hiljaisuudet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pitkään tasa-arvopoliittisen keskustelun aiheena ollut perhevapaauudistus astui voimaan elokuun alussa. Uudistuksen tavoitteena on lisätä työ- ja perhe-elämän tasa-arvoa, ottaa huomioon erilaiset perhemuodot sekä joustavoittaa perhevapaajärjestelmää.

Uudistuksen myötä ansiosidonnaisten perhevapaiden määrä kasvaa ja vanhemmille kiintiöidään niistä yhtä suuri osuus. Kotihoidontuki säilyy ennallaan, eli sitä voi saada lapsen kolmanteen ikävuoteen asti.

Uudistus ei ole ollut helppo. Etenkin nais- ja tasa-arvojärjestöt ovat ajaneet perusteellista perhevapaauudistusta, ja sellainen onkin ollut tasa-arvopolitiikan agendalla koko 2000-luvun ajan. Isien perhevapaiden käytön lisäämistä ja naisten työmarkkina-aseman parantamista tavoittelevat uudistuspyrkimykset ovat kuitenkin aina kaatuneet perheiden valinnanvapautta ja ”lasten etua” painottavien konservatiivipuolueiden vastustukseen. Miksi siis uudistus tapahtui nyt?

Tässä kirjoituksessa tarkastelen perhevapaauudistusta ja sitä koskevaa julkista keskustelua sukupuolipolitiikkana, jossa määritellään lastenhoitoratkaisujen lisäksi sukupuolten asemaa yhteiskunnassa. Asetan perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikan laajempaan hyvinvointivaltion muutoksen kontekstiin. Sille on leimallista pyrkimys parantaa kilpailukykyä lisäämällä työn tarjontaa ja leikkaamalla ja tehostamalla julkisia palveluja sekä sosiaaliturvaa.

Miksi uudistus tapahtui juuri nyt?

Väitän, että perhevapaauudistuksen – ja laajemmin hyvinvointivaltion muutoksen – sukupuolipolitiikan ytimessä on naisten työn tehostaminen, joka koskee niin palkallista kuin palkatontakin työtä.

Tarkastelen naisten työn tehostamispyrkimysten liittämistä tasa-arvoon ja feminismiin. Perhevapaauudistuksesta käydyssä keskustelussa naisten palkallisen ja palkattoman työn yhteiskunnallista merkitystä perustellaan tasa-arvopolitiikalle ja feminismille keskeisten tavoitteiden avulla. Molempien merkitystä perustellaan sen hyödyllisyydellä sekä kansalliselle kilpailukyvylle että naisten omalle vapaudelle ja arvokkuudelle.

Naisten työ hyvinvointivaltion muutoksessa

1990-luvun lamaa on pidetty lähtölaukauksena hyvinvointivaltion suunnanmuutokselle kohti kilpailuvaltiota. Kilpailuvaltioparadigmalle keskeistä on työn tarjonnan lisääminen, mitä on tavoiteltu kiristämällä sosiaali- ja työttömyysturvan ehtoja sekä aktivoimalla työttömiä töihin erilaisten sanktioiden uhalla. 2000-luvulla aktivointipolitiikka on ulottanut työllistämistoimet yhä uusiin väestöryhmiin – myös niihin, joita on aiemmin suojeltu työnteolta hyvinvointipolitiikalla.

Tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi osatyökykyiset, ikääntyvät ja pienten lasten äidit. Ne muodostavat joustavan, mukautuvan ja halvan työvoimaresurssin kilpailukykyisten työmarkkinoiden tarpeisiin.

Kilpailuvaltioparadigmalle tyypillistä on myös julkisen talouden menokuri, johon pyritään leikkaamalla, yksityistämällä ja tehostamalla julkista sektoria sekä siirtämällä valtion tehtäviä kotitalouksien ja yksilöiden vastuulle. Naiset ovat julkisista palveluista ja tulonsiirroista miehiä riippuvaisempia ja työskentelevät miehiä useammin julkisella sektorilla. Siksi nämä toimet heikentävät sukupuolten tasa-arvoa.

Julkisen talouden menokuri lisää naisten palkatonta työtä.

Niillä on kuitenkin myös toinen sukupuolittunut ulottuvuus: ne lisäävät naisten palkatonta työtä. Esimerkiksi omaishoivan lisääminen on valtiolle edullista, mutta lisää naisille kasautuvaa palkatonta työtä.

Naisten palkallinen ja palkaton työ ovat tärkeitä hyvinvointivaltion muutokselle. Kilpailuvaltion kannalta ei olekaan mielekästä ylläpitää sellaista epätasa-arvoista järjestelmää, jossa naiset suljetaan talouden ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Naisten työ on kuitenkin kilpailuvaltiolle hyödyllisintä silloin, kun se maksaa mahdollisimman vähän, jos ollenkaan. Hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikassa etenkin taloudellisesti haavoittuvassa asemassa olevia naisia suostutellaan tällaiseen järjestykseen korostamalla palkallisen ja palkattoman työn tasa-arvovaikutuksia.

Työssäkäyvä äiti tasa-arvoisen yhteiskunnan ihanteena

Suomalaisen tasa-arvopolitiikan kulmakivi on kahden elättäjän ja kahden huoltajan malli, jossa sukupuolten roolit ovat mahdollisimman samankaltaiset. Malli toteutuu vain osittain: naisten työllisyysaste on lähellä miesten työllisyysastetta, mutta naiset käyttävät valtaosan perhevapaista.

Naisten pitkien perhevapaiden on katsottu myötävaikuttaneen työelämän tasa-arvo-ongelmiin, kuten sukupuolten palkkaeroihin, naisten uralla etenemisen ongelmiin, nuorten naisten syrjintään ja epätyypillisiin työsuhteisiin. Etenkin kotihoidontukea on pidetty naisten köyhyysansana, joka laskee ansiotasoa läpi elinkaaren. Tasa-arvopolitiikassa perhevapaauudistuksen on ajateltu ratkaisevan monet näistä ongelmista, ja tasa-arvotoimijat ovat ajaneet perhevapaauudistusta pitkään.

Uudistus on kuitenkin ollut poliittisesti vaikea keskustan, kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten vastustuksesta johtuen. Uudistusta kannattavilla vasemmistopuolueilla, vihreillä ja kokoomuksella ei ole ollut vastaavaa paloa uudistuksen ajamiseen. Tasa-arvotoimijoilla ei puolestaan ole ollut riittävästi vaikutusvaltaa.

Keväällä 2016 työmarkkinajärjestöt aloittivat keskustelun perhevapaauudistuksesta esitellessään kannanottoja ja malleja perhevapaauudistukselle. Keskeinen tavoite oli naisten työmarkkina-aseman ja työllisyyden parantaminen. Esimerkiksi Elinkeinoelämän Keskusliiton blogissa puolustettiin EK:n perhevapaamallia: ”Suomen etu on saada työllisyysastetta ylös ja se ei onnistu ilman naisten työmarkkina-asemaa parantavaa perhevapaauudistusta.” Naisten työllisyys kytkettiin tasa-arvoon väittämällä, että EK:n malli on esillä olleista malleista ”tasa-arvoisin”.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka hyödyntää feminististä eetosta painottaessaan palkkatyön ja tasa-arvon kytköksiä. Samanaikaisesti sivuutetaan työelämän sukupuolittuneet ja rodullistuneet rakenteet.

Työmarkkinajärjestöjen esitykset herättivät välitöntä vastakaikua ja johtivat Sipilän hallituksen yritykseen uudistaa perhevapaajärjestelmä. Yritys epäonnistui, mutta perhevapaajärjestelmän uudistaminen kirjattiin Rinteen/Marinin hallitusohjelmaan. Uudistus toteutui elokuussa vuonna 2022.

Perhevapaauudistuksen kehystäminen naisten työllisyysreformiksi oli siis tärkeää, jotta se pääsi politiikan agendalle. Vaikka uudistus on tasa-arvopolitiikan pitkäaikainen tavoite, on syytä pohtia, mitä seurauksia työllisyys- ja tasa-arvopoliittisten tavoitteiden liittoutumisella voi olla.

Työllisyyspuhe puhuttelee etenkin korkeakoulutettuja äitejä, joilla on kiinnostava työ, johon palata, sekä puoliso, joka on halukas jakamaan ainakin osan perhevapaista heidän kanssaan. Todellisuudessa nämä äidit kuitenkin palaavat perhevapailta työelämään verrattain nopeasti jo nyt – heidän työllisyytensä ei ole se ”ongelma”, mitä perhevapaauudistuksella pyritään ratkaisemaan.

Perhevapaita käyttävät pisimpään matalasti koulutetut, työttömät tai epätyypillisissä työsuhteissa olevat naiset, usein maahanmuuttajat. Nämä samat väestöryhmät määritellään aktivointipolitiikan keskeisiksi ”ongelmaryhmiksi”, joihin työllistämistoimet erityisesti kohdistetaan. Pienten lasten äitien työllisyyden parantamista tulisikin tarkastella osana laajempaa aktivointipolitiikkaan sisältyvää pyrkimystä lisätä joustavan, mukautuvan ja halvan työvoiman tarjontaa kilpailukykyisen talouden tarpeisiin.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka hyödyntää feminististä eetosta painottaessaan palkkatyön ja tasa-arvon kytköksiä. Osallistuminen palkkatyöhön näyttää tarjoavan mahdollisuutta tasa-arvoon ja kunniallisuuteen etenkin taloudellisesti vähäosaisille naisille. Samanaikaisesti sivuutetaan työelämän sukupuolittuneet ja rodullistuneet rakenteet, jotka tarjoavat monille naisille vain matalapalkkatyötä epätyypillisissä työsuhteissa.

Onko perhepolitiikka työllisyyspolitiikkaa?

Keskustelu perhevapaauudistuksesta työllisyysreformina herätti myös runsaasti vastustusta. Sekä perhevapaauudistusta vastustaneet konservatiivipuolueet kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset että sitä puolustaneet vasemmistopuolueet asettuivat työmarkkinajärjestöjen ja kokoomuksen työllisyyspuhetta vastaan, tosin eri syistä.

Konservatiivit vastustivat työllisyyspuhetta puolustaessaan työ- ja perhe-elämän sukupuolittunutta järjestystä, jota ne pitävät seurauksena vanhempien vapaista valinnoista. Perussuomalaisten perhepoliittisessa ohjelmassa todetaan, ettei perhepolitiikan tule olla työllisyyspolitiikkaa, ja jatketaan: ”Äitien pakottaminen pois kotoa ei lisää työpaikkojen määrää kuin korkeintaan päiväkoteihin.”

Konservatiivit taas korostavat naisten palkkatyön sijaan naisten palkattoman lastenhoitotyön merkitystä yhteiskunnan vauraudelle. Perhevapaat nähdään investointina tulevaan talouskasvuun: syntyvyyden lisäämiseen ja lapsiin tulevana työvoimana. Perussuomalaisten perhepoliittisessa ohjelmassa todetaan, että ”ilman kakuntekijöiden määrän lisääntymistä meillä ei ole tarpeeksi kakkua jaettavaksi”. Kristillisdemokraattien perhepoliittisessa ohjelmassa puolestaan sanotaan, että ”panostukset lapsiperheisiin tuottavat vaurautta ja säästöä pitkällä tähtäimellä”.

Naisten palkkatyön sijaan konservatiivit korostavat naisten palkattoman lastenhoitotyön merkitystä yhteiskunnan vauraudelle.

Myös vasemmistopuolueet vastustivat ajatusta uudistuksesta työllisyysreformina. Hallituksen perhevapaauudistuksen ei arvioida lisäävän naisten työllisyyttä. Uudistuksesta vastannut sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen (vas.) totesi, että ”tämä ei ole hallituksen työllisyystoimi” vaan ”investointi perheeseen”. Hän esitti uudistuksen ”rakkaustekona”, joka ”liittyy isän ja lapsen väliseen suhteeseen, jota hallitus haluaa parantaa, mutta myös äidin ja isän parisuhteeseen.”

Sekä konservatiivi- että vasemmistopuolueet puolustivat ”perhearvoja”, vaikkakin eri syistä ja eri seurauksin. Perhearvoilla on tärkeä tehtävä hyvinvointivaltion purkutalkoissa, joissa perheistä on tullut valtion vetäytyessä tärkeä vaurauden, terveyden, koulutuksen ja hyvinvoinnin välittäjä seuraaville sukupolville. Vasemmistopuolueet kuitenkin puolustavat julkisia palveluita ja sosiaaliturvaa sekä tavoittelevat sukupuolittuneen työnjaon purkamista. Puolustaessaan työnjakoa ja naisten palkattoman lastenhoitotyön tärkeyttä konservatiivipuolueet kohtelevat sitä ilmaisena, vaikkakin moraalisesti arvokkaana lahjana.

Tasa-arvo valinnanvapautena

Kuten naisten palkkatyöstä edellä, myös naisten palkattomasta työstä puhuttiin tasa-arvona. Tämä näkyy esimerkiksi Annika Saarikon (kesk.) kohua herättäneessä puheessa, jossa hän sanoi puheiden siitä, että ”suomalaisen naisen tulisi tehdä enemmän työtä” suututtavan häntä.

Saarikon mukaan suomalainen nainen tekee tilastojen valossa jo nyt ”älyttömän paljon työtä”: ”Rakennat tätä maata, rakastat lähimmäistä. Hoidat työn, hoidat lapset, hoidat lapsenlapset, omat vanhempasi, appivanhempasi. Harrastat, teet vapaaehtois- ja talkoohommia ja istutat poisnukkuneiden haudoille kevään tullen kukat.” Lopuksi Saarikko nimitti ahkeria naisia kotimaan sankareiksi.

Saarikon puhe herätti runsaasti kritiikkiä sen konservatiiviseksi mielletyn naiskuvan vuoksi. Saarikko puolustautui kirjoituksellaan, jossa hän totesi: ”Minulle tasa-arvoa on se, että nainen saa toteuttaa omannäköisiään elämänvalintoja. Tasa-arvo on totta vasta silloin, kun emme naisina määrittele toisillemme hyvän elämän kaavaa.”

Tällainen tasa-arvo ei analysoi tai kritisoi sukupuolten erottelua ja hierarkiaa, vaan nostaa naisten palkattoman työn ei-rahallisen arvostuksen kohteeksi. Tasa-arvoa siitä tekee naisten valinnanvapaus. Julkisten palvelujen yksityistämiselle tärkeä valinnanvapauden retoriikka on keskeistä myös suomalaiselle perhevapaapolitiikalle: vaikka äiti voisi käydä töissä ja isä hoitaa lapsia kotona, perheet valitsevat toisin.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka sivuuttaa yhteiskunnan ja talouden sukupuolittuneet rakenteet, jotka tekevät koti- ja lastenhoitotyöstä näkymätöntä, ilmaista tai alipalkattua sekä aliarvostettua.

Kilpailuvaltion emansipoitu – vapautettu – nainen on itsenäisiä, vapaita valintoja tekevä yksilö, joka on irrallaan niistä yhteiskunnan sukupuolittuneista rakenteista, jotka estävät, mahdollistavat tai kannustavat naisia tekemään – tai olemaan tekemättä – valintoja. Valinnanvapaus onkin tärkeä työkalu sellaisen sukupuolipolitiikan juurruttamiseen, jossa naiset palkattomalla työllä ja perheet varallisuudellaan paikkaavat hyvinvointivaltion yhä reikäisemmiksi käyviä turvaverkkoja.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka esittää naisten palkattoman koti- ja lastenhoitotyön hyödyllisenä, nautinnollisena ja tärkeänä yhteiskunnallisena tehtävänä. Se ylistää äitejä pyyteettömästä palkattomasta työstä lastensa tulevan keskiluokkaisen aseman ja yhteiskunnan hyväksi, tarjoten moraalista hyvitystä heidän omista menetetyistä työtuloistaan ja yhteiskunnallisesta asemastaan. Samanaikaisesti se sivuuttaa yhteiskunnan ja talouden sukupuolittuneet rakenteet, jotka tekevät koti- ja lastenhoitotyöstä näkymätöntä, ilmaista tai alipalkattua sekä aliarvostettua.

Feministiset vaihtoehdot

Talouden ja yhteiskunnan muuttuvia suhteita ymmärtääkseen on tarpeellista kiinnittää huomiota niiden sukupuolipolitiikkaan – ja sukupuolten suhteita ymmärtääkseen on tarpeellista kiinnittää huomiota talouspolitiikkaan. Tasa-arvon esteenä on usein pidetty naisten ulossulkemista talouden ja yhteiskunnan toiminnoista, kuten palkkatyöstä.

Saattaa kuitenkin olla niin, että hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikassa juuri naisten kutsuminen mukaan hyvinvointivaltion muutostalkoisiin ylläpitää sukupuolittunutta, rodullistunutta ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta.

Hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikan ytimessä on naisten palkkatyön ja palkattoman työn tehostaminen. Molemmat pyrkimykset löytävät jalansijaa tasa-arvopolitiikasta ja feminismistä. Sukupuolipolitiikan käyttövoimana on naisten ulossulkemisen sijaan heidän vapautensa: vapaus tehdä palkkatyötä, vapaus tehdä palkatonta työtä – kilpailuvaltio hyötyy molemmista.

Tässä sukupuolipolitiikassa feminismi muotoutuu uusliberaaliksi feminismiksi, joka juhlistaa naisten itse hankittua taloudellista itsenäisyyttä yhteiskunnan tarjoaman turvan sijaan. Se muotoutuu myös konservatiiviseksi feminismiksi, joka juhlistaa naisten palkatonta työtä yhteiskunnan tuen korvaajana.

Tässä sukupuolipolitiikassa feminismi muotoutuu uusliberaaliksi feminismiksi, joka juhlistaa naisten itse hankittua taloudellista itsenäisyyttä yhteiskunnan tarjoaman turvan sijaan.

Feminismi on monimuotoinen yhteiskunnallinen liike, joka ei tyhjene uusliberaaleihin ja konservatiivisiin muotoihin. Feminismit tarjoavat monenlaisia reittejä ja päämääriä tasa-arvoiselle ja hyvälle elämälle. Feminismin kytkeminen naisten palkalliseen ja palkattomaan työhön herättää kuitenkin kysymään: millaista on tai olisi feminismi, joka ei kiinnity työhön? Työn monet muodothan kytkeytyvät globaalin yhteiskunnan eroihin ja hierarkioihin, ihmisten ja ympäristön riistoon.

Voisiko yksi feminismin tavoitteista olla työn avulla vapautumisen sijaan vapautuminen riistävästä työstä?

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Artikkeli perustuu kirjoittajan Social Politics -tiedelehdessä toukokuussa 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Perhevapaauudistus määrittelee sukupuolten asemaa yhteiskunnassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Mulla on uus hieno kotimaisen Pihkan reppu, joka otetaan tänään ensimmäistä kertaa käyttöön. Nyt lähdetään kohti Valtioneuvoston linnaa.”

Näin pääministeri Sanna Marin kertoi 16.9.2021 Instagramin tarinaosiossa julkaisemassaan videossa. Tamperelaisen pienyrityksen PIHKA collectionin tuotetta kehuva video ylitti uutiskynnyksen: Marinin reppujulkaisusta uutisoivat muun muassa Iltalehti, Helsingin Sanomat ja Yle. Näistä jälkimmäiselle Marinin avustaja kommentoi tuoreeltaan, että pääministeri on maksanut repun itse, ja että Instagram-julkaisu oli tuenilmaus suomalaisille pienyrityksille. Repusta keskusteltiin myös sosiaalisessa mediassa.

Marinin Instagram-tarina herätti jakautuneita reaktioita. Osa keskustelijoista piti sitä toivottuna tukena suomalaisille pienyrityksille, osa taas katsoi Marinin toimineen asemalleen sopimattomasti mainostaessaan yksittäisen yrityksen tuotetta lähes puolelle miljoonalle Instagram-seuraajalleen.

Mitä Marinin julkaisu ja siitä käyty keskustelu kertovat sukupuolen, talouden ja politiikan jännitteisistä suhteista ja näihin kytkeytyvistä poliittisen kulttuurin muutoksista?

Pääministerin ja puoluejohtajan asemaan liittyy merkittävää poliittista valtaa, eikä hän edusta virallisella Instagram-tilillään vain omaa henkilöään, vaan myös näitä poliittisia asemia. Siksi kysymys repun mainostamisen sopivuudesta on oikeutettu. Tässä tekstissä pyrimme kuitenkin katsomaan hieman syvemmälle: Mitä Marinin julkaisu ja siitä käyty keskustelu kertovat sukupuolen, talouden ja politiikan jännitteisistä suhteista ja näihin kytkeytyvistä poliittisen kulttuurin muutoksista?

Marinin Instagram-tarina ja sitä seurannut julkinen keskustelu tarjoavat kurkistusikkunan ainakin kolmeen politiikan siirtymään: politiikan miehisen ja keski-ikäisen normin murtumiseen, politiikan ja kuluttamisen suhteiden tiivistymiseen sekä politiikan henkilökohtaistumiseen ja visualisoitumiseen.

Kirjoituksemme perustuu tekeillä olevaan tutkimushankkeeseemme Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE), jota teemme Koneen Säätiön rahoituksella vuosina 2021–2024. Hankkeessa tutkimme tiedon, talouden ja politiikan jännitteisiä suhteita nyky-Suomessa.

Poliittisen johtajuuden miehinen kuvasto murroksessa

Marinin reppu tarjoaa ensinnäkin näkymän suomalaisen politiikan sukupuolittuneeseen ja keski-ikäiseen maailmaan. Suomessa naisten poliittisella edustuksella on verrattain pitkät perinteet ja naisten osuus sekä kansanedustajista että ministereistä on jatkuvasti kasvanut, joskin mukaan mahtuu myös notkahduksia.

Poliittisen johtajuuden historia on kuitenkin Suomessa hyvin miehinen. Suomen 73 pääministerin joukossa Marin on vasta kolmas pääministeriksi nimitetty nainen. 34-vuotiaana aloittaessaan hän oli myös Suomen kaikkien aikojen nuorin pääministeri.

Parlamentaarisen politiikan miehinen perinne, näennäinen sukupuolettomuus ja sovinnainen pukeutumiskulttuuri ovat johtaneet usein siihen, että naispoliitikot ovat neutraaleilla jakkupuvuillaan häivyttäneet pikemmin kuin korostaneet sukupuoltaan. Marin on rikkonut poliittisen johtajuuden tapoja paitsi astumalla tehtävään, joka valtaosan Suomen historiaa on ollut vain miesten hallussa, myös haastamalla käsityksiä siitä, miltä poliittinen johtajuus näyttää.

Marin on rikkonut poliittisen johtajuuden tapoja paitsi astumalla tehtävään, joka valtaosan Suomen historiaa on ollut vain miesten hallussa, myös haastamalla käsityksiä siitä, miltä poliittinen johtajuus näyttää.

Repun lisäksi Marinin yllä on totuttu näkemään monien muiden suomalaisten pienyritysten näyttäviä ja naisellisia vaatteita ja asusteita, esimerkiksi kukkamekkoja.

Marinin ja hänen hallituksensa nuorten naisministerien näkyvä erottautuminen politiikan keski-ikäisestä ja maskuliinisesta kuvastosta on herättänyt kritiikkiä koko hallituskauden ajan. Hallitusta on sosiaalisessa mediassa pilkattu kukkamekko- ja huulipunahallitukseksi. Marinin pukeutumista kommentoimalla on myös suoraan vähätelty hänen johtajuuttaan ja asiantuntemustaan.

Esimerkiksi toimittaja Helena Petäistö epäili taannoisessa kolumnissaan Marinin ja hänen hallituksensa keskeisten naisministerien olevan liian kokemattomia Euroopan unionin neuvottelupöytiin. Petäistö arveli, että nuoret naisministerit voisivat saada lisäuskottavuutta asuvalintojaan harkitsemalla: “Kyllä hyvin leikattu, ryhdikäs jakkupuku antaa asian esittäjästä aivan eri tavalla uskottavan vaikutelman kuin isokuvioinen kesämekko”, hän kirjoitti.

Marinin vaatevalintoja ja hänen muotia kohtaan ilmaisemaansa kiinnostusta, josta myös reppujulkaisu osaltaan kertoo, voi lukea kieltäytymisenä mukautumisesta politiikan keski-ikäiseen ja miehiseen normiin.

Vaatimus sukupuolen ja iän häivyttämisestä asuvalinnoin sisältää läpeensä seksistisen, mutta tavallisen taustaoletuksen maskuliinisuudesta uskottavuuden takeena. Marinin ikään ja sukupuoleen sekä näitä ilmentävään pukeutumiseen kohdistunut huomio tekee näkyväksi politiikan lujassa istuvia sukupuolittuneita valtasuhteita, jotka ovat vakiintuneet poliittisen johtajuuden pitkän miehisen historian saatossa.

Tällaisessa kehyksessä Marinin vaatevalintoja ja hänen muotia kohtaan ilmaisemaansa kiinnostusta, josta myös reppujulkaisu osaltaan kertoo, voi lukea kieltäytymisenä mukautumisesta politiikan keski-ikäiseen ja miehiseen normiin.

Kuluttamisesta politiikkaa

Toiseksi Marinin reppujulkaisu valottaa politiikan ja kuluttamisen suhteiden tiivistymistä. Pääministerin Instagram-tarinaa seuranneisiin kysymyksiin sekä Marinin avustaja että pääministeri itse vastasivat julkaisun olleen tuenosoitus suomalaisille pienyrityksille. Ilta-Sanomille Marin kommentoi, että on mielellään apuna ja antaa kiitosta nuorelle yrittäjäsukupolvelle:

”Pääministerin reppuhankinta on paitsi tuenilmaisu suomalaisille pienyritykselle, myös eettiselle kuluttamiselle, kuten suomalaisen työn tukemiselle ja ekologisesti kestävälle tuotannolle. Marinin suosimia brändejä yhdistää se, että ne korostavat vastuullisuutta, tasa-arvoa ja ekologisuutta keskeisinä arvoinaan.”

Koska nämä samat arvot ovat osa myös Marinin politiikkaa, syntyy vaatebrändien ja pääministerin välille symbioottinen suhde. Marinin suosimat brändit ovatkin jakaneet innokkaasti kuvia Marinista käyttämässä heidän tuotteitaan. Pihkan Instagram-tilillä kommentoitiin Marinin reppujulkaisua innostuneesti ja mainittiin, että ”AAPO [reppu] on suunniteltu ja valmistettu Suomessa lähituotantona vastuullisista materiaaleista ja sopii täydellisesti urbaaniksi kaupunkirepuksi!”

Marin on paitsi puolella miljoonalla seuraajallaan, myös politiikallaan sopiva edustaja eettisen ja ekologisesti kestävän kulutuksen sekä suomalaisen työn varaan brändiään rakentaville yrittäjille.

Kuluttajakansalaisuus ja poliittinen kuluttajuus kannustavat valitsemaan tarjolla olevista vaihtoehdoista, mutta eivät käymään keskustelua kuluttamisesta itsestään – oli kyse sitten julkisten palveluiden tai hyödykkeiden kuluttamisesta.

Politiikan ja yritysten liittolaisuudet eivät kuitenkaan ole täysin harmittomia. Ne kytkeytyvät laajempiin kehityskulkuihin, joita on kuvattu esimerkiksi hyödykeaktivismin ja poliittisen kuluttajuuden käsittein. Molemmat viittaavat aktivismiin ja politiikkaan, jonka keskiössä on vastuullinen kuluttaminen.

Hyödykeaktivismin ohella kuluttamisen ja politiikan suhteet tiivistyvät yleistyneessä tavassa puhutella kansalaisia asiakkaina ja kuluttajina. Mikko Lehtosen ja Anu Koivusen mukaan kuluttajakansalaisuus houkuttelee, koska siinä yhdistyvät ”vastuullinen kansalaisuus ja nautiskeleva kuluttajuus”.

Sekä kuluttajakansalaisuus että poliittinen kuluttajuus ovat kuitenkin poliittisen toiminnan muotoina kapeita. Molemmat korostavat kuluttamista poliittisen vaikuttamisen keinona. Ne kannustavat valitsemaan tarjolla olevista vaihtoehdoista, mutta eivät käymään keskustelua kuluttamisesta itsestään – oli kyse sitten julkisten palveluiden tai hyödykkeiden kuluttamisesta. Viime kädessä molemmat kutsuvat mukautumaan vallitseviin talouden ja yhteiskunnan järjestyksiin niiden haastamisen sijaan.

Instagram politiikan näyttämönä

Kolmanneksi Marinin reppu ja sitä seurannut keskustelu tarjoavat mahdollisuuden pohtia Instagramia politiikan näyttämönä. Instagram ei ole enää pelkkä kotikutoisten kuvien jakamisen alusta, vaan siitä on tullut myös merkittävä aktivismin ja poliittisen vaikuttamisen areena.

Instagram on vaikuttamisen alustana vahvasti henkilöitynyt, mikä on tarjonnut poliittisille puolueille mahdollisuuden vahvistaa suosiotaan yksittäisten ”somejulkkisten” välityksellä.

Norjalaistutkimus onkin osoittanut, että sosiaalisessa mediassa puoluettaan suositummat puoluejohtajat voivat lisätä myös puolueen saamaa huomiota sekä kansalaisten kiinnittymistä politiikkaan. Lähes puolella miljoonalla Instagram-seuraajallaan Sanna Marin on Suomen mittakaavassa todellinen politiikan superjulkkis, jonka suosio hyödyttää paitsi pienyrittäjiä, myös Sosiaalidemokraattista puoluetta.

Sosiaalisessa mediassa puoluettaan suositummat puoluejohtajat voivat lisätä myös puolueen saamaa huomiota sekä kansalaisten kiinnittymistä politiikkaan.

Instagramin kaltaiset sosiaalisen median alustat tuovat poliitikot uudella tavalla lähelle kansaa – ainakin sitä kansanosaa, joka sosiaalista mediaa aktiivisesti käyttää. Poliitikot jakavat Instagramissa alustalle tyypilliseen tapaan persoonallisia ja arkisia sisältöjä.

Myös pääministeri Marinin Instagram-tili on sekoitus poliittista kampanjointia ja arkisia kivoja juttuja – kuten uusi reppu. Läheisyys kansaan on toisinaan hyvin konkreettista: alustan kommenttimahdollisuus esimerkiksi mahdollisti Pihkan yrittäjien vastaamisen pääministerin tarjoamaan huomioon sydänemojein.

Marinin Instagramin käyttö on herättänyt Suomessakin kysymyksen politiikan katoamisesta pääministerin viestinnästä. Kansanedustaja Veronika Honkasalo puolestaan pohti Twitterissä 3.10.2021, katoaako henkilövetoisesta viestinnästä politiikkaan elimellisesti kuuluva kollektiivinen toiminta.

Instagramin kaltaisten sosiaalisten medioiden yleistyminen poliittisen viestinnän alustoina voivat muuttaa politiikan luonnetta.

Molemmat pohdinnat osoittavat, että Instagramin kaltaisten sosiaalisten medioiden yleistyminen poliittisen viestinnän alustoina voivat muuttaa politiikan luonnetta. Instagramille tyypilliset piirteet – esimerkiksi visuaalisuus, nuoruuden ja kauneuden ihannointi, kaupallisuus, kuluttaminen sekä positiivinen ja ystävyyttä korostavat tyyli – eivät istu aivan ongelmitta politiikkaan.

Marin ja neljä muuta hallitukseen kuuluvaa puoluejohtajaa ovat myös jakaneet Instagramissa yhteiskuvia, jotka noudattavat Instagramin tyttökaverusestetiikkaa. Esimerkiksi 24.8.2021 Marin jakoi selfien itsestään hymyilevien puoluejohtajien (Li Andersson, Anna-Maja Henriksson, Annika Saarikko ja Maria Ohisalo) kanssa kuvatekstillä “Viisikko Kesärannassa. Luvassa saunomista ja rentoa yhdessäoloa. Kaikilla jo kaksi rokotetta saatuna riittävällä suoja-ajalla.”

Vaikka arkiset kuvat politiikasta voivat tehdä ministereistä ja politiikasta lähestyttäviä, ne voivat samalla epäpolitisoida puoluepolitiikkaa ja siihen olennaisesti kuuluvia ideologisia kamppailuja. Poliittisten puolueiden puheenjohtajien lämpimiä välejä korostava sekä politiikan asiasisältöjä väistelevä Instagram-viestintä piilottaa politiikkaan kuuluvia erimielisyyksiä ja konflikteja.

Reppu kurkistusikkunana politiikkaan

Pika-analyysimme pääministeri Marinin Instagramiin tekemästä repputarinasta ja siitä käydystä julkisesta keskustelusta osoittaa politiikan, sukupuolen, talouden ja viestinnän suhteiden moniulotteisuuden. Pieni tarina Instagramissa saattaakin avata kurkistusikkunan monenlaisiin poliittisen kulttuurin murroksiin. Olemme esittäneet tässä tekstissä, että Marinin reppujulkaisu kertoo ainakin politiikan miehisen ja keski-ikäisen normin murroksesta, politiikan ja kuluttamisen suhteiden tiivistymisestä sekä politiikan henkilökohtaistumisesta ja visualisoitumisesta.

Lopuksi haluamme painottaa talouden ja politiikan suhteista käydyn julkisen keskustelun tärkeyttä. Reppujulkaisun saama huomio voi vaikuttaa epäolennaiselta tai naispoliitikkoihin kohdistuvalta tavanomaiselta kritiikiltä. Politiikan tutkijoina vaalimme kuitenkin ajatusta avoimesta poliittisesta keskustelusta ja inspiroidumme siitä, miten repusta virinnyt keskustelu heijastelee jatkuvan neuvottelun alaisia sukupuolittuneita politiikan, talouden ja yhteiskunnan suhteita.

FT Heini Kinnunen toimii tutkijana Turun yliopistossa FEMTIE-hankkeessa.

VTM Emma Lamberg toimii tutkijana Turun yliopistossa FEMTIE-hankkeessa.

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo toimii sosiologian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa ja johtaa FEMTIE-hanketta.

Julkaisu Pääministerin reppu avaa kurkistusikkunan politiikan, sukupuolen ja talouden jännitteisiin suhteisiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet (POLIMA) tutkii arkipäivän utopioita ja poliittisen mielikuvituksen käytäntöjä ja tiloja. Jäljitämme sitä, miten erilaiset ihmisryhmät kuvittelevat ja elävät todeksi toisenlaisia maailmoja tässä ja nyt sekä kehitämme praktiikkaa ja tiloja, joissa utooppinen ajattelu ja käytäntö voivat mahdollistua. Pyrimme tuomaan keskusteluun monenlaisten ihmisryhmien näkemyksiä, erityisesti niiden, jotka jäävät helposti yhteiskunnan marginaaleihin.

Kysymys yhteiskunnallisista vaihtoehdoista ja mielikuvituksesta on elintärkeä juuri nyt, kun muun muassa ilmastokriisi, kasvava sosiaalinen eriarvoisuus, pandemiat ja demokratian kriisi pakottavat meitä etsimään edellytyksiä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävälle yhteiselämälle. Yhdistämme hankkeessa etnografista ja taiteellista tutkimusta ja tarkastelemme poliittista mielikuvitusta taiteen, opetuksen, arkielämän ja erilaisten vaihtoehtoisten elämäntyylien ja -muotojen kentillä. Olemme kiinnostuneita arkipäivän politiikan muodoista ja hakeudumme paikkoihin, jotka eivät ole poliittisia ilmeisellä tavalla ja jonne tutkimuksellinen katse ei itsestään selvästi ohjaudu.

Pyrimme tuomaan keskusteluun monenlaisten ihmisryhmien näkemyksiä, erityisesti niiden, jotka jäävät helposti yhteiskunnan marginaaleihin.

Etsimme hankkeessa vastauksia seuraaviin tutkimuskysymyksiin:

1. Miten poliittista mielikuvitusta harjoitetaan ja millaisia vaihtoehtoisia tulevaisuuksia kuvitellaan ja tehdään? Miten erilaiset tilat, teknologiat ja ruumiillisuus muovaavat kuvittelun käytäntöjä?
2. Millaisia käsityksiä politiikasta, yhteiskunnallisista järjestyksistä ja demokratiasta kuvittelukäytännöissä syntyy ja mitä ne voivat kertoa meille nykyisestä politiikan murroksesta ja demokratian kriisistä?
3. Miten erilaiset toisiinsa limittyvät sosiaaliset kategoriat, kuten luokka, sukupuoli, etnisyys, seksuaalisuus ja ikä vaikuttavat siihen, miten ihmiset voivat kuvitella vaihtoehtoja ja edistää yhteiskunnallista muutosta?
4. Miltä tulevaisuuden yhteiskunnat voisivat näyttää ja millaisia reittejä pitkin niitä kohti voidaan liikkua?

Arkipäivän utopiat

Poliittisella mielikuvituksella tarkoitamme sekä ideoita, kuvitelmia ja utopioita, joissa rakentuu käsityksiä toisenlaisista maailmoista, että itse kuvittelemisen prosessia, jolloin huomio kiinnittyy niihin käytäntöihin ja tiloihin, joiden kautta vaihtoehtoisia tulevaisuuksia luodaan ja neuvotellaan. Olemme kiinnostuneita siitä, miten erilaiset teknologiat, tilat ja ruumiillisuus muovaavat kuvittelemisen käytäntöjä ja miten arkielämän materiaalisuus mahdollistaa tai sulkee pois toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelua ja todeksi elämistä. Mielikuvitus on tunnetta ja toimintaa, jota ympäröivä maailma muovaa ja joka toisaalta myös muuttaa maailmaa.

Utopiat ovat keskeinen poliittisen mielikuvituksen muoto. Utopian ytimessä on, kuten taidehistorioitsija Riikka Haapalainen huomauttaa, kaipuu jotakin sellaista kohti, jota ei vielä tiedä tai jolle ei ole vielä nimeä, mutta jonka sattumalta kohdatessaan tunnistaa.

Mielikuvitus on tunnetta ja toimintaa, jota ympäröivä maailma muovaa ja joka toisaalta myös muuttaa maailmaa.

Feministitutkija Kathi Weeks on todennut, että utopiat toimivat vaihtoehtoja avaavina provokaatioina. Ne voivat muuttaa suhdettamme nykyisyyteen ja tulevaan; ne voivat tuottaa sekä vieraantumista nykyisyydestä että valaa toivoa tulevaisuuteen. Utopiat horjuttavat totunnaisia ajattelutapoja, jotka usein kahlitsevat meidät olemassa olevien poliittisten mahdollisuuksien ja yhteiskunnallisten valintojen kapeaan repertuaariin.

Arkipäivän utopiat eivät suuntaudu ensi sijassa poliittisen vallan haltuunottoon, vaan uudenlaisten yhteiskunnallisten elämänmuotojen luomiseen arjessa yhteistoiminnassa muiden kanssa. Usein ne pyrkivät elämään todeksi tässä ja nyt sellaisia käytäntöjä ja suhteita, joiden toivotaan toteutuvan yhteiskunnassa tulevaisuudessa laajemminkin. Arkipäivän utopiat painottavat näin paikallista, ruumiillista ja arkista toisin tekemistä keskeisenä muutokseen tähtäävän politiikan pohjana.

Kuvittelun katveissa

Useat tutkijat, kuten Hartmut Rosa ja Mark Fisher ovat huomauttaneet, että samaan aikaan kun kapitalistisen yhteiskuntamuodostelman kokonaiskriisi on tullut entistä ilmeisemmäksi, vallalla on neuvottomuus, näköalattomuus ja paremman tulevaisuuden visioiden puute. Poliittinen mielikuvitus on näivettynyt ja edistysusko on korvautunut dystooppisilla tulevaisuudenkuvilla.

Poliittisen mielikuvituksen näivettyminen näkyy esimerkiksi siinä, että silloinkin kun poliittisia vaihtoehtoja esitetään, ne tahtovat usein rakentua vallitsevan talouskasvun, kulutuksen ja palkkatyön varaan rakentuvan yhteiskuntamuodostelman puitteissa. Näin vaihtoehtoisten tulevaisuuksien kuvittelun ainekset näyttäytyvät lähtökohtaisesti rajoittuneina.

Poliittisen mielikuvituksen köyhtyminen on uhka demokratialle, koska kuten Teppo Eskelinen on todennut, ilman vallitsevan järjestelmän vastakuvia ja haaveita paremmasta todellisuudesta demokratia on vaarassa luhistua hallinnoinniksi.

Poliittinen mielikuvitus on näivettynyt ja edistysusko on korvautunut dystooppisilla tulevaisuudenkuvilla.

Poliittisen mielikuvituksen ehtyminen liittyy kiinteästi post-politiikkaa ja liberaalin demokratian kriisiä koskevaan keskusteluun. Se on hahmotellut tulkintaa politiikan murroksesta, jossa uusliberalistinen logiikka on ujuttautunut ohjaamaan kaikkea inhimillistä elämää ja alistanut politiikan ja poliittisen päätöksenteon taloudellisille intresseille.

Politiikka on siirtynyt enenevissä määrin teknokraattisen ja näennäisen neutraalin asiantuntijavallan alueelle, poliittiset ristiriidat ovat tyhjentyneet ja epäpolitisoituneet samalla kun demokraattinen osallistuminen ja demokraattisten instituutioiden tilivelvollisuus kansalaisille on heikentynyt.

Tämän seurauksena luottamus demokraattisiin instituutioihin on vähentynyt, äänestysinto laimentunut, poliittisten puolueiden jäsenmäärät laskeneet ja ihmisten kokemus vaikutusmahdollisuuksista vähentynyt. Poliittinen osallistuminen on eriarvoistunut ja kasautunut hyvin koulutetulle ja hyvin toimeentulevalle luokalle. Tämä kehitys uhkaa demokratian legitimiteettiä ja voimistaa yhteiskunnallista epätasa-arvoa.

Poliittinen osallistuminen on eriarvoistunut ja kasautunut hyvin koulutetulle ja hyvin toimeentulevalle luokalle.

Post-politiikan ja demokratian kriisin keskustelut ovat nostaneet esiin tärkeitä yleisiä kehityskulkuja, mutta samalla niiden katveeseen jää paljon sellaista toimintaa, joka kulkee vastavirtaan ja horjuttaa post-poliittista järjestystä. POLIMA-hanke etsiytyy näiden pyrkimysten äärelle ja nostaa esiin monenlaisia arkipäivän konteksteja ja käytäntöjä, joissa utopioita ja vaihtoehtoisia tulevaisuuksia kuvitellaan ja toteutetaan. Etsimme post-politiikan alle kätkeytyvää unelmointia ja kurotuksia kohti toisenlaisia elämänmuotoja, joiden toteuttaminen on usein epävarmaa ja työlästä ja joissa harvoin on tarjolla nopeita ja näkyviä voittoja.

Tekemällä näkyviksi näitä vaihtoehtoja voidaan tuoda vastapainoa ajoittain voimattomuutta ja toivottomuutta ruokkivalle post-politiikan keskustelulle. Filosofi Jacques Rancière on todennut, että tämänhetkisessä keskustelussa syntyy helposti vaikutelma siitä, että vapautuminen on mahdotonta, koska alistuksen voimat ovat rajattomia ja erilaiset protestit ja vastarinta on voitu alistaa hallitsevan koneiston käskyvaltaan. Hän kuitenkin muistuttaa, ettei mikään alistus ole koskaan totaalista vaan se voidaan aina murtaa.

Harhailut ja kokeilut

Mielikuvitus toimii POLIMA-hankkeessa sekä tutkimuskohteena että metodologisena lähestymistapana. Yhdistämme etnografista ja taiteellista tutkimusta toisin tekemisen ja toisin kuvittelemisen tutkimiseksi. Etnografian avulla on mahdollista jäljittää ihmisten arkisia kuvittelukäytäntöjä ja tapoja tavoitella toisenlaisia tulevaisuuksia.

Taiteellisen tutkimuksen keskeistä ajatusta seuraten ajattelemme, että taide ja taiteen tekeminen tuottavat tietoa. Taide avaa uusia tapoja lähestyä maailmaa ja hahmottaa sen toisin tekemisen mahdollisuuksia.

Yhdistämällä etnografiaa ja taiteellista tutkimusta pyrimme kehittämään uusia tiedontuotannon tapoja. Monialainen tutkimus on aina askel tuntemattomaan, joka avaa mahdollisuuden tarkastella kriittisesti olemassa olevia menetelmiä ja uudistaa käsitteellisiä kategorioita.

Yhdistämällä etnografiaa ja taiteellista tutkimusta pyrimme kehittämään uusia tiedontuotannon tapoja.

Toisenlaisten maailmojen kuvittelun tutkiminen edellyttää metodologista luovuutta, valmiista menetelmällisistä ratkaisuista irrottautumista, epävarmuutta ja kokeiluja. Tutkimus on harhailua erilaisilla poluilla, joista osa voi osoittautua umpikujiksi ja toiset taas kuljettavat jonnekin, jota emme etukäteen osanneet aavistaa.

Metodologisena lähtökohtana hankkeelle toimii myös utopiatutkija Ruth Levitasin ajatus utopioista ”halun koulimisena” (education of desire). Olemme kiinnostuneita tutkimaan, miten luoda edellytyksiä utooppiselle ajattelulle ja kuvittelulle. Tutkimme, miten kuvittelua voi virittää ja harjaannuttaa sekä millaisin tilallisin järjestelyin ja kehollisin harjoittein sitä on mahdollista avata.

Sovellamme tutkimuksessa erilaisia taidelähtöisiä praktiikoita yhteistyössä taiteilijoiden kanssa. Ajattelemme, että nämä praktiikat mahdollistavat utooppiselle ajattelulle ominaista nykyhetkestä irrottautumista, edes hetkellistä tai osittaista etääntymistä olemassa olevasta ja tuntemattomalle ja ennakoimattomalle avautumista – toisin näkemiselle, tuntemiselle, tietämiselle ja kokemiselle.

On vastustettava halua lokeroida ja luokitella liian varhain ja malttaa pitää ovea auki uudenlaisten teoreettisten oivallusten syntymiselle.

Metodologinen kokeilu ja epistemologinen tottelemattomuus nostavat esiin myös tärkeitä teoreettisia kysymyksiä. Feministimaantieteilijät J.K. Gibson-Graham varoittavat, miten helposti päädymme sujauttamaan empiirisiä huomioita olemassa oleviin teoreettisiin kehyksiimme antamatta niille mahdollisuutta yllättää ja muuttaa ajatteluamme.

Erityisesti utopioiden ja mielikuvituksen tutkimuksessa on tärkeää viipyä uuden ja odottamattoman äärellä eikä pakottaa sitä olemassa oleviin kehyksiin. On vastustettava halua lokeroida ja luokitella liian varhain ja malttaa pitää ovea auki uudenlaisten teoreettisten oivallusten syntymiselle. On yritettävä kuunnella ja antaa tuntemattoman puhua.

Suvi Salmenniemi on sosiologian professori Turun yliopistossa.

Pilvi Porkola on erikoistutkija Turun yliopistossa.

Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet on Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke Turun yliopistossa. Tutkimusryhmän vastuullinen johtaja on Suvi Salmenniemi, ja muita jäseniä ovat Inna Perheentupa, Pilvi Porkola ja Hanna Ylöstalo.

Julkaisu Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Koronakriisi on tehnyt näkyväksi erilaisten hoivan ja huolenpidon muotojen merkityksen yhteiskunnan ja talouden toiminnalle. Laadukkaat ja kaikkien saatavilla olevat julkiset palvelut ovat kirjaimellisesti elintärkeitä. Lisäksi koulun, päiväkodin, sosiaalityön ja muiden palvelujen sekä arkisen huolenpidon merkitys on konkretisoitunut kriisin aikana. Kriisin ulkopuolella hoiva kuitenkin on kuin näkymätön yhteiskuntaa kannatteleva voima, jota oletetaan olevan tarjolla automaattisesti ja ilmaiseksi tai ainakin mahdollisimman halvalla.

Koronakriisi on syventänyt jo pidempään jatkunutta hoivakriisiä, jonka ytimessä on hoivan näkymättömyys ja aliarvostus. Leikattujen ja tehostettujen palvelujen työntekijät ovat jaksamisensa äärirajoilla, kun globaali pandemia on lisännyt hoidon tarvetta. Koulujen ja päiväkotien sulkeminen, lasten lisääntyneet sairauspoissaolot ja vanhusten tarvitsema apu ovat puolestaan lisänneet kodeissa palkatta tehtävää huolenpitoa.

Kriisin ulkopuolella hoiva kuitenkin on kuin näkymätön yhteiskuntaa kannatteleva voima, jota oletetaan olevan tarjolla automaattisesti ja ilmaiseksi tai ainakin mahdollisimman halvalla.

Hoivakriisi syventää sukupuolittunutta eriarvoisuutta, sillä palkkatyönä ja palkatta tehty hoivatyö on pääasiassa naisten tekemää työtä. Näin hoivakriisin työelämävaikutukset ja muut inhimilliset kustannukset kasautuvat naisille. Hoivaan ja huolenpitoon liittyvät näkökulmat eivät kuitenkaan ole olleet koronaelvytyksen ja pandemian aiheuttamia menetyksiä kompensoivan talouspolitiikan keskiössä.

Tässä kirjoituksessa tarkastelemme koronakriisiä ja sen jälkihoitoa hoivan ja sosiaalisen uusintamisen näkökulmasta. Puhumme koronakriisistä feministisen poliittisen talouden tutkimuksen termein sosiaalisen uusintamisen kriisinä. Samalla teemme näkyväksi sosiaali- ja terveyspalveluissa, kodeissa ja järjestöissä tehtävää hoivaan ja huolenpitoon liittyvää työtä ja sen merkitystä yhteiskuntien ja talouden toimivuudelle. Avaamme myös hoivaavan talouden käsitettä ja esitämme, että koronakriisi ja siihen liittyvät elvytystoimet ovat mahdollisuus tuoda hoiva ja sosiaalinen uusintaminen talouspolitiikan ytimeen.

Näkymätön ja aliarvostettu sosiaalinen uusintaminen

Talouspolitiikkaa luonnehtii tuottavan ja uusintavan työn tai talouden hierarkkinen erottelu. Se on johtanut sosiaalisen uusintamisen sivuuttamiseen ja kapeaan ymmärrykseen taloudesta, jossa hoiva näyttäytyy aina kuluna.

Sosiaalisella uusintamisella tarkoitetaan elämää ylläpitävää työtä ja toimintaa, jota ilman yhteiskunnat ja talous eivät pyörisi. Terveydenhoito, vanhushoiva, varhaiskasvatus, palkkaa vastaan ja palkatta tehtävä kotityö, palkaton hoiva sekä naapuriapu ovat kaikki uusintavaa työtä, jonka merkitys nähdään usein vasta silloin, kun sitä ei ole saatavilla.

Talouspolitiikkaa luonnehtii tuottavan ja uusintavan työn tai talouden hierarkkinen erottelu. Se on johtanut sosiaalisen uusintamisen sivuuttamiseen ja kapeaan ymmärrykseen taloudesta, jossa hoiva näyttäytyy aina kuluna.

Iso osa tästä työstä ja toiminnasta tehdään palkatta, osana arkielämää. Tämän palkatta tehtävän työn kytköksiä talouteen ei tyypillisesti nähdä poliittisessa päätöksenteossa lainkaan. Palkkatyönä tehty uusintava työ on puolestaan aliarvostettua. Yhtäältä sosiaali-, terveys- ja kasvatusalat ovat palkkakuopassa, toisaalta hoivapalvelut nähdään kuluna julkiselle taloudelle ja laskusuhdanteen aikaan ne joutuvat ensimmäisinä leikkausuhan alle.

Elämää uusintavaa ja sosiaalisia suhteita ylläpitävää työtä tehdään myös järjestöissä, sekä vapaaehtoistoimintana että palkkatyönä. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan järjestötoiminta koskettaa jossain vaiheessa useimpien suomalaisen elämää, joko tukena kriiseissä, vertaistuen muodossa tai hyvinvointia lisäävässä arkisessa toiminnassa tai palvelussa.

Sosiaalisen uusintamisen merkitys taloudelle

Tuottava talous on täysin riippuvainen sosiaalisen uusintamisen piiriin kuuluvasta moninaisesta toiminnasta, kuten tulevan työvoiman synnyttämisestä, kasvatuksesta ja koulutuksesta, tai nykyisen työvoiman fyysisiin ja emotionaalisiin tarpeisiin vastaamisesta. Sosiaalinen uusintaminen muodostaa taloutta kannattelevan näkymättömän pohjan ja sosiaalisen liiman, jonka avulla yhteisöt ja yhteiskunnat pysyvät pystyssä, talous toimivana ja ihmiset elossa ja toimintakykyisinä.

Sosiaalinen uusintaminen on myös itsessään työtä ja arvoa luovaa. Jos esimerkiksi iäkkäiden hyvinvointiin tai vapaaehtoistyöhön panostaminen nähdään investointina, tuotot tai säästöt voivat olla moninkertaiset. Lisäksi panostukset sosiaaliseen infrastruktuuriin, kuten koulutukseen ja hoivaan, luovat työtä ja hyvinvointia.

Talouden mittarit ja tunnusluvut ylläpitävät ja vahvistavat hierarkiaa, jossa tuottava työ nähdään uusintavaa työtä arvokkaampana ja merkityksellisempänä.

Talouden mittarit ja tunnusluvut ylläpitävät ja vahvistavat hierarkiaa, jossa tuottava työ nähdään uusintavaa työtä arvokkaampana ja merkityksellisempänä. Palkaton työ ei näy bruttokansantuotteessa, ja vallitsevat julkisen investoinnin määritelmät ja kansainväliset kansantalouden tilinpidon järjestelmät luokittelevat panostukset hoivaan, varhaiskasvatukseen ja koulutukseen kuluksi.

Investoinnin ja kulun välinen rajanveto ei ole pysyvä asiantila vaan poliittinen valinta, joka heijastaa juurtuneita ymmärryksiä taloudesta ja taloudelle merkityksellisestä toiminnasta. Julkisen investoinnin määritelmää kansantalouden tilinpidossa on viime vuosina muutettu, muun muassa kattamaan puolustushankinnat. Julkisen investoinnin määritelmästä kamppaillaan myös päivänpolitiikassa, kuten keskustelu Antti Rinteen hallituksen tulevaisuusinvestoinneista osoitti.

Sosiaalisen uusintamisen kriisiytyminen

Finansialisoitunut kapitalismi ja uusliberalismiin yhdistetyt julkisten palveluiden heikennykset ja uudistukset ovat johtaneet sosiaalisen uusintamisen kriisin ja hoivavajeeseen, jota vuoden 2008 talouskriisiä seurannut talouskuripolitiikka syvensi. Kun valtiot ovat asteittain vetäytymässä sosiaalisesta uusintamisesta ja kun hoiva on siirtymässä markkinoilta ostettavaksi hyödykkeeksi, on yksilöiden ja perheiden vastuu elämän ylläpidosta lisääntynyt.

Palkaton työ ja hoiva ei kuitenkaan ole ilmaista, vaan siitä koituu rahallisia ja ei-rahallisia kustannuksia sitä tarjoaville – menetettyjä työtunteja, stressiä, huolta ja väsymystä. Kuten luonnonvarat, myös yksilöiden ja yhteiskunnan mahdollisuus sosiaaliseen uusintamiseen ehtyy, kun paine sitä kohtaan kasvaa.

Kuten luonnonvarat, myös yksilöiden ja yhteiskunnan mahdollisuus sosiaaliseen uusintamiseen ehtyy, kun paine sitä kohtaan kasvaa.

Hoivavajeen paikkaaminen venyttämällä hoitohenkilökunnan jaksamista ylläpitää ajatusta hoivasta rajattomana resurssina, jota voi tehostaa kustannuksitta ja lopputuloksen kärsimättä. Hoivan tutkimus on kuitenkin osoittanut, että hoivassa tuotos tai lopputulos ei ole irrotettavissa itse toiminnasta, hoivasuhteesta ja siinä tehdystä työstä. Siksi hoivan tehostamisen mahdollisuudet ovat rajalliset, ja esimerkiksi vanhustenhoidon kriisit toistuvat.

Myös koronakriisi on syventänyt sosiaalisen uusintamisen kriisiä ja hoivavajetta sekä niihin liittyvää sukupuolittunutta eriarvoisuutta. Sosiaali- ja terveyspalveluissa, kodeissa ja järjestöissä tehty palkallinen ja palkaton työ on lisääntynyt merkittävästi, mutta niiden resurssit eivät riitä. Kuormitus on kasautunut erityisesti naisille. Hoivavaje on tullut kriisin myötä näkyväksi, mutta tapa ohittaa hoiva talouden näkymättömänä ja ilmaisena tai mahdollisimman halpana kannattelijana ei anna välineitä hoivavajeen paikkaamiseen.

Koronakriisin vaikutukset hoivaan

Koronakriisissä sairaanhoitajat tekevät työtä uupumuksen rajoilla, mutta hoitajien ammattijärjestö Tehyn vaatimukset koronalisistä ja työolojen kohentamisesta on sivuutettu. Hoitohenkilökunnan kunniaksi on esimerkiksi valaistu Finlandia-talo siniseksi, vaikka hoitajat itse kaipaisivat ennen kaikkea riittävästi palkkaa ja lomaa, hengityssuojaimia, parempia työoloja ja perheystävällisempiä työaikoja. Arvostuksen osoittaminen valojen kaltaisin symbolisin elein rahan sijasta alleviivaa uusintavan työn aliarvostusta talouden kokonaisuudessa.

Arvostuksen osoittaminen valojen kaltaisin symbolisin elein rahan sijasta alleviivaa uusintavan työn aliarvostusta talouden kokonaisuudessa.

Tämä näkyy myös koronan kannalta kriittisessä vanhustenhoidossa. Hoitohenkilökunnan terveenä pysyminen ja jaksaminen on koetuksella, kun esimerkiksi suojavarusteita ei ole riittävästi, kuten lähihoitajien ammattiliitto Super on tuonut esiin. Lisäksi jo vuosikausia jatkunut hoitajien ylikuormitus on johtanut siihen, että osa hoitajista on hakeutunut muille aloille, koska ei ole voinut hoitaa asiakkaita niin hyvin kuin olisi halunnut. Koronan myötä tilanne on vaarassa kärjistyä, kun jälleen kuvitellaan, että hoitohenkilökunnan jaksamista voidaan venyttää seurauksitta.

Koronakriisi on ollut myös palkattoman hoivan kriisi etenkin koulujen sulkemisen ja päiväkotien aukiolon rajoittamisen aikaan. Vaikka julkisen hoivan puutetta ovat paikanneet kaikki vanhemmat, on koti- ja lastenhoitotyö ollut tähänkin saakka enemmän naisten kuin miesten vastuulla, ja koronakriisi on vain syventänyt tätä jakoa. Koronakriisi on kuormittanut myös kaikkia, joilla on läheisiä huolehdittavana, kuten esimerkiksi ikääntyneet vanhemmat.

Koronan myötä tilanne on vaarassa kärjistyä, kun jälleen kuvitellaan, että hoitohenkilökunnan jaksamista voidaan venyttää seurauksitta.

Pienten lasten vanhemmille ei ole ollut Suomessa juurikaan tarjolla yhteiskunnan tukea – esimerkiksi mahdollisuutta lyhentää työpäivää tai yhteiskunnan korvaamaa koronavapaata, kuten esimerkiksi Saksassa. Sen sijaan vanhemmat ovat paikanneet hoivavajetta tinkimällä työn velvoitteista ja omasta jaksamisestaan. Koronakriisi onkin hyvä esimerkki siitä, kuinka palkatonta työtä oletetaan olevan automaattisesti tarjolla ja kuinka sitä ei nähdä oikeana työnä, joka rajoittaisi mahdollisuutta tehdä palkkatyötä.

Korona-arjessa myös spontaanin naapuriavun ja järjestötoiminnan merkitys korostuu ja kuormitus lisääntyy. Esimerkiksi ruoka-apuun turvautuvien määrä on kasvanut. Järjestötoiminnan taloudellinen tuki on kuitenkin sidottu veikkausvoittovarojen tuottokertymään, joka on laskussa.

Koronaelvytys ja vaihtoehdot

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen feministiset taloustieteilijät ja poliittisen talouden tutkijat ovat edistäneet ajatusta hoivaavasta taloudesta, joka purkaisi tuottavan ja uusintavan talouden välisen hierarkian ja ottaisi julkisen talouden kestävyysvajeen ohella huomioon hoivavajeen. Koronapandemia on tilaisuus järjestää uusintavan ja tuottavan talouden suhde uudelleen ja tehdä hoivaavan talouden periaatteita todeksi. Tämä edellyttää sitä, että sosiaalisen uusintamisen näkökulma sisällytetään koronakriisin jälkihoidon yhdeksi tavoitteeksi ja onnistumisen kriteeriksi.

Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi investoimista hoivaan elvytettäessä taloutta. Iso-Britanniassa toimiva kansalaisjärjestö Women’s Budget Group on korostanut hoivan merkitystä talouskasvulle ja työllisyydelle ja arvioinut, että investoinnit hoivaan tuottavat 2,7 kertaa enemmän työpaikkoja kuin vastaavat investoinnit rakennusalalle. Tutkijoiden mukaan investoinnit hoivaan myös nostavat kokonaistyöllisyysastetta. Lisäksi ne ovat ekologisesti kestävämpi työn muoto kuin rakentaminen.

Koronapandemia on tilaisuus järjestää uusintavan ja tuottavan talouden suhde uudelleen ja tehdä hoivaavan talouden periaatteita todeksi.

Talouskriiseihin liittyvät elvytystoimet ovat kuitenkin perinteisesti kohdistuneet fyysiseen infrastruktuuriin, ja näin näyttää olevan myös koronakriisin tapauksessa. Esimerkiksi EU:n 750 miljardin euron digitalisaatiota ja vihreää kasvua priorisoivan elpymispaketin on arvioitu kohdentuvan rakentamiseen, energiasektorille, maanviljelyyn ja liikenteeseen. Euroopan komission alustava esitys ei huomioinut hoivapalveluja ja niiden merkitystä talouden elpymiselle ja kestävyydelle – tai kriisistä eniten kärsinyttä naisvaltaista yksityistä palvelusektoria.

Aito muutos kohti hoivaavaa taloutta edellyttäisi elvytyspakettiin sisältyvien kertaluonteisten hoivainvestointien muuttamista pysyviksi parannuksiksi.

Suomen omassa kesäkuisessa 5,5 miljardin euron elvytyspaketissa hoivaan liittyvät näkökulmat olivat selvemmin läsnä. Paketti vastasi koronakriisin syventämään hoivavajeeseen muun muassa tukemalla kuntien peruspalveluita ja sairaanhoitoa, investoimalla lasten ja nuorten hyvinvointiin sekä vanhushoivaan ja tukemalla omaishoitajia. Hoiva on kuitenkin jäänyt elvytyskeskustelussa yritystukien ja infrahankkeiden varjoon, eikä talouspolitiikan paradigman muutoksesta voi puhua.

Aito muutos kohti hoivaavaa taloutta edellyttäisi elvytyspakettiin sisältyvien kertaluonteisten hoivainvestointien muuttamista pysyviksi parannuksiksi. Keskeistä on muutos talousajattelussa. Sosiaalinen uusintaminen ja sen muodostava uusintava talous on nähtävä osana talouden kokonaisuutta. Tämä vaatii muun muassa julkisen investoinnin käsitteen laventamista.

FT, dosentti Anna Elomäki työskentelee yliopistotutkijana Tampereen yliopistossa.

VTT Hanna-Kaisa Hoppania työskentelee tutkijana Ikäinstituutissa.

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo työskentelee sosiologian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa.

Julkaisu Koronakriisistä hoivaavaan talouteen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.