Kansainvälinen politiikka on varautumista uhkiin, mutta kovin usein myös spekulointia, uhkien vähättelyä sekä niiden maalaamista. Kun kysymyksessä ovat marraskuun alusta 2021 kärjistyneet tapahtumat Puolan ja Valko-Venäjän rajalla, taustalla kummittelee myös vuoden 2015 ”pakolaiskriisi”, joka on jäänyt elämään vahvasti poliittiseen muistiin.

Historialliset rinnastukset ovat hyvin tyypillisiä historian käytön muotoja, mutta väitämme, että niihin liittyy myös ongelmia. Esimerkiksi Thukydideen Peloponnesolaissodan klassista poliittista realismia ja liberalismia luotaavaa Melos-dialogia on usein käytetty kansainvälisen politiikan turvallisuusdilemman toistuvuuden perusteluun ajasta riippumatta. Kriitikot ovat jopa arvioineet, että kansainvälisen politiikan valtavirtatutkimus on takertunut ajatukseen kansainvälisten suhteiden toistuvuudesta, ajattomuudesta ja syklisyydestä.

Historialliset rinnastukset ovat hyvin tyypillisiä historian käytön muotoja, mutta väitämme, että niihin liittyy myös ongelmia.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että asioita muistamaton olisi pakotettu toistamaan samat virheet. Sen sijaan viisas politiikka purkaa ja pilkkoo historialliset rinnastukset kysymällä, miten samaltakin näyttävä tilanne eroaa aiemmasta.

Tässä artikkelissa tarkastelemme Valko-Venäjän hybridihyökkäyksenä tunnettua tapahtumasarjaa ja suhteutamme sen vuoden 2015 tapahtumiin. Aluksi tarkastelemme, mitä Euroopan unionin ja Valko-Venäjän konfliktista tiedetään nyt ja sen jälkeen pohdimme sille sekä sopivaa vertailukohdetta että toimijoita.

Nykyisen rajakriisin taustaa

Vuonna 2016 Valko-Venäjän ja Euroopan unionin suhteet olivat lämpenemässä. Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka vapautti maan viimeiset poliittiset vangit, ja EU:n neuvosto poisti helmikuussa suurimman osan Valko-Venäjää koskevista pakotteista. Vaikka syksyn parlamenttivaalit olivat räikeän vilpilliset, EU:ssa arvostettiin Lukašenkan hallinnon vakautta ja presidentin pyrkimystä ottaa etäisyyttä liittolaisestaan Venäjästä, joka oli juuri vallannut Krimin ja kävi sotaa Itä-Ukrainassa.

Lokakuussa 2016 EU solmi Valko-Venäjän kanssa liikkuvuuskumppanuuden, joita EU on solminut naapurimaidensa kanssa muuttoliikkeen hallitsemiseksi. EU:n muuttoliike-, sisä- ja kansalaisasioista vastaava komissaari Dimitris Avramopoulos luonnehti kumppanuutta tärkeäksi askeleeksi EU:n ja Valko-Venäjän välisen yhteistyön vahvistamisessa muuttoliike-, turvapaikka- ja rajahallinnon alalla korostaen kuinka tärkeää EU:n olisi tehdä yhteistyötä Valko-Venäjän kanssa.

Vaikka syksyn 2016 parlamenttivaalit olivat räikeän vilpilliset, EU:ssa arvostettiin Lukašenkan hallinnon vakautta ja presidentin pyrkimystä ottaa etäisyyttä liittolaisestaan Venäjästä, joka oli juuri vallannut Krimin ja kävi sotaa Itä-Ukrainassa.

EU-komissaari Avramopoulosin kommentti kertoo tilanteesta vuoden 2015 kriisin jälkeen: potentiaalinen ongelma ei ollut vain lähtö- tai määränpäämaissa, vaan myös EU:n rajanaapureissa ja niiden reaktioissa. EU:n alueelle oli tullut 1,26 miljoonaa turvapaikanhakijaa vuonna 2015, eli kyse oli siitä, miten unioni valmistautuisi vastaaviin liikkeisiin tulevaisuudessa.

Tilanteen moninaisuudesta kertoo jo se, että tällä aiemmalla tapahtumasarjalla on monta nimeä, kuten turvapaikka-, pakolais- siirtolais- tai maahanmuuttokriisi. Kokonaisuutena kysymys oli todennäköisesti Euroopan merkittävimmästä muuttoaallosta sitten toisen maailmansodan, sodanjälkeiset väestönsiirrot itäisessä Keski-Euroopassa mukaan luettuina.

Kokonaisuutena kysymys oli todennäköisesti Euroopan merkittävimmästä muuttoaallosta sitten toisen maailmansodan, sodanjälkeiset väestönsiirrot itäisessä Keski-Euroopassa mukaan luettuina.

Suhtautuminen kriisiin jakoi sekä yksittäisiä EU-kansalaisia että valtioita, joista erityisesti Italia, Kreikka ja Unkari nousivat otsikoihin liikkuvuutta rajoittavien poliittisten toimien vuoksi. Lähtömaista tärkein oli sisällissotaan ajautunut Syyria jopa siinä määrin, että tutkimuksessa se määriteltiin Syyrian kriisiksi.

Suomeen turvapaikanhakijoita tuli vajaa 32 500 pääosin Ruotsin ja Pohjois-Suomen kautta. Oman sivujuonensa toivat 1756 maahantulijaa, jotka saapuivat Suomeen Venäjältä loka-helmikuussa 2015–2016, kun Venäjä höllensi hetkellisesti rajanylityksen vaatimuksia.

Rajapolitiikka kiristyksenä?

EU solmi Turkin kanssa kiireessä sopimuksen, joka vähensi maan läpi kulkevaa liikettä. Näin Euroopan rajoille saapuvien turvapaikanhakijoiden määrät saatiin romahtamaan. EU ei siis ratkaissut kriisiä sinällään, vaan ainoastaan osti itselleen lisäaikaa.

On hyvin mahdollista, että Turkin kanssa solmittu sopimus, joka paransi autoritaarisen presidentti Recep Erdoğanin asemaa Euroopan johtajien keskuudessa, toimi esikuvana Lukašenkan toimille.

Lukašenka pyrkii painostamaan EU:ta poistamaan maansa vastaiset pakotteet, jotka asetettiin vastauksena Valko-Venäjän vilpillisille presidentinvaaleille ja laajoille ihmisoikeusrikkomuksille. Kesäkuussa 2021 asetetut uusimmat pakotteet oppositioaktivisti Raman Pratasevitšin erittäin julkisesta pidätyksestä tulevat voimaan täysimittaisesti vasta ensi vuoden loppuun mennessä, ja niillä tulee olemaan kauaskantoisia vaikutuksia Valko-Venäjän taloudelle. Pakotteita oli asetettu jo tätä ennen, mutta niiden vaikutus oli henkilöpakotteina rajattu.

On hyvin mahdollista, että Turkin kanssa solmittu sopimus, joka paransi autoritaarisen presidentti Recep Erdoğanin asemaa Euroopan johtajien keskuudessa, toimi esikuvana Lukašenkan toimille.

Toinen aiempi esimerkki EU:n haastamisesta voidaan löytää yhä autoritaarisemman Unkarin toiminnasta, jonka hallitseva Fidesz-puolue ei vuonna 2015 yhtäältä noudattanut Dublinin sopimusta ja toisaalta rakennutti raja-aidan Serbian vastaiselle rajalleen. Tarkasteltaessa Viktor Orbánin ja Angela Merkelin reaktioita kriisin aikana esiin nousi kaksi erilaista toimintatapaa, joista edellinen painotti kansallista ja jälkimmäinen eurooppalaista toimintatapaa.

Unkarin johto halusi toimia yksin, syytti Brysseliä maahanmuuton suosimisesta ja sulki yksipuolisesti rajansa siirtolaisilta ja turvapaikan hakijoilta, ilmenee Heino Nyyssösen kirjoittamasta Unkaria käsittelevästä artikkelista Clarke Rountreen ja Jouni Tillin toimittamassa National Rhetorics in the Syrian Immigration Crisis (2019).

Euroopan itäraja hahmotetaan nyt Puolassa ja Liettuassa, mutta myös Suomessa vuoden 2015 tapahtumiin peilaten, haavoittuvana.

Unkari 2015 ja Puola 2021 ovat siinä mielessä verrattavissa, että kriisi tuli molemmille kuin tilauksesta helpottamaan kummankin juuri meneillään olevaa oikeusvaltiokiistaa EU:n kanssa.

Euroopan itäraja hahmotetaan nyt Puolassa ja Liettuassa, mutta myös Suomessa vuoden 2015 tapahtumiin peilaten, haavoittuvana. Vuonna 2015 sisäministerinä toiminut Petteri Orpo arvioi jälkikäteen, että Venäjä toimi organisoidusti ja hallitusti, kun Suomen Venäjän-vastainen raja alkoi vuotaa yllättäen vuoden 2015 lopulla. Pyrkimyksenä oli neuvotella poliittisia myönnytyksiä, joita Orpon mukaan Venäjä ei tuolloin kuitenkaan saavuttanut.

Välit viilenevät jälleen

Vain kuukausi ennen Valko-Venäjän elokuun 2020 presidentinvaaleja EU:n ja Valko-Venäjän välinen viisumihelpotussopimus ja takaisinottosopimus astuivat voimaan. Pienen särön rauhalliselle rajalle loivat vuoden 2016 jälkeen ainoastaan tsetseenipakolaiset, jotka pyrkivät säännöllisesti paikallisjunalla rajan yli Puolaan. Ihmisoikeusjärjestöt syyttivät Puolan rajaviranomaisia jo silloin siitä, että ne rikkoivat kansainvälistä pakolaissopimusta kieltäytyessään turvapaikkapyynnöistä ja kyyditsemällä pakolaiset takaisin Valko-Venäjän puolelle, mutta aihe ei noussut kiistakapulaksi koko EU:n tasolla.

Pakettimatkan ostaneille myönnettiin turistiviisumit ja heidät lennätettiin suoraan Minskiin.

Valko-Venäjän presidentinvaalien ja niitä seuranneiden ihmisoikeusrikkomusten jälkeen Valko-Venäjän ja EU:n lämmenneet välit viilenivät jälleen. Myös Valko-Venäjän rajalla kuohui, kun maa päätti sulkea maarajansa joulukuussa 2020. Päätös tulkittiin neuvostohenkisenä yrityksenä tukahduttaa maata ravistuttava protestiliike ja aivovuoto, jota hallinnon sorto oli kiihdyttänyt.

Lukašenkan hallinnon sortoa paenneille valkovenäläisille myönnettiin runsaasti turvapaikkoja Euroopasta, etenkin Liettuasta ja Puolasta. Vaikka Puola on ollut jo aiemmin kriittinen EU:n turvapaikkapolitiikkaan kohtaan, vähemmän tunnettua on, että Puolaan on saapunut joko opiskelemaan tai työskentelemään jopa miljoona tulijaa entisen Neuvostoliiton alueelta, lähinnä Ukrainasta. Tämä käy ilmi Jarosław Jańzakin kirjoittamasta Puolaa koskevasta artikkelista edellä mainitussa Rountreen ja Tillin toimittamassa kirjassa.

Lukašenka kutsui hallintonsa autoritaarisia toimia seuranneita, etenkin Pratasevitšin pidätyksen jälkeisiä EU:n pakotteita hybridihyökkäykseksi ja uhkasi päästävänsä ”huumeet ja siirtolaiset valloilleen” Euroopassa.

Saksalaisen Der Spiegel-lehden mukaan turvapaikanhakijoiden rekrytointi Irakissa alkoi heti toukokuussa 2021. Valko-Venäjän valtion omistama matkailuyritys Tsentrkurort alkoi markkinoida maassa pakettimatkoja, joiden tarkoituksena oli nostaa Valko-Venäjän profiilia turvallisena, nopeana ja helppona reittinä Eurooppaan. Pakettimatkan ostaneille myönnettiin turistiviisumit ja heidät lennätettiin suoraan Minskiin.

Puola ja Liettua etulinjassa

Valko-Venäjän viranomaiset ohjasivat turvapaikanhakijoita etenkin Liettuaan, joka syytti Valko-Venäjää laittomien rajanylitysten organisoimisesta. Liettua ja Latvia pyysivät Frontexilta tukea rajavalvontaan, johon vastattiin myöntävästi heinäkuun alussa.

Frontexin saapuminen rajalle ei kuitenkaan tarkoittanut turvapaikanhakijoiden toivottamista tervetulleiksi. Frontexin perusoikeusvalvoja syytti Liettuaa turvapaikanhakijoiden joukkopakkopalautuksista Valko-Venäjän puolelle, ja maan parlamentti hyväksyi kiireessä uuden lain, jonka perusteella maahan laittomasti tulleen siirtolaisen voi pidättää jopa kuuden kuukauden ajaksi. Käytännössä rajan ylittäneet suljettiin aidatuille telttaleireille ja heidän turvapaikkahakemuksensa evättiin. Marraskuun alussa uutisoitiin, että 4200 turvapaikkahakemuksesta vain kuudelle oli tarjottu turvapaikkaa.

Rajan ylittäneet suljettiin aidatuille telttaleireille ja heidän turvapaikkahakemuksensa evättiin.

Turvapaikanhakijoiden ilmestyessä Puolan vastaiselle rajalle Puola julisti raja-alueelle hätätilan syyskuun alussa. Hätätila esti myös kansalaisjärjestöjen ja median pääsyn rajalle. Toisin kuin Latvia ja Liettua, Puola toimi kuten Unkari vuonna 2015 eikä pyytänyt tukea Frontexilta.

Liettuan tavoin myös Puolassa kiirehdittiin lainmuutos vastauksena kriisiin. Uusi laki sallii turvapaikanhakijoiden välittömän käännyttämisen maan rajojen ulkopuolelle EU:n ja kansainvälisen pakolaissopimuksen vastaisesti.

Ihmisoikeusjärjestöt sekä YK arvostelivat Puolaa Valko-Venäjän ja Puolan väliselle rajalle loukkuun jääneiden ihmisten jättämisestä oman onnensa nojaan. Jopa Puolan konservatiivisen katolisen kirkon johto vetosi maan hallitukseen, jotta turvapaikanhakijoita kohdeltaisiin inhimillisesti. Turvapaikanhakijat ovat syyttäneet sekä Valko-Venäjän että Puolan hallituksen joukkoja siitä, että heitä työnnettiin kerta toisensa jälkeen rajan yli.

Jopa Puolan konservatiivisen katolisen kirkon johto vetosi maan hallitukseen, jotta turvapaikanhakijoita kohdeltaisiin inhimillisesti.

Toisin kuin Unkarin kohdalla vuonna 2015, EU on nyt ollut yhtenäisempi: sen sijaan, että EU olisi tuominnut Puolan toimet, se vahvisti Puolalla olevan oikeus rajojensa turvaamiseen. Kun Valko-Venäjä hylkäsi EU:n kanssa aiemmin solmitun takaisottosopimuksen, Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen arvioi Valko-Venäjän tavoitteena olevan horjuttaa Eurooppaa. Hybridihyökkäyksen syytös esitettiin nyt Euroopasta Valko-Venäjää vastaan.

Mitä seuraavaksi?

Vaikka EU ja jopa Valko-Venäjä itsekin ovat pyrkineet hidastamaan tulijoiden virtaa, sana avoimesta ovesta Eurooppaan on jo kirinyt.

Lukašenka on ilmaissut voivansa päättää kriisin, jos EU tunnustaa hänen hallintonsa sekä lopettaa talouspakotteet. EU vaikuttaa tällä hetkellä vastaavan Lukašenkan valtapoliittiseen neuvotteluun, jonka voisi myös rinnastaa kiristykseen, sekä viestimällä kiinnostuksesta myönnytyksiin että koventamalla pakotteita.

EU vaikuttaa tällä hetkellä vastaavan Lukašenkan valtapoliittiseen neuvotteluun sekä viestimällä kiinnostuksesta myönnytyksiin että koventamalla pakotteita.

Kriisiin aikana on myös spekuloitu sillä, missä määrin Venäjän presidentti Vladimir Putin on koko kriisin takana tai Lukashenka ja Putin osoittautuneet kriisin ”voittajiksi”. Vaikka Merkelin ja Lukashenkan keskustelujen lopputuloksesta ei ole kerrottu julkisuuteen, jonkinlainen sopimus näyttää olevan tekeillä, sillä Valko-Venäjä on siirtänyt osan turvapaikanhakijoista rajan läheisyydessä sijaitsevaan hätämajoitukseen ja jopa sallinut palautuslennot Irakiin.

Olisi kuitenkin ennenaikaista väittää kriisin olevan ohi. Valko-Venäjällä on edelleen arviolta jopa 10 000 turvapaikanhakijaa, mikä on kaukana vuoden 2015 lukemista, mutta ennennäkemätöntä Valko-Venäjällä. Puolan viranomaisten mukaan joka yö sadat turvapaikanhakijat yrittävät edelleen ylittää rajan Valko-Venäjän joukkojen avustuksella.

Historian tragediaa on siinä, että Valko-Venäjän reitti Eurooppaan esitettiin helppona ja turvallisena, ja matkaan lähti paljon erityisesti haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä. Viimeisin kuolonuhri olikin sikiö, joka menehtyi viimeisillään raskaana olleen naisen pyrkiessä rajan yli mitä ilmeisimmin tiistain vastaisena yönä.

Haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä käytetään valtapoliittisina pelinappuloina, eivätkä EU:n arvot näytä kestävän.

Traagista on myös se, että turvapaikanhakijat ovat Valko-Venäjällä täysin hallinnon armoilla, sillä maan poliittinen oppositio ja kansalaisyhteiskunta on kukistettu syksyn 2020 mielenosoituksien jälkimainingeissa, eivätkä ihmiset uskalla auttaa maahan saapuneita rangaistuksen pelossa.

Nykyinen kriisi kuvaa hätkähdyttävästi, kuinka rajapolitiikka on onnistunut kaappaamaan niin poliittisen mielikuvituksen kuin julkisen keskustelummekin. Haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä käytetään valtapoliittisina pelinappuloina, eivätkä EU:n arvot näytä kestävän. Historian klassikoiden mukaan maailmanhistorian tapahtumat monesti toistuvat farssina, mutta tilannetta Puolan, Liettuan ja Valko-Venäjän rajalla on vaikea nähdä nyt minään muuna kuin tragediana.

Kristiina Silvan on tutkija Ulkopoliittisen instituution Venäjä ja EU:n itäinen naapurusto -ohjelmassa ja poliittisen historian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tutkii autoritääristä hallintoa ja yhteiskunnallisia liikkeitä entisen Neuvostoliiton alueella.

YTT, dosentti Heino Nyyssönen on politiikan tutkija ja Turun yliopiston valtio-opin yliopistonlehtori. Hänen tutkimuksiinsa kuuluvat muun muassa sekä kansainvälinen politiikka että historian käyttö erityisesti itäisessä Euroopassa.

Silvan, Kristiina ja Nyyssönen, Heino 2021. ”Vuoden 2015 ”pakolaiskriisistä” vuoden 2021 ”hybridihyökkäykseen”” Politiikasta, 26.11.2021, https://politiikasta.fi/vuoden-2015-pakolaiskriisista-vuoden-2021-hybridihyokkaykseen

Julkaisu Vuoden 2015 ”pakolaiskriisistä” vuoden 2021 ”hybridihyökkäykseen” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tämä kirjoitus käsittelee perussuomalaisten puolueen äänenkannattajan, Suomen Uutisten kirjoittelua Unkarista. Tekstissä tarkastellaan sitä, mistä ja miten nettisivusto Suomen Uutisissa kirjoitetaan Unkariin liittyen. Millaisia asiantuntijoita on haastateltu ja mistä tieto on peräisin?

Samantyyppistä tarkastelua on tehty esimerkiksi vasemmistolehtien suhtautumisesta Puolan tilanteeseen 1980-luvun alussa.

Kirjoituksen otsikko viittaa sekä löytämääni Unkari-kommenttiin että oman puheenvuoroni toimitukselliseen otsikointiin esimerkiksi Kainuun Sanomissa.

Kun keskustelemme niin sanotusta totuudenjälkeisestä ajasta, on hyvä tarkastella lähemmin, millaiseen argumentaatioon käsitykset perustuvat. Väitän, ettei kyse ole epämääräisestä ”näin asiat koetaan” -passiivista, vaan siitä, kenen kokemukset pääsevät esiin, miten ja missä.

Kokemuksellisuuden ja tunteen merkityksen ovat havainneet niin Jari Tervo kuin myös tutkijat. Yleistämisen ongelma tiivistyy Suomen Uutisten toimittaja Marko Hamilon tekemään yleistykseen: ”Euroopan globalistit vihaavat Unkaria, kansallismieliset rakastavat sitä.”

Suomen Uutiset ei ole sitoutunut Julkisen sanan neuvoston Journalistin ohjeisiin ja tekee asian myös itse tiettäväksi.

Olen käynyt läpi Suomen Uutisten Unkaria käsittelevän aineiston. Arkistossa on maaliskuun 2019 keskivaiheilla 37 artikkelia. Kommentteja tai kansalaiskeskustelua en ole huomioinut.

Maahanmuutto luo uutiskehyksen

Ei ole yllätys, että Unkari-uutisointi alkaa lokakuusta 2015, jolloin maailmalla sekä maahanmuutto- että pakolaiskriisinä tunnettu ilmiö ylsi myös Suomeen. Ensimmäinen uutisjuttu on Henri Myllyniemen käsialaa ja kartoittaa tilannetta Unkarin suljettua Kroatian vastaisen rajansa. Aluksi uutisointi oli yleensä asiallista ja lähteinä on käytetty valtavirtamediaa, kuten esimerkiksi Financial Timesia ja Guardiania.

Lokakuussa 2016 Unkarissa järjestettiin kansanäänestys kysymyksestä ”haluatteko, että EU voi sijoittaa ilman valtiopäivien hyväksyntää ei-Unkarin kansalaisia Unkariin?” Hallituksen kantaa tuki 98 prosenttia äänestäneistä, mutta äänestysprosentti jäi 44 prosenttiin.

Matias Turkkila selittää alhaisen osanoton liittyvän maan tapaan: myös aikaisemmissa EU- ja Nato-jäsenyyttä koskevissa äänestyksissä osallistuminen jäi alle 50 prosentin. Kertomatta jäi, että Fidesz on kiristänyt kansanäänestyslakia vuonna 2013: jotta äänestys pätee, pitää äänestysprosentin olla vähintään 50 prosenttia. Sitä ennen, EU- ja Nato-jäsenyydestä äänestämisen aikaan, riitti, että 25 prosenttia äänioikeutetuista äänesti.

Vain maahanmuutto ylitti Unkariin liittyvän uutiskynnyksen vuosina 2015–2016. Juttujen määrä lisääntyy vähitellen, ja vuosi 2017 muuttaa uutisointia. Toisaalta vielä huhtikuussa 2017 Henri Alakylä raportoi, kuinka Puola aikoo seurata Unkaria ja ihmisoikeusjärjestöt ja Euroopan komissio eivät sulata muutosta. Puola yhdistetäänkin Unkariin useamman kerran, mutta varsinaisesta Unkarin mallin leviämisestä ei voi puhua.

Huhtasaaren ja Halla-ahon Unkari-lausunnot

Perussuomalaisten hajoaminen ja uutissivuston radikalisoituminen näkyvät vuoden 2017 aikana. Syyskuussa haastatellaan presidenttiehdokas Laura Huhtasaarta, joka toteaa kehityksen näyttävän synkeältä, ”mutta poikkeuksiakin on. Unkariin ei niin vain kävelläkään. Siitä maan johtajat pitävät huolen.”

Presidenttiehdokas on Unkari-tietämyksen auktoriteetti, joka rohkeasti kommentoi Unkarin tilannetta: ”Kyse on vain uskalluksesta. Unkarin kansalaisilla on täysi syy olla ylpeitä johtajistaan, jotka pitävät heidän puoltansa.”

Unkarin suhteen perussuomalaiset alkaa olla yhden asian liike. Joulukuussa 2017 Jussi Halla-aho arvioi Unkarin toimineen esimerkillisesti sulkemalla rajansa laittomilta siirtolaisilta. Syyskuussa 2018 todettiin, että hallitus suojaa maataan haitalliselta massamuutolta.

Edelleen tammikuussa 2019 puheenjohtaja jatkaa ongelmien liittämistä maahanmuuttoon: se keskeinen ”eurooppalainen arvo”, jota vastaan Puola ja Unkari ovat rikkoneet, on Halla-Ahon mukaan niiden haluttomuus osallistua turvapaikanhakijoiden ja siirtolaisten sijoittamiseen.

Vuoden 2018 alusta maan politiikka alkaa kiinnostaa enemmänkin.

Toisaalta vuoden 2018 alusta maan politiikka alkaa kiinnostaa enemmänkin. Alakylä raportoi Viktor Orbánin politiikasta yhdysvaltalaistaustaisen Politicon informaation perusteella. Viestinä on, että Puola ja Unkari ovat huolestuneita kehityssuunnasta, jossa kaikkia ei kuunnella.

Molempien maiden johtajat ovat kyllä saaneet puheaikaa yllin kyllin. Tämä ei vaan tarkoita sitä, että molempien halu nationalistien politiikan edistämiseksi olisi saanut vain positiivisen vastaanoton: tämä mitataan seuraavaksi toukokuun eurovaaleissa.

Suomen Uutisten juttuihin ilmestyy myös mediakritiikkiä. Sen mukaan suomalainen media esittää Keski-Euroopan johtajat häiriköinä, mutta Saksan lehdistö on säilynyt objektiivisempana. Jutussa tosin lainataan bulevardilehti Bildiä, joka on antanut Orbánille palstatilaa:

”Eurooppa alkaa olla yhä selkeämmin jakautunut globalistiseen länteen ja kansallismieliseen Keski-Eurooppaan […] Ranskan presidentti Emmanuel Macronista on tullut federalistisen eurooppalaisuuden henkilöitymä, konservatiivista Eurooppaa johtaa Unkarin pääministeri Viktor Orbán.”

Parlamenttivaaleissa vuonna 2018 Fidesz uusi kahden kolmasosan enemmistönsä jo kolmatta kertaa peräkkäin. Vaalijärjestelmästä Alakylä ei näytä olevan perillä. Kyse ei ole todellisesta äänikynnyksestä, vaan voittajaa suosivasta järjestelmästä, joka on tuottanut superenemmistön jopa 45 prosentilla äänistä. Vaikka 2018 Fidesz on ääniosuudella (48 %) ylivoimaisesti suurin, se ei edusta äänestäneiden enemmistöä saati unkarilaisten ylipäänsä. Etyjin vaalitarkkailijat arvostelivat vaalien reiluutta heti tuoreeltaan.

Osittain vapaa maa?

Alakylän suhteellisen asiantunteviin juttuihin verrattuna Hamilo ei ole yhtä hyvin kartalla. Myötäkarvaan nähtynä Hamilon ansiona on tutustuminen kohteeseen ja tavallaan myös ensikäden lähteisiin: ”Suomen Uutiset kävi Budapestissä kysymässä hallituspuolue Fideszin edustajalta, miltä EU:n ja euromielisen valtamedian kritiikki kuulostaa unkarilaisten omasta näkökulmasta”.

Helmikuussa 2019 yhdysvaltalaisen Freedom Housen arviossa Unkari on pudonnut osittain vapaaksi maaksi – ainoana Euroopan unionin jäsenmaana.

Helmikuussa 2019 yhdysvaltalaisen Freedom Housen arviossa Unkari on pudonnut osittain vapaaksi maaksi – ainoana Euroopan unionin jäsenmaana.

Hamilon viimekesäisessä artikkelissa kritiikki näyttäisi kohdistuvan ”valtamedian” ja EU:n virheelliseen arvioon: ”Valtamedian tietojen varassa elävälle eurooppalaiselle on käynyt selväksi, että Unkari ei ole liberaali demokratia eikä oikeusvaltio. Muun muassa Euroopan unioni on leimannut yhden jäsenvaltioistaan epädemokraattiseksi maaksi […]”.

Artikkelissaan Hamilo päätyy kritiikittä toistamaan Fideszin tiedottajan linjaa. Vailla perusteita todetaan muun muassa muslimien olevan eurooppalaisen antisemitismin takana ja toistetaan väitettä Unkarista turvasatamana juutalaisille. The Washington Post ja Carnegie Europe tuodaan esiin negatiivisesti ja mukaan otetaan myös hallituspropagandan ykkösvihollinen George Soros, jonka ”tavoitteena on kansallisvaltioiden nakertaminen maahanmuutolla ja eri maiden maahanmuuttopolitiikkaan vaikuttaminen.”

Artikkelissa pelkästään haastatellun Fideszin tiedottaja Zoltán Kovácsin – entisen Soros-stipendiaatin – toteamukset ovat kovin suuria yleistyksiä, joissa esimerkiksi syytetään läntisiä intellektuelleja siitä, että Keski-Eurooppa mielletään länsieurooppalaisten arvojen vastakohdaksi etenkin juutalaisiin ja romaneihin liittyvissä vähemmistökysymyksissä. Kovácsin mukaan ”läntiset intellektuellit pitävät keskieurooppalaisia barbaareina, jotka yrittävät oppia sivistyneille tavoille, mutta eivät koskaan pysty nousemaan lännen tasolle…”

Suurin huti koskee mukaan liitettyä taulukkoa, jolla todistellaan median olevan ”liberaali”.  Usein liberaalilla viitataan varsin löyhästi Fideszin vastustajiin, kun Orbán itse on puhunut ”illiberaalista valtiosta”. Lista on helposti kyseenalaistettavissa jo sillä, että vasemmistoon on laskettu itseään oikeistolaisina pitäviä medioita.

Myös jo sinänsä käsitteet ”oikeisto” tai ”kansallismielinen” ja sen vastinpariksi asetettu ”vasemmistoliberaali” ja niiden käyttö ovat tulkinnanvaraisia. Kärjistetysti voi sanoa, että Orbánille se, joka on häntä tai hänen hallintoaan kohtaan kriittinen tai vähänkin vastaan, on vasemmistolainen tai vähintäänkin heidän liittolaisensa.

Kenen Unkari-kuva on vääristynyt?

Hamilon toisessa haastattelussa huippupianisti Gergeley Bogányi esiintyy niin musiikin kuin politiikan ja median asiantuntijana. Parhain päin nähtynä artikkeli kertoo konservatiivin mielenmaisemasta enemmän kuin koko Unkarin, median tai Euroopan tilanteesta: “Bogányin mukaan unkarilaiset liberaalilehdet kirjoittavat yhä näitä valeuutisia… tavalliset unkarilaiset eivät välttämättä itsekään tiedä, kuinka vääristynyt se kuva on, joka Unkarista leviää maailmalle.”

Hamilon mukaan kansainvälinen media vahvistaa unkarilaisen liberaalimedian valheet. Toimittaja toistaa Fideszin puolusteluja, kuinka ”Unkari on Suomen tapaan kansainvälisen median näkökulmasta kielimuurin takana. Ulkomaisten toimittajien on vaikea arvioida lähdekriittisesti unkarilaisen median sisältöjä.”

Näyttää kuitenkin siltä, että toimittaja on itse vahvistamassa esittämäänsä kritiikkiä. Vain Suomen Uutisten varassa elävälle jutut antavat vähinkään yhtä vajavaisen kuvan kuin mitä ne arvostelevat.

Suomen osalta sana valeuutiset ilmestyy aineistoon syyskuussa 2018, kun Halla-aho korjaa Ylen tiedon, jonka mukaan kaikki Suomen mepit kannattaisivat Judith Sargentinin raportin hyväksymistä. Raportin tarkoitus oli selvittää, rikkooko Unkari EU:n keskeisiä arvoja. Siitä äänestettäessä Halla-aho ja Pirkko Ruohonen-Lerner poikkesivat muista suomalaismepeistä.

Hattua on nostettava Alakylän tekstille, jossa käydään läpi kattavasti EU:n kurinpitomenettelyä.

Jo tammikuun 2018 uutisessa mainitaan Sargentinin tutkintamatka, jota kommentoivan Unkarin ulkoministeri Péter Szijjártón mukaan komiteaa ”ei kiinnosta faktat ja todellisuus”. Ulkoministeri edelleen toistaa dogmiksi muodostuneen ajatuksen sitä, että Unkari-kritiikki johtuisi maahanmuutosta: ”…Euroopan parlamentin tehneen poliittisesti motivoituneen siirron, koska Unkari ei ole taipunut maahanmuuttajien jyvityssopimukseen”.

Nähdäkseni Euroopan parlamentti yksiselitteisesti totesi syyskuun 2018 äänestyksessä, että Unkari rikkoo Lissabonin sopimuksen toista artiklaa eli eurooppalaisia arvoja. Maaliskuussa 2019 Alakylä uutisoi yksityiskohtaisesti, kuinka EU-komissio on oikonut Fideszin eurovaalikampanjassa esittämiä väitteitä. Alakylän mukaan moni puolue Euroopan parlamentissa haluaisi potkia Fideszin ulos EPP:stä, johon se kuuluu, siitä huolimatta, että se vähentäisi heidän ryhmänsä meppipaikkoja.

Viimeaikaisessa uutisoinnissa tästä on ollut jo viitteitä. Suomen Uutisten mukaan Fidesz siirtyisi ECR-ryhmään, tosin unkarilaisessa keskustelussa on viitattu myös muihin oikean laidan ryhmiin.

Vakaissa demokratioissa tietty epäluottamus ja kritiikki kuuluvat asiaan.

Lokakuussa myönnettiin Puolan ja Unkarin demokratian tilan heikkenevän, mutta samalla kerrottiin kansalaisten luottamuksen hallintoon kasvavan. Tämä on kuuluisaa omenoiden ja appelsiinien vertailua: kirjoittaja ei ehkä tiennyt, että eniten hallitukseensa luottavat kiinalaiset.

Vakaissa demokratioissa tietty epäluottamus ja kritiikki kuuluvat asiaan: luottamus on poikkeuksellisen korkeaa (46 %) Kanadassa, mutta Saksassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa selvästi heikompaa.

Median Unkari-kuva

Suomen Uutisten Unkari-kuva on monin paikoin uskottava. Varsinaisia asiantuntijoita ei juurikaan haastatella, mutta osassa tekstejä lainataan unkarilaishallituksenkin kritisoimia laatulehtiä.

Kokonaisuutta katsottaessa uutisoinnin taso vaihtelee. Suomen Uutiset on rakentamassa perussuomalaista ”kuplaa”, jossa maahanmuuton vastustaminen selittää kaiken. Sivusto sulkee silmänsä demokratiaan liittyviltä todellisilta ongelmilta, joita Suomessa toimivat eivät välttämättä aina edes huomaa tai pysty kuvittelemaan.

Wikipedian mukaan hyödyllinen idiootti on ”poliittisessa kielenkäytössä hyväuskoinen henkilö, joka on saatu houkuteltua kehumaan huonoa hallintoa”. On selvää, ettei hyödyllinen idiootti ole kadonnut minnekään, vaan erilaisten nettisivustojen ja niin kutsuttujen valemedioiden myötä jopa entisestään ajankohtaistunut.

Ikävä kyllä yhteen haastateltavaan – tai myös yhteen tutkijaan – perustuva toimituspolitiikka vaivaa yhä enemmän myös niin kutsuttua valtamediaa.

Tämän aineiston suurin vääristely on lähtöisin itse sylttytehtaalta eli Unkarin hallitukselta, joka todistelee median olevan vasemmistoliberaali, mikä nykytilanteessa on vähintäänkin kyseenlaistettavissa. Medialta – myös Suomen Uutisilta – toivoisi lähdekriittisempää lähestymistapaa.

Ikävä kyllä yhteen haastateltavaan – tai myös yhteen tutkijaan – perustuva toimituspolitiikka vaivaa yhä enemmän myös niin kutsuttua valtamediaa. Tätä voi puolustella tasapainoharhan välttämisellä, mutta tutkijan silmään vaikuttaa enemmän siltä, että on menty yli siitä, missä aita on matalin.

YTT, dosentti Heino Nyyssönen on politiikan tutkija ja Turun yliopiston valtio-opin yliopistonlehtori. Nyyssösen Unkaria ja Euroopan tilannetta käsittelevät kirjat ovat ilmestyneet suomeksi ja unkariksi.

Edit. 5.4.2019 klo 09:04: Korjattu kohtaa kansanäänestyksistä: ennen äänestysprosentiksi riitti 25 prosenttia.

Julkaisu Mallimaa vai demokratian irvikuva? Suomen Uutisten Unkari-kuva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Emeritusprofessori Seppo Hentilän Pitkät varjot 1918 -kirja on laadukasta työtä, josta ikävä kyllä puuttuu lähes tyystin historiapolitiikan, muistin ja julkisen historian teoreettisempi tarkastelu.

Kun Heikki Ylikangas julkaisi kirjansa Tie Tampereelle vuonna 1993, sanomalehti Ilkan yleisönosastossa julkaistiin lähes sata paheksuvaa kirjoitusta. Reaktio tuntuu nykyisin yllättävältä. Muistan silti itsekin ihmetelleeni, eikö aihe ole jo ”tutkittu” eli toisin sanoen kaluttu loppuun.

Ylikangas lähti kuitenkin liikkeelle korkealla profiililla haastamaan nousukiidossa ollutta vapaussotatulkintaa tilanteessa, jossa maailma oli muuttunut. Suomen oma ”pitkä varjo” eli ikuiseksi luultu Neuvostoliitto oli hajonnut.

Ylikangas asettui sisällissota-nimen tukijaksi, ja sellaisena käsite ilmenee myös Seppo Hentilän uudessa kirjassa Pitkät varjot: Muistamisen historia ja politiikka.

Nimikiistaa on käyty myös pitkin tätä 1918-muistovuotta. Yhtenä lähtölaukaisijana oli puolustusministeri Jussi Niinistön twiitti, jossa hän katsoi, että myös vapaussota ja punakapina ovat kelvollisia nimityksiä.

Myös historioitsijana tunnettu Niinistö jatkoi näkemystään 24.2. Turun Sanomissa arvioimalla, että ”sisällissota ei ole neutraali termi eikä kuvaa tapahtumia. Se on poliittisista korrektiussyistä nyt muodostunut muotitermiksi.”

Onkin totta, että myös punaiset sotivat omaa vapaussotaansa. Silti kuten Hentilänkin kirja implisiittisesti osoittaa, käsitehistoriassa on tarkasteltava myös käsitteiden käyttöyhteyksiä ja käyttäjiä.

Suomen tapauksessa vapaussota on yhtäältä linkittynyt sodan voittajien historiaksi ja toisaalta tahrautunut muistin politikassa valkoisten tekemiin laittomuuksiin ja teloituksiin saakka.

Olemme saaneet uusia teoreettisia ja metodisia apuvälineitä kuten historiapolitiikan, julkisen historian ja historian käytön.

Ylikankaan teoksen jälkeen olemme saaneet uusia teoreettisia ja metodisia apuvälineitä kuten historiapolitiikan, julkisen historian tai historian käytön. Ikävä kyllä tämä teoreettis-metodologinen kehys ei juuri näy Hentilän tutkimuksessa: alun muutamat viitteet historiapolitiikkaan tai myöhemmin Eric Hobsbawmiin ja Benedict Andersonin kuviteltuihin yhteisöihin eivät pelasta tätä puutetta.

Silti Hentilän tutkimusasetelma on kutkuttavan mielenkiintoinen, kun ajallista tutkimushaarukkaa venytetään sadan vuoden mittaiseksi.

Niin, milloin sota oikeastaan ”päättyi”? Vaikka maailmansodan osalta olemme tottuneet päivämäärään 11.11.1918, aseet eivät monin paikoin vaienneet. Olen nähnyt esimerkiksi Romaniassa muistomerkkejä, joissa päättymisvuosi onkin 1919.

Itse olen arvioinut vuonna 2006, että sisällissodan vaikutukset päättyivät Mauno Koiviston, ensimmäisen sosiaalidemokraatin, valintaan presidentiksi vuonna 1981.

Kun kysymyksessä on nimenomaan muistamisen historia ja politiikka, en juurikaan puutu arviossani itse vuoden 1918 tapahtumatasoon tai siihen, miten tätä tasoa on myöhemmin kommentoitu. Keskityn tarkastelemaan teoreettisluontoisia kysymyksiä ja erityisesti kirjan teoreettisia heikkouksia tai toisin toimimisen mahdollisuuksia.

Sadan vuoden muisti

Hentilä toteaa kirjassaan tutkivansa ”sisällissodan julkisen muistamisen historiaa – ja tarkemmin: tuosta muistamisesta jo sadan vuoden ajan julkisuudessa käytyä poliittista kamppailua”.

Hentilän tutkimusasetelma on kutkuttavan mielenkiintoinen, kun ajallista tutkimushaarukkaa venytetään sadan vuoden mittaiseksi.

Hyvin laaja aihe tiivistyy lähdemateriaaliltaan ensisijaisesti tutkimuksiin, pamfletteihin, muistelmiin ja julkaistuihin päiväkirjoihin. Kaunokirjallisuus rajautuu käytännöllisesti kokonaan pois.

Hentilän tavoitteena on tarkastella, kuinka ”kokemukset muovautuivat, uusiintuivat ja purkaantuivat, sekä siihen, millaisina jatkumoina sisällissodan asetelmat kantautuivat myöhempään yhteiskuntaan”. Vaikka Hentilä ei asiaa mainitsekaan, metodissa on paljon samaa kuin Pierre Noran käsitteessä toisen asteen historia, josta Anja Kervanto Nevanlinna on kirjoittanut.

Käytännössä Hentilä rakentaa kirjansa kronologian varaan, joskin alussa mainittu Ylikangas tuo siihen lisää draamaa: ”Vihan hedelmiä” seurasi ”Muistamisen valkoinen hegemonia”, johon liittyi ”kuviteltu vapaussota” niitä 42 000 venäläistä sotilasta vastaan, jotka vielä olivat Suomessa. Kirjallisuudessa joukko on esitetty yhtäläisenä ja Leniniltä käskyjä noudattavina, jotta venäläisten apu punaisille saataisiin näyttämään mahdollisimman suurelta.

Silti patsaita pystytettiin sellaisillekin paikkakunnille, joilla ei ollut omia sankarivainajia. Muistikulttuurissa ei ollut sijaa punaisten muistamiselle ennen talvisotaa. Tässä Hentilä olisi voinut hyvin hyödyntää vastamuistin käsitettä, johon pitkälti esimerkiksi hävinneisiin identifioituvien muistikulttuuri lepäsi.

Hentilän mukaan sisällissodan jälkeen valtio säilyi demokraattisena mutta yhteiskunta oli autoritaarinen. Valkoisen Suomen ambivalenssi puolestaan selittyy lopulta sattumalla. Suomesta ei olisi tullut nykyistä, jos yksikin kolmesta olisi jäänyt toteutumatta: valkoisten voitto, Saksan tappio ja bolsevikkivallan vakiintuminen.

Tähän yhteyteen voi liittää huomion jossittelun historiasta – tätäkin keskustelua on Suomessa käyty muistovuotena.

Jossittelu sopii hyvin ideologioiden, tai itse muistin politiikan, tutkimukseen, kuten politiikkaa muovaavaan menetettyjen mahdollisuuksien haikailuun.

Nähdäkseni jossittelu sopii hyvin ideologioiden, tai itse muistin politiikan, tutkimukseen, kuten politiikkaa muovaavaan menetettyjen mahdollisuuksien haikailuun. Sen sijaan historiassa jossittelijankin pitäisi jossitella mahdollisimman vähän.

Tässä mielessä punaisten voiton suhteessa Suomen liittämiseen Neuvostoliittoon on liikaa muuttujia: ensinnäkään mitään Neuvostoliittoa ei ollut, bolsevikkien sisällissotakin oli suurelta osin vielä sotimatta ja Saksan kortti katsomatta – kartalla Suomi oli osa Venäjää. Hämmästyttävä on kuitenkin Hentilän analysoima Ohto Mannisen vapaussodan puolustus juuri jossitteluargumentilla vielä 1990-luvun alkuvuosina.

Voittajien ja häviäjien historia

Periaatteessa Hentilän kirja on taattua ammattilaisen ja poliittisen historian emeritusprofessorin työtä. Siinä teksti on sujuvaa ja tarina kulkee.

Siksi kirja ansaitseekin tavallista kriittisemmän tarkastelun varsinkin, kun kirjan alaotsikko on muistamisen historia ja politiikka. Ikävä kyllä työstä nimittäin puuttuu lähes tyystin alussa mainittu historiapolitiikan, muistin ja julkisen historian teoreettisempi tarkastelu. Tämä on sinänsä harmillista, sillä vuoden 1918 ”pitkät varjot” ja tarkastelukulman siirtäminen nimenomaan konfliktia seuranneeseen muistikulttuuriin on nähdäkseni toistaiseksi pitkälti tutkimaton alue.

Erityisesti teoksen ensimmäinen luku ”Historiapolitiikalla on väliä” vaikuttaa lähinnä päälle liimatulta. Se ei tuo juurikaan uutta ja sisältää vain viisi lähdeviitettä mukaan luettuna Hentilän oma vanhahko viite.

Tekijä ei esimerkiksi mainitse Reinhart Koselleckin analysoimaa ajatusta voittajan historiasta. Koselleckin teesin mukaan voittajat kirjoittavat historian, mutta häviäjien ansiosta tutkimus etenee.

Itse ajattelen voittajan historiaa ennen kaikkea metodisena varoituksena siitä, kuinka tutkija tulee usein ja jopa tahtomattaan myötäilleeksi oman aikansa hegemonisia ajatuksia. Akateemisessa elämässä valkoisen Suomen, ”voittajan”, historia pysyi esillä suorastaan luvattoman pitkään.

Myös George Orwellin vuonna 1945 ilmestynyt essee ”Nationalismista” olisi ollut oivallinen työkalu. Orwell näkee nationalismia lähes ideologiassa kuin ideologiassa, jossa olennaista on silmien ummistaminen oman puolen virheiltä. Orwellin käsitteistöllä positiiviseen nationalismiin syyllistyivät valkoiset ja heihin identifioituvat, kun taas negatiiviseen vuoden 1918 tappion nostalgian avulla uhriutuvat punaiset.

Valkoisen Suomen käytännöt alkoivat rapautua toisen maailmansodan jälkeen. Myös käsitys kansalaissodasta alkoi yleistyä. Näissä Hentilän omat kainuulaiseen korpikommunismiin liittyvät huomiot ovat paikoin kirjan maukkainta antia.

Kirjan päättää Suomi 100 -hehkutukseen liittyvä ”kuokkavieras”, jossa vajaan kuuden sivun verran analysoidaan muistovuosia 1917 ja 1918. Juuri näistä olisi voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta varsinaisen analyysin aika antaa vielä odottaa itseään.

Hentilä lopettaa teoksensa juhlarahatoimikunnan puheenjohtaja Tapio Yli-Viikarin sanoihin: ”Kansakunnan sivistyneisyys punnitaan sillä, kuinka se pystyy käsittelemään omaa historiaansa.”

Historian perintö

Oliko vuoden 1918 trauma sitten hyvin vai huonosti hoidettu? Suomen ”jälkihoito” ei ole vientituote, mutta konfliktien ratkaisussa kokemus saattaisi edistää järkevää dialogia.

Millainen oli käytännössä esimerkiksi se hiljainen anteeksipyyntö, joka mahdollisti sellaisenkin paradoksin, että Väinö Tanner oli vastaanottomassa suojelukuntalaisten paraatia? Vai onko aina niin, että kansalliseen eheytymiseen tarvitaan ulkopuolinen ”toinen” kuten Neuvostoliiton jatkuva potentiaalinen uhka?

Nykyisin sisällissodan historiasta pitäisikin keskustella Syyrian tai Irakin pakolaisten kanssa.

Kannatan Historioitsijat ilman rajoja -työryhmässä esitettyä ajatusta, jonka mukaan nykyisin sisällissodan historiasta pitäisikin keskustella Syyrian tai Irakin pakolaisten kanssa. Mitä yhteistä ja eroja Suomella ja Syyrialla voisi olla?

Puutteistaan huolimatta Hentilän teos on tärkeä kirja, jossa varjo-metaforan alla siirretään perspektiiviä ja käydään läpi vaikeita kysymyksiä sisäisen sodan seurauksista, historian ”toistumisesta” ja legitimaatiosta sekä perinnöstä ja perinteestä.

Mielenkiintoisinta antia kirjassa ovat monet nykyisyyteen, kuten vihapuheeseen, liittyvät viitteet, jotka konservatiiville näyttäytyvät lähinnä asiaa vääristelevinä ”analogioina”, mutta kertovat myös poliittisesta ajattelusta. Kiinnostava on myös teoksen kansikuva, joka viittaa suoraan keväällä 2017 nousseeseen ”juhlarahakohuun”.

YTT, dosentti Heino Nyyssönen on politiikan tutkija ja Turun yliopiston yliopisto-opettaja.

Julkaisu Hentilä: Muistin politiikkaa ilman politiikan teoriaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Artikkelimme innoituksena on juuri julkaistu Antti Blåfieldin toimittama antologia Historian käyttö ja väärinkäyttö (Siltala), jonka taustalla on entisen ulkoministerin Erkki Tuomiojan aloite sekä Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen perustaminen.

Yhdistyksen tavoitteena on luoda kansainvälinen verkosto, joka hyödyntäisi tutkijoita esimerkiksi rauhanvälityksessä. Tuomiojan mukaan historian ei pitäisi olla tuomarin roolissa eikä historiaa käyttää ruokkimaan konflikteja, viholliskuvia tai myyttejä. Tuoreen kirjan kirjoittajina on 16 suomalaista ja kansainvälistä tutkijaa ja yhteiskunnallista vaikuttajaa, jotka käsittelevät aihepiiriä useiden esimerkkitapausten kautta.

Ansioistaan huolimatta kirjassa käsitteiden, eli historian käytön (use), väärinkäytön (misuse) tai hyväksikäytön (abuse), pohtiminen jää ikävä kyllä vähälle. Tämä kolmijako kiertää mustavalkoisen asetelman: siinä missä hyväksikäyttö on ”törkeää”, koska siinä tiedostetaan tekojen luonne, väärinkäyttö ei aina edellytä tietoista toimintaa.

Euroopan neuvoston ja Norjan opetusministeriön 1999 järjestämä symposiumi Facing misuses of history määritteli useita eri muotoja, joilla historiaa voidaan vääristellä: kiistäminen (denial), väärentäminen (falsification), kiinnittyminen (fixation), sivuuttaminen (omission) sekä tietämättömyys (ignorance).

Mikään aikakausi ei ole turvassa, mutta lähihistorian todettiin olevan herkintä väärinkäytöksille. Ne koskettavat sekä demokratioita että erityisesti autoritaarisia valtioita. Margaret MacMillan muistuttaa osuvasti, että menneisyyttä voidaan käyttää niin hyvään kuin pahaankin.

Nähdäksemme edellisestä seuraa väistämättä, että asiantuntija on jonkinlaisen tuomarin, ehkä kuitenkin lempeän sellaisen, roolissa. Käsitteiden erottaminen on usein ongelmallista, eikä aina ole edes selvää se, kuka tai ketkä käyttävät historiaa.

Lainsäädännön ja menneisyyden vaikea suhde

Yhdestä asiasta kirjoittajat ovat teoksessa suunnilleen yhtä mieltä: yritykset ”hallita” tai työstää menneisyyttä lainsäädännön avulla ovat vastoin historiantutkimuksen perusperiaatteita.

Muistolakien säätämistä – tapahtumia ja tulkintoja joko kieltävinä tai puoltavina – tulisikin tarkastella itsessään historian (väärin)käyttönä. Samalla tämä tarkoittaa myös sitä, ettei esimerkiksi holokaustin tai kommunismin rikosten kieltämistä pitäisi säädellä lailla.

Yritykset ”hallita” tai työstää menneisyyttä lainsäädännön avulla ovat vastoin historiantutkimuksen perusperiaatteita.

Timothy Garton Ash kuvaa kirjoituksessaan, kuinka kansanmurhien kiistämisen kriminalisointi johtaa joskus absurdeihin tuloksiin: armenialaisten kansanmurhan kiistäminen on Ranskassa ja Sveitsissä laitonta, mutta Turkissa taas kohtelun nimittäminen kansanmurhaksi on laitonta. Sama menneisyyden tapahtuma siis tuottaa kaksi täysin päinvastaista laintulkintaa ja kaksi vastakohtaista sananvapauden rajoitusta.

Lähtökohtana tulisikin Garton Ashin mukaan olla John Stuart Mill: selkeästi vääriäkään väitteitä ei ole tarpeen kieltää ennalta, sillä historia rakentuu argumenttien kilpailulle. Sen sijaan kriminalisointi mahdollistaa sanavapauden varjolla marttyyriviitan myös niille, joiden argumentit eivät kestä kriittistä tarkastelua.

Valtioiden tulisi kuitenkin ainakin taata, että arkistot olisivat avoinna ja ne todella sisältäisivät käyttökelpoista materiaalia. Historiassa käytetään usein ”voittajien historia” -teesiä. Nähdäksemme siinä hävinneiden osapuolten tarina jää helposti vajavaiseksi jo puutteellisen materiaalin vuoksi.

Voittajien historia ei ole välttämättä tahallista toimintaa, vaan se voi olla myös tahatonta (misuse). Kysymyksen poliittisuutta on kuitenkin hankala välttää, sillä myös niin sanotut voittajat ovat osanneet, ja osaavat edelleen, epäsuotuisan materiaalin piilottamisen ja hävittämisen jalon taidon.

Kuka historiaa käyttää ja miten?

Käyttöä sekä väärin- ja hyväksikäyttöä tekevät niin tutkijat kuin maallikotkin. Historian käyttäminen on yleistä, jopa jokapäiväistä, eikä se rajoitu vain päivänpolitiikkaan.

Tutkimuksen taso nouseekin yhtäältä tutkijan retorisen ymmärryksen ja retoriikan taitojen karttuessa. Hyvä politiikan ja historian tutkija ymmärtää Pierre Noran tavoin historiallisen keskustelun kerrostuneisuuden, joka pitää sisällään niin käytön, väärinkäytön kuin hyväksikäytönkin.

Tutkimus on menneisyyden käyttöä, jossa nykyhetki muodostaa lähtökohdan tutkimuksen tekemiselle. Tutkimus tuottaa historiallisia objekteja, ja osa menneisyydestä muuttuu, tai oikeammin muutetaan, merkitykselliseksi historiaksi.

Käsitystämme menneisyydestä rakennetaan, korjataan ja kirjoitetaan uudelleen koko ajan.

Historia on näin ollen olemassa ainoastaan konstruktiona: käsitystämme menneisyydestä rakennetaan, korjataan ja kirjoitetaan uudelleen koko ajan. Reinhart Koselleckin mukaan historian uudelleen kirjoitus onkin tutkimuksen lähtökohta.

Kun Juha Sihvolaa lainaten voi sanoa historian olevan läpipoliittinen ja moraalinen tiede, niin missä käytön, väärinkäytön ja hyväksikäytön moraalinen raja lopulta kulkee?

Tämä on mielestämme tutkimuseettinen kysymys, mutta juuri rajanvedon ongelmallisuus houkuttelee väittämään, että olemassa on vain valtaan liittyvää historian käyttöä. MacMillan vertaakin käsityksiä historian roolista hyvän ja pahan jäsentäjänä aiemmin yleiseen uskonnolliseen auktoriteettiin: historia toimii ihmistä suurempana voimana, joka voi joko tuomita tai hyväksyä tekojamme.

Tämä ei silti tarkoita, etteivätkö erilaiset yhteisöt valtiovaltaa myöten voisi olla edistämässä sellaista historian käyttöä ja menneisyyspolitiikkaa, joiden tavoitteena on tasa-arvoisen ja avoimen muistikulttuurin rakentaminen.

Menneisyyden soveltaminen nykyhetkessä

Historian ainutkertaisuus tai sen toistumisen kieltäminen ovat nekin kannanottoja, jotka erilaisiin sykleihin, kuten vuosipäiviin, tutustuminen upottaa nopeasti. Jeremy Black on kiinnittänyt huomiota erityisesti valtioiden ja median vuosipäiviä kohtaan osoittamaan kiinnostukseen, jota hän kutsuu tasavuosien kultiksi.

Analogioihin vetoaminen ei ole välttämättä aina historian väärinkäyttöä.

Myös lineaarisuutta ja syklejä rakennetaan: historioitsija John Tosh nimeää analogiat jopa erääksi yleisimmistä historian sovelluksista. Väitämmekin, että analogioihin vetoaminen ei ole välttämättä aina historian väärinkäyttöä.

Esimerkin Tosh tarjoaa Kuuban ohjuskriisiin liittyvällä anekdootilla: Kennedy pyrki Barbara Tuchmanin kirjan The Guns of August luettuaan toimimaan niin, ettei teoksen The Missiles of October kirjoittamiseen olisi tarvetta. Nähdäksemme poliittiseen puheeseen liittyvät retoriset analogiat on syytä erottaa tieteellisistä. Tärkeää on vertauksen provokatiivinen tai preventiivinen, toimintaan rohkaiseva tai siitä varoittava luonne.

Historia ja sen käyttö on myös identiteetin lähde sekä kollektiivisella että yksilöllisellä tasolla. Richard Ned Lebow’n mukaan yksilöllinen muisti tarkoittaa sitä, mitä yksittäiset ihmiset muistavat tai olettavat muistavansa. Kollektiivinen muisti viittaa tapoihin, joilla laaja joukko ihmisiä jakaa – tai ainakin kuvittelee jakavansa – käsityksiä menneestä.

Institutionaalinen muisti määrittyy tavoiksi, joilla poliittiset eliitit luovat menneelle merkityksiä ja pyrkivät juurruttamaan niitä yhteiskuntaan. Kuten MacMillan huomauttaa, muisti itsessään on hyvinkin valikoivaa, joustavaa ja altista väärinkäytölle. Kollektiivinen muisti liittyy enemmän nykyhetkeen kuin menneisyyteen johtuen sen merkityksestä ryhmän itseidentifikaatiolle.

Muisti voi olla Jeremy Blackia mukaillen myös erittäin vastustuskykyistä uuden tiedon tuomille muutoksille; vakaumus ja kokemukset ohittavat helposti tutkitunkin tiedon.

Marko Lehti kirjoittaakin, kuinka rauhanvälittäjiä arvostellaan siitä, että he sivuuttavat konfliktien pitemmän keston ja sitä kautta historialliset syyt. Rauhanvälitys on pitkäaikainen prosessi, jossa tavoitteena on kunnioituksen ja luottamuksen luominen. Osapuolten omilla käsityksillä historiasta ja niiden kriittisellä arvioinnilla on tärkeä rooli, kun kriisiä edeltävään tilanteeseen ei ole paluuta.

Menneisyyden kanssa eläminen

Saksassa on viime vuosina toteutunut siirtymä muistamiskamppailuista muistamiskulttuuriin: tärkeäksi kysymykseksi on noussut mitä traumaattisesta menneisyydestä lopulta tulisi muistaa.

Saksassa menneisyyden työstämiseen on aivan oma käsitteensä Vergangenheitsbewältigung, jolle ei ole vastinetta kaikissa kielissä. Tämän monin paikoin hyvinkin poliittisen prosessin suomentaminen tässäkin kirjassa ”menneisyydenhallinnaksi” on löyhä ratkaisu, varsinkin kun George Orwellin parodioima ”control of the past” – kolmijakomme ja kontekstin tuntien törkeä hyväksikäyttö – on suomennettu samalla käsitteellä ”menneisyydenhallinta”!

Hannah Arendt avaakin jossakin määrin toisenlaisen näkökulman kirjassa Men in Dark Times vastustamalla kliseistä puhetapaa menneen ”käsittelemättömyydestä” (unmastered). Arendt on arvioinut, että ”emme voi hallita menneisyyttä yhtään sen enempää kuin voimme tehdä sitä tekemättömäksi. Mutta voimme yrittää tulla toimeen sen kanssa”.

Vaikka lainaus tuo hyvin esiin prosessin monimutkaisuuden, se ei silti tarkoita, etteivätkö erilaiset yhteisöt valtiovaltaa myöten voisi olla edistämässä niin sanottuja luottamusta herättäviä toimia. Tätä kautta voisi ajatella historian käytön ja menneisyyspolitiikan olevan prosessi, jonka tavoitteena on tasa-arvoisen ja avoimen muistikulttuurin rakentaminen. Tiedemaailmalle jää tärkeä portinvartijan rooli yhtäältä asiavirheiden ja toisaalta itse tiedon merkityksen ja merkittävyyden arvioimisessa.

Poliittista on niin se mitä tutkitaan, miten tutkitaan, miten tuloksia käytetään kuin myös se, mitä ei tutkita.

Poliittista on niin se mitä tutkitaan, miten tutkitaan, miten tuloksia käytetään kuin myös se, mitä ei tutkita. Joskus nimenomaisesti se, mitä ei pidetä oleellisena, kertoo enemmän kuin se, mitä kulloisessakin aatteellisessa tai poliittisessa ilmapiirissä pidetään tärkeänä ja säilyttämisen arvoisena.

Hyvänä esimerkkinä on nationalistiseen kansakunnan rakentamiseen liittynyt kansallinen historia. Myös erilaiset viimeaikoina perustetut ”kansallisen muistin” instituutit voivat joutua vielä itse tutkimuskohteiksi.

Silti on sekä lohdullista että surullista ajatella, että väärinkäytön taustalla on entistä useammin myös puhevalta: sekä laiskuus että tiedonvälityksen aikajänteen lyheneminen äärimmilleen.

Goethe ehkä olikin – harmillista kyllä – oikeassa kirjoittaessaan Nuoren Wertherin kärsimyksissä:

”Ja ystäväni, tässäkin vähäpätöisessä asiassa olen jälleen huomannut, että väärinkäsitykset ja välinpitämättömyys saavat maailmassa ilmeisesti aikaan paljon enemmän vahinkoa kuin viekkaus ja ilkeys. Ainakin kaksi jälkimmäistä ovat selvästi harvinaisempia.”

Heino Nyyssönen on politiikan tutkija ja Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan dosentti. Jussi Metsälä on kansainvälisen politiikan tohtorikoulutettava Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Julkaisu Menneisyyttä ei voi hallita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sanomalehti Guardianin päätoimittaja Alan Rusbridger arvioi muutamia vuosia sitten, kuinka länsimaiden ylistämät teknologiat ovat muuttuneet valvontakoneistoksi, joka olisi lyönyt kirjan Vuonna 1984 kirjoittaneen George Orwellin ällikällä. Yhdysvalloissa Orwellin teoksen myynti lähti nousuun, kun kävi ilmi, että turvallisuusvirasto NSA oli seurannut ja tallettanut globaalia internetliikennettä, sähköposteja ja puhelutietoja.

Unkarista uutisoitiin viime viikolla, kuinka siellä on turvallisuuden nimissä otettu käyttöön sisäinen kasvorekisteri.

Epäilemättä Orwell on jälleen ajankohtainen jopa erilaisia tiedustelulainsäädäntöjä myöten. Siksikin on aika palata juurille, lukea Orwellin romaani uudelleen sekä pyrkiä osoittamaan klassikko aina monimuotoisemmaksi kuin siitä tehdyt tulkinnat.

Unkarista uutisoitiin viime viikolla, kuinka siellä on turvallisuuden nimissä otettu käyttöön sisäinen kasvorekisteri. Valvontakamera yhdistää tietokantaan, joka perustuu passia, henkilötodistusta tai muuta dokumenttia anottaessa koottuihin valokuviin.

Tämän artikkelin materiaali on eräänlainen ”director’s cut” Kosmopoliksen 4/2015 Orwell-artikkelistani ylijääneistä Unkari-esimerkeistä. Väitän, että Orwellin dystopia on ajankohtainen uhkakuva, joka muistuttaa demokratiakeskustelun jatkuvasta tärkeydestä eri maissa, Yhdysvaltoja ja Venäjää myöten.

Itäisen Euroopan tutkijalle George Orwell on suoranainen herkkupala. Orwellin elämäkerran kirjoittaneen Gordon Bowkerin mukaan kommunistijohtajien on sanottu ottaneen romaanin Vuonna 1984 ikään kuin toimintasuunnitelmana, kuinka johtaa läänityksiään.

Toisaalta entiset toisinajattelijat ihmettelivät kuvauksen tarkkuutta varsinkin, kun kirjailija itse ei ollut vieraillut koko itäisessä Euroopassa.

Kamppailu historiallisesta muistista

Unkari on hyvä esimerkki jo ensinnäkin lähihistoriansa ja kommunistijohtoisen puoluevaltionsa takia. Puolue epäilemättä ”hallitsi” menneisyyttä, piti arkistot suljettuina, sensuroi ja valvoi esimerkiksi vuoden 1956 arkistoja ja kansannousun vuosipäivien aktivismia. Siksi ”historian valkoisten läiskien” muuttaminen kulki oikeastaan koko Itä-Euroopassa käsi kädessä poliittisen muutoksen vaatimusten kanssa.

Eräs politiikan tutkijan peruskysymyksiä on, mikä yleensä muuttuu ja millä aikataululla. Historian professori Ignác Romsics arvioi Népszabadság-lehdessä 29.8.2015, ettei hän ole kokenut niin jyrkkää muistiin liittyvää taistelua kuin Unkarissa muualla: ei Yhdysvalloissa, ei Ranskassa, ei Suomessa, ei Etelä-Koreassa eikä Romaniassa.

Inhimillisten voimavarojen ministeriö julkaisi työntekijöilleen tarkoitetun sanakirjan suositelluista sanoista ja niistä, joita työhön liittyvässä kommunikoinnissa ei saa käyttää.

Eräs unkarilaisen retoriikan tyypillinen piirre vuoden 1990 jälkeen on ollut ”järjestelmänmuutoksen vieminen loppuun”. Sanakirjassa käsite tarkoitti muutosta sosialismiin, ja pian käsite sai markkinatalouteen viittaavan merkityksen.

Kun Fidesz-KDNP sai kahden kolmasosan enemmistön parlamenttiin vuonna 2010, se meni pitemmälle. Parlamentissa hyväksytetyssä asiakirjassa arvioitiin rohkeasti lähihistoriaa uusiksi. ”Kahden vuosikymmenen transitio” eli koko kehitys vuodesta 1990 arvioitiin epäonnistuneeksi,

Sen sijaan vuonna 2010 Unkarin todettiin vihdoin saavuttaneen itsemääräämisoikeutensa ”äänestyskopeissa tapahtuneen vallankumouksen jälkeen”. Prosessin tuloksena syntyi uusi ”kansallisen yhteistyön järjestelmä”, joksi hallitus halusi nimetä uuden ja myös rajantakaiset unkarilaiset paremmin huomioon ottavan politiikan

Viimeistään vuonna 2015 ”vallankumous äänestyskopeissa” ylsi kieleen saakka. Tuolloin inhimillisten voimavarojen ministeriö julkaisi työntekijöilleen tarkoitetun sanakirjan suositelluista sanoista ja niistä, joita työhön liittyvässä kommunikoinnissa ei saa käyttää. Esimerkiksi ”kansakunta” korvasi ”kansan”, ”yhteisö” ”yhteiskunnan” ja ”ulkounkarilainen” ”rajantakaisen”. Edelleen ”köyhästä” tuli ”avuntarpeessa oleva” ja ”vähemmistöstä” ”kansallisuus”.

Opposition oli helppo tarttua näihin ilmiöihin ja kuvata ne nimenomaan “orwellmaisuuksiksi”. Vaikeampaa on silti sanoa, perustuiko ministeriön ohjeistus pelkkään ajattelemattomuuteen, ajattelun kaventamiseen vai siihen, että hallitusta ei yksinkertaisesti enää kiinnostanut, mitä siitä ajatellaan muualla.

Unkarin nykyhallinnon orwellmaiset piirteet on kasvorekisterin ohella nostettu esiin ainakin kahdessa muussa tapauksessa.

Hallitus on pyrkinyt puuttumaan mediaan (nykyisin Unkari on yksi neljästä EU:n jäsenvaltiosta, jonka media on vain osittain vapaa, Puolan tilanne on nyt kiikun kaakun), koulutukseen sekä yhtenäistämään historianopetusta. Opettajien pitää opettaa sitä, mitä Fidesz-johtoinen hallitus on nostanut laatimaansa perustuslakiin.

Laki antaa hallituksen sisäpiirille mahdollisuuden valvoa johtavia virkamiehiä tarkkailemalla puhelimia, kuuntelemalla koteja ja lukemalla sähköposteja

Vakavampi on kansallista turvallisuutta koskeva laki, jonka myötä yhdysvaltalaisprofessori Kim Lane Scheppele on arvioinut Unkarin siirtyvän kohti 1984:ää. Vuonna 2013 hyväksytty laki antaa hallituksen sisäpiirille mahdollisuuden valvoa johtavia virkamiehiä tarkkailemalla puhelimia, kuuntelemalla koteja ja lukemalla sähköposteja.

Kohteina ovat myös suurlähettiläät, tuomarit ja valtion yritysten johtajat. Urkinta toteutuu yhteensä 60 päivänä vuodessa ilman, että kohteet tietävät, milloin heitä seurataan.

Symbolista politiikkaa

Kaupunkitilan historiapolitiikkaa hallitus on harjoittanut kahdessa erityisen symbolisessa tapauksessa. Keskeinen Budapestin Moskova-aukio sai vuoden 2010 vaalivoiton jälkeen uuden, 1900-luvun alun kansallismielisen pääministeri Kálmán Széllin, nimen. Kaikki aukioon liittyvät nimet vaihdettiin varsin nopeasti metroa ja bussien kylttejä myöten.

Dynaamisuuttaan hallitus esitteli myös “kansakunnan pääaukiolla” eli parlamentin edustalla entisöimällä tämän vuoden 1848 kumousjohtaja Lajos Kossuthin nimeä kantavan aukion vuoden 1944 asuun – siis aikaan ennen perustuslakiin nostettua tulkintaa kansallisen suvereniteettiin menettämisestä. Kiistanalainen muutos merkitsi samalla tasavallan ensimmäisen presidentin Mihály Károlyin patsaan siirtämistä muualle.

Uudessa vuoden 2012 perustuslaissa Unkari luopui myös nimestä Unkarin tasavalta, symboli sekin. Itse perustuslaki on kummajainen nyky-Euroopassa, sillä sen johdanto sisältää pitkän historiapoliittisen katsauksen maan koko tuhatvuotiseen historiaan ja identiteettiin.

Suhde Venäjään

Pääministeri Viktor Orbánin oma ulkopoliittinen käännös on tarkoittanut ystävällisiä suhteita Venäjään ja Vladimir Putiniin, sillä vielä oppositiossa vuonna 2008 Orbán vaati vahvoja transatlanttisia suhteita. Sittemmin aikaa ennen vuotta 2010 käsitelleet dokumentit poistettiin puolueen sivuilta.

Venäjän tapauksessa käänne sai Orbánin allekirjoittamaan venäläisrahoitteisen ydinvoimalatilauksen, jonka puutteellinen valmistelu johti parlamentissa siihen, että hallitusenemmistö päätti salata koko “vuosisadan kauppaa” koskeneen materiaalin 30 vuodeksi.

Oppositio on valitellut salailua ja tiedonkulun puutetta, mutta toisaalta taas lähetystöt näyttävät aktivoituneen. Kun Orbán esimerkiksi keväällä kannatti kuolemantuomion pitämistä poliittisella agendalla, Unkarin Suomen-suurlähetystön Good News on Hungary -uutiskirje kertoi Guardian-lehden vääristelleen pääministerin sanoja. Lähetystön vastauksen mukaan Orbán ei halunnut ottaa kuolemantuomiota käyttöön (reintroduce), vaan vain pitää kysymyksen agendalla.

Maailmanpolitiikan osalta Viktor Orbán sai kansainvälistä julkisuutta vuonna 2014 puheellaan illiberaalista demokratiasta. Romanian Baile Tusnadissa Orbán nosti esiin Kiinan, Singaporen, Intian, Turkin ja Venäjän.

Orbánin geopolitiikassa nämä maat ovat menestyneet demokratian tilasta huolimatta, kun talouskriisin koettelemat läntiset demokratiat eivät näytä pysyvän mukana kilpailussa.

Pienet valtiot kansainvälisessä politiikassa

Nykyinen maahanmuuttokritiikillä ratsastava ”lyhenne-Fidesz” onkin jotakin muuta kuin sen nuorten demokraattien liittoon viittaava koko nimi Fiatal Demokraták Szövetsége. Fidelitas eli latinan uskollisuus ja kuuliaisuus (vrt. fides: usko, luottamus) johtajalle ovat lähempänä nykypuoluetta, jota Viktor Orbán on luotsannut yhtäjaksoisesti vuodesta 1993.

John O’Sullivan, brittiläinen poliittinen kommentaattori ja entinen Thatcherin neuvonantaja, on arvioinut Unkarin joutuvan kohtaamaan kaikkia pieniä maita koskettavan ongelman: kansainvälisessä politiikassa niistä tiedetään vähän, ja siksi niistä voidaan sanoa melkein mitä tahansa. Taitaa kuitenkin olla myös niin, että pienet valtiot itse antavat aihetta uutisiin.

Heino Nyyssönen on politiikan tutkija ja Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan dosentti.

Julkaisu Orwellilainen Unkari ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vai onko kenties niin, että unkarilaiskollega onnistui lopulta vakuuttamaan Jyrki Kataisen eurooppalaisista realiteeteista, joissa läpinäkyvyys ja reilu integraatio ovat vain pohjoismaista toiveajattelua?

Orbánin propagandamatka

Orbán oli propagandamatkalla Suomessa kirkastamassa maansa tahriintunutta mainetta. Strategiaan ovat kuuluneet ongelmien vähättely ja vastustajien syyttely: edeltäjien aiheuttaman kriisin takia on säädetty niin ja niin monta lakia, ja vain niin ja niin harvan kanssa on ollut ongelmia EU:ssa.

Pääministerin näkökulmasta ongelmat ovat pikemminkin johtuneet kotimaisesta ja kansainvälisestä oppositiosta. Maassa on kerrankin kansallinen hallitus, jota globaalin vasemmiston ja liberaalien puoluepolitiikka horjuttaa tavoitteenaan kumota laillinen hallitus vuoden 2014 vaaleissa. Jos Viktor Orbán ei oikeasti ajattele näin, hänen poliittisesta ajattelustaan on aika vaikea sanoa mitään täsmällistä. Valta ja sen säilyttäminen ovat kuitenkin kaikki kaikessa.

Unkarilainen Nezöpont Intézet arvioi äskettäin, että Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa 2012 ilmestyneistä Unkari-artikkeleista 57% oli kriittisiä ja 6% positiivisia. Yksittäisistä julkaisusta wieniläinen Der Standard oli kriittisin ja maista Saksa.

Tähän kuvioon mahtuu myös Helsingin Sanomat, jonka toistuvaan haastattelupyyntöön pääministeri ei ole löytänyt aikaa. Kun itse yritimme haastattelua Suomi-Unkari -lehteen, kysymykset olisi pitänyt toimittaa ennakkoon. Vastaukset olisi mahdollisesti saatu kolmen viikon kuluttua. Helsingin Sanomien kirjoittelu on kieltämättä ollut jonkin verran särmikästä. Kun jutuista kuitenkin kuoritaan ylimääräinen kuorrutus, on selvää, ettei vika ole peilissä.

Pääministeri Viktor Orbánilta jää huomaamatta, että myös hänen toimintansa vaikuttaa Unkari-kuvaan. Orbánin julistama vallankumous äänestyskopissa, uusi perustuslaki ja hankaukset EU-komission kanssa eivät ole olleet omiaan lisäämään maan kansainvälistä vetovoimaa.

Orbán aloitti liberaalina kaupunkilaisporvarina, joka 1994 vaalitappion jälkeen käänsi Fidesz-puolueen suunnan. Äärikansallisena tunnetun Jobbikin edustajat valittavat, että Fidesz vie nykyisin heidän pelitilansa. Populismi on hyvä renki mutta huono isäntä. Ennen vuoden 2010 vaaleja päällimmäisiksi jäivät lupaus miljoonasta uudesta työpaikasta sekä epämääräinen ”Jo riittää” –iskulause.

Unkarin kansainvälinen maine koetuksella

Unkarilla on neljä keskeistä ongelmakohtaa, jotka ovat pilanneet sen mainetta: medialainsäädäntö, kaksoiskansalaisuus, perustuslaki ja talouspoliittiset poukkoilut. Hieman kärjistetysti sanottuna 2011 medialaissa viimekätinen päätösvalta olisi ollut pääministeri Orbánilla.

Yksipuolinen ilmoitus kaksoiskansalaisuuden myöntämisestä naapurimaiden unkarilaisille sotki välejä. Slovakia vastasi poistamalla kansalaisuuden niiltä kansalaisilta, jotka ottavat vastaan Unkarin kansalaisuuden. Myös kansalaisuuden käsitteen kannalta ratkaisu oli ongelmallinen: ensimmäisessä vaiheessa siihen ei kuulunut äänioikeutta Unkarin valtiollisissa vaaleissa.

Fideszin voitto johtui yhtäältä edellisen hallituksen epäonnistumisista ja toisaalta poikkeuksellisen monimutkaisesta vaalijärjestelmästä, jossa 53 prosenttia äänistä tuotti 68 prosenttia paikoista. Unkarin vaalijärjestelmä palkitsee voittajaa, kuten esimerkiksi 1994, jolloin sosialistipuolueen ensimmäisen kierroksen 33 prosentin kannatus tuotti toisella kierroksella parlamenttienemmistön.

Unkarissa on ollut käytössä sekä enemmistön että suhteellisen vaalin yhdistävä järjestelmä. Fidesz sai suunnilleen saman verran ääniä kuin vasemmisto ja liberaalit vuonna 2006, mutta tällä kertaa kahden kolmasosan enemmistön. Nyt Fidesz on muutattanut lakia siten, että vuonna 2014 parlamentin enemmistö (106/199) valitaan brittityyliin enemmistövaalilla. Vaikka sen oletetaan suosivan hallitusta, Georgiassa samantapaisella järjestelmällä hallitus yllättäen hävisi viime syksynä.

Virallisesti kristillisdemokraateilla ja Fideszillä on omat parlamenttiryhmänsä. Se, ovatko ne lopulta yksi ja sama, näyttää menevän sekaisin jopa niiden kannattajilta. Vaalien jälkeen Fidesz katsoi saaneensa mandaatin myös uuden perustuslain luomiseen. Laki vietiin läpi ilman kansanäänestystä sekä huolimatta EU:n ja perustuslaillisuutta edistävän Venetsian komission arvostelusta.

Suomessa perustuslain muuttaminen kiireellisenä tarvitsee viiden kuudesosan enemmistön. Kun kysymys oli kokonaan uuden perustuslain hyväksymisestä 1990-luvun lopussa, siihen tarvittiin kaksi eduskuntaa ja vaalit välissä.

Siinä missä esimerkiksi Egypti järjesti kansanäänestyksen uudesta perustuslaista, Unkari ei sitä tehnyt. Unkarissa vuoden 1949 perustuslaki muutettiin perin pohjin pyöreän pöydän neuvotteluissa 1989, mutta kokonaan uusi perustuslaki jäi säätämättä. Unkarin ja Egyptin rinnastaminen ei ole välttämättä liian kaukaa haettua. Arabikevättä on jo verrattu Itä-Euroopan murrokseen vuonna 1989.

Toimiva enemmistödemokratia?

Joidenkin mielestä Unkari on enemmistödemokratia ja sellaisenaan toimii hyvin. Fidesz on ennättänyt muuttamaan lakeja jo nyt enemmän kuin koko järjestelmämuutoksen ensimmäinen parlamentti yhteensä. Perustuslakituomioistuin on useampaan otteeseen leikannut siivet lakitehtailulta. Uusin kriisi syntyi maaliskuussa, kun hallitus päätätti, ettei perustuslakituomioistuin voi puuttua lakien sisältöön vaan muotovirheisiin. Tilanne on nurinkurinen, sillä periaatteessa voidaan puhua jo parlamentin tyranniasta. Oppositiota lähellä olevat arvioivat klassisen vallanjako-opin päättyneen.

Periaatteessa hallituksella oli tiedossaan Venetsian komission vuoden 1995 arvio, jossa se piti silloista perustuslakiesitystä liian helposti kahden kolmasosan enemmistöllä muutettavana. Lain voimaantulo olisi varmistettava kansanäänestyksellä – tuolloin perustuslakiprosessi kaatui vasemmiston ja liberaalien riitelyyn.

Nyt valuvika onkin hätiköidyssä perustuslaissa, joka mahdollistaa tällaisen riskin. Jos Fidesz ei tiennyt kritiikistä vuonna 2011, sekä Venetsian komissio että EU muistuttivat asiasta – turhaan. Unkarilaiset ovat puuhanneet varjokomissiota Venetsian komission ”asenteellisuuden” takia. Venetsian komissio antaa seuraavan arvionsa kesäkuussa. Hallituksen mielestä maaliskuun muutokset olivat pelkästään teknisiä. Onkin totta, että rekisteröintipakko vaaleissa jäi pois.

Silti perustuslakituomioistuimen pitäisi nyt mitätöidä aiemmat päätöksensä tai tarkastella, että ne ovat yhteensopivat uuden perustuslain kanssa. Voidaan myös epäillä, ettei esimerkiksi opiskelijoiden lainojen sitominen työskentelyyn kotimaassa kuulu perustuslakiin ja on vastoin työvoiman vapaata liikkuvuutta.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun pääministeri Orbán olisi voinut toimia toisin. Sekä EU-komission puheenjohtaja Barroso että Euroopan neuvoston pääministeri Jagland varoittelivat, ettei muutosta kannata ajaa läpi ennen kuin tiedetään, onko se yhteensopiva EU-lainsäädännön kanssa. Ei ollut myöskään ensimmäinen kerta, kun Unkarin kansallismielinen hallitus iski päätään seinään. Oliko kysymys pelkästä unkarilaisesta kansallisylpeydestä on makuasia.

Itse näkisin, että taustalla on myös poliittinen kulttuuri, joka aliarvioi oppositiota ja poliittisia vastustajia. Unkarin demokratia ei saa täyttä tunnustusta kuten muut Visegrad-maat eli Puola, Slovakia ja Tshekki. Freedom Housen vuoden 2012 selvityksessä Unkarin vertailuryhmänä olivat Serbia, Bulgaria, Romania ja Kreikka.

Yleiseurooppalainen ilmiö?

Onko Unkari erityistapaus vai voiko maan nykytilanteen perusteella sanoa jotakin yleisempää Euroopasta? Unkari ei ole euromaa, ja on totta, että viimeaikaiset talousluvut ovat olleet paranemaan päin. Sen Orbán kuitenkin jätti sanomatta, että ne ovat toteutuneet EU:n silmälläpidon takia.

Taannoin EU koplasi Fideszin pyytämän talousavun demokratian parantamiseen ja perustuslain muuttamiseen. Sekin jäi kertomatta, että valtaan päästyään Fidesz muutti täysin edellisen hallituksen EU/IMF-tukeen nojanneen linjauksen.

Toisaalta kansallisradikaali Jobbik on tällä hetkellä eräs Euroopan vahvimmista ääriliikkeistä. Puoluekantansa ilmaisseista korkeakouluopiskelijoista arviolta kolmannes kannattaa Jobbikia. He ovat kaikki syntyneet 1990-luvun uuden kapitalismin aikana ja määrittäytyneet sukupolveksi 2006, jonka tulisi syrjäyttää sukupolvi 1989.

Yhtäältä avainasemassa on Fideszin sisäinen demokratia tai sen puute. Toisaalta pallo on Euroopan kansanpuolueen eli oikeistopuolue EPP:n sisäisessä kädenväännössä siitä, mitä kaikkea ”enemmistödemokratian” nimissä voi tehdä.

Pääministeri Viktor Orbán ei ole diktaattori, ei ainakaan sanan perinteisessä mielessä. Hänen johtamistavassaan on kuitenkin yksinvaltaisia piirteitä. Vaikka politiikassa sanat ovatkin jo tekoja, enemmänkin voisi tehdä. Myös uskottavuudella on väliä, jopa Euroopan unionissa.

Artikkelikuva: Ludovic Lepeltier & Damien Leblois, muutokset King / Wikimedia Commons

Julkaisu Saiko Unkarin pääministeri vakuuteltua Jyrki Kataisen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.