Hentilä: Muistin politiikkaa ilman politiikan teoriaa

Kuva: Siltala, kansi Mika Tuominen.
Lukuaika: 5 min. 

Arvio: Seppo Hentilä: Pitkät varjot 1918. Muistamisen historia ja politiikka. Siltala, 2018.

Emeritusprofessori Seppo Hentilän Pitkät varjot 1918 -kirja on laadukasta työtä, josta ikävä kyllä puuttuu lähes tyystin historiapolitiikan, muistin ja julkisen historian teoreettisempi tarkastelu.

Kun Heikki Ylikangas julkaisi kirjansa Tie Tampereelle vuonna 1993, sanomalehti Ilkan yleisönosastossa julkaistiin lähes sata paheksuvaa kirjoitusta. Reaktio tuntuu nykyisin yllättävältä. Muistan silti itsekin ihmetelleeni, eikö aihe ole jo ”tutkittu” eli toisin sanoen kaluttu loppuun.

Ylikangas lähti kuitenkin liikkeelle korkealla profiililla haastamaan nousukiidossa ollutta vapaussotatulkintaa tilanteessa, jossa maailma oli muuttunut. Suomen oma ”pitkä varjo” eli ikuiseksi luultu Neuvostoliitto oli hajonnut.

Ylikangas asettui sisällissota-nimen tukijaksi, ja sellaisena käsite ilmenee myös Seppo Hentilän uudessa kirjassa Pitkät varjot: Muistamisen historia ja politiikka.

Nimikiistaa on käyty myös pitkin tätä 1918-muistovuotta. Yhtenä lähtölaukaisijana oli puolustusministeri Jussi Niinistön twiitti, jossa hän katsoi, että myös vapaussota ja punakapina ovat kelvollisia nimityksiä.

Myös historioitsijana tunnettu Niinistö jatkoi näkemystään 24.2. Turun Sanomissa arvioimalla, että ”sisällissota ei ole neutraali termi eikä kuvaa tapahtumia. Se on poliittisista korrektiussyistä nyt muodostunut muotitermiksi.”

Onkin totta, että myös punaiset sotivat omaa vapaussotaansa. Silti kuten Hentilänkin kirja implisiittisesti osoittaa, käsitehistoriassa on tarkasteltava myös käsitteiden käyttöyhteyksiä ja käyttäjiä.

Suomen tapauksessa vapaussota on yhtäältä linkittynyt sodan voittajien historiaksi ja toisaalta tahrautunut muistin politikassa valkoisten tekemiin laittomuuksiin ja teloituksiin saakka.

Olemme saaneet uusia teoreettisia ja metodisia apuvälineitä kuten historiapolitiikan, julkisen historian ja historian käytön.

Ylikankaan teoksen jälkeen olemme saaneet uusia teoreettisia ja metodisia apuvälineitä kuten historiapolitiikan, julkisen historian tai historian käytön. Ikävä kyllä tämä teoreettis-metodologinen kehys ei juuri näy Hentilän tutkimuksessa: alun muutamat viitteet historiapolitiikkaan tai myöhemmin Eric Hobsbawmiin ja Benedict Andersonin kuviteltuihin yhteisöihin eivät pelasta tätä puutetta.

Silti Hentilän tutkimusasetelma on kutkuttavan mielenkiintoinen, kun ajallista tutkimushaarukkaa venytetään sadan vuoden mittaiseksi.

Niin, milloin sota oikeastaan ”päättyi”? Vaikka maailmansodan osalta olemme tottuneet päivämäärään 11.11.1918, aseet eivät monin paikoin vaienneet. Olen nähnyt esimerkiksi Romaniassa muistomerkkejä, joissa päättymisvuosi onkin 1919.

Itse olen arvioinut vuonna 2006, että sisällissodan vaikutukset päättyivät Mauno Koiviston, ensimmäisen sosiaalidemokraatin, valintaan presidentiksi vuonna 1981.

Kun kysymyksessä on nimenomaan muistamisen historia ja politiikka, en juurikaan puutu arviossani itse vuoden 1918 tapahtumatasoon tai siihen, miten tätä tasoa on myöhemmin kommentoitu. Keskityn tarkastelemaan teoreettisluontoisia kysymyksiä ja erityisesti kirjan teoreettisia heikkouksia tai toisin toimimisen mahdollisuuksia.

Sadan vuoden muisti

Hentilä toteaa kirjassaan tutkivansa ”sisällissodan julkisen muistamisen historiaa – ja tarkemmin: tuosta muistamisesta jo sadan vuoden ajan julkisuudessa käytyä poliittista kamppailua”.

Hentilän tutkimusasetelma on kutkuttavan mielenkiintoinen, kun ajallista tutkimushaarukkaa venytetään sadan vuoden mittaiseksi.

Hyvin laaja aihe tiivistyy lähdemateriaaliltaan ensisijaisesti tutkimuksiin, pamfletteihin, muistelmiin ja julkaistuihin päiväkirjoihin. Kaunokirjallisuus rajautuu käytännöllisesti kokonaan pois.

Hentilän tavoitteena on tarkastella, kuinka ”kokemukset muovautuivat, uusiintuivat ja purkaantuivat, sekä siihen, millaisina jatkumoina sisällissodan asetelmat kantautuivat myöhempään yhteiskuntaan”. Vaikka Hentilä ei asiaa mainitsekaan, metodissa on paljon samaa kuin Pierre Noran käsitteessä toisen asteen historia, josta Anja Kervanto Nevanlinna on kirjoittanut.

Käytännössä Hentilä rakentaa kirjansa kronologian varaan, joskin alussa mainittu Ylikangas tuo siihen lisää draamaa: ”Vihan hedelmiä” seurasi ”Muistamisen valkoinen hegemonia”, johon liittyi ”kuviteltu vapaussota” niitä 42 000 venäläistä sotilasta vastaan, jotka vielä olivat Suomessa. Kirjallisuudessa joukko on esitetty yhtäläisenä ja Leniniltä käskyjä noudattavina, jotta venäläisten apu punaisille saataisiin näyttämään mahdollisimman suurelta.

Silti patsaita pystytettiin sellaisillekin paikkakunnille, joilla ei ollut omia sankarivainajia. Muistikulttuurissa ei ollut sijaa punaisten muistamiselle ennen talvisotaa. Tässä Hentilä olisi voinut hyvin hyödyntää vastamuistin käsitettä, johon pitkälti esimerkiksi hävinneisiin identifioituvien muistikulttuuri lepäsi.

Hentilän mukaan sisällissodan jälkeen valtio säilyi demokraattisena mutta yhteiskunta oli autoritaarinen. Valkoisen Suomen ambivalenssi puolestaan selittyy lopulta sattumalla. Suomesta ei olisi tullut nykyistä, jos yksikin kolmesta olisi jäänyt toteutumatta: valkoisten voitto, Saksan tappio ja bolsevikkivallan vakiintuminen.

Tähän yhteyteen voi liittää huomion jossittelun historiasta – tätäkin keskustelua on Suomessa käyty muistovuotena.

Jossittelu sopii hyvin ideologioiden, tai itse muistin politiikan, tutkimukseen, kuten politiikkaa muovaavaan menetettyjen mahdollisuuksien haikailuun.

Nähdäkseni jossittelu sopii hyvin ideologioiden, tai itse muistin politiikan, tutkimukseen, kuten politiikkaa muovaavaan menetettyjen mahdollisuuksien haikailuun. Sen sijaan historiassa jossittelijankin pitäisi jossitella mahdollisimman vähän.

Tässä mielessä punaisten voiton suhteessa Suomen liittämiseen Neuvostoliittoon on liikaa muuttujia: ensinnäkään mitään Neuvostoliittoa ei ollut, bolsevikkien sisällissotakin oli suurelta osin vielä sotimatta ja Saksan kortti katsomatta – kartalla Suomi oli osa Venäjää. Hämmästyttävä on kuitenkin Hentilän analysoima Ohto Mannisen vapaussodan puolustus juuri jossitteluargumentilla vielä 1990-luvun alkuvuosina.

Voittajien ja häviäjien historia

Periaatteessa Hentilän kirja on taattua ammattilaisen ja poliittisen historian emeritusprofessorin työtä. Siinä teksti on sujuvaa ja tarina kulkee.

Siksi kirja ansaitseekin tavallista kriittisemmän tarkastelun varsinkin, kun kirjan alaotsikko on muistamisen historia ja politiikka. Ikävä kyllä työstä nimittäin puuttuu lähes tyystin alussa mainittu historiapolitiikan, muistin ja julkisen historian teoreettisempi tarkastelu. Tämä on sinänsä harmillista, sillä vuoden 1918 ”pitkät varjot” ja tarkastelukulman siirtäminen nimenomaan konfliktia seuranneeseen muistikulttuuriin on nähdäkseni toistaiseksi pitkälti tutkimaton alue.

Erityisesti teoksen ensimmäinen luku ”Historiapolitiikalla on väliä” vaikuttaa lähinnä päälle liimatulta. Se ei tuo juurikaan uutta ja sisältää vain viisi lähdeviitettä mukaan luettuna Hentilän oma vanhahko viite.

Tekijä ei esimerkiksi mainitse Reinhart Koselleckin analysoimaa ajatusta voittajan historiasta. Koselleckin teesin mukaan voittajat kirjoittavat historian, mutta häviäjien ansiosta tutkimus etenee.

Itse ajattelen voittajan historiaa ennen kaikkea metodisena varoituksena siitä, kuinka tutkija tulee usein ja jopa tahtomattaan myötäilleeksi oman aikansa hegemonisia ajatuksia. Akateemisessa elämässä valkoisen Suomen, ”voittajan”, historia pysyi esillä suorastaan luvattoman pitkään.

Myös George Orwellin vuonna 1945 ilmestynyt essee “Nationalismista” olisi ollut oivallinen työkalu. Orwell näkee nationalismia lähes ideologiassa kuin ideologiassa, jossa olennaista on silmien ummistaminen oman puolen virheiltä. Orwellin käsitteistöllä positiiviseen nationalismiin syyllistyivät valkoiset ja heihin identifioituvat, kun taas negatiiviseen vuoden 1918 tappion nostalgian avulla uhriutuvat punaiset.

Valkoisen Suomen käytännöt alkoivat rapautua toisen maailmansodan jälkeen. Myös käsitys kansalaissodasta alkoi yleistyä. Näissä Hentilän omat kainuulaiseen korpikommunismiin liittyvät huomiot ovat paikoin kirjan maukkainta antia.

Kirjan päättää Suomi 100 -hehkutukseen liittyvä ”kuokkavieras”, jossa vajaan kuuden sivun verran analysoidaan muistovuosia 1917 ja 1918. Juuri näistä olisi voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta varsinaisen analyysin aika antaa vielä odottaa itseään.

Hentilä lopettaa teoksensa juhlarahatoimikunnan puheenjohtaja Tapio Yli-Viikarin sanoihin: ”Kansakunnan sivistyneisyys punnitaan sillä, kuinka se pystyy käsittelemään omaa historiaansa.”

Historian perintö

Oliko vuoden 1918 trauma sitten hyvin vai huonosti hoidettu? Suomen ”jälkihoito” ei ole vientituote, mutta konfliktien ratkaisussa kokemus saattaisi edistää järkevää dialogia.

Millainen oli käytännössä esimerkiksi se hiljainen anteeksipyyntö, joka mahdollisti sellaisenkin paradoksin, että Väinö Tanner oli vastaanottomassa suojelukuntalaisten paraatia? Vai onko aina niin, että kansalliseen eheytymiseen tarvitaan ulkopuolinen ”toinen” kuten Neuvostoliiton jatkuva potentiaalinen uhka?

Nykyisin sisällissodan historiasta pitäisikin keskustella Syyrian tai Irakin pakolaisten kanssa.

Kannatan Historioitsijat ilman rajoja -työryhmässä esitettyä ajatusta, jonka mukaan nykyisin sisällissodan historiasta pitäisikin keskustella Syyrian tai Irakin pakolaisten kanssa. Mitä yhteistä ja eroja Suomella ja Syyrialla voisi olla?

Puutteistaan huolimatta Hentilän teos on tärkeä kirja, jossa varjo-metaforan alla siirretään perspektiiviä ja käydään läpi vaikeita kysymyksiä sisäisen sodan seurauksista, historian ”toistumisesta” ja legitimaatiosta sekä perinnöstä ja perinteestä.

Mielenkiintoisinta antia kirjassa ovat monet nykyisyyteen, kuten vihapuheeseen, liittyvät viitteet, jotka konservatiiville näyttäytyvät lähinnä asiaa vääristelevinä ”analogioina”, mutta kertovat myös poliittisesta ajattelusta. Kiinnostava on myös teoksen kansikuva, joka viittaa suoraan keväällä 2017 nousseeseen ”juhlarahakohuun”.

YTT, dosentti Heino Nyyssönen on politiikan tutkija ja Turun yliopiston yliopisto-opettaja.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*