Kuvitellaan ihanteellinen tilanne: metsäala käyttää merkittävästi vähemmän raaka-ainetta, mutta saa enemmän tuloja. Metsän monimuotoisuus kohenee ja hiilensidonta paranee. Kansantalous saa uuden innovatiivisen vientiportfolion metsäteollisuuden uusista korkean jalostusarvon tuotteista. Suomesta tulee korkean profiilin kansainvälinen näyteikkuna kokonaisen teollisuuden alan kestävyyssiirtymästä.

Onko tällainen ihannetila tavoitettavissa? Kyllä on.
Kaksiosaisen kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa esitimme, miten metsäteollisuudella on vääristynyt erityisasema. Tässä toisessa osassa esitämme, miltä kestävyyssiirtymän tehnyt metsäteollisuus näyttää ja millainen teollisuuspoliittinen missio siirtymän mahdollistaa.

Metsäteollisuudella on erinomaiset edellytykset osaamisensa, raaka-ainepohjansa ja maantieteellisen sijoittumisensa puolesta puhtaaseen sähköenergiaan ja polttamattomuuteen perustuvaan tuotantoon. Muutos merkitsee metsäalan tuoteportfolion ja metsänomistajien tulopohjan laajentumista, ja on yhteensopiva luonto- ja ilmastotavoitteiden kanssa.

Edellytykset saadaan käyttöön päättäväisellä uudistustyöllä. Työn toteuttamiseksi ehdotamme kansallista metsämissiota, jolla metsäala päivitetään kestävyystavoitteiden mukaisesti. Ehdotuksemme missiosta perustuu pitkäaikaiseen tiedepohjaiseen suunnittelutyöhön, jota olemme tehneet eri toimijoiden, kuten tutkijoiden, teollisuuden ja politiikan edustajien kanssa.

Metsäalan lupaavat tulevaisuudennäkymät

Helpoin tilanne on mekaanisella puuteollisuudella eli sahoilla. Sahat tuottavat puutavaraa esimerkiksi rakennuksiin, joissa hiili voi säilyä jopa satoja vuosia. Myös huonekalut ja muut puusepäntuotteet ovat hyvin hoidettuina pitkäikäisiä hiilivarastoja. Sivutuotteena syntyvä sahanpuru voidaan sekin tallettaa pysyväluonteisesti rakennuksiin ja huonekaluihin erilaisiksi levytuotteiksi prässättynä. Sahoilla puun kuivaus ja muu energian tarve voidaan kattaa aurinko- ja tuulienergialla, hiekka-lämpöakuilla, lämpöpumpuilla tai vaikkapa datakeskusten hukkalämmöllä. Purkupuu voidaan kierrättää uusiin kestäviin tuotteisiin.

Kemiallisessa eli kuiduttavassa metsäteollisuudessa tilanne on ongelmallisempi. Sen nykyiset tuotteet ovat pääosin lyhytikäisiä, päästäen hiilen nopeasti kiertoon. Kemiallisella metsäteollisuudella on silti erinomaiset edellytykset uudistua. Sen laitokset sijaitsevat jo nykyisellään tärkeissä logistisissa solmukohdissa. Niillä on vahvat sähköyhteydet, pääsy vesivaroihin, maantie- ja rautatieverkot kuljetuksiin, usein myös yhteys paikallisiin lämpöverkkoihin, toisinaan kaasuputkistoonkin.

Kuiduttavan teollisuuden tehtailla on monenlaisia toimintaa. Puusta tehdään paljon muutakin kuin sellupohjaisia papereita ja kartonkeja, kuten erilaisia kemian-, elintarvike ja tekstiiliteollisuuden alaan kuuluvia välijalosteita ja tuotteita, kuten viskoosikuitua ja ksylitolia. Lisäksi tehtaat tuottavat suuren määrän sähköä ja lämpöä.

Fossiiliset raaka-aineet ovat hiilipäästöjensä vuoksi poistumassa sekä polttokäytöstä että kemian raaka-aineina. Kemianteollisuuden vähähiilitiekartan hiilineutraalius-skenaario asettaa raaka-ainekäytön päättymisen vuoteen 2035. Koska fossiilisista hiilivedyistä tehdään kirjaimellisesti tuhansia erilaisia petrokemian tuotteita, avautuu uudistuneelle metsäteollisuudelle petrokemian korvaajana loistava tilaisuus. Se saa puuraaka-aineen muodossa laitoksilleen hiiltä monissa jo valmiiksi pitkälle jalostuneissa yhdisteissä. Lisäksi tarvitaan vetyä, jotta tie biopohjaisiin synteettisiin hiilivetyihin on auki. Vetyä laitoksille saadaan elektrolyysillä vedestä ja sähköstä, joiden käyttöön tehtailla on jo täydet valmiudet.

Metsätehtailla on siis käytössään ihanteelliset resurssit uuteen kierto- ja vetytalouden piirteitä sisältävään tuotantoon: puupohjaisia hiiliyhdisteitä, vettä vedyn tuotantoon, sähköä omalta tontilta ja omasta tuotannosta tontin ulkopuolelta, ja valmiit logistiset verkostot.

Samalla on syytä muistaa, että biopohjaisen hiilidioksidin kierrättämisessä ongelmana on hiilen karkaaminen ilmakehään silloin kun tuotteita käytetään vaikkapa autojen polttomoottoreissa. Kierrätyspolttoaineilla voidaan kuitenkin vähentää fossiilisten käyttöä siirtymävaiheessa.

Toisena jalostuksen haasteena on, että tuoreen puun molekyylirakenne on jalostuksen kannalta monimutkaisempi kuin fossiloituneen biomassan. Tästä syystä puujakeiden jalostaminen fossiilisia korvaaviksi tuotteiksi ei ole ollut suuressa määrin houkuttelevaa. Pullonkaulan avaamiseen tarvitaan niin teknologian kehittämistä kuin markkinoiden luomista.

Metsäteollisuuden toimijoilla on usein myös omistuksessaan metsää ja muita maa-alueita. Näillä ne voivat tuottaa puhdasta sähköä tuuli- ja aurinkovoimalla. Tietyllä metsämaan alueella esimerkiksi tuulienergian tuotanto voi olla moninkertaisesti energiatehokkaampaa kuin puuenergian, eivätkä energian ja puuraaka-aineen tuotanto yleensä poissulje toisiaan.

Metsätehtailla on siis käytössään ihanteelliset resurssit uuteen kierto- ja vetytalouden piirteitä sisältävään tuotantoon: puupohjaisia hiiliyhdisteitä, vettä vedyn tuotantoon, sähköä omalta tontilta ja omasta tuotannosta tontin ulkopuolelta, ja valmiit logistiset verkostot. Tämä on esitetty kuvassa 1 alla.

Kuva 1. Kaavio kemiallisen metsätehtaan monimuotoisesta tuotannosta. Lähde: BIOS-tutkimusyksikkö.

Lisäetua metsäteollisuuden laitoksille antavat niiden mahdollisuudet sähkö- ja muidenkin energiaverkkojen (vety, lämpö) vaihtelevan tuotannon ja kulutuksen tasaajina. Kun markkinat antavat mahdollisuuden sähkön myyntiin, laitos voi tehdä niin kuten nykyäänkin toisinaan tapahtuu. Vastaavasti kun sähkö on halpaa, voi laitos tuottaa varastoitavia energiatuotteita, kuten vetyä ja edelleen hiilivetyjä.

Metsäteollisuus voi käyttää myös omistamiaan metsiä monipuolisesti. Niitä voidaan käyttää puuraaka-aineen, polttamattoman energian ja luontoarvojen (monimuotoisuus, hiilen varastointi) tuotantoon ja virkistykseen aluekohtaisesti ja dynaamisesti.

Miltä metsäala näyttää uudistumisen jälkeen?

Sekä ilmasto- että monimuotoisuussyistä on varmistettava, ettei puuta korjata liikaa. Karkeimmalla tasolla metsät voivat uudistumisen jälkeen jakautua kolmeen pinta-alaltaan kutakuinkin yhtä suureen kategoriaan:

1. Tiukasti suojeltuun metsään.
2. Jatkuvapeitteisesti hoidettuun talousmetsään, jossa ylläpidetään myös luonto- ja virkistysarvoja. Käytössä on ekologisen kestävyyden takaavat sertifikaatit.
3. Puuntuotannolliseen käyttöön priorisoituun talousmetsään.

Metsien taloudellinen arvo hiilinieluna, monimuotoisuusreservinä sekä virkistys- ja maisemakohteena ylittää monin paikoin puun arvon raaka-aineena ja energiana. Tämän arvon mukaisen korvauksen maksaminen metsänomistajalle ja arvoa ylläpitävät hoitotoimet kasvattavat metsänomistajien ja metsäpalveluyritysten tuloja nykytilanteeseen nähden.

Uudistus tarkoittaa puunkäytölle entistä tarkempaa lajittelua. Korjattava puu seulotaan tarkoin niin, että kaikki erilaiset arvoainekset eri puulajeista, eri ikäisistä ja kokoisista rungoista sekä puiden kuoresta saadaan talteen. Puuterminaalit ruokkivat jopa useaa kymmentä erilaista erikoistunutta arvoketjua sahoilla, erikoistuotteiden valmistuksessa, uuttoprosesseissa, kemianteollisuudessa, tekstiiliteollisuudessa ja kuiduttavassa teollisuudessa. Puu ei ole vain massaa, vaan monimutkaisen yhteyttämisprosessin tuottama luonnon jo valmiiksi pitkälle jalostama arvoaines, joka hyödynnetään tarkoin.

Metsätalouden tavoitteena on kasvattaa tukkipuuta laadukkaita pitkäkestoisia tuotteita varten. Sahoilla erilajiset ja -kokoiset puut erotellaan ja niistä tuotetaan eri markkinoille ja käyttökohteisiin sopivia tuotteita liimapuulevyistä järeisiin ikihonkahuonekaluihin. Puun ja tuotteiden laatuun panostetaan, ja Suomessa pystytään jälleen valmistamaan lähes ikuisesti kestäviä ikkunanpuitteita ja muita erikoislujia puutuotteita.

Metsien taloudellinen arvo hiilinieluna, monimuotoisuusreservinä sekä virkistys- ja maisemakohteena ylittää monin paikoin puun arvon raaka-aineena ja energiana.

Kun puun käyttö on koko arvoketjultaan todennetusti kestävällä pohjalla, on puurakentaminen yleisesti ekoteko. Asiakas voi kuitenkin valita myös erityisen ekologisia eri sertifikaatein vahvistettuja tai vaikkapa kierrätyspuuhun pohjaavia puutuotteita. Sahoilla syntyvästä sahanpurusta tehdään erilaisia levyjä ja muita tuotteita. Puutuoteteollisuuden osuus kaikesta puunkäytöstä kaksinkertaistuu nykytasolta ja on yli 30 prosenttia. Arvonlisän nousun ja uusien tuotteiden myötä puutuoteteollisuuden tulovaikutukset kasvavat huomattavasti.

Sellua valmistetaan vain niistä sahojen ja metsätalouden sivuvirroista, joille ei löydy muuta käyttötarkoitusta. Kemiallisen metsäteollisuuden käytettävissä olevan puumassan määrä ja vastaavasti tuotetun sellun määrä laskee noin 30 prosenttia. Puun ligniinin ja hemiselluloosan talteenotto ja jalostaminen mahdollistaa kuitenkin kemiallisen metsäteollisuuden kokonaisliikevaihdon kasvun. Metsäteollisuuden piipunpääpäästöt vähenevät jopa 70 prosenttia, kun mustalipeän ligniini hyödynnetään tuotteisiin polton sijaan. Joissakin prosesseissa päästöjä edelleen syntyy, mutta tämä hiilidioksidi kerätään talteen varastoitavaksi tai tuotteissa hyödynnettäväksi. Lähes suljetussa resurssikierrossa toimivien tehtaiden energian tarve katetaan vähähiilisellä sähköllä sekä energiavarastoilla.

Puun käyttö metsäteollisuuden tai muun yhteiskunnan energiatarpeisiin vähenee noin 80 prosenttia. Puupohjaisella energialla on kuitenkin edelleen tärkeä merkitys vähätuulisten kulutushuippujaksojen aikana sekä tietyissä teollisissa prosesseissa. Puuenergian käyttö on asetuksilla rajattu vain erityisen kalliin energian ajankohtiin sekä poikkeustilanteisiin. Tämä takaa riittävän puun saannin teollisuudelle, vaikka vuosittainen hakkuiden yläraja on asetuksella säädetty monimuotoisuus- ja ilmastotavoitteiden ja kansainvälisten velvoitteiden edellyttämälle tasolle.

Jos hiilinielut vahvistuvat alemman hakkuutason myötä, on mahdollista parinkymmenen vuoden siirtymäajan puitteissa arvioida, voidaanko hakkuumääriä jälleen nostaa talousmetsiksi priorisoiduilla alueilla. Tämä edellyttää, että monimuotoisuustavoitteissa on kokonaisuudessaan onnistuttu. Tässä tapauksessa metsäteollisuuden uudistuminen, uudet arvoketjut sekä resurssi- ja energiatehokkuuden nousu ovat mahdollistaneet metsäalan kokonaisarvonlisän ja tulojen kasvun, vaikka puunkäyttöä on vähennetty. Jos hakkuita voidaan siirtymäkauden jälkeen jälleen lisätä, kasvavat metsäalan tulovaikutukset jopa kaksinkertaiseksi vuoden 2024 tilanteeseen nähden.

Tulojen kasvun keskeinen mahdollistaja on metsänomistajille maksettavat korvaukset hiilinielujen ja monimuotoisuuden ylläpidosta ja fossiilisten tuotteiden käytön vähentämisestä aiheutuva kysynnän ja hinnan nousu sellaiselle biopohjaiselle tuotannolle, jonka ekologisesta kestävyydestä on takeet. Kun metsäalan piipunpääpäästöt käytännössä poistuvat puun polton minimoinnin ja hiilidioksidin talteenoton myötä, voidaan metsien jälleen kasvu-uralle saatu hiilinielu hyödyntää päästövähennystavoitteissa ja tarvittaessa muiden teollisuudenalojen päästöjen kompensoinnissa. Tämä voisi tuottaa noin kahden miljardin euron vuosittaisen tulovaikutuksen, mikäli hiilinielujen arvoksi laskettaisiin noin 100 euroa tonnilta.

Miten liikkeelle?

Metsänomistajalle kehitys näyttää valoisalta. Fossiiliset raaka-aineet poistuvat väistämättä käytöstä, samalla kun sekä kasvavan metsän että kaadetun puun taloudellinen arvo tulevat kohoamaan. Puiden pitkälle kehittämät molekyylit – ligniini, hemiselluloosa ja selluloosa – ovat tarpeellisia yhä korkeamman jalostusarvon tuotteissa. Samalla kasvavalle metsälle löytyy myös muita ansaintamahdollisuuksia.

Kehitys tarkoittaa, että myös metsäteollisuuden kannattaa hakea uutta suuntaa jalostusarvoltaan korkean asteen tuotteista. Tähän kannustaa myös suomalaisen metsän edelleen kansainvälisessä vertailussa suhteellisen hidas kasvu.

Metsäalan jalostusarvon nostamista on kaavailtu jo vuosikymmeniä. Silti viime vuosien suunta on ollut jalostusarvoa laskeva paperin kysynnän hiipuessa ja sellun hinnan ollessa hyvä. Uudistumisen pullonkaula ei ole ensisijaisesti uusien tuotteiden puute. Suomesta löytyy niin biopohjaisen kemian, puupohjaisten tekstiilien kuin erilaisten nanosellun käytön innovaatioitakin, myös tuotteistettuina. Monella kohdin ongelmana on kysynnän puute, jonka takana on muualtakin ilmastopolitiikasta tuttu peikko: fossiiliteollisuus.

Petrokemiallinen teollisuus on metsäteollisuuteen verrattuna jättimäinen – seikka joka Suomen perspektiivistä usein unohtuu. Toisin kuin liikennepolttoaineiden jalostus, petrokemiallinen teollisuus muoveineen, maaleineen, liuottimineen ja niin edelleen on myös globaalisti kasvava ala. Sillä on hyvin öljytyt lobbausjärjestöt ja vankka markkina. Esimerkiksi puupohjaisten muovituotteiden on vaikea murtautua markkinoille, jotka ovat jo halpojen ja vakiintuneiden tuotteiden kyllästämiä. Sama koskee tekstiiliraaka-aineiden markkinoita, joista puupohjaisten kuitujen on vaikea vallata alaa.

Tämän pullonkaulan avatakseen Suomen kannattaa toimia aktiivisesti Euroopan unionissa ja kansainvälisesti. Alkuun voitaisiin ottaa käyttöön samanlainen “sekoitevelvoite” kuin polttoaineissakin: tietyn osuuden muovituotteista pitäisi perustua kestävästi tuotettuihin biopohjaisiin raaka-aineisiin.

Ehdotamme, että Suomessa toteutetaan kansallinen metsämissio. Liikkeelle päästään kutsumalla yhteen metsämission kehitysyhtiö, jonka yksiselitteinen päämäärä on aluksi ainakin yhden missiokeskittymän synnyttäminen.

Toisena tutkimuksessa havaittuna ongelmana ovat niin metsän kasvatuksen, kaupan, korjuun kuin jalostuksenkin vakiintuneet toimintatavat, jotka suosivat perinteisiä suuryhtiöitä, ehkäisten uusien toimijoiden esiinnousua. Tarvitaan siis aktiivista teollisuuspolitiikkaa, joka luo edellytykset uusille toiminnoille, oli niiden toteuttaja sitten uusi tai vanha yritys.

Metsien rajallisuus ja niille syntyvät uudet taloudelliset käyttömuodot pitävät puun hinnan koholla, mikä kannustaa jalostusarvoltaan korkeampaan tuotantoon. Teollisuuspolitiikka, joka ottaa tehtäväkseen, missiokseen, metsäalan kestävyyssiirtymän, on avainasemassa. Kotimaassa voidaan heti luoda kysyntäpoliittisia toimia niin puurakentamiseen kuin biopohjaisten hiilivetyjen jalostamiseen.

Laajemmin ottaen kestävyyssiirtymä edellyttää aikaan ja paikkaan sidottujen resurssien tunnistamista ja kehittämistä. Näitä resursseja ovat  luonnonvarojen ohella osaaminen ja olemassa oleva infrastruktuuri. Suomessa selkeimmät edellytykset kestävyyssiirtymän mukaiseen teolliseen uudistumiseen ovat juuri metsäalalla, samaan tapaan kuin vihreä teräs soveltuu keihäänkärjeksi Ruotsissa, jossa kaivokset ja vesivoima ovat tärkeitä. Suomessa on huippuluokan osaamista ja riittävästi raaka-aineita; erityisesti on huomioitava kyky vastata osaamisen kehittämiseen ja menestyvien metsäalan yhtymien ja verkostojen luomiseen.

Suurin osa Suomessa toimivien metsäjättien liiketoiminnasta on Suomen ulkopuolella. Lisäksi suurin osa pörssiyhtiöiden omistuksesta on ulkomailla. Voi olla, että ilman parempaa syytä näiden yhtiöiden intressinä ei ole kestävyyssiirtymään tarvittavien satsausten kohdistaminen juuri Suomeen, vaikka sellaisia investointeja päätettäisiinkin tehdä. Jos näin on, valtion on syytä ottaa teollisuuspoliittinen rooli ratkaisevien pullonkaulojen avaamisessa.

Ehdotamme, että Suomessa toteutetaan kansallinen metsämissio. Liikkeelle päästään kutsumalla yhteen metsämission kehitysyhtiö, johon ovat tervetulleet paitsi start-up-vaiheen yritykset, myös metsäjättien omat uusien tuotteiden yksiköt ja tutkimuslaitokset. Kehitysyhtiön yksiselitteinen päämäärä on aluksi ainakin yhden missiokeskittymän synnyttäminen.

Missiokeskittymä sisältäisi minimissään puun eritellyn korjuun, puita käyttävän sahan, ja kuviota 1 mukailevan kemiallisen metsätehtaan, joka kuitujen lisäksi erottelisi puusta hemiselluloosan ja ligniinin, ja jalostaisi niistä edelleen väli- ja lopputuotteita, käyttäen myös elektrolyysiperäistä vetyä.

Sähkönsä missiokohteen tehdas saisi polttamattomasta tuotannosta, johon sisältyisi esimerkiksi sen omaa tuulisähköä, ja sen hyvin pienet hiilidioksidipäästöt otettaisiin talteen. Samalla keskittymä tarjoaisi välituotteita monille uusille toimijoille eri aloilla, ja toimisi myös sähköverkon tasapainotuksen markkinoilla. Valtio olisi mukana paitsi mission kokoonkutsujana myös riskien kantajana, ja ennustettavan toimintaympäristön takaajana.

YTM, ekonomisti Jussi Ahokas tutkii kestävyyssiirtymän poliittista taloutta BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon.

OTM Tellervo Ala-Lahti toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa ympäristölainsäädännön ja innovaatiopolitiikan suhteesta Helsingin yliopistoon.

FT, dosentti Jussi T. Eronen toimii professorina Ekosysteemit ja ympäristö -tutkimusohjelmassa Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnnassa ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

YTM Antti Haataja toimii tietoasiantuntijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KTT, dosentti Paavo Järvensivu, tutkii ekologisen jälleenrakennuksen poliittista taloutta ja kulttuuria BIOS-tutkimusyksikössä.

FT, dosentti Karoliina Lummaa tekee humanistista ympäristötutkimusta BIOS-tutkimusyksikössä.

FT Ville Lähde toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KuM Antti Majava toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa sosioekonomisella näkökulmalla Helsingin yliopistoon.

VTT Tero Toivanen toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja Helsingin yliopistossa talous- ja sosiaalihistorian tieteenalalla.

FT, dosentti Tere Vadén toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

Artikkelin kuvituskuva: Avik Dey / Unsplash

Julkaisu Metsäteollisuuden kestävyyspäivitys – Osa 2: Miten Suomi toteuttaa metsäalan uudistavan metsämission? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metsäteollisuus ei ole päässyt kestävyyssiirtymän imuun. Uutiset niin monimuotoisuuden ja hiilen sidonnan heikkenemisestä kuin alan jalostusarvon laskusta huolestuttavat. Tarjoamme tilanteeseen kahta näkymää – keppiä ja porkkanaa. Tässä kaksiosaisen kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa tarkastelemme metsäteollisuuden erityisasemaa ja vastuuta Suomen ilmastovaikutuksesta. Toisessa osassa esitämme porkkanan: teollisuuspoliittisen mission metsäalan uudistumiseen.

Kun metsänielut katosivat

Luonnonvarakeskus julkaisi 15. tammikuuta vuoden 2023 kasvihuonekaasuinventaarion maankäyttöalan ennakkotiedot. Mukana oli Helsingin Sanomien “uutispommiksi” kutsuma tieto, jonka mukaan ei vain koko maankäyttöala vaan myös metsät ovat päästölähde.

Syitä on monia, ja laskelmien yksityiskohdat tulevat tarkentumaan tutkimuksen edistyessä. Pääasiallinen syy on kuitenkin selvä. Karkealla tasolla metsien hiilitase riippuu hyvin suoraviivaisesti hakkuumääristä: enemmän hakkuita, vähemmän hiilinielua – ja päinvastoin.

Kuvio 1. Vuotuinen hakkuukertymä (punainen käyrä, vasen asteikko) ja maankäytön (sisältää metsät) kasvihuonekaasupäästöt (vihreä käyrä, oikea asteikko). Lähde: Tilastokeskus.

Suomessa metsäpolitiikan olemassaolo on jäänyt suurelle yleisölle epäselväksi. Joskus esitetään jopa, että metsien kohtalo ratkeaa yksinkertaisesti markkinoilla. Metsänomistajat myyvät ja puun käyttäjät ostavat, mikä kapeasti katsoen pitääkin paikkansa. Mutta laajemmin katsoen mukana on esimerkiksi Maa- ja metsätalousministeriön Kansallinen metsästrategia, jonka “kansallinen strategiauniversumi” sisältää yli 40 erilaista metsiin kohdistuvia strategiaa ja ohjelmaa.

Ilmastopolitiikassa metsille on suunniteltu rooli hiilinieluina. Kun tarkastellaan Suomen vaikutusta hiilidioksidipäästöihin ja sitä kautta ilmastonmuutokseen, on huomioitava kaksi asiaa: yhtäältä (brutto)päästöt ilmakehään ja toisaalta ilmakehästä pois sidotut päästöt eli nielut. Kokonaisvaikutuksen ilmastonmuutokseen aiheuttavat nettopäästöt, jotka saadaan laskettua vähentämällä päästöistä nielut.  Hiilineutraaliudessa ajatus on, että päästöt ja nielut ovat yhtä suuret.

Suomen vaikutus ilmastonmuutokseen – nettopäästöt ovat kasvaneet

Ilmastopaneelin mukaan kansainväliset sopimukset edellyttävät, että Suomi olisi hiilineutraali varhaisella 2030-luvulla ja hiilinegatiivinen pian sen jälkeen. Ilmasto- ja energiastrategiassa asia oli kaavailtu niin, että päästöt laskevat vuoteen 2035 mennessä noin 21 miljoonaan tonniin, jonka kuittaavat vastaavan suuruiset maankäyttöalan – käytännössä metsien – nielut.

Nyt nieluja ei enää ole. Vaihtoehtoja on kaksi: vähennetään päästöjä nykyistä ripeämmin tai kasvatetaan nieluja, mieluummin tietysti molempia. Päästöjen nopeamman vähentämisen haasteena on, että nyt olisi edettävä puhdistuvan energia-alan lisäksi muillekin alueille, kuten liikenteeseen.

Nielujen kasvattamiseksi niin Ilmastopaneeli kuin Syke ovat esitelleet lukuisia kustannustehokkaita keinoja. Mistä sitten kiikastaa? Perusristiriita syntyy ilmastopolitiikan sääntelyjärjestelmästä. Suuri osa päästöistä kuuluu päästökaupan piiriin. Päästäjä ostaa päästöoikeuksia, mistä on sille suoraan kustannuksia, “saastuttaja maksaa” -periaatteen mukaisesti. Hiilinielujen ylläpidosta sen sijaan kustannukset kantaa koko yhteiskunta.

Vain päästäjällä on suora taloudellinen syy vähentää päästöjä, kun taas valtion olisi tavalla tai toisella puututtava nielujen heikentäjän toimintaan. Poliittisesti helpompaa on ollut antaa asian vain olla ja toivoa, että nieluja riittää tai odottaa, että asiaan puuttuu joku muu, kuten Euroopan unioni.

Tästä perusristiriidasta seuraa monitasoinen moraalikadon ongelma. Jos toimija tekee käyttöenergiaa polttamalla fossiilisia polttoaineita, joutuu toimija maksamaan lisätuotannosta ja -päästöistä lisää päästömaksuja, mutta jos toimija tuottaa käyttöenergiaa polttamalla puuta, lisäkäytön mahdolliset seuraukset nieluvähentyminä kuittaa valtio. Kansallisella ja kansantalouden tasolla esimerkiksi energiateollisuus tekee miljardeilla ilmastotoimia, joilla vähennetään (brutto ja siten myös netto-) päästöjä, ja samaan aikaan metsäteollisuus kasvattaa tuotantoaan, joka alentaa nieluja ja siten kasvattaa (netto-)päästöjä.

Vain päästäjällä on suora taloudellinen syy vähentää päästöjä, kun taas valtion olisi tavalla tai toisella puututtava nielujen heikentäjän toimintaan. Poliittisesti helpompaa on ollut antaa asian vain olla ja toivoa, että nieluja riittää tai odottaa, että asiaan puuttuu joku muu, kuten Euroopan unioni.

Ilmastopoliittisesti nielujen häviäminen kertoo myös seikasta, joka saattaa olla hapan todettavaksi. Suomi ei ole ilmastoasioiden edelläkävijä, vaan pikemminkin jäljessä EU:n keskitasosta. EU:ssa kaiken kaikkiaan ilmastopäästöt (netto eli unionin vaikutus ilmastonmuutokseen) ovat vähentyneet vuosina 1990–2022. Suomessa sen sijaan ilmastopäästöt ovat kasvaneet vuoteen 1990 verrattuna.

Kuvio 2. EU-maiden (EU27) ilmastopäästöjen kehitys (sininen käyrä), Suomen ilmastopäästöjen kehitys (punainen käyrä). Indeksi 1 = vuosi 1990. Lähde: European Environment Agency

Metsäteollisuuden osuus nieluvelasta

Jos puun käytöstä vapautunut hiili sitoutuu uudelleen kasvavaan puuhun, on käyttö hiilineutraalia, koska ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ei muutu. Tällaisessa “hiili pyörii ilmakehään ja takaisin” -tilanteessa ei kuitenkaan synny nettopäästöjä vähentävää hiilinielua, koska hiilivarasto ei kasva.

EU:ssa on otettu käyttöön keino seurata ilmakehään ja takaisin -kiertoa. Maankäyttöä koskevassa sääntelyssä on määritelty kullekin maalle niin kutsuttu vertailutaso, jolla sen metsien hiilinielu on ollut tietyllä aikavälillä ja tietyillä metsänkäsittelyn tavoilla. Kun tämä vertailutason kokoinen hiilinielu säilyy, tiedetään että “nieluvelkaa” suhteessa vertailuhetken tilanteeseen ei synny.

Ei ole yksinkertaista laskea, mikä osuus nieluvelasta kuuluu millekin puunkäyttäjäryhmälle. Karkeasti arvioiden kullekin ryhmälle kuuluu nieluvelasta se osuus, minkä ne prosentteina käyttävät vuosittaisesta puunkorjuusta. Tarvitaan siis tieto nieluvelan määrästä ja puunkäyttäjien puunkäytön osuuksista.

Tällainen laskelma on tehty taulukoon 1 ja kuvioon 3. Suomelle määritelty metsänielun vertailutaso on 21,2 Mt (miljoonaa tonnia). Esimerkiksi vuonna 2022 metsänielu oli päästö, suuruudeltaan 2,7 Mt, jolloin nieluvaje oli kaiken kaikkiaan 23,9 Mt. Metsäteollisuus käytti tuona vuonna 82 prosenttia kaikesta korjatusta puusta, jolloin sen osuudeksi nieluvelasta tulee noin 19,6 Mt. Tämä on siis metsäteollisuuden osuus Suomen kansallisesta ilmastovaikutuksesta, samaan tapaan kuin metsäteollisuuden fossiiliset päästötkin.

Taulukko 1. Metsäteollisuuden ja energiateollisuuden osuus metsien nieluvajeesta, laskettuna niiden kotimaisen puunkäytön osuuden mukaisesti. Lähteet: Tilastokeskus ja Luonnonvarakeskus.

Sama laskelma on esitetty kuviona 3. Pylvään korkeus edustaa koko nieluvelkaa. Vuonna 2020 metsänielu oli kooltaan 9,6 Mt, jolloin vertailutasoon 21,1 Mt jäi vajausta 11,5 Mt. Kotimaisen puunkäytön perusteella siitä 9,6 Mt on metsäteollisuuden osuus. Vuosina 2021, 2022 ja 2023 pylväs on korkeampi kuin vertailutaso, koska nieluvajeeseen on laskettava mukaan myös metsien hiilipäästö.

Kuvio 3. Nieluvaje vuosina 2020–2023 ja metsäteollisuuden ja energiateollisuuden osuudet siitä niiden kotimaisen puunkäytön mukaisesti laskettuna. Lähteet: Tilastokeskus ja Luonnonvarakeskus

Jotta eri teollisuuden alojen ilmastovaikutusta voidaan vertailla, on tämä nieluvelka otettava huomioon. Tällainen vertailu vuodelle 2022 on esitetty kuviossa 4, jossa on laskettu yhteen metsäteollisuuden fossiiliperäiset päästöt ja metsäteollisuuden osuus nieluvajeesta.

Kuvio 4. Teollisuuden alojen kokonaisvaikutus nettopäästöihin vuonna 2022, punaisella osuus nieluvelasta, muut värit fossiilisia päästöjä. Päästötiedot perustuvat teollisuuden vähähiilitiekarttoihin.

Kuviosta näkyy, että metsäteollisuuden kokonaisvaikutus Suomen ilmastopäästöihin oli vuonna 2022 huomattavasti suurempi kuin muiden teollisuuden alojen – kutakuinkin yhtä suuri kuin teknologia-, kemian ja energiateollisuuden yhteensä.

Miten voisimme toimia toisin?

Käyttämällä liikaa puuta metsäteollisuus maksimoi voittojaan ja lisää kielteistä ilmastovaikutustaan – mutta ei maksa siitä, koska nielukadon kuittaa veronmaksaja. Muut teollisuuden alat eivät nauti tällaista etua. Asiaa ei kuitenkaan ole kansallisessa ilmasto- tai teollisuuspolitiikassa reilusti sanottu ääneen.

Mikäli metsätaloudessa noudatettaisiin markkinaehtoista päästövähennyslogiikkaa, kuten muilla teollisuuden aloilla, puun varastoiman hiilen ja hiilensidonnan arvo näkyisi metsänomistajan tuloissa. Vastaavasti puun hinta kohoaisi, jolloin “saastuttaja maksaa” -periaatteen mukaisesti hiilinieluja pienentävien tuotteiden ostaja maksaisi tuotteiden kielteisestä ilmastovaikutuksesta.

Käyttämällä liikaa puuta metsäteollisuus maksimoi voittojaan ja lisää kielteistä ilmastovaikutustaan – mutta ei maksa siitä, koska nielukadon kuittaa veronmaksaja. Muut teollisuuden alat eivät nauti tällaista etua.

Suomen metsäalan edunvalvontaa tulisikin suunnata nykyisten metsänkäyttömuotojen jumittuneesta puolustamisesta globaalin sääntelyn tiukentamiseen ja taata metsäalan kestävyys kansallisella lainsäädännöllä. Jos puun hinta nousisi vain Suomessa, voisi seurauksena olla teollisuuden joukkopako ilman että saavutettaisiin positiivisia seurauksia globaalien tavoitteiden näkökulmasta. Jos sen sijaan puun ja metsän arvo tunnistettaisiin EU-tasolla, voitaisiin metsäteollisuutta auttaa esimerkiksi suojatulleilla. Koska Suomessa on vahvaa metsäteollisuuden ja myös päästövähennysten osaamista, tiukentuva globaali sääntely vahvistaisi suomalaisen metsäteollisuuden suhteellista asemaa.

Hakkuumäärien pitäisi tuoreiden laskelmien mukaan laskea nykytasolta 5–10 Mm³ (miljoonaa kuutiometriä), jotta hiilinielu- ja monimuotoisuustavoitteet saavutettaisiin. Noin 60–65 Mm³ taso mahdollistaisi sekin pitkälti nykyisen kaltaisen metsäteollisuuden ekosysteemin. Muutoksia nähtäisiin lähinnä kaikkein alhaisimman jalostusarvon puun käytössä. Puun polttoa teollisuudessa ja voimalaitoksissa voitaisiin kohdistaa nykyistä tarkemmin kalliin sähkön ja lämmön ajankohtiin.

“Unohdetaan nielupolitiikka”

Palataan vielä lopuksi ilmastopolitiikkaan. Metsäkeskustelussa joidenkin eturyhmien suunnalta on esitetty myös, että nieluista ei kannattaisi ylipäätään ilmastopolitiikassa sen kummemmin huolehtia. Pääasia ovat päästövähennykset.

Jos Suomi omaksuu “unohdetaan nielupolitiikka”-linjan, päästövähennyksistä metsäalan ulkopuolella tulee entistä tärkeämpiä ja kiireellisempiä. Painetta kohdistuu esimerkiksi muun teollisuuden ja liikenteen päästöihin.

Mutta pää jää vetävän käteen metsäalalla myös tätä kautta. Kemiallisen metsäteollisuuden piipunpääpäästöt olivat vuonna 2022 noin 20 Mt (fossiiliset 2 Mt ja biogeeniset 18 Mt). Jos oletetaan, että vuosittaiset päästö- ja nielutasot pysyisivät vuoden 2022 tasolla, niin metsäteollisuuden tuotteita  voitaisiin pitää hiilineutraaleina vain, jos  kutakuinkin tuo päästömäärä (20 Mt) kerättäisiin piipun päästä talteen ja varastoitaisiin pysyviin hiilivarastoihin.

Hiilidioksidin kierrättäminen esimerkiksi sähköpolttoaineiksi ei vähentäisi ilmakehään päätyviä biogeenisiä päästöjä, koska hiili vapautuisi nopeasti ilmaan autojen pakoputkista. Metsäteollisuuden päivitetyn vähähiilitiekartan mukaan talteen otettu ja varastoitu hiilidioksidi olisi kuitenkin suuruudeltaan vain 1 Mt vasta vuonna 2040. Metsäteollisuuden vanhat tai uudet tuotteet eivät ole hiilineutraaleja, jos arvoketjun nettovaikutukset nopeuttavat ilmastonmuutosta.

Poliittinen viivyttely ja metsäteollisuuden vapaamatkustajuuden salliminen vie pohjaa uskolta markkinajärjestelmään ja viitoittaa tietä ilmastokaaoksen tai yhä kokonaisvaltaisemman poliittisen sääntelyn maailmaan.

Hiilinielujen pelastamisen ja hiilenkaappausteknologioiden väliseen vertailuun voidaan myös ottaa laajempi kansantaloudellinen näkökulma. Tuoreen tutkimuksen mukaan nieluja on mahdollista kasvattaa “kustannustasolla 20 euroa per sidottu hiilidioksiditonni. Vastaavasti päästöjen sitominen savukaasuista ja varastointi pois ilmakehästä maksaa nykyarvioiden mukaan noin 130 euroa per tonni.” Hiilinielujen kansantaloudellista kannattavuutta korostaa niiden edullisuuden lisäksi, että niiden lisääminen luo työllisyyttä eikä vaadi sijoituksia tuontiteknologiaan.

Taloudellisesti suhteellisen halpoja ja teknisesti helppoja nielutoimia on siis olemassa. Päästövähennykset on tehtävä joka tapauksessa, joskin niiden riuska nopeuttaminen “nielut unohtaneessa” maailmassa olisi monin tavoin tarpeettoman raskasta. Joka tapauksessa poliittinen viivyttely ja metsäteollisuuden vapaamatkustajuuden salliminen vie pohjaa uskolta markkinajärjestelmään ja viitoittaa tietä ilmastokaaoksen tai yhä kokonaisvaltaisemman poliittisen sääntelyn maailmaan.

YTM, ekonomisti Jussi Ahokas tutkii kestävyyssiirtymän poliittista taloutta BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon.

OTM Tellervo Ala-Lahti toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa ympäristölainsäädännön ja innovaatiopolitiikan suhteesta Helsingin yliopistoon.

FT, dosentti Jussi T. Eronen toimii professorina Ekosysteemit ja ympäristö -tutkimusohjelmassa Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnnassa ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

YTM Antti Haataja toimii tietoasiantuntijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KTT, dosentti Paavo Järvensivu tutkii ekologisen jälleenrakennuksen poliittista taloutta ja kulttuuria BIOS-tutkimusyksikössä.

FT, dosentti Karoliina Lummaa tekee humanistista ympäristötutkimusta BIOS-tutkimusyksikössä.

FT Ville Lähde toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KuM Antti Majava toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa sosioekonomisella näkökulmalla Helsingin yliopistoon.

VTT Tero Toivanen toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja Helsingin yliopistossa talous- ja sosiaalihistorian tieteenalalla.

FT, dosentti Tere Vadén toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

Artikkelin kuvituskuva: Avik Dey / Unsplash

Artikkelia päivitetty 11.2.2025 klo 15.05: Korjattu kuvateksti kuvioon 1, jossa infografiikkan selitteet olivat väärillä käyrillä.

Julkaisu Metsäteollisuuden kestävyyspäivitys – Osa 1: Miksi metsäteollisuudella on ilmastopoliittinen erityisasema? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Monialainen kestävyystiede on hahmottanut siirtymäpolkuja ja toimenpideohjelmia kohti ekologisesti kestävää tuotantoa ja kulutusta. Kestävyystiede katsoo, että ekologisen kestävyyden saavuttamiseksi vähittäisten ympäristöparannusten sijaan on saatava aikaan harppauksenomaisia muutoksia. Muutosten nopeuttamiseksi ja koordinoimiseksi eri toimialoilla tarvitaan uudenlaista suuntaavuutta.

Nykyisenkaltainen politiikka, joka suosii markkinaehtoisia politiikkatoimia eikä räätälöi politiikkatoimia eri toimialoille ja toimintaympäristöihin, on riittämätön edistämään tarpeellisiksi katsottuja muutoksia. Esimerkkinä voidaan käyttää sellaista tutkimus- ja kehityspolitiikkaa, joka sisältää vain niin kutsuttuja horisontaalisia toimenpiteitä. Tällöin vaikkapa digitaalisten palveluiden kehittämistä ja fossiilisten polttoaineiden käyttöön perustuvan perusteollisuuden uudistamista pyritään lähtökohtaisesti edistämään samoilla mekanismeilla, erottelematta toimialojen toisistaan poikkeavaa toimintalogiikkaa.

Missiolähtöinen innovaatiopolitiikka pyrkii ratkaisemaan suuria yhteiskunnallisia haasteita tuottamalla talouteen merkittäviä, juuri näitä haasteita koskevia laadullisia muutoksia. Käytännössä missiolähtöinen innovaatiopolitiikka rakentuu missioista, joissa yksityiset ja julkiset toimijat työskentelevät yhdessä saavuttaakseen jaetut tavoitteet. Se on herättänyt kestävyystutkijoissa kiinnostusta, koska sen nähdään kykenevän uudistamaan kansantalouden sosiaalisia ja materiaalisia rakenteita kestävyystavoitteiden mukaisesti. Valtio ja yhteiskunta voivat tässä ajattelussa edistää tarvittavia muutoksia taloudellisesta tilanteesta huolimatta ja silloinkin kun muutokset eivät ole lähtöisin markkinoilta.

Mutta mitä asiasta sanovat taloustieteilijät? Suomessa haetaan usein oikeutusta erilaisille ideoille tyypillisesti nimenomaan valtavirran taloustieteestä. Esimerkiksi toimittajat haastattelevat ekonomisteja silloin kun halutaan tietää, onko jokin poliitikkojen esittämä toimenpide taloudellisesti mahdollinen, toimiva tai tehokas.

Uudet politiikkaideat kohtaavat taloustieteilijät episteemisenä yhteisönä

Juuri julkaistu tutkimuksemme tarkastelee, miten taloustieteilijät suhtautuvat kestävyyssiirtymää edistäviin politiikkaideoihin. Tutkimuksen nojalla voimme arvioida, mihin asti ekonomistien valtavirtainen ajattelu venyy ja missä määrin Suomessa on mahdollista viedä kestävyyssiirtymää edistävää innovaatiopolitiikkaa eteenpäin ekonomistien tuella.

Yhteisön jakamat ideat määrittävät muun muassa minkälaisia syy-seuraussuhteita pidetään uskottavina. Politiikkaideat ohjaavat sitä, millaiseksi käytännön politiikka muodostuu. Esimerkiksi sellaisille politiikkaohjelmille, jotka ovat vallitsevien ideoiden näkökulmasta epäuskottavia, on vaikeaa saada kannatusta.

Miten sellaiset suomalaiset taloustieteilijät, jotka ovat merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa ja joilla siten on poliittista painoarvoa, suhtautuvat missioihin. Mitä he ajattelevat laajemmin kestävyyssiirtymään tähtäävästä innovaatiopolitiikasta?

On tapauskohtaista, mitkä ideat nousevat merkittäviksi. Innovaatiopolitiikan saralla missiolähtöisyyden idea, jota erityisesti professori Mariana Mazzucato on edistänyt, on tuonut uusia sävyjä ja avauksia yhteiskunnallisesta muutoksesta käytävään keskusteluun.

Kaikki politiikkaan vaikuttavat asiantuntijat eivät kuitenkaan ole olleet missiolähtöisestä innovaatiopolitiikasta haltioituneita. Erityisesti valtavirran taloustieteilijät ovat suhtautuneet Mazzucaton ajatuksiin varsin nyreästi. Taloustieteilijät muodostavat episteemisen yhteisön – tietynlaisen tiedon määrittämän yhteisön – jonka ideat vaikuttavat oleellisesti politiikkaprosesseihin ja politiikkojen muovautumiseen.

Siksi päätimme selvittää tarkemmin, miten sellaiset suomalaiset taloustieteilijät, jotka ovat merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa ja joilla siten on poliittista painoarvoa, suhtautuvat missioihin. Mitä he ajattelevat laajemmin kestävyyssiirtymään tähtäävästä innovaatiopolitiikasta?

Taloustieteilijät eivät helposti venytä ajatteluaan

Tutkimuksemme paljasti, että toisin kuin monet kestävyystutkijat, suomalaiset valtavirran taloustieteilijät eivät näe missiolähtöisessä innovaatiopolitiikassa suurta potentiaalia. Sen sijaan taloustieteilijät pitäytyvät taloustieteen “perusideoissa”, joiden mukaan innovaatiopolitiikan tulee rakentua alhaalta ylöspäin. Innovaatiotoiminnan resurssien pitää saada jakautua melko vapaasti, valtion ohjaavan roolin tulee olla rajattu ja innovaatiopolitiikan tavoitteena tulee olla tuottavuuden paranemisen kautta syntyvä talouskasvu.

Taloustieteilijät suhtautuivat jokseenkin torjuvasti kestävyyslähtökohdista nousevaan innovaatiopolitiikkaan.

Kun haastoimme taloustieteilijöitä nopean kestävyysmurroksen tarpeella ja siihen liittyvillä näkökulmilla, heidän ajatuksensa innovaatiopolitiikasta eivät mukautuneet haasteeseen käytännössä lainkaan. Taloustieteilijät eivät kiistäneet kestävyystieteen lähtökohtia, jotka nousevat luonnontieteen alati päivittyvistä löydöksistä, mutta eivät myöskään olleet valmiita muuttamaan niiden pohjalta omaa ajatteluaan. Toisin sanoen taloustieteilijät suhtautuivat jokseenkin torjuvasti kestävyyslähtökohdista nousevaan innovaatiopolitiikkaan.

Jos kestävyystutkijat tai muut tahot pyrkivät vaikuttamaan tulevaisuuden innovaatiopolitiikan suuntaan siten, että ekologisen kestävyyden kysymykset huomioidaan syvällisesti ja innovaatiopolitiikasta tehdään aiempaa päämäärätietoisempaa esimerkiksi missioiden kautta, heidän ei kannata odottaa näille ajatuksille tukea valtavirran taloustieteilijöiltä.

Kohti tulevia ideoiden välisiä kamppailuja

Tulevaisuuden innovaatiopolitiikan kannalta onkin keskeistä, minkä episteemisen yhteisön ideat pääsevät lopulta politiikkaprosesseissa voitolle. Myös materiaalisten olosuhteiden muutokset, esimerkiksi ilmastonmuutosten vaikutusten voimistuminen tai muuttuvat kansainväliset suhteet, saattavat tuoda eri alojen tutkijoiden näkökulmat lähemmäksi toisiaan

Lisäksi näemme, että teollisuuspolitiikan idean voimakas nousu kansainvälisen talousajattelun kärkeen saattaa tuoda suomalaisten ekonomistien ajattelua lähemmäksi kestävyystieteilijöitä. Päämäärätietoisen innovaatiopolitiikan tavoin teollisuuspolitiikka pyrkii aktiivisesti uudistamaan taloutta yhteiskunnallisten tavoitteiden mukaisesti.

Materiaalisten olosuhteiden muutokset, esimerkiksi ilmastonmuutosten vaikutusten voimistuminen tai muuttuvat kansainväliset suhteet, saattavat tuoda eri alojen tutkijoiden näkökulmat lähemmäksi toisiaan.

Viime vuosina teollisuuspolitiikasta on haettu tukea etenkin Yhdysvalloissa mutta myös Euroopassa niin vihreän siirtymän edistämiseksi kuin myös uusiin geopoliittisiin jännitteisiin sopeutumiseksi. Teollisuuspolitiikan ideaa ovat kehittäneet taloustieteilijät kuten Dani Rodrik ja Daron Acemoglu, joita myös suomalaiset ekonomistit laajasti arvostavat.

Voi siis olla, että päämäärätietoiselle innovaatiopolitiikalle on tulevaisuudessa enemmän tilaa kuin miltä tällä hetkellä tutkimustulostemme perusteella näyttää. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että nimenomaan ekologiseen kestävyyteen tähtäävät tavoitteet ovat jatkossa kärkisijalla – ajatellaanpa esimerkiksi Donald Trumpin pian alkavaa toista presidenttikautta. Ideoiden kentällä käydään jatkuvaa kamppailua.

YTM Jussi Ahokas on ekonomisti ja tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

KTT, dosentti Paavo Järvensivu on tutkija ja perustajajäsen BIOS-tutkimusyksikössä.

VTT Tero Toivanen on tutkija ja perustajajäsen BIOS-tutkimusyksikössä ja vieraileva tutkija talous- ja sosiaalihistoriassa Helsingin yliopistossa.

Artikkelikuva: Alexa / Pixabay

Julkaisu Mahtuvatko missiot ja kestävyyssiirtymä ekonomistien ajattelun rajoihin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen taloudelliset olosuhteet ovat vaihdelleet rajusti. Ensin keväällä 2020 koronaviruspandemia pysäytti globaalin talouden kuin seinään. Sitten vuoden 2022 alussa Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja sitä seurannut talouspakotekamppailu synnyttivät akuutin energiakriisin ja elinkustannuskriisin lähes kaikkiin maailman talouksiin – myös Suomeen.

Tällaiset odottamattomat, voimakkaat taloudelliset vaihtelut tekevät kuluneen hallituskauden talouspolitiikan arvioinnista vaikeaa. Toisiaan lähes perätysten seuranneet kriisit ovat pakottaneet kansallisen talouspolitiikankin mukautumaan. Vuonna 2019 tehtyjä linjauksia talouspolitiikan suunnasta ei voida ottaa käsittelyyn sellaisenaan, vaan ne pitää suhteuttaa muuttuneisiin olosuhteisiin. 

Toisiaan lähes perätysten seuranneet kriisit ovat pakottaneet kansallisen talouspolitiikankin mukautumaan.

En keskity tässä analyysissa arvioimaan toteutunutta talouspolitiikkaa ensisijaisesti hallitusohjelmaan kirjattujen tavoitteiden valossa kahdesta syystä. Ensinnäkin hallitusohjelmaan päätyneet tavoitekirjaukset ovat ainakin suomalaisessa koalitiohallitusten poliittisessa kontekstissa jonkinlaisia kompromisseja, jotka kätkevät sisäänsä erilaisia poliittisia tahtotiloja. Näitä voidaan kuitenkin tehdä näkyväksi tarkastelemalla sitä poliittista prosessia, jonka kautta asetettuihin tavoitteisiin vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen päädyttiin.

Toiseksi talouspolitiikalle ulkoisten vaikutusten, ennen kaikkea yllättävien ja voimallisten taloudellisten shokkien, seurauksena sekä talouspolitiikan tavoitteet että poliittiset voimasuhteet talouspolitiikan ympärillä voivat muuttua. Vuosien 2019 ja 2023 välillä näin on varmasti tapahtunut – ehkä useampaankin kertaan.

Talouspoliittiset päälinjat hahmottuvat ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja

Vuoden 2019 vaaleihin tultaessa talouspolitiikan vaihtoehdot olivat hahmottuneet melko selkeiksi. Toista päälinjaa edusti 2010-luvulla vahvan jalansijan Suomessa saanut talouspoliittinen näkemys, jossa työllisyysastetta työnteon kannustimia parantamalla pyrkivät työmarkkinareformit, julkisen talouden tasapainottaminen ja valtion taloudellisen sekä laajemmin yhteiskunnallisen roolin kaventaminen löivät kättä.

Tälle vaihtoehdoksi muodostui 2010-luvun lopulla talouspoliittinen ajatusmalli, jossa hyvinvointivaltion ohjaamilla investoinneilla, vahvemmalla valtiovetoisuudella sekä julkisen talouden vahvistamisella pidemmällä aikavälillä päästäisiin parhaisiin yhteiskunnallisiin lopputuloksiin. 

Lisämausteena edellisiin linjoihin liittyivät suhtautuminen ilmastonmuutokseen ja siihen vastaamiseen niin sanotulla vihreän siirtymän politiikalla. Vuoden 2019 vaaleja nimitettiinkin monissa yhteyksissä ”ilmastovaaleiksi”. 

Myös sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteiden uudistaminen, vanhushoivan ja -hoidon tilanne sekä tulo- ja varallisuuserojen kehitys olivat keskeisiä talouspolitiikkaan kytkeytyneitä kysymyksiä vaalikeskusteluissa.

Antti Rinteen (sd.) johdolla laaditun hallitusohjelman talouspoliittiset linjaukset olivat kompromissi kahden selvästi toisistaan eroavan talouspoliittisen näkemyksen välillä:

Vaaliohjelmiin perustuvan karkeahkon jaon mukaan ensimmäistä talouspolitiikan linjaa edustivat Juha Sipilän (kesk.) hallituksessa olleet puolueet (Kokoomus, Keskusta ja Siniset) ja tietyin rajauksin Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) sekä Perussuomalaiset. 

Toisen linjan taakse ryhmittäytyivät puolestaan selkeimmin SDP, Vasemmistoliitto sekä tietyin rajauksin Vihreät. Kun tarkastellaan sote-palveluita, vihreän siirtymän politiikkaa sekä tulo- ja varallisuuserojen kaventamista, jälkimmäisen ryhmän puolueet olivat valmiita antamaan niiden suhteen valtiolle suuremman roolin kuin ensimmäisen ryhmän puolueet.

Eduskuntavaalien jälkeen oli ilmeistä, ettei enemmistöhallitusta synny kummankaan talouspoliittisen päälinjan taakse. Niinpä Antti Rinteen (sd.) johdolla laaditun hallitusohjelman talouspoliittiset linjaukset olivat kompromissi kahden selvästi toisistaan eroavan talouspoliittisen näkemyksen välillä: keskusta ja RKP toivat neuvotteluihin vaateita ennen kaikkea työmarkkinareformeista sekä julkisen velkaantumisen taittamisesta, kun taas SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät pyrkivät tekemään tilaa julkisille investoinneille ja kulutukselle ennen kaikkea hyvinvointipalveluiden turvaamiseksi ja vihreän siirtymäpolitiikan edistämiseksi. 

Tältä pohjalta talouspolitiikan tavoitteiksi asetettiin työllisyysasteen nostaminen 75 prosenttiin 15–64-vuotiaiden ikäryhmässä sekä työllisten määrän lisäys siten, että saavutettaisiin 60 000 työllistä lisää vuoden 2023 loppuun mennessä. 

Julkinen talous luvattiin tasapainottaa vuoteen 2023 mennessä, tosin sillä edellytyksellä, että kansainvälinen suhdanne on tuolloin ”normaali”. Lisäksi talouspolitiikan tavoitteiksi asetettiin päätösperäinen tuloerojen pienentäminen sekä yleisemmin eriarvoisuuden vähentäminen ja suomalaisen yhteiskunnan muuttaminen hiilineutraaliksi vuoteen 2035 mennessä.

SDP:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden tahtotila näkyi selvästi siinä, miten työllisyystavoitteet oli hallitusohjelmaan kirjattu, uudenlaisessa suhdannevarauksessa julkisen talouden tasapainotustavoitteelle, tuloerojen vähentämistavoitteessa sekä hiilineutraalisuustavoitteessa. Voidaankin katsoa, että näiden puolueiden edustama talouspolitiikan linja sai poliittisen niskalenkin vuoden 2019 vaaleissa ja hallitusneuvotteluissa.

Talouspolitiikan tavoitteet linkoukseen keväällä 2020

Hallitusohjelma saatiin kesällä 2019 melko kivuttomasti kasaan, mutta vääntö talouspolitiikasta hallituksen sisällä – ulkopuolelta tulevan poliittisen paineen säestämänä – jatkui koko syksyn ja Antti Rinteen pääministerikauden ajan. Talouspoliittinen keskustelu keskittyi nimenomaan hallituksen työllisyystavoitteisiin ja siihen, miten eri toimenpiteiden vaikutuksia tulisi mitata. 

Oppositiopuolueet ja myös valtiovarainministerin paikan saanut Keskusta vaativat valtiovarainministeriötä laskemaan työllisyystoimien tulokset. Vaikka SDP ja Antti Rinne pääministerinä ottivat tähän myöntyväisen kannan, esimerkiksi Vasemmistoliitto ei muutokseen (suhteessa hallitusohjelmaan) missään vaiheessa myöntynyt.

Sanna Marinin aloitettua pääministerinä tammikuussa 2020 hän ehti kommentoimaan edellistä työllisyystoimien arviointiin liittyvää keskustelua, mutta pian koko hallituksen huomion – myös talouspolitiikassa – vei koronapandemian puhkeaminen. Akuutti yhteiskunnallinen kriisi muutti hallituksen käytännössä toteuttaman talouspolitiikan ohjelman täydellisesti: täysin uusia ja odottamattomia tarpeita talouden hallintaan ja ohjaamiseen nousi päiväjärjestykseen, kun yhteiskunta päätettiin terveysturvallisuuden nimissä sulkea. Seuraavat kaksi vuotta talouspolitiikkaa tehtiin ennen kaikkea koronapandemian ehdoilla.

Syksyyn 2020 mennessä hallitus oli lisännyt julkisia menoja lisäbudjeteilla noin 10 miljardilla eurolla ja varautunut julkisen talouden suhdanneperäiseen heikentymiseen lähes 18 miljardin euron lisävelan otolla. Hallitusohjelmaan kirjattu elvytysvara ylitettiin kymmenkertaisesti. 

Reaktiona koronapandemiaan syntyi yksi Suomen taloushistorian voimallisimmista elvytysponnistuksista.

Vuoden 2021 aikana kohdennettuja koronapandemiaan liittyviä elvytystoimia edelleen jatkettiin sekä varsinaisessa talousarviossa että lisätalousarvioissa. Lisäksi kesällä 2020 Euroopan unionin maat sopivat yhteisestä elvytysohjelmasta ja sen rahoittamisesta yhteisellä velalla pitkien neuvottelujen päätteeksi. 

Reaktiona koronapandemiaan syntyi yksi Suomen taloushistorian voimallisimmista elvytysponnistuksista. Vaikka sen syyt olivat erityiset, voidaan perustellusti kysyä, olisiko elvytys ollut yhtä rajua, mikäli tiukempaa talouspolitiikan linjaa edustavilla puolueilla olisi ollut enemmän valtaa hallituksessa.

Valittua elvytyslinjaa alettiin haastaa heti pahimman kriisishokin mentyä ohi. Oppositiopuolueiden arvostelu vuosina 2020–2022 kohdistui sekä nopeaan julkisen sektorin velkaantumiseen että EU:n elvytyspakettiin. Myös esimerkiksi Valtioneuvoston tilaamassa ekonomistijulkaisussa toukokuulta 2020 katseet kohdennettiin julkisen talouden sopeutukseen (”kipupaketti”) jo vuodesta 2023 eteenpäin.

Hallituksen enemmistön edustaman talouspoliittisen linjan puolustajaksi nousi vuosina 2021 ja 2022 ennen kaikkea Suomen talouden erittäin nopea elpyminen globaalin korkeasuhdanteen työntämänä. Työministeri Tuula Haatainen saattoi todeta marraskuussa 2022 hallituksen asettaman työllisyysastetavoitteen tulleen ylitetyksi. 

Sekä työmarkkinoiden että julkisen talouden tilanne näyttivät varsin hyviltä pandemiasta huolimatta.

Lisäksi pelättyä julkisen velkasuhteen jatkuvaa nousua ei tapahtunutkaan, vaan velkasuhde kääntyi laskuun heti vuonna 2021, ja lasku jatkui vuonna 2022. Tällä tavalla sekä työmarkkinoiden että julkisen talouden tilanne näyttivät varsin hyviltä pandemiasta huolimatta.

Vielä yhden käänteen talouden ja talouspolitiikan olosuhteisiin toi keväällä 2022 Venäjän presidentti Vladimir Putinin Ukrainassa aloittama hyökkäyssota. Sen seurauksena erityisesti Euroopassa koettiin valtava kustannusshokki, joka nosti jo valmiiksi koronatalouden kiihdyttämän inflaation vieläkin korkeammaksi erityisesti energian hinnan nousun myötä. Suomessa tilanne heijastui tietenkin myös vientimarkkinoihin sekä monien yritysten tuotantoon, kun taloussuhteet Venäjään katkaistiin. 

Hallitus reagoi tilanteeseen lisäämällä puolustusmenoja sekä menoja, joilla pyrittiin edistämään energiaomavaraisuutta vihreän siirtymän periaatteet huomioiden. Vuoden 2022 lopulla muun muassa talousarviossa varauduttiin myös sähkön hinnan nousun kotitalouksille ja yrityksille aiheuttamiin ongelmiin erilaisia tukimalleja luomalla. Edelleen hallitus oli valmis vastaamaan syntyneisiin tarpeisiin julkisia menoja lisäämällä sekä julkista sektoria laajentamalla, minkä perusteleminen ei ollut vaikeaa haastavassa geopoliittisessa kriisissä. 

Johtopäätökset – kohti seuraavaa hallituskautta

Jos SDP:n johtaman hallituksen (2019–2023) tärkeimpinä talouspoliittisina päämäärinä nähdään hyvinvointivaltiollisen talousohjauksen puolustaminen, julkisten investointien lisääminen sekä julkisen talouden tasapainottaminen pitkällä aikavälillä suotuisan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen kautta, voidaan hallituksen nähdä onnistuneen edistämään talouspoliittisia tavoitteitaan varsin hyvin. 

Hallitus joutui luovimaan erittäin haasteellisissa ja yllätyksellisissä taloudellisissa olosuhteissa, mutta lopulta olosuhteet saattoivat olla sen ajaman talouspolitiikan linjan puolella. Monet investointitarpeet olivat näissä olosuhteissa ilmeisiä, eikä valtion roolia talouden vakauden turvaajana ollut useassakaan kohdassa mahdollista kiistää.

Hallitus joutui luovimaan erittäin haasteellisissa ja yllätyksellisissä taloudellisissa olosuhteissa, mutta lopulta olosuhteet saattoivat olla sen ajaman talouspolitiikan linjan puolella.

Tämä talouspolitiikan linja tai elvytyksen laajuus ei kuitenkaan jäänyt missään vaiheessa kritiikittä. Vuoden 2023 eduskuntavaalien lähestyessä keskustelu julkisesta velasta, työllisyysreformeista ja julkisen sektorin koosta käykin jälleen kuumana. 

Näitä vastaan asetetaan vaalikeskusteluissa tulevaisuusinvestoinnit, valtion suurempi rooli yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemisessa sekä julkisen talouden tasapainottaminen pidemmällä aikavälillä. Näyttää siltä, että talouspolitiikan tulevien vuosien suunta Suomessa ratkaistaan taas näiden kahden politiikkalinjan välillä.

Jussi Ahokas (YTM) on poliittisen talouden tutkija ja ekonomisti monitieteisessä BIOS-tutkimusyksikössä. Hän on keskittynyt tutkimuksessaan muun muassa suomalaisen talouspolitiikan ideoihin ja käytäntöihin sekä Suomen talouden rakenteisiin.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituskaudesta -juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Christian Dubovan/Unsplash.

Julkaisu Talouspolitiikan käänteet Marinin hallituskaudella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mikä on viime viikolla otsikoihin noussut SWIFT-järjestelmä?

SWIFT on lyhenne sitä ylläpitävän osuuskunnan Society for Worldwide Interbank Financial Telecommunication nimestä. Osuuskunta ylläpitää maailmanlaajuista rahoituslaitosten viestintäverkostoa, johon kuuluu tällä hetkellä yli 11 000 pankkia. Tätä viestintäjärjestelmää kutsutaan SWIFT-järjestelmäksi.

SWIFT osuuskunta ja telekommunikaatioverkko perustettiin 1970-luvulla. Sillä tavoiteltiin nopeampaa ja tehokkaampaa viestinvälitystä rahoituslaitosten välillä. Tietotekniikan kehittymisen myötä SWIFT-järjestelmä on muuttunut puhelinverkkopohjaisesta järjestelmästä moderniksi tietoverkoksi.

Käytännössä SWIFT-järjestelmässä lähetetään ja vastaanotetaan maksupyyntöjä pankkien välillä. SWIFT-järjestelmä on tärkeä osa kansainvälistä maksujärjestelmää, joka muodostuu sen kaltaisista viestintäjärjestelmistä sekä selvitysjärjestelmistä. Jälkimmäiset ovat se osa maksujärjestelmää, jossa käytännössä raha liikkuu maiden välillä ja niiden sisällä. Viime kädessä selvityksistä vastaavat maiden keskuspankit, vaikka myös yksityisiä selvitysjärjestelmiä on olemassa. Euroalueella suurin osa maksuista selvitetään keskuspankkien hallinnoimassa TARGET2-järjestelmässä (Trans-European Automated Real-time Gross settlement Express Transfer system).

Erityisesti länsimaissa SWIFT-järjestelmästä ulossulkeminen on nostettu yhdeksi keskeisimmistä talouspakotteista.

SWIFT-järjestelmä on noussut otsikoihin viime vuosina. Erityisesti länsimaissa SWIFT-järjestelmästä ulossulkeminen on nostettu yhdeksi keskeisimmistä talouspakotteista. Vuonna 2012 Iran suljettiin SWIFT-järjestelmän ulkopuolelle osana muita maalle asetettuja pakotteita. Vuoden 2014 jälkeen SWIFT-järjestelmästä ulossulkemista on pidetty mahdollisena rangaistustoimenpiteenä myös Putinin hallinnolle sen käynnistettyä sotatoimet Ukrainassa.

Kun helmikuussa 2022 Venäjän aggressio Ukrainan rajoilla voimistui, SWIFT-järjestelmästä ulossulkeminen nousi entistä vahvemmin osaksi pakotekeskustelua. Venäjän suurhyökkäyksen alettua torstaina 24.2. vaatimukset venäläisten pankkien sulkemisesta viestintäjärjestelmästä entisestään vahvistuivat. Seuraavana viikonloppuna läntiset maat päätyivätkin sulkemaan kohdennetusti venäläisiä pankkeja SWIFT-järjestelmän ulkopuolelle.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pankkien maksujen välitys ja sekä kansainvälinen että kansallinen maksuliikenne on nyt selvästi hankalampaa. Pankkien on löydettävä uudet viestintäkanavat, joilla maksuista voidaan sopia muiden pankkien kanssa. Venäjä on vuoden 2014 jälkeen kehittänyt oman kansallisen varajärjestelmän, mutta sen toimivuudesta ei ole vielä näyttöä. Todennäköisesti SWIFT-järjestelmän tehokkuuteen omalla järjestelmällä ei kuitenkaan päästä.

Käytännössä vain eurooppalaisilla pankeilla on edelleen mahdollisuus saada dollareita ja välittää niitä esimerkiksi venäläisten yritysten tileille öljykaupan yhteydessä.

On keskeistä ymmärtää, että talouspakotteiden kokonaisuudessa viestintäjärjestelmästä sulkeminen ei välttämättä ole yhtä voimakas toimenpide kuin selvitysjärjestelmien ulkopuolelle sulkeminen. Venäjän hyökkäyksen jälkeen esimerkiksi Yhdysvallat on tehnyt dollariselvittämisen venäläisten pankkien kanssa vaikeaksi, mikä vaikeuttaa erityisesti Venäjän raaka-aine- ja energiakauppaa.

Dollariselvittäminen on tällä hetkellä mahdollista ainoastaan sulun ulkopuolella toimivien välittäjäpankkien kautta, jotka ovat käytännössä eurooppalaisia pankkeja. Niillä on edelleen mahdollisuus saada dollareita ja välittää niitä esimerkiksi venäläisten yritysten tileille öljykaupan yhteydessä. Jos tämäkin selvitysjärjestelmän kanava suljetaan, putoaa Venäjän talous vieläkin kokonaisvaltaisemmin dollaritalouden ulkopuolelle.

SWIFT-järjestelmästä ulossulkemisen korostuminen talouspakotekeskustelussa johtunee siitä, että turvallisuuspoliittisessa keskustelussa sen merkitys on ehkä jopa ylikorostunut viime vuosina. Venäjän hyökkäyksen jälkeen on kuitenkin nähty jo pidemmälle meneviä rahoitukseen ja maksuliikenteeseen liittyviä pakotetoimia.

Vastaus pohjaa kirjoittajan Keskuspankkikapitalismi-uutiskirjeessä perjantaina 25.2.2022 julkaistuun osaan.

Jussi Ahokas on ekonomisti ja poliittisen talouden tutkija BIOS-tutkimusyksikössä. Keskeisiä tutkimusaiheita ovat viime vuosina olleet rahatalouden instituutiot, kapitalismin evoluutio, talouspolitiikan muutos sekä keynesiläinen talouspolitiikka Suomessa.

Julkaisu Kysy politiikasta: Mikä on viime viikolla otsikoihin noussut SWIFT-järjestelmä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Onko taloustieteellinen ajattelu muuttumassa perustavanlaatuisesti? Muutoksen potentiaalista on keskusteltu jo ennen koronavirusta etenkin akateemisesti, mutta vuoden 2020 haasteet niin tieteelle kuin politiikalle ovat tehneet muutokseen liittyvistä kysymyksistä erityisen ajankohtaisia.

Siksi Poliittisen talouden tutkimuksen seura järjesti yhteistyössä Vapaus valita toisin -yhdistyksen kanssa keskustelutilaisuuden Paradigman muutos viime vuoden lopulla. Keskustelutilaisuudessa käsiteltiin talous- ja yhteiskuntapolitiikan mahdollisuuksia ja niitä ohjaavien, yleisesti hyväksyttyjen teorioiden tai viitekehitysten mahdollista muutosta. Paradigmat käsitetään tässä Thomas Kuhnin määrittämiksi tieteen vakiintuneiksi toimintatavoiksi, mutta keskustelussa ajatus laajenee tieteellisten kysymysten ja niiden selitysvoiman alueelta myös politiikkaan.

Keskustelutilaisuudessa raatilaiset pohtivat etenkin vanhojen talous- ja yhteiskuntapoliittisten käsitysten selitysvoimaa sekä uusien mallien mahdollisuuksia ja tarvetta. Tämä Politiikasta-raati pohjautuu keskustelutilaisuuden antiin.

Politiikasta-raatiin johdattelee keskustelutilaisuuden puheenjohtajana toiminut, Poliittisen talouden tutkimuksen seuran varapuheenjohtaja Olli Herranen, joka laati kysymykset yhdessä seuran puheenjohtajan Hanna-Kaisa Hoppanian kanssa. SAK:n ekonomisti Anni Marttisen lisäksi raatiin osallistuvat keskustelutilaisuuden panelistit SOSTE Ry:n pääekonomisti Jussi Ahokas, BIOS-tutkimusyksikön tutkija Tero Toivanen ja Jyväskylän yliopiston työelämäprofessori Seija Ilmakunnas.

Ensimmäinen kysymys liittyy talouspolitiikkaan sekä sen toteuttamiseen ja tavoitteisiin: Mitkä ovat toimivan talouspolitiikan edellytyksiä ja tavoitteita ja ovatko ne tällä hetkellä muutoksessa? Onko talouspoliittinen paradigma muutoksessa?

Anni: Toimiva talouspolitiikka on toki ennen kaikkea vaikuttavaa ja vastaa hallituksen asettamiin tavoitteisiin kokonaisvaltaisesti. Talouspolitiikkaa tulee katsoa politiikan eri aloja horisontaalisesti leikkaavana kanavana, jolla pystytään vaikuttamaan niin tuottavuuteen kuin sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteenkin. Finanssipolitiikalla on suuri vaikutus siihen, mitä haluamme muuttaa ja miten pystymme tavoitteisiimme vaikuttamaan. Talouspolitiikan tavoitteet ovat aina hallituksen käsissä, mutta ilmastokriisin torjuminen ja ihmisten hyvinvointi lienevät kaikkien mielestä tärkeät tavoitteet.

Eräänlainen muutos talouspolitiikassa, jonka voi aistia, on painotuksen siirtyminen kuripolitiikasta sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen.

Eräänlainen muutos talouspolitiikassa, jonka voi aistia, on painotuksen siirtyminen kuripolitiikasta sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen. Näin on myös huomattu Financial Times-lehdessä ja vaikutusvaltaisissa instituutioissa, kuten Kansainvälisessä valuuttarahastossa (IMF) ja Maailmanpankissa.

Jussi: Talouspolitiikan kohdalla on syytä, miettiä millaisia rakenteellisia tavoitteita ja millaisia määrällisiä tavoitteita sille asetetaan. Rakenteellisilla tavoitteilla viittaan siihen, miten tuotannon, tulonjaon, kulutuksen ja investointien sekä eri markkinoiden toiminnallisia rakenteita pitäisi muuttaa, jotta pystyisimme vastaamaan tämän ajan taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin. Rakennepolitiikan alueella keskustelu on viime vuosikymmeninä liikkunut pitkälti työmarkkinoiden ja taloudellisten kannustimien kysymyksissä, joihin esimerkiksi suomalaisessakin keskustelussa usein käytetty termi ”rakenteelliset uudistukset” suoraan viittaa.

Toisin sanoen talouspolitiikassa on haluttu tehdä toimenpiteitä, joilla työmarkkinoiden toimintaa voidaan parantaa. Välillä on tuntunut, että tämäntyyppinen keskustelu on vienyt kaiken tilan talouspoliittisissa pohdinnoissa. Viime aikoina rakenteelliset uudistukset on alettu ehkä ymmärtää laajempana kokonaisuutena – ennen kaikkea ilmastonmuutoksen seurausten ymmärtämisen vuoksi.

Enää ei todellakaan riitä, että talouspolitiikassa pohditaan vain työmarkkinakysymyksiä, vaan katse on kohdistettava kaikkiin talouden rakenteisiin yhtäaikaisesti.

Mitä sitten tulee määrälliseen puoleen, näkisin, että on käynnistynyt paluu finanssipoliittiseen aktivismiin, tavoitteena saavuttaa vahvemman valtiollisen puuttumisen kautta korkea työllisyys ja tuotantoresurssien korkeampi käyttöaste. On huomattu, että rahapolitiikka ei yksinään riitä.

Enää ei todellakaan riitä, että talouspolitiikassa pohditaan vain työmarkkinakysymyksiä, vaan katse on kohdistettava kaikkiin talouden rakenteisiin yhtäaikaisesti.

Finanssikriisin yhteydessä finanssipolitiikkareaktio oli maltillinen, mikä todennäköisesti osaltaan johti hitaan kasvun vuosikymmeneen ja kasaantuneeseen paineeseen rahapolitiikkaa kohtaan – erityisesti Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Jo ennen koronakriisiä finanssipolitiikan paluuta vaadittiin yhä useammissa puheenvuoroissa, erityisesti taloustieteilijöiden toimesta.

Myös keskuspankkiirit kannustivat valtioita tarttumaan toimeen. Koronan talousvaikutusten myötä saatiin jälleen valtava kertaluontoinen finanssipoliittinen elvytysruiske, mutta nyt myös näkymä pysyvämmälle finanssipoliittiselle tuelle on finanssikriisiin verrattuna kirkkaampi.

Tero: Ilmastonmuutoksen ja muiden uhkaavien ympäristökriisien aikakaudella talouspolitiikan tärkeysjärjestykset muuttuvat. Toimivan talouspolitiikan tärkeimpänä edellytyksenä tulee olla luonnonjärjestelmien kantokyvystä huolehtiminen, jotta järjestäytyneiden yhteiskuntien toimintaedellytykset voidaan säilyttää ja yhteiskunnat voivat sopeutua väistämättä edessä oleviin ympäristömuutoksiin. Toimivan talouspolitiikan tavoitteena on tällöin suunnitelmallisen ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen siten, että yhteiskunnan perustoiminnot irrotetaan fossiilisista polttoaineista ja luonnonvarojen liikakäytöstä samalla kun kaikille ihmisille taataan mahdollisuudet säädylliseen elämään.

Päästövähennystoimien vuoksi talouspoliittinen paradigma on väistämättä muutoksessa – mutta toistaiseksi ei riittävässä muutoksessa. Koronapandemia on tehnyt talouspoliittisesti realistisemmaksi monia sellaisia talouspoliittisia ajattelu- ja toimintatapoja, jotka ennen pandemiaa vielä tuomittiin marginaalisiksi tai mahdottomiksi, mutta joiden soveltaminen kestävyyskriisin hillitsemisessä on todennäköisesti välttämätöntä.

Päästövähennystoimien vuoksi talouspoliittinen paradigma on väistämättä muutoksessa – mutta toistaiseksi ei riittävässä muutoksessa.

Kansallisiin ja kansainvälisiin talous- ja yhteiskuntapoliittisiin strategioihin on viime vuosina sisällytetty kunnianhimoisia vihreän kasvun ohjelmia. On kuitenkin syytä suhtautua kriittisesti näiden ohjelmien kykyyn ohjata talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa ympäristöongelmien nopean ratkaisun osalta toivottuun suuntaan, kuten esimerkiksi hiilineutraaliuden saavuttamisen vuoteen 2035 mennessä.

Kasvustrategiat luottavat hyvin vahvasti niin sanottuun irtikytkentään, vaikka empiirisesti ei ole näyttöä kasvavasta taloudesta, joka olisi kyennyt vähentämään hiilipäästöjä tai luonnonvarojen kulutusta, etenkään riittävän nopeasti, laajasti tai pysyvästi. Vihreästä talouskasvusta puhuminen ilman irtikytkennän mittakaavan esiintuontia onkin pahimmillaan vaarallista optimismia ja tuottaa epärealistista julkista puhetta, jollaiseen ei ilmastokriisin keskellä olisi aikaa. Kasvustrategioihin ei myöskään sisälly riittävän vahvoja talouspoliittisen ohjauksen elementtejä, jotta taloutta ja yhteiskunnallista toimintaa voitaisiin ohjata riittävän tehokkaasti ympäristötavoitteiden suuntaan.

Vihreästä talouskasvusta puhuminen ilman irtikytkennän mittakaavan esiintuontia on pahimmillaan vaarallista optimismia ja tuottaa epärealistista julkista puhetta, jollaiseen ei ilmastokriisin keskellä olisi aikaa.

BIOS-tutkimusyksikkö on ehdottanut, että seuraavan 10–30 vuoden talouspolitiikan paradigma tulisi ymmärtää kasvustrategioiden sijaan siirtymäpolitiikan aikakaudeksi, jossa huomio ohjataan luonnonjärjestelmien tilaan ja luonnonvarojen kokonaiskäyttöön uusien laadullisten ja määrällisten mittareiden avulla.

Seija: Talouspolitiikka ei ole koskaan yhden totuuden areena eli talouspolitiikan tavoitteet eivät ole kaikille samoja. Tätä moninaisuutta kuvasi hyvin Presidentti Mauno Koivisto kirjassaan Väärää politiikkaa (1978) todeten, että ”talouspolitiikkahan on aina väärää, kysymys on vain siitä kenen kannalta ja miltä kannalta”.

Itse kunkin talouspoliittiset käsitykset ovat sidoksissa paitsi taloustieteelliseen analyysiin, myös arvoihin ja taloudellisiin etuihin. Yhtä ainutta oikeaa talouspolitiikkaa ei siis voi olla, vaikka päätöksentekijät usein markkinoivat ratkaisujaan TINA-argumentein (There Is No Alternative).

Lisäksi makrotaloustieteen puolella on perinteisesti ollut ja on edelleenkin koulukuntaeroja. Pidämmekö taloutta itseohjautuvana, hintojen ja markkinamekanismin avulla automaattisesti tasapainottuvana järjestelmänä vai näemmekö, että riittävästä kokonaiskysynnästä huolehtimiseksi tarvitaan aktiivista suhdanteiden tasaamista ja julkisen vallan puuttumista. Talouspolitiikan rooli on tietysti ihan eri luokkaa viimeksi mainitussa.

Itse kunkin talouspoliittiset käsitykset ovat sidoksissa paitsi taloustieteelliseen analyysiin, myös arvoihin ja taloudellisiin etuihin.

Ennen vuoden 2008 finanssikriisiä ajateltiin varsin laajasti, että on siirrytty vaimeiden suhdannevaihtelujen ja suuren vakauden aikaan. Finanssikriisi ja koronakriisi ovat muuttaneet näitä käsityksiä talouden sisäsyntyisestä vakaudesta. Samanaikaisia isoja kysymyksiä liittyy myös tuottavuuskasvun hidastumiseen, ilmaston lämpenemiseen ja demokratian tilaan.

Kaikki nämä tekijät ovat omalta osaltaan lisänneet ekonomistien kiinnostusta talouspolitiikkaan, talouden instituutioihin ja kriisinkestävyyteen. Yhtenä esimerkkinä tästä on Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin teos Kapea käytävä, jossa korostetaan myös kansalaisten osallisuuden merkitystä talouden menestyksessä. Thomas Piketty on Acemoglun ohella toinen huomattava ekonomisti, joka on tuonut esiin, että taloudellisen ja poliittisen vallan keskittymistä tulisi tarkastella entistä enemmän toisiinsa kytkeytyneinä.

Toinen kysymys koskee julkista valtaa yleensä: Mikä rooli julkisella vallalla on muuttuvassa yhteiskunnassa ja yhteiskunnallisessa muutoksessa ja mikä sillä pitäisi olla? Onko julkisen vallan rooli yleisemmin muutoksessa?

Seija: Taloustieteessä julkisen vallan tehtävät luokitellaan kolmeen luokkaan, jotka ovat markkinoiden epäonnistumisen korjaaminen, tulonjakotehtävä ja talouden vakaudesta huolehtiminen. Tämän luokituksen valossa on hyvin nähtävissä, että vaaka näyttäisi olevan kallistumassa julkisen vallan kasvavan roolin suuntaan erityisesti viimeaikaisten kriisien vauhdittamana. Koronakriisin aikana ovat korostuneet terveyden suojeleminen, sitä varten käyttöön otetut rajoitustoimet ja myös toimet tulomenetysten kompensoimiseksi. Tällaisiin yhteiskunnallisiin ratkaisuihin kykenee vain julkinen valta.

Finanssikriisin yhteydessä tuli selväksi, että uskossa markkinoiden itsesäätelyyn oli menty liian pitkälle ja että rahoitusmarkkinoiden säätelyä julkisen vallan toimesta tulee vahvistaa.

Kriiseistä kärsivät yleensä eniten jo valmiiksi heikoimmassa asemassa olevat ja esimerkiksi nuoret työmarkkinoille tulijat enemmän kuin varttuneemmat työntekijät. Tällöin eriarvoisuuden kasvun hillitsemiseksi tarvitaan julkisen vallan sosiaali- ja veropolitiikkaa. Finanssikriisin yhteydessä tuli selväksi, että uskossa markkinoiden itsesäätelyyn oli menty liian pitkälle ja että rahoitusmarkkinoiden säätelyä julkisen vallan toimesta tulee vahvistaa.

Koronaepidemian kaltaisessa eksistentiaalisessa kriisissä on kirkastunut yhteiskuntien omien instituutioiden toimivuuden merkitys ja erityisesti luottamus valtioon. Yhteiskunnissa, joissa julkiseen valtaan luotetaan ja joissa sitä pidetään kansalaisyhteiskunnan hyvänä liittolaisena, kriisinhoitokin on onnistunut parhaiten.

Tero: Ilmastomuutoksen kaltaisten viheliäisten kriisien maailmassa julkisen vallan rooli yhteiskunnan ohjaamisessa ja resilienssin eli sietokyvyn synnyttämisessä vahvistuu. Ekologisen jälleenrakennuksen talouspolitiikan ohjaamisessa julkisella vallalla on keskeinen rooli. Esimerkiksi korkea hiilen hinnoittelu, kuten päästökauppa ja hiilivero, ovat ilmastopolitiikan tärkeä, mutta riittämätön elementti.

Julkinen valta voi ottaa merkittävän roolin eri talouden toimijoiden – yritysten, kuntien ja kansalaisten – yhteen saattamisessa sellaisissa tehtäväkokonaisuuksissa, joilla edistetään jälleenrakennusta. Valtiota tarvitaan myös jälleenrakennustoimien innovaatio- ja teknologiakehityksen edistämisessä, investoinneissa ja rahoittamisessa sekä alakohtaisten siirtymäpolitiikkojen koordinoinnissa. Sama pätee oikeudenmukaisen siirtymän mukaiseen koulutus- ja sosiaalipolitiikkaan.

Vaikka Suomea pidetään usein aineettoman talouden onnistujana ja ympäristötoimien mallimaana, on Suomi samaan aikaan hyvin voimallinen resurssitalous. Tästä syystä Suomen tulevaisuuden yksi kohtalokysymys on sellaisen teollisuusstrategian suunnittelu, joka tulee toimeen merkittävästi vähemmällä ja tehokkaammalla resurssien kulutuksella ja tuottaa korkean jalostusarvon tuotteita. Yhtenä vipuna tällaisen kehityksen suuntaan on syytä mainita valtionyhtiöiden irrottaminen fossiilisten polttoaineista ja luonnonvarojen liikakäytöstä.

Jussi: Teron tavoin sanoisin, että julkisen vallan merkitys on alkanut näkyä viime vuosina entistä selkeämpänä. Tietysti julkinen valta on ollut läsnä yhteiskunnallisessa kehityksessä aina, vaikka sen saamat tai ottamat muodot ovat historiassa muuttuneet.

Viime vuosikymmeninä vallalla on ollut ajatus, että julkinen valta voi väistää pysyvästikin ja yksityinen toimeliaisuus voi hoitaa yhteiskunnallisen kehityksen suosiollisemmin kohti haluttuja päämääriä. Kuitenkin ilmastonmuutoksen kiihtyessä ja globaalin talousjärjestyksen horjuessa on jo nyt ollut pakko alkaa nojata aiempaa enemmän julkisiin instituutioihin, kuten keskuspankkeihin sekä valtioon säätelijänä ja talouspoliittisena toimijana. Tavallaan ajatus yksityisen toimeliaisuuden ja julkisesta vallasta vapaan järjestyksen mahdollisuudesta onnistua on osoittautunut harhakuvaksi.

Silti en ole havainnut mitään voimakasta ideologista murrosta, jossa valtion ja julkisen vallan paluuta olisi ylistetty ja hehkutettu, paitsi ehkä koronakriisin aikana. Viime vuosikymmenien ideologinen eetos kuitenkin tuntuu edelleen pitävän pintansa, vaikka todellisuus on tavallaan ajanut siitä jo ylitse. Ehkä jossain kohtaa vain todetaankin aikakirjoihin, että ”ja näin julkinen valta on tehnyt paluun” ilman sen suurempia fanfaareita ja ideologisten sapeleiden kalistelua.

Tavallaan ajatus yksityisen toimeliaisuuden ja julkisesta vallasta vapaan järjestyksen mahdollisuudesta onnistua on osoittautunut harhakuvaksi.

Jos kysymystä ajattelee normatiivisesti, julkisella vallalla pitääkin olla vahva rooli yhteiskunnallisen kehityksen ohjaamisessa. Jos demokratiaa pidetään keskeisenä arvolähtökohtana, niin sehän nähdäkseni ilmenee juuri julkisen vallan kautta – sen tietynlaisena käyttönä. Itse uskon Jürgen Habermasia seuraten jonkinlaiseen deliberatiivisen eli puntaroivan demokratian ihanteeseen, mutta on vielä epäselvää, millaista julkisen vallan käytön pitäisi tässä ajassa olla.

Anni: Julkisen vallan rooli näyttää vahvistuvan, kuten muutkin sanoivat. Tästä kertoo esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden sääntelyn tiukentuminen finanssikriisin jälkeen, EU:n vihreän rahoituksen taksonomia, globaalit ilmastosopimukset, hiilitullien ja muoviveron suunnittelu. Ja hyvä näin. Ilmastokriisi on yhteiskunnan kriisi, eikä sen taistelun vastuuta voi sysätä yksittäisen henkilön vastuulle olettaen, että syyllistäminen muuttaisi kulutuskäyttäytymistä.

Mikä rooli instituutioilla ja niihin liittyvällä ymmärryksellä on mahdollisen talous- ja yhteiskuntapoliittisen paradigman muutoksessa?

 Anni: Instituutioiden rooli politiikan vaikuttavuudessa on merkittävä ja sitä kautta niitä tulisi käsitellä osana järjestelmää, kun tutkitaan talouspolitiikan vaikutuksia yhteiskunnassa. Instituutioiden kulttuurinen perimä, raamit ja toimintatavat voivat vaikuttaa suurestikin käsiteltäviin asioihin politiikassa ja niihin keinoihin ja menetelmiin, joita käytetään politiikan toimeenpanossa.

Instituutioiden tarkastelu on tärkeää, jos suuntaa paradigmassa halutaan muuttaa tai, jos paradigma on muuttumassa, syy voi löytyä instituutioista. Ministeriöillä, poliittisella järjestelmällä ja koulutusjärjestelmällä on vahvat perinteet ja niiden muuttaminen on usein hidasta.

Ministeriöillä, poliittisella järjestelmällä ja koulutusjärjestelmällä on vahvat perinteet ja niiden muuttaminen on usein hidasta.

Jussi: Yhteiskuntatieteissä kysymykseen instituutioista voisi saada monta erilaista vastausta, mutta jos ne ajatellaan yksinkertaisesti vaikka sellaisiksi yhteiskunnallisiksi ilmiöiksi, jotka eivät tyhjenny yksilötason päätöksiin ja joilla on jollain tapaa autonomista kykyä muovata yhteiskunnallisia prosesseja, niin ehdottomasti ne ovat tärkeitä tunnistaa ja tunnustaa. Itselleni instituutiot ovat yhteiskunnassamme kaikki kaikessa ja kaikki yksilölliset päätökset tapahtuvat joidenkin instituutioiden vaikutuspiirissä.

Jos oma sosiaaliontologia on tämänkaltainen, niin ehkä sitä sitten helpommin ymmärtää myös erilaisten prosessien ristikkäisvaikutukset, yhteiskunnallisen todellisuuden kompleksisen luonteen sekä talous- ja yhteiskuntapolitiikan ”vaikeuden”. Antaako tämä sitten vastauksia erilaisten ongelmien ratkaisuun on ehkä monimutkaisempi kysymys vai pistääkö instituutioiden hahmottaminen vain pään enemmän pyörälle? Ainakin sopivassa määrin instituutioiden kautta ajattelua tarvitaan.

Tero: Tässä voisi käyttää esimerkkinä talouspolitiikan ennakointia toteuttavia instituutioita, kuten erilaisia talouden tutkimuslaitoksia ja vastuuministeriöitä. Talouspoliittisessa ennakoinnissa on tavanomaisesti oletettu, että talouden materiaalinen perusta eli energian ja luonnonvarojen kulutus jatkaa kasvuaan. Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon torjuminen aiheuttaa tällaiseen ennakointitapaan historiallisen epäjatkuvuuskohdan, sillä talouden kehityksessä pitäisi huomioida paremmin sekä yhteiskunnallinen aineenvaihdunta että nopeiden jälleenrakennustoimien toteuttaminen.

Ministeriöiden vastuunjaossa esimerkiksi valtiovarainministeriö ei voi linjata talouspolitiikan reunaehtoja totunnaisiin talouden indikaattoreihin, kuten kestävyysvajeeseen, perustuen, joihin sitten muiden hallinnon alojen, kuten ympäristöministeriön, tulee mukauttaa oma toimintansa. Jälleenrakennuksen toteuttamiseksi talouspolitiikan suunnasta vastaavissa ministeriössä siirtymäpolitiikan tavoitteet on luettava talouden ennakoinnin lähtökohdiksi. Samalla vaaditaan hallinnon rajat ylittävää kokonaisvaltaisuutta.

Voisikin olla tarpeen, että jälleenrakennustoimien tutkimukseen, suunnitteluun, toteutukseen ja seurantaan kaivataan kokonaan uudenlainen ja hyvin resursoitu kansallinen ”järjestelmänpäivitysyksikkö” – tämän suuntaista on kehitteillä esimerkiksi Ranskassa. On myös tarpeen kysyä, missä määrin talouspolitiikan perustana käytetyt makrotalouden mallintamisen tavat soveltuvat nopeaan kestävyyssiirtymään ja kuinka talouspolitiikan mallintamista tulisi kehittää.

Asetimmekin kollegani kanssa jo pari vuotta sitten talouden ennakointia, mallintamista ja suunnittelua koskevia kriittisiä kysymyksiä taloustutkimukselle. Kysymykset eivät ole vielä vanhentuneet.

Voisi olla tarpeen, että jälleenrakennustoimien tutkimukseen, suunnitteluun, toteutukseen ja seurantaan kaivataan kokonaan uudenlainen ja hyvin resursoitu kansallinen ”järjestelmänpäivitysyksikkö”.

Seija: Instituutioiden kiistämätöntä merkitystä voi avata pohjoismaisen hyvinvointimallin avulla. Mallia kuvataan joskus pelkästään sen arvopohjan kautta ja joskus pelkästään sen lopputulosten kautta. Kuvauksessa arvojen kautta tuodaan esille tasa-arvotavoitteiden suuri painoarvo päätöksenteossa.

Lopputulosten avulla kuvattuna korostetaan mallin tuottavan samanaikaisesti pienet tuloerot ja kansainvälisessä vertailussa hyvän talouskasvun. Mielenkiintoisinta on kuitenkin selittää, miksi tämä on mahdollista. Tässä selityksessä korostuvat juuri mallin instituutiot ja yhteiskuntapolitiikan eri lohkojen vuorovaikutus eli kyky organisoida ja toimeenpanna asioita, rakentaa koalitioita ja osallistaa kansalaisia.

Instituutioiden kiistämätöntä merkitystä voi avata pohjoismaisen hyvinvointimallin avulla.

Isossa roolissa on ollut työmarkkinamalli, johon ovat kuuluneet kollektiiviset työehtosopimukset ja muutosturvaa antava sosiaaliturva. Tässä systeemissä niin työnantajat, työntekijät ja valtiovalta ovat käytännössä sopineet sellaisesta riskienjaosta, joka on tuottanut sopeutumiskykyä ja muutosvalmiutta globalisaation mukanaan tuomiin heilahteluihin. Tässä valossa ei olekaan ihme, että kapitalismin nykyisten kriisi-ilmiöiden keskellä se usein esiintyy positiivisena esimerkkinä muutoksen hallinnasta.

Acemoglu ja Robinson nostavat edellä mainitussa kirjassaan Ruotsin politiikka- ja työmarkkinainsituutiot esille demokratian ja markkinatalouden hyvän kehän mahdollistajina.  Kollektiiviset työehtosopimukset ovat heidän tulkinnassaan olleet se konsensusvoima, joka on pitänyt yhteiskunnallista yhteenkuuluvuutta riittävästi yllä ja eliitit kurissa.

Niiden rapautuessa tulisi kehittää jotain tilalle. Ilmeistä ratkaisua ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Tästä voi kyllä kantaa huolta, sillä myös vähähiiliseen yhteiskuntaan siirtymisessä tarvittaisiin muutosvalmiutta tukevaa riskienjakoa.

Keskustellaan täsmällisemmin yhdestä talous- ja yhteiskuntapolitiikan keskeisimmistä puheenaiheista: velasta. Mikä on velan rooli koronan, ilmastonmuutoksen ja vanhenevan väestön tuomien haasteiden kohtaamisessa, ja mikä sen pitäisi olla? Kuinka paljon velka, tai toisaalta siihen liittyvä pelko, rajaa mahdollisuuksiamme ja toimintakykyämme yhteiskunnallisen muutoksen edessä ja toisaalta toimeenpanossa?

Seija: Julkisen talouden velan ja alijäämien karttamisella on pitkät juuret Suomen taloushistoriassa. Suomen talouden kasvumalliin on kuulunut vahvasti elinkeinoelämän kasvuedellytysten vahvistaminen. Julkisen sektorinkin tuli mieluummin olla nettosäästäjä, joka voisi rahoittaa teollisuuden kehittämistä.

Samalla suhdanteiden tasoittaminen velanotolla on saanut vain pienen painon suhteessa pidemmän aikavälin kasvutavoitteisiin. ”Velkapelko” korostui 1990-luvun laman aikana, kun julkisen velan taso ja velanhoitokulut nousivat ennennäkemättömästi ja samaan aikaan alettiin tavoitella EU-jäsenyyttä. Sittemmin jäsenyyden mukanaan tuomat niin sanotut budjettikurisäännöt ovat olleet pidäkkeenä aktiiviseen suhdannepolitikkaan turvautumiselle.

1990-luvun lama kuitenkin opetti myös sen, että työttömyyteen ja sitä kautta myös julkiseen velkaan liittyy voimakas hystereesi-ilmiö, eli nämä eivät helposti palaa laman kaltaista shokkia edeltäneelle tasolle edes noususuhdanteessa. Kriisin aikana nousseella työttömyysasteella on taipumus alentua vain hitaasti, mikä jättää pitkän varjon työmarkkinoille ja julkisen talouden tilaan.

Ehkä yhtenä tekijänä ”velkapelossa” on ollut se, että Suomessa perinteisiin on kuulunut käytännön talouspolitiikan ja taloustieteen melko heikko vuorovaikutus.

Julkinen talous voi tukea taloutta ja kysyntää lisäämällä tukea kotitalouksille ja yrityksille sekä investoinneillaan ja samalla estää pitkäaikaistyöttömyyden kasvusta syntyvän pitkän aikavälin ongelman. Nykyisessä nollakorkojen makrotaloudellisessa ympäristössä julkisen velan hoitokustannukset poikkeavat täysin tilanteesta, joka vallitsi 1990-luvun laman aikana.

Ehkä yhtenä tekijänä ”velkapelossa” on ollut se, että Suomessa perinteisiin on kuulunut käytännön talouspolitiikan ja taloustieteen melko heikko vuorovaikutus. Akateeminen taloustieteellinen tutki ja virkamiesvetoinen talouspolitikkavalmistelu ovat kulkeneet omilla laduillaan ja keskustelua on käyty lähinnä vain virkakoneiston agendan pohjalta. Tähän on onneksi tullut parempaa tasapainoa viime vuosina.

Tero: Kauppakamari asetti kevään 2015 vaalien alla Helsingin Aleksanterinkadulle velkakellon muistuttamaan jokaista kadunkulkijaa kasvavasta valtionvelasta. Ympäristöväki muistutti tuolloin, että Eduskuntatalon katolle tulisi asettaa pienemmäksi tikittävä kansainvälisen ja kansallisen hiilibudjetin mukainen ekologinen kello, jonka alitse tulevat ilmastopolitiikasta päättävät edustajat saisivat päivittäin marssia.

Sekä julkisvelassa että nopeasti etenevissä ympäristömuutoksissa on tietysti kyse yhteiskunnallisista riskeistä. Talouspolitiikan ohjaamista ei voidakaan enää ajatella puhtaan ”taloudellisten” riskien kautta kuten tarkastelemalla julkisvelan kehitystä, vaan talouspolitiikan arvioinnissa tulee siirtyä kattavampaan riskianalyysiin.

On esimerkiksi perusteltua argumentoida, että ilmastotavoitteiden toteuttamatta jättäminen on julkisvelan kasvua suurempi riski suomalaisen kansantalouden tulevaisuudelle, ja että tämän vuoksi nopean kestävyyssiirtymän toteuttaminen tulee olla talouspolitiikan prioriteetti.

Talouspolitiikan ohjaamista ei voida enää ajatella puhtaan ”taloudellisten” riskien kautta kuten tarkastelemalla julkisvelan kehitystä, vaan talouspolitiikan arvioinnissa tulee siirtyä kattavampaan riskianalyysiin.

Osana siirtymäpolitiikan toteuttamista BIOS on esittänyt, että julkisvelan tarkasteluun rajoittumisen sijaan Suomen tulisi kiinnittää huomiota kansantalouden maksukyvyn turvaamiseen siirtymäpolitiikan toteuttamisen aikana. Tällöin huomio kiinnittyy Euroopan keskuspankin valmiuksiin pitää yllä jäsenmaiden maksukykyä ja Suomen valmiuksiin pitää vaihtotaseensa riittävän hyvin tasapainossa samalla kun edetään ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamisessa.

Jussi: Itse olen viime vuosina melko paljon kysymystä velasta pohtinut ja erilaisia tekstejä aiheesta kirjoittanut. Tavallaan velka on erittäin hyvä lähtökohta kaikkien mainittujen kysymysten tarkasteluun, koska kaikki ne heijastuvat nykyisessä talous- ja yhteiskuntajärjestelmässämme myös velkataseisiin ja niiden kehitykseen.

Tämä ei tietenkään siinä mielessä ole yllättävää, että mehän elämme velkataloudessa – kaikki kapitalistisessa rahataloudessa käytännössä alkaa velasta ja päättyy velkaan. Mutta kysymykset siitä, kenellä on velkaa ja kenelle ollaan velkaa liittyvät oleellisesti yhteiskuntamme valtasuhteisiin. Koronakriisin aikana julkisen velan suorastaan räjähdysmäinen kasvu on noussut julkiseen keskusteluun, kun valtiot ovat joutuneet kannattelemaan kuoreensa suljettua tai sulkeutunutta yksityistä taloutta.

Kysymykset siitä, kenellä on velkaa ja kenelle ollaan velkaa liittyvät oleellisesti yhteiskuntamme valtasuhteisiin.

Vastaavanlainen hyppäys tapahtui globaalin finanssikriisin aikaan, mutta koronakriisissä kaikki tapahtui vieläkin nopeammin ja voimakkaammin. On lisäksi muistettava, että viime vuosikymmeninä kriisien ulkopuolellakin ainakin länsimaissa julkisen velan kasvu on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Voidaan puhua siis jo lähes pysyvästä tendenssistä.

Todellisuus on osoittanut, että tarpeen tullen julkista velkaa voidaan luoda lisää, ja se voi jopa vakauttaa taloutta. Toisin sanoen haitallisia vaikutuksia, jotka ideologisesti julkisen velan kasvuun liitetään, eivät näytä tapahtuvan. Kun keskuspankit ovat painaneet korot alas, valtioiden velkakestävyys vahvistuu, vaikka julkisen velan määrä kasvaa.

Todellisuus on osoittanut, että tarpeen tullen julkista velkaa voidaan luoda lisää, ja se voi jopa vakauttaa taloutta.

Jopa valtavirtaisessa taloustieteessä on alettu etsiä syitä velkaantumisen kestävyydelle ja on päädytty entisen IMF:n pääekonomistin Olivier Blanchardin johdolla ajattelemaan, että niin kauan kuin talouskasvu on nopeampaa kuin valtion velan korkoaste, mitään julkistaloudellista kestävyysongelmaa ei ole.

Finanssikriisin aikana makrotaloustieteen näkökulma ei ollut vielä kovin myönteinen julkiselle velalle nojaavalle elvytyspolitiikalle, mutta koronakriisin kohdalla tilanne näyttää olevan toisin. Vaikka ”eliittinäkemys” on selvästi muuttunut, monet suomalaiset tuntuvat edelleen suhtautuvan kasvavaan julkiseen velkaan varsin epäillen. Jos ideat ovat lukkiutuneet sellaisiksi, että moralisoivalla suhtautumisella velkaan on yhä merkitystä, näin ilmenevä ”velkapelko” voi tarkoittaa sitä, että tiukan talouspolitiikan lupaaminen on yhä potentiaalisesti toimiva vaalistrategia.

Anni: Kuten Jussi huomautti, suhtautuminen velkaan on muuttunut koronakriisin hoidon myötä. On huomattu, että isojen muutoksien, kriisin hoitamiseen ja yhteiskunnan uudelleen rakentamiseen tarvitaan velkaa. On myös huojentavaa, että EU-tasolla on opittu finanssikriisistä eikä ainakaan vielä vaikuta, että kuripolitiikkaa olisi palaamassa liian aikaisin.

Vielä vuonna 2010 OECD kannusti jäsenmaita kuripolitiikkaan finanssikriisin jälkeen, mutta huomautti hiljattain, että leikkauksien aika ei ole edes muutaman vuoden päästä, jotta taloutta ei sabotoida lisää. Myös kansainväliset järjestöt, kuten Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, julistivat syksyllä 2020 talouskuripolitiikan hautajaiset.

Koronakriisin aikana kansainvälisesti maiden velkasuhteet ovat nousseet ja tästä suurimman osan ovat rahoittaneet keskuspankit. Velkaa on aiemmin pelätty syystäkin, kun riski korkojen nousulle on ollut suuri. Nykymaailmassa korkojen ollessa nollassa ja inflaation ja rahanmäärän kytköksen katkeamisen jälkeen riski olla elvyttämättä on suurempi kuin korkojen äkillinen nousu.

Kansainväliset järjestöt, kuten Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, julistivat syksyllä 2020 talouskuripolitiikan hautajaiset.

Velkaan on syytä suhtautua eri tavalla nyt kuin muutama vuosikymmen sitten. EKP:n rahapolitiikka viestii rahoitusmarkkinoille, että valtiovelkakirjojen korot eivät nouse hillittömiin lukemiin. Velkamäärää on yhä vaikeampi leikata, koska EU:n väestö ikääntyy ja ilmastonmuutoksen torjumisen eteen on tehtävä investointeja.

On siis tervettä tutkia epätavanomaisempia vaihtoehtoja velanhoitoon, kuten esimerkiksi velan mitätöintiä tai Japanin harjoittamaa korkokäyrän kontrollia rahapoliittisena tavoitteena. Erityisesti on keskityttävä EU:n taloussääntöjen uudistamiseen. EU:n Maastrichtin sopimuksessa sovittu 60 prosentin velkaantumisasteeseen pääseminen ei ole enää realistista.

Mennään lopuksi vielä vallitsevaan tieteelliseen paradigmaan ja sen mahdolliseen muutokseen. On selvää, että vallitsevalla talouden tutkimuksen paradigmalla on roolinsa talous- ja yhteiskuntapolitiikan ohjauksessa. Mikä on taloustieteen valtavirtaa tai vallalla oleva paradigma? Onko se muuttumassa, ja jos on, niin mihin suuntaan?

Anni: Olen alkanut viimeisen parin vuoden aikana karsastaa jakoa valtavirta- ja vastavirtataloustieteisiin, koska jakoa on lähinnä tarvittu vain siksi, että näin on voitu kritisoida perinteisen taloustieteen opetuksen ja tutkimuksen keskittymistä tiettyihin kysymyksiin, menetelmiin ja lähtökohtiin, jotka perustuvat ainakin tietyssä määrin uusliberalistisiin arvoihin. Koska kehitystä ”valtavirtataloustieteessä” on jo havaittavissa, voidaan uuden valtavirran ajatella olevan inhimilliset realiteetit huomioivaa ja ilmiölähtöisempää.

Taloustieteen tutkimuksen paradigma on muuttumassa. Suomen ulkopuolella opetus on jo uudistunut ja aiemmat vastavirtaiset koulukunnat ovat ottaneet jalansijaa.

Koska kehitystä ”valtavirtataloustieteessä” on jo havaittavissa, voidaan uuden valtavirran ajatella olevan inhimilliset realiteetit huomioivaa ja ilmiölähtöisempää.

Suomen kehitys on kenties ollut hitaampaa vähäisten resurssien takia, mutta kehitystä silti tapahtuu. Talouden tutkimuksessa keskitytään entistä enemmän ilmastovaikutuksiin. Taloustieteen opetus on tosin edelleen rajoittunutta, mitä tulee kriisinratkaisussa tarvittavaan ilmiöpohjaiseen opetukseen.

Kansainvälinen CORE-projekti on hyvä alku opetuksen muutoksessa, mutta taloustiede kaipaa edelleen avautumista menetelmissä ja muiden tieteenalojen kanssa käytyyn dialogiin. Vastavirtainen taloustiede on syntynyt vastauksena taloustieteen kyvyttömyyteen tarjota vastauksia ja menetelmiä sen ytimessä oleviin kysymyksiin erityisesti makrotaloustieteessä.

Jussi: Talouspolitiikan näkökulmasta edelleen pitäisin hyvin keskeisenä sitä, mikä milloinkin on niin sanotusti ”johtava” makrotaloustieteen näkemys talouden tilasta sekä siitä, millaista talouspolitiikkaa kyseisissä olosuhteissa pitäisi harjoittaa. Makrotaloustieteen piirissä voitaneen puhua ”uusvanhakeynesiläisestä” käänteestä, jossa brittiläisen taloustieteilijä John Maynard Keynesin (1883–1946) teorioita uudelleen 1990- ja 2000-luvulla tulkinneet ”uuskeynesiläiset” taloustieteilijät palaavat vanhan keynesiläisyyden piiriin.

Taloustiede kaipaa edelleen avautumista menetelmissä ja muiden tieteenalojen kanssa käytyyn dialogiin.

Tällöin käyttöön on palannut 1930- ja 1940-luvun johtavan yhdysvaltalaisen keynesiläisen taloustieteilijän Alvin Hansenin teoria ”sekulaarisesta stagnaatiosta” eli pitkittyneestä matalasuhdanteesta. Näihin taloustieteilijöihin kuuluu esimerkiksi entisen presidentti Barack Obaman hallinnon valtionvarainministeri ja nykyinen Harvardin yliopiston professori Lawrence Summers.

Olen ajatellut, että materiaaliset olosuhteet, makrotaloustieteellinen konsensus ja talouspolitiikka muodostavat kokonaisuuden, joka sitten määrittää talouden kehityssuuntia laajemmassa kuvassa. Varsinkin jos materiaalisiin olosuhteisiin luetaan vielä kansalaisnäkemys, poliittiset vaatimukset ja kansalaisliikkeet, niin mielestäni tuosta pääsee rakentamaan varsin kattavaa selitysmallia todellisuuden kehityskuluille.

Kiinnostavaa on nähdä, miten tulevina vuosina sitten ilmastonmuutos ja ekologinen kriisi vielä tähän kuvioon tulevat vaikuttamaan.

Tero: Taloustieteen kuten kaikkien muidenkin yhteiskuntatieteiden tulee tietysti elää ajassa ja historiallisessa muutoksessa. Tieteenalan kehitys punnitaan kyvyssä ratkaista ympäröivän yhteiskunnan ongelmia. Viime vuosikymmeninä taloustieteellä on ollut julkisessa keskustelussa ja erityisesti talouspolitiikan ohjauksessa korostunut rooli muihin yhteiskuntatieteisiin nähden.

Tämä asetelma varmaankin muuttuu, kun yhteiskunnan kehitystä ei voi enää ohjata ensisijaisesti vakiintuneiden taloudellisten olettamien mukaisesti. Taloustieteellä on varmasti tärkeä osansa myös ilmastokriisin ratkaisussa, muiden yhteiskuntatieteiden laajassa joukossa.

Tieteenalan kehitys punnitaan kyvyssä ratkaista ympäröivän yhteiskunnan ongelmia.

Vielä 1990-luvulla kansainvälisen ilmastopolitiikan talousajattelu oli vahvasti kiinni varsin kapeissa uusklassisen taloustieteen oletuksissa, joiden pohjalta kysymykset talouden kasvun suunnasta ja ympäristötoimista pysyivät toisistaan etäisinä. 2000-luvulla ilmastotaloustieteen näkemykset puolestaan monipuolistuivat ja avautuivat esimerkiksi schumpeterläisille ja keynesiläisille ajatuksille vihreistä investoinneista.

Ilmastotaloustieteen onkin sanottu elävän ”jälkiparadigmaattista” aikaa, jossa ratkaisuja ekokriisiin kaivetaan yhä monipuolisemmasta työkalupakista. Tästä näkökulmasta voisi ennakoida, että taloustiede on myös tulossa osaksi laajempaa yhteiskuntatieteellistä keskustelua, jossa ekokriisin tieteellisen ratkaisun edellytyksiä pohditaan pluralistisesti ja poikkitieteellisesti ilman minkään tieteenalan ensisijaisuutta.

Seija: Taloustieteessä on syytä puhua erikseen mikrotaloustieteen ja makrotaloustieteen paradigmoista. Mikrotaloustieteessä ei ole vahvoja koulukuntia siten kuin makron puolella. Soveltavassa mikrotaloustieteessä on viime vuosikymmeninä otettu isoja menetelmällisiä harppauksia, jotka puhuvat pikemminkin jatkuvuuden kuin välittömien uusien paradigmamuutosten puolesta.

Tätä viime vuosikymmenten kehitystä on kutsuttu uskottavuusvallankumoukseksi ja sen pääosassa ovat olleet huolella mietityt vertailuasetelmat aitojen syy-yhteyksien selville saamiseksi. Kehitys on hyväksi ja sen seurauksena on saatu ja saadaan entistä uskottavampia käytännönläheisiä tuloksia erilaisten työmarkkina- ja sosiaaliturvareformien sekä ympäristö- ja ilmastopolitiikan toimien vaikuttavuudesta.

Viime vuosikymmenten isot kriisit ja eri yhteiskuntien erot niistä selviytymisessä lisäävät kiinnostusta toisistaan poikkeaviin talouden instituutioihin ja niiden väliseen vuorovaikutukseen maiden sisällä.

Oma lukunsa on, että kaikkiin tutkimuskysymyksiin uudet menetelmät eivät sovellu ja tutkimuskysymysten valinnassa tutkijat ovat voineet mennä liiaksi menetelmät edellä. Makrotaloustieteen kohdalla finanssikriisi herätti siihen, että perinteiset makrotalousmallit eivät riittävästi korostaneet rahan, luotonannon ja velkaantumissyklien merkitystä. Pahimmat kriisit syntyvät useimmiten rahoitusjärjestelmässä, mikä merkinnee rahoitussektorin entistä parempaa nivomista makrotaloudellisiin malleihin.

Viime vuosikymmenten isot kriisit ja eri yhteiskuntien erot niistä selviytymisessä lisäävät kiinnostusta toisistaan poikkeaviin talouden instituutioihin ja niiden väliseen vuorovaikutukseen maiden sisällä. Näyttää myös siltä, kuten Anni sanoi, että ainakin taloustieteen opetuksessa on tapahtumassa muutosta ilmiölähtöisen opetuksen suuntaan pelkästään teorialähtöisen sijasta.

Olli Herranen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Poliittisen talouden tutkimuksen seuran varapuheenjohtaja.

Anni Marttinen on SAK:n makroekonomisti. Hän on taloustieteen pääaineen kauppatieteiden maisteri. Hän on aikaisemmin työskennellyt mm. EKP:ssa, VM:ssä ja Suomen Pankissa.

Jussi Ahokas on SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ryn pääekonomisti ja poliittisen talouden tutkija. Keskeisiä tutkimusaiheita ovat viime vuosina olleet kapitalismin evoluutio, talouspolitiikan muutos sekä keynesiläinen talouspolitiikka Suomessa.

Tero Toivanen on historian ja poliittisen talouden tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Seija Ilmakunnas on työelämäprofessori Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa. Hän on mukana Kansantaloudellisen aikakauskirjan toimituskunnassa ja toimii Yritystukien tutkimusjaoston puheenjohtajana sekä Talouspolitiikan arviointineuvoston jäsenenä.

Politiikasta-raati-artikkelin toimitti Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen.

Päivitetty 20.4.2021 klo 15:10; kirjoitusvirhe korjattu.

Julkaisu Politiikasta-raati: Paradigman muutos ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Poliittisen talouden tutkimuksessa on viime vuosikymmeninä kiinnitetty paljon huomiota talousjärjestelmän instituutioihin ja niiden muutokseen. Institutionaaliset erot eri talouksien ja valtioiden välillä ovat nousseet tarkasteluun erityisesti kapitalismin muotoja käsittelevässä kirjallisuudessa.

Tällä saralla merkittävä teos oli vuonna 2001 julkaistu Peter A. Hallin ja David Soskicen Varieties of Capitalism, jossa etsittiin selitystä erityyppisten talous- ja yhteiskuntamallien lähes yhtäläiselle menestykselle globaalissa kilpailussa. Myöhemmin Hall on yhdessä Kathleen Thelenin kanssa pyrkinyt laajentamaan alkuperäistä melko staattista tarkastelutapaa siten, että tutkimuslinja huomioisi paremmin instituutioiden muutokset ja niiden seuraukset.

Tämä agendan laajennus on toivottava, sillä oletus instituutioiden pysyvyydestä ja muuttumattomuudesta kapitalismissa ei ole ongelmaton.

2000-luvulla kapitalismin jatkuva muodonmuutos, dynaamisuus, on näyttäytynyt sekä taloudellisena että poliittisten valtasuhteiden myllerryksenä. Nämä muutosprosessit ovat olleet paikoitellen niin voimakkaita, että aikalaisilla on ollut täysi työ pysyä tulkintoineen muutoksen perässä.

2000-luvulla muutosprosessit ovat olleet paikoitellen niin voimakkaita, että aikalaisilla on ollut täysi työ pysyä tulkintoineen muutoksen perässä.

Olisi mahdollista valita lukuisia kiinnostavia näkökulmia viime vuosien institutionaalisten dynamiikkojen tarkasteluun ja etsiä siten vastauksia ”kapitalismin muodonmuutokseen”. Tässä artikkelissa kiinnitän huomioni kuitenkin vain yhteen, joka kuitenkin nähdäkseni kuuluu poliittisen talouden kentällä tärkeimpien muutosprosessien joukkoon.

Tarkastelen rahapolitiikan tai laajemmin keskuspankkipolitiikan roolin muutosta kapitalismissa vuoden 2009 jälkeen. Globaali finanssikriisi oli taitekohta, jonka jälkeen monet rahapolitiikan instituutioita muovaavat prosessit ovat eriytyneet aikaisemmilta historiallisilta uriltaan.

Hyödynnän vielä toistaiseksi ”kapitalismin muodot” -kirjallisuudessa varsin vähän käytettyä näkökulmaa – Hyman P. Minskyn (1919–1996) finanssikapitalismin institutionaalisen muutoksen tarkastelukehikkoa.

Minsky huomautti, että ehkä voimakkaimmin muodonmuutos näkyy kapitalistisissa rahoitusrakenteissa – juuri niissä, joihin rahapolitiikka ja keskuspankit kytkeytyvät.

Erityisesti raha- ja rahoitustaloustieteilijänä ansioitunut Minsky lähestyi kapitalistista talousjärjestelmää instituutioiden ja niiden muutoksen kautta jo ennen viime vuosikymmenten yhteiskuntatieteiden institutionaalista käännöstä. Minskyn leikkisän ilmauksen mukaan kapitalismin muotoja on yhtä paljon kuin Heinzin säilykkeitä – eli 57 kuuluisan elintarvikeyhtiön vuonna 1896 lanseeraaman sloganin mukaisesti.

Tällä Minsky kuvasi nimenomaan kapitalismin jatkuvaa muutosta ja huomautti, että ehkä voimakkaimmin muodonmuutos näkyy kapitalistisissa rahoitusrakenteissa – juuri niissä, joihin rahapolitiikka ja keskuspankit kytkeytyvät.

Minsky ja kapitalismin evoluutio toisen maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan jälkeistä kapitalismia länsimaissa Minsky nimitti yleisnimellä ”finanssikapitalismi”. 1950-luvun talousmalli kapitalismin ydinalueilla oli Minskyn mukaan kuitenkin aivan toisenlainen kuin 1990-luvun alussa. Finanssikapitalismin sisällä oli tapahtunut vähitellen siirtymä ”paternalistisesta kapitalismista” (paternalistic capitalism) ”rahastonhoitajakapitalismiin” (money-manager capitalism).

Ensimmäistä vaihetta olivat määrittäneet valtiojohtoisuus, interventionismi, vahva ammattiyhdistysliike, rahoitusmarkkinoiden sääntely sekä aikaisempaa toimintakykyisemmät keskuspankit. Toista puolestaan määrittivät rahoitusmarkkinoiden vapautuminen, työntekijöiden neuvotteluaseman heikentyminen, finansoituminen eli rahoituksen sekä rahoitusmarkkinoiden merkityksen vahvistuminen taloudessa ja yhteiskunnassa, suuria rahastoja hoitaneiden sijoitusalan ammattilaisten roolin suurentuminen sekä yksityisen velan määrän nopea kasvu.

Keskeistä 2000-luvulle tultaessa oli ennen kaikkea sääntelyn ulkopuolisen rahoituksen kasvu eli niin sanotun varjopankkisektorin syntyminen. 2000-luvulla rahastonhoitajakapitalismin ydinrakenteiden kehitys jatkui entistäkin voimakkaampana.

Jos Minsky olisi elänyt vielä vuonna 2008, hän ei olisi juuri yllättynyt tapahtumien kulusta ja Yhdysvalloista alkaneen kriisin leviämisestä globaaliksi rahoitusmarkkinakriisiksi.

Minsky ei pitänyt 1900-luvun lopun kapitalismin kehitystä toivottavana, sillä hän uskoi talousjärjestelmän sisäisen epävakauden kasvaneen. Ennen kaikkea ongelma piili rahoitusrakenteissa, jotka sisälsivät Minskyn terminologiaa käyttäen koko ajan enemmän ”Ponzi-rakenteita”. Charles Ponzi oli yksi 1900-luvun kuuluisimmista pyramidihuijareista Yhdysvalloissa.

Minsky ei viitannut Ponzi-rakenteella varsinaisesti huijaukseen vaan tilanteeseen, jossa sijoitusoperaatioiden tuottamat rahavirrat eivät riitä kattamaan velkojen lyhennyksiä eivätkä edes korkoja. Mitä suuremmaksi tällaisten tilanteiden määrä rahoitusmarkkinoilla kasvaa, sitä lähempänä on rahoitusmarkkinoiden kriisiytyminen.

Jos Minsky olisi elänyt vielä vuonna 2008, hän ei olisi juuri yllättynyt tapahtumien kulusta ja Yhdysvalloista alkaneen kriisin leviämisestä globaaliksi rahoitusmarkkinakriisiksi. ”Minsky-hetki”, suuren yhdysvaltalaisen sijoitusyhtiö Pimcon johtaja Paul McCulleyn vuoden 1998 Venäjän talouskriisin yhteydessä lanseeraama termi, nousi jälleen kaikkien taloutta seuraavien huulille.

Kuten yhdysvaltalaiset taloustieteilijät Randall Wray ja Eric Tymoigne ovat todenneet, oikeammin pitäisi puhua ”Minsky-puolivuosisadasta”. Tähänkin kapitalismin kriisiin päädyttiin nimittäin pitkän evolutionaarisen kehityskulun kautta.

Kohti keskuspankkikapitalismia

Vaikka jotkut olivat vuoden 2009 alussa vakuuttuneita kapitalismin lopusta, lopullista romahdusta ei kuitenkaan tapahtunut. Sen jälkeen, kun Lehman Brothers -investointipankin annettiin vuoden 2008 lokakuussa kaatua, tilanne toki näytti hetken aikaa erittäin heikolta.

Silloin kuitenkin ne instituutiot, joiden varaan Minsky omassa ajattelussaan pitkälti laski – eli ”suuri valtio” ja ”suuri pankki” –, astuivat esiin ja ottivat talouden kannateltavakseen.

Suurella pankilla Minsky tarkoitti keskuspankkia – ja erityisesti sellaista keskuspankkia, joka toimisi kriisin tullen järjestelmän viimekätisenä lainaajana ja huolehtisi siitä, ettei varsinkin läpikotaisin velkaantuneessa taloudessa keskeinen likviditeetti eli maksuvalmius pääsisi liiaksi vähenemään.

Vuoden 2010 jälkeen talouden vakaus ja kasvun ylläpito annettiin pääsääntöisesti keskuspankkien hoidettavaksi.

Kun suuren valtion mittava finanssipoliittinen elvytys päättyi länsimaissa vuoden 2010 jälkeen, talouden vakaus ja kasvun ylläpito annettiin pääsääntöisesti keskuspankkien hoidettavaksi. Tämä ei ollut siinä mielessä yllättävää, että valtavirtaisessa makrotaloustieteessä viime vuosikymmeninä muodostuneen konsensusnäkemyksen mukaan rahapolitiikka on ensisijainen väline talouden ohjauksessa.

Keskuspankit joutuivat kuitenkin nyt uudenlaiseen tilanteeseen, sillä enää talouden kasvua ei tukenut edellisten vuosikymmenien tavoin yksityisen velkaantumisen kiivas kasvu.

Kun elvyttävän finanssipolitiikan aika jäi taakse, Yhdysvaltojen ja Euroopan taloudet eivät olleetkaan vielä siinä tilanteessa, että yksityinen sektori olisi pystynyt niitä kannattelemaan. Päinvastoin esimerkiksi Euroopassa euroalueen rakenteellinen kriisiytyminen ja finanssipolitiikan kiristäminen söivät kasvun edellytykset usean vuoden ajaksi.

Näissä olosuhteissa keskuspankit olivat pakotettuja etsimään kokonaan uusia ratkaisuja ja rahapoliittisia välineitä. Enää inflaation hienosäätö ohjauskorkoa muuttamalla ei näyttänyt tuovan haluttuja tuloksia. Ongelmana oli inflaation sijaan hintojen nousun pysähtyminen ja deflaatio.

Keskuspankit olivat pakotettuja etsimään kokonaan uusia ratkaisuja ja rahapoliittisia välineitä.

Suurimmat läntiset keskuspankit, Fed Yhdysvalloissa, Euroopan keskuspankki EKP sekä Englannin ja Japanin keskuspankit, päätyivät tulevina vuosina hyvin samantyyppisiin ratkaisuihin. Reseptinä oli ohjauskorkojen lasku nollaan tai jopa negatiiviseksi sekä mittavat määrälliset elvytystoimet eli erilaiset arvopapereiden osto-ohjelmat. Kaikkia edellä mainittuja keinoja voidaan pitää jopa vallankumouksellisina edellisten vuosikymmenien rahapoliittiseen ajatteluun suhteutettuna.

Finanssikriisin jälkeen rahoitusmarkkinoiden perusrakenteita ei lähdetty purkamaan ja velkakuormat, roskapaperit sekä epäluottamus vastapuolia kohtaan olivat edelleen olemassa. Siksi keskuspankkien valinta oli vanhan ja reistailevan moottorin perusteellinen öljyäminen likviditeetillä – käytännössä edullisella ja rajattomasti tarjolla olevalla keskuspankkirahalla.

Vaikka varsinaisesti keskuspankit eivät ulottaneet laajentuneita viimekätisen lainaajan toimiaan valtioiden rahoittamiseen, esimerkiksi euroalueella valtioiden velkakirjojen osto-ohjelmat antoivat epäsuorasti ja talousalueen sääntöjä koetellen liikkumavaraa monien eurovaltioiden finanssipolitiikalle.

Näiden valintojen myötä finanssikapitalismissa on siirrytty rahastonhoitajakapitalismista keskuspankkikapitalismiin. On selvää, että ilman keskuspankkien epäsovinnaisia toimia läntiset taloudet eivät olisi viime vuosina päässeet nauttimaan tyydyttävästä talouskasvusta ja työttömyyden alenemisesta. Ehkei euroaluettakaan olisi enää olemassa ilman EKP:n väliintuloa.

Ilman keskuspankkien epäsovinnaisia toimia läntiset taloudet eivät olisi viime vuosina päässeet nauttimaan tyydyttävästä talouskasvusta ja työttömyyden alenemisesta.

Yhtä lailla on selvää, etteivät keskuspankkien toimet ole kokonaan poistaneet globaalin talouden epävakautta, mikä on nähty erityisesti kehittyvissä talouksissa viime vuosina. Kun suurin elvytysvaihe oli silmässä Yhdysvalloissa, dollarivirrat suuntautuivat suurempien voittojen toivossa kehittyviin talouksiin, jotka tuolloin hyötyivät rahoitustilanteen muutoksesta.

Yhdysvaltojen keskuspankki Fedin aloitettua rahapolitiikan kiristämisen vuonna 2017 kehitys on kuitenkin kääntynyt päälaelleen ja nyt yhä enemmän dollaririippuvaisissa kehittyvissä talouksissa ollaan vaikeuksissa dollarilikviditeetin pakenemisen kanssa.

Kiinnostava uusi ilmiö on rahoitusmarkkinoiden ja keskuspankkien välinen kissanhännänveto, jossa markkinat pyrkivät ennakoimaan jokaisen pienenkin käänteen rahapolitiikassa ja keskuspankit yhä enemmän huomioimaan myös markkinareaktiot muun muassa omassa viestinnässään.

Esimerkiksi tällä hetkellä osakemarkkinoilla rikotaan ennätyksiä keskuspankkien uuden elvytyskierroksen toivossa, kun reaalitaloudessa näkymät ovat heikentyneet ympäri maailman merkittävästi. Reaalitalouden niin sanotut perusmuuttujat kuten hintakehitys, talouskasvu sekä työllisyyden kehitys ja yleinen rahoitusmarkkinakehitys näyttävät siis irtautuneen entistä vahvemmin toisistaan – asia, jota on muun muassa finansoitumiskirjallisuudessa aiemminkin pohdittu.

Mitä Minsky sanoisi?

Hyväksyisikö Minsky edellä esittämäni tulkinnan vuoden 2009 jälkeen tapahtuneesta siirtymästä keskuspankkikapitalismin vaiheeseen? Mahdollisesti, ja hän saattaisi pitää kehitystä myös odotettuna reaktiona siinä tilanteessa, jonka eteen finanssikriisissä ja sen jälkeen jouduttiin.

Minsky piti ”suurta pankkia” tärkeänä kapitalismin instituutiona, jonka avulla kriisit on mahdollista selättää. Silti hänen mukaansa vakaiden rahoitusolosuhteiden takaaminen edellyttäisi nykyistä selvästi tiukempaa sääntelyä ja sitä, että lähempänä reaalitaloutta toimivilla rahoituslaitoksilla olisi investointipankkeja ja suuria sijoitusyhtiöitä suurempi rooli taloudessa.

Minsky oli kuitenkin pessimistinen sen suhteen, pystyisikö sääntely koskaan vakauttamaan kapitalistista taloutta pysyvästi. Hän näki vakauttamiskysymyksen päättymättömänä instituutioiden reagointina. Uusia sääntelytoimia seuraisivat uudet finanssi-innovaatiot eikä poliittinen paine rahoitusmarkkinoiden vapauttamiseen katoaisi minnekään.

Nykyinen – melko vähäisen sääntelyn – institutionaalinen järjestys rahoituksen alueella ja keskuspankkivetoisuus ovatkin loogista jatkoa aikaisempien vuosikymmenien kehitykselle.

Viimeaikaista talouspoliittista keskustelua seuraamalla näyttää mahdolliselta, että ”suuren pankin” rinnalle nousee tulevina vuosina jälleen myös ”suuri valtio”.

On kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan evoluutio seuraavaksi johtaa. Viimeaikaista talouspoliittista keskustelua seuraamalla näyttää mahdolliselta, että ”suuren pankin” rinnalle nousee tulevina vuosina jälleen myös ”suuri valtio”.

Yhtäältä poliitikot – etunenässä Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump – ovat alkaneet esittää vaatimuksia keskuspankeille. Toisaalta keskuspankkiirit ovat esittäneet suoria toiveita hallituksille elvyttävämmästä finanssipolitiikasta tulevaisuudessa.

Kun rahapolitiikka on viritetty länsimaissa ääriasentoon ja siltikin reaalitaloudellinen taantuma uhkaa kansainvälistä taloutta, ei finanssipolitiikan aktivoituminen olisi odottamatonta. Silti sekä rahastonhoitajat että keskuspankkiirit pysynevät jatkossakin kapitalismin keskeisinä toimijoina, sillä merkittävää poliittista painetta rahoitusinstituutioiden muuttamiseksi tuskin syntyy.

YTM Jussi Ahokas työskentelee pääekonomistina SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:ssä ja kirjoittaa parasta aikaa tietokirjaa John Maynard Keynesistä. Poliittisen talouden alueella Ahokas on ollut kiinnostunut suomalaisesta keynesiläisyydestä sekä suomalaisen talouspolitiikan eri vaiheista.

Julkaisu Kapitalismin muodot ja institutionaalinen muutos – kohti keskuspankkikapitalismia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.