Kriittiset raaka-aineet ovat nousseet otsikoihin Donald Trumpin palattua Yhdysvaltain presidentiksi tammikuussa 2025. Ensin Trump iski silmänsä Grönlantiin sen strategisen sijainnin ja luonnonvarapotentiaalin vuoksi. Helmi-maaliskuussa neuvottelut Ukrainan tukemisesta Venäjän vastaisessa sodassa sai kiristyksen piirteitä, kun Trump painosti Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyiä allekirjoittamaan sopimuksen, joka antaisi yhdysvaltalaisyrityksille etulyöntiaseman Ukrainan maaperässä sijaitsevien kriittisten raaka-aineiden hyödyntämiseen.

Suomessa kriittiset raaka-aineet ovat puhuttaneet uuden kaivoslain yhteydessä ja tuoreimpana hallituksen luovuttua kansallisesta vastustamisoikeudesta Euroopan unionin kriittisten raaka-aineiden politiikkaan sisältyvien strategisten hankkeiden kohdalla.

Kriittisten raaka-aineiden ilmaantuminen Trumpin ulkopolitiikan keskiöön kiihdyttää niiden geopolitisoitumista. Tämä tarkoittaa niiden mieltämistä resurssiksi, josta valtiot kilpailevat keskenään nollasummapelin hengessä. Ilmiö tosin ei ole aivan uusi. Jo koronapandemian ja Ukrainan sodan myötä kriittisistä raaka-aineista käytävää poliittista keskustelua alkoi sävyttää huoli huoltovarmuudesta ja toimitusketjujen riskeistä.

Toinen geopolitisoitumisen ilmentymä on alueiden kuvaaminen uuskolonialistisessa hengessä tiettyjen toimijoiden etupiireiksi. Se hämärtää luonnonvaroiltaan rikkaiden maiden suvereniteettia ja on konkretisoitunut Ukrainan mineraalisopimuksen tulkinnoissa.

Kriittisten raaka-aineiden määrittelyn politiikkaa

Kriittiset raaka-aineet ovat taloudellisesti merkittäviä luonnonvaroja, joihin kohdistuu suuri toimitushäiriöiden riski. Riskiä kasvattaa erityisesti raaka-aineiden keskittyminen tiettyihin maihin. Tällä hetkellä Kiina dominoi kriittisten mineraalien toimitusketjuja. Sen hallinnassa on arvioitu olevan 60 prosenttia kriittisten raaka-aineiden maailmanlaajuisesta tuotannosta ja 85 prosenttia jalostuskapasiteetista.

Tiettyjen raaka-aineiden luonnehtiminen kriittisiksi on poliittista. Eri toimijoilla on omat kriittisten raaka-aineiden listansa, ja ne elävät ajassa. EU on julkaissut ja päivittänyt listaansa vuodesta 2011. Tuoreimmalla, vuonna 2023 julkaisulla listalla kriittisiä raaka-aineita on listattuna 34. 

Tiettyjen raaka-aineiden luonnehtiminen kriittisiksi on poliittista. Eri toimijoilla on omat kriittisten raaka-aineiden listansa, ja ne elävät ajassa.

Vielä muutama vuosi sitten raaka-aineiden kriittisyys liitettiin ilmastokriisin ja vihreän siirtymän kiireellisyyteen. Kriittisiä raaka-aineita olivat toisin sanoen ne, joita tarvitaan fossiilisesta energiasta luopumiseen ja energiasiirtymään. Listoille päätyivät muun muassa litium, koboltti, kupari ja grafiitti, jotka ovat välttämättömiä puhtaan energian teknologioille kuten aurinkopaneeleille, sähköntuotannossa hyödynnettäville tuulimyllyille ja sähköautojen akuille.

Kytkös ilmastokriisin ja kriittisten raaka-aineiden välillä on kuitenkin löystymässä. Geopolitisoitumisen myötä näitä luonnonvaroja käsitellään enenevässä määrin kiihtyvän resurssikilpailun, haitallisiksi koettujen riippuvuuksien katkaisemisen ja kauppasotien viitekehyksessä. Niiden rooli sota- ja puolustusteollisuuden raaka-aineina korostuu. Mineraaleja saatetaan hahmottaa muun muassa Donald Trumpin “drill baby drill” -politiikan palasina tai sotien aiheuttajina.

Keski-Asian kriittiset raaka-aineet kiinnostavat

Keski-Aasia on jäänyt suomalaisessa keskustelussa kriittisistä raaka-aineista vähäiselle huomiolle. Erityisesti Kazakstanista, mutta myös Uzbekistanista, Kirgistanista, Tadžikistanista ja Turkmenistanista, kuitenkin löytyy merkittävä osuus maailman kriittisten raaka-aineiden varannoista.

Joidenkin kriittisten raaka-aineiden tuottajana Keski-Aasian viisi entistä neuvostotasavaltaa ovat maailman kärkikastia: Kazakstan on esimerkiksi maailman toiseksi merkittävin kromin ja Uzbekistan maailman kahdeksanneksi merkittävin telluriumin tuottaja.

Keski-Aasia tarjoaa mielenkiintoisen tapauksen kriittisten raaka-aineiden geopolitisoitumisen tarkasteluun. Sekä ulkomaiset poliittiset että kaupalliset toimijat ovat viime vuosina aktivoituneet alueen kriittisten raaka-aineiden kentällä.

Yhdysvallat käynnisti presidentti Joe Bidenin kaudella C5+1-vuoropuhelun Keski-Aasian valtioiden kanssa. Kriittiset raaka-aineet ovat vuoropuhelun ytimessä. Retoriikka korostaa taloudellisen yhteistyön syventämistä, vihreän siirtymän edistämistä ja Keski-Aasian maiden roolin vahvistamista kriittisten raaka-aineiden globaaleissa toimitusketjuissa.

Kriittisten raaka-aineiden on arveltu korostavan Keski-Aasian asemaa myös Trumpin hallinnon ulkopolitiikassa.

Yhteistyötä motivoi Yhdysvaltain pyrkimys sekä irrottautua arvoketjujen Kiina-riippuvuudesta että vaikeuttaa kiinalaisten yritysten mahdollisuutta monipuolistaa omia ketjujaan. Kriittisten raaka-aineiden on arveltu korostavan Keski-Aasian asemaa myös Trumpin hallinnon ulkopolitiikassa.

Geopolitisoitumisesta kertoo myös se, että kriittisten raaka-aineiden tutkimusta, louhintaa ja jalostusta hahmotetaan areenana, jolla Yhdysvallat pääsee haastamaan Kiinan ja Venäjän vaikutusvaltaa Keski-Aasiassa. Kriittisten raaka-aineiden ympärille rakentuvat kumppanuudet nähdään mahdollisuutena vahvistaa moninapaisuutta alueella.

Kiinan asemaa keskeisenä taloudellisena toimijana alueella ja huomattavana investoijana sen kaivossektorilla ei kuitenkaan ole helppoa horjuttaa. Valtaosa Keski-Aasian luonnonvaraviennistä suuntautuu edelleen maantieteellisesti läheisiin kauppakumppaneihin, Venäjälle ja Kiinaan. Kiinan asemasta kertoo myös se, että kiinalaiset yritykset ovat aloittaneet Keski-Aasian maissa sähköautojen valmistuksen ja kiinalaisvalmisteisten sähköautojen myynti kasvaa. Tämän seurauksena jotkut ovat luonnehtineet Kiinaa alueen “sähköautohegemoniksi”.

EU:n kriittisten raaka-aineiden politiikka Keski-Aasiassa

EU on aiemmin pyrkinyt korostamaan, että se ei ole Keski-Aasiassa geopoliittinen toimija. Kriittisten raaka-aineiden politiikkaa tarkasteltaessa unionin geopoliittiset kasvot kuitenkin piirtyvät selvästi esiin. Myös EU:n Keski-Aasian politiikkaa motivoi riippuvuuksien vähentäminen yksittäisistä unionin ulkopuolisista kriittisten raaka-aineiden toimittajista, etenkin Kiinasta. EU:n geopoliittisella toiminnalla on normatiivinen sävy: se pyrkii lisäämään vaikutusvaltaansa Keski-Aasiassa korostamalla, että se – toisin kuin muut toimijat – on sitoutunut vastuulliseen toimintaan kriittisten raaka-aineiden arvoketjuissa.

EU:n tarvitsemista kriittisistä raaka-aineista fosforista 65 prosenttia ja titaanista 35 prosenttia tuodaan jo tällä hetkellä Kazakstanista. Ei siis ole yllättävää, että se solmi Keski-Aasian valtioista ensimmäisenä strategisen kumppanuuden EU:n kanssa vuonna 2022. Strateginen kumppanuus Uzbekistanin ja EU:n välillä lanseerattiin viime vuonna, ja EU:n ja Kirgistanin tuoreessa tehostetussa kumppanuus- ja yhteistyösopimuksessa (EPCA) yhteistyö kriittisten raaka-aineiden saralla nostetaan erikseen esiin.

Geopolitisoituminen uhkaa oikeudenmukaista siirtymää

Vaikka kriittisten raaka-aineiden geopolitisoituminen saattaa vaikuttaa väistämättömältä vastaukselta maailmanpolitiikan muutoksiin, on tärkeää tarkastella sitä ja sen seurauksia kriittisesti. Ilmastokriisi on edelleen keskeisin uhka, jonka torjuminen edellyttää uusia yhteistyön muotoja kilpailun sijaan.

Geopolitisoituminen saattaa myös korostaa tarvetta varmistaa näiden vihreän siirtymän kannalta välttämättömien resurssien saatavuutta “keinolla millä hyvänsä”. Tällaisessa kisassa kaivannaisten arvoketjuihin usein liittyvät ihmisoikeus- ja ympäristörikkomukset jäävät helposti vähälle huomiolle. Keski-Aasian maiden autoritaarisuus ja siitä kumpuava korkean tason korruptio, heikko ympäristöpolitiikka ja ihmisoikeusloukkaukset eivät ole olleet este yhteistyölle aiemminkaan.

EU on korostanut kumppanuuksissaan kriittisten raaka-aineiden tuotantoketjujen ekologisia ja yhteiskunnallisia kestävyysstandardeja. Vastuullisuuden sabotoinnin ja korruptiota ruokkivien käytäntöjen riski on kuitenkin merkittävä sekä globaalien arvoketjujen että autoritäärisesti hallittujen valtioiden kontekstissa.

Kansalaisjärjestöt ovat jo ilmaisseet huolensa siitä, että EU:n ja Kazakstanin kriittisiä raaka-aineita koskevaa yhteisymmärryspöytäkirjaa ei ole valmisteltu läpinäkyvästi. Siihen ei myöskään sisälly uskottavia keinoja varmistaa raaka-aineiden louhinnasta saatavien tulojen oikeudenmukainen jakautuminen yhteiskunnassa. Alueella on kriittinen tarve ympäristö- ja ihmisoikeuksien puolustamiselle.

Paikallisyhteisöt kantavat siirtymän ympäristö- ja yhteiskunnalliset kustannukset. Hyödyt ja voitot kasautuvat pääosin kotimaisille eliiteille ja globaalin pohjoisen toimijoille.

EU:n ja Keski-Aasian välinen vuoropuhelu kehittyy kuitenkin suuntaan, jossa kansalaisyhteiskunnan osallistumiselle voi jäädä vain vähän tilaa. Myös Yhdysvaltojen tuki kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen ja demokratisoitumiseen tähtäävälle toiminnalle on vähenemässä.

Keski-Aasian valtiot ovat maailman resurssiriippuvaisimpien joukossa. Kriittisten raaka-aineiden geopolitisoituminen uuskolonialistisessa hengessä voi syventää maailmantalouden riippuvuuden rakenteita ja peittää alleen aiemmat huolet alueen valtioista resurssikirouksen uhreina. Tällä viitataan paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa luonnonvararikkaus johtaa taloudellisiin, yhteiskunnallisiin ja ympäristöongelmiin.

Kuten fossiilitalous, ilman kestäviä kumppanuuksia myös vihreä siirtymä toteutuu resurssiriippuvaisten valtioiden kustannuksella. Huoli on tunnistettu keskiaasialaisten valtioiden kehitysstrategioissa. Niissä käsitellään vihreää siirtymää, hiilidioksidipäästöjen vähentämistä ja kaivannaisten jalostusasteen kohottamista. Esimerkin tästä tarjoaa Kazakstanin presidentti Kasym-Žomart Tokajevin puhe, jossa hän luonnehtii harvinaisia maametalleja uudeksi öljyksi ja peräänkuuluttaa investointeja ei ainoastaan niiden louhintaan vaan myös jalostukseen.

Kriittiset raaka-aineet tulee ymmärtää suurvaltapelin sijaan Keski-Aasian valtioiden suvereniteetin ja toimijuuden areenana. Samalla on tärkeää huomata, että vaikka alueen poliitikot väittävät edistävänsä vihreää siirtymää, suuri osa tästä puheesta on julistuksenomaista. Kivihiili palaa Keski-Aasiassa, eikä energiasiirtymässä ole otettu merkittäviä askeleita. Ilman yhteiskunnan kattavaa osallistumista vihreän talouden pelätään muodostuvan eliitin uudeksi tulonlähteeksi.

Kriittisten raaka-aineiden geopolitisoitumisen myötä tavoite globaalisti oikeudenmukaisesta vihreästä siirtymästä uhkaa karata kauemmas. Paikallisyhteisöt kantavat siirtymän ympäristö- ja yhteiskunnalliset kustannukset. Hyödyt ja voitot kasautuvat pääosin kotimaisille eliiteille ja globaalin pohjoisen toimijoille. Nämä huolenaiheet heijastuvat omalla tavallaan myös muihin maihin, joiden maaperässä on kriittisiä raaka-aineita – esimerkiksi Ukrainaan ja Suomeen.

YTT Anni Kangas on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopiston Johtamisen ja talouden tiedekunnassa

VTT Kristiina Silvan on tutkijatohtori Ulkopoliittisen instituutin Venäjä, EU:n itäinen naapuruus ja Euraasia -tutkimusohjelmassa

PhD Asel Doolotkeldieva on vieraileva tutkija George Washington -yliopistossa Yhdysvalloissa

Artikkelin kuvituskuva: Dominik Vanyi / Unsplash

Julkaisu Kriittiset raaka-aineet geopolitisoituvat Keski-Aasiassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälinen politiikka on varautumista uhkiin, mutta kovin usein myös spekulointia, uhkien vähättelyä sekä niiden maalaamista. Kun kysymyksessä ovat marraskuun alusta 2021 kärjistyneet tapahtumat Puolan ja Valko-Venäjän rajalla, taustalla kummittelee myös vuoden 2015 ”pakolaiskriisi”, joka on jäänyt elämään vahvasti poliittiseen muistiin.

Historialliset rinnastukset ovat hyvin tyypillisiä historian käytön muotoja, mutta väitämme, että niihin liittyy myös ongelmia. Esimerkiksi Thukydideen Peloponnesolaissodan klassista poliittista realismia ja liberalismia luotaavaa Melos-dialogia on usein käytetty kansainvälisen politiikan turvallisuusdilemman toistuvuuden perusteluun ajasta riippumatta. Kriitikot ovat jopa arvioineet, että kansainvälisen politiikan valtavirtatutkimus on takertunut ajatukseen kansainvälisten suhteiden toistuvuudesta, ajattomuudesta ja syklisyydestä.

Historialliset rinnastukset ovat hyvin tyypillisiä historian käytön muotoja, mutta väitämme, että niihin liittyy myös ongelmia.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että asioita muistamaton olisi pakotettu toistamaan samat virheet. Sen sijaan viisas politiikka purkaa ja pilkkoo historialliset rinnastukset kysymällä, miten samaltakin näyttävä tilanne eroaa aiemmasta.

Tässä artikkelissa tarkastelemme Valko-Venäjän hybridihyökkäyksenä tunnettua tapahtumasarjaa ja suhteutamme sen vuoden 2015 tapahtumiin. Aluksi tarkastelemme, mitä Euroopan unionin ja Valko-Venäjän konfliktista tiedetään nyt ja sen jälkeen pohdimme sille sekä sopivaa vertailukohdetta että toimijoita.

Nykyisen rajakriisin taustaa

Vuonna 2016 Valko-Venäjän ja Euroopan unionin suhteet olivat lämpenemässä. Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka vapautti maan viimeiset poliittiset vangit, ja EU:n neuvosto poisti helmikuussa suurimman osan Valko-Venäjää koskevista pakotteista. Vaikka syksyn parlamenttivaalit olivat räikeän vilpilliset, EU:ssa arvostettiin Lukašenkan hallinnon vakautta ja presidentin pyrkimystä ottaa etäisyyttä liittolaisestaan Venäjästä, joka oli juuri vallannut Krimin ja kävi sotaa Itä-Ukrainassa.

Lokakuussa 2016 EU solmi Valko-Venäjän kanssa liikkuvuuskumppanuuden, joita EU on solminut naapurimaidensa kanssa muuttoliikkeen hallitsemiseksi. EU:n muuttoliike-, sisä- ja kansalaisasioista vastaava komissaari Dimitris Avramopoulos luonnehti kumppanuutta tärkeäksi askeleeksi EU:n ja Valko-Venäjän välisen yhteistyön vahvistamisessa muuttoliike-, turvapaikka- ja rajahallinnon alalla korostaen kuinka tärkeää EU:n olisi tehdä yhteistyötä Valko-Venäjän kanssa.

Vaikka syksyn 2016 parlamenttivaalit olivat räikeän vilpilliset, EU:ssa arvostettiin Lukašenkan hallinnon vakautta ja presidentin pyrkimystä ottaa etäisyyttä liittolaisestaan Venäjästä, joka oli juuri vallannut Krimin ja kävi sotaa Itä-Ukrainassa.

EU-komissaari Avramopoulosin kommentti kertoo tilanteesta vuoden 2015 kriisin jälkeen: potentiaalinen ongelma ei ollut vain lähtö- tai määränpäämaissa, vaan myös EU:n rajanaapureissa ja niiden reaktioissa. EU:n alueelle oli tullut 1,26 miljoonaa turvapaikanhakijaa vuonna 2015, eli kyse oli siitä, miten unioni valmistautuisi vastaaviin liikkeisiin tulevaisuudessa.

Tilanteen moninaisuudesta kertoo jo se, että tällä aiemmalla tapahtumasarjalla on monta nimeä, kuten turvapaikka-, pakolais- siirtolais- tai maahanmuuttokriisi. Kokonaisuutena kysymys oli todennäköisesti Euroopan merkittävimmästä muuttoaallosta sitten toisen maailmansodan, sodanjälkeiset väestönsiirrot itäisessä Keski-Euroopassa mukaan luettuina.

Kokonaisuutena kysymys oli todennäköisesti Euroopan merkittävimmästä muuttoaallosta sitten toisen maailmansodan, sodanjälkeiset väestönsiirrot itäisessä Keski-Euroopassa mukaan luettuina.

Suhtautuminen kriisiin jakoi sekä yksittäisiä EU-kansalaisia että valtioita, joista erityisesti Italia, Kreikka ja Unkari nousivat otsikoihin liikkuvuutta rajoittavien poliittisten toimien vuoksi. Lähtömaista tärkein oli sisällissotaan ajautunut Syyria jopa siinä määrin, että tutkimuksessa se määriteltiin Syyrian kriisiksi.

Suomeen turvapaikanhakijoita tuli vajaa 32 500 pääosin Ruotsin ja Pohjois-Suomen kautta. Oman sivujuonensa toivat 1756 maahantulijaa, jotka saapuivat Suomeen Venäjältä loka-helmikuussa 2015–2016, kun Venäjä höllensi hetkellisesti rajanylityksen vaatimuksia.

Rajapolitiikka kiristyksenä?

EU solmi Turkin kanssa kiireessä sopimuksen, joka vähensi maan läpi kulkevaa liikettä. Näin Euroopan rajoille saapuvien turvapaikanhakijoiden määrät saatiin romahtamaan. EU ei siis ratkaissut kriisiä sinällään, vaan ainoastaan osti itselleen lisäaikaa.

On hyvin mahdollista, että Turkin kanssa solmittu sopimus, joka paransi autoritaarisen presidentti Recep Erdoğanin asemaa Euroopan johtajien keskuudessa, toimi esikuvana Lukašenkan toimille.

Lukašenka pyrkii painostamaan EU:ta poistamaan maansa vastaiset pakotteet, jotka asetettiin vastauksena Valko-Venäjän vilpillisille presidentinvaaleille ja laajoille ihmisoikeusrikkomuksille. Kesäkuussa 2021 asetetut uusimmat pakotteet oppositioaktivisti Raman Pratasevitšin erittäin julkisesta pidätyksestä tulevat voimaan täysimittaisesti vasta ensi vuoden loppuun mennessä, ja niillä tulee olemaan kauaskantoisia vaikutuksia Valko-Venäjän taloudelle. Pakotteita oli asetettu jo tätä ennen, mutta niiden vaikutus oli henkilöpakotteina rajattu.

On hyvin mahdollista, että Turkin kanssa solmittu sopimus, joka paransi autoritaarisen presidentti Recep Erdoğanin asemaa Euroopan johtajien keskuudessa, toimi esikuvana Lukašenkan toimille.

Toinen aiempi esimerkki EU:n haastamisesta voidaan löytää yhä autoritaarisemman Unkarin toiminnasta, jonka hallitseva Fidesz-puolue ei vuonna 2015 yhtäältä noudattanut Dublinin sopimusta ja toisaalta rakennutti raja-aidan Serbian vastaiselle rajalleen. Tarkasteltaessa Viktor Orbánin ja Angela Merkelin reaktioita kriisin aikana esiin nousi kaksi erilaista toimintatapaa, joista edellinen painotti kansallista ja jälkimmäinen eurooppalaista toimintatapaa.

Unkarin johto halusi toimia yksin, syytti Brysseliä maahanmuuton suosimisesta ja sulki yksipuolisesti rajansa siirtolaisilta ja turvapaikan hakijoilta, ilmenee Heino Nyyssösen kirjoittamasta Unkaria käsittelevästä artikkelista Clarke Rountreen ja Jouni Tillin toimittamassa National Rhetorics in the Syrian Immigration Crisis (2019).

Euroopan itäraja hahmotetaan nyt Puolassa ja Liettuassa, mutta myös Suomessa vuoden 2015 tapahtumiin peilaten, haavoittuvana.

Unkari 2015 ja Puola 2021 ovat siinä mielessä verrattavissa, että kriisi tuli molemmille kuin tilauksesta helpottamaan kummankin juuri meneillään olevaa oikeusvaltiokiistaa EU:n kanssa.

Euroopan itäraja hahmotetaan nyt Puolassa ja Liettuassa, mutta myös Suomessa vuoden 2015 tapahtumiin peilaten, haavoittuvana. Vuonna 2015 sisäministerinä toiminut Petteri Orpo arvioi jälkikäteen, että Venäjä toimi organisoidusti ja hallitusti, kun Suomen Venäjän-vastainen raja alkoi vuotaa yllättäen vuoden 2015 lopulla. Pyrkimyksenä oli neuvotella poliittisia myönnytyksiä, joita Orpon mukaan Venäjä ei tuolloin kuitenkaan saavuttanut.

Välit viilenevät jälleen

Vain kuukausi ennen Valko-Venäjän elokuun 2020 presidentinvaaleja EU:n ja Valko-Venäjän välinen viisumihelpotussopimus ja takaisinottosopimus astuivat voimaan. Pienen särön rauhalliselle rajalle loivat vuoden 2016 jälkeen ainoastaan tsetseenipakolaiset, jotka pyrkivät säännöllisesti paikallisjunalla rajan yli Puolaan. Ihmisoikeusjärjestöt syyttivät Puolan rajaviranomaisia jo silloin siitä, että ne rikkoivat kansainvälistä pakolaissopimusta kieltäytyessään turvapaikkapyynnöistä ja kyyditsemällä pakolaiset takaisin Valko-Venäjän puolelle, mutta aihe ei noussut kiistakapulaksi koko EU:n tasolla.

Pakettimatkan ostaneille myönnettiin turistiviisumit ja heidät lennätettiin suoraan Minskiin.

Valko-Venäjän presidentinvaalien ja niitä seuranneiden ihmisoikeusrikkomusten jälkeen Valko-Venäjän ja EU:n lämmenneet välit viilenivät jälleen. Myös Valko-Venäjän rajalla kuohui, kun maa päätti sulkea maarajansa joulukuussa 2020. Päätös tulkittiin neuvostohenkisenä yrityksenä tukahduttaa maata ravistuttava protestiliike ja aivovuoto, jota hallinnon sorto oli kiihdyttänyt.

Lukašenkan hallinnon sortoa paenneille valkovenäläisille myönnettiin runsaasti turvapaikkoja Euroopasta, etenkin Liettuasta ja Puolasta. Vaikka Puola on ollut jo aiemmin kriittinen EU:n turvapaikkapolitiikkaan kohtaan, vähemmän tunnettua on, että Puolaan on saapunut joko opiskelemaan tai työskentelemään jopa miljoona tulijaa entisen Neuvostoliiton alueelta, lähinnä Ukrainasta. Tämä käy ilmi Jarosław Jańzakin kirjoittamasta Puolaa koskevasta artikkelista edellä mainitussa Rountreen ja Tillin toimittamassa kirjassa.

Lukašenka kutsui hallintonsa autoritaarisia toimia seuranneita, etenkin Pratasevitšin pidätyksen jälkeisiä EU:n pakotteita hybridihyökkäykseksi ja uhkasi päästävänsä ”huumeet ja siirtolaiset valloilleen” Euroopassa.

Saksalaisen Der Spiegel-lehden mukaan turvapaikanhakijoiden rekrytointi Irakissa alkoi heti toukokuussa 2021. Valko-Venäjän valtion omistama matkailuyritys Tsentrkurort alkoi markkinoida maassa pakettimatkoja, joiden tarkoituksena oli nostaa Valko-Venäjän profiilia turvallisena, nopeana ja helppona reittinä Eurooppaan. Pakettimatkan ostaneille myönnettiin turistiviisumit ja heidät lennätettiin suoraan Minskiin.

Puola ja Liettua etulinjassa

Valko-Venäjän viranomaiset ohjasivat turvapaikanhakijoita etenkin Liettuaan, joka syytti Valko-Venäjää laittomien rajanylitysten organisoimisesta. Liettua ja Latvia pyysivät Frontexilta tukea rajavalvontaan, johon vastattiin myöntävästi heinäkuun alussa.

Frontexin saapuminen rajalle ei kuitenkaan tarkoittanut turvapaikanhakijoiden toivottamista tervetulleiksi. Frontexin perusoikeusvalvoja syytti Liettuaa turvapaikanhakijoiden joukkopakkopalautuksista Valko-Venäjän puolelle, ja maan parlamentti hyväksyi kiireessä uuden lain, jonka perusteella maahan laittomasti tulleen siirtolaisen voi pidättää jopa kuuden kuukauden ajaksi. Käytännössä rajan ylittäneet suljettiin aidatuille telttaleireille ja heidän turvapaikkahakemuksensa evättiin. Marraskuun alussa uutisoitiin, että 4200 turvapaikkahakemuksesta vain kuudelle oli tarjottu turvapaikkaa.

Rajan ylittäneet suljettiin aidatuille telttaleireille ja heidän turvapaikkahakemuksensa evättiin.

Turvapaikanhakijoiden ilmestyessä Puolan vastaiselle rajalle Puola julisti raja-alueelle hätätilan syyskuun alussa. Hätätila esti myös kansalaisjärjestöjen ja median pääsyn rajalle. Toisin kuin Latvia ja Liettua, Puola toimi kuten Unkari vuonna 2015 eikä pyytänyt tukea Frontexilta.

Liettuan tavoin myös Puolassa kiirehdittiin lainmuutos vastauksena kriisiin. Uusi laki sallii turvapaikanhakijoiden välittömän käännyttämisen maan rajojen ulkopuolelle EU:n ja kansainvälisen pakolaissopimuksen vastaisesti.

Ihmisoikeusjärjestöt sekä YK arvostelivat Puolaa Valko-Venäjän ja Puolan väliselle rajalle loukkuun jääneiden ihmisten jättämisestä oman onnensa nojaan. Jopa Puolan konservatiivisen katolisen kirkon johto vetosi maan hallitukseen, jotta turvapaikanhakijoita kohdeltaisiin inhimillisesti. Turvapaikanhakijat ovat syyttäneet sekä Valko-Venäjän että Puolan hallituksen joukkoja siitä, että heitä työnnettiin kerta toisensa jälkeen rajan yli.

Jopa Puolan konservatiivisen katolisen kirkon johto vetosi maan hallitukseen, jotta turvapaikanhakijoita kohdeltaisiin inhimillisesti.

Toisin kuin Unkarin kohdalla vuonna 2015, EU on nyt ollut yhtenäisempi: sen sijaan, että EU olisi tuominnut Puolan toimet, se vahvisti Puolalla olevan oikeus rajojensa turvaamiseen. Kun Valko-Venäjä hylkäsi EU:n kanssa aiemmin solmitun takaisottosopimuksen, Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen arvioi Valko-Venäjän tavoitteena olevan horjuttaa Eurooppaa. Hybridihyökkäyksen syytös esitettiin nyt Euroopasta Valko-Venäjää vastaan.

Mitä seuraavaksi?

Vaikka EU ja jopa Valko-Venäjä itsekin ovat pyrkineet hidastamaan tulijoiden virtaa, sana avoimesta ovesta Eurooppaan on jo kirinyt.

Lukašenka on ilmaissut voivansa päättää kriisin, jos EU tunnustaa hänen hallintonsa sekä lopettaa talouspakotteet. EU vaikuttaa tällä hetkellä vastaavan Lukašenkan valtapoliittiseen neuvotteluun, jonka voisi myös rinnastaa kiristykseen, sekä viestimällä kiinnostuksesta myönnytyksiin että koventamalla pakotteita.

EU vaikuttaa tällä hetkellä vastaavan Lukašenkan valtapoliittiseen neuvotteluun sekä viestimällä kiinnostuksesta myönnytyksiin että koventamalla pakotteita.

Kriisiin aikana on myös spekuloitu sillä, missä määrin Venäjän presidentti Vladimir Putin on koko kriisin takana tai Lukashenka ja Putin osoittautuneet kriisin ”voittajiksi”. Vaikka Merkelin ja Lukashenkan keskustelujen lopputuloksesta ei ole kerrottu julkisuuteen, jonkinlainen sopimus näyttää olevan tekeillä, sillä Valko-Venäjä on siirtänyt osan turvapaikanhakijoista rajan läheisyydessä sijaitsevaan hätämajoitukseen ja jopa sallinut palautuslennot Irakiin.

Olisi kuitenkin ennenaikaista väittää kriisin olevan ohi. Valko-Venäjällä on edelleen arviolta jopa 10 000 turvapaikanhakijaa, mikä on kaukana vuoden 2015 lukemista, mutta ennennäkemätöntä Valko-Venäjällä. Puolan viranomaisten mukaan joka yö sadat turvapaikanhakijat yrittävät edelleen ylittää rajan Valko-Venäjän joukkojen avustuksella.

Historian tragediaa on siinä, että Valko-Venäjän reitti Eurooppaan esitettiin helppona ja turvallisena, ja matkaan lähti paljon erityisesti haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä. Viimeisin kuolonuhri olikin sikiö, joka menehtyi viimeisillään raskaana olleen naisen pyrkiessä rajan yli mitä ilmeisimmin tiistain vastaisena yönä.

Haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä käytetään valtapoliittisina pelinappuloina, eivätkä EU:n arvot näytä kestävän.

Traagista on myös se, että turvapaikanhakijat ovat Valko-Venäjällä täysin hallinnon armoilla, sillä maan poliittinen oppositio ja kansalaisyhteiskunta on kukistettu syksyn 2020 mielenosoituksien jälkimainingeissa, eivätkä ihmiset uskalla auttaa maahan saapuneita rangaistuksen pelossa.

Nykyinen kriisi kuvaa hätkähdyttävästi, kuinka rajapolitiikka on onnistunut kaappaamaan niin poliittisen mielikuvituksen kuin julkisen keskustelummekin. Haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä käytetään valtapoliittisina pelinappuloina, eivätkä EU:n arvot näytä kestävän. Historian klassikoiden mukaan maailmanhistorian tapahtumat monesti toistuvat farssina, mutta tilannetta Puolan, Liettuan ja Valko-Venäjän rajalla on vaikea nähdä nyt minään muuna kuin tragediana.

Kristiina Silvan on tutkija Ulkopoliittisen instituution Venäjä ja EU:n itäinen naapurusto -ohjelmassa ja poliittisen historian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tutkii autoritääristä hallintoa ja yhteiskunnallisia liikkeitä entisen Neuvostoliiton alueella.

YTT, dosentti Heino Nyyssönen on politiikan tutkija ja Turun yliopiston valtio-opin yliopistonlehtori. Hänen tutkimuksiinsa kuuluvat muun muassa sekä kansainvälinen politiikka että historian käyttö erityisesti itäisessä Euroopassa.

Silvan, Kristiina ja Nyyssönen, Heino 2021. ”Vuoden 2015 ”pakolaiskriisistä” vuoden 2021 ”hybridihyökkäykseen”” Politiikasta, 26.11.2021, https://politiikasta.fi/vuoden-2015-pakolaiskriisista-vuoden-2021-hybridihyokkaykseen

Julkaisu Vuoden 2015 ”pakolaiskriisistä” vuoden 2021 ”hybridihyökkäykseen” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, sen alueelle syntyi viisitoista itsenäistä valtiota. Tällä ”entisen Neuvostoliiton alueella”, kuten se edelleen tunnetaan, on puhjennut viimeisen vuoden aikana poikkeuksellisen monta kuolonuhreja vaatinutta konfliktia sekä maiden välillä että niiden sisällä. Suomessa uutiskynnyksen ylittivät ainakin Vuoristo-Karabahin toinen sota Armenian ja Azerbaidžanin välillä kesällä 2020, Valko-Venäjän kansannousu syksyllä 2020, sekä Itä-Ukrainan sodan kiihtyminen keväällä 2021.

Neuvostomenneisyys nykykonfliktien tulkinnan pohjana

Entisen Neuvostoliiton alueen konflikteja luonnehditaan yleensä joko ”etnisiksi” tai ”poliittisiksi”, joilla on taipumista ”jäätyä” eli tyyntyä ilman, että sen aiheuttanutta ristiriitaa on ratkaistu, mikä luo pohjaa selkkauksien uusiutumiselle. Taustastaan riippumatta konfliktit esitetään tavalla tai toisella joko neuvostoaikaisen politiikan tai Neuvostoliiton hajoamisen seurauksina.

Esimerkiksi kahden entisen neuvostotasavallan välinen ”etninen” rajakonflikti tulkitaan tyypillisesti neuvostoaikana hallinnollisista syistä tarkoituksella ”väärin” vedettyjen rajojen seuraukseksi. Tämän avulla selitetään rajakonflikteja Vuoristo-Karabahissa, Itä-Ukrainassa ja Keski-Aasian Ferganan laaksossa. Tulkinnan mukaan jompikumpi tai kumpikaan selkkauksen osapuolista ei Neuvostoliiton romahdettua hyväksynyt ”väärin” vedettyjä rajoja ja on pyrkinyt muuttamaan niitä voimakeinoin.

Kahden entisen neuvostotasavallan välinen ”etninen” rajakonflikti tulkitaan tyypillisesti neuvostoaikana hallinnollisista syistä tarkoituksella ”väärin” vedettyjen rajojen seuraukseksi.

Jos ”etnisten” konfliktien taustalla uskotaan vaikuttavan neuvostoaikainen rajahallinto- ja kansallisuuspolitiikka ja Neuvostoliiton ennalta-arvaamaton romahtaminen vuonna 1991, joka muutti rajat valtionsisäisistä valtioiden välisiksi, niin ”poliittisia” konflikteja selitetään neuvostoaikaisen autoritaarisen hallinnon ja Venäjä-johtoisen neuvostoimperiumin seurauksina.

Asema ”entisenä neuvostotasavaltana” esitetään selittävänä tekijänä esimerkiksi maan epädemokraattiselle hallintojärjestelmälle tai sen erityssuhteelle Venäjää kohtaan. Nämä selitysmallit ovat olleet aktiivisesti käytössä Valko-Venäjän kansannousun ja sen epäonnistumisen tulkinnoissa.

Asema ”entisenä neuvostotasavaltana” esitetään selittävänä tekijänä esimerkiksi maan epädemokraattiselle hallintojärjestelmälle tai sen erityssuhteelle Venäjää kohtaan.

Termiä ”entinen neuvostotasavalta” viljellään ahkerasti sekä arkipäivän uutisoinnissa että tieteellisissä tutkimuksissa vielä kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ehkä juuri siksi, että se sekä auttaa lukijaa sijoittamaan kyseisen valtion kartalle että selittää, minkälaisesta valtiosta on kyse.

Jos viittaisimme Ukrainaan, Moldovaan tai Valko-Venäjään ”eurooppalaisina kansallisvaltioina”, aiheuttaisimme keskustelukumppanissamme hämmennystä tai jopa vastustusta.

Neuvostoperintöön nojaavien selitysmallien suosio perustuu varmasti myös niiden osuvuuteen. Yllä mainittuja, viimeaikaisia konflikteja ja niiden syitä on mahdoton ymmärtää tuntematta niihin osallisina olevien maiden historiaa.

Vai onko?

Yleinen konfliktintutkimus tarjoaa raikkaita tulkintoja

Miten entisen Neuvostoliiton alueella puhkeavia konflikteja tulkittaisiin, jos emme tuntisi niiden lähihistoriaa tai jos se olisi mielestämme nykyhetken kannalta merkityksetöntä? Kyseinen ajatusleikki kannattaa, jotta emme ottaisi Neuvostoliiton ja sen hajoamisen perintöön perustuvia ”neuvostojatkuvuuteen” pohjaavia selitysmalleja itsestäänselvyytenä ja korostaisi niitä liikaa.

Kolmekymmentä vuotta on nykyajan globaalissa maailmassa pitkä aika, ja konfliktintutkimus hyödyntää kymmeniä selitysmalleja, jotka eivät ole sidottuja mihinkään tiettyyn maanosaan.

Ilmastonmuutos ja siitä aiheutuva resurssipula, mediakentän pirstaloituminen ja sosiaalisen median vaikutusvallan lisääntyminen sekä yhteiskunnallinen polarisaatio ovat maailmanlaajuisia trendejä, jotka vaikuttavat entisen Neuvostoliiton alueella siinä missä muuallakin. Esimerkiksi sateiden vähenemisen on tulkittu vaikuttaneen Kirgisian ja Tadžikistanin välillä puhjenneen ”etnisen” rajakonfliktin taustalla.

Miten entisen Neuvostoliiton alueella puhkeavia konflikteja tulkittaisiin, jos emme tuntisi niiden lähihistoriaa tai jos se olisi mielestämme nykyhetken kannalta merkityksetöntä?

Tiedämme myös, että kansainvälisen järjestelmän muutos yksinapaisuudesta kohti moninapaisuutta heikentää vanhoja ja luo uusia liittolaisuussuhteita, jotka vaikuttavat konfliktitilanteessa. On perusteltua olettaa, ettei Azerbaidžan olisi lähtenyt valloittamaan Vuoristo-Karabahin alueita ilman Turkin pitkäaikaista sotilaallista tukea.

Konfliktien syyt kumpuavat myös maiden sisältä. Kaikki entisen Neuvostoliiton alueen maat ovat nuoria kansallisvaltioita, joille on tyypillistä kansakunnan rakentamisen ja yhtenäisen identiteetin muodostamisen politiikka. Maiden johto tukee – joskus hyvinkin voimallisesti – kansallisuusaatetta ja luo rajanvetoja ”muihin”, yleensä naapurikansoihin.

Autoritaarisesti johdetuissa maissa kontrasti korruptoituneen valtaeliitin rikkauksien ja tavallisten kansalaisten köyhyyden välillä luo jännitteen, jolla on oma osansa sisäpoliittisten konfliktien puhkeamisessa.

Kansallisuusaate on vahvoilla entisen Neuvostoliiton alueella valtioiden lyhyen itsenäisyysajan lisäksi myös siksi, että se toimii vallan oikeutuksen strategiana autoritaarisesti johdetuissa maissa, joiden talouskasvu on tyrehtynyt. Laaja-alainen autoritaarisen politiikan tutkimuskirjallisuus selittää näitä konfliktien sytykkeinä toimivia mekanismeja ja sitä, miksi vuoden 2020 ”poliittiset” kriisit sekä Valko-Venäjällä että Kirgisiassa puhkesivat juuri vilpillisten vaalien yhteydessä.

Autoritaarisesti johdetuissa maissa kontrasti korruptoituneen valtaeliitin rikkauksien ja tavallisten kansalaisten köyhyyden välillä luo jännitteen, jolla on oma osansa sisäpoliittisten konfliktien puhkeamisessa. ”Puolidemokraattisissa” Ukrainassa ja Kirgisiassa on kummassakin nähty kaksi vallankumousta, joiden yksi liikkeellepanevista voimista oli kansalaisten tyytymättömyys valtaapitävien korruptioon.

Kohti tasapainoisempia selitysmalleja

Kuten esimerkit antavat ymmärtää, entisen Neuvostoliiton alueen konflikteja voi lähestyä ja tulkita eri näkökulmista.

Olisiko aika alkaa suhtautua Neuvostoliiton perinnön selitysmalliin vain yhtenä monista vaihtoehdoista, joilla entisen Neuvostoliiton alueen konflikteja voi tulkita?

Neuvostoliiton perintöä korostavilla argumenteilla on edelleen paikkansa alueen konfliktien tutkimuksessa, etenkin osana muita selityksiä. Alueen maiden rajoihin liittyvissä konflikteissa ymmärrys neuvostoajan politiikasta auttaa ymmärtämään sitä, miksi rajat menevät juuri siellä, missä ne menevät ja sitä, millaisia etnisiä vähemmistöjä elää milläkin alueella.

Neuvostomenneisyyttä korostavat tulkinnat eivät kuitenkaan enää pysty selittämään sitä, mikä toimii rajakonfliktien sytykkeenä nykypäivänä, kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Kristiina Silvan on tutkija Ulkopoliittisen instituution Venäjä ja EU:n itäinen naapurusto -ohjelmassa ja poliittisen historian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tutkii autoritääristä hallintoa ja yhteiskunnallisia liikkeitä entisen Neuvostoliiton alueella.

Julkaisu Entisen Neuvostoliiton alueen konfliktien analysointi kaipaa uusia näkökulmia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aamulla 9. toukokuuta 1945 Stalin julisti neuvostokansan voittaneen natsi-Saksaa vastaan käydyn ”suuren isänmaallisen sodan”. Tämän kunniaksi Venäjällä vietetään vuosittain toukokuun 9. päivä voitonpäivän juhlaa, jonka kunniaksi järjestetään mitä erilaisempaa ohjelmaa aina sotilasparaateista ilotulitukseen.

Voitonpäivä mielletään nyky-Venäjän merkittävimmäksi valtiolliseksi juhlapäiväksi. Miten voitonpäivää vietettiin tänä vuonna pääkaupunki Moskovassa?

Taustaa: Voitonpäivä nyky-Venäjän kontekstissa

Toisella maailmansodalla on tärkeä rooli Venäjän kansallisessa identiteetissä. Yksi Vladimir Putinin merkittävimmistä tavoitteista aina 2000-luvulta lähtien on ollut kansallisen ylpeydentunteen kohottaminen.

Historiapolitiikan alueella kansallinen ylpeys liitetään ennen kaikkea natsi-Saksan nujertamiseen, jonka myötä Venäjä virallisen tarinan mukaan pelasti koko maailman. On myös huomattavaa, että venäläisessä historiakuvassa toisen maailmansodan alkuvuodet, joihin liittyy talvisodan ohella Baltian ja Itä-Puolan miehitys, on rajattu virallisen sotatarinan ulkopuolelle. Venäläisten ”suuri isänmaallinen sota” alkoikin vasta kesällä 1941.

Voitosta ja voitonpäivästä on tullut venäläisen propagandakoneiston keskipiste.

Kun ilmapiiri 2010-luvulla on kiristynyt sekä kansainvälisellä tasolla että Venäjän sisällä, voitosta ja voitonpäivästä on tullut venäläisen propagandakoneiston keskipiste, jonka merkitys kasvoi Ukrainan kriisin myötä ennennäkemättömälle tasolle.

Shaun Walker, The Guardianin pitkäaikainen Moskovan-kirjeenvaihtaja, on käsitellyt aihetta laajasti tuoreessa kirjassaan The Long Hangover. Nykypäivän epävakaassa poliittisessa tilanteessa, jossa vallan oikeutus on hataralla pohjalla, kansan tuen ja lojaaliuden julkinen ja mahtipontinen esittäminen nykyiselle valtiojohdolle on äärimmäisen tärkeää.

”Pelkkä” vapaapäivä

Symbolisesta painolastistaan huolimatta monille moskovalaisille voitonpäivä on vain yksi vapaapäivä muiden joukossa. Aamulla voi nukkua pitkään ja päivällä käydä kävelyllä tai vaikkapa teatterissa.

Voitonpäivää voi juhlistaa myös kotona perheen kanssa katsomalla televisiosta voitonpäivän ohjelmaa, johon kuuluu olennaisena osana paitsi aamun sotilasparaatin suora lähetys myös neuvostoaikaisia klassikkosotaelokuvia.

Läheskään kaikille venäläisille voitonpäivä ei ole valtava kollektiivisen hurmoksen juhlapäivä, miksi se toisinaan kuvataan.

Yllättävän moni paikallisista tuttavistani totesi ainoan suunnitelmansa olevan väentungoksen ja valtion tarjoaman virallisen ohjelman välttämisen. Tämä kielii siitä, että läheskään kaikille venäläisille voitonpäivä ei ole valtava kollektiivisen hurmoksen juhlapäivä, miksi se toisinaan kuvataan. Huonetoverini esimerkiksi päätti käyttää ylimääräisen vapaapäivän hyväkseen ja lähti rantalomalle Turkkiin.

Sotilasparaati harvoille ja valituille

Punaisella torilla voitonpäivän aamuna järjestettävä sotilasparaati on kuulunut juhlapäivän ohjelmistoon neuvostoajoista lähtien. Sotilasparaatin mahtipontisuus on kasvanut tasaisesti 2000-luvun alusta lähtien.

Paraati ei kuitenkaan ole tarkoitettu laajalle yleisölle, joka voi seurata sitä suorana lähetyksenä kotisohvaltaan, vaan se on harvoille ja valituille järjestetty juhla, johon kutsutaan toisen maailmansodan veteraaneja, valtion tärkeimpiä toimijoita sekä ulkomaalaisia valtionpäämiehiä.

Armeijalle paraati on tärkeä näytön paikka, jota varten harjoitellaan kuukausia. Paraatista kiinnostuneet pääkaupunkilaiset ottavatkin etukäteen selville, milloin paraatin kenraaliharjoitus järjestetään.

Kenraaliharjoitus on yleensä myöhään illalla muutama päivä ennen voitonpäivää, jolloin kaupunkilaiset tulevat punaiselle torille seuraamaan sotilaiden marssia ja tankkien vyörymistä. Eräs tuttavani totesi yllättäen, että hänen mielestään voitonpäivän suurin hyöty on nimenomaan siinä, että se pakottaa armeijan harjoittelemaan järjestäytymistä.

Kuolemattoman rykmentin marssi

Vuonna 2012 sai alkunsa uudenlainen voitonpäivän perinne, joka on sittemmin noussut yhdeksi päivän näkyvimmistä symboleista. Tuolloin Tomskin kaupungissa Siperiassa ryhmä kansalaisaktivisteja järjesti ”kuolemattoman rykmentin marssin”.

Marssiin osallistujat kantoivat sodassa kuolleiden omaistensa kuvia. Tarkoituksena oli kunnioittaa sotaan osallistuneiden kärsimystä. Marssi oli suuri menestys, ja seuraavina vuosina se järjestettiin sekä monessa venäläiskaupungissa että ulkomailla.

Valtiolliset toimijat ottivat tapahtuman järjestämisen kansalaisliikkeeltä omaan haltuunsa, sillä se tukee täydellisesti nykyisten valtaapitävien pyrkimystä antaa toisen maailmansodan muisto perinnöksi niille, joilla ei esimerkiksi isovanhempien kertomusten kautta ole selkeää henkilökohtaista yhteyttä sotaan. Presidentti Putin on ottanut osaa marssiin vuodesta 2015 lähtien.

Marssi tukee täydellisesti nykyisten valtaapitävien pyrkimystä antaa toisen maailmansodan muisto perinnöksi niille, joilla ei ole selkeää henkilökohtaista yhteyttä sotaan.

Kuolemattoman rykmentin marssiin osallistui tänä vuonna Moskovassa yli miljoona ihmistä, mikä on kaikkien aikojen ennätys. Marssiin sai osallistua kuka tahansa ilman ennakkoilmoittautumista, tosin järjestäjät pyysivät osanottajia tulemaan paikalle läheisensä – sananmukaisesti ”sankarinsa” – valokuvan tai siitä valmistetun kyltin kanssa.

Kyltin, johon painettiin läheisen nimen lisäksi tämän sotilasarvo ja tämän syntymä- ja kuolinvuodet, sai voitonpäivää edeltävinä viikkoina tilattua lähes jokaisesta pääkaupungin valokuvaus- ja tulostusliikkeestä noin kymmenen euron hintaan.

Osallistujana marssissa

Olin jo varhain päättänyt osallistua marssiin silkasta mielenkiinnosta, mutta yllätyksekseni seuralaisten löytäminen ei ollut niin helppoa kuin olin kuvitellut. Monet tuttavistani sanoivat suoraan, etteivät halua osallistua valtion propagandistiseen tapahtumaan.

Toiset totesivat, etteivät halunneet tuhlata taattua aurinkoista vapaapäivää yltiöpatrioottisessa ihmismassassa. Voitonpäivän aattona löysin kuitenkin Facebookin avulla kaksi tuttua, jotka lupautuivat lähtemään mukaan marssille.

Turvajärjestelyt olivat erittäin tiukat. Reitin varrella olevat metroasemat oli suljettu matkustajilta, liikenne ja jalankulkijat oli ohjattu muualle, ja reitin varrella partioivat poliisit ja yleisestä turvallisuudesta vastasivat erikoisjoukot. Jokaiselle marssiin osallistuvalle tehtiin lentokenttätyylinen turvatarkastus.

Marssin oli määrä alkaa vasta kolmelta iltapäivällä, mutta jo kahdelta muotokuvilla, Pyhän Yrjön oranssi-mustilla nauhoilla, lipuilla ja toisen maailmansodan aikaisilla sotilasasusteilla varustautunut ihmismassa liikkui määrätietoisesti Tverin valtakatua pitkin kohti punaista toria.

Marssilaiset kulkivat sotilasmusiikin pauhatessa kaiuttimista. Ihmiset innostuivat mukaan laulamaan. Kun ihmettelin, kuinka on mahdollista, että kaikki tuntevat laulujen sanat, 20-vuotias tuttavani kohautti harteitaan ja tokaisi: ”Olemme laulaneet samoja lauluja vuodesta toiseen lapsuudesta lähtien.”

Olin yllättynyt siitä, kuinka huomattavasti marssijat olivat panostaneet osallistumiseensa. Paikalla oli sekä nuoria että eläkeläisiä, myös lapsiperheitä. Lähes jokaisella osallistujalla oli kyltti tai kylttejä ja lisäksi lippuja, kukkia ja sotilashenkisiä asusteita.

Osa oli tehnyt itse muotokuvakylttinsä ja lisännyt siihen tarkan kuvauksen kuvan henkilön toimista sodan aikana. Joskus nämä tekstit karmivat selkäpiitä. Erään nuoren tytön kantaman muotokuvan takana luki kaunokirjoituksella: ”Minä kaaduin Rževin lähistöllä 5. lokakuuta 1942. Olin tuolloin 25-vuotias.”

Tunnelma marssilla oli aluksi innostunut ja jopa iloinen. Ihmiset olivat selkeästi tulleet paikalle juhlistamaan voittoa ja siihen osallistuneita eivätkä suremaan sodassa kärsineitä.

Reitin varrella tarjoiltiin perinteisesti soppatykeistä tattaripuuroa sianlihalla, ja sotilasasuiset harmonikansoittajat soittivat marssijoiden toivekappaleita. Tapahtumaan värvätyt vapaaehtoisnuoret jakelivat Pyhän Yrjön nauhoja, pullovettä ja tarroja.

Muutaman tunnin kuluttua tunnelma oli kuitenkin huomattavasti nuutuneempi. Väenpaljouden takia marssin kulku tyssäsi jatkuvasti, ja viimeisen kilometrin matkaan kului puolisentoista tuntia.

Oli kuitenkin symbolisesti tärkeää marssia koko matka Punaiselle torille asti, koska koko tapahtuman idea oli antaa mahdollisuus osallistua voitonpäivän marssiin niille sukulaisille, jotka olivat joko kaatuneet sodassa tai joilla ei muusta syystä ollut ollut mahdollisuutta ”toteuttaa unelmaansa” ja osallistua voitonpäivän juhlintaan.

Voitonpäivä: ilon juhla vai kärsimyksen muistelua?

Voitonpäivän ”oikeasta” hengestä käydään Venäjällä vuosittain keskustelua. Osa kansalaisista haluaa valtion tavoin korostaa toisen maailmansodan historiaa kunniakkaan voiton tarinana ja voitonpäivää ilon juhlana. Tällä hetkellä vähemmistössä ovat ne, joiden mielestä voitonpäivänä tulisi korostaa sodan aiheuttamaa kärsimystä ja sen kauheutta.

Virallisissa voitonpäivän tapahtumissa näkyi Moskovassa ainoastaan tarina ”suuresta voitosta”. Päivän huipentuma oli suuri ilotulitusten sarja, joka järjestettiin ympäri kaupunkia. Ne, joissa voitonpäivän virallinen tulkinta ei herätä vastakaikua, saavat viettää sitä epävirallisesti, julkisen tilan ulkopuolella.

MA Kristiina Silvan on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Voitonpäivän tunnelmia Moskovassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

 Kuluneen vuoden aikana sekä Venäjän että Valko-Venäjän hallinto on pönkittänyt autoritääristä otettaan. Vaikka kaduilla olisikin hiljaisempaa, kansalaisten tyytymättömyys ei välttämättä ole kadonnut mihinkään. Kun lisäksi luotettavaa tietoa kansan todellisista mielialoista on vaikea saada, kansan ja hallinnon välinen raja voi revetä ylittämättömäksi kuiluksi.

Venäjän ja Valko-Venäjän vuoden takaiset laajat mielenosoitukset eivät liittyneet suoraan toisiinsa, mutta niiden taustalla vaikutti välillisesti taloustilanteen heikentyminen. Venäjällä protestien kimmokkeena toimi oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin julkaisema Youtube-dokumentti pääministeri Dmitri Medvedevin korruptiosta.

Kansalaiset, joiden joukossa oli paljon alle 20-vuotiaita nuoria, virtasivat kaduille osoittamaan mieltään ympäri maata. Valtiojohto vastasi hajottamalla laittomaksi julistetut mielenilmaukset paikoin kovin ottein. Jopa alaikäisiä pidätettiin.

Korruptiosyytöksiin ei saatu tyhjentäviä vastauksia. Sen sijaan hallinnon edustajat epäilivät mielenosoittajien motiiveja. Protestien “laittomuuden” korostaminen – selitys, jonka Suomessakin jotkut nielaisivat – on härskiä, sillä nyky-Venäjällä kansalaisilla ja oppositiolla on yhä vähemmän laillisia (ja näkyviä) mahdollisuuksia osoittaa mieltään.

Valko-Venäjällä protestiaallon taustalla oli yli vuotta aikaisemmin kaikessa hiljaisuudessa säädetty “parasiittilaki”, joka velvoitti työttömät ja muut “yhteiskunnan siivellä elävät”, yhteensä lähes puoli miljoonaa kansalaista, maksamaan valtiolle runsaan 200 euron sakon. Maassa, jossa kuukausittainen keskipalkka kohoaa yli 300 euron ainoastaan pääkaupungissa, summa on merkittävä.

Mielenosoituksiin osallistuttiin satapäin ympäri Valko-Venäjää, mikä yllätti maata itsevaltiaan ottein johtavan presidentti Aljaksandr Lukašenkan hallituksen. Kun lain toimeenpanoa lykättiin ja mellakkapoliisit taltuttivat voimakeinoin opposition vuosittaisen mielenosoituksen maaliskuun 2017 lopussa, mielenosoitusten aalto laantui.

Valko-Venäjän vallanpitäjien haluttomuus ryhtyä vuoropuheluun mielenosoittajien kanssa ja mellakkapoliisien kovat otteet protestien aikana järkyttivät monia. Taloudellisen tilanteen heikkenemisestä kärsineet kansalaiset yllättyivät, kun yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta nousseet vaatimukset ohitettiin oman edun tavoitteluna tai pyrkimyksenä horjuttaa yhteiskuntarauhaa, mikä puolestaan leimattiin maan kansallisen edun vastaiseksi toiminnaksi.

Taloudellisen tilanteen heikkenemisestä kärsineet kansalaiset yllättyivät, kun yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta nousseet vaatimukset ohitettiin oman edun tavoitteluna tai pyrkimyksenä horjuttaa yhteiskuntarauhaa.

Venäjällä lähestyvät presidentinvaalit ovat pitäneet tunnelman sähköisenä. Viime kevään mielenosoitusten aallon jälkeen on nähty tasaisin väliajoin opposition yrityksiä nostattaa protestimielialaa, tosin osanotto on asteittain jäänyt vaisummaksi. Esimerkiksi tammikuun lopulla järjestettyyn mielenilmaukseen osallistuneet laskettiin sadoissa, ei enää tuhansissa, kuten vuosi sitten.

Valko-Venäjällä uusia yhteenottoja on odotettavissa opposition ja valtaapitävien välille viimeistään maaliskuussa, jolloin Valko-Venäjän kansantasavallan perustamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Oppositiolle tärkeää juhlapäivää ei juhlita valtion tasolla, koska virallisen historiantulkinnan mukaan Valko-Venäjän valtiolliset rakenteet syntyivät vasta neuvostoaikana.

Opposition tavassa korostaa tasavallan perustamisen merkitystä on piirteitä etnisestä nationalismista ja neuvostovastaisuudesta, jotka kumpikaan eivät sovi hallinnolle. Lisäksi oppositio pitää tunnuksenaan edelleen puna-valko-punaista lippua ja Pahonian vaakunaa, jotka Lukašenka vaihtoi neuvostohenkisempiin tunnuksiin pian valtaan nousunsa jälkeen.

Miten ennakoida tyytymättömyyttä?

Venäjän ja Valko-Venäjän kevään 2017 protesteja yhdisti se, että ne vaikuttivat tulleen yllätyksenä paitsi hallinnolle myös monille tilannetta ulkopuolelta seuraaville. Molemmissa maissa tutkitaan aika ajoin eri väestöryhmien valmiutta osoittaa mieltään, mutta mielipidemittaukset eivät ole heijastaneet kovin suurta muutosta.

Valko-Venäjän viimeisen riippumattoman mielipidemittauskeskuksen IISEPS:n selvityksissä vuodesta riippuen 15–23 prosenttia vastaajista on pitänyt mahdollisena osallistumistaan mielenosoitukseen silloin, kun taloudellinen tilanne heikentyy.

Protesteja yhdisti se, että ne vaikuttivat tulleen yllätyksenä paitsi hallinnolle myös monille tilannetta ulkopuolelta seuraaville.

Protestivalmius oli korkein vuonna 2010, jolloin talousahdingon kohdanneessa maassa Lukašenkaa vastustaneihin mielenosoituksiin osallistui tuhansia. Vuoden 2017 protestien ollessa huipussaan protestivalmiudestaan ilmoitti 18 prosenttia mittaukseen osallistuneista.

Venäjällä riippumaton tutkimuskeskus Levada mittaa säännöllisesti ihmisten valmiutta lähteä osoittamaan mieltään esimerkiksi elintason laskun vuoksi tai omien oikeuksiensa puolesta. Se myös kysyy vastaajien mielikuvia tällaisten protestien todennäköisyydestä.

Kevään suurten mielenosoitusten jälkeen henkilökohtaista protestivalmiutta kuvaava prosenttiosuus nousi kahdeksasta kolmeentoista. Myös valtiota lähellä toimiva tutkimuskeskus Vtsiom raportoi huhti-toukokuussa 2017 protestivalmiuden hetkellisesti nousseen, mutta sen jälkeen se laski 26 prosentista kuuteentoista.

Kumpikaan luvuista ei ollut juuri heilahtanut ennen vuoden 2017 maaliskuun suuria mielenosoituksia, joten sinänsä kyselyistä ei ole ennustamaan tulevaa. Hypoteettisiin kysymyksiin on myös äärimmäisen vaikea vastata. Mielipidetutkimukset eivät siis suoraan auta hallintoa arvioimaan tyytymättömyyttä.

Viime vuosina sekä Venäjällä että Valko-Venäjällä vallanpitäjät ovat itse ajaneet poliittisia mielialoja mittaavia tutkimuslaitoksia ahtaalle. IISEPS menetti vuonna 2014 oikeuden toimia Valko-Venäjällä. Heti protestien laannuttua valtion virallinen mielipidemittauslaitos kartoitti nuorison suhtautumista mielenosoituksiin ja maan laajempaan poliittiseen tilanteeseen, mutta tutkimusten tuloksista ei kerrota julkisuuteen.

Myös Venäjän Levada-keskus joutui hankaluuksiin. Osin ulkomaisen rahoituksen perusteella sitä vaadittiin vuonna 2016 rekisteröitymään ”ulkomaiseksi agentiksi” ja lisäämään maininta tästä statuksesta kaikkeen materiaaliinsa. Epäilyttävältä kalskahtava termi on omiaan nakertamaan vastaajien luottamusta kyselytutkimusta kohtaan, mikä taas vaikuttaa haitallisesti tutkimuksen laatuun.

Poliittisten mielialojen tutkiminen on melko nuori tieteenala, sillä Neuvostoliitossa tilastoilla osoitettiin todeksi se, mitä kulloinkin haluttiin.

Kummassakin maassa poliittisten mielialojen tutkiminen on melko nuori tieteenala, sillä Neuvostoliitossa tilastoilla osoitettiin todeksi se, mitä kulloinkin haluttiin. Kylmän sodan kontekstissa oman maan kansalaisten tyytyväisyyden osoittaminen oli tärkeää sekä kotimaiselle että ulkomaiselle yleisölle, mutta viestin saivat tutkijoiden sijaan kertoa valtiollisten tiedotusvälineiden propagandistit.

Nykyisten vallanpitäjien pyrkimykset hallita tutkimuskeskuksia ja toisaalta mediatilaa heikentävät myös heidän omia mahdollisuuksiaan saada luotettavaa tietoa yhteiskunnallisista mielialoista.

Vakaus ja järjestys vaakalaudalla

Venäjän ja Valko-Venäjän hallinto on pyrkinyt oikeuttamaan valtaansa sillä, että ne takaavat kansalaisille yhteiskunnallista vakautta, joka taas turvaa talouskasvua. Sekä Vladimir Putin että Lukašenka puhuvat toistuvasti laillisuuden, yhteiskunnallisen vakauden ja järjestyksen tärkeydestä. Kumpikin maalaa kauhukuvana Ukrainan Maidan-aukion kaltaisten mielenosoitusten eskaloitumista.

Siksi 2010-luvun laajat ja toistuvat mielenosoitukset olivat heille kuin hälytyskello. Niiden kohteena on sekä suorasti että epäsuorasti autoritäärinen valtiojärjestelmä ja sen ylläpitämä poliittinen eliitti.

Missä tahansa valtiojärjestelmässä elintason lasku synnyttää tyytymättömyyttä. Demokraattisissa maissa se purkautuu mielenosoitusten lisäksi juuri vaalien aikana, jolloin huonontuneesta taloustilanteesta vastuullisena pidetyn tahon kannatus kärsii.

Myös autoritäärisissä järjestelmissä vaalit tarjoavat tilaisuuden ilmaista tyytymättömyyttä. Vaikka ehdokasasettelu ei olisikaan reilu, vallanpitäjille on tärkeää saada aikaan tulos, joka näyttäisi antavan vahvan tuen politiikalle.

Venäjän talouskasvu oli vuonna 2017 palautunut jo lähes vuoden 2015 talouden romahdusta edeltävälle tasolle. Pahimmat pelot näyttivät jääneen toteutumatta. Ennen joulua Venäjän keskuspankin antama ilmoitus inflaation hiipumisesta otettiin hyvin vastaan, vaikka samaan aikaan välttämättömät rakenteelliset talousreformit ovat tekemättä ja hintojen nousu pysyy yhtenä suurimmista yksittäisistä kansalaisten huolenaiheista.

Suurin kritiikki on kohdistunut yleisen taloustilanteen sijaan poliittisen eliitin korruptioon

Mielenosoituksissa suurin kritiikki onkin kohdistunut yleisen taloustilanteen sijaan poliittisen eliitin korruptioon, jonka käsittelemistä Navalnyi on keväästä lähtien aktiivisesti jatkanut. Virkamiesten korruptio on helposti ymmärrettävä merkki poliittisen järjestelmän epätasa-arvoisuudesta, joka saa ihmiset osallistumaan mielenilmauksiin.

Valko-Venäjällä valtion taloudellinen ahdinko on pohjimmainen syy, joka voi epäsuorasti antaa aihetta yhteiskunnalliselle liikehdinnälle. Lukašenkan tavoite säilyttää täystyöllisyys hinnalla millä hyvänsä ei ole pitkällä aikavälillä kestävä.

Vaikka Venäjän anteliaisuus halvan öljyn ja edullisten lainojen muodossa poliittista lojaliteettia vastaan on säästänyt maan vararikolta, Lukašenka ei pystynyt lunastamaan lupaustaan keskipalkan noususta 500 dollariin.

Palkkataso nousi jonkin verran viime vuoden aikana, mutta inflaatio söi kasvun. Tuskalliseen taloustilanteeseen ei ole helppoja tai nopeita ratkaisuja. Lukašenka on viimeisimpänä keksintönään ryhtynyt puhumaan kryptovaluuttojen puolesta investointeja houkutellakseen.

Lukašenka ei halua toteuttaa paljon kaivattuja talousuudistuksia, koska ne mitä todennäköisimmin johtaisivat työttömyyden kasvuun. Toisaalta Venäjä on osoittautunut yhä haluttomammaksi paikkaamaan valtion alijäämäistä budjettia.

”Parasiittilain” kaltaiset yritykset rutistaa kansalaisista entistä enemmän veroja luultavasti lisääntyvät tulevaisuudessa. Ei ole ihme, että laittomiksi väitettyihin mielenosoituksiin osallistujat saavat muutaman päivän vankeusrangaistuksen lisäksi nykyisin myös maan tulotasoon nähden muhkean sakkolapun.

Uusia protesteja on pyritty ennaltaehkäisemään, mutta keinot näyttävät osin vaatimattomilta. Tästä on esimerkkinä Lukašenkan päätös jäädyttää mielenosoittajien kritisoiman parasiittilain toimeenpano vuodeksi ja tilata kansalaisten protestivalmiutta arvioiva tutkimus maan viralliselta mielipidemittausinstituutiolta.

Putin on pyrkinyt esiintymään koko kansan, myös urbaanin ja kansainvälisen nuorison, presidenttinä. Samaan aikaan Navalnyin hyllyttäminen on yhtä lailla esimerkki yrityksestä estää ongelmat ennen niiden kehittymistä mielenosoituksiksi.

Toisaalta hallinto on myös ”kitkenyt korruptiota” omalla tavallaan. Venäjän entinen talousministeri Aleksei Uljukajev sai ennen joulua lahjuksen vastaanottamisesta kahdeksan vuoden vankeustuomion. Oikeudenkäyntiä arvosteltiin laajasti muun muassa siksi, että lahjuksen väitetysti antanut presidenttiä lähellä oleva liikemies ei saapunut todistamaan asiassa.

Korruptio on poliittisena teemana kuitenkin vaikeasti hyödynnettävissä. Putin on parhaansa mukaan pysytellyt Uljukajevin ja muiden viime vuosina korruptiosta syytettyjen virkamiesten oikeusprosessien ulkopuolella.

Missä määrin Putinin ja Lukašenkan yritykset puhutella kannattajakuntaansa enää toimivat?

Kiinnostavaa onkin se, missä määrin Putinin ja Lukašenkan yritykset puhutella kannattajakuntaansa enää toimivat. Haluavatko kansalaiset kipeämmin muutosta, vai onko vakaus-puheessa yhä voimaa?

Carnegie-tutkimuskeskuksen tuoreen raportin mukaan suuri osa venäläisistä pitää uudistusten puutetta myönteisenä asiana, vaikka näkeekin, ettei maa voi kehittyä ilman niitä. Kirjoittajat toteavat, ettei uudistuspolitiikasta käydä Venäjällä minkäänlaista julkista keskustelua, mikä osaltaan selittää ihmisten hataria ja ristiriitaisia käsityksiä mahdollisesta muutoksesta.

Kun porkkanaa ei ole, jää vain keppi

Vallanpitäjillä ei kummassakaan maassa ole montaa vaihtoehtoa, kun mielenosoitukset puhkeavat. Heikossa taloustilanteessa poliittisia vastustajia ei voi lepytellä turvautumalla ”porkkanaan”, koska ylimääräistä rahaa esimerkiksi valtion työntekijöiden palkkojen nostamiseksi ei valtion kirstusta löydy.

Vallanpitäjien näkökulmasta ainoa toimiva ulospääsy tilanteesta on katkaista protestien aalto voimakeinoin. Lopulta vallanpitäjät voivat sanoa palauttaneensa järjestyksen, mutta epävakauden aiheuttaneista syistä ei ole silti päästy mihinkään. Hiljaisuus kaduilla ei ole merkki myöntymisestä, vaan pelosta ja kyllästymisestä.

Vallanpitäjien näkökulmasta ainoa toimiva ulospääsy tilanteesta on katkaista protestien aalto voimakeinoin.

Sekä Venäjällä että Valko-Venäjällä lähitulevaisuuden kuva vaikuttaa synkältä. On selvää, ettei valtiojohdon kyky vastata mielenosoitusten osoittamiin haasteisiin ole parantunut sitten kevään 2017. Protesteja pyritään ennaltaehkäisemään kansallisen turvallisuuden nimissä, ja niihin osallistuvia rangaistaan mustamaalaamalla tai sakottamalla.

Vaikka laaja yleisö suhtautuisi suopeasti mieltään osoittavien vaatimuksiin, estää rangaistuksen pelko monia lähtemästä itse mukaan. Hallinto taas ei halua suostua minkäänlaiseen keskusteluun mielenosoittajien kanssa, koska siitä saattaisi seurata enemmän ja yhä suurempia vaatimuksia.

Viimeisen vuoden kehityskulut ovat osoittaneet, että nykyinen hallinto Venäjällä tai Valko-Venäjällä ei halua tai osaa vastata kansalaisten vaatimuksiin muuten kuin voimalla tai vaikenemalla. Tämän seurauksena raja valtaapitävien ja kansalaisten välillä ei tule hälvenemään, vaan saattaa avautua entistä syvempänä kuiluna.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

Veera Laine toimii tutkijana Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa. Hän on myös poliittisen historian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. MA Kristiina Silvan on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Mitä tehdä, kun iskulauseet vaimenevat? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Rauhan ja ystävyyden festivaali

Maailman nuorisofestivaali tuli kylmän sodan aikana tunnetuksi Neuvostoliiton ja sosialistisen maailman tapahtumana, jonka viestinä oli – Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa myötäillen – rauhan ja ystävyyden edistäminen. Ensimmäinen nuorisofestivaali järjestettiin Prahassa vuonna 1947, jonka jälkeen se kiersi sosialistimaiden pääkaupunkeja, mutta piipahti myös Wienissä (1959) ja Helsingissä (1962).

Neuvostoliiton romahdettua nuorisofestivaalin painopiste siirtyi Itä-Euroopasta Latinalaisen Amerikan ja Afrikan kapitalismikriittisiin, vasemmistolaisiin nuorisojärjestöihin. Venäjä ei jatkanut festivaalin tukemista kylmän sodan jälkeen, ja siksi ilmoitus nuorisofestivaalin järjestämisestä yllätti.

Venäjä ei jatkanut festivaalin tukemista kylmän sodan jälkeen, ja siksi ilmoitus nuorisofestivaalin järjestämisestä yllätti.

Mihin Vladimir Putinin Venäjä pyrki isännöimällä kommunistifestivaaliksi leimatun ja vahvasti kylmään sotaan liittyneen tapahtuman? Oliko kyse yrityksestä toistaa historiaa vai kierrättää vanhaa ideaa tämän päivän hybridivaikuttamisen metodeilla päivitettynä?

Osa Putinin megatapahtumabuumia

Nuorisofestivaalin järjestämisestä uutisoitiin ensimmäisen kerran jo 2013, jolloin Putinin hallinto ilmoitti ryhtyvänsä hyödyntämään erilaisia kulttuurisia keinoja osana Venäjän ulkopolitiikkaa. Kansainvälinen nuorisofestivaali listattiin tuolloin yhdeksi välineeksi.

Nuorisofestivaali voidaan nähdä osana Putinin viime vuosien pyrkimystä vahvistaa Venäjän kansainvälistä asemaa ja imagoa erilaisia megatapahtumia järjestämällä. Festivaalin sijoittaminen vuoden 2014 talviolympialaisten näyttämölle Sotšiin istuu hyvin Putinin aluepoliittisiin tavoitteisiin. Sotši oli kuitenkin ennen kaikkea taloudellinen valinta, sillä talviolympialaisten jäljiltä siellä on runsaasti uutta infrastruktuuria.

Perinteinen festivaalimotto ”rauhan ja ystävyyden puolesta, imperialismia vastaan” oli vaihtunut muotoon ”we are the future” – me olemme (maailman) tulevaisuus.

Pohjimmiltaan tapahtuman idea toisti samaa kaavaa kuin aiemminkin. Ohjelmassa oli kulttuuria, yhteiskunnallisia keskusteluja, urheilua, politiikkaa ja viihdettä 2010-luvulle päivitettynä.

Perinteisten kansanmusiikin ja -tanssin sijaan festivaalilla esiintyivät venäläiset pop-tähdet, esimerkiksi Venäjää kahdesti Euroviisuissa edustanut Dima Bilan. Avajaisten vetonaulana esiintyi puolestaan yhdysvaltalainen OneRepublic. Perinteinen festivaalimotto ”rauhan ja ystävyyden puolesta, imperialismia vastaan” oli vaihtunut muotoon ”We are the future” – me olemme (maailman) tulevaisuus.

Aineksia menneisyydestä

Venäläisessä mediassa ja festivaalin virallisilla sivuilla annetun kuvan perusteella Sotšin festivaali nojasi monin tavoin menneisyyteen. Yhtäältä järjestäjät rakensivat globaalisti merkittävää nuorisotapahtumaa pitkälti samalla kaavalla kuin kylmän sodan vuosina. Toisaalta järjestäjät liittivät vuoden 2017 festivaalin neuvostomenneisyyteen korostamalla Moskovassa vuosina 1957 ja 1985 järjestettyjä nuorisofestivaaleja.

Kuten jo kylmän sodan aikana, tapahtuman globaalia merkitystä pyrittiin osoittamaan UNESCOn tuella sekä hyödyntämällä YK:n yleiskokousta, jossa ulkoministeri Sergei Lavrov kutsui maailman nuorison Venäjälle. Toinen perinteinen globaalin imagon legitimoinnin keino on ollut korostaa osallistuvien maiden ja osanottajien määrää.

Perinteinen globaalin imagon legitimoinnin keino on ollut korostaa osallistuvien maiden ja osanottajien määrää.

Historiallisesti delegaatioita koottiin festivaalin isäntämaassa opiskelevien ulkomaalaisten ja emigranttien avulla. Tätä taktiikkaa hyödynnettiin myös nyt.

Vaikka mukana oli ”aidostikin” ulkomaalaisia osallistujia, laskettiin esimerkiksi ulkomailla asuvat venäläiset ja Venäjällä opiskelevat ulkomaalaiset toisen maan delegaateiksi. Näin esimerkiksi Britannian runsaan sadan hengen delegaatiossa oli vain yksi britti. Toisaalta esimerkiksi Itävallasta ja Australiasta osa osallistujista koostui paikallisista vasemmistonuorista.

Festivaalille osallistui lopulta reilut 20 000 nuorta, joista 12 576 oli venäläisiä osanottajia, ennen kaikkea erilaisten valtioon kytköksissä olevien nuorisojärjestöjen ja -komiteoiden aktivisteja. 12 638 oli ulkomaalaisten, 185 eri maata ”edustavien” delegaattien osuus. Loput 5 000 olivat vapaaehtoisia, jotka huolehtivat käytännön järjestelyistä festivaalikylässä. Lisäksi festivaalia edeltäneeseen oheistapahtumaan, Moskovan paraatiin osallistui virallisten tietojen mukaan runsaat 35 000 opiskelijaa.

Moskovassa vuonna 1957 järjestetty nuorisofestivaali on säilynyt venäläisten kollektiivisessa muistissa Stalinin jälkeisen Neuvostoliiton avautumisen kautta.

Venäläisessä mediassa Sotšin festivaalia profiloitiin historian kautta. Moskovassa aiemmin järjestetyistä nuorisofestivaaleista vuoden 1957 tapahtuma on säilynyt venäläisten kollektiivisessa muistissa Stalinin jälkeisen Neuvostoliiton avautumisen ja niin sanottujen festivaalilasten myytin kautta. Huhuttiin, että Moskovassa syntyi epätavallisen paljon tummaihoisia lapsia yhdeksän kuukautta juhlien jälkeen.

Festivaalin yhteydessä neuvostoaikaa muisteltiin järjestämällä näyttely Tri festivalia (Kolme festivaalia), jonne kansalaiset saivat tuoda omia valokuviaan ja muistoesineitään vuosien 1957 ja 1985 festivaaleilta. Näyttely oli ensin avoinna Moskovan kaupunginmuseossa ja siirtyi sieltä Sotšiin festivaalin ajaksi. Sotšissa menneet festivaalit olivat kuitenkin oletettua vähemmän esillä: tapahtumien keskiössä oli maineikkaan festivaalimenneisyyden sijaan loistava tulevaisuus.

Historian hyödyntäminen jäi lopulta päälleliimatuksi. Perinteisen median kautta viestimisen kohteena oli iäkkäämpi yleisö, jolle festivaali on neuvostoajalta tuttu. Sen sijaan nuorison seuraamassa sosiaalisessa mediassa festivaalin uutisoinnin fokuksessa oli nykyhetki ja tulevaisuus.

Festivaalipolitiikkaa ja -politiikkoja

Yhteistä Moskovan vuoden 1957 ja Sotšin 2017 festivaaleissa oli poliittisen vallan läsnäolo. Vuoden 1957 festivaalin avajaisissa ylin neuvostojohto osallistui avajaisiin Nikita Hruštšovin johdolla, ja myöhemmin Kremlissä järjestetyissä tanssiaisissa Hruštšov jalkautui kansainvälisen nuorison pariin kättelemään ja jututtamaan ulkomaisia nuoria.

Yhteistä Moskovan vuoden 1957 ja Sotšin 2017 festivaaleissa oli poliittisen vallan läsnäolo.

Sotšissa valtiojohto oli myös läsnä. Presidentti Putin osallistui nuorten keskustelutilaisuuteen, jossa pohdittiin moninapaista maailmanjärjestystä ja kansojenvälisen ystävyyden ja yhteistyön edistämistä. Putin piti puheen yhdessä festivaalin päätöstilaisuuksista, jossa viimeiset sanat kuultiin englanniksi. Festivaalin virallisella Youtube-kanavalla on video, jossa Putin kävelee festivaalialueella nuorison keskuudessa, kättelee spontaanisti festivaalinuoria ja kyselee näiden kuulumisia.

Mutta se, mikä toimi vuonna 1957, ei toimi enää 2017. Kun Hruštšov jalkautui nuorison keskuuteen, hänen tehtävänään oli antaa Stalinin jälkeiselle Neuvostoliitolle lempeämmät kasvot. Leppoisasti tavallisten nuorten kanssa keskustellut ja kättä paiskannut Hruštšov todella muutti käsitystä Neuvostoliitosta.

Se, mikä toimi vuonna 1957, ei toimi enää 2017.

Sen sijaan Putinin esiintyminen nuorisofestivaalilla tilanteessa, jossa Venäjän katsotaan kulkevan yhä autoritaarisempaan suuntaan, ei edesauta maan kansainvälisen imagon kehittymistä. Jessica Gienow-Hechtiä mukaillen voidaan todeta, että kulttuuridiplomatia toimii yleensä parhaiten silloin, kuin yhteys vallanpitäjien ja kulttuuritoimijoiden välillä ei ole liian ilmeinen.

Moskovan vuoden 1957 festivaali pyrki näyttämään maailmalle Stalinin jälkeisen Neuvostoliiton uudet kasvot pyrkimällä mahdollisimman vähäisiin poliittisen vallan viitauksiin. Sen sijaan Sotšissa Putinin toistuva läsnäolo vahvisti kuvaa Venäjästä presidentin tiukan luotsauksen alaisena olevana keskusjohtoisena valtiona.

Jatkuuko festivaaliperinne?

Neuvostoliitto profiloitui nuorison ja tulevaisuuden puolestapuhujaksi heti vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen. Venäjä näyttää perineen tämän ajattelutavan ja pyrkii nyt 2010-luvulla entistä aktiivisemmin globaalin nuorison puolestapuhujan asemaan. Putin pyrkii kasvattamaan suosiotaan nuorison parissa.

Festivaalin virallinen järjestäjätaho oli järkyttynyt festivaalin vasemmistolaisen agendan minimoimisesta.

Maailman nuorisofestivaaliperinteen jatkuminen on tällä hetkellä epäselvää. Venäläinen järjestäjätaho ilmaisi jo ennen juhlia, että sen tavoitteena oli joka toinen vuosi järjestettävien festivaalien elvyttäminen perinteitä kunnioittaen. Toisaalta festivaalin virallinen järjestäjätaho, maailman demokraattinen nuorisoliitto WFDY, oli järkyttynyt festivaalin vasemmistolaisen agendan minimoimisesta.

Tämän ideologisen ristiriidan takia WFDY vastustanee Venäjän pyrkimyksiä ottaa nuorisofestivaaliliike haltuun, mikä merkitsisi festivaaliliikkeen palaamista marginaalisen vasemmistolaisnuorison juhlaksi. Vaikka viime vuoden festivaalin osallistujista muodostettiin juhlien jälkeen “Future Team” -liike, mahdollisuudet liikkeen jatkuvuudelle 2010-luvun olosuhteissa ovat rajalliset.

Vaikutus

Festivaalin lopullinen hinta jäi arvoitukseksi, mutta virallisesti Venäjän hallitus myönsi kulujen kattamiseen 4,5 miljardia ruplaa. Toisin kuin megatapahtumilla usein pyritään, nuorisofestivaalilla ei tuotettu voittoa. Venäläisten veronmaksajien kustantamassa tapahtumissa ruoka- ja asumiskustannusten lisäksi jokainen osanottaja sai festivaalin asukokonaisuuden sekä upouuden Irbis-älypuhelimen.

Näin tarkasteltuna nuorisofestivaali ei ollut olympialaisten ja MM-kisojen kaltainen kansainvälinen suurtapahtuma, vaan Venäjän veronmaksajien maailman nuorisolle kustantama pr-juhla. Festivaalin ainoa osa, joka oli edes hieman tuotteistettu, oli Youth expo -messut, joissa lähes jokainen Venäjän federaation subjekti esitteli alueellisia saavutuksiaan.

Festivaali oli esillä sosiaalisessa mediassa erityisen vahvasti Venäjän ”Facebookissa”, VK:ssa. Ulkomaisessa mediassa festivaali ei juuri näkynyt (”lännessä” aiheesta kirjoitti vain Helsingin Sanomat) ja venäläinenkin media innostui uutisoimaan ja markkinoimaan tapahtumaa vasta kesällä 2017. Tässä on valtava ero vuoden 1957 festivaaliin, josta kerrottiin neuvostolehdissä päivittäin puolen vuoden ajan ennen nuorison juhlia.

Festivaalin onnistumisen arvioinnissa on hyvä tarkastella erikseen tapahtuman vaikutusta venäläiseen ja ulkomaiseen yleisöön. Venäläisille nuorille, joilla on aiempaa kokemusta vain paikallisista foorumeista, festivaali oli mieltä järisyttävä kokemus.

Ideologisen kamppailun ollessa kuumimmillaan länsi boikotoi tapahtumaa avoimesti. Vuonna 2017 sen olemassaoloa ei edes huomattu.

Juhlissa artikuloitu Venäjän suuruus resonoi heidän kohdallaan hyvin siitäkin syystä, että tapahtuman osallistujiksi olivat valikoituneet sellaiset nuoret, jotka jo ennen festivaalia suhtautuivat myönteisesti Putinin hallintoon ja uskoivat Venäjän suuruuteen.

Ulkomaisen yleisön vakuuttaminen oli haastavampaa, mutta myös jossain määrin onnistunutta. Festivaali kuitenkin jätti jälkensä vain murto-osaan maailman nuorisosta, koska Venäjän politiikkaan kriittisesti suhtautuneet eivät osallistuneet tapahtumaan.

Suurin ongelma maailman nuorisofestivaalin hyödyntämisessä piilee kuitenkin siinä, ettei sitä tunneta enää yhtä laajalti kuin kylmän sodan vuosina. Ideologisen kamppailun ollessa kuumimmillaan länsi boikotoi tapahtumaa avoimesti. Vuonna 2017 sen olemassaoloa ei edes huomattu.

FT Pia Koivunen on yliopistonlehtori ja tutkijatohtori Turun yliopistossa. Koivunen väitteli Maailman nuorisofestivaalista Neuvostoliiton kulttuuridiplomatian välineenä. Nykyinen tutkijatohtoriprojekti tarkastelee megatapahtumien isännöinnin politiikkaa Neuvostoliitossa 1960–80-luvuilla.

MA Kristiina Silvan on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Silvan osallistui Sotšin festivaalille ja valmistelee väitöskirjaa Venäjän ja Valko-Venäjän valtiollisista nuorisojärjestöistä.

KULKUE, JOTA EI OLLUT TEHTY KATSOTTAVAKSI

Miksi 12-miljoonaisen pääkaupungin keskustaan oli järjestetty paraati, joka vaati keskeisen kulkuväylän sulkemisen kahdeksi päiväksi, mutta jota ei voinut nähdä kunnolla paikan päällä?

Lokakuussa Sotšissa järjestetyn nuorisofestivaalin oheistapahtumia oli ripoteltu ympäri Venäjää. Tapahtumien sarjan aloitti lauantaina 14.10. Moskovan keskustan läpi kulkenut paraati-karnevaali.

Moskovan kulkueeseen osallistui järjestäjien mukaan reilut 35 000 paikallista opiskelijaa sekä ulkomaalaisia festivaalille saapuneita nuoria. Paraati esitteli festivaalin historiaa, eri maiden kulttuuriperinteitä sekä venäläistä musiikkia.

Missä seurata kulkuetta?

Kulkuetta varten Moskva-joen rantakatu Vasilevskii Spusk -aukiolta Kremlin kupeesta Luzhnikin stadionille oli suljettu 8 kilometrin matkalta liikenteeltä perjantain ja lauantain ajan.

Mielenkiintoista venäläismedian uutisoinnissa oli se, että ennakkotiedot korostivat poikkeuksellisia liikennejärjestelyjä ja kehottivat moskovalaisia välttämään henkilöautoliikennettä keskustassa. Sen sijaan tietoa siitä, kuinka kulkuetta voisi halutessaan seurata, ei tuntunut löytyvän mistään.

Tietoa siitä, kuinka kulkuetta voisi halutessaan seurata, ei tuntunut löytyvän mistään.

Päätin hakea tuntumaa nuorisofestivaaliin Moskovan kulkueesta, mutta lauantaiaamuna kaupunkiin saapuessani minulla oli selvillä vain reitti. Kuljin miltei koko 8 kilometrin reitin läpi yrittäen etsiä paikkaa, josta kulkuetta olisi voinut seurata. Rantakatu oli koko matkalta suljettu aidoilla ja reittiä vartioi satojen miliisien joukko.

Ongelmaksi muodostui se, että kulkueen seuraaminen oli tehty vaikeaksi. Seisoskelin hetken Krymskii-sillalla, metroasema Park kulturyn läheisyydessä. Paikka on nuorisofestivaalin historian kannalta merkittävä, sillä tuon sillan rakenteisiin paikalliset nuoret kiipesivät katsomaan vastaavaa festivaalikulkuetta kesällä 1957.

Nyt tämä ikoninen paikka oli suljettu jalankulkijoilta kokonaan ja pian minutkin häädettiin sillalta. Kysymykseeni, missä kulkuetta voisi katsoa, en saanut kunnollista vastausta. Sen sijaan nuori miliisi kehotti minua suuntaamaan Luzhnikiin ilmaiskonserttiin myöhemmin illalla. Sama keskustelu toistui vähän matkan päässä Pushkinskii most -kävelysillalla.

Lopulta löysin Venäjän olympiakomitean rakennuksen edustalta, Luzhnikin stadionin lähettyviltä sopivan paikan. Lähistölle oli asettautunut myös Venäjän ykköskanavan tv-ryhmä. Kadun varrella tapahtumaa seuratessa kävi nopeasti ilmi, että paraati oli tehty nimenomaan televisiota varten.

Kulkueen merkitys

Kadun varrelle kulkuetta oli kerääntynyt katsomaan vain muutamia paikallisia. Ihmettelimme parin eläkeläisrouvan kanssa, miksi kulkueen katsominen oli tehty niin hankalaksi. Päällimmäisenä epäilyksenä oli Moskovaa syksyn aikana vaivanneet terroriepäilyt, joiden takia kauppakeskuksia ja muita julkisia tiloja on jouduttu evakuoimaan.

Terrorin pelko on varteen otettava selitys. Toisaalta minua hämmensi se, miksi 12-miljoonaisen pääkaupungin keskustaan oli järjestetty paraati, joka vaati keskeisen kulkuväylän sulkemisen kahdeksi päiväksi, mutta jota ei voinut nähdä kunnolla paikan päällä. Eikö kulkueen lavastaminen uutispätkää varten olisi käynyt helpommallakin?

Miksi 12-miljoonaisen pääkaupungin keskustaan oli järjestetty paraati, joka vaati keskeisen kulkuväylän sulkemisen kahdeksi päiväksi, mutta jota ei voinut nähdä kunnolla paikan päällä?

Toinen kysymys, joka nousi mieleeni kulkuetta katsellessa, liittyy nuorisofestivaalin historiapolitiiseen potentiaaliin. Hruštšovin suojasään aikana kesällä 1957 Moskovassa juhlittu nuorisofestivaali vaikutti aikanaan syvästi paikalliseen väestöön, sillä se avasi Stalinin aikana sulkeutuneen ja muukalaisvihamielisen maan pitkästä aikaa ulkomaalaisille vieraille.

Vuoden 1957 festivaali on jäänyt yhtenä keskeisenä Moskovan kaupungin historiaan liittyvänä tapahtumana venäläisten kollektiiviseen muistiin. Historiaa hyödyntävällä festivaalilla ja kulkueella olisi varmasti ollut potentiaalia toimia neuvostonostalgian ja oman maan historian muistelun kanavana ikääntyneemmän väestön keskuudessa, jonka edustajia katujen varsille oli jonkin verran kertynyt.

Pelkona lienee ollut epäily vähäisestä kiinnostuksesta tapahtumaa kohtaan. Pääpaino lauantain tapahtumassa oli nuorisolle suunnatussa ilmaiskonsertissa, jota tähdittivät venäläisen nykypopin edustajat, kuten Timur Rodriges, Elena Temnikova sekä Hleb-yhtye.

Sateisen lokakuisen lauantain paraati jätti kaikkinensa niin valjun vaikutelman, ettei siitä ole horjuttamaan suojasään festivaalin paikkaa moskovalaisten ja Moskovan historiassa.

FT Pia Koivunen on yliopistonlehtori ja tutkijatohtori Turun yliopistossa. Koivunen väitteli Maailman nuorisofestivaalista Neuvostoliiton kulttuuridiplomatian välineenä. Nykyinen tutkijatohtoriprojekti tarkastelee megatapahtumien isännöinnin politiikkaa Neuvostoliitossa 1960–80-luvuilla.

Kirjoitus kuuluu Euroopan keskellä, Euroopan reunalla -sarjaan.

Julkaisu Menneisyyden toisintoa ja 2000-luvun hybridivaikuttamista Maailman nuorisofestivaaleilla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.