Maailmanlaajuiset kriisit, kuten meneillään oleva koronaviruspandemia, ovat nostaneet esiin tarpeen kehittää kansainvälistä yhteistyötä. Sitä ylläpitävien instituutioiden tulee kyetä tukemaan globaaleista ratkaisuista sopimista kysymyksissä, joissa valtiokeskeinen tai alueellinen päätöksenteko eivät tuota riittäviä ratkaisuja.

Samaan aikaan ylikansallisten uhkien ratkaisemisessa on keskeistä, miten jäsenvaltiot toiminnallaan pyrkivät tukemaan 75-vuotiaan Yhdistyneiden kansakuntien (YK) kaltaisen kansainvälisen organisaation toimintakykyä. Kyse onkin siitä, miten kansainvälisen toimijan auktoriteetti toimia ylikansallisten kriisien ratkaisijana oikein muodostuu ja säilyy, kun tarkastelun kohteena ovat poliittisen puheen areenat, joilla politiikkavaihtoehtoja ja mielipiteitä puntaroidaan.

YK kansainvälisenä instituutiona

Keskustelu kansainvälisten instituutioiden roolista erilaisten globaalien kysymysten ratkaisijana ei rajoitu pelkästään kriisitilanteisiin. Esimerkiksi YK:n roolista ja hyväksyttävyydestä eli legitimiteetistä on keskusteltu muun muassa turvallisuuden vahvistamisen, ihmisoikeuksien edistämisen ja ilmastonmuutoksen torjumisen osalta. Kansainvälisen organisaation legitimiteetin kohdalla kyse on siitä, miten yksittäisten jäsenvaltioiden odotukset kohtaavat poliittisen todellisuuden kanssa.

Viime vuosina Yhdysvaltojen hallinto on ajanut kansainvälisten instituutioiden muutosta. Samaan aikaan yleinen huoli toisen maailmansodan jälkeisen liberaalin kansainvälisen järjestelmän rapautumisesta on herättänyt keskustelua myös YK:n roolista ja maailmanjärjestön tulevaisuudesta.

Huoli toisen maailmansodan jälkeisen liberaalin kansainvälisen järjestelmän rapautumisesta on herättänyt keskustelua myös YK:n roolista ja maailmanjärjestön tulevaisuudesta.

Pienelle maalle, kuten Suomelle kansainvälinen sääntöpohjainen maailmanjärjestelmä, normit sekä instituutiot ovat keskeisiä. Suomella on ollut vanhastaan kiinnostusta vahvistaa YK:n toimintaa, eikä tämä perusperiaate ole kadonnut mihinkään.

Suomi on myös pyrkinyt ottamaan vastuuta organisaation kehittämisestä. Vuonna 2012 Suomi yritti hakea vaihtuvan jäsenen paikkaa turvallisuusneuvostosta. Vuonna 2020 Suomi hakee YK:n ihmisoikeusneuvoston jäseneksi kaudelle 2022-2024.

Akateemisessa kirjallisuudessa on paljon keskustelua kansainvälisten instituutioiden legitimiteetin käsitteestä, sen toteutumisesta ja ongelmista. Vähemmän on huomioitu itse YK:n sisällä käytyjä keskusteluja aiheesta.

Näitä debatteja on kuitenkin syytä tarkastella legitimiteetin muodostumisen ja haastamisen näkökulmista, koska niissä ilmenee ristipaineet kansallisen itsemääräämisoikeuden ja maiden omien tavoitteiden sekä kansainvälisen järjestelmän ja YK:n toimivallan välillä. Esimerkiksi ihmisoikeudet, ilmastonmuutos ja merirosvous ovat aiheita, joiden käsittely YK:ssa ja sen alaisissa instituutioissa on tuonut esiin jännitteitä YK:n legitimiteettiä koskevassa poliittisessa retoriikassa.

Miten kansallisvaltiot ovat väitelleet YK:n toiminnasta ja sen oikeutuksesta instituution sisällä?

Kansainvälinen sopiminen esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillinnästä tai ihmisoikeuksien valvonnasta nojaa siihen, että kansallisvaltiot toteuttavat sopimuksia politiikassaan. Meneillään olevaan koronapandemiaan liittyen erityisesti Yhdysvallat on haastanut YK:n alaisen Maailman terveysjärjestö WHO:n toimintatapoja ja tehokkuutta.

Syvällisemmän näkemyksen saamiseksi on kuitenkin tarpeen analysoida, miten kansallisvaltiot ovat väitelleet YK:n toiminnasta ja sen oikeutuksesta eri asiakysymyksissä instituution sisällä keskusteluissa, jossa eri intressit ja näkökannat kohtaavat.

Suurvaltojen intressit taustalla?

YK:ta on kritisoitu aiemmin toimimattomuudesta erilaisissa kriisitilanteissa kuten Ruandan kansanmurhassa. YK tarvitsee jäsenmaidensa tukea ja rahoitusta etenkin rauhanturvaamisoperaatioissa. Esimerkiksi rauhanturvaoperaatiossa Yhdysvaltojen tuki on ollut keskeinen YK:n toiminnalle.

Resurssit ja tuen tarve ovat kuitenkin johtaneet myös kysymyksiin, onko Yhdysvalloilla tai muilla yksittäisillä valtioilla “liikaa valtaa“ YK:ssa joko sen toiminnassa tai toimimattomuudessa. Yhdysvallat on käyttänyt esimerkiksi rahoitusosuuttaan vaikuttaakseen YK:n toimintaan ja sen omaksumaan politiikkaan.

Turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten veto-oikeus kuitenkin estää tehokkaasti erilaiset yhden valtion vaikuttamisyritykset. Toisaalta samalla veto-oikeuden myötä yhdellä valtiolla on mahdollisuus estää kollektiivisen päätöksen syntyminen aiheesta, josta muut olisivat pääsemässä yksimielisyyteen. Turvallisuusneuvoston uudistamisesta ja veto-oikeuden poistamisesta on käyty keskusteluja.

Yhdysvallat on käyttänyt esimerkiksi rahoitusosuuttaan vaikuttaakseen YK:n toimintaan ja sen omaksumaan politiikkaan.

YK:n kaltaisen organisaation auktoriteetti perustuu siihen, että kansainvälisen sopimusyhteistyön ja organisaation peruskirjan hengessä valtiot pyrkivät toimimaan yhteistyössä. Ei olekaan yllättävää, että YK:n legitimiteetti toimia kansainvälisissä kysymyksissä rakentuu ajatukseen siitä, että maailmanlaajuiset haasteet ovat suuria ja monimutkaisia toimia vaativia, jolloin valtioiden on kannattavampaa toimia yhdessä kuin erikseen.

Uudistustarpeisiin vastaten YK on omaksunut uusia toimintatapoja esimerkiksi humanitaarisen intervention ja suojelun osalta (responsibility to protect), jotka hyväksyttiin huippukokouksessa vuonna 2005.

YK:n laajemmalle uudistamiselle ei kuitenkaan ole ollut helppoa löytää yhteistä näkemystä juuri yksittäisten jäsenvaltioiden erilaisten intressien vuoksi. Mailla on eriäviä tulkintoja esimerkiksi siitä, tulisiko ihmisoikeuksia “politisoida” käsittelemällä niitä YK:n alaisissa instituutioissa tai minkälaisia ihmisoikeuksia YK:n ja sen alaisten ihmisoikeusinstrumenttien tulisi edistää.

Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo esitti vuonna 2019 julkaistun ihmisoikeuskomitea-aloitteensa (Commission on Unalianable Right) yhteydessä, että ihmisoikeuksia suojelevat kansainväliset järjestöt ovat irtaantuneet tehtävistään tai suoranaisesti korruptoituneet. Puheessaan Pompeo kritisoi myös ihmisoikeuksien käsitteen laajentumista, jolloin ihmisoikeuksia tulkitaan laajasti omien intressien ja mieltymysten mukaisesti, kapeamman luonnollisiin oikeuksiin perustuvan käsityksen sijaan. Komitean tarkoituksena on neuvoa ihmisoikeuksien edistämisessä osana Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa.

Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo esitti vuonna 2019, että ihmisoikeuksia suojelevat kansainväliset järjestöt ovat irtaantuneet tehtävistään tai suoranaisesti korruptoituneet.

Yhdysvalloissa on esitetty toistuvasti kritiikkiä YK:ta ja sen osainstituutioita kohtaan, mikä kasaa paineita instituutioiden toiminnalle. Yhdysvallat on YK:n merkittävin rahoittaja noin 22 prosentin rahoitusosuudella. Lisäksi se on niin vaikutusvaltainen ja poliittisesti ja taloudellisesti merkittävä, ettei sen jääminen kokonaan kansainvälisen järjestelmän ja yhteisön ulkopuolelle voi olla vaihtoehto. Yhdysvaltojen vetäytyminen UNESCOsta, Pariisin ilmastosopimuksesta ja esimerkiksi ihmisoikeusneuvostosta presidentti Donald Trumpin kaudella ovat herättäneet kysymyksiä kansainvälisen järjestelmän ja YK:n tulevaisuudesta.

Vaikka Trumpissa Yhdysvaltojen suhde YK:hon helposti henkilöityykin, Yhdysvallat on aiemminkin jättäytynyt YK:n alaisten järjestöjen ja sopimusten, kuten YK:n teollistamisjärjestön (UNIDO), UNESCON sekä sopimusten, kuten merioikeusyleissopimuksen (UNCLOS) ulkopuolelle.

Asiakysymykset ja käsitteellisen tason kamppailut

Samalla kun YK:n asiakysymyksiin pyritään löytämään poliittinen konsensus, instituutiot voivat joutua tulilinjalle. Edellä mainittu Yhdysvaltain kritiikki ihmisoikeustyötä kohtaan on hyvä esimerkki tästä. YK:n tulee toimia mahdollisimman tehokkaasti annettujen resurssien puitteissa.

Ihmisoikeuksien asiakysymysten ratkaisua on esimerkiksi kierrätetty toisiin YK:n instituutioihin: Yhdysvaltojen entiset YK suurlähettiläät Samantha Power ja Nikki Hayley nostivat esimerkiksi Pohjois-Koreaan liittyviä ihmisoikeuskysymyksiä myös turvallisuusneuvoston agendalle. Yhdysvallat toi ihmisoikeudet myös turvallisuusneuvoston agendalle presidenttikaudellaan 2017 osana rauhan ja turvallisuuden ylläpitämistä koskevaa keskustelua.

Asiakysymykset YK:ssa liittyvät väistämättä asioiden merkityksistä kamppailuun käsitteellisellä tasolla. Näissä poliittisen kielenkäytön tilanteissa on kiistelty esimerkiksi siitä, milloin ja miksi YK:n toimintaa tarvitaan jossakin tietyssä kysymyksessä tai tilanteessa sekä millaisessa muodossa YK:n tulisi toimia. Nämä ovat tilanteita, joissa on perusteltua tarkastella sanavalintoja ja niille annettuja kilpailevia merkityssisältöjä YK:n toiminnan oikeuttamiseksi tai haastamiseksi.

YK:n alaiset ilmastoneuvottelut ovat osoittaneet kerta toisensa jälkeen, kuinka haasteellista on löytää ratkaisuja, joista jäsenvaltiot olisivat valmiita sopimaan ja jotka olisivat riittävän tehokkaita.

Esimerkiksi YK:n alaiset ilmastoneuvottelut ovat osoittaneet kerta toisensa jälkeen, kuinka haasteellista on löytää ratkaisuja, joista jäsenvaltiot olisivat valmiita sopimaan ja jotka olisivat riittävän tehokkaita päästöjen hillitsemiseksi. Ilmastonmuutoksen nostaminen YK:n agendalle 1990-luvun alussa oli prosessi, jota oikeutettiin tarpeella päivittää käsityksiä YK:n toiminnasta rauhan ja vakauden hyväksi.

Sopimusneuvotteluissa sekä Kioton pöytäkirjassa (1997) että Pariisin ilmastosopimuksessa (2015) kriisipuheella ja tieteellisten havaintojen poliittisella käsittelyllä on ollut keskeinen asema, jolla YK:n toimivaltaa ilmastokysymyksessä on perusteltu. Oikeudenmukaisuus, solidaarisuus ja reiluus ovat esimerkkejä käsitteistä, joille annetuilla merkityksillä jäsenvaltioiden edustajat ovat pyrkineet rakentamaan legitimiteettiä kansainvälisille sopimuksille.

Näitä käsitteitä käyttämällä jäsenvaltioiden edustajat ovat ilmaisseet mielipiteitä vaikkapa siitä, kuinka vastuut ja velvollisuudet tulisi jakaa eri jäsenvaltioiden välillä ja millainen muoto tavoitteiden sitovuuden suhteen on sopimuksessa hyväksyttävissä.

Koronapandemian käsittely puolestaan on linkittynyt ilmastonmuutoksen hillintään tavoilla, joiden seurauksia YK:n legitimiteetille globaalien haasteiden ratkaisijana ei vielä tiedetä.

Turvallisuus häilyy kansainvälisen yhteistyön legitimiteetin ytimessä

Turvallisuus kuuluu yhä olennaisella tavalla YK:n toimintaan ja siten arvioihin siitä, miten YK onnistuu ehkäisemään konfliktien kehittymistä. Epäilemättä moni jäsenmaa pohtii YK:n institutionaalista roolia sekä sen toiminnan onnistumista tai epäonnistumista nimenomaan turvallisuuskysymysten kautta. Aseellinen kriisi on usein näkyvin turvallisuusuhka, vaikka niin ihmisoikeudet kuin ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvät kysymykset ovat suoraan yhteydessä turvallisuuteen eri puolilla maailmaa.

YK:n toiminta on yksi ja monen kriisin kohdalla myös keskeinen tapa säädellä aseellisia konflikteja. Samaan aikaan aseellisen konfliktin luonne on muutoksessa. Niin yksityiset turvallisuusalan toimijat kuin järjestäytyneen rikollisuuden muodot tulevat olemaan jatkossa suuremmassa roolissa erityisesti valtioiden sisäisissä aseellisissa konflikteissa. Samaan aikaan monien valtioiden arkeen vaikuttaa eniten se, miten globaali kauppa kykenee toimimaan erilaisten uhkien keskellä.

Yksittäisten valtioiden sisäiset olot vaikuttavat siihen, miten kansainvälistä sopimusyhteistyötä kunnioitetaan.

Esimerkiksi merirosvous on ylikansallinen ilmentymä järjestäytyneestä rikollisuudesta ja uhkasta, jota vastaan myös YK on toiminut jäsenvaltioiden tukena. Vuonna 1982 YK sai aikaan kansainvälisen sopimuksen (UNCLOS), jolla pyrittiin rauhoittamaan merikulkureittejä ja alusten liikkumisvapautta.

Käytännössä kuitenkin yksittäisten valtioiden sisäiset olot vaikuttavat siihen, miten kansainvälistä sopimusyhteistyötä kunnioitetaan. 2000-luvulla erityisesti Somalian rannikon alue tuli tunnetuksi merirosvouksesta, mikä liittyi Somalian sisäisiin epävakaisiin oloihin. Afrikan sarven alueella tai sen läheisyydessä Persianlahden alueella on nykyisin niin Yhdysvaltojen, Iso-Britannian, Kiinan, Ranskan, Italian, Espanjan, Turkin ja Japanin sotilastukikohtia alueen oman sotilaallisen läsnäolon lisäksi. Tämä korostaa alueen turvallisuusongelmien ratkaisun kansainvälistä ja ylikansallista luonnetta, ja merirosvousta suitsittiin tarmokkaasti kansainvälisen yhteistyön keinoin.

Lopuksi: miten tarttua legitimiteettiin?

Mielestämme YK:n uudistamiseen liittyviä ja usein kansallisista lähtökohdista ponnistavia pyrkimyksiä ei tule nähdä pelkästään sen legitimiteetin kyseenalaistajana, vaan myös tarpeellisena osana YK:n uskottavuuden ja toimintakyvyn ylläpitämistä maailman muuttuessa. Haasteena ovat kuitenkin jäsenvaltioiden erilaiset näkemykset uudistusten tarpeista ja sisällöistä.

Ratkaisun avain piilee jäsenvaltioiden kunnioituksessa.

Keskeiset ongelmat liittyvät erilaisiin globaaleihin haasteisiin, joissa itsenäisillä valtioilla on hyvin erilaisia intressejä ja toisaalta ristikkäisiä ulko- ja sisäpolitiikan paineita. YK:n toiminta pohjautuu kansainväliseen yhteistyöhön, mutta sen toiminnassa näkyy vaikutusvaltaisten jäsenmaiden valta ja resurssit korostuneesti.

YK:n legitimiteettiä on tarkasteltava ennen kaikkea siitä näkökulmasta, miten sen puitteissa pyritään saamaan aikaan kansainvälisiä ja ylikansallisia ratkaisuja tai miten YK:n puitteissa tehtyjä ratkaisuja kunnioitetaan jäsenvaltioissa. Jäsenvaltioiden kunnioituksessa piilee myös ratkaisun avain organisaation legitimiteetin vahvistamiseen ja kehittämiseen osana muuttuvaa maailmaa.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Miina Kaarkoski (FT) on poliittisen historian ja käsitteiden tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Teemu Häkkinen (FT) on käsitteisiin ja turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Kirjoittajat ovat mukana Koneen säätiön rahoittaman hankkeen “Yhdistyneiden kansakuntien legitimiteetti ja ylikansalliset haasteet, 1990-2019” tutkimusryhmässä. https://www.jyu.fi/hytk/fi/laitokset/hela/tutkimus/keskittymat/yhdistyneiden-kansakuntien-legitimiteetti-ja-ylikansalliset-haasteet-199020132019

Julkaisu YK ylikansallisten kriisien keskiössä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Eduskuntavaalien yhteydessä esiin nousi ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun näkymättömyys vaalikeskusteluissa. Näkymättömyyden on katsottu johtuvan pitkälti siitä, että turvallisuuspolitiikka ei ole äänestäjille keskeinen vaaliteema.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisten aiheiden painoarvoa vaaliteemana olisi syytä kuitenkin tarkastella kriittisemmin, sillä ulko- ja sisäpolitiikan välinen rajapinta on nykyisellään häilyvä ja monet ulkopolitiikan aiheet näkyvät sisäpoliittisessa päätöksenteossa. Lisäksi monet globaalit kysymykset kuten terrorismin torjunta sekä ilmastonmuutoksen ehkäisy vaativat monenkeskistä kansainvälistä yhteistyötä.

Näistä syistä nyt eurovaalien kohdalla on syytä pohtia tarkemmin, minkälainen rooli EU:lla ja erityisesti sen parlamentilla on muuttuvassa maailmassa.

Euroopan parlamentin rooli ulkopolitiikassa muistuttaa yleisesti parlamentteja ulkosuhteissa: valta on usein suhteellista eikä aina niin näkyvää.

Euroopan parlamentin rooli ulkopolitiikassa muistuttaa yleisesti parlamentteja ulkosuhteissa: valta on usein suhteellista eikä aina niin näkyvää. Europarlamentilla on silti sanavaltaa erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaviivojen päättämisessä.

EU:n tavoitteena on selkeästi ollut kansainvälisen järjestelmän ja normien ylläpitäminen. Samalla se on pyrkinyt kehittämään ”omaa suurvaltapoliittista identiteettiään”.

Jännitteitä yhteisten ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaviivojen muodostamiseen on tuonut se, että EU:n jäsenmaiden ulko- ja turvallisuuspoliittiset intressit sekä kansalliset traditiot eroavat toisistaan.

Transatlanttisten suhteiden nykytila ja tulevaisuus

Tutkimuskeskus Pew Research Center teki vuonna 2018 kyselyn transatlanttisille vaikuttajille. Sen mukaan suurin haaste transatlanttisille suhteille tulee olemaan talous. Amerikkalaiset vastaajat näkivät transatlanttisten suhteiden ensisijaisena hyötynä turvallisuuden (ei-terrorismin), kun taas eurooppalaisilla vastaajilla ensisijaisina hyötyinä korostuivat talous ja kauppa.

Transatlanttisten suhteiden nykytila on herättänyt keskustelua myös EU:n parlamentissa, jossa ulkoasiainvaliokunta on selvittänyt asiaa. Vuonna 2018 Federica Mogherini, EU:n ulkosuhteiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, kuvaili nykyistä tilannetta toteamalla parlamentissa, miten ”ei ole salaisuus, että meillä (EU:lla ja Yhdysvalloilla) on yksi keskeinen ristiriita, joka koskee multilateralismia ja koko ideaa globaalin hallinnan järjestelmästä.”

EU:n on nähty olevan tilanteessa, jossa sen tulee seistä vahvemmin omilla jaloillaan.

Jo transatlanttisen suhteen kannalta katsottuna EU:n onkin nähty olevan tilanteessa, jossa sen tulee seistä vahvemmin omilla jaloillaan. Monet jäsenmaat tai erilaiset yhteisöt ovat toivoneet EU:sta myös kansainvälisen ilmastopolitiikan veturia, kansainvälisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja siihen liittyvien arvojen puolestapuhujaa sekä diplomatian ja kehitysavun esimerkin näyttäjää. ”Pehmeän vallan” lisäksi unioni on kehittänyt ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa muun muassa PESCO-yhteistyön ja EU:n ja Naton välisten suhteiden kautta.

Mogherini on viitannut myös Euroopan parlamentin tärkeään rooliin Yhdysvaltojen ja EU:n suhteiden ylläpitämisessä, mikä ilmenee Yhdysvaltojen kongressin ja Euroopan parlamentin keskinäisenä dialogina. EU:n ja Yhdysvaltojen kannat ovat eronneet toisistaan viime aikoina esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksen ja Iranin ydinasesopimuksen suhteen.

EU:n parlamentin mukaan EU:n suhde Yhdysvaltoihin edelleen perustuu yhteisiin, jaettuihin arvoihin, kuten demokratiaan, oikeusvaltioperiaatteeseen ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Samaan aikaan nostetaan esille kysymys, onko transatlanttisilla suhteilla yhä samanlainen merkitys Yhdysvalloille kuin historiallisesti on ollut. Lisäksi korostetaan konkreettisesti alueita, joilla yhteistyötä voitaisiin lisätä, ja että monimutkaisessa ja moninapaisessa maailmassa sekä EU:lla että Yhdysvalloilla on edelleen roolinsa yhteisten arvojen ylläpitäjänä.

Niin historiallisessa kuin nykyisessä keskustelussa transatlanttisista suhteista Yhdysvaltojen ja EU:n välillä on nähtävissä eri sävyjä. Niitä ilmentävät niin liittolaissuusuhteet kuin näkemyserot ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, Natosta, taloudesta ja kaupasta, kansainvälisten sopimusten ja instituutioiden arvosta ja roolista sekä esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisen liberaalin maailmanjärjestyksen tulevaisuudesta.

Brexitin vaikutus ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan?

Brexit ei kyseenalaista kansainvälistä sääntöpohjaista yhteistyötä. Kaikki muu onkin sitten edelleen epäselvää.

Britannian EU-eroa on siirretty eteenpäin, eikä tällä hetkellä ole edelleenkään näkyvissä poliittista konsensusta, joka riittäisi erosopimuksen saavuttamiseen. Jäsenyyden pitkittyminen tarkoittaa myös Britanniassa eurovaaleja, joissa Nigel Faragen uusi brexit-puolue tulee galluptutkimusten perusteella olemaan selvä voittaja.

Nationalistisiin tavoitteisiin nojaavien populistien ennakoitu rynnistys parlamenttiin eurovaaleissa kuitenkin hankaloittaa sen kykyä seisoa omilla jaloillaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Parlamentaarisen ulkopolitiikan potentiaalisiksi heikkouksiksi voidaan luetella esimerkiksi päätöksenteon hitaus ja kyvyttömyys saavuttaa sopu hankalissa aiheissa.

Jatkossa EU:n parlamentissa erottuu todennäköisesti kolme keskeistä poliittista ryhmää, joiden voimasuhteet selviävät toukokuun lopussa. Nämä poliittiset ryhmät, siis vasemmisto, keskustaoikeisto ja oikeistopopulistit saattavat myös jäädä toisiaan tasapainottavaan valtatilanteeseen, jossa erityisesti keskustaoikeiston ja oikeistopopulistien välinen yhteys saattaa vahvistua.

Brexitin jälkeiselle yhteistyölle on löydettävissä luontevia yhteisiä säveliä mutta myös jakavia kysymyksiä.

Monet EU:n kannalta keskeiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset teemat ovat keskeisiä myös Britannialle. Brexitin jälkeiselle yhteistyölle on löydettävissä luontevia yhteisiä säveliä mutta myös jakavia kysymyksiä.

Brexit ja sen jälkiseuraukset tulevat jatkossakin työllistämään EU:n virkamiesten ja poliittisten päättäjien toimintaa enemmän kuin olisi suotavaa. Ehkä olennaisimmat kysymykset jatkossa ovatkin, mihin kaikkeen on aikaa ja poliittista pääomaa ryhtyä ja miten Euroopan parlamentin ja toisaalta Euroopan komission suhde voi kehittyä.

Carnegie Europe -ajatushautomon tutkija Stefan Lehnen mukaan Euroopan parlamentin vahvistunut päätöksenteko on edelleen sidoksissa kansallisten vaalien tuloksiin. Siten parlamenttiin ei ole kyennyt muodostumaan todellista ylikansallista paneurooppalaista demokratian foorumia.

Kansallisten vaalien vaikutuksesta on vaikea päästä irti, ja nyt käytävät eurovaalit alleviivaavat tätä tilannetta. Monet kansalliset populistipuolueet eivät niinkään halua maansa eroavan EU:sta tai hajottaa EU:ta, vaan ne painottavat kansallisen roolin vahvistamista.

Myös jäsenmaiden hallituksilla on jatkossakin intressi vahvistaa yhtä aikaa niin kansallisista tarpeista ponnistavaa politiikkaa kuin pyrkiä säilyttämään ja luomaan EU:sta mahdollisimman yhtenäistä toimijaa. Ulko- ja turvallisuuspoliittisten teemojen ja kansallismielisyyden vahvistumisen suhdetta kuvaa Itävallan vapauspuolueen FPÖ:n johtajiston äskettäinen Venäjään liittynyt skandaali, joka on nostanut populistien suopeat Venäjä-suhteet uudelleen tikunnokkaan.

Europarlamentissa populistiryhmillä saattaa silti olla houkutusta yhtäältä kansallisen suvereenisuuden painottamisen ja toisaalta taloudellisten intressien vuoksi ajaa jatkossakin suopeaa suhtautumista Venäjään.

Europarlamentin vastuu ilmastotoimista

Tulevan europarlamentin aikana unionin ulkopolitiikkaan liittyvät keskeiset haasteet tulevat varmasti konkretisoitumaan erityisesti ilmastopolitiikassa. EU:lla ei ole varaa pakoilla vastuutaan ilmastonmuutoksen hillitsemisessä, sillä se kuuluu maailman suurimpien saastuttajien joukkoon Yhdysvaltojen ja Kiinan ohella. Kansalliset intressit näkyvät kuitenkin tässäkin.

Euroopan parlamentti on tärkeä ilmastopoliittinen areena ja toimija, koska kaikki lainsäädäntö unionissa sekä EU:n kansainväliset sitoumukset edellyttävät parlamentin hyväksynnän. Europarlamentin tehtävänä lähivuosina onkin jämäkästi määrittää niin unionin asema kansainvälisessä ilmastoregiimissä kuin konkreettiset toimiet päästöjen vähentämiseksi omalla alueellaan.

Europarlamentti on tärkeä ilmastopoliittinen toimija, koska kaikki lainsäädäntö unionissa sekä EU:n kansainväliset sitoumukset edellyttävät parlamentin hyväksynnän.

Erityisesti nuorempi äänestäjäkunta kohdistaa ehdokkaisiin huomattavia odotuksia ilmastoasioissa. Äänestyspäätöksissä europarlamentaarikoilla on väljemmän ryhmäkurin ansiosta jossakin määrin enemmän liikkumavaraa kuin kansallisen tason parlamenteissa. Tulevan parlamentin asemoitumiseen ilmastoasioissa vaikuttaa kuitenkin suuresti se, millaisiksi parlamentin poliittisten ryhmittymien voimasuhteet muodostuvat.

Voimasuhteet näkyvät todennäköisesti esimerkiksi siinä, millaiseen asemaan erityisesti poliittista vasemmistoa puhuttelevat ajatukset eurooppalaisesta Green New Dealista nousevat.

Globaalin johtajuuden näkökulmasta merkittävää on, miten parlamentti tulee asemoitumaan siihen, tulisiko EU:n kiristää päästövähennystavoitteitaan, vaikka Kiina ja Yhdysvallat eivät toimisi samoin. Kielteinen kanta on saanut kannatusta esimerkiksi Suomessa perussuomalaisilta, mutta linjauksen noudattaminen sotii samalla vastaan EU:n tavoitetta olla kansainvälinen ilmastojohtaja. Globaalin johtajan olisi kyettävä näyttämään esimerkkiä ja asettamaan rimansa korkealle.

Globaalin johtajan olisi kyettävä näyttämään esimerkkiä ja asettamaan rimansa korkealle.

EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kuuluva yksiäänisyyden ideaali joutuu koetukselle tulevissa kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa. Siksi parlamentin ilmastopoliittisilla päätöksillä ja linjauksilla on merkitystä EU:n uskottavuuden kannalta.

EU:n parlamentti joutuu myös ottamaan kantaa konkreettisiin, kansalaisten arkielämään vaikuttaviin kysymyksiin. Esimerkiksi unionin laajuinen lentovero ja polttomoottoriautojen myyntikielto seuraavan vuosikymmenen kuluessa ovat puhututtaneet eurovaaliehdokkaita.

Ristiriitaisia näkemyksiä on aiheuttanut myös kysymys siitä, pitäisikö EU:n maataloustuissa huomioida maatalouden ilmastovaikutukset. Lisäksi vaalikeskusteluissa on kiistelty EU:lle kaavaillusta ympäristöperusteisesta tullijärjestelmästä, jossa suuripäästöisille tuontitavaroille pantaisiin korkeammat tullit.

Parlamentin merkitys korostuu siinäkin, että se toimii foorumina Euroopan laajuiselle debatille ilmastoasioissa ja tuo yhteen eri jäsenmaiden ja poliittisten ryhmittymien intressit. Poliittinen kielenkäyttö on keskiössä päätöksistä ja linjauksista keskusteltaessa, ja siitä voisi avautua parlamentaarikoille mahdollisuus edelleen korostaa ilmastoasioiden tärkeyttä.

Mediassa on ilmennyt pyrkimyksiä arvioida uudelleen terminologiaa, jolla ilmastoasioista kirjoitetaan ja viestitään. Esimerkiksi The Guardian teki vastikään linjauksen suosia selvästi ilmastotoimien kiireellisyyttä ja kohtalokkuutta painottavia käsitteitä, kuten ilmastokriisiä ilmastonmuutoksen sijaan. Tulevalla europarlamentilla on myös käsitteellisen määrittelyn kautta mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaiseksi EU:n ilmastopoliittinen toimijuus lähitulevaisuudessa tulee asettumaan.

Kaiken kaikkiaan uudelle europarlamentin kokoonpanolle asettuu hurjia paineita, joihin ei ole helppoa vastata. Se on kuitenkin selvää, että parlamentin ulko- ja turvallisuuspolitiikalla tulee olemaan huomattavaa merkitystä jo lähivuosina.

Suomen tulevalle EU:n puheenjohtajuuskaudelle osuu seuraava YK:n ilmastokokous, jolloin EU:lla on tilaisuus profiloitua ilmastopoliittiseksi toimijaksi. Puheenjohtajana Suomi huolehtii myös EU:n agendan toteutumisesta ja jäsenmaiden välisestä yhteistyöstä.

Kun hallitusneuvottelut ovat kesken, Suomi ei ole vielä julkaissut omia prioriteettejaan puheenjohtajuuskaudelleen. Suomen puheenjohtajuuskauden sivuilla korostetaan kuitenkin puheenjohtajamaan roolia yhtenäisyyden luomisessa. Suomi pääsee ensimmäisenä toteuttamaan parhaillaan valmisteilla olevaa EU:n strategista agendaa vuosille 2019–2024.

YTT Anna Kronlund on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa. FT Teemu Häkkinen on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa. FT Miina Kaarkoski on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa

Julkaisu Mitä odottaa uuden europarlamentin ulkopolitiikalta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtioneuvoston laatima puolustusselonteko kirvoitti pitkän debatin maanpuolustuksen tilasta ja selonteon sisällöstä eduskunnan lähetekeskustelussa keskiviikkona 8. maaliskuuta 2017. Monituntisessa keskustelussa pidettiin kaikkiaan 96 puheenvuoroa.

Tällä kertaa erityisesti maanpuolustustahto nousi eduskunnassa keskiöön, kun kansanedustajat pohtivat yhteiskunnan asenneilmapiirin ja kokonaistilanteen merkitystä maanpuolustuksen näkökulmasta. Lähes jokaisesta puolueesta tartuttiin joko suoraan maanpuolustustahdon tilaan tai epäsuorasti siihen liittyviin teemoihin.

Mitä varsinaisesti on tai tarkoittaa maanpuolustustahto?

Mutta mitä varsinaisesti on tai tarkoittaa maanpuolustustahto? Aiheesta Maanpuolustuskorkeakoulussa vuonna 2015 väitellyt Risto Sinkko toteaa, että usein arkikielessä maanpuolustustahdon käsite nojaa arvioon siitä, että jokainen keskusteluun osallistuva tietää, mistä puhutaan.

Tällöin viitataan usein Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) mielipidekyselyyn, jossa tiedustellaan, tulisiko suomalaisten puolustautua aseellisesti kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta.

Myöntävästi kysymykseen vastasi vuoden 2016 lopussa koko väestöstä 71 prosenttia, kun taas vuosi sitten vastaava luku oli 78 prosenttia. Naisista tätä mieltä oli 64 prosenttia, vuonna 2015 73 prosenttia. Miehistä myöntävästi vastaa 79 prosenttia, kun taas viime vuonna vastaava luku oli 84 prosenttia. Kielteisesti vastaa viidennes, heitä on miehiä 16 ja naisia 25 prosenttia. Ikäluokittain katsottuna eniten kielteisesti vastaavia on 25–34-vuotiaissa, 31 prosenttia.

Sinkko toteaa, että maanpuolustustahdon käsite on myös sosiaalinen konstruktio, joka on rakentunut samalla tavoin kuin muutkin yhteiskunnallisen todellisuuden ilmiöt. Näin ollen se on aikaan sidottu, ja tämän vuoksi se elää jatkuvasti.

Toisin sanoen maanpuolustustahto muuttuu samalla, kun yhteiskunta muuttuu. Tästä näkökulmasta käsite on hyvä ilmapuntari vallitsevalle yleiselle näkemykselle siitä, onko yhteiskunta nimeltä Suomi puolustamisen arvoinen – tarvittaessa aseellisesti ja jopa kuolemaan saakka.

Maanpuolustustahtoa voidaankin luonnehtia saksalaisen käsitehistorioitsijan Reinhart Koselleckin termillä poliittinen avainkäsite. Sillä siis on huomattavaa merkitystä poliittisessa järjestelmässä, ja sen sisällö(i)stä käydään jatkuvaa kamppailua.

Muun muassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö on painottanut maanpuolustustahdon tärkeyttä Suomen sotilaalliselle puolustukselle. Hänen mukaansa maanpuolustustahto ”ei ole vain vanhakantaista retoriikkaa” arvaamattomaksi muuttuneessa ajassa. Toteama korostaa edelleen maanpuolustustahdon ajankohtaisuutta.

Tulkinnat siitä, mistä maanpuolustustahto kumpuaa tai miten sitä voidaan edistää, ovat jo itsessään usein ristiriitaisia.

Mielestämme on niin historiallisesti, poliittisesti kuin eettisesti tärkeää analysoida, miten maanpuolustustahdon käsitteellä edistetään mitä erilaisimpia poliittisia vaatimuksia. On myös kiinnostavaa, että tulkinnat siitä, mistä maanpuolustustahto oikein kumpuaa tai miten sitä voidaan edistää, ovat jo itsessään varsin usein ristiriitaisia.

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus maanpuolustustahdon edellytyksenä?

Eduskunnassa naistenpäivänä 2017 käyty debatti alleviivaa näkemystämme siitä, että maanpuolustustahtoon liitettävä politiikka on mitä relevantein aihe. Suomalaisen yhteiskunnan tilaa on enenevissä määrin tarkasteltu nimenomaan resilienssin eli kriisinsietokyvyn näkökulmasta. Maanpuolustustahto puolestaan luetaan keskeiseksi osaksi henkistä kriisinsietokykyä.

Jo yhden lähetekeskustelun tarkastelu osoittaa, että maanpuolustustyön ja puolustusvoimien resurssien lisäksi käsitteen avulla käydään keskustelua perustavanlaatuisista teemoista kuten eriarvoistumisesta – ja ylipäätään yhteiskunnan tilasta.

Maanpuolustustahto puolestaan luetaan keskeiseksi osaksi henkistä kriisinsietokykyä.

Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen huomautti, että juuri naistenpäivä oli hyvä tilaisuus keskustella naisten osallistumisesta maanpuolustustehtäviin. Immonen oli huolissaan naisten maanpuolustustahdon laskusta. Keinoja ”naisten maanpuolustustahdon ja puolustustoimintaan osallistumisen lujittamiseksi” tarvittiin.

Immonen ehdotti kutsuntakirjeen lähettämistä kaikille kutsuntaikäisille naisille. Eikä Immonen ollut ainoa kansanedustaja, joka tarttui naistenpäivänä sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Myös vihreiden ryhmäpuheenvuorossa Krista Mikkonen peräänkuulutti naisten osallistumista kutsuntoihin ja esitti sen tapana vahvistaa maanpuolustustahtoa.

Lisäksi Immonen – ja hänen mukaansa myös perussuomalainen puolue – näki, että ”puolustusjärjestelmämme opetuksen sisällyttäminen osaksi toisen asteen koulutusta” olisi hyvä tapa lisätä ”maanpuolustustietoisuutta”.

Toisin sanoen suomalaisen (alue)puolustusjärjestelmän perusteet tulisi Immosen mielestä ottaa osaksi lukioiden ja ammattikoulujen opetussuunnitelmia. Perinteisesti kyseiset asiat on opetettu varusmiespalveluksen alkupuolella.

Immosen retoriikassa on mielenkiintoisia kaikuja 1920- ja 1930-luvun militantin oikeiston pyrkimyksistä militarisoida nuoriso: yhteiskunta on ikään kuin varuskunta. ”Jokainen suomalainen on maanpuolustaja”, kuten presidentti Niinistökin on sanonut.

Uhkapuhe on tehokas keino vaatia lisää resursseja.

Tällainen retoriikka tukee käsitystä siitä, että Suomi on uhkien ympäröimä ja läpäisemä. Uhkapuhe puolestaan on tehokas keino vaatia lisää resursseja, kuten esimerkiksi asehankintoja ja viranomaisten toimintavalmiuksia – jopa perusoikeuksien kustannuksella.

Historian havinaa oli myös keskustan Hannu Hoskosen puheenvuorossa. Hän peräänkuulutti, että ilman ”tahtoa puolustaa tämän valtakunnan aluetta ja koskemattomuutta” Suomi olisi nykyistä paljon huonommassa tilanteessa.

Hoskonen iloitsikin siitä, että ”jokainen suomalainen näkee erittäin suurena asiana, että isänmaa säilyy itsenäisenä, koskemattomana eikä Suomen kautta tehdä minkäännäköisiä invaasioita esimerkiksi naapureidemme kimppuun”. Esimerkiksi syksyllä 1940 solmitun Suomen ja Saksan välisen kauttakulkusopimuksen kaltaiset järjestelyt eivät siis saa toistua.

Kiinnostavaa on myös Immosen ja Hoskosen erilainen tulkinta siitä, millä tolalla kansalaisten maanpuolustustahto oikein on.

Maanpuolustustahto liitetään yhteiskunnan eriarvoistumiseen.

Toinen kiehtova aihe oli maanpuolustustahdon liittäminen yhteiskunnan eriarvoistumiseen. Niin oikeisto- kuin vasemmistopoliitikot painottivat, että sosiaalinen yhtenäisyys vaikuttaa olennaisesti maanpuolustustahtoon.

Esimerkiksi vasemmistoliiton Markus Mustajärvi huomautti seuraavasti:

”Minä muistan aina sen, kun olin kertausharjoituksissa, ja sen kertausharjoituksen johtaja sanoi koko porukan kuullen, että parasta maanpuolustusta on hyvin hoidettu sosiaalipolitiikka eli se, että tämä maa on semmoinen, että mahdollisimman moni kokee tämän puolustamisen arvoiseksi, että se jää tuleville sukupolville vähintään yhtä hyvässä kunnossa, mitä se on tänä päivänä.”

Keskustan Seppo Kääriäinen oli yhtä mieltä Mustajärven kanssa. Hän määritteli, että maanpuolustustahto pysyy korkealla, mikäli kansalaiset kokevat Suomen puolustamisen arvoiseksi. Tämän puolestaan takaa ”oikeudenmukainen politiikka, ei paraskaan juhlapuhe”, Kääriäinen julisti.

Samalla kannalla, joskin varovaisemmin sanankääntein, olivat esimerkiksi ruotsalaisen kansanpuolueen Anders Adlercreutz ja kokoomuksen Timo Heinonen. Adlercreutz huomautti ”yhtenäisen kansakunnan, jossa jokainen kokee olevansa osallinen siitä” lisäävän maanpuolustustahtoa ja syrjäytymisen taas heikentävän sitä. Syrjäytymisen vastainen työ on siis osa maanpuolustustahdon rakentamista.

Heinonen puolestaan pohdiskeli syitä maanpuolustustahdon laskulle. Jos ”kaikki eivät kokisikaan tätä maata puolustamisen arvoiseksi” on Heinosen mielestä ”isompi huoli meille kaikille”.

Rakentuuko ”maanpuolustustahdosta” puoluerajat ylittävä silta sosiaalipoliittisissa kysymyksissä?

Yksimielisyys tässä on merkillepantavaa, sillä oikealla ja vasemmalla ollaan perinteisesti oltu eri kannalla siitä, mistä eriarvoisuus johtuu, mitä asialle pitäisi tehdä ja mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan.

Rakentuuko ”maanpuolustustahdosta” puoluerajat ylittävä silta sosiaalipoliittisissa kysymyksissä vai syvenevätkö poterot juhlapuheiden jälkeen entisestään?

Mitä maanpuolustustahdolla tahdotaan?

Haluamme tuoda tutkimuksessamme esiin, että maanpuolustustahto on mitä suurimmassa määrin politiikkaa. Sen avulla voidaan muun muassa politisoida yhteiskunnassa tapahtuvaa resurssien jakoa.

Tähän liittyvät esimerkiksi kysymykset varuskuntarakenteen tarpeenmukaisuudesta ja vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen tukemisesta, joita Mikko Savola (kesk.), Kimmo Kivelä (ps.) sekä Lea Mäkipää (ps.) nostivat esiin.

Mistä kaikesta käsitteen tiimoilta käydään keskustelua, kenen ja mitä intressejä sillä ajetaan?

Naisten osallistuminen kutsuntoihin puolestaan on esimerkki pyrkimyksestä nostaa maanpuolustustahdon määrää laajentamalla siihen sitoutuneiden (ja sitoutettavien) ihmisten joukkoa. Toisaalta Mustajärvi toi esiin, että maanpuolustustahto ei suinkaan tarkoita pelkästään aseellista toimintaa.

Herääkin kysymys, mille kaikille yleisöille maanpuolustustahdosta puhuminen on suunnattu. Edistääkö maanpuolustustahdosta puhuminen Suomen turvallisuustilannetta vai kasvattaako se itse asiassa maan sisäisiä jännitteitä? Mistä kaikesta käsitteen tiimoilta käydään keskustelua, kenen ja mitä intressejä sillä ajetaan?

Ja lopulta: mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan maanpuolustustahdosta?

Koneen Säätiön rahoittama kaksivuotinen hanke Maanpuolustustahto politiikan välineenä Suomessa, Ruotsissa ja Itävallassa. Vertaileva tarkastelu 1939–2017 alkaa vuoden 2018 alusta Jyväskylän yliopistossa.

 FT Teemu Häkkinen on tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. YTT Jouni Tilli on tutkijatohtori Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. FT Miina Kaarkoski on tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu Maanpuolustustahto on politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan talousmahti Saksa on ottanut energiapoliittisilla ratkaisuillaan poikkeuksellisen suunnan. Liittokansleri Gerhard Schröderin johdolla maa sitoutui toteuttamaan ”energiakäänteeksi” nimettyä politiikkaa punavihreän hallituskoalition astuttua valtaan vuoden 1998 vaaleissa.

Parlamentin päätös luopua ydinenergiasta hyväksyttiin Saksan liittopäivillä joulukuussa 2001. Laki määräsi kaikki toiminnassa olevat ydinvoimalat ajettavaksi alas 2020-luvun alkuun mennessä sekä kielsi uusien ydinvoimaloiden rakentamisen.

Ydinenergian osuus Saksan sähköntuotannosta oli noin kolmekymmentä prosenttia, ja maassa oli toiminnassa 19 reaktoria. Päätös vähittäisestä ydinvoimasta luopumisesta merkitsi siis huomattavan rakenteellisen muutoksen aloittamista ja toteuttamista.

Politiikka, jolla energiatuotanto haluttiin uudistaa, sisälsi asteittain toteutettavan ydinenergiasta luopumisen lisäksi erityisesti uusiutuvien energiamuotojen tukemista sekä teknologian ja tehokkuuden kehittämistä.

Japanin Fukushiman maaliskuun 2011 ydinvoimalaonnettomuuden seurauksena energiakäänne sai aiemmin ydinenergiamyönteistenkin poliittisten puolueiden virallisen tuen taakseen.

Geopoliittinen energiakäänne

Saksan energiapoliittisilla ratkaisuilla on ollut laajasti merkitystä Euroopan geopoliittiselle kehitykselle ja energiaratkaisuille. Erityisesti ne ovat kasvattaneet Venäjän osallisuutta Euroopan energiahuoltoon.

Tästä ovat osoituksena jälleen ajankohtaisiksi nousseet Itämeren kaasuputkihankkeet Venäjältä Saksaan sekä saksalaisen laitostoimittajan vaihtuminen venäläiseen Fennovoiman Pyhäjoen ydinvoimalaprojektissa.

Elokuussa 2016 julkaistu Ulkopoliittisen instituutin selvitys on nostanut julkiseen keskusteluun kysymyksen Venäjän mahdollisista pyrkimyksistä käyttää luonnonvarojaan ulkopolitiikkansa välineenä. Energiapolitiikan ulkopoliittisiin kytköksiin historiantutkimuksenkin olisi syytä jatkossa ottaa tarkemmin kantaa.

Saksan valinnat ovat kasvattaneet Venäjän osallisuutta Euroopan energiahuoltoon.

Ydinenergian voimakas vastustus on edistänyt uusiutuvien energiamuotojen ja teknologian kehittämistä. Globaalissa mittakaavassa Saksan päätös luopua ydinenergiasta on uraauurtava. Yhtenä johtavista teollisuusmaista Saksa on lähtenyt kohti energiatuotannon mallia, jolla se pyrkii vastaamaan ilmastonmuutoksen haasteisiin luopumalla samalla ydinvoimasta.

Riippumatta siis itse kunkin henkilökohtaisista ydinenergiamielipiteistä Saksan ratkaisu on ymmärrettävä ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta perustavanlaatuiseksi suunnanvedoksi. Se on sitä siinäkin suhteessa, että suhtautuminen ydinenergiaan on hakenut suuntaansa useissa muissakin maissa.

Ydinvoimamielinen Eurooppa?

Joukko maita on jo Saksaa aiemmin tehnyt ydinenergiavastaisen poliittisen päätöksen.

Ruotsissa pidettiin kansanäänestys ydinenergian tulevaisuudesta vuonna 1980 Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuuden säikäyttämänä.Parlamentti päätti kansanäänestyksen mukaisesti kieltää ydinvoiman lisärakentamisen ja vahvistaa 12 ydinvoimalan sulkemisen vuoteen 2010 mennessä.

Myöhemmin Ruotsi on taloudellisiin ja ilmastonsuojelullisiin seikkoihin vedoten asteittain lieventänyt linjausta, ja vuonna 2010 parlamentti kumosi päätöksen luopua ydinenergiasta kokonaan.

Italia puolestaan sulki Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeisen kansanäänestyksen seurauksena toiminnassa olevat ydinreaktorinsa. Ennen Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta Italian hallitus ajoi ydinenergian rakentamisen uudelleensallimista, mutta Fukushiman jälkeinen kansanäänestys esti nämä suunnitelmat.

Alankomaissa hallitus päätti Tšernobylin jälkeen hyllyttää ydinvoiman lisärakentamisprojektin ja ajaa ydinvoiman alas maassa. Vuonna 2005 luopumispäätös kuitenkin hylättiin sielläkin, ja yksi voimala on toiminnassa.

Ilmapiiri on siis muuttunut ydinenergian kannalta myötämielisemmäksi samaan aikaan, kun kehitys Saksassa on kulkenut päinvastaiseen suuntaan.

Näissä jo Saksaa aiemmin ydinenergiavastaisen poliittisen päätöksen tehneissä maissa poliittinen ilmapiiri on siis muuttunut ydinenergian kannalta myötämielisemmäksi samaan aikaan, kun kehitys Saksassa on kulkenut päinvastaiseen suuntaan.

Muista Euroopan maista erityisesti Ranskassa poliittinen tuki ydinenergialle on ollut 70-luvun öljykriisistä alkaen vahvaa. Maa on ollut aktiivinen ydinteknologian kehittämisessä sekä viennissä.

Britanniassa ydinenergian osuus sähköntuotannossa on ollut laskussa vanhojen voimaloiden sulkemisten myötä. Poliittinen ilmapiiri on kuitenkin ollut pääsääntöisesti myönteinen.

Saksa on toistaiseksi ainoana valtiona luopumassa ydinenergiasta kesken voimaloiden teknisen toimintaiän.

Suomessa on korostunut käsitys ydinenergiasta välttämättömänä ilmastonsuojelun, talouskasvun ja työllisyyden turvaajana sekä riittävän energiasaannin tarjoajana. Tämä on ohjannut Suomen energiapoliittisia ratkaisuja.

Kaiken kaikkiaan keskustelu ydinenergian käytöstä ja rakentamisesta on useissa Euroopan maissa elänyt jatkuvasti. Suhtautuminen ei ole ollut yksiselitteistä.

Saksa suunnannäyttäjänä

Asenteet ja painotukset keskustelussa ja päätöksenteossa ovat vaihdelleet ja vaihtelevat tälläkin hetkellä. Saksa on toistaiseksi ainoana valtiona luopumassa ydinenergiasta kesken voimaloiden teknisen toimintaiän.

Tässä mielessä Saksan energiakäänteen malli voi vaikuttaa keskustelun suuntaan muissakin maissa joko ydinenergian käytölle myönteisellä tai kielteisellä tavalla. Suunta riippuu siitä, miten Saksan katsotaan onnistuvan uudistuksissaan.

Saksan energiaratkaisuja seurataan tiiviisti.

Muiden maiden poliittisessa keskustelussa Saksan energiaratkaisuja seurataan tiiviisti. Energiapoliittisten debattien terminologia on kehittynyt saksalaisen keskustelun myötä muissakin maissa.

Esimerkiksi eduskunnassa on puhuttu ”rakenteellisen muutoksen tarpeellisuudesta” ja ”Suomen energiakäänteestä”, jolla kyllä on perusteltu myös myönteisen periaatepäätöksen tekemistä Fennovoiman hakemuskäsittelyn yhteydessä.

Energiakäänteen valtavirtaistuminen

Tuore väitöskirjani tutkii energiakäänteen nousemista saksalaisen politiikan ja parlamentissa käydyn keskustelun avainkäsitteeksi. Mistä saksalaisessa ydinenergiavastaisuudessa on ollut kyse ja miten sen jatkumista ja voimistumista vuosikymmenestä toiseen voidaan selittää?

1990-luku oli ratkaiseva energiakäänteen valtavirtaistumisen ja tulevan menestyksen kannalta. Silloin Saksan liittopäivillä väiteltiin, pitäisikö ydinenergiaa käyttää ja mahdollisesti rakentaa lisää vai pitäisikö siitä luopua kokonaan.

Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus oli jakanut puoluekentän kahtia suhtautumisessa ydinenergiaan. Vihreä puolue vastusti ydinenergiaa, mutta tämän lisäksi kahden suurimman puolueen, sosialidemokraattien ja kristillisdemokraattien, kannat olivat toisilleen vastakkaiset.

Tulevan vuosikymmenen aikana suurimpien puolueiden näkökannat alkoivat vähitellen lähentyä toisiaan. Sosialidemokraatit löysensivät vaatimuksiaan nopeasta ydinvoimasta luopumisesta. Kristillisdemokraatit puolestaan ilmaisivat varovaista valmiutta harkita muitakin vaihtoehtoja kuin ydinvoiman käyttämistä tai rakentamista.

Suurimpien puolueiden näkökannat alkoivat vähitellen lähentyä toisiaan.

Ajatus energiakäänteestä valtavirtaistui vuosikymmenen aikana. Se alkoi viitata pidempikestoiseen prosessiin energiatuotannon rakenteiden muuttamiseksi.

Vaatimus ydinenergiasta luopumisesta vahvistui siis Tšernobylia seuraavan vuosikymmenen aikana, mutta samalla ajatus energiatuotannon rakenteellisesta uudistuksesta muuttui vähemmän radikaaliksi.

Samaan aikaan säädettiin lakeja uusiutuvien energiamuotojen, erityisesti tuuli- ja aurinkoenergian, tukemiseksi. Myös kotimaisen kivihiilen tulevaisuus aiheutti poliittisia erimielisyyksiä.

Liittokansleri Angela Merkelin johtama kristillisdemokraattien ja liberaalien hallituskoalitio teki energiapoliittisen kurssinvaihdoksen ja ryhtyi tukemaan ydinenergiasta luopumista. Tämä merkitsi viimeisintä vaihetta vuosikymmeniä kestäneessä debatissa ydinenergian käytöstä.

Ydinenergia kansalaisten ja demokratian vihollisena

Väitöskirjani edustaa uuden poliittisen historian lähestymistapaa, jossa kiinnitetään huomiota muun muassa siihen, miten asioista ja kysymyksistä tulee poliittisia eli kiistanalaisia ja ristiriitaisia mielipiteitä aiheuttavia. Ydinenergiapolitiikka oli Saksan liittopäivillä mitä suurimmissa määrin kiistelty ja vastakkaisia mielipiteitä aiheuttava kysymys.

Poliitikot ottivat siihen jatkuvasti kantaa kielenkäytöllään. Poliittisen puheen analyysi tuo esiin politiikan suuntaan vaikuttavat ja sitä selittävät käsitykset, ajatukset ja visiot.

Saksassa ydinenergiadebatin painoarvo on merkittävä. Se liittyy turvallisuutta, taloutta ja ympäristönsuojelua koskevien näkökulmien lisäksi kysymykseen demokratian toimintaperiaatteista sekä kansalaisten ja valtion suhteesta.

Vastustajat osoittivat ydinenergian olevan niin vaarallista, että se vaatii valtiolta äärimmäistä voimankäyttöä omia kansalaisiaan vastaan.

Ydinenergiavastaisten asenteiden voimistumisessa ratkaisi se, että vastustajat osoittivat energiamuodon olevan niin vaarallista, että sen käyttö ja jätehuollon turvaaminen vaatii valtiolta äärimmäistä voimankäyttöä omia kansalaisiaan vastaan. Tämä johtaisi lopulta demokraattisen valtion tuhoon.

Saksan lähimenneisyydessä on Weimarin tasavallan, kolmannen valtakunnan ja DDR:n ajalta kokemusta demokraattisen järjestelmän nopeasta luhistumisesta, suhteettoman vahvasta toimeenpanovallasta sekä tilanteista, joissa valtio alkoi toimia mielivaltaisesti omia kansalaisiaan kohtaan.

Lähihistorian kokemuksista kumpuavat pelot välittyivät myös ydinenergiakeskusteluun.

Lähihistorian kokemuksista kumpuavat pelot välittyivät myös ydinenergiakeskusteluun. Ydinenergian vastustajat katsoivat erityisesti vuosikymmenen jälkipuoliskon ydinjätekuljetusten aiheuttaman massiivisen yhteiskunnallisen konfliktin todistavan pelot totalitaarisia otteita käyttävästä atomivaltiosta todeksi.

Ydinvoimakysymys oli jatkuvasti ajankohtainen

Poliitikkojen sanavalinnat eivät tuo esiin pelkästään arvoja ja asenteita. Ne vaikuttavat voimakkaasti käsityksiin todellisuudesta ja sitä kautta poliittisen keskustelun suuntaan sekä päätöksentekoon.

Poliittisen puheen ja tapahtumahistoriallisen kehityksen suhde on tiivis ja vuorovaikutuksellinen. Saksan ydinenergiavastaisuuden jatkuvuutta ja voimistumista selittää se, että poliitikot pitivät debattia jatkuvasti ajankohtaisena ja poliittisiin tapahtumiin sekä kansalaisten arkeen liittyvänä kysymyksenä.

Poliitikot pitivät debattia jatkuvasti ajankohtaisena ja poliittisiin tapahtumiin sekä kansalaisten arkeen liittyvänä kysymyksenä.

Keskustelu ei ollut vain hypoteettista spekulaatiota. Sen tueksi esitettiin jatkuvasti uusia ja ajankohtaisia todisteita todellisista tapahtumista.

Näitä olivat muun muassa Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, entisten itäblokin maiden reaktoriturvallisuus, New Yorkin terrori-iskut vuonna 2011, tieteelliset todisteet ilmaston lämpenemisestä ja ydinjätehuoltoon liittyvät ajankohtaiset tapahtumat.

1970-luvulla noussut ydinenergiavastaisuus ei Saksassa jämähtänyt menneisiin vuosikymmeniin, vaan se kehittyi tiiviissä yhteydessä ajankohtaisten tapahtumien kanssa.

Ydinvoiman vaihtoehdot muualla Euroopassa

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa ydinenergiasta on puhuttu ennen muuta ilmastonsuojelun ja talouden kannalta. Samanlainen argumentaatio ydinenergian käytön välttämättömyydestä ei ole hallinnut saksalaisten poliitikkojen puheita 1990-luvun alun jälkeen. Muiden vaihtoehtojen kehittämistä on edistetty poliittisella puheella.

Saksalaisessa keskustelussa ydinenergiavastaiset poliitikot ovat kielenkäytöllään ohjanneet keskustelua suuntaan, jossa käsitykseksi on vähitellen muodostunut, ettei demokraattinen valtio voi hyväksyä ydinenergian käyttöön liittyvää riskiä.

Muiden vaihtoehtojen kehittämistä on edistetty poliittisella puheella.

Osa vallitsevaa käsitystä on, ettei ydinenergian käyttö tai sen lisärakentaminen ole toimivin tapa vastata ilmastonsuojelutavoitteisiin. Saksassa ajatellaan, että kaikki ydinvoiman kustannukset yhteenlaskettuna se on kaikkia muita energiamuotoja kalliimpaa.

Länsimaisissa valtioissa on pitkälti samat haasteet: miten vastata riittävän energiatuotannon, ilmastonsuojelun ja talouskasvun haasteisiin ja samalla luopua ydinenergiasta?

Saksan energiakäänteestä huolimatta esimerkiksi aiemmin ydinenergiavastaisessa Ruotsissa erityisesti kansainväliset ilmastonsuojelutavoitteet ja talouden taantuma ovat kääntäneet ilmapiirin myönteisemmäksi ydinenergian käytölle ja lisärakentamiselle.

Saksan tapaus osoittaa näiden varsin laajasti jaettujen tavoitteiden poliittisuuden.

Saksan tapaus osoittaa näiden varsin laajasti jaettujen tavoitteiden (ilmastonsuojelu, talouskasvu, työllisyys, energiavarmuus) poliittisuuden. Saksassa on voimakkaasti kyseenalaistettu ydinenergian käytön välttämättömyys ja päädytty edistämään muita ratkaisutapoja.

Samalla toki tulee muistaa, että Saksan energiauudistus on ollut pitkäjänteinen ja jo usean vuosikymmenen kestänyt prosessi. Sen alkusysäyksinä olivat erityisesti Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja liittokansleri Helmut Kohlin vuonna 1987 antama lausunto globaalin ilmastonlämpenemisen vaaroista.

Saksan ulkopoliittiset visiot

Ydinenergiadebatissa Saksan poliittisiin kokemuksiin yhdistyy visio Saksan johtavasta roolista kylmän sodan jälkeisessä maailmanjärjestyksessä.

Energiakäänteen kannattajat esittivät 1990-luvun alussa, että jälleenyhdistyneen Saksan on otettava johtava rooli kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Sen olisi profiloiduttava voimakkaasti Länsi-Euroopan edelläkävijäksi tiellä kohti ydinenergiasta vapaata aikakautta.

Keskustelu ydinenergian käytöstä on ollut suurvallan tulevaisuuden suuntaviivojen ja ulkosuhteiden määrittelyä.

Keskustelu ydinenergian käytöstä on siis ollut moniulotteista eurooppalaisen suurvallan tulevaisuuden suuntaviivojen ja ulkosuhteiden määrittelyä. Vaihtoehtoisia energiaratkaisuja edistäessään Saksa on halunnut asettua kansainväliseksi mallimaaksi muiden energiateknologioiden kehittämisessä sekä kansalaisten ja ympäristön turvallisuudesta huolehtimisessa.

Onko energiakäänne lopullinen?

Lähihistorian vaiheita tutkittaessa ei tiedetä, miten prosessit päättyvät ja millainen merkitys ja painoarvo niillä on historiankulussa. Tämä pätee myös Saksan päätökseen luopua ydinenergiasta. Sen onnistumista ja vaikutuksia kokonaisuudessaan Saksassa ja globaalisti voidaan arvioida vasta tulevien vuosien ja vuosikymmenten aikana.

Kykeneekö Saksa lopulta sulkemaan kaikki loputkin ydinvoimalansa ja täyttämään energiapolitiikkaan liittyvät tavoitteensa? Energiakäänteen onnistumista ei historiantutkimus pysty ennustamaan.

Saksalainen ydinenergiakeskustelu elää kuitenkin jatkuvasti ja hakee suuntaa yllättävien ja ajankohtaisten tapahtumien mukaan. Vaihtelut tulevassa ydinenergiapoliittisessa debatissa ja päätöksenteossa ovat siis edelleen mahdollisia.

Ydinenergiavastaisuus on kuitenkin niin laajaa ja pitkään kestänyttä, että vaikuttaa vähintäänkin epätodennäköiseltä, että Saksassa sallittaisiin ainakaan uusien ydinvoimaloiden rakentaminen.

FT Miina Kaarkoski väitteli syyskuussa 2016 tohtoriksi Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitokselta ja jatkaa työskentelyä tutkijatohtorina Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa ”Yli- ja poikkikansallinen ulkopolitiikka kansallisten parlamenttien haasteena 1914-2014”.

Julkaisu Saksassa ydinvoima nähdään riskinä – myös demokratialle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Fakta on, että kukaan ei luovuta suvereniteettia; se sulautetaan isompaan suvereniteettiin.” Näin lausui Britannian tuore ulkoministeri Ernest Bevin marraskuussa 1945.

Suvereniteetti ja kysymys sen menetyksestä puhuttaa nyt Britanniassa, kun maassa kampanjoidaan EU-jäsenyyden tulevaisuudesta. Britannian EU-eroa ajava Brexit-kampanja korostaa retoriikassaan erityisesti kansallisen suvereniteetin palauttamista. Retoriikan taustalla on vastareaktio Euroopan unioniin liitettäviin ongelmiin, kuten talous- ja pakolaiskriisiin ja hallitsemattomaan maahanmuuttoon. Brexit-leiri kokee myös ongelmalliseksi ylikansallisen päätöksenteon vaikutuksen Britannian sisäisiin asioihin.

23. kesäkuuta pidettävällä äänestyksellä on hyvä mahdollisuus merkittävästi sekoittaa Euroopan poliittista kenttää. Sen kynnyksellä onkin hyvä hetki palauttaa mieleen, miksi kansallisesta suvereniteetistaan korostuneen tarkka Britannia ylipäätänsä on halunnut olla mukana Euroopan integraatiossa.

Miksi suvereenit kansallisvaltiot ovat halunneet edistää taloudellista ja poliittista integraatiota kansallisen itsemääräämisoikeuden kustannuksella?

Kysymyksellä on laajempaa merkitystä Euroopan unionin tulevaisuuden kannalta: miksi suvereenit kansallisvaltiot ovat edellisten vuosikymmenien aikana halunneet edistää taloudellista ja poliittista integraatiota osin kansallisen itsemääräämisoikeuden kustannuksella?

Pohdimme nyt Britannian osalta tämän historiallisen prosessin alkua sodan jälkeisessä tilanteessa, jolloin Britannia päätyi jättäytymään syrjään osasta integraatiokehitystä, sekä 1970-luvun alun olosuhteissa, jolloin maa liittyi Euroopan yhteisöihin.

Yhdentymisen taustalla olivat talous, rauha ja kommunismi

Toisen maailmansodan loputtua Länsi-Eurooppa oli monella tapaa haasteellisessa tilanteessa. Sota oli aiheuttanut vakavaa tuhoa niin eri maiden infrastruktuureissa kuin yleensä alueen talousjärjestelmässä. Kuten hyvin tiedetään, Yhdysvaltojen Marshall-avun nimissä tunnettu taloudellinen apu auttoi erityisesti Länsi-Euroopan maita nousemaan taloudellisesti jaloilleen.

Samalla Itä-Euroopasta kantautuvat synkät uutiset kommunistisen politiikan seurauksista pakottivat Länsi-Euroopan valtioita aktivoitumaan sotilaallisen puolustuksen järjestämisessä. Erityisesti OEEC:n perustaminen vuonna 1948, Euroopan neuvoston perustaminen vuonna 1949, Brysselin sopimuksen solmiminen vuonna 1948 ja Naton perustaminen vuonna 1949 aktivoivat niin taloudellista, sosiaalista, kulttuurista, poliittista kuin sotilaallista yhteistyötä.

Euroopan integraatiokehitystä on ruokkinut tarve ylläpitää rauhaa.

Nykypäivän tilanteessa helposti unohtuu ajatus siitä, miten Euroopan integraatiokehitystä on ruokkinut tarve ylläpitää rauhaa. Britannian näkökulmasta tämä tarkoitti sodanjälkeisessä Eurooppa-politiikassa muun muassa kahta perusajatusta: Euroopassa voimistunutta ja Euroopan yhtenäistymistä tukevaa kansalaisliikehdintää haluttiin tukea, ja toisaalta katsottiin ensiarvoisen tärkeäksi luoda välineitä Itä-Euroopasta etenevän kommunistisen ideologian torjumiseksi.

Sotilaalliset keinot olivat vain yksi tapa asettaa esteitä, ja niiden lisäksi uhkaavaa kommunismia pyrittiin estämään talouden jälleenrakentamisella ja sosiaaliturvan yleiseurooppalaisella kehittämisellä. Keskeinen paino asetettiin niin kutsutun länsimaisen sivilisaation suojelemiseen – nimenomaan tässä asiassa sosiaalidemokratiaa painottaneella Labour-taustaisella Ernest Bevinillä oli vuonna 1948 merkittävä rooli.

Taloudellinen menestys tukisi niin moraalisen kuin fyysisen puolustuksen järjestämistä. Taustalla liikkui suuri kysymys Britannian ulkopoliittisesta merkityksestä.

Britannian suhtautuminen Länsi-Euroopan yhteisten institutionaalisten rakenteiden luomiseen oli sodan jälkeen ristiriitainen. Winston Churchillin kuuluisa, Euroopan yhdysvaltojen perustamista peräänkuuluttava puhe vuonna 1946 aktivoi yhdentymiskeskustelun Länsi-Euroopassa, ja Britanniassa tavoiteltiin johtavaa ja aktiivista roolia yhdentymiskehityksessä. Toisaalta brittihallitus oli silti mukana torppaamassa 1940-luvulla esillä ollutta ajatusta eurooppalaisesta federalismista eli tiiviistä taloudellisesta ja poliittisesta integraatiosta.

Britannia esiintyi ennen kaikkea käytännöllisiä edistysaskeleita, kuten sopimusyhteistyötä yksittäisillä elinkeinoelämän sektoreilla, painottavana valtiota. Lopulta britit päätyivätkin johtamaan Ranskan kanssa Euroopan neuvoston perustamista, mutta jäivät pois Länsi-Euroopan integraatiokehityksen kannalta keskeisestä, vuonna 1952 perustetusta Euroopan hiili- ja teräsyhteisöstä.

Kansallisen suvereniteetin korostus oli Britanniassa voimakkaampaa kuin esimerkiksi Saksassa tai Ranskassa.

Kansallista suvereniteettia puolustettiin tärkeänä osana maailmansotia voittanutta brittiläistä poliittista mallia, ja toisaalta eurooppalaisen yhteistyön pelättiin uhkaavan silloisia suhteita Brittiläiseen kansainyhteisöön. Ylikansallisen päätöksenteon vastustus ja kansallisen suvereniteetin korostus oli Britanniassa voimakkaampaa kuin esimerkiksi Saksassa tai Ranskassa.

Britannian kansallisen edun uudelleenarviointi

Ensisijaisesti heikon taloudellisen tilanteen takia Britannian poliittinen johto päätyi kuitenkin Euroopan yhteisöjen jäsenyyden hakemisen kannalle 1960-luvun alussa, vaikka huomattavan laajat euroskeptiset tahot sekä konservatiivien että Labour-puolueen keskuudessa rakensivat uhkakuvia kansallisen suvereniteetin menettämisestä.

Konservatiiveja edustanut pääministeri Harold Macmillan korosti 1960-luvun alussa liittymistä puhtaasti taloudellisena kysymyksenä ja halusi sivuuttaa suvereniteettikeskustelun. Labour-pääministeri Harold Wilson jatkoi liittymisen taloudellista merkitystä korostavaa retoriikkaa, kun Britannia jätti jäsenhakemuksen uudestaan vuonna 1967. 1960-luvulla Britannian jäsenyys kuitenkin estyi Ranskan vastustuksen takia, ja Britannia liittyi Euroopan yhteisöjen jäseneksi vuonna 1973.

Historiallista suvereniteettiretoriikkaa ja nykyhetken Brexit-keskustelua vasten on mielenkiintoista tarkastella, miten kansallisesta itsemääräämisoikeudestaan alun alkaen huolta kantanut Britannia perusteli suvereniteetin näkökulmasta Euroopan yhteisöihin liittymisen 1970-luvun alussa.

Liittyminen esitettiin mahdollisuudeksi palauttaa maalle sille historiallisesti kuuluvaa vaikutusvaltaa.

Poliittisessa keskustelussa liittymistä edelsivät pyrkimykset määritellä uudelleen, mitä Britannian kansallinen etu ja asema kansakuntana tarkoittivat. Liittymisen puolustajat korostivat, ettei perinteinen Britannian suurvalta-asemaa korostava nationalistinen asenne enää toiminut. Samalla suurvaltablokkien kehitys oli jättänyt britit varjoonsa.

Liittyminen esitettiin Britannian kannalta vuosisadan suurimmaksi mahdollisuudeksi palauttaa maalle sille historiallisesti kuuluvaa vaikutusvaltaa ja vahvistaa Britannian ääntä kansainvälisissä järjestöissä, kuten YK:ssa ja Natossa. Uhkakuvana pidettiin ulkopuolella pysyttäytymisen aiheuttamaa katastrofia Britannian asemalle, koska Britannian pelättiin jäävän olosuhteiden uhriksi vailla todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa asioiden kulkuun.

Liittymistä ajavat poliitikot esittivät 1970-luvun alussa Britannian jäsenyyden Euroopan yhteisössä vahvistavan myös oleellisesti Länsi-Euroopan mahdollisuuksia kehittyä poliittisesti ja taloudellisesti yhtenäiseksi; vahvan Euroopan korostettiin olevan toteutettavissa vain Britannian ollessa mukana integraatiokehityksessä.

Kylmän sodan tilanteessa Euroopan yhdentymisen katsottiin olevan paras keino pienentää idän ja lännen vastakkaisuuksia ja vastata Länsi-Eurooppaan kohdistuvaan Neuvostoliiton uhkaan – 1940-luvun tilanteesta ei oltu siis päästy vielä kovin pitkälle.

Euroopan integraatiokehityksen odotettiin olevan aikakauden lupaavin hanke rakentaa poliittinen tulevaisuus yhtenäiselle Länsi-Euroopalle sekä pidemmällä tähtäimellä Euroopalle laajemmassakin mielessä.

Suvereenin äänen säilyttäminen

Nykyisessä Brexit-keskustelussa ei useinkaan muisteta, että kansallisen suvereniteetin osalta Britannian liittymisen Euroopan yhteisöihin ei odotettu pienentävän Britannian kyvykkyyttä päättää omista asioistaan, varmistaa kansallisia intressejään ja tuoda esiin kansallista identiteettiään. Liittymisen kannattajat korostivat Britannian suuruutta kansakuntana, jonka ääni vaikuttaisi ratkaisevasti Euroopan yhteisön sisällä.

Samalla liittymistä pidettiin ensiarvoisen tärkeänä, sillä yksittäisten suvereenien kansallisvaltioiden ei nähty enää olevan varteenotettavia toimijoita maailmanpolitiikassa. Vaikka Britannia piti itseään kiistämättä merkittävänä valtiona, sen vaikuttavuuden nähtiin liittymistä kannattavien keskuudessa olevan realistisesti sidoksissa Britannian rooliin osana (Länsi-)Euroopan muodostamaa kokonaisuutta.

Britannia tahdottiin Euroopan yhteisön jäseneksi, jotta se pystyisi ohjaamaan Euroopan integraatiokehitystä ja turvaamaan edes osittain historiallisen suurvalta-asemansa jatkuvuuden.

Britannia tahdottiin Euroopan yhteisön jäseneksi, jotta se pystyisi yhtäältä ohjaamaan Euroopan integraatiokehitystä ja toisaalta turvaamaan edes osittain historiallisen suurvalta-asemansa jatkuvuuden. Keskeistä oli, että maa sai todellista vaikutusvaltaa integraatiokehitykseen omien kansallisten intressiensä ajamiseksi ja turvaamiseksi.

Britannian suvereniteettiretoriikan historian ja nykyhetken näkökulmasta kumpi tahansa tulos tulevassa kansanäänestyksessä on mahdollinen, ja kummallekin on löydettävissä selittäviä tekijöitä.

Britannia liittyi Euroopan yhteisöihin odottaen kansallisen suvereniteettinsa säilyvän ja kansallisten intressien mukaisen vaikutusvaltansa maailmanpolitiikkaan jopa vahvistuvan osana yhtenäistä Eurooppaa, mutta näiden odotusten toteutuminen näyttäytyy Euroopan unionin kehityksen valossa kyseenalaiselle.

Britannia on monessa mielessä jäänyt Saksan ja Ranskan jalkoihin. Toisaalta Britannian realistiset toimintamahdollisuudet toteuttaa kansallisia etuaan Euroopan unionin ulkopuolella ovat edelleen rajalliset.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että erilaiset aikakaudet asettavat omanlaisiaan poliittisia ja taloudellisia haasteita: Brexit-keskustelun aiheuttaneet taloudelliset ja poliittiset haasteet voivat jälleen korostaa halua tehdä päätökset puhtaasti kansallisten intressien mukaan.

FT, tutkijatohtori Teemu Häkkinen ja FM, projektitutkija Miina Kaarkoski työskentelevät Suomen Akatemian hankkeessa Yli- ja poikkikansallinen ulkopolitiikka kansallisten parlamenttien haasteena, 1914–2014 Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu Brexit-äänestys suvereniteettiretoriikan historian valossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.