Vuonna 2023 Euroopassa nähtiin ennätysmäärä luvattomia rajanylityksiä sitten vuoden 2016, ja Välimerellä hukkui ja katosi 3 041 siirtolaista. Samalla siirtolaisuus nähdään yhä useammin turvallisuusuhkana, ja kritiikki EU:n turvapaikkajärjestelmää ja sen oikeudellisia reunaehtoja kohtaan on kiihtynyt.

Muuttoliikkeen hallinta on noussut EU-politiikan asialistalla yhä tärkeämmäksi teemaksi, ja sen on ennustettu olevan ratkaisevassa roolissa myös tulevissa eurovaaleissa. Keskeinen osa muuttoliikkeen hallintaa on EU:n turvapaikka- ja palautuspolitiikka, joita tämä kirjoitus käsittelee.

Arvioin kirjoituksessa turvapaikkapolitiikan uudistusta sekä yleistä suuntaa, jossa kriiseihin varautuminen ja ulkoistaminen korostuvat turvaa hakevien ihmisten oikeuksien kustannuksella. Pohdin myös turvapaikkapolitiikan tulevaisuutta ja Euroopan parlamentin roolia siinä.

Turvapaikkapolitiikan uudistus valmistui

EU:n turvapaikkapolitiikkaa on pyritty uudistamaan vuodesta 2016 alkaen. Uudistus takkuili monta vuotta, koska siihen kuuluvat säädökset haluttiin hyväksyä kokonaisuutena. Nykyinen Ursula von der Leyenin komissio esitteli uusi muuttoliike- ja turvapaikkasopimus -nimellä kulkevan uudistuspaketin syksyllä 2020.

Paketin hyväksyminen ei tapahtunut käden käänteessä. Uudistuspakettiin tehtiin muutoksia, mutta Euroopan parlamentti ja neuvosto pääsivät uudistuksesta sopuun joulukuussa 2023. Parlamentti hyväksyi uudistuksen lopullisesti huhtikuussa 2024, ja neuvoston virallisen hyväksynnän jälkeen uudistus on valmis.

Turvapaikkajärjestelmän uudistamisen tarkoituksena on yhtenäistää järjestelmää ja tiukentaa turvapaikkapolitiikkaa. Nykyisessä sääntelyssä jäsenvaltioilla on jonkin verran liikkumavaraa. Esimerkiksi turvapaikkamenettelydirektiiviin ja määritelmädirektiiviin sisältyy mahdollisuus säätää kansallisesti paremmasta suojan tasosta.

Uudistuksen jälkeen paremman suojan takaaminen ei pääsääntöisesti ole enää mahdollista, koska pakettiin kuuluu enimmäkseen asetuksia. Ne ovat sellaisenaan voimassa jäsenvaltioissa, kun taas direktiivit – kuten uusi vastaanottodirektiivi – pitää saattaa osaksi kansallista lainsäädäntöä. Asetuksetkin vaativat toteutuakseen toki käytännön toimia kansallisella tasolla.

Turvapaikkajärjestelmän uudistamisen tarkoituksena on yhtenäistää järjestelmää ja tiukentaa turvapaikkapolitiikkaa. Nykyisessä sääntelyssä jäsenvaltioilla on jonkin verran liikkumavaraa.

Hallinta-asetuksella perustetaan jäsenvaltioiden yhteisvastuumekanismi, joka korvaa vuonna 1990 perustetun Dublin-järjestelmän. Nykyisen, vuonna 2013 voimaan tulleen Dublin-asetuksen mukaan ensimmäinen turvapaikkahakemuksen vastaanottanut valtio on vastuussa hakemuksen käsittelystä, mikä on johtanut joidenkin EU:n rajavaltioiden kuormittumiseen.

Yhteisvastuumekanismilla on tarkoitus jakaa vastuuta tasaisemmin, ja valtioilla on valittavinaan useampia keinoja osallistua vastuunjakoon: jäsenvaltiot voivat joko vastaanottaa turvapaikanhakijoita, antaa rahallista tukea tai antaa operatiivista ja teknistä tukea. On kuitenkin kyseenalaista, onnistuuko yhteisvastuumekanismi todella uudistamaan vastuunjakoa tehokkaasti.

Yksi keskeisistä muutoksista on turvapaikkamenettelyasetukseen sisältyvä pakollinen rajamenettely, jossa hakijan lähtömaa määrittää sen, tutkitaanko hakemus nopeammassa menettelyssä eli rajamenettelyssä. Rajamenettelyyn joutuvat ne hakijat, joiden kotimaasta tulevat eivät yleensä saa turvapaikkaa. Rajamenettelyn aikana ihmisiä pidetään rajalla tai sen läheisyydessä. Uudistus siis lisää turvapaikanhakijoiden säilöönottoja.

EU:n turvapaikkapolitiikan uudistamista on pidetty tärkeänä sekä oikealla että vasemmalla. Saavutettua kompromissia on kuitenkin kritisoitu.

Useat järjestöt ovat ilmaisseet huolensa siitä, että uudistus johtaa käytännössä turvapaikanhakuoikeuden vesittymiseen ja palautuskiellon rikkomiseen eikä ratkaise turvapaikkajärjestelmän ongelmia. Rajamenettelyä on arvosteltu oikeusturvan vaarantumisen ja säilöönottojen yleistymisen takia, ja sen hyötyjä on kyseenalaistettu. Toisaalta Puola ja Unkari ovat ilmaisseet, ettei uudistus ole niiden mielestä tarpeeksi tiukka.

Kriisit ja välineellistäminen turvapaikkapolitiikan keskiöön

Nykyisen vaalikauden aikana EU:n turvapaikkapolitiikka on muuttunut yhä kriisivetoisemmaksi ja politisoitunut entisestään. Vuosien 2015–16 kriisin jälkeen turvapaikkapolitiikka turvallistui. Turvallistaminen tarkoittaa sitä, että ei-sotilaallisesta yhteiskunnallisesta kysymyksestä tehdään turvallisuuskysymys.

Kun turvapaikanhaku turvallistetaan, se esitetään julkisessa keskustelussa turvallisuusuhkana, joka oikeuttaa poikkeukselliset toimet.

Uudet käsitteet hybridivaikuttaminen ja välineellistetty maahantulo ovat vakiintuneet osaksi turvapaikkapolitiikasta käytyä keskustelua. Välineellistämisellä tarkoitetaan sitä, että EU:n ulkopuolinen valtio käyttää siirtolaisia painostuksen välineenä.

Toimintatapa on sinänsä tuttu, mutta viime vuosina se on kiihtynyt. Valko-Venäjä alkoi ohjata siirtolaisia Liettuan, Latvian ja Puolan rajoille syksyllä 2021, ja Venäjä aloitti saman Suomen rajoilla syksyllä 2023. EU-valtiot ovat reagoineet painostamiseen sulkemalla rajojaan ja käännyttämällä siirtolaisia tutkimatta heidän turvapaikkahakemuksiaan.

Kriisipuhe ja turvallistaminen näkyvät selvästi myös EU:n turvapaikkajärjestelmän uudistuksessa, jossa pyritään vastaamaan välineellistettyyn maahantuloon ja muihin muuttoliikkeen häiriötilanteisiin. Ehdotuksen keskeinen osa on uusi asetus, joka mahdollistaa useista turvapaikkalainsäädännön säännöksistä poikkeamisen siirtolaisten välineellistämistilanteissa. Nopeampaan rajamenettelyyn joutuisivat kaikki paitsi haavoittuvassa asemassa olevat hakijat.

Välineellistämisestä on siis tulossa juridinen termi. Käsitettä on kritisoitu laajuudesta ja siitä, että valtion osuutta siirtolaisten välineellistämiseen on vaikea todistaa.

Venäjän hyökkäyssodan aiheuttamaan Euroopan suurimpaan pakolaiskriisiin sitten toisen maailmansodan ei kuitenkaan ole suhtauduttu kriisinä. Ukrainan sota on osoittanut, että poliittisiin kompromisseihin voidaan tarvittaessa päästä nopeastikin eikä siirtolaisia hahmoteta automaattisesti turvallisuusuhaksi.

Välineellistämistilanteiden lisäksi turvapaikkalainsäädännöstä poikkeaminen olisi mahdollista myös laajamittaisen maahantulon olosuhteissa. Tämäkin käsite on väljä. Se voi johtaa tilanteeseen, jossa kynnys turvapaikkalainsäädännöstä poikkeamiseen madaltuu. Esimerkiksi ilmastonmuutos aiheuttaa jo nyt siirtolaisuutta, ja lähivuosina ilmastokriisi tulee olemaan yhä keskeisempi siirtolaisuuden syy.

Venäjän hyökkäyssodan aiheuttamaan Euroopan suurimpaan pakolaiskriisiin sitten toisen maailmansodan ei kuitenkaan ole suhtauduttu kriisinä. Ukrainan sota on osoittanut, että poliittisiin kompromisseihin voidaan tarvittaessa päästä nopeastikin eikä siirtolaisia hahmoteta automaattisesti turvallisuusuhaksi. Ukrainan sodan alettua tilapäisen suojelun direktiivi aktivoitiin ensimmäistä kertaa vain muutaman päivän kuluttua sodan alkamisesta. Direktiivi mahdollisti sen, että Ukrainasta pakenevat ovat saaneet automaattisesti suojelua jäsenvaltioista hakematta turvapaikkaa.

Tilapäinen suojelu ei silti ole pysyvä ratkaisu. Tilapäistä suojelua voidaan myöntää korkeintaan kolmeksi vuodeksi, joten se loppuu maaliskuussa 2025. Ilman EU:n laajuista ratkaisua riskinä on, että oikeuksien toteutuminen vaihtelee jäsenvaltioiden välillä ja turvapaikkajärjestelmät ylikuormittuvat. Riskinä voi myös olla, että ihmiset joutuvat palaamaan Ukrainaan liian aikaisin.

Ukrainasta paenneiden tulevaisuus on siis keskeinen turvapaikkapolitiikan kysymys, joka koskettaa noin neljää miljoonaa tilapäisen suojelun saajaa.

Tavoitteena pääsyn estäminen Eurooppaan

EU:n turvapaikkapolitiikkaa on aiemmassa tutkimuksessa luonnehdittu organisoiduksi tekopyhyydeksi: EU on paperilla sitoutunut arvoihin, joista se käytännön toimissaan kuitenkin joustaa. Turvapaikkapolitiikassa tämä näkyy siten, että EU:n sisällä oikeudet on turvattu kohtuullisen hyvin. EU pyrkiikin nykyään estämään ihmisten pääsyä rajoilleen, jolloin oikeudet eivät aktivoidu. Linnake-Eurooppa vahvistuu.

Ulkoistaminen on keskeinen keino pääsyn estämiseen, ja viime vuosina se on kiihtynyt EU:n turvapaikkapolitiikassa. Ulkoistamisen keinoja on useita: EU on esimerkiksi tehnyt epävirallisia palautusjärjestelyitä kolmansien maiden kanssa muodollisten sopimusten sijaan vuodesta 2016 alkaen. Palautusjärjestelyillä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita pyritään palauttamaan lähtömaihinsa, mutta tutkimus on kyseenalaistanut niiden tehokkuutta.

Rajavalvonnan kasvanut merkitys ja ulkoistaminen EU:n ulkopuolisille maille näkyy myös Euroopan raja- ja merivartiovirasto Frontexin roolissa. Frontexin budjetti on moninkertaistunut viime vuosina, ja Frontexin on todistettu osallistuneen laittomiin käännytyksiin.

Myös palautuspolitiikan ehdollistuminen tähtää ulkoistamiseen. Vaalikaudella 2019–24 turvapaikkapolitiikka on kietoutunut entistä kiinteämmin muihin politiikan aloihin, ja tehokas palautuspolitiikka asetetaan yhä useammin kehitysyhteistyörahojen saamisen ehdoksi.

Kesällä 2023 EU solmi Tunisian kanssa kumppanuussopimuksen, joka linkittää talous- ja kauppasuhteet siirtolaisuuteen. Käytännössä EU maksaa Tunisialle yli miljardi euroa vastineeksi siitä, että Tunisia estää siirtolaisia ylittämästä Välimerta tai ottaa siirtolaisia Euroopasta takaisin. Vuonna 2019 viisumisäännöstöön lisättiin mekanismi, jolla voidaan hankaloittaa tietyn maan kansalaisten viisumin saamista, jos maa ei komission arvion mukaan tee riittävästi yhteistyötä palautuspolitiikassa.

Turvapaikkapolitiikan tulevaisuus ja parlamentin muuttuva rooli

Turvapaikkapolitiikan tulevaisuuden kannalta Euroopan parlamentilla on keskeinen rooli. Parlamentti on perinteisesti pyrkinyt pitämään huolta ihmisoikeuksista ja oikeusturvasta. Esimerkiksi vuoden 2021 palautusjärjestelyssä Afganistanin kanssa parlamentti sai jäsenvaltioiden vastustuksesta huolimatta sisällytettyä tekstiin haavoittuvien ryhmien asemaa koskevia takeita.

On kuitenkin todennäköistä, että parlamentin rooli maahanmuuttopolitiikassa muuttuu tulevien vaalien jälkeen, jos turvapaikkapolitiikan kiristämistä kannattavien puolueiden kannatus kasvaa. Parlamentin roolin muutoksesta on nähtävissä merkkejä jo nyt. Monet poliittiset ryhmät – keskustaoikeistolainen EPP, oikeistolainen ECR, laitaoikeistolainen ID sekä osa liberaalista Renew Europe -ryhmästä – ovat esimerkiksi vaatineet tehokasta palautuspolitiikkaa ja kannattaneet epävirallisia palautusjärjestelyjä, vaikka parlamentti ei voikaan juuri osallistua niiden laatimiseen eikä valvomiseen.

On kuitenkin todennäköistä, että parlamentin rooli maahanmuuttopolitiikassa muuttuu tulevien vaalien jälkeen, jos turvapaikkapolitiikan kiristämistä kannattavien puolueiden kannatus kasvaa.

Turvapaikkapolitiikan suuntaan vaikuttaa olennaisesti myös jäsenvaltioiden sitoutuminen turvapaikkajärjestelmään ja ylipäätään EU-oikeuden noudattamiseen. Jotkut jäsenvaltiot vastustavat saavutettua kompromissia turvapaikkajärjestelmän uudistamisesta, ja turvapaikkalainsäädännön rikkominen on ollut ongelma jo pidempään.

EU-tuomioistuin linjasi vuonna 2022 Liettuaa koskevassa tuomiossaan, että jäsenvaltio ei saa edes poikkeustilassa tai joukoittaisesta maahantulosta johtuvassa hätätilanteessa käännyttää turvapaikanhakijaa tutkimatta hänen hakemustaan. Komissio ei kuitenkaan ole aloittanut rikkomusmenettelyjä niitä jäsenvaltioita vastaan, jotka ovat käännyttäneet ihmisiä hakemuksia tutkimatta.

Turvapaikkapolitiikan suunta on koko EU:n kannalta kriittinen kysymys. Saavutettu sopu turvapaikkajärjestelmän uudistamisesta on hyvä asia lainsäädännön yhtenäisyyden kannalta, mutta perus- ja ihmisoikeuksien ja EU:n perusarvojen kannalta uudistuksessa tehtiin ongelmallisia heikennyksiä. Uudistus mahdollistaa lukuisia poikkeuksia turvapaikkalainsäädännöstä ja vaatii toteutuakseen kansallisia toimia, joten yhtenäistäminen tuskin toteutuu kovin hyvin. Kesäkuun vaalit näyttävät, tyydyttääkö uudistus laitaoikeistoon kuuluvia äänestäjiä.

OTT Milka Sormunen on EU-oikeuteen ja valtiosääntöoikeuteen erikoistunut julkisoikeuden tutkijatohtori Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan Erik Castrén -instituutissa. Sormunen on tutkinut EU:n turvapaikka- ja palautuspolitiikkaa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Christian Lue / Unsplash

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: EU:n turvapaikka­­politiikka – Uudistuksia, kriisejä ja ulkoistamista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yleisen käsityksen mukaan maahanmuuttopolitiikan kiristykset ovat tapahtuneet tällä hallituskaudella. Tiukennukset perheenyhdistämiseen ovat kuitenkin olleet järjestelmällisen politiikan seurausta jo ainakin viimeiset yhdeksän vuotta.

Tiukennuksista tuorein, vuonna 2016 laajennettu toimeentuloedellytys, on viimeistään karsinut perheenyhdistämisen mahdollisuudet suurimmalta osalta turvapaikanhakija- ja pakolaistaustaisia maahanmuuttajia. Vaikka juuri toimeentuloedellytys on herättänyt viime aikoina eniten kritiikkiä, on tärkeä muistaa, ettei perheenyhdistäminen ollut helppoa ennen toimeentuloedellytyksen laajennustakaan.

Tiukennukset perheenyhdistämiseen ovat olleet järjestelmällisen politiikan seurausta jo ainakin viimeiset yhdeksän vuotta.

Perheenyhdistämisen ongelmat näkyvät lainsäädännössä ja sen tiukassa soveltamisessa sekä käytännön haasteina, joita ovat esimerkiksi matkustamisen rajoitukset, velkaantuminen ja oikeudellisen neuvonnan puute. Tiukennusten rajut vaikutukset perheisiin jäävät usein huomiotta, kun poliittiset päättäjät kilpailevat ihmisoikeusminimalismin saralla. Perheenyhdistämisen kiristykset ovat paitsi epäinhimillisiä, mahdollisesti myös Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisia.

Perhe-elämän suoja on turvattu useissa ihmisoikeussopimuksissa. EU:n perheenyhdistämisdirektiivin mukaan perheenyhdistämisen tulee olla pääsääntö, josta poikkeaminen on mahdollista vain rajatuissa tapauksissa. Perheenyhdistämisen parissa toimivat ammattilaiset, aktivistit ja perheet itse kuitenkin tietävät, ettei Suomen tämänhetkinen järjestelmä toimi näin.

Kenellä on mahdollisuus perheenyhdistämiseen?

Turvapaikanhakijan mahdollisuus perheenyhdistämiseen riippuu siitä, millainen oleskelulupa hänelle myönnetään.

Kansainvälistä suojelua on tällä hetkellä kahta tyyppiä: pakolaisasema ja toissijainen suojelu. Hakija saa pakolaisaseman, jos ulkomaalaislaissa määritellyt vainon perusteet täyttyvät. Jos hakija ei täytä pakolaisaseman kriteereitä, hänelle voidaan myöntää toissijaista suojelua, jos hän on vaarassa kärsiä vakavaa haittaa kotimaassaan.

Kansainvälisen suojelun lisäksi oleskelulupa voidaan myöntää yksilöllisen inhimillisen syyn perusteella.

Ulkomaalaislain mukaan lähes kaikilla oleskeluluvan saaneilla on lähtökohtaisesti oikeus perheenyhdistämiseen. Laissa säädetyt edellytykset matkustusasiakirjasta, ulkomailla hakemisesta ja toimeentuloedellytyksestä kuitenkin rajaavat tosiasiallisia mahdollisuuksia perheenyhdistämiseen.

Toimeentuloedellytyksestä poikkeaminen on mahdollista, jos siihen on poikkeuksellisen painava syy tai lapsen etu vaatii poikkeamista. Käytännössä poikkeukset ovat hyvin harvinaisia. Pakolaisaseman saaneiden kohdalla toimeentuloedellytyksestä poiketaan, jos oleskelulupahakemus on jätetty kolmen kuukauden sisällä siitä, kun perheenkokoaja sai oleskeluluvan.

Turvapaikanhakijan mahdollisuus perheenyhdistämiseen riippuu siitä, millainen oleskelulupa hänelle myönnetään.

Perheenjäsenten oleskeluluvan edellytyksistä on säädetty ulkomaalaislaissa jo vuodesta 1991 lähtien. Pakolaisten perheenyhdistämismenettelyä oli helpotettu niin, että hakemuksen vireillepanija saattoi olla myös Suomessa oleva perheenkokoaja. Suomeen tulleet perheenjäsenet saivat myös pakolaisstatuksen.

Vuonna 1999 perheenyhdistämisen edellytyksiä tarkennettiin ulkomaalaislain muutoksella. Silloin oikeus aloittaa perheenyhdistäminen laajennettiin koskemaan myös muita perheenkokoajia kuin pakolaisia. Pakolaiset ja muut suojelun tarpeessa olevat vapautettiin toimeentuloedellytyksestä, koska ”lähtökohtaisesti pakolaisen ja suojelun tarpeessa olevan ulkomaalaisen kohdalla perheen yhdistäminen ei muussa maassa voi toteutua”.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana tehtiin joitain perheenyhdistämistä helpottavia muutoksia, kuten laajennettiin perheenjäsenen määritelmää. Uusi vuoden 2004 ulkomaalaislaki kiinnitti kuitenkin entistä enemmän huomiota väärinkäytösten ehkäisyyn, millä oli vaikutuksia perheenyhdistämisen vaikeutumiseen yleisemminkin.

Vuosi 2010: Lasten ja avioituvien parien perheenyhdistämistä vaikeutetaan

Vuonna 2010 toimeentuloedellytys ulotettiin tilanteisiin, joissa kansainvälistä suojelua saava perustaa perheen Suomeen tulonsa jälkeen.

Lisäksi samana vuonna säädettiin, että hakija voitiin katsoa alaikäiseksi vain, jos hän oli alaikäinen vielä hakemuksen ratkaisuhetkellä. Aikaisemmin riitti, että hakija oli alaikäinen hakemuksen vireilletulopäivänä.

Kiristykset olivat osa turvapaikkapolitiikkaa, jonka tavoitteena oli vähentää vetotekijöitä Suomeen. Moni taho kommentoi jo tuolloin, että perheenyhdistämisen ehdot ovat muutosten jälkeen niin tiukat kuin kansainvälisen oikeuden puitteissa on mahdollista.

Tiukennukset vaikeuttivat pakolaistaustaisten perhe-elämää huomattavasti. Usein parisuhteet on solmittu epävirallisin seremonioin, sillä monilla ei ole mahdollisuutta viralliseen avioliiton rekisteröimiseen. Esimerkiksi Iranissa avioituneet afganistanilaiset siirtolaiset ovat usein paperittomia, ja avioliitot on solmittu perheiden kesken epävirallisesti.

Suomessa perheenyhdistämisen toimeentuloedellytyksestä poikkeaminen ei ole mahdollista ilman virallista avioliittotodistusta, joka on päivätty ennen Suomeen lähtöä. Monet matkustavat oleskeluluvan saatuaan Iraniin avioitumaan, mutta siinä vaiheessa virallisen seremonian pitäminen on jo myöhäistä, koska avioliitto katsotaan uudeksi perheeksi.

Toinen vakava seuraus vuoden 2010 lakimuutoksesta on alaikäisten turvapaikanhakijoiden iänmääritys, jota on vuoden 2015 muuttoliikkeen seurauksena ryhdytty käyttämään herkemmin. Tutkimuksessamme on tullut esille, että lapsia voidaan määritellä aikuisiksi vakavin seurauksin. Jos turvapaikanhakijalapsi määritellään virheellisesti aikuiseksi, hän ei voi tuoda perhettään Suomeen, vaikka saisikin oleskeluluvan.

Vuosi 2011: Velkaantuminen viisumin vuoksi

Vuodesta 2011 alkaen hakemusta ei ole voinut tehdä Suomessa asuva perheenkokoaja, vaan hakemuksen tekee ulkomailla oleva perheenjäsen. Lisäksi laki vaatii laillista oleskelua siinä maassa, jossa hakemus jätetään Suomen edustustoon.

Muutos osui erityisesti heikoimmassa asemassa oleviin perheisiin, joilla ei ole tarvittavia resursseja aloittaa hakemusprosessia.

Konfliktimaissa on harvoin Suomen suurlähetystöä, jolloin hakemuksen jättöä varten täytyy matkustaa toiseen maahan. Hakemuksen jättäjä tarvitsee passin ja viisumin laillista oleskelua varten, eikä niiden saanti ole monille mahdollista. Esimerkiksi useat irakilaiset ovat joutuneet lahjomaan viranomaisia viisumien saamiseksi perheenjäsenilleen. Kustannukset hakemuksista, lahjuksista ja matkakuluista ovat nousseet kymmeniin tuhansiin euroihin.

Velkaantuminen on erityisen raakaa, jos perheenyhdistäminen ei ponnisteluista huolimatta onnistu. Tällaisiin tilanteisiin joutuneet haastateltavat kertoivat vakavasta psyykkisestä oireilusta.

Lisäksi viisumien saaminen edes lahjuksin on usein mahdotonta esimerkiksi afganistanilaisille, joiden perhe asuu paperittomana Iranissa. Nämä perheet eivät pysty useinkaan järjestämään viisumeita Intiaan, jossa hakemus tulisi laittaa vireille.

Eräs alaikäinen yksintullut pakolaislapsi pohti tutkimuksemme haastattelussa, ettei edes uskalla ehdottaa Iranissa asuvalle perheelleen hakemuksen jättämistä Intiassa. Jos hakemus ei menekään läpi, perhe päätyy kielitaidottomana Intiassa vielä huonompaan tilanteeseen kuin aikaisemmin.

Vuosi 2016: Tiukennusten jatkumo huipentuu toimeentuloedellytykseen jopa pakolaisilta

Vuonna 2016 ulkomaalaislakiin tehtiin useita muutoksia, joiden tavoite oli turvapaikanhakijoiden ja heidän perheenjäsentensä määrän vähentäminen. Kansainvälisen suojelun saamisen mahdollisuuksia rajattiin poistamalla humanitaarisen suojelun kategoria, joka ei ole kansainvälisen oikeuden tai EU-oikeuden vaatima.

Toimeentuloedellytys laajennettiin viimeisimmässä uudistuksessa koskemaan myös kansainvälistä suojelua saavien perheenjäseniä riippumatta siitä, milloin perhe on muodostettu.

Nykyään vain pakolaisaseman saaneet voivat hakea perheenyhdistämistä ilman toimeentuloedellytystä. Tämä edellyttää sitä, että perheenyhdistämistä haetaan kolmen kuukauden sisällä oleskeluluvan myöntämisestä. Lisäksi uudistuksessa muutettiin kansainvälistä suojelua saavien perheenjäsenten perheenyhdistämishakemukset maksulliseksi.

Lakimuutoksen jälkeen laadittu valtioneuvoston kanslian selvitys osoittaa, että todennäköisesti vain alle kaksi prosenttia kansainvälistä suojelua saavista täyttää toimeentuloedellytyksen. Selvityksessä arvioidaan, että käytännössä perheenyhdistäminen onnistuisi vain pakolaisilta, jotka hakevat perheenyhdistämistä kolmen kuukauden sisällä pakolaisstatuksen saamisesta.

Vain alle kaksi prosenttia kansainvälistä suojelua saavista täyttää toimeentuloedellytyksen.

Perheenyhdistäminen osoittautuu siis usein korkean toimeentuloedellytyksen vuoksi mahdottomaksi. Haastattelemamme työhön kykenevät aikuiset ovat hankkineet useita matalapalkkaisia töitä ja työskentelevät monessa työpaikassa ilman palautumista työvuorojen välillä. Osa aikuisista ei kykene traumaoireidensa vuoksi työhön lainkaan, jolloin heillä ei ole käytännössä mahdollisuutta viettää ihmisoikeussopimusten suojaamaa perhe-elämää.

Turvattua toimeentuloa vaaditaan myös lapsilta

Vuonna 2016 laajentunut toimeentuloedellytys on vaikuttanut erityisesti lasten asemaan. Lakimuutoksen esitöissä todetaan, että toimeentuloedellytyksen soveltaminen myös yksintulleiden lasten perheenyhdistämiseen johtaa käytännössä siihen, että lapset jäävät lastensuojelun vastuulle. Lapsen oikeuksien toteutumisen kannalta on huolestuttavaa, että esitöissä ohjataan tulkitsemaan toimeentuloedellytyksestä poikkeamista suppeasti.

Yksin tulleet lapset saavat harvoin pakolaisaseman, koska lasten on vaikea täyttää pakolaisstatukseen vaadittavia kriteereitä.

Lasten on vaikea täyttää pakolaisstatukseen vaadittavia kriteereitä.

Tammikuun 2015 ja syyskuun 2018 välisenä aikana toissijaista suojelua on saanut 602 ja pakolaisaseman vain 278 yksintullutta lasta. Suurin osa yksintulleista (1 001 lasta) on tällä aikavälillä saanut oleskeluluvan yksilöllisen inhimillisen syyn tai muun syyn, kuten työn tai opiskelun, perusteella. Näin ollen 1 881 yksintulleesta alaikäisestä, jota ovat saaneet tarkasteluaikavälillä oleskeluluvan Suomeen, vain 15 prosenttia voi yhdistää perheensä ilman vaatimusta todella korkeasta toimeentulosta. Valtaosa yksintulleista lapsista on siis tilanteessa, jossa perheenyhdistäminen ei ole mahdollista ilman toimeentuloedellytyksen täyttymistä.

Koska pakolaisasema on harvinainen yksin tulleilla lapsilla, emme ole vielä saaneet haastateltua yhtäkään pakolaislasta, jonka perhe olisi edes yrittänyt aloittaa perheenyhdistämishakemusta.

Suomen nykylainsäädäntö on jopa EU-tasolla poikkeuksellisen tiukka: vain Belgiassa, Unkarissa ja Irlannissa on vastaava lainsäädäntö. Ainoastaan Britanniassa perheenyhdistäminen ei ole mahdollista. Saksassa on poikkeuksellisen tilanteen vuoksi tauko perheenyhdistämisissä.

Perheenyhdistäminen on ollut yksin tulleille lapsille hyvin vaikeaa jo pitkään. Nyt toimeentuloedellytyksen ulottaminen yksintulleiden lasten perheenyhdistämiseen on käytännössä lopettanut lasten perheenyhdistämisen lähes kokonaan. Tämä vaikuttaa merkittävästi lasten kotoutumiseen.

Perheet tarvitsevat lapsilta taloudellista tukea selviytyäkseen pakolaisleireillä tai paperittomina. Lapset hankkivat usein mahdollisimman nopeasti työllistävän koulutuksen ja pyrkivät kokopäivätöihin perheitään auttaakseen. Rahalähetykset perheelle eristävät täysi-ikäistyneitäkin nuoria sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Ihmisoikeusminimalismi johtaa epäinhimilliseen politiikkaan

Perheenyhdistämisen tiukennukset voi nähdä osana yleistä asennemuutosta perus- ja ihmisoikeusvelvoitteisiin. Aikaisemmin kansainvälistä suojelua saavien ajateltiin tarvitsevan erityiskohtelua haavoittuvan asemansa takia. Nykyään pakolaisille halutaan taata vain kansainvälisen oikeuden ja EU-oikeuden minimiedellytykset.

Ei ole itsestään selvää, että Suomen nykyinen linja on kaikilta osin sopusoinnussa ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa. Perheenyhdistäminen on monille toissijaista suojelua saaville ja yksilöllisen inhimillisen syyn takia Suomessa oleskeleville käytännössä mahdotonta. Perheenyhdistämisen mahdollisuuden tulisi velvoitteiden mukaan koskea kuitenkin myös näitä ihmisiä, jos heidän perhe-elämänsä ei ole mahdollista muualla tai lapsen etu sitä vaatii.

Lainsäätäjän tavoitteena ei ole enää pitkään aikaan ollut perheenyhdistämisen mahdollistaminen tai helpottaminen vaan pikemminkin mahdollisimman rajoittava lainsäädäntö, joka vielä nipin napin mukailisi ihmisoikeusvelvoitteita. Tämä voi johtaa törmäykseen perhe-elämää suojaavien ylikansallisten oikeusjärjestelmien kanssa.

Näin kävi esimerkiksi huhtikuussa 2018, kun EU-tuomioistuin linjasi, että yksin tulleiden pakolaislasten perheenyhdistämisessä on keskeistä lapsen alaikäisyys saapumispäivänä EU-maahan eikä ikä perheenyhdistämishakemuksen vireilletulon hetkellä. Suomen ulkomaalaislakia muutetaan ratkaisua vastaavaksi, ja muutos koskee myös toissijaista suojelua saavia.

Suomi on pitkään profiloitunut perus- ja ihmisoikeuksien mallimaana. Viime vuosien lakimuutokset asettavat tämän maineen kyseenalaiseksi.

Johanna Hiitola, YTT, erikoistutkija, Siirtolaisuusinstituutti. Hanke: Perheen erossaolo, maahanmuuttostatus ja arjen turvallisuus: Haavoittuvien maahanmuuttajien kokemuksia ja strategioita (Suomen Akatemia 2018–2021, 308249).

Johanna Leinonen, dosentti, akatemiatutkija, Siirtolaisuusinstituutti.

Jaana Palander, HTM, projektitutkija (GLASE), Itä-Suomen yliopisto. Hanke: GLASE: Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat (Suomen Akatemia 2016–2019, Strategisen tutkimuksen neuvosto, 30348 & 303530).

Saara Pellander, VTT, tutkijatohtori, Institute for Advanced Social Research, Tampereen yliopisto. Hanke: GLASE: Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat (Suomen Akatemia 2016–2019, Strategisen tutkimuksen neuvosto, 303480 & 303529).

Milka Sormunen, OTM, valtiosääntöoikeuden tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

Julkaisu Ihmisoikeusminimalismi ja poliittinen tahto erottaa perheitä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.