Tässä Politiikasta-podcastissa keskustellaan siitä, miten tietokirja oikein syntyy. Tutkijat kirjoittavat tutkimuskohteistaan paitsi paljon tutkimusartikkeleita, myös kirjoja. Tutkimusartikkelissa ei ole aina valtavasti tilaa mennä yksityiskohtiin, vaikka ne voisivat olla etenkin tutkijan itsensä mielestä erittäin mielenkiintoisia. Siksi perinpohjaisemmat tutkimustulokset julkaistaan usein kirjamuodossa.

Mutta tietokirjakaan ei synny hetkessä, eikä jokainen tutkimus sovellu kirjamuotoon. Vaikka tutkimukseen perustuvan kirjan, eli monografian, työmäärä on melkoinen, se häviää suhteessa opetus- ja kulttuuriministeriön tuloksellisuusmittareissa tutkimusartikkeleiden julkaisulle. Toisaalta esimerkiksi dosentin arvon hakemisessa kirjajulkaisun kaltainen merkittävä tieteellinen tuotanto lasketaan eduksi.

Vaikka tutkimukseen perustuvan kirjan, eli monografian, työmäärä on melkoinen, se häviää suhteessa opetus- ja kulttuuriministeriön tuloksellisuusmittareissa tutkimusartikkeleiden julkaisulle.

Suomalaiset tutkijat kirjottavat tietokirjoja paitsi suomeksi kotimaisille tiedejulkaisijoille, myös kansainvälisille julkaisijoille yleensä englanniksi. Näin tutkittu tieto leviää vaihtelevissa muodoissa erilaisille yleisöille. Tietokirjoja julkaistaan myös eri tasoilla eri yleisöille, eli myös tietokirjoista löytyy yleistajuistettua tutkimustietoa. Tietokirjoja koskee myös nykyinen pyrkimys avoimeen julkaisemiseen, joka muuttaa tuttua tutkijan ja kustantajan välistä suhdetta.

Ennen kuin tietokirja löytyy hyllystä, täytyy tutkijan selvitä monesta työvaiheesta. Tässä Politiikasta-podcastissa Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja ja Tampereen yliopiston tutkijatohtori Mikko Poutanen keskustelee Turun yliopiston yleisen historian yliopistonlehtorin Pia Koivusen kanssa tutkimukseen pohjaavan tietokirjan synnystä. 

Suomalaisten suhde historiantutkimukseen

Historia ja historiantutkimus kiinnostavat suomalaisia. Vaikka sotahistorialla on erityistä painoarvoa, myös muut historialliset teemat herättävät mielenkiintoa ja tunteita. Kulttuuri- ja kokemushistoria ovat uudempia tulokkaita historiantutkimuksen kentällä, ja nekin on otettu hyvin vastaan kaikessa moninaisuudessaan. 

Laajojen yleisöjen osalta haasteeksi kuitenkin voidaan katsoa se, että historiantutkimusta itseään kohtaan on joskus melko vähäistä mielenkiintoa. Mediassa nostetaan harmittavan usein historiallisia aiheita melko mustavalkoisella esitystavalla, vaikka monipuolisempaa tutkimustietoakin olisi saatavilla. Historiaa ei ehkä aina hahmoteta tieteenä sen ansaitsemalla tavalla. 

Kesällä vuonna 2022 monet historiantutkijat ottivat myös kantaa toimittaja Maria Petterssonin suurelle yleisölle suunnatun, niin sanotusti historiallista tutkimusta yleistajuistavasta tietokirjan Suomen historian jännät naiset: Selvänäkijöitä, sotilaita, huijareita ja horrossaarnaajia (2022) suhteesta sen pohjana olleeseen tutkimukseen. Tapaus antoi melko ongelmallisen vaikutelman historiantutkimuksesta, jonka tuloksia muiden kuin tutkijoiden tulisi lähtökohtaisesti muokata laajoja yleisöjä puhuttelevaksi.

Historiaa ei ehkä aina hahmoteta tieteenä sen ansaitsemalla tavalla. 

Lisäksi moni julkiseen keskusteluun osallistunut vaikutti olettavan, että lähteet löytyvät kuin valmiiksi paketoituina arkistoista. Tämä osoitti, että historiantutkimuksen prosesseista ja lähteiden analysoinneista olisi ehkä syytä puhua enemmän, eikä vain keskittyä ”jännittäviin” tuloksiin. Näin voitaisiin avata ehkä tarkemmin suomalaisille yleisöille sitä, miten tieto menneestä syntyy.

Historia tulee iholle

Joskus historiantutkijat reagoivat historian ongelmallisiin esitystapoihin. Esimerkiksi annettakoon alkuvuodesta 2022 Ylen esittämä kirjailija Jari Tervon ja käsikirjoittaja Marjo Vilkon dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi, joka keskittyi erityisesti Suomen hankalaan Neuvostoliitto-suhteeseen. Historiantutkijoiden mielestä suomettumisen häpeällisyyttä painottava kerronta jäi kuitenkin sarjan nimi huomioiden yksiulotteiseksi. 

Kyseessä oli monipuolinen aikakausi, josta dokumentti painotti erityisesti – ja lähes yksinomaan – suomettumista. Siinä missä monet historialliset jaksot voivat jäädä kaukaisiksi, kylmän sodan historia on niin lähellä ja yhä monen aikalaisten iholla, että se herättää nimenomaan tunne- ja arvopohjaisia reaktioita. Näissä reaktioissa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta ne eivät tarjoa monipuolista, uusia näkökulmia ja kriittistä ymmärrystä edistävää historiankerrontaa.

Historia myös tuli monella tavoin iholle Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa vuonna 2022. Monet kylmän sodan ja jopa toisen maailmansodan aikaiset ajatusmallit palasivat suomalaiseen keskusteluun.

Etenkin menneisyyttä arvioidessa on tärkeää ottaa tapahtuma-ajan konteksti ja olosuhteet huomioon: historialliset toimijat eivät tienneet kaikkea sitä, mitä me tiedämme. Siksi menneisyyden tapahtumia pitää arvioida siitä näkökulmasta, mikä oli ylipäänsä mahdollista.

Historia myös tuli monella tavoin iholle Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa vuonna 2022. Monet kylmän sodan ja jopa toisen maailmansodan aikaiset ajatusmallit palasivat suomalaiseen keskusteluun. Tarvetta tuntui olevan suuren kaaren historiallisille tulkinnoille. 

Vaikka historia auttaa meitä ymmärtämään, miten tähän hetkeen on tultu ja näkemään pidempiä kehityskaaria, siinä on myös vaaransa, jos menneisyydestä lähdetään hakemaan syntipukkeja ja moralisoivasti jälkiviisastelemaan. Tällöin on myös vaarana, että historiasta ammennetaan jotain syvempää ”kansallista olemusta”, joka on poliittisesti houkutteleva tulkinta.

Tutkija tietokirjailijana

Vielä vähän aikaa sitten Suomessa tuotetut väitöskirjat olivat nimensä mukaisesti lähtökohtaisesti kirjoja. Vaikka artikkeliväitöskirjojen määrä on kasvanut, monografia on monella tieteenalalla – myös historiantutkimuksessa – edelleen tärkeä formaatti. Monografia-muotoinen väitöskirja ei kuitenkaan sellaisenaan sovellu tietokirjaksi, vaan edellyttää vielä paljon lisätöitä. Toisaalta kun väitöskirjassa painotus on vielä oppinaisuuden osoituksessa ja tarkassa tieteellisessä lähteistyksessä, tietokirja antaa enemmän vapautta ilmaisuun ja tutkijan mielenkiinnon kohteiden esittelyyn.

Nykyään tutkijan on hyvä ainakin jollain tasolla jo väitöskirjaa tehdessään, miettiä tulisiko väitöskirjasta myös hyvä ja kiinnostava tietokirja. Ideasta kirjaksi on kuitenkin pitkä matka. Ensin täytyy löytää kustantaja, jolla hyväksyttää kirja-ehdotus, sitten kirjoittaa käsikirjoitus ja hioa sitä useampi kierros kustannustoimittajan kanssa ennen kuin päästään mahdollisten kuvien valintaan, hakemistojen laatimiseen ja taittoversioiden tarkistamiseen. 

Joskus tietokirja syntyy myös luonnollisesti toisten projektien ohella, kun tutkija huomaa aiheelle olevan kysyntää. Tietokirjan määritelmä on myös jokseenkin häilyvä, koska erilaisia tietokirjoja myös kirjoitetaan erilaisille yleisöille. Monet tutkijoidenkin kirjoittamat tietokirjat ovat yleistajuisia, sillä tieteellinen esitystapa ei ole itseisarvo tiedeyhteisöllekään viestiessä. 

Nykyään tutkijan on hyvä ainakin jollain tasolla jo väitöskirjaa tehdessään, miettiä tulisiko väitöskirjasta myös hyvä ja kiinnostava tietokirja. Ideasta kirjaksi on kuitenkin pitkä matka.

Tietokirjan kieli ei myöskään ole itsestäänselvyys: suomeksi tavoitetaan kotimaiset lukijat, mutta jotkin tutkimusaiheen herättävät mielenkiintoa kansainvälisesti. Kansainväliselle kustantajalle luonnollisesti kirjoitetaan englanninkielinen käsikirjoitus, joka ei voi käytännössä olla vain suomenkielisen käännös. Julkaisukielestä riippuen käsikirjoitusta täytyy usein vahvistaa asiaan kuuluvalla tutkimuskirjallisuudella ja mahdollisesti keräämällä laajennettua tutkimustietoa. 

Näin esimerkiksi Koivusen tapauksessa englanninkielisestä Neuvostoliiton aikaisia nuorisofestivaaleja ja nuorisojärjestöjen ”rautaesiripun” läpäissyttä yhteistyötä sekä rauhantyötä käsitelleestä väitöskirjasta on syntynyt suomenkielinen kirja Rauhanuskovaiset — Suomalaiset maailman nuorisofestivaaleilla 1940–1950-luvuilla (2020) ja englanninkielinen Performing Peace and Friendship (2022). 

Tietokirjaa tehdään joskus oman työn ohessa, joskus taas omalla ajalla. Jos prosessi monimutkaistuu, kirjan tuotantoon saa kulutettua merkittävästi aikaa, eikä joskus kustantajakaan ole oikein tehtäviensä tasalla. Tutkijan sinnikkyys saattaa ratkaista sen, näkeekö tietokirja lopulta päivänvalon. Kokonaan oma lukunsa ovat tutkijoiden keskenään tuottamat ja toimittamat tietokirjat, usean tekijän aiheuttamine haasteineen.

Pia Koivunen toimii yleisen historian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta Mission Finland. Suomi kylmän sodan kulttuuridiplomatian kohteena.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Tämän Politiikasta-podcastin tekninen toimittaja on Hanne Vuorela.

Artikkelin pääkuva: Patrick Fore/Unsplash.

Julkaisu Podcast: Historian tutkimuksesta ja tietokirjan syntyprosessista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yle julkaisi vuoden 2021 lopulla kirjailija Jari Tervon ja käsikirjoittaja Marjo Vilkon dokumenttisarjan Kylmän sodan Suomi. Sarjassa keskitytään erityisesti Suomen hankalaan Neuvostoliitto-suhteeseen. Tekijöidensä mukaan Kylmän sodan Suomi on “tarina, joka kannattaa kertoa”.

Tällainen tarina on vakuuttava vain, jos sen pyrkimykset ja rajallisuus tuodaan esiin. Samalla moniäänisen kontekstin esittämiseen on suhtauduttava vakavasti. Jos tarina kerrotaan yksiulotteisesti tai vahvasti arvottaen, se ei lisää ymmärrystä jaetusta menneisyydestä.

Jos tarina kerrotaan yksiulotteisesti tai vahvasti arvottaen, se ei lisää ymmärrystä jaetusta menneisyydestä.

Kylmän sodan Suomi on herättänyt runsaasti keskustelua ja saanut kiitosta muun muassa Helsingin Sanomissa. Kriittisiä arvioita on toistaiseksi esitetty lähinnä kolumneissa, mielipidekirjoituksissa  ja sosiaalisessa mediassa. Haluamme aihepiiriin perehtyneinä historiantutkijoina esittää muutamia huomioita sarjan narratiiviin ja esitystapaan liittyvistä ongelmista. Toivomme niiden edistävän laajempaa ymmärrystä siitä, kuinka kylmän sodan historiakuvaa rakennetaan ja miten sarja osallistuu tähän prosessiin.

Mustavalkoisen suomettumiskertomuksen ongelmat

Nimestään huolimatta Kylmän sodan Suomi käsittelee lähinnä suomettumisen historiaa. Johtoajatus ei ole ongelma, mutta valittu nimi viittaa suomettumista moninkertaisesti laajempaan kokonaisuuteen. Ongelmallista on, että yksiulotteisesta suomettumisen käsitteestä ja erityisesti 1970-luvun poliittisesta kehityksestä on tullut suomalaisessa historiakuvassa tiivistys koko kylmän sodan ajan kotimaisesta historiasta.

Koska sarjan läpäisevä narratiivi on mustavalkoinen, ja suomettumisen sisäpoliittiset ongelmat esitetään irrallaan kansainvälisestä ja yhteiskunnallisesta kontekstista, sarja vahvistaa jo pitkään varsin samankaltaisena pysynyttä historiakäsitystä.

Narratiivin mustavalkoisuus näkyy esimerkiksi siinä, että tarinassa korostuvat kaksijakoiset valinnat lännen ja idän, totuuden ja nöyristelyn sekä viime kädessä oikean ja väärän välillä.

Vaikka lukuisat haastatellut tutkijat ja aikalaiset esittävät monisyisiä arvioita, sarjan käsikirjoitus ja Jari Tervon osuudet kontekstualisoivat ne lähinnä arvopohjaisesti. Tämä ilmaistaan jo sarjan ensimmäisessä jaksossa, jossa kertojaääni väittää Suomen valinneen sopeutumisen ja luopuneen totuudesta. Tästä lähtökohdasta kaikki geopoliittiseen sopeutumiseen tähtäävä toiminta kehystetään totuuden vastakohdan, siis valheen, kautta.

Koska sarjan läpäisevä narratiivi on mustavalkoinen, ja suomettumisen sisäpoliittiset ongelmat esitetään irrallaan kansainvälisestä ja yhteiskunnallisesta kontekstista, sarja vahvistaa jo pitkään varsin samankaltaisena pysynyttä historiakäsitystä.

Sarjan esittämä kansainvälinen konteksti on puutteellinen siksi, että Suomen nopea kehitys pohjoismaiseksi yhteiskunnaksi sivuutetaan. Neuvostoliiton vastakohdaksi esitetään ”länsi”, joka edustaa yleistä hyvää. Nykyhetkestä hahmotettu “länsi” on käsitteenä epämääräinen ja ylipäätään mielekäs vain karkeana itäblokin vastinparina. ”Länteen” kuului vuosina 1945–1991 todella erilaisia valtioita, moniarvoisista ja vahvoista kansalaisyhteiskunnista sotilasdiktatuureihin.

Sarjassa ohitetaan se, että pienet valtiot ovat jatkuvasti ulkopuolisten tahojen vaikutuksen kohteena. Kylmän sodan aikana ideologinen kamppailu tekniikan, kulttuurin, taiteen ja viihteen kautta oli globaali ja erityisen näkyvä ilmiö. Kun puhutaan Neuvostoliiton televisiopropagandasta ja muusta mielipidevaikuttamisesta, tämä tulisi ymmärtää osana kansainvälisten suhteiden historian jatkumoa ja keinovalikoimaa, joka oli myös Yhdysvaltain ja sen liittolaisten käytössä.

Suomen kansainvälinen vertailu on paikoin vähintään huolimatonta ja pahimmillaan virheellistä. Esimerkiksi kylmän sodan päätöksessä Viron neuvostotasavallan itsenäistyminen rinnastetaan Suomen “vapautumiseen” Neuvostoliitosta.

Suomen kansainvälinen vertailu on paikoin vähintään huolimatonta ja pahimmillaan virheellistä.

Samalla toistetaan tarinaa ”puolidemokratiasta”, jossa kylmän sodan Suomen sisäpolitiikallakin olisi ollut merkitystä vain suhteessa Neuvostoliittoon ja presidentti Urho Kekkosen valtaan. Silloin kylmän sodan Suomea voidaan katsoa paikkana, jossa kaikki Maalaisliitto–Keskustapuolueen kekkoslaisista taistolaisiin keskittyivät opportunistiseen suomettamiseen ja oikeisto yritti lähinnä selviytyä.

Dokumentissa mainituilla oikeistolaisilla kansanedustajilla Georg C. Ehrnroothilla, Tuure Junnilalla ja Kullervo Rainiolla on tällaisessa tarinassa aina uudelleen käyttöä syrjittyinä sananvapauden sankareina. Laajemmassa ja tasapainoisemmassa yhteiskuntahistorian tutkimuksessa he eivät ole kiinnostavia ainoastaan suorapuheisen Neuvostoliitto-kritiikkinsä takia.

He ajoivat politiikkaa, johon kuului lukuisten kansalaisyhteiskuntaa vahvistaneiden ja pohjoismaista hyvinvointivaltiokehitystä edistäneiden muutosten vastustaminen. Tällaisia olivat esimerkiksi lapsilisät ja päivähoitolaki, kansaneläkelaki ja peruskoulu-uudistus. Samalla he loivat menestyksekkäät yhteiskunnalliset urat.

Valikoiva katse kulttuurivaikutteisiin

Sarjan tapa käsitellä kylmän sodan Suomea kulttuurin näkökulmasta on vivahteeton. YYA-Suomen ja Neuvostoliiton väliset kulttuurisuhteet nähdään pakon sanelemana teeskentelynä, vaikka kansalaisia aidosti inspiroivia ja reaalipolitiikan eri tavoin ylittäviä kulttuurivaikutteita tuli kaikilta suunnilta. ”Länsivaikutteistakin” erityisesti nuoria innostivat pasifistiset ja globaalia eriarvoisuutta kritisoivat yleisvasemmistolaiset trendit.

Myös aitoa, “rautaesiripun” ylittävää ystävyyttä syntyi muun muassa nuorisojärjestöjen kansainvälisen yhteistyön kautta. Korkeakulttuurin alalla Suomi hyötyi monin tavoin yhteyksistä sekä itään että länteen. Yhteydet Neuvostoliiton balettipiireihin olivat esimerkiksi Kansallisoopperan kehityksen kannalta ensiarvoisen tärkeitä.

Tosiasiat, asenteet ja lukuisat tutkimuksellisen ja yhteiskunnallisen debatin alaiset avoimet kysymykset sekoittuvat tavalla, joka tekee niiden kriittisen arvioimisen katsojalle ja kuulijalle vaikeaksi.

Sarjan narratiivin mukaan ”kansa” luki innokkaasti Valittuja Paloja ja Aku Ankkaa ja vain laitavasemmisto oli altis neuvostopropagandalle. Vaikka televisiodokumentin tekijöiltä ei voi odottaa samanlaista lähdekritiikkiä kuin ammattitutkijoilta, asiallisten haastattelukommenttien väliin on usein sijoitettu yksipuolisesti valittuja näytteitä aikalaislähteistä kontekstia kyseenalaistamatta.

Myös tv-tuotannon kanssa rinnakkain tehdyssä Suomettumisen aika -radiosarjassa esitetään karkeasti, ettei media kertonut Neuvostoliitosta totuutta, vaikka juuri edellä toimittaja Jyrki Vesikansa ja tutkija Aleksi Mainio kertovat median kirjoittaneen Neuvostoliitosta myös faktoja. Sanojen varovaisesta asettelusta ja esimerkiksi Yhdysvaltain kritiikin painottamisesta on vielä matkaa valehteluun. Näin tosiasiat, asenteet ja lukuisat tutkimuksellisen ja yhteiskunnallisen debatin alaiset avoimet kysymykset sekoittuvat tavalla, joka tekee niiden kriittisen arvioimisen katsojalle ja kuulijalle vaikeaksi.

Sanojen varovaisesta asettelusta ja esimerkiksi Yhdysvaltain kritiikin painottamisesta on vielä matkaa valehteluun.

Pienen maan rajalliset toimintamahdollisuudet mainitaan useita kertoja sekä asiantuntijoiden puheenvuoroissa että kerronnallisissa osuuksissa. Eri toimijoiden motiiveja, tavoitteita tai valintoja ei kuitenkaan pohdita tavalla, joka antaisi perusteita sarjaa läpäisevälle moralistiselle otteelle tai väitteelle siitä, että suomettuminen oli viime kädessä sekä omaehtoista että tuomittavaa. Samalla kysymykseen suomettumisen häpeällisyydestä palataan yhä uudelleen.

Moniääninen historiakeskustelu ja pyrkimys ymmärtää

Mihin tahansa ilmiöön liittyvä historiakäsitys syntyy ja muokkautuu yhteiskunnassa vaikuttavien arvojen, asenteiden, muistojen ja tutkimustiedon vuorovaikutuksessa. Kylmän sodan Suomi edustaa häpeäkeskeistä näkökulmaa. Tämän narratiivin ongelmallisuutta voi havainnollistaa ottamalla vertailukohdaksi sen, millaiseksi nykyinen historiakäsitys toisen maailmansodan aikaisesta Suomesta on muodostunut.

Sota-ajan Suomesta tehtyä uutta televisiosarjaa, joka vastaavalla tavalla alleviivaisi kuinka häpeällisesti puolidemokratiamme myötäili natsi-Saksan kaltaista diktatuuria, tuskin otettaisiin yhtä innokkaasti vastaan. Sota-ajan historiakuva on jo ehtinyt muodostua moniääniseksi. Selvästi yksiulotteiset tai asenteelliset kontribuutiot siihen herättäisivät laajaa kritiikkiä. Kylmän sodan historia sen sijaan on niin lähellä ja myös aikalaisten iholla, että tunne- ja arvopohjaisella keskustelulla on siinä vahvempi asema.

Televisiosarjat, journalistiset tekstit ja tutkimukset voivat ottaa kantaa moraalisiin kysymyksiin. Mitä vahvemmin tämä tehdään, sitä suurempi on kuitenkin tekijän vastuu. Sarjan rinnakkainen radiossa ja podcasteina julkaistu versio on tässä suhteessa erilainen ja samalla korkeatasoisempi. Jo sen nimi Suomettumisen aika kuvaa sisältöä huomattavasti paremmin.

Mitä vahvemmin televisiosarja ottaa kantaa moraalisiin kysymyksiin, sitä suurempi on tekijän vastuu.

Kahden tuotannon erot tiivistyvät niiden päätösjaksoihin. Nämä herättävät kysymyksen siitä, millainen strategia yhteistuotannossa on ollut.

Televisiosarjan viimeisen jakson viesti on, että suomettumisen aikaa pitää käsitellä koska ”kansan ei kannata valehdella itselleen”. Toisaalta loppuyhteenvedossa myös väitetään, että ”suomalainen kokemus yhteiseen vastuuseen sitoutumisesta” olisi ”tähänastisessa historiassa perustunut pelkoon, pakkoon ja vaihtoehtojen puutteeseen”. Jää epäselväksi, mitä tällä varsinaisesti tarkoitetaan.

Ääniversion puolestaan päättää yksi haastateltavista, aikalainen RKP:n poliitikko ja ministeri Pär Stenbäck. Hänen perusnäkemyksensä on, että suomettumiseksi kutsuttu politiikka johtui siitä, mitä keskeiset aikalaistoimijat pitivät tuolloin välttämättömänä toimintana Suomen aseman turvaamiseksi. Siksi valinnat olivat rajallisia ja niiden hintakin oli hänen mielestään viime kädessä hyväksyttävä.

Menneisyyden altistaminen yksiulotteisille moraalinarratiiveille ei tee oikeutta menneen ajan toimijoille.

Stenbäckin näkemys suomettumisesta on tietenkin vasta eräs lähtökohta tarpeelliselle ja varmasti pitkään jatkuvalle keskustelulle. Hänen puheenvuoronsa on kuitenkin muistutus siitä, ettei menneen ajan ilmiöiden arvioiminen ole yksinkertaista. Nykyaika ja mennyt aika ovat paitsi keskenään erilaisia myös sisäisesti moniarvoisia ja muutenkin kaikin tavoin monisyisiä kollektiivisia kokonaisuuksia. Menneisyyden altistaminen yksiulotteisille moraalinarratiiveille ei tee oikeutta menneen ajan toimijoille.

Kylmän sodan Suomi -sarjan synnyttämä historiapoliittinen keskustelu on erittäin tervetullutta. Aiheen käsittelyyn tarvitaan kuitenkin lisää näkökulmia ja kriittistä, ymmärrykseen pyrkivää otetta. Tähän tarvitaan jatkossakin tutkijoiden ja toimittajien välistä yhteistyötä.

FT Pia Koivunen toimii yleisen historian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta Mission Finland. Suomi kylmän sodan kulttuuridiplomatian kohteena

FM Liisa Lalu on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Hän tekee väitöskirjaa nuortaistolaisesta liikkeestä naisten kokemana ja muistamana sekä työskentelee Suomen Teiniliiton historiaa tutkivassa hankkeessa. Lalu on yksi dokumenttisarjaan haastatelluista tutkijoista.

TkT Saara Matala työskentelee tekniikan historian post doc -tutkijana Chalmersin teknillisessä korkeakoulussa Göteborgissa. Hänen tutkimuksensa käsittelee kauppaa ja tekniikan siirtoa kylmässä sodassa. Matala on yksi dokumenttisarjaan haastatelluista tutkijoista.

Dosentti Ville Soimetsä työskentelee poliittisen historian yliopisto-opettajana Turun yliopistossa. Hän johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Suomen Teiniliiton historiasta.

Koivunen, Pia; Lalu, Liisa; Matala, Saara ja Soimetsä, Ville. 2022. ”Kylmän sodan Suomi ja historiallisen tarinankerronnan vaikeus” Politiikasta, 20.1.2022, https://politiikasta.fi/kylman-sodan-suomi-ja-historiallisen-tarinankerronnan-vaikeus

Korjattu 16.2.2022: Muutettu viittaustiedon vuosiluku vuodesta 2021 vuoteen 2022.

Julkaisu Kylmän sodan Suomi ja historiallisen tarinankerronnan vaikeus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neuvostoliiton raunioille syntynyt Venäjä haki 1990-luvulla paikkaansa kansainvälisessä yhteisössä ja pyrki luomaan uudenlaista kansallista identiteettiä monikansallisen, sosialistisen neuvostoimperiumin perillisenä. 2000-luvulla yksi näkyvimmistä keinoista maan uuden identiteetin ja kansainvälisen roolin rakentamisessa on ollut lisääntynyt halu isännöidä erilaisia kansainvälisiä tapahtumia.

Neuvostoliiton ja sosialistisen järjestelmän romahtaminen 30 vuotta sitten vaikutti monin tavoin itänaapurimme kansainväliseen asemaan, identiteettiin ja yhteiskunnalliseen kehitykseen. Keskeinen muutos neuvostoaikaan verrattuna oli avoimempi suhtautuminen kansainväliseen liikkuvuuteen ja yhteistyöhön aiemmin vihollisena näyttäytyneen lännen kanssa. Suhde ei edelleenkään ollut mutkaton, mutta tilanne oli silti avoimempi ja vähemmän kontrolloitu kuin Neuvostoliiton aikoina.

Kasvanut kiinnostus tapahtumien isännöintiin

Venäjällä on järjestetty 2000-luvulta lähtien enemmän kansainvälisiä tapahtumia kuin koskaan aiemmin. Parhaiten esillä ovat olleet megatapahtumat: Sotšin talviolympialaiset helmikuussa 2014 ja jalkapallon MM-kisat kesällä 2018.

Näiden lisäksi Venäjä on isännöinyt Euroviisut Moskovassa vuonna 2009, järjestänyt opiskelijoiden monilajisen urheilutapahtuman, universiadit, Kazanissa (2013) ja Krasnojarskissa (2019), paralympialaiset Sotšissa 2014, Maailman nuorisofestivaalit Sotšissa 2017 ja toiminut yhtenä jalkapallon EM-kisojen monista isännistä vuonna 2021.

Venäjällä on järjestetty 2000-luvulta lähtien enemmän kansainvälisiä tapahtumia kuin koskaan aiemmin.

2000-luvulle on mahtunut myös useampi poliittinen huippukokous: G8-maiden kokous Pietarissa 2006, Aasian ja Tyynenmeren maiden talousjärjestön APEC:n kokous Vladivostokissa 2012, Shanghain yhteistyöjärjestön kokoukset (2002, 2003, 2009 ja 2015) sekä BRICS-maiden huippukokoukset (2009, 2015 ja 2020).

Myös monet MM-kilpailut on pidetty ensimmäistä kertaa Venäjällä 2000-luvulla. Näihin lukeutuvat esimerkiksi yleisurheilun MM-kisat (2013), uinnin MM-kisat (2015) ja ampumahiihdon MM-kisat (2003, 2005, 2010 ja 2011). Kiinnostavaa on myös se, että Venäjällä erittäin suositun rytmisen voimistelun MM-kilpailut pidettiin lajin emämaassa ensimmäistä kertaa vasta vuonna 2010.

Kylmän sodan varovainen tapahtumaisäntä

Nyky-Venäjän into isännöidä erilaisia kansainvälisiä megatapahtumia on merkinnyt valtavaa muutosta verrattuna neuvostoaikaan. Neuvostoliiton suhde ulkomaailmaan ja ylirajaiseen vuorovaikutukseen oli värittynyt pitkälti tiukan kontrollin kautta.

Maan sulkeutuneisuus ja muukalaisvihamielisyys saavuttivat huippunsa myöhäisellä Stalinin ajalla toisen maailmansodan jälkeen. Täysin vapaata liikkuvuus Neuvostoliiton rajojen yli ei ollut myöhemminkään, vaikka suhtautuminen muuta maailmaa kohtaan muuttui myönteisemmäksi diktaattorin kuoleman jälkeen vuonna 1953.

Neuvostoaikana maassa järjestettiin vain yksi länsimaissa syntynyt megatapahtuma: olympialaiset vuonna 1980. Moskovan kesäolympialaiset muistetaan lännessä etenkin Yhdysvaltain johdolla toteutetusta boikotista. Boikottikisojen maine ei ollut otollinen perintö Sotšia ajatellen eikä olekaan ihme, ettei Moskovan olympialaisiin Putinin talvikisoissa juuri viitattu.

1950-luvun Neuvostoliittoon verrattuna 2000-luvun Venäjällä on ollut aivan toisella tavalla taloudellisia resursseja järjestää megaluokan spektaakkeleita eivätkä kohtaamiset ulkomaalaisten kanssa ole aiheuttaneet samanlaista epäröintiä kuin kylmän sodan vuosina.

Kesäolympialaisten lisäksi Neuvostoliitto järjesti vuonna 1973 universiadit Moskovassa ja isännöi MM-kisoja kylmän sodan vuosina vain muutamassa urheilulajissa: jääkiekossa (1957, 1973, 1979), lentopallossa (1952, 1962, 1978, 1986) ja telinevoimistelussa (1958, 1981).

Mahdollisuudet toiseenkin megatapahtumaan olivat neuvostojohdon käsissä. Moskovalle nimittäin myönnettiin vuoden 1967 maailmannäyttelyn eli World Expon isännyys toukokuussa 1960. Pääsihteeri Nikita Hruštšov päätyi kuitenkin vetäytymään hankkeesta kahden vuoden valmistelujen jälkeen, sillä kulut alkoivat nousta liian suuriksi. Tieto Neuvostoliiton isännyydestä on vaipunut unholaan, Montrealin menestyksekäs expo-67 sen sijaan ei.

Vetäytymisen taustalla kummitteli valtavien kustannusten ohella pelko vastaanottaa kerralla tuhansia, jopa miljoonia ulkomaalaisia vieraita, joita maailmannäyttelyyn oli odotettavissa. 1950-luvun Neuvostoliittoon verrattuna 2000-luvun Venäjällä on ollut aivan toisella tavalla taloudellisia resursseja järjestää megaluokan spektaakkeleita eivätkä kohtaamiset ulkomaalaisten kanssa ole aiheuttaneet samanlaista epäröintiä kuin kylmän sodan vuosina.

Megatapahtumat Putinin ulkopolitiikan välineenä

Megatapahtumien isännöinnin lisääntyminen 2000-luvulla voidaan nähdä osana Putinin Venäjän pehmeää vallankäyttöä, soft poweria, joka täydentää valtioiden sotilaallista ja taloudellista vallankäyttöä. Pyrkimyksenä on tapahtuman ja sen saaman globaalin mediahuomion avulla vaikuttaa muiden maiden kansalaisten käsityksiin isäntämaasta.

Tapahtumilla on myös sisäpoliittista merkitystä. Olympialaiset kotimaassa voivat lisätä patriotismia ja vahvistaa kansallista identiteettiä. Esimerkiksi Suomessa Helsingin 1952 olympialaiset nähdään usein tärkeänä kansakunnan muotoutumisen merkkipaaluna.

Toisaalta resurssien ohjaaminen lyhytaikaisiin spektaakkeleihin voi nakertaa kansalaisten luottamusta vallanpitäjiin. Megatapahtumat ovat viime aikoina kasvaneet ennätyksellisiin mittasuhteisiin, mikä on tarkoittanut uusien, yhä isompien stadioneiden ja urheilukompleksien rakentamista. Muutamat kaupungit ovatkin vetäytyneet kisojen hakuprosesseista, kun kansalaismielipide on kääntynyt niitä vastaan.

Tapahtumilla on myös sisäpoliittista merkitystä.

Sotšin talviolympialaiset olivat jo suunnitteluvaiheessa massiiviset kuluiltaan. Budjetin ylitysten ja tuhlailevan rahankäytön myötä niistä tuli historian kalleimmat olympiakisat koko tapahtumaan kohdistuneilla kuluilla mitattuna. Lopullinen hintalappu oli tutkija Martin Müllerin arvion mukaan yli 55 miljardia dollaria.

Sotšin kisojen jälkivaikutuksia tutkineista osa näkee kisojen vahvistaneen kansallistunnetta. Toiset taas pitävät Krimin valtausta merkittävämpänä patriotismia lisänneenä tapahtumana.

Toisaalta, kuten mediatutkija Vitaly Kazakov on todennut, on vielä aikaista arvioida Sotšin olympialaisten lopullista perintöä. Kisojen kansallinen merkitys on vielä muotoutumassa ja olympialaisten käyttö esimerkiksi kansallisen identiteetin elementtinä voi muuttua merkittävästi poliittisen vallan muutosten myötä. [Kazakov, Vitaly (2019) Representations of ‘New Russia’ Through a 21st Century Mega-Event: The Political Aims, Informational Means, and Popular Reception of the Sochi 2014 Winter Olympic Games. University of Manchester.]

Megatapahtumat aluepolitiikan ja turismin kehittäjinä

Kansainvälisten tapahtumien määrällisen kasvun ohella myös niiden maantieteellinen laajuus on muuttunut. Neuvostoaikana moni kaupunki oli suljettu ulkomaalaisilta ja käytännössä suurin osa kansainvälisistä tapahtumista ja kokoontumisista pidettiin Moskovassa tai Leningradissa.

2000-luvulla Moskovan ja Pietarin rinnalle uusiksi tapahtumaisänniksi ovat nousseet etenkin Sotši, Kazan ja Jekaterinburg, joista on pyritty luomaan vetovoimaisia alueellisia keskuksia.

Alueellisen kehittämisen taustalla on ollut myös tavoite kasvattaa turismia ja tehdä uusia kaupunkeja tunnetuiksi ulkomailla.

Megatapahtumia tutkineen Elena Trubinan mukaan tapahtumien jakaminen pääkaupunkiseudun ulkopuolelle on ollut keskusvallan tapa palkita kaupunkeja luottamuksesta ja yhteistyöstä. Kiitokseksi megatapahtumien järjestämisestä valitut kaupungit ovat saaneet muita enemmän valtion tukea infrastruktuurin ja talouden kehittämiseen. Epätasaisesti jakaantuneita resursseja on voitu perustella megatapahtumien koko yhteiskunnalle tuomilla hyödyillä.

Alueellisen kehittämisen taustalla on ollut myös tavoite kasvattaa turismia ja tehdä uusia kaupunkeja tunnetuiksi ulkomailla. Tunnetuin esimerkki lienee Putinin haave luoda Sotšista ympärivuotinen turistikeskus rantoineen ja talviurheilumahdollisuuksineen.

Olympialaisten myötä hiihtokeskukset, hotellit ja muut palvelut ovatkin kohdillaan. Ulkomaisten turistien virrat ovat sen sijaan olleet vaatimattomia. Syynä ovat ennen kaikkea Krimin miehitys ja Itä-Ukrainan sota, jotka ovat vähentäneet turismia tuntuvasti jo ennen vuonna 2020 puhjennutta koronapandemiaa.

Putinin megatapahtumien perintö

Kuten Sotšin olympialaiset ja sen jälkeinen Krimin miehitys ovat osoittaneet, megatapahtumien hyödyntäminen imagon kohentamisessa on riskialtista ja aina alisteista maan ulkopolitiikalle ja sen edustamille arvoille. Imagon rakentamisessa Venäjän isännöimät megatapahtumat ovatkin lyhyellä aikavälillä epäonnistuneet.

Toisaalta Venäjän rooli tapahtumien järjestäjänä on vahvistunut. Se on osoittanut pystyvänsä järjestämään suuria kansainvälisiä tapahtumia ja on valmis myös allokoimaan resursseja niihin. Megatapahtumista ja pienemmistä kansainvälisistä tapahtumista onkin muovautunut Venäjälle kommunikaation väline, jolla se tavoittaa erilaisia ja erisuuruisia ulkomaisia ja kotimaisia yleisöjä.

Imagon rakentamisessa Venäjän isännöimät megatapahtumat ovat lyhyellä aikavälillä epäonnistuneet.

Vuonna 2015 paljastunut valtiollinen doping-ohjelma on sysännyt Venäjän umpikujaan paitsi urheilumenestyksen myös tapahtumien isännöinnin näkökulmasta. Maailman antidopingkomitean WADA:n viimeisimmän päätöksen mukaan Venäjä ei saa osallistua korkeimman tason kansainvälisiin urheilukilpailuihin, muttei myöskään isännöidä vastaavan tasoisia kilpailuja.

Tämä tarkoittaa, että Putinin haaveet kesäolympialaisista saattavat jäädä toteutumatta, ellei Venäjä onnistu puhdistamaan mainettaan doping-sotkussa. Mainehaitan vuoksi haaveeksi saattavat jäädä myös maailmannäyttelyt, joita Moskova (2010) ja Jekaterinburg (2020 ja 2025) ovat hakeneet, toistaiseksi ilman toivottua tulosta.

Venäjän isännöintikalenteriin on seuraavaksi merkittynä opiskelijoiden kesäuniversiaadit Jekaterinburgissa 2023. Niitä tullaan arvioimaan aiempien kriteerien lisäksi myös terveysturvallisuuden onnistumisen näkökulmasta, mikäli koronapandemiaa ei ole tuolloin kokonaan selätetty.

Nähtäväksi jää, kuuluuko kansainvälisten tapahtumien isännöinti myös jatkossa Venäjän vallanpitäjien valikoimiin vai olemmeko jo nähneet trendin päätepisteen.

FT Pia Koivunen on yleisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Julkaisu Kun megatapahtumat saapuivat Venäjälle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjä on ahkeroinut 2000-luvulla megatapahtumien parissa ennätystahtiin. Vladimir Putinin presidentti- ja pääministerikausilla se on järjestänyt enemmän kansainvälisiä tapahtumia kuin koskaan aiemmin historiansa aikana. Megatapahtumien isännöinnistä on tullut Venäjälle keskeinen julkisen diplomatian väline.

Maurice Rochen tunnetuksi tekemällä megatapahtuma-käsitteellä viitataan globaalin mediahuomion saavuttaviin kansainvälisiin tapahtumiin, jotka ovat mittavan kokoisia sekä osallistujamääriltään että hintalapultaan. Ensimmäisenä megatapahtumana pidetään Lontoon maailmannäyttelyä vuonna 1851. Sen jälkeen tapahtumien kirjo on laajentunut ja 1900-luvun lopulta lähtien painopiste vaihtunut kulttuurista urheiluun.

Megatapahtumien isännöinnistä on tullut Venäjälle keskeinen julkisen diplomatian väline.

Keisariajalla ei Rochen määritelmän mukaisia tapahtumia nähty ja Neuvostoliittokin järjesti niitä vain kaksi: Moskovan kesäolympialaiset kesällä 1980 ja opiskelijoiden kansainväliset urheilukilpailut eli universiadit vuonna 1973.

Venäjän federaatio on puolestaan 2000-luvulla isännöinyt euroviisut (2009), universiadit (2013) sekä talviolympialaiset ja paralympialaiset (2014). Tällä viikolla alkavia jalkapallon MM-kisoja (2018) seuraavat talviuniversiadit Kazanissa vuonna 2019 ja senkin jälkeen näemme todennäköisesti lisää kansainvälisiä tapahtumia Venäjällä.

Jos mukaan lasketaan vielä eri urheilulajien MM-kilpailut sekä poliittiset huippukokoukset, erilaisten kansainvälisten tapahtumien määrän kasvu näkyy vieläkin selkeämmin.

Venäjän into järjestää megatapahtumia on osa globaalia trendiä, jossa tapahtumat ovat siirtyneet Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta BRICS-maihin, Euraasiaan ja globaaliin etelään. Toisaalta kansainvälisten tapahtumien haaliminen Venäjälle on tapahtunut niin systemaattisesti, että näyttää siltä kuin Putin pyrkisi keräämään ansioluetteloonsa mahdollisimman monta globaalisti tunnettua tapahtumaa.

Listalta puuttuvat enää kesäolympialaiset ja expo eli maailmannäyttely. Niitäkin Venäjä on Putinin vuosina hakenut, ja parhaillaan Jekaterinburgia kampanjoidaan vuoden 2025 expon isännäksi.

Megatapahtumien lumo

Useat tutkijat ovat todenneet, että megatapahtumien isännöinti on ollut Venäjälle tapa todistaa paluutaan suurvallaksi. Venäjä on investoinut tapahtumiin mittavia summia valtion ja valtionyhtiöiden budjeteista ja on onnistuneilla järjestelyillä pyrkinyt viestittämään taloudellista ja poliittista vahvuuttaan ulkomaille.

Buumiin on myös sisäpoliittisia syitä. Yksi tavoite on ollut maan alueellinen kehittäminen. Moskovan ohella Pietari, Sotshi, Kazan ja Jekaterinburg ovat isännöineet useita kansainvälisiä tapahtumia.

Elena Trubinan mukaan megatapahtumien sijoittaminen eri puolille Venäjää on ollut tapa sitouttaa kaupunkeja keskusvallan tavoitteisiin ja se on toiminut myös perusteluna resurssien alueelliselle jakamiselle.

Megatapahtumien vallankäyttöön liittyy piirteitä, jotka ovat ristiriidassa Venäjän itsestään välittämän kuvan kanssa.

Maakuvan näkökulmasta megatapahtumien hajauttaminen voidaan nähdä pyrkimykseksi tehdä Moskovan ja Pietarin ulkopuolista Venäjää tunnetuksi ulkomaalaisille ja näin luoda puitteita turismin laajenemiselle.

Jalkapallon MM-kisat tarjoavat tähän oivan tilaisuuden 11 isäntäkaupungillaan. Kisat levittäytyvät etelän Sotshista, Donin Rostovista ja Volkogradista idän Jekaterinburgiin, Kazaniin, Saranskiin ja Samaraan, pohjoisen Pietarista Itämeren rannalle Kaliningradiin ja lopulta Euroopan puoleisen Venäjän keskiosiin Nizhni Novgorodiin ja Moskovaan.

Megatapahtumien järjestämistä on perusteltu myös kansallisen yhtenäisyyden lujittamisella, työpaikkojen luomisella sekä kansanterveyden ja nuorisotyön kehittämisellä. Vuonna 2012 antamassaan haastattelussa Putin perusteli jalkapallon MM-kisojen tuomista Venäjälle kansallisen liikuntakulttuurin vahvistamisella ja nuorten innostamisella urheilun pariin.

Megatapahtumien vallankäyttöön liittyy kuitenkin piirteitä, jotka ovat ristiriidassa Venäjän itsestään välittämän kuvan kanssa. Vahva, itseriittoinen valtio, joka ei kysele muilta lupia tekemisiinsä joutuu megatapahtumia isännöidessään luovuttamaan talouteen, kaupunkitilaan ja infrastruktuuriin liittyvää valtaa ylikansallisille organisaatioille.

Jalkapallon MM-kisat ovat olympialaisten tapaan franchise eli katto-organisaation omistama tuote, jonka isännöintiä haetaan ja tarjotaan pitkälti katto-organisaation ehdoilla. Jalkapallon tapauksessa FIFA tuo mukanaan viralliset yhteistyökumppaninsa, joilla on oikeus tarjota palvelujaan tarkoin määritellyillä kisa-alueilla.

Tämä vähentää paikallisten toimijoiden mahdollisuuksia hyödyntää tapahtuman mukanaan tuomia turistivirtoja. Venäläisissä jalkapallokisoissa mätetään blinien tai kaviaarileipien sijaan yhdysvaltalaisfirman burgereita ja huuhdotaan ne alas sponsorin virvoitusjuomalla tai oluella.

Kisajuliste ammentaa neuvostonostalgiasta

Jalkapallo on Venäjällä suosituin penkkiurheilulaji ja maassa on laaja fanikulttuuri. Urheilumenestyksellä mitattuna jalkapallo ei kuitenkaan kuulu maan vahvimpien lajien joukkoon. Tuoreimmalla FIFAn ranking-listalla Venäjä on sijalla 70 eli MM-turnaukseen osallistuvista maista heikoimmin sijoittunut.

Jalkapallon kultakausi sijoittuu kylmän sodan aikaan 1950–60-luvuille. Tuolloin Neuvostoliitto voitti kultaa Melbournen olympialaisissa vuonna 1956, Euroopan mestaruuden vuonna 1960 ja oli maailmanmestaruuskisojen neljäs vuonna 1966. Kuluvan vuosituhannen paras saavutus on pääsy välieriin vuoden 2008 EM-kilpailuissa.

Ottaen huomioon venäläisen jalkapallon viime vuosien vaatimattoman menestyksen ei ole ihme, että tulevien jalkapallon MM-kisojen markkinoinnissa venäläinen jalkapallo on ollut sivuroolissa. FIFAn virallisella kisasivustolla todetaan optimistisesti Venäjän olevan tunnetun kova urheilumaa, jossa jalkapallokin on lajina nousussa.

Virallinen kisajuliste puolestaan ammentaa sieltä, mistä ammennettavaa on eli neuvostomenneisyydestä. Taiteilija Igor Gurevitshin suunnitteleman julisteen visuaalinen ilme on kuin neuvostoajan fyysisistä kulttuuria propagoivista julisteista.

Tekijän mukaan muotokieli jäljittelee 1920–30-lukujen postkonstruktivismia ja on valittu siksi, että se on helposti tunnistettavissa juuri venäläiseksi visuaaliseksi kieleksi.

Julisteen tärkein elementti edustaa myös globaalisti tunnettua neuvostoperinnettä. Vanhan ajan nahkapallon ja maapallon sekoitusta tavoitteleva maalivahti Lev Jashin (1929–1990) on neuvostojalkapallon ikoni. Jashin on paitsi maan tunnetuin jalkapalloilija, myös monen ulkomaalaisen fanin mielestä kaikkien aikojen paras maalivahti.

Kisajuliste kiinnittää huomion myönteiseen neuvostomenneisyyteen, mutta samalla se korostaa nykyhetken ongelmia. Julisteen visuaaliset valinnat kertovat siitä, että kansainvälisesti tunnistettavimmat ja myönteisimmät venäläisen kulttuurin piirteet löytyvät menneisyydestä, eivät tästä hetkestä.

Neuvostoliiton urheilumaineen korostaminen sopii nykytilanteeseen hyvin myös siksi, että vuonna 2015 alkanut laajamittainen doping-skandaali on syönyt Venäjän urheilulta ja urheilujärjestelmältä uskottavuutta. Viimeisimpänä on vihjailtu dopingin käytön ulottumisesta myös venäläiseen jalkapalloon.

Kenen kisat, kenen hyöty?

Megatapahtumien mukanaan tuoma globaali mediahuomio houkuttelee, mutta kuka siitä lopulta hyötyy?

Venäjän keskeinen haaste on kielteinen imago ulkomailla. Kun pienet ja vähemmän tunnetut maat pyrkivät tekemään olemassaolonsa tunnetuksi maailmalle, Venäjä joutuu kamppailemaan syvään juurtuneita negatiivisia stereotypioita vastaan.

Tässä tilanteessa Venäjälle on itse asiassa eräänlainen voitto jo se, ettei jalkapallokisoja ole toistaiseksi boikotoitu laajamittaisesti.

Lähtötilanne jalkapallon MM-kisojen aattona onkin katastrofaalinen Sotshin talviolympialaisiin verrattuna. Tilanne ennen talviolympialaisiakaan ei ollut helppo. Muun muassa kisojen alla hyväksytty laki, jolla kiellettiin homoseksuaalisuuden edistäminen alaikäisten keskuudessa, verotti pisteitä lännessä, mutta toisaalta Mihail Hodorkovskin ja Pussy Riotin jäsenten armahtaminen tasoittivat tilannetta Venäjän hyväksi.

Nyt pohjalla on neljä vuotta jatkunut Ukrainan kriisi, Krimin valtaus ja siitä aiheutuneet talouspakotteet, syytökset informaatiovaikuttamisesta Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ja kaksoisagentti Sergei Skripalin ja hänen tyttärensä Julian myrkytystapaus.

Näitä täydentävät FIFAn sisäinen korruptioskandaali ja juuri ennen kisojen alkua venäläisten urheilujohtajien viimein myöntämä laaja dopingin käyttö, jonka seurauksena Venäjä suljettiin sekä Rion 2016 että Pyeongchangin 2018 olympialaisista.

Tässä tilanteessa Venäjälle on itse asiassa eräänlainen voitto jo se, ettei jalkapallokisoja ole toistaiseksi boikotoitu laajamittaisesti. Britannian ulkoministeri Boris Johnson ehti Skripalien myrkytystapauksen yhteydessä verrata Venäjän futiskisoja Hitlerin vuoden 1936 olympialaisiin ja useiden maiden poliittiset johtajat jättävät mitä todennäköisimmin saapumatta kisakatsomoihin. Yksikään joukkue ei kuitenkaan ole ollut aikeissa vetäytyä kisoista eikä vaatimuksia isännyyden peruuttamisesta ole enää hetkeen vakavasti esitetty.

Tilanne on oleellisesti erilainen kuin kylmän sodan aikana, jolloin 60 maata Yhdysvaltain johdolla boikotoi Moskovan kesäolympialaisia Neuvostoliiton hyökättyä Afganistaniin puolta vuotta aiemmin. Venäjä on lännen asettamista talouspakotteista huolimatta integroitunut maailmantalouteen aivan toisella tavalla kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Etenkin FIFAn, sen sponsoreiden ja Venäjän väliset taloudelliset kytkökset tekevät kisojen boikotoinnista todella hankalaa.

Niin kauan kuin Itä-Ukrainan tilanne on selvittämättä eikä Krimin asema muutu, on vaikea nähdä, että jalkapallokisat kykenisivät vaikuttamaan Venäjän imagoon ulkomailla kovin myönteisesti.

Potentiaalisimpia vaikutuksen kohteita lienevät kisaturistit, jotka pääsevät kosketukseen venäläisen yhteiskunnan ja paikallisten ihmisten kanssa. Onnistuminen kisajärjestelyissä, konfliktien välttäminen venäläisten ja muiden maiden fanien välillä sekä yleisen turvallisuuden ylläpitäminen voivat jättää myönteisiä kokemuksia kisaturisteille ja vaikuttaa myönteisesti mielikuviin Venäjästä pitkän ajan kuluessa.

Nähtäväksi jää, jätetäänkö politiikka sivuun pelien ajaksi ja annetaanko urheilun ottaa spektaakkelissa päärooli. Tuleeko jalkapallon MM-kisoista todella Putinin megatapahtumabuumin huipennus?

Kävi miten kävi, Venäjän ensimmäiset jalkapallon MM-kisat jättävät jonkinlaisen jäljen historiaan. Ne päätyvät MM-kisojen kronologiaan, fanien ja urheilutietäjien muistiin ja tarinoihin. Se, millainen kuva kisoista jää lopulta elämään, määrittyy kuitenkin vasta tapahtuman jälkeen.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Pia Koivunen, FT, on tutkijatohtori ja yliopistonlehtori yleisen historian oppiaineessa Turun yliopistossa. Koivusen tutkijatohtoriprojekti The Politics of Hosting Mega-Events. A Study on Soviet Cultural Diplomacy, 1960s–1980s tarkastelee megatapahtumien isännöintiä Neuvostoliitossa ja Venäjällä.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Jalkapallon MM-kisat 2018 – Putinin megatapahtumien huipennus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Rauhan ja ystävyyden festivaali

Maailman nuorisofestivaali tuli kylmän sodan aikana tunnetuksi Neuvostoliiton ja sosialistisen maailman tapahtumana, jonka viestinä oli – Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa myötäillen – rauhan ja ystävyyden edistäminen. Ensimmäinen nuorisofestivaali järjestettiin Prahassa vuonna 1947, jonka jälkeen se kiersi sosialistimaiden pääkaupunkeja, mutta piipahti myös Wienissä (1959) ja Helsingissä (1962).

Neuvostoliiton romahdettua nuorisofestivaalin painopiste siirtyi Itä-Euroopasta Latinalaisen Amerikan ja Afrikan kapitalismikriittisiin, vasemmistolaisiin nuorisojärjestöihin. Venäjä ei jatkanut festivaalin tukemista kylmän sodan jälkeen, ja siksi ilmoitus nuorisofestivaalin järjestämisestä yllätti.

Venäjä ei jatkanut festivaalin tukemista kylmän sodan jälkeen, ja siksi ilmoitus nuorisofestivaalin järjestämisestä yllätti.

Mihin Vladimir Putinin Venäjä pyrki isännöimällä kommunistifestivaaliksi leimatun ja vahvasti kylmään sotaan liittyneen tapahtuman? Oliko kyse yrityksestä toistaa historiaa vai kierrättää vanhaa ideaa tämän päivän hybridivaikuttamisen metodeilla päivitettynä?

Osa Putinin megatapahtumabuumia

Nuorisofestivaalin järjestämisestä uutisoitiin ensimmäisen kerran jo 2013, jolloin Putinin hallinto ilmoitti ryhtyvänsä hyödyntämään erilaisia kulttuurisia keinoja osana Venäjän ulkopolitiikkaa. Kansainvälinen nuorisofestivaali listattiin tuolloin yhdeksi välineeksi.

Nuorisofestivaali voidaan nähdä osana Putinin viime vuosien pyrkimystä vahvistaa Venäjän kansainvälistä asemaa ja imagoa erilaisia megatapahtumia järjestämällä. Festivaalin sijoittaminen vuoden 2014 talviolympialaisten näyttämölle Sotšiin istuu hyvin Putinin aluepoliittisiin tavoitteisiin. Sotši oli kuitenkin ennen kaikkea taloudellinen valinta, sillä talviolympialaisten jäljiltä siellä on runsaasti uutta infrastruktuuria.

Perinteinen festivaalimotto ”rauhan ja ystävyyden puolesta, imperialismia vastaan” oli vaihtunut muotoon ”we are the future” – me olemme (maailman) tulevaisuus.

Pohjimmiltaan tapahtuman idea toisti samaa kaavaa kuin aiemminkin. Ohjelmassa oli kulttuuria, yhteiskunnallisia keskusteluja, urheilua, politiikkaa ja viihdettä 2010-luvulle päivitettynä.

Perinteisten kansanmusiikin ja -tanssin sijaan festivaalilla esiintyivät venäläiset pop-tähdet, esimerkiksi Venäjää kahdesti Euroviisuissa edustanut Dima Bilan. Avajaisten vetonaulana esiintyi puolestaan yhdysvaltalainen OneRepublic. Perinteinen festivaalimotto ”rauhan ja ystävyyden puolesta, imperialismia vastaan” oli vaihtunut muotoon ”We are the future” – me olemme (maailman) tulevaisuus.

Aineksia menneisyydestä

Venäläisessä mediassa ja festivaalin virallisilla sivuilla annetun kuvan perusteella Sotšin festivaali nojasi monin tavoin menneisyyteen. Yhtäältä järjestäjät rakensivat globaalisti merkittävää nuorisotapahtumaa pitkälti samalla kaavalla kuin kylmän sodan vuosina. Toisaalta järjestäjät liittivät vuoden 2017 festivaalin neuvostomenneisyyteen korostamalla Moskovassa vuosina 1957 ja 1985 järjestettyjä nuorisofestivaaleja.

Kuten jo kylmän sodan aikana, tapahtuman globaalia merkitystä pyrittiin osoittamaan UNESCOn tuella sekä hyödyntämällä YK:n yleiskokousta, jossa ulkoministeri Sergei Lavrov kutsui maailman nuorison Venäjälle. Toinen perinteinen globaalin imagon legitimoinnin keino on ollut korostaa osallistuvien maiden ja osanottajien määrää.

Perinteinen globaalin imagon legitimoinnin keino on ollut korostaa osallistuvien maiden ja osanottajien määrää.

Historiallisesti delegaatioita koottiin festivaalin isäntämaassa opiskelevien ulkomaalaisten ja emigranttien avulla. Tätä taktiikkaa hyödynnettiin myös nyt.

Vaikka mukana oli ”aidostikin” ulkomaalaisia osallistujia, laskettiin esimerkiksi ulkomailla asuvat venäläiset ja Venäjällä opiskelevat ulkomaalaiset toisen maan delegaateiksi. Näin esimerkiksi Britannian runsaan sadan hengen delegaatiossa oli vain yksi britti. Toisaalta esimerkiksi Itävallasta ja Australiasta osa osallistujista koostui paikallisista vasemmistonuorista.

Festivaalille osallistui lopulta reilut 20 000 nuorta, joista 12 576 oli venäläisiä osanottajia, ennen kaikkea erilaisten valtioon kytköksissä olevien nuorisojärjestöjen ja -komiteoiden aktivisteja. 12 638 oli ulkomaalaisten, 185 eri maata ”edustavien” delegaattien osuus. Loput 5 000 olivat vapaaehtoisia, jotka huolehtivat käytännön järjestelyistä festivaalikylässä. Lisäksi festivaalia edeltäneeseen oheistapahtumaan, Moskovan paraatiin osallistui virallisten tietojen mukaan runsaat 35 000 opiskelijaa.

Moskovassa vuonna 1957 järjestetty nuorisofestivaali on säilynyt venäläisten kollektiivisessa muistissa Stalinin jälkeisen Neuvostoliiton avautumisen kautta.

Venäläisessä mediassa Sotšin festivaalia profiloitiin historian kautta. Moskovassa aiemmin järjestetyistä nuorisofestivaaleista vuoden 1957 tapahtuma on säilynyt venäläisten kollektiivisessa muistissa Stalinin jälkeisen Neuvostoliiton avautumisen ja niin sanottujen festivaalilasten myytin kautta. Huhuttiin, että Moskovassa syntyi epätavallisen paljon tummaihoisia lapsia yhdeksän kuukautta juhlien jälkeen.

Festivaalin yhteydessä neuvostoaikaa muisteltiin järjestämällä näyttely Tri festivalia (Kolme festivaalia), jonne kansalaiset saivat tuoda omia valokuviaan ja muistoesineitään vuosien 1957 ja 1985 festivaaleilta. Näyttely oli ensin avoinna Moskovan kaupunginmuseossa ja siirtyi sieltä Sotšiin festivaalin ajaksi. Sotšissa menneet festivaalit olivat kuitenkin oletettua vähemmän esillä: tapahtumien keskiössä oli maineikkaan festivaalimenneisyyden sijaan loistava tulevaisuus.

Historian hyödyntäminen jäi lopulta päälleliimatuksi. Perinteisen median kautta viestimisen kohteena oli iäkkäämpi yleisö, jolle festivaali on neuvostoajalta tuttu. Sen sijaan nuorison seuraamassa sosiaalisessa mediassa festivaalin uutisoinnin fokuksessa oli nykyhetki ja tulevaisuus.

Festivaalipolitiikkaa ja -politiikkoja

Yhteistä Moskovan vuoden 1957 ja Sotšin 2017 festivaaleissa oli poliittisen vallan läsnäolo. Vuoden 1957 festivaalin avajaisissa ylin neuvostojohto osallistui avajaisiin Nikita Hruštšovin johdolla, ja myöhemmin Kremlissä järjestetyissä tanssiaisissa Hruštšov jalkautui kansainvälisen nuorison pariin kättelemään ja jututtamaan ulkomaisia nuoria.

Yhteistä Moskovan vuoden 1957 ja Sotšin 2017 festivaaleissa oli poliittisen vallan läsnäolo.

Sotšissa valtiojohto oli myös läsnä. Presidentti Putin osallistui nuorten keskustelutilaisuuteen, jossa pohdittiin moninapaista maailmanjärjestystä ja kansojenvälisen ystävyyden ja yhteistyön edistämistä. Putin piti puheen yhdessä festivaalin päätöstilaisuuksista, jossa viimeiset sanat kuultiin englanniksi. Festivaalin virallisella Youtube-kanavalla on video, jossa Putin kävelee festivaalialueella nuorison keskuudessa, kättelee spontaanisti festivaalinuoria ja kyselee näiden kuulumisia.

Mutta se, mikä toimi vuonna 1957, ei toimi enää 2017. Kun Hruštšov jalkautui nuorison keskuuteen, hänen tehtävänään oli antaa Stalinin jälkeiselle Neuvostoliitolle lempeämmät kasvot. Leppoisasti tavallisten nuorten kanssa keskustellut ja kättä paiskannut Hruštšov todella muutti käsitystä Neuvostoliitosta.

Se, mikä toimi vuonna 1957, ei toimi enää 2017.

Sen sijaan Putinin esiintyminen nuorisofestivaalilla tilanteessa, jossa Venäjän katsotaan kulkevan yhä autoritaarisempaan suuntaan, ei edesauta maan kansainvälisen imagon kehittymistä. Jessica Gienow-Hechtiä mukaillen voidaan todeta, että kulttuuridiplomatia toimii yleensä parhaiten silloin, kuin yhteys vallanpitäjien ja kulttuuritoimijoiden välillä ei ole liian ilmeinen.

Moskovan vuoden 1957 festivaali pyrki näyttämään maailmalle Stalinin jälkeisen Neuvostoliiton uudet kasvot pyrkimällä mahdollisimman vähäisiin poliittisen vallan viitauksiin. Sen sijaan Sotšissa Putinin toistuva läsnäolo vahvisti kuvaa Venäjästä presidentin tiukan luotsauksen alaisena olevana keskusjohtoisena valtiona.

Jatkuuko festivaaliperinne?

Neuvostoliitto profiloitui nuorison ja tulevaisuuden puolestapuhujaksi heti vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen. Venäjä näyttää perineen tämän ajattelutavan ja pyrkii nyt 2010-luvulla entistä aktiivisemmin globaalin nuorison puolestapuhujan asemaan. Putin pyrkii kasvattamaan suosiotaan nuorison parissa.

Festivaalin virallinen järjestäjätaho oli järkyttynyt festivaalin vasemmistolaisen agendan minimoimisesta.

Maailman nuorisofestivaaliperinteen jatkuminen on tällä hetkellä epäselvää. Venäläinen järjestäjätaho ilmaisi jo ennen juhlia, että sen tavoitteena oli joka toinen vuosi järjestettävien festivaalien elvyttäminen perinteitä kunnioittaen. Toisaalta festivaalin virallinen järjestäjätaho, maailman demokraattinen nuorisoliitto WFDY, oli järkyttynyt festivaalin vasemmistolaisen agendan minimoimisesta.

Tämän ideologisen ristiriidan takia WFDY vastustanee Venäjän pyrkimyksiä ottaa nuorisofestivaaliliike haltuun, mikä merkitsisi festivaaliliikkeen palaamista marginaalisen vasemmistolaisnuorison juhlaksi. Vaikka viime vuoden festivaalin osallistujista muodostettiin juhlien jälkeen “Future Team” -liike, mahdollisuudet liikkeen jatkuvuudelle 2010-luvun olosuhteissa ovat rajalliset.

Vaikutus

Festivaalin lopullinen hinta jäi arvoitukseksi, mutta virallisesti Venäjän hallitus myönsi kulujen kattamiseen 4,5 miljardia ruplaa. Toisin kuin megatapahtumilla usein pyritään, nuorisofestivaalilla ei tuotettu voittoa. Venäläisten veronmaksajien kustantamassa tapahtumissa ruoka- ja asumiskustannusten lisäksi jokainen osanottaja sai festivaalin asukokonaisuuden sekä upouuden Irbis-älypuhelimen.

Näin tarkasteltuna nuorisofestivaali ei ollut olympialaisten ja MM-kisojen kaltainen kansainvälinen suurtapahtuma, vaan Venäjän veronmaksajien maailman nuorisolle kustantama pr-juhla. Festivaalin ainoa osa, joka oli edes hieman tuotteistettu, oli Youth expo -messut, joissa lähes jokainen Venäjän federaation subjekti esitteli alueellisia saavutuksiaan.

Festivaali oli esillä sosiaalisessa mediassa erityisen vahvasti Venäjän ”Facebookissa”, VK:ssa. Ulkomaisessa mediassa festivaali ei juuri näkynyt (”lännessä” aiheesta kirjoitti vain Helsingin Sanomat) ja venäläinenkin media innostui uutisoimaan ja markkinoimaan tapahtumaa vasta kesällä 2017. Tässä on valtava ero vuoden 1957 festivaaliin, josta kerrottiin neuvostolehdissä päivittäin puolen vuoden ajan ennen nuorison juhlia.

Festivaalin onnistumisen arvioinnissa on hyvä tarkastella erikseen tapahtuman vaikutusta venäläiseen ja ulkomaiseen yleisöön. Venäläisille nuorille, joilla on aiempaa kokemusta vain paikallisista foorumeista, festivaali oli mieltä järisyttävä kokemus.

Ideologisen kamppailun ollessa kuumimmillaan länsi boikotoi tapahtumaa avoimesti. Vuonna 2017 sen olemassaoloa ei edes huomattu.

Juhlissa artikuloitu Venäjän suuruus resonoi heidän kohdallaan hyvin siitäkin syystä, että tapahtuman osallistujiksi olivat valikoituneet sellaiset nuoret, jotka jo ennen festivaalia suhtautuivat myönteisesti Putinin hallintoon ja uskoivat Venäjän suuruuteen.

Ulkomaisen yleisön vakuuttaminen oli haastavampaa, mutta myös jossain määrin onnistunutta. Festivaali kuitenkin jätti jälkensä vain murto-osaan maailman nuorisosta, koska Venäjän politiikkaan kriittisesti suhtautuneet eivät osallistuneet tapahtumaan.

Suurin ongelma maailman nuorisofestivaalin hyödyntämisessä piilee kuitenkin siinä, ettei sitä tunneta enää yhtä laajalti kuin kylmän sodan vuosina. Ideologisen kamppailun ollessa kuumimmillaan länsi boikotoi tapahtumaa avoimesti. Vuonna 2017 sen olemassaoloa ei edes huomattu.

FT Pia Koivunen on yliopistonlehtori ja tutkijatohtori Turun yliopistossa. Koivunen väitteli Maailman nuorisofestivaalista Neuvostoliiton kulttuuridiplomatian välineenä. Nykyinen tutkijatohtoriprojekti tarkastelee megatapahtumien isännöinnin politiikkaa Neuvostoliitossa 1960–80-luvuilla.

MA Kristiina Silvan on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Silvan osallistui Sotšin festivaalille ja valmistelee väitöskirjaa Venäjän ja Valko-Venäjän valtiollisista nuorisojärjestöistä.

KULKUE, JOTA EI OLLUT TEHTY KATSOTTAVAKSI

Miksi 12-miljoonaisen pääkaupungin keskustaan oli järjestetty paraati, joka vaati keskeisen kulkuväylän sulkemisen kahdeksi päiväksi, mutta jota ei voinut nähdä kunnolla paikan päällä?

Lokakuussa Sotšissa järjestetyn nuorisofestivaalin oheistapahtumia oli ripoteltu ympäri Venäjää. Tapahtumien sarjan aloitti lauantaina 14.10. Moskovan keskustan läpi kulkenut paraati-karnevaali.

Moskovan kulkueeseen osallistui järjestäjien mukaan reilut 35 000 paikallista opiskelijaa sekä ulkomaalaisia festivaalille saapuneita nuoria. Paraati esitteli festivaalin historiaa, eri maiden kulttuuriperinteitä sekä venäläistä musiikkia.

Missä seurata kulkuetta?

Kulkuetta varten Moskva-joen rantakatu Vasilevskii Spusk -aukiolta Kremlin kupeesta Luzhnikin stadionille oli suljettu 8 kilometrin matkalta liikenteeltä perjantain ja lauantain ajan.

Mielenkiintoista venäläismedian uutisoinnissa oli se, että ennakkotiedot korostivat poikkeuksellisia liikennejärjestelyjä ja kehottivat moskovalaisia välttämään henkilöautoliikennettä keskustassa. Sen sijaan tietoa siitä, kuinka kulkuetta voisi halutessaan seurata, ei tuntunut löytyvän mistään.

Tietoa siitä, kuinka kulkuetta voisi halutessaan seurata, ei tuntunut löytyvän mistään.

Päätin hakea tuntumaa nuorisofestivaaliin Moskovan kulkueesta, mutta lauantaiaamuna kaupunkiin saapuessani minulla oli selvillä vain reitti. Kuljin miltei koko 8 kilometrin reitin läpi yrittäen etsiä paikkaa, josta kulkuetta olisi voinut seurata. Rantakatu oli koko matkalta suljettu aidoilla ja reittiä vartioi satojen miliisien joukko.

Ongelmaksi muodostui se, että kulkueen seuraaminen oli tehty vaikeaksi. Seisoskelin hetken Krymskii-sillalla, metroasema Park kulturyn läheisyydessä. Paikka on nuorisofestivaalin historian kannalta merkittävä, sillä tuon sillan rakenteisiin paikalliset nuoret kiipesivät katsomaan vastaavaa festivaalikulkuetta kesällä 1957.

Nyt tämä ikoninen paikka oli suljettu jalankulkijoilta kokonaan ja pian minutkin häädettiin sillalta. Kysymykseeni, missä kulkuetta voisi katsoa, en saanut kunnollista vastausta. Sen sijaan nuori miliisi kehotti minua suuntaamaan Luzhnikiin ilmaiskonserttiin myöhemmin illalla. Sama keskustelu toistui vähän matkan päässä Pushkinskii most -kävelysillalla.

Lopulta löysin Venäjän olympiakomitean rakennuksen edustalta, Luzhnikin stadionin lähettyviltä sopivan paikan. Lähistölle oli asettautunut myös Venäjän ykköskanavan tv-ryhmä. Kadun varrella tapahtumaa seuratessa kävi nopeasti ilmi, että paraati oli tehty nimenomaan televisiota varten.

Kulkueen merkitys

Kadun varrelle kulkuetta oli kerääntynyt katsomaan vain muutamia paikallisia. Ihmettelimme parin eläkeläisrouvan kanssa, miksi kulkueen katsominen oli tehty niin hankalaksi. Päällimmäisenä epäilyksenä oli Moskovaa syksyn aikana vaivanneet terroriepäilyt, joiden takia kauppakeskuksia ja muita julkisia tiloja on jouduttu evakuoimaan.

Terrorin pelko on varteen otettava selitys. Toisaalta minua hämmensi se, miksi 12-miljoonaisen pääkaupungin keskustaan oli järjestetty paraati, joka vaati keskeisen kulkuväylän sulkemisen kahdeksi päiväksi, mutta jota ei voinut nähdä kunnolla paikan päällä. Eikö kulkueen lavastaminen uutispätkää varten olisi käynyt helpommallakin?

Miksi 12-miljoonaisen pääkaupungin keskustaan oli järjestetty paraati, joka vaati keskeisen kulkuväylän sulkemisen kahdeksi päiväksi, mutta jota ei voinut nähdä kunnolla paikan päällä?

Toinen kysymys, joka nousi mieleeni kulkuetta katsellessa, liittyy nuorisofestivaalin historiapolitiiseen potentiaaliin. Hruštšovin suojasään aikana kesällä 1957 Moskovassa juhlittu nuorisofestivaali vaikutti aikanaan syvästi paikalliseen väestöön, sillä se avasi Stalinin aikana sulkeutuneen ja muukalaisvihamielisen maan pitkästä aikaa ulkomaalaisille vieraille.

Vuoden 1957 festivaali on jäänyt yhtenä keskeisenä Moskovan kaupungin historiaan liittyvänä tapahtumana venäläisten kollektiiviseen muistiin. Historiaa hyödyntävällä festivaalilla ja kulkueella olisi varmasti ollut potentiaalia toimia neuvostonostalgian ja oman maan historian muistelun kanavana ikääntyneemmän väestön keskuudessa, jonka edustajia katujen varsille oli jonkin verran kertynyt.

Pelkona lienee ollut epäily vähäisestä kiinnostuksesta tapahtumaa kohtaan. Pääpaino lauantain tapahtumassa oli nuorisolle suunnatussa ilmaiskonsertissa, jota tähdittivät venäläisen nykypopin edustajat, kuten Timur Rodriges, Elena Temnikova sekä Hleb-yhtye.

Sateisen lokakuisen lauantain paraati jätti kaikkinensa niin valjun vaikutelman, ettei siitä ole horjuttamaan suojasään festivaalin paikkaa moskovalaisten ja Moskovan historiassa.

FT Pia Koivunen on yliopistonlehtori ja tutkijatohtori Turun yliopistossa. Koivunen väitteli Maailman nuorisofestivaalista Neuvostoliiton kulttuuridiplomatian välineenä. Nykyinen tutkijatohtoriprojekti tarkastelee megatapahtumien isännöinnin politiikkaa Neuvostoliitossa 1960–80-luvuilla.

Kirjoitus kuuluu Euroopan keskellä, Euroopan reunalla -sarjaan.

Julkaisu Menneisyyden toisintoa ja 2000-luvun hybridivaikuttamista Maailman nuorisofestivaaleilla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.