Sosiaali-ja terveyspalveluista ja ennen kaikkea niiden riittävyydestä on oltu huolissaan pitkään. Pohjoismaisessa hyvinvointimallissa universaali sosiaaliturva on ollut perinteisesti olennainen yhteiskuntia kantava voima. Julkisia palveluita on Suomessa tällä hallituskaudella kuitenkin leikattu merkittävästi.

THL:n asiantuntijoiden mukaan hallituksen esittämät toimet kasvattavat tuloeroja ja köyhyysriskiä merkittävästi vuoteen 2027 mennessä. Paitsi julkisia palveluita myös kansalaisjärjestöjen taloudellisia toimintaedellytyksiä on leikattu kovalla kädellä. Yhteiskunnallisena haasteena kyse ei kuitenkaan ole pelkistä taloudellisista reunaehdoista vaan siitä, millaisia yhteiskunnallisia arvovalintoja tehdään ja millaisia poliittisia ratkaisuja priorisoidaan. Turvataanko esimerkiksi kansalaisten perusoikeudet ja niitä tukevat palvelut, kuten koulutus ja sosiaaliturva? Vai ajatellaanko, että on yksilön vastuulla huolehtia omasta hyvinvoinnistaan? 

Yksilön näkökulmasta kriittiseksi kysymykseksi voi muotoutua se, mitä pitää tietää, jotta saa oikeita palveluita. Mitä pitää osata tehdä, että oman tai läheisen asian hoitaminen etenee? Jos jotakin, niin ainakin pitää osata vaatia.

Sosiaali- ja terveysministeriön keväällä 2025 sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille toteuttamassa priorisointiperiaatteita käsittelevässä kyselyssä enemmistö ajatteli, että vaatimalla voi saada parempaa hoitoa ja palvelua. Käytännössä asia on ollut tiedossa, mutta nyt se on myös selvitetty. Näkökulma on kuitenkin jäänyt yllättävän vähälle huomiolle julkisessa keskustelussa. Entäpä jos ei asiakkaana tai potilaana tiedä, mitä vaatia? Tai mitä jos ei osaa etsiä tietoa siitä, miten kuuluisi toimia?

Riittävätkö voimavarat?

Marja-Liisa Honkasalo, Leila Jylhänkangas ja Anna Leppo kirjoittavat toimittamansa teoksen Haavoittuva toimijuus (2022) johdannossa, kuinka nykyisissä yhteiskunnallisissa keskusteluissa inhimillinen hauraus saattaa tulla nähdyksi heikkoutena ja kyvyttömyytenä kantaa vastuuta. Hyvinvoinnin turvaamista on siirretty entistä enemmän markkinoiden tai yksilöiden itsensä vastuulle. Kaikki eivät tällaisessa tilanteessa pärjää.

On jo entuudestaan tiedossa, että kaikki eivät hae heille kuuluvia sosiaalietuuksia tai palveluita. Kansalaiset eivät tiedä oikeuksistaan etuuksiin tai monimutkaisuus tekee etuuksien hakemisesta hankalaa. Esimerkiksi hakeminen saatetaan kokea liian vaivalloiseksi. Vaihtoehtoisesti hakemuksesta saatuun virheelliseen kielteiseen päätökseen ei jakseta hakea oikaisua. Tuuli Paukkerin ja Tuomas Matikan tutkimuksessa (2016) henkilökohtaisen informaatiokirjeen ja hakulomakkeen saaminen postissa vaikutti merkittävästi takuueläkkeen hakemiseen. Takuueläkkeitä haettiin enemmän, kun asiasta tuli ilmoitus kotiin.

Kun etuja jää joko tiedon tai voimavarojen puutteessa hakematta, taloudellinen tilanne vaikeutuu. Se taas vaikuttaa laajasti hyvinvointiin ja esimerkiksi perheiden jaksamiseen.

Palvelua tarvitsevat eivät toisin sanoen ole samalla viivalla. Toiset osaavat paremmin kuvata tilanteensa kuin toiset. Toisia neuvotaan enemmän kuin toisia. Heli Tiirolan, Leena Leinosen ja tutkimusryhmän mukaan osassa tilanteista voi myös sosiaalityöntekijöiden mukaan seurata sarja toisiinsa vaikuttavia ongelmia.

Tällaisessa ketjureaktiossa etuuksia voi jäädä niin hakematta kuin saamatta. Kun etuja jää joko tiedon tai voimavarojen puutteessa hakematta, taloudellinen tilanne vaikeutuu. Se taas vaikuttaa laajasti hyvinvointiin ja esimerkiksi perheiden jaksamiseen.

Näin rakentuu eriarvoisuuksia, joiden keskiössä ei ole pelkästään se, millaisia aineellisia resursseja on, vaan se, millaista tietopääomaa on. Monilla ei ole yksinkertaisesti voimavaroja vaatia, jos oma toimintakyky on eri syistä rajoittunut. Vaatiminen voi myös itsessään olla aikaa ja voimia verottavaa työtä ja johtaa pitkiin käsittelyprosesseihin. Käytännössä toiminnalliset eriarvoisuudet voivat muuntua palveluiden saamisen eriarvoisuuksiksi.

Osaava saa apua 2020-luvun Suomessa

Palveluiden tulisi periaatteessa olla kaikkien tarvitsevien ulottuvilla, ja lainsäädäntö turvaa potilaiden ja asiakkaiden oikeuksia. Perustuslaissa taataan oikeus perustoimeentuloon. Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista  ja Laki potilaan asemasta ja oikeuksista antavat selkänojaa palveluita ja apua tarvitseville.

Käytännössä tilanne on kuitenkin toinen. Esimerkiksi lapsiköyhyysaste on pysynyt Suomessa vuoden 2012 jälkeen ennallaan. Osan vanhemmista näkemys myös on se, ettei tilanne tulevaisuudessa ei kohene. MLL:n Perhepulssikyselyssä (2025) peräti 87 % kyselyn 1527 vastaajasta oli sitä mieltä, että asiat ovat menossa huonompaan suuntaan. Vastaajat kaipasivat tukea muun muassa vanhemmuuteen, apua lastenhoitoon sekä taloudellista tukea. Etenkin toimivaan terveydenhuoltoon kaivattiin huomiota.

Erityisesti lasten tai ikääntyneiden hoivan asioissa ennen kaikkea omainen on se, jonka pitäisi osata sukkuloida palvelujärjestelmän kiemuroissa. Ulla Halosen, Lina Van Aershotin ja Tomi Oinaan muistisairaiden läheisille tarjottua tukea käsittelevässä tutkimuksessa (2021) havaittiin, etteivät muistisairaan läheiset ole tasavertaisessa asemassa tuen saajina. Esimerkiksi palveluohjaukseen pääseminen oli epätasaista ja sattumanvaraista. Tutkimuksessa havaittiin, että puolisoille oli tarjottu enemmän tukea ja palveluita kuin aikuisille lapsille. Ne, jotka pääsevät palveluohjaukseen, tietävät paremmin, mitä palveluita on tarjolla. Käytännössä palveluohjaukseen pääseminen edellyttää sitä, että on osattu sanoittaa avun tarve oikein.

Palveluiden tulisi periaatteessa olla kaikkien tarvitsevien ulottuvilla, ja lainsäädäntö turvaa potilaiden ja asiakkaiden oikeuksia.

Samankaltaisia havaintoja on muissakin tutkimuksissa. Mervi Leppäkorven yhteiskuntapolitiikan väitöskirjatutkimuksessa (2022) mukana olleet siirtolaiset painottivat normaalin elämän tavoittelua, mutta heidän oletettiin osoittavan haavoittuvuutta avun ansaitsemisen kriteerinä. Tutkittavat joutuivat toisin sanoen tuomaan esille sitä, kuinka heikosti heillä menee, jotta tulivat asiassaan kuulluiksi. Leppäkorpi muotoileekin asian niin, että “voidakseen menestyä vaatimuksessaan pitää palvelua tarvitsevan olla riittävän sairas, riittävän haavoittuvassa asemassa voidakseen saada jotain”. Leppäkorpi myös huomauttaa, että pitää tietää, miltä taholta pyydetään ja mitä. Se on taito, jota kaikilla ei yksinkertaisesti ole.

Palveluja saadakseen on osoitettava heikkouden lisäksi halua parantaa omaa tilannettaan. Laura Blomgrenin heikossa työmarkkina-asemassa olevien toimijuutta koskevassa tutkimuksessa (2023) tuli esille, kuinka ”avun hakijoilta odotettiin kaikissa vaiheissa omatoimisuutta, mikä uuvutti jaksamisensa äärirajoilla olevia entisestään”. Blomgren kuvaakin, kuinka tutkittavien voimavaroja verottivat näennäispalvelut tai palvelut, joita ei oikeasti ollut olemassa. Esimerkkinä näennäispalveluista Blomgren mainitsee pitkäaikaistyöttömien kokemukset toiminnasta, joka heille näyttäytyi vain toiminnan itsensä takia organisoiduksi.

Kaikilla ei ole myöskään uskallusta vaatia. Pohtia voi, mihin kaikkeen se johtaa, kun tietotaidot ja kyvyt vaatia eriytyvät lisää.  

YTT Pia Lundbom on tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa.

Kirjoitus on osa Koneen säätiön rahoittaman hankkeen Temppurata vai kaikkien turva? – selviytymisen strategiat ja uudet eriarvoisuuden rakenteet murenevassa hyvinvointivaltiossa toimintaa. Tutkimushankkeessa pureudutaan viiden osatutkimuksen keinoin tarkastelemaan haurastuneen hyvinvointivaltion kehyksessä pärjäämistä ja selviytymisen tapoja. Lähestymme hankkeessa tilannetta niin, että hyvinvointivaltio ja palvelujärjestelmä eivät rakennu vain ylhäältäpäin vaan vuorovaikutteisissa käytännöissä palveluiden käyttäjien ja järjestelmän välillä.

Artikkelin kuvituskuva: Annie Spratt / Unsplash

Julkaisu Vaatimisesta on tullut palveluiden priorisoinnin väline ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa on perinteisesti ollut vireä kansalaisyhteiskunta, mutta toiminnan heikkenevä tila on tänä päivänä jatkuvan huolenaihe. Pelkistetysti voi sanoa, että pitkäjänteistä sitoutumista edellyttävä kansalaistoiminta näyttää vähenevän, vaikka järjestöihin uskotaankin demokratian elävänä ruohonjuuritasona.

Kansalaisosallistumisen merkitys myös mainitaan muun muassa erilaisissa strategioissa. Esimerkiksi Helsingin nykyisessä kaupunkistrategiassa kutsutaan ”kaupunkilaisia, yrityksiä ja yhteisöjä mukaan osallistumaan ja vaikuttamaan kaupungin palveluihin, päätöksentekoon, toimintaympäristöön, omaan asuinalueeseen…”.

Todellisuudessa kansalaistoiminta voi etääntyä siihen liitetyistä ihanteista sen lisäksi, että toiminnan määrä vähenee.

Kansalaistoiminnan hiipumisesta puhuttaessa tullaan kuitenkin helposti olettaneeksi, että toiminnan yhteiskunnallinen merkitys on varsin vakaa. Todellisuudessa kansalaistoiminta voi etääntyä siihen liitetyistä ihanteista sen lisäksi, että toiminnan määrä vähenee. Joissakin tapauksissa muodolliset rakenteet, kuten järjestöt, voivat olla ennallaan ja toimintakykyisiä, mutta kansalaisyhteiskuntaan liitettyihin toiveisiin ja odotuksiin vastaaminen voi olla silti entistä vaikeampaa. 

Tässä tekstissä esitämme kolme uhkakuvaa kansalaisyhteiskunnan tulevaisuudesta, ja arvioimme niitä nimenomaan kansalaisyhteiskunnan ihanteiden näkökulmasta. Esittämämme uhkakuvat ovat omia luokittelujamme. Ne ovat pikemmin trendejä tai taipumuksia kuin sellaisenaan tapahtuneita ilmiöitä, mutta luokittelu auttaa ymmärtämään toiminnan ja ihanteiden suhdetta. Koska käytännön toiminta ja ihanteet voivat eriytyä, tätä suhdetta on tärkeä ymmärtää. 

Kansalaisyhteiskunnan ihanteita

Kansalaisyhteiskuntaan liitetään monenlaisia merkityksiä. Tyypillistä on yhdistää se ensinnäkin demokraattiseen kulttuuriin. Demokraattinen kulttuuri edellyttää toimivien päätöksenteon käytäntöjen lisäksi moniäänistä kritiikin tilaa. Puntaroivan demokratian ihanteessa kansalaisilla on mahdollisuus osallistua heitä itseään koskevaan päätöksentekoon riittävään tietoon perustuen ja argumentteja jatkuvasti vapaasti törmäyttäen. 

Jos toimivan demokratian ajatellaan edellyttävän keskustelun areenoita ja moniäänisyyttä, kansalaisyhteiskunnan merkitys näyttäytyy samanlaisena kuin vaikkapa vapaan lehdistön. Puntaroivilla eli deliberatiivisilla osallistumiskeinoilla katsotaankin olevan paljon mahdollisuuksia edistää osallisuutta päätöksenteossa.

Toiseksi kansalaisyhteiskunta toimii eräänlaisena yhteiskunnallisena omantunnon äänenä tai eräänlaisena hätäjarruna silloin, kun virallinen valtio vaikuttaa toimivan epäeettisesti. Erilaisten yhteiskunnallisten tavoitteiden puolesta organisoituneet ihmiset paitsi toteuttavat oikeuttaan ajaa tärkeiksi katsomiaan päämääriä, myös tuovat esille päätösten mahdollisia kipukohtia. Kansalaisyhteiskunta on näin jo olemassaolollaan este vallan väärinkäytölle ja korruptiolle.

Lisäksi kansalaistoiminnan katsotaan edistävän aktiivista ja osallistuvaa kansalaisuutta. Tuloksena on yksilöiden mielekäs kytkös ympäröivään yhteiskuntaan ja kansalaisuuden kokemus yhteiskunnallisten tapahtumien tekijänä eikä sivustaseuraajana. Osallisuutta edistämällä kansalaisyhteiskunta myös kasvattaa kriittisiä kansalaisia.  

Koska kansalaisyhteiskuntaan on liitetty suuria ihanteita esimerkiksi sen merkityksestä demokratian kulttuurin takaajana ja demokratian omatuntona sekä osallisuuden rakentajana ja jopa kasvattajana, ei ole yllättävää, että kansalaistoiminnan hapertuminen aiheuttaa huolta.

Demokraattiseen kulttuurin myös kasvetaan. Voikin sanoa, että yhteiskunnalliseen tietoisuuteen kannustamisessa varsinkin kouluihin ja kouluissa tapahtuvaan demokratiakasvatukseen kohdistuu paljon odotuksia, kuten koulutuspolitiikan tutkijat Tuukka Tomperi ja Sonja Helkala ovat kirjoittaneet.

Ihanteet eivät toki ole ristiriidattomia. Demokraattinen valtio pyrkii vuorovaikutukseen kansalaisyhteiskunnan kanssa: yhtäältä se käy kansalaistoimijoiden kanssa dialogia ja kuulee heitä eri prosesseissa. Toisinaan huolet ja kritiikin kohteet on kuultu vaihtelevasti, mutta nykyisin myös suoremmin esimerkiksi kansalaisaloitteiden ja osallistuvan budjetoinnin avulla. 

Toisaalta kansalaisyhteiskunnan ihanteeseen kuuluu riippumattomuus valtiosta – itse asiassa koko modernin kansalaisen käsite perustuu valtiosta irralliseen toimijuuteen. 

Koska kansalaisyhteiskuntaan on liitetty suuria ihanteita esimerkiksi demokratian kulttuurin takaajana ja demokratian omatuntona sekä osallisuuden rakentajana ja jopa kasvattajana, ei ole yllättävää, että kansalaistoiminnan hapertuminen aiheuttaa huolta. Koulua ja kansalaiskasvatusta huudetaan apuun ja mahdollistamaan kansalaisena toimimisen taitojen opettamista, ja demokraattisen osallistumisen ympärille rakennetaan politiikkaohjelmia.

Toisaalta myös kansalaisyhteiskuntaa koskevia uhkakuvat ovat moninaisia. Esitämme seuraavaksi hahmottelemamme kolme erilaista kansalaisyhteiskunnan rapautumisen skenaariota. Lähdemme liikkeelle kansalaisyhteiskunnan yleisestä heikkenemisestä tai jopa sen taantumisesta. Tästä etenemme kansalaistoiminnan ammattimaistumiseen ja teknistymiseen, ja lopuksi valtion roolin muutoksiin suhteessa kansalaisyhteiskuntaan. 

Kyse on nimenomaan skenaarioista siinä mielessä, että ne ovat nähtävillä olevien kehityskulkujen mahdollisia tuloksia. Ne edustavat luokitteluina karkeita hahmotelmia, jotka eivät toteudu sellaisenaan. 

Taantuva kansalaisyhteiskunta

Kuten edelläkin todettiin, pitkäjänteistä sitoutumista vaativiin luottamustehtäviin aktiivisten toimijoiden saaminen voi olla erityisen haastavaa. Yhdistysten määrä Patentti- ja rekisterihallituksen yhdistysrekisterissä näyttää jopa kasvaneen, mutta samaan aikaan vaikuttaa siltä, että samat ihmiset toimivat useissa yhdistyksissä rinnakkain, eikä aktiivien voimavarat välttämättä riitä aktiivisen toiminnan organisoimiseen. 

Voidaan puhua taantuvan kansalaisyhteiskunnan skenaariosta. Ennen järjestöjen luvattuna maana tunnetussa Suomessa järjestötoimintaan on yhä vaikeampi houkutella osallistujia ja varsinkin aktiivisia tekijöitä. Kilpailu vapaa-ajasta on koventunut, ja ihmisten sitoutuminen toimintaan on aikaisempaa ohuempaa. Pitkäjänteinen vaikuttaminen voi muuttua sitoumuksia vältteleväksi ”peukuttamalla” vaikuttamiseksi sosiaalisessa mediassa.

Kansalaistoiminnan muutokset heijastavat yhteiskunnan yleistä muutosta lyhytjänteisemmäksi ja projektivetoisemmaksi.

Ihmiset etsivät toimintaa, joka näyttää hyvältä ansioluettelossa, ja toisaalta myös vaikuttamisen väyliä kuluttajuudesta, kuten toinen meistä kirjoittajista on todennut uusimman Sosiologia-lehden numeron tutkimusartikkelissaan.

Kyse ei ole pelkästään kansalaisyhteiskuntaan liittyvistä muutoksista, vaan kansalaistoiminnan muutokset heijastavat yhteiskunnan yleistä muutosta lyhytjänteisemmäksi ja projektivetoisemmaksi. Vaikka demokratian yhteydessä usein korostetaan yksilöllisyyttä ja yksilön oikeuksia ja osallistumista, demokratia on nimenomaan yhteisöjen hyve, jota kasvava individualismi rapauttaa. Ohuempi sitoutuminen merkitsee osallisuuden ja kansalaiseksi kasvun heikentymistä.

Virasto-kansalaisyhteiskunta

Edellä esitettyä olennaisempaa saattaa kuitenkin olla kansalaistoiminnan muodonmuutos ja erityisesti vakiintuneiden järjestöjen sekä moniäänisen ruohonjuuritason välinen suhde. Yhtäältä kansalaisjärjestöt ovat välttämätön kansalaisten yhteenliittymisen väline: kansalaisyhteiskunta ei voi tarkoittaa kaikkia ihmisiä tai mitä tahansa osallisuutta, joten käytännössä kansalaisyhteiskuntaan kuuluu aina virallisia organisaatioita. 

Toisaalta ammattimaiset ja juridisen oikeaoppisesti muodostuneet järjestöt alkavat puhua turhan helposti koko kansalaisyhteiskunnan nimissä.

Asiantuntijuuden ja ammattimaisuuden korostumista voidaan kutsua virasto-kansalaisyhteiskunnan skenaarioksi. Virasto-kansalaisyhteiskunta suhtautuu nihkeästi kansalaisyhteiskunnan ihanteisiin, vaikka oikeuttaakin asemansa näillä ihanteilla. Vapaaehtoisille annetaan rajatusti toimintatilaa ja tarkkaan harkittuja rooleja, ja heidät saatetaan nähdä rasitteena ja riskinä. 

Kansalaisjärjestöt omaksuvat myös viraston itseymmärryksen. Ne puhuvat teknisellä kielellä, osoittavat toimijoille raamitetut roolit ja mittaavat onnistumistaan virastolle ominaisin tavoin. Uusien toimijoiden kasvualusta on vaarassa pudota pois.  

Lopputuloksena on, että monia asioita tehdään hyvinkin pätevästi, mutta itse kansalaisyhteiskunnan moniäänisellä ihanteella on vaikeuksia selvitä tai pysytellä ammattimaistuvan kansalaisyhteiskunnan matkassa.

Julkinen valta saattaa osaltaan palkita tätä kehitystä, kun huomataan, että hallintokielen osaaminen edistää vaikuttamista: ”oikein” puhuvat saavat äänensä kuuluviin. Järjestöjen hallinnollisten vaatimusten kasvu on myös johtanut järjestötoiminnan keskittymiseen ja vauhdittanut sen ammattimaistumista. Järjestöjen toiminnassa näkyy koko yhteiskunnan viestinnällistyminen, jossa korostuu ammattimainen viestintäosaaminen asioiden hyvin tekemisen merkkinä.

Lopputuloksena on, että monia asioita tehdään hyvinkin pätevästi, mutta itse kansalaisyhteiskunnan moniäänisellä ihanteella on vaikeuksia selvitä tai pysytellä ammattimaistuvan kansalaisyhteiskunnan matkassa.

Mallia, jossa kansalaiset katoavat kansalaisyhteiskunnasta, voidaan hieman kärjistäen kutsua myös verkkopankki-kansalaisyhteiskunnaksi. Tässä skenaariossa kuukausilahjoittajat korvaavat kansalaistoimijat, ja ammattimaistuva kansalaisyhteiskunta näkee ei-ammattimaiset toimijat mieluiten ammattilaisten rahoittajina.

Ohjattu kansalaisyhteiskunta

Toimintatyylien muutoksen lisäksi valtion orientaation muutos luo omat uhkansa kansalaisyhteiskuntien toimintaan. Valtio ei ole yksiääninen toimija, joka ainoastaan tukisi osallisuutta ja puntaroivaa demokratiaa. Valtiovallalla voi olla aivan toisenlaisiakin syitä toivoa kansalaisyhteiskunnan jatkuvuutta. 

Uhkakuvana voidaankin nähdä entistä ohjatumpi kansalaisyhteiskunta. Vaikka ihanteiden kansalaisyhteiskunta on valtiosta riippumaton valpas kriitikko, käytännössä jatkuvasti suurempi osa kansalaisyhteiskunnan toiminnasta muodostuu julkisesti rahoitettujen hankkeiden toteuttamisesta ja palvelutoiminnasta. Järjestöjen toiminta myös seuraa entistä selvemmin hankemaailman logiikkaa, jossa korostuvat rahoituksen jatkuva hakeminen, projektisykli, raportointi ja tulosten seuranta. Hankkeiden toteuttaminen itsessään nousee usein toiminnan etusijalle.

Rahoituksella ohjaaminen ei muuta ainoastaan kansalaisyhteiskunnan toimintatilaa, vaan myös toimijoita itseään. Uhkakuvassa kansalaisjärjestöjen kriittinen asennoituminen tukahtuu itsesensuuriin, kun toimijat priorisoivat hankerahoituskilpailussa pärjäämisen ja yleisen markkinalogiikan. Järjestöt ovat usein jopa valtiota itseään innokkaampia sen päämäärien toteuttamisessa. Ne keskittyvät esimerkiksi ennakoimaan sitä, mitä rahoittaja saattaisi haluta ja ylikorostamaan näitä oletettuja tavoitteita. 

Poistuvien palveluiden uusiksi pyörittäjiksi kannustetaan vapaaehtoisia. Julkinen valta vetäytyy, mutta varmistaa, että vapaaehtoiset jäävät hoitamaan sen tehtävät. 

Ohjatun kansalaisyhteiskunnan skenaariota on voimistanut valtion rahoituksen painopisteen muutos järjestöjen yleisavustuksista hanke- ja projektimuotoiseen rahoitukseen. Pelkona on, että kansalaisyhteiskuntaa pyritään ohjaamaan järjestörahoituksen kautta entistä enemmän valtiovallan strategisten intressien mukaisesti. Ainakin rahoituksen painopisteen muutokset tarjoavat tähän välineitä.

Pahimmillaan kansalaisyhteiskunnan ohjaus toimii osana pyrkimystä ulkoistaa järjestöille hyvinvointivaltion toimintoja. Suomessa kansainvälisten esimerkkien mukaan 2000-luvun alussa yleistynyt tilaaja-tuottaja-malli ja tähän liittynyt hyvinvointipalveluiden ulkoistaminen yksityisille toimijoille ovat lisänneet järjestöihin kytköksissä olevaa liiketoimintaa. Samalla osallisuuden ja osallistamisen merkitys kansalaisjärjestöjen itseymmärryksessä on vähentynyt.

Tällöin voidaan havaita valtion hylkäämien toimintojen työntämistä järjestösektorille, jolloin kansalaistoiminnasta tulee työn halpuuttamisen muoto ja hyvinvointivaltion alasajon oikeuttaja. Poistuvien palveluiden uusiksi pyörittäjiksi kannustetaan vapaaehtoisia. Julkinen valta vetäytyy, mutta varmistaa, että vapaaehtoiset jäävät hoitamaan sen tehtävät. 

Kansalaistoiminta ei katoa, mutta muuttuu

Olemme käsitelleet yllä kansalaistoiminnan haasteita eri näkökulmista, jotka keskittyvät toimintatyylien ja valtion tavoitteiden muutoksiin. Jotkut mainituista kehityskuluista heijastelevat laajempaa yhteiskunnallista ja kulttuurista muutosta. Toiset ovat itsetutkiskelun ja -kritiikin paikkoja järjestöille. Jotkut taas haastavat valtiovaltaa sen suhteen, miten aitoa kansalaisyhteiskunnan ihanteiden kannatus tosiasiassa on.

Julkinen valta korostaa kansalaistoimintaan liitettyjä ihanteita ainakin juhlapuheissa: kansalaisyhteiskuntaa tuetaan, ja kansalaisia pyritään aktiivisesti osallistamaan sekä kuulemaan. Käytännössä ihanteiden ja todellisuuden välissä on kitkaa. Julkisen hallinnon näkökulmasta on mukavampaa varmistaa vakiintuneiden järjestöjen jatkuvuus ja mahdollisesti myös siirtää niille julkisen sektorin tehtäviä, kuin tukea kriitikoitaan tai pyrkiä aidosti kuulemaan moniäänistä kansalaisyhteiskuntaa. Samalla aidosti riippumattomien ja kriittisten kansalaistoimijoiden yleinen kokemus valtiosta on, että se kuulee, muttei kuuntele. 

Julkisen hallinnon näkökulmasta on mukavampaa varmistaa vakiintuneiden järjestöjen jatkuvuus ja mahdollisesti myös siirtää niille julkisen sektorin tehtäviä, kuin tukea kriitikoitaan tai pyrkiä aidosti kuulemaan moniäänistä kansalaisyhteiskuntaa.

Kansalaistoiminnan uhkakuvat eivät silti tarkoita kansalaisyhteiskunnan katoamista. Sekä kansalaisyhteiskunnan toiminta että toiminnan suhde valtioon voivat kuitenkin muuttua paljonkin. Tällä hetkellä yksi mahdollinen, ja jo realisoitumassa oleva kehityskulku on, että tulevaisuudessa kansalaisyhteiskunta hajoaa ”virastoon” ja ”verkostoon”. 

”Virasto” tarkoittaa täysin organisoitunutta ja ammattimaista järjestökenttää, jonka toiminta pyörii vahvasti valtion strategisten tavoitteiden kyljessä ja niiden ohjaamana. ”Verkosto” taas viittaa löyhien sitoumusten kansalaisyhteiskuntaan, johon kuuluu nouseva ”neljäs sektori”. Neljäs sektori tarjoaa mielekkäitä ja notkeita osallistumisen muotoja, mutta ei välttämättä pitkäjännitteisyyttä, kiinnittymistä ja kansalaiseksi kasvamista. 

Kokonaan sivuun tai ainakin vähemmistöön on vaarassa jäädä aidosti kriittinen ja pitkäjänteinen kansalaistoiminta, joka toteuttaa kansalaistoiminnan ihanteita erinomaisesti, mutta on valtiolle hankalasti kohdattava ja istuu huonosti projektivetoiseen ajan henkeen. 

Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

YTT Pia Lundbom on yliopettaja Humanistisessa ammattikorkeakoulussa.

Artikkelin pääkuva: Lina Trochez/Unsplash.

Julkaisu Kansalaisyhteiskunnan ihanteet ja uhkakuvat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Helsingin suurimmasta alakoulusta Lauttasaaressa löytyi sädesientä jo 2015”. ”Puotilan ala-aste puretaan homelöydösten ja kosteusongelmien takia – uusi koulu tilalle”.

Vuoden 2018 aikana on uutisoitu eri puolilta Suomea koulujen heikosta kunnosta. Helsingissä koulujen huono kunto on ollut tapetilla vuosia. Iso joukko vanhempia on kamppaillut terveellisen ja turvallisen opiskeluympäristön saamiseksi lapsille.

Miten oikein ollaan päädytty tilanteeseen, jossa Helsingissä on kymmenittäin huonokuntoisia ja sisäilmaongelmaisia koulurakennuksia? Ja miksi huonokuntoisia rakennuksia ei vain korjata – miksi näissä tapauksissa on tarvittu ja tarvitaan ääntä?

Miksi huonokuntoisia rakennuksia ei vain korjata?

Kuntien toimintaa ja taloutta suunnitellaan sekä vuositasolla että pidemmällä aikajänteellä. Kaupunkikohtaiset strategiat yleensä linjaavat painopisteitä, joita kunkin kaupungin toiminnassa pidetään erityisen merkittävinä.

Kuntien sisäistä toimintaa ja taloutta valvovat kuntakohtaiset tarkastuslautakunnat. Kunkin kunnan valtuusto asettaa tarkastuslautakunnan, jonka tehtävät määritellään kuntalaissa, hallinnon ja talouden tarkastuksen sekä arvioinnin järjestämistä varten.

Tarkastuslautakunta on kaupunginvaltuuston alainen toimielin. Tarkastuslautakunnan ”tehtävänä on huolehtia Helsingin kaupungin ja kaupunkikonsernin hallinnon ja talouden tarkastuksen järjestämisestä ja kuntalain mukaisen arvioinnin suorittamisesta”.

Tarkastuslautakunta arvioi vuosittain sitä, miten valtuuston kaupungille ja kaupunkikonsernille asettamat toiminnan ja talouden tavoitteet ovat toteutuneet. Arvioinnin kohteena on myös se, onko kaupungin toimialojen toiminta järjestetty tuloksellisella ja tarkoituksenmukaisella tavalla.

Tarkastuslautakunnat kokoavat arviointikertomuksen, jossa käydään läpi eri hallinnonalojen toimintaa ja taloutta. Helsingin kaupungin tarkastuslautakunnan arviointikertomukset tarjoavatkin yhden tavan syventyä siihen, minkä vuoksi ollaan jouduttu tilanteeseen, jossa huonokuntoisia koulurakennuksia on joka puolella kaupunkia.

Jotta ymmärtäisin Helsingin koulurakennusten kunnon surkeaa tilannetta, kävin läpi 2000-luvun arviointikertomukset. Keskityin investointeihin ja investointeja käsitteleviin kohtiin.

Arviointikertomukset tarjoavat kiinnostavan aineiston monien muidenkin kysymysten käsittelyyn. Yhteiskuntatieteilijänä en ole rakennusalan tai korjausrakentamisen asiantuntija, enkä tunne erityisen hyvin Helsingin kaupungin investointeja käsittelevää keskustelua.

Tietoa, osallisuutta ja asiantuntemusta

Koulujen kuntoa tutkitaan kohtuullisen paljon. Helsingissä Tilakeskus vastaa koulurakennusten kunnon selvittämisestä, kunnon ylläpitämisestä ja myös korjaushankkeiden läpiviemisestä.

Tehdyt kuntoraportit ja tutkimukset ovat periaatteessa julkista tietoa. Helsinki ei kuitenkaan ole julkaissut kaikkia kuntoraportteja missään avoimesti vaan eri julkisia rakennuksia käsittelevät tiedot pitää osata pyytää.

Lainsäädäntö antaa jokaiselle mahdollisuuden saada tietoa viranomaisen toiminnasta. Niin kutsuttujen tietopyyntöjen kautta vaikkapa koulujen kuntoa käsittelevät kuntoraportit ovat saatavissa, mutta tietopyyntö pitää osata tehdä. Tietopyyntöihin vastaaminen kestää useimmiten parisen viikkoa.

Vanhempien aktiivisuuteen on suhtauduttu eri tavoin. Helsingin kaupungin hallintosäännössä kuvataan varsin tarkasti osallisuuden ja vuorovaikutuksellisuuden elementtejä.

Hallintosäännön 27. luku käsittelee kaupunkilaisten ja palveluiden käyttäjien osallistumisoikeutta. Luvun ensimmäisessä pykälässä ensimmäisinä kohtina mainitaan muun muassa hallinnon avoimuus sekä selkokielinen ja monikanavainen viestintä.

Monet vanhemmat ovat kritisoineet kaupungin toimijoita vähäisestä viestinnästä. Esimerkiksi alussa mainitussa Puotilan tapauksessa vanhemmat kritisoivat runsaasti sitä, että rakennuksista tehdyistä löydöksistä ei tiedotettu koulun henkilökuntaa tai oppilaiden vanhempia.

Investointimäärärahaa on ja ei ole

Vuosien 2000–2017 arviointikertomuksissa on useita mainintoja käyttämättä jääneistä investointimäärärahoista. Tilakeskus perustettiin vuonna 2005 ja vuoteen 2008 saakka arviointikertomuksissa uudisrakennushankkeet ja korjausrakentamisen hankkeet ovat samaa ”nippua”.

Esimerkiksi vuoden 2005 arviointikertomuksen mukaan investointimäärärahoista käytettiin vuoden aikana 62 prosenttia. Vuoden 2007 arviointikertomuksessa tuodaan selvästi esille, kuinka määrärahoja on jäänyt huomattavasti käyttämättä:

”Kiinteistölautakunnan käyttöön varatuista talonrakennuksen ja korjausrakentaminen määrärahoista on jäänyt viime vuosina käyttämättä huomattava osa. Kaupunginhallituksen tulee huolehtia siitä, että investointien toteutumisen esteenä ei ole kaupungin organisaatiosta tai hallintokuntien välisestä työnjaosta johtuvia ongelmia”.

Korjausvelan hallintaa käsittelevässä muistiossa todetaan, että vuosina 2008–2014 korjausrakentamiseen on ollut eniten käytettävissä budjettia vuonna 2013. Vuonna 2013 myös käyttämättä jääneiden määrärahojen osuus alkoi kuitenkin kasvaa.

Vuosien 2000–2017 arviointikertomuksissa on useita mainintoja käyttämättä jääneistä investointimäärärahoista.

Muistiossa kuvataan: ”Tilakeskuksen mukaan se peri mittavan korjausvelkaongelman ajalta, jolloin suurimmat hallintokunnat vastasivat tilojen ylläpidosta ja korjausinvestoinneista. Vielä 2000-luvun alussa ei pystytty arvioimaan korjausvelan määrää ja siten ymmärtämään ongelman kehittymistä.” 2000-luvun alkupuolen arviointikertomuksissa ennakoitiin esimerkiksi päiväkotipaikkojen tarve laskevaksi ja väestönkasvu huomattavasti maltillisemmaksi, mitä myöhemmin on saatu nähdä.

Vuoden 2002 arviointikertomuksessa todetaan, että ”Helsingin omien väestöennusteiden mukaan kaupungin väkiluku on 592 000–601 000 henkilöä vuonna 2025. YTV:n, Uudenmaan liiton ja Tilastokeskuksen ennusteet ovat 620 000–651 000 henkeä vuonna 2025.” Vuoden 2018 toteutuma on jo noin 650 000 asukasta.

Tilakeskus ei kuitenkaan ole pystynyt korjaamaan ongelmaa, koska korjausinvestointimäärärahat ovat olleet pienempiä kuin rakennuskannan vuotuinen kuluma. Lisäksi Tilakeskus totesi vuoden 2014 arvioinnin yhteydessä, että investointirahan niukkuuden vuoksi perinteisten peruskorjausten sijasta tehdään nykyään entistä enemmän teknisiä korjauksia ja että ”proaktiivisesta toimintatavasta on 2010-luvulla siirrytty reaktiiviseen toimintatapaan rakennuskannan huonon kunnon ja korjausinvestointirahan niukkuuden vuoksi”.

Korjausinvestointimäärärahat ovat olleet pienempiä kuin rakennuskannan vuotuinen kuluma.

Eri vuosien arviointikertomuksissa tuodaan esille myös erilaisia selittäviä tekijöitä siihen, miksi määrärahoja oli jäänyt käyttämättä. Arviointikertomuksessa vuodelta 2012 ei peitellä lainkaan koulujen huonoa kuntoa:

”Sisäilmaongelmaisia kouluja on niin paljon, että tilojen käyttäjät saattavat joutua odottamaan perusteellista korjausta vuosia, HKR-Rakennuttajan sisäilmaryhmän mukaan jopa kolmesta kymmeneen vuotta. Kiireellisiä hätäkorjauksia tehdään paljon, mutta ne eivät aina poista sisäilmaongelmia. Rakennusten perusteellinen korjaaminen on kallista ja tilakeskus joutuu priorisoimaan useita pienempiä korjauksia yhden perusteellisen korjauksen sijasta. Määrärahojen ohella korjausten toteuttamista hidastaa korvaavien väistötilojen puute”.

Oma lukunsa tilanteessa on se, että edellisellä valtuustokaudella Helsingissä oli käytössä investointikatto. Tämä käytännössä tarkoitti myös sitä, että vuositasolla investoinnit suunniteltiin etukäteen investointikaton kehyksessä. Investointikattoa enempää ei voinut suunnitella. Helsingissä sovittiin edellisellä valtuustokaudella vuosittaiseksi investointikatoksi 435 miljoonaa, kun aiemmin vuosittain budjetoitiin 500 miljoonaa.

Tilakeskus ei toimiva, mutta tilanne moniselitteinen

Vuoden 2013 arviointikertomuksessa Tilakeskuksen toiminta saa suoraa palautetta. Tarkastuslautakunnan arviointikertomuksen mukaan ”tilakeskukselle annettu rooli tilojen omistajan edustajana, tilojen tehokkaan käytön ohjaajana ja tilakannan käyttöarvon säilyttäjänä ei ole nykyisin riittävän toimiva”.

Vuoden 2014 arviointikertomuksessa esimerkiksi oikeanlaisten vakanssien puute tuodaan näkyväksi. Lukijalle käy siten ilmi, että Tilakeskus on tuonut eri yhteyksissä esille henkilöstöresurssitarpeensa, joka on osin ohitettu tai jäänyt byrokratian jalkoihin:

”Tähän mennessä kaupungin vakanssi- ja täyttölupamenettely sekä tilakeskuksen sisäinen resurssitarpeiden priorisointi eivät ole mahdollistaneet sisäilma-asiantuntijaresurssien merkittävää lisäämistä. Kaupungin keskushallinnon vastaus resurssipyyntöihin on ollut konsulttien käyttämisen lisääminen.”

Vuoden 2016 arviointiraportissa kuvataan pätevän henkilöstön rekrytoinnin haasteita. ”Pätevän työvoiman rekrytointi on kuitenkin vaikeaa ja usein rekrytointi ei onnistu lainkaan, varsinkaan rakentamisen korkeasuhdanteessa. Kaupungin palkkataso ei ole kilpailukykyinen, koska teknisen alan sopimuksen mahdollistamaa liikkumavaraa ei ole käytetty kuin osittain.”

Rekrytointihaasteiden pitkäkestoisuus herättää lukijassa kysymyksen, miten aktiivisesti asiaa on ylipäätänsä haluttu ratkaista. Jälleen vuoden 2016 arviointikertomuksessa silmiinpistävä huomio on se, että ”investointien toteuma on jatkuvasti alittanut käytettävissä olleet määrärahat”.

Yksi rakennusten heikkoa kuntoa selittävä tekijä on se, että Tilakeskuksen resursseja ei ole lisätty, vaikka kiinteistöneliöiden määrä on kasvanut. Minna Tiili, Kari Roine ja Kirsi-Marie Kaito toteavat, että “korjausinvestointimäärärahojen kasvu on ollut reaalisesti miltei olematonta samaan aikaan kun tilamäärä on kasvanut kymmenisen prosenttia vuodesta 2008 vuoteen 2014. Tämä kertoo osaltaan siitä, että tilakanta on liian suuri suhteessa käytettävissä oleviin investointimäärärahoihin.”

Korjausvelan hallintaa käsittelevässä raportissa tuodaan myös esille, kuinka “Tilakeskuksesta saatujen tietojen mukaan korjausinvestointien kasvu taittui vuonna 2010 ja määrärahat ovat pienentyneet vuodesta 2011 lähtien. Koska korjausinvestoinnit eivät vastaa kiinteistöjen kulumista, korjausvelka kasvaa”.

Resursseja romahtavien pintojen kunnostamiseen

Investointimäärärahojen käyttämättä jäämisen lisäksi henkilöstöresurssit ovat olleet riittämättömät. Osa korjausvelasta on mitä ilmeisemmin syntynyt kauan ennen Tilakeskuksen vuonna 2005 tapahtunutta perustamista.

Lastensa opiskeluolosuhteista ja terveellisestä kouluympäristöstä huolestuneiden vanhempien kannalta on kuitenkin keskeistä, että peruskorjaushankkeet ja uusien rakennusten rakentaminen on oikea-aikaista. Tämä ei ole Helsingin tarkastuslautakunnan tuottamien arviointikertomusten perusteella toiminut erityisen hyvin.

Helsinkiläisen näkökulmasta se, että investointeihin budjetoidaan, mutta ei saada tehtyä ajateltua toimintaa, on erityisen mielenkiintoista.

Kokonaiskuvan saaminen koulujen peruskorjaus- sekä uudisrakennushankkeiden tilanteesta edellyttää vaivannäköä. Lukijalle jää myös epäselväksi se, kuinka aktiivisesti esimerkiksi henkilöstöresurssia on pyritty lisäämään tai kuinka aktiivisesti Tilakeskuksen investointikehikon kasvattamisesta on keskusteltu.

Vuoden 2017 arviointikertomuksessa mainitaan, että ”kaupungin palkkakilpailukykyä rakennuttamistehtävissä on tarpeen parantaa”. Myös vuonna 2017 jäi investointimäärärahoja käyttämättä. ”Investointien toteumaprosentti oli erityisen alhainen vuosina 2013−2015”.

Helsinkiläisen näkökulmasta se, että investointeihin budjetoidaan, mutta ei saada tehtyä ajateltua toimintaa, on erityisen mielenkiintoista. Esimerkiksi päätelmä tarpeesta nostaa palkkatasoa, lisätä tiettyjen asiantuntijoiden määrää ja henkilöstöä ylipäätänsä on tehty useina vuosina.

YTT Pia Lundbom on lehtori Humanistisessa ammattikorkeakoulussa.

Julkaisu Rapautuvat seinät, romahtavat pinnat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nykymuotoinen suomalainen eläinoikeusliike sai alkusysäyksensä keväällä 1995: Oikeutta eläimille -yhdistys perustettiin ja samana keväänä tapahtuivat myös ensimmäiset isommat julkiset eläinten vapautukset, niin sanotut turkistarhaiskut.

Tuolloin aihe, eläinten oikeuksien puolustaminen, oli tulenarka ja herätti paljon tunteita. 1990-luvun lopussa eläinoikeusaktivistit olivat altavastaajina eivätkä käytännössä päässeet kertomaan itse itselleen tärkeistä kysymyksistä ja kokemistaan poliittisista ongelmakohdista.

Aktivistien tavoitteet jäivätkin suurelta osin kuulematta. Ne usein ohitettiin, nähtiin nuorten ja tietämättömien hörhöjen ymmärtämättöminä tekoina. Aktivisteja marginalisoitiin niin iän kuin sukupuolenkin perusteella.

Aktivistin onnistuivat politisoimaan eläinten oikeudet ja eläinten kohtelun epäkohtiin liittyvät kysymykset.

Tilanne on kuitenkin muuttunut eläinoikeusliikkeen reilun kahdenkymmenen vuoden aikajanalla paljon eläinten oikeuksien edistämiselle suotuisaampaan suuntaan. Aktivistit onnistuivat politisoimaan eläinten oikeudet ja eläinten kohtelun epäkohtiin liittyvät kysymykset, minkä jälkeen aktivistit ovat politikoineet eläinten aseman parantamiseksi ja hyväksikäytön lopettamiseksi monenlaisin keinoin.

Koska politikointi onnistui, saavutettiin myös mahdollisuuksia toimia ja edistää tavoiteltuja päämääriä. Poliittinen puhe ei kuitenkaan yksinomaan riitä: aktivistit haluavat muuttaa eläimiä hyväksikäyttävän toimintakulttuurin.

Poliittisten ongelmakohtien esittäminen tyylitellen

Toiseuden ja poliittisen tyylin käsitteet tarjoavat eräänlaisia kurkistusikkunoita eläinoikeusaktivismiin. Voikin sanoa, että aktivistien poliittinen tyyli on muuttunut.

Pertti Lappalaista mukaillen poliittisessa tyylissä on etenkin kysymys sisällön ja muodon yhdistävästä toiminnasta, jolla tietty sisältö, kuten erilaiset poliittiset kysymykset, saadaan erottamattomasti näyttäytymään halutun kaltaisessa muodossa.

Poliittiseen tyyliin kuuluu aina esteettinen ulottuvuus. Poliittisen tyylin tutkimus on myös poliittisten toimijoiden tyylin taidon tutkimusta.  Miten esittää poliittinen asiansa, jotta se nähdään vakavasti otettavana poliittisena toimintana?

Pelkkä sisältö ei riitä. Kriittisiä ovat myös ne tavat, millä poliittinen kysymys esitetään, ja se, miten hyvin poliittisen kysymyksen muotoilijat toiminnassaan onnistuvat.

Se, miten katsoja, kuulija tai yleisö tilanteen tulkitsee, on samalla esitetyn asian tunnistamista poliittiseksi.

Kaikki sinänsä tyylikäs asiansa esittäminen ei ole poliittista. Kaikki toimintakaan ei ole poliittista. Se, miten katsoja, kuulija tai yleisö tilanteen tulkitsee, on samalla esitetyn asian tunnistamista poliittiseksi.

Ei siis tarvitse tyytyä yksinomaan siihen, miten poliittisen kysymyksen esittäjä asiaa tai tilannetta kuvaa. Katse täytyy tarkentaa myös siihen, millaisella tyylillä toimija yhteiskunnallisen ongelmakohdan tai muutostarpeen esittää.

Toiseuden käsite puolestaan auttaa ymmärtämään aktivistien poliittisia toimijarooleja ja samalla poliittista tyyliä. Eläinaktivisteja on toiseutettu varsinkin sukupuolen näkökulmasta. Toiseuttamista on tapahtunut myös iän sekä aktivistien poliittisen agendan vuoksi.

Toiseuden rakentaminen näyttäytyy myös poliittisen tyylin keinona. Omia toimintakeinojaan luodessaan aktivistit tuottavat samalla käsitystä siitä, mitä he haluavat olla ja mitä he eivät ainakaan ole.

Eläimet eivät itse kykene puolustamaan oikeuksiaan. Niillä ei ole ääntä eikä keinoja muuttaa asemaansa. Eläinten oikeuksia esiin nostamalla myös haastetaan pohtimaan, miksi ihmisillä olisi oikeus hyväksikäyttää eläimiä.

Vaikka aktivistien mielestä tehotuotannossa eläimiä kohdellaan vain taloudellisen hyödyn hankkimisen välineinä, kritiikki kohdistetaan samanaikaisesti laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Eläinten oikeudet tai eläinten vapauttaminen alistussuhteista ovat siten yksi keskeinen aktivistien toiminnallaan tavoittelemista päämääristä.

Aktivistien toimintatyylit ovat muuttuneet, mutta tavoitteista ei ole tingitty.

Aktivistien toimintatyylit ovat muuttuneet, mutta tavoitteista ei ole tingitty. Aktivistien kritiikin ja poliittisen toiminnan kohteet ovat kuitenkin pysyneet samankaltaisina liikkeen koko parinkymmenen vuoden aikasyklin aikana. Aktivistit eivät ole antaneet periksi päämäärissään, keventäneet poliittisia keihäänkärkiään tai muuttaneet toiminnan tavoitteita millään muotoa vaatimattomampaan suuntaan.

On olennaista ymmärtää toimijoiden toiseuttamisen merkitys, kun analysoidaan mitä tahansa yhteiskunnallista toimintatapaa missä tahansa kansalaistoiminnan kentällä.

Poliittisina tyylittelijöinä aktivistit ovat kyenneet luomaan nahkansa aina uudelleen. Eläinoikeusaktivistit osaavat politisoida, politikoida ja tyylitellä. Heiltä on lupa odottaa tulevaisuudessakin kekseliästä ja perusteltua poliittista toimijuutta.

Mistä altavastaajaksi päätynyt poliittinen vaikuttaja löytää yhä uudelleen voiman jatkaa poliittista toimintaansa? Tässä palataan samalla kysymykseen, millaisia merkityksiä toiminnalla itselleen on: mitä aihe merkitsee ja kuinka paljon itseään on valmis pistämään likoon.

Eläinaktivisteista monet ovat olleet valmiita pistämään itsensä likoon, osalle se on elämäntyö, johon on kasvettu ja sitouduttu. Maailma ei ole vielä valmis.

Eläinten oikeuksiin, kasvissyöntiin ja kuluttajarooleihin liittyvät kysymykset ovat valtavirtaistumassa. Vuoden 2016 aikana nähtiin erilaisten kasvisperäisten puolivalmisteiden ja ruokatuotteiden monikertainen markkinoille tulo. Solidaarisuus, vastuun kantaminen ja sen ymmärtäminen, että omilla teoilla on merkitystä, kiinnittyy myös laajempaan arvokeskusteluun.

YTT Pia Lundbom on Humanistisen ammattikorkeakoulun lehtori, jonka väitöskirja Eläinten puolustajat: suomalaisen eläinoikeusaktivismin muuttuva poliittinen tyyli ja toiseus tarkastettiin joulukuussa 2016.

Julkaisu Eläinten oikeuksien puolustajat eivät tyydy kompromisseihin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yksittäisten aktivistien kuvaamat videot välitti televisioon Oikeutta eläimille -yhdistys. Strategia ei ole uusi: yhdistys on aiemminkin välittänyt eläintuotannon epäkohtia dokumentoivia salakuvia. Teurastamokuvat kuitenkin loivat tähän politiikan muotoon uuden ulottuvuuden muutenkin kuin raakuutensa puolesta.

Analysoimme tässä artikkelissa teurastamokuvia ja niiden julkaisemista seurannutta keskustelua eläinaktivismin poliittisen muutoksen kannalta. Pohdimme myös sitä, mikä on teurastamon työntekijöiden ja omistajien välisen jännitteen paikka aktivistien luomassa asetelmassa.

Muuttuva tyyli

Salakuvauskampanjat ovat olleet viime vuosien ajan eläinoikeusliikkeen näkyvin toimintamuoto. Julma totuus -kampanjan kuvat tulivat valtajulkisuuteen osana ajankohtaisohjelmia loppuvuodesta 2007. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistiin kuvia 30 sikatilalta, ja vuonna 2011 vielä 15 uudelta tilalta.

Kuvamateriaalien ilmiasu on dokumentoiva: katsoja pääsee ja joutuu kuvia katsomalla tekemään omat tulkintansa eläinten kohtelusta ja asemasta.

Jos takavuosina eläinten oikeuksien puolesta kampanjoitiin lähinnä mustavalkoisten lentolehtisten voimin, ovat erilaiset uuden median ympäristöt mahdollistaneet yhteiskunnallisesti vaikuttavamman toiminnan.  Tämä tarkoittaa kahta eri asiaa: yhtäältä uutta teknologiaa, jonka avulla asioiden dokumentointi on entistä helpompaa, toisaalta kykyä käyttää sosiaalista mediaa.

Eläinaktivistit ovat pystyneet käyttämään mediajulkisuuksia huomattavan hyvin aikana, jolloin yhteiskunnallisesta julkisuudesta kilpailee valtava ammattiviestijöiden joukko. Tämä tarkoittaa yhtäältä viestin saamista valtakunnalliseen näkyvyyteen, toisaalta viestin näkyvyyttä sosiaalisen median hälinässä.

Median hallinta on ollut niin merkittävä muutos suhteessa suomalaisen eläinoikeusaktivismin alkuaikoihin 1990-luvulla, että helposti jää näkemättä, että kyseessä on myös jatkumo. Aktivistit olivat tottuneet anarkistisen organisaation kulttuurissa tee-se-itse-mediaan aikana, jolloin mediassa oli lähtökohtaisesti kyse vastaanottamisesta eikä tekemisestä. Tällaiset vastakulttuurit tulivat näin tarjonneeksi loistavat valmiudet ryhtyä käyttämään mediatyökaluja, jotka ”tekevät kenestä tahansa journalistin”.

Metapuheen katoaminen

Teurastamokuvat saivat välittömästi aikaan runsaasti keskustelua. Suurimmassa osassa puheenvuoroista eläinten kohtelu tuomittiin jyrkästi. Teurastamojen johto ja eläintuottajat taas pyrkivät selittämään osan menettelytavoista normaaleiksi, vaikka tuomitsivatkin ilmeiset laittomuudet.

Keskustelussa huomionarvoista oli se, mistä ei tällä kertaa puhuttu: aiheen vierestä. Tämä on näennäisestä itsestäänselvyydestään huolimatta merkittävä käänne. 1990-luvun tarhaiskujen yhteydessä julkinen keskustelu kohdistui lähinnä iskuihin itseensä.  Kun aktivistit sitten omaksuivat strategiakseen dokumentoinnin, reaktiot pyrittiin edelleen suuntaamaan sikaloiden ”kotirauhan rikkomisen” paheksumiseen – tässä osittain myös onnistuen.

Teurastamokuvien yhteydessä pyrkimys kääntää puhe ”keinoihin” vaikutti varsin ponnettomalta, eikä sillä näyttäisi olevan enää tosiasiallista kaikupohjaa. Tällaiset puheenvuorot jäivät joko sivulauseissa ilmaistun moralismin tasolle tai yleisemmin hämäriksi. MTK ilmoitti, että se ”ei hyväksy eläinsuojelulain vastaista eläinten kohtelua, mutta paheksuu laittomia salakuvauksia toimintatapana”. Maaseudun Tulevaisuus kysyi,  ”ajoiko Oikeutta Eläimille -yhdistys omaa vai eläinten asiaa”, pystymättä kuitenkaan selventämään, mikä eläinten asiasta erottuva yhdistyksen ”oma” asia edes olisi.

Keskustelun fokusoituminen itse asiaan näkyy myös siinä, minkälaiset asiantuntijat hallitsevat julkista puhetta. Asiantuntijakommentaattorit ovat nyt olleet lähtökohtaisesti eläinlääkäreitä. On selvää, että keskustelua on käyty nimenomaan eläinten hyvinvoinnista. Toki aktivistien tavoitteena on pakottaa asiaa kommentoimaan pikemmin lakeja säätävät poliitikot kuin lainsäädäntöä kommentoivat eläinlääketieteilijät.

Teurastamo kohteena

Vaikka salakuviin olisi jo totuttu, kuvaaminen teurastamoissa luo erilaisen poliittisen asetelman kuin kuvaaminen eläintuotantotiloilla. Tämä johtuu jo siitä, että eläintuotanto haluaa kaikkein tiukimmin hävittää näköpiiristä juuri tappamisen tapahtuman.

Mikä vieläkin tärkeämpää, teurastamojen ongelmien käsittely osoittaa selvästi kuluttajavaikuttamisen rajat. Aina kun ruoantuotantoon liittyviä epäkohtia tulee esiin, markkinoiden tapa vastata asiaan on kehittää erilaisia tapoja viestiä kuluttajalle laadullisen ”eettisen valinnan” mahdollisuudesta. Samalla vastuukysymykset selitetään reaktioiksi kuluttajien tahtoon.

”Eettisen kuluttamisen” symbolit voivat eläintuotannon tapauksessa sisältää todellisia tuotanto-olosuhteisiin liittyviä vaatimuksia (luomu) tai pelkkiä mielikuvia (”kotitilalta luonnollisesti”). Joka tapauksessa ne syntyvät tarpeesta vakuuttaa kuluttaja tuotantoeläimen hyvästä elämästä.

Tuotantoeläimen kuolemaan kuluttajan valta ei kuitenkaan ylety. Teurastussertifikaatteja tuskin tulee: ”kivuttomammin tapettu” -merkit jauhelihapaketissa tuskin olisivat samanlainen myyntivaltti kuin eläinten elämään liittyvät standardit, eivätkä ”laatujärjestelmät” vakuuta ylipäänsä.

Myöskään kuolemaan liittyvä mielikuvatuotanto ei toimi, ymmärrettävistä syistä. ”Wanhan ajan tapaan ammuttua sikaa” ei tule, koska mielikuvatuotantoon kuuluu nimenomaan teurastustapahtumasta vaikeneminen.

Kuluttajan vastuuttaminen kohtaa siis rajansa. Teurastamot eivät parane millään laadullisella valinnalla, joka kuluttajalle voitaisiin tarjota. Kun markkinoiden tavallinen strategia ei toimi, ainoa ”eettiselle kuluttajalle” jäävä mahdollisuus on jättää liha ostamatta.

Kuluttajan vastuuttamiseen perustuva markkinastrategia on näin kaivanut itselleen ansan. On valittava joko tehokas sääntely tai kuluttajavalintana lihatuotteista luopuminen, mikä on tietysti hankalaa ”eettisiä valintoja” korostavalle lihantuotannolle.

Mädät omenat vs. rakenteet

Kiinnostavin määrittelykamppailu käydään aina viimekätisestä moraalisesta syyllisyydestä. Kaikessa epäkohtien perkaamisessa kohdataan aina sama asetelma: epäkohdat voidaan lukea joko yksittäisten ”mätien omenoiden” syyksi tai vaihtoehtoisesti rakenteelliseksi ilmiöksi. Tässä tapauksessa kyse on joko yksittäisten piittaamattomien työntekijöiden toiminnasta tai tehotuotannon yleisemmästä logiikasta.

Teurastamojen johtajat syyttävät yksittäisiä työntekijöitä, joilla on ollut työhön ”väärä asenne”. Tämä ei tietenkään yllätä. Yksittäisten ongelmatapausten osoittaminen mahdollisimman näkyvästi ja tuomitsevasti on nimenomaan rakenteen itsepuolustusta. Myös julkisessa keskustelussa näyttää olevan houkutusta ajatella työntekijöitä sadisteina, joiden käytös paranee vain ympärivuorokautisella valvonnalla ja kovilla sanktioilla.

Eläinaktivistit ovat taas korostaneet toistuvasti, etteivät teurastamojen epäkohdat ole yksittäisten työntekijöiden syytä: pohjimmiltaan julmuudet johtuvat tehotuotannon vaatimuksista. Itse asiassa aktivistit ovat suorastaan alleviivanneet tätä yksittäisen työntekijän synninpäästöä.

Itse työntekijöiden edustajat, järjestäytyneet elintarviketyöläiset, eivät ole ottaneet asiaan kantaa yhtä ympäripyöreää tiedotetta lukuunottamatta. Ilmeisesti asia on hankala. He ovat ay-liikkeen toistuvasti kohtaaman ongelman edessä, jossa on valittava joko linnoittautuminen puolustamaan ”alan” intressejä tai työntekijöiden puolustaminen ottamalla henkisesti uutta orientoitumista vaativia askeleita. Tiedote mahdollisti tasapainoillen molemmat luennat.

Tässä tapauksessa kysymys kuuluu, omaksuvatko elintarvikealan työntekijät aktivistien tarjoaman luennan: materiaali tuo esille, miten sietämättömät tuotantotavoitteet tuottavat epäkohtia – sekä eläinten että työntekijöiden kärsimykseksi. Työntekijät tuskin haluavat työnantajien näkökulman tulevan täysin hallitsevaksi. Tämä merkitsisi työntekijöiden näkökulmasta askelta kohti tulevaisuutta, jossa tehotuotannon rytmi ei hidastu, mutta sen viereen rakennetaan jatkuva valvonta. Atrian johtaja puhui jo pysyvien kameroiden asentamisesta ”omaa valvontaa” varten.

Salakuvien tulkinnat

Salakuvat ovat tulleet osaksi politiikan tekemistä. Tämä on ymmärrettävää: entistä visuaalisemmassa ketterän median kulttuurissa potentiaalisesti katseelta turvassa olevat kohdat käyvät vähiin.  Eläintuottajat alkavat varmasti kokea pikku hiljaa tietynlaista panoptikon-efektiä: kameraa ei enää tarvita, koska se voisi olla missä tahansa.

On kuitenkin avoin kysymys, minkälaisia poliittisia merkityksiä kuvat ja valvova kamera lopulta saavat. Ennen kaikkea avoin kysymys on, kääntyvätkö ne tehotuotannon kritiikiksi vai selitetäänkö ne yksittäisten työntekijöiden kyvyttömyytenä ja tuotantolaitosten sisäisen valvonnan tarpeena.

Aktivistien tulkinnassa tehotuotanto tuottaa rakenteellisesti ongelmia, joita ei voi ratkaista ”hyvillä käytännöillä”, kun taas teurastamojen johtajat tekevät parhaansa kääntääkseen huomion yksittäisten työntekijöiden virheisiin.  Tehotuotanto olisi periaatteessa myös elintarviketeollisuuden työläisille retorisesti hyvin sopiva kritiikin kohde, mutta toistaiseksi työläiset eivät ole halunneet etsiä ainakaan julkisesti yhteistä retorista pintaa aktivistien kanssa.

Eläinaktivistien sanoma on valtavirtaistunut voimakkaasti 1990-luvun marginalisoinnin ja vähättelyn jälkeen. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, aktivistit pystyvät pakottamaan keskustelun itse asiaan lähes häiriöttä, mikä on uutta suomalaisessa keskustelussa. Samalla kuluttajat joutuvat miettimään omaa asemaansa tavalla, jota markkinapuhe ei kykene enää täysin ottamaan haltuun: jos teurastamot ovat julmia, ”eettisen lihan” valinta ei ole enää kuluttajan käsissä. Viime kädessä tullaan ongelmien eteen, joita voi hillitä vain kunnollisella lainsäädännöllä.

YTT Teppo Eskelinen on Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksen tutkija.
YTM Pia Lundbom on Humanistisen ammattikorkeakoulun lehtori.

Julkaisu Teurastamo ja eläinaktivismin uusi politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuosi 2015 on tuonut mukanaan suurten mielenosoitusten aikakauden. Suomessa tuhannen ihmisen mielenosoitusta on perinteisesti pidetty suurena, ja yksittäisten massamielenosoitusten välissä on yleensä ollut vuosia. Tänä vuonna kymmeniä tuhansia mielenilmaisijoita kaduille saaneita mielenosoituksia on kuitenkin ollut jo useita.

Kysymys protestien kehittymisestä on siis mitä ajankohtaisin. Protestien kehittymiseen liittyvät sekä mielenosoitusten koko, yleisyys ja yleinen protestointialttius että mielenosoitusten muoto ja tyyli, joista tässä keskitymme jälkimmäisiin.

Osa viimeaikaisista mielenosoituksista on ollut perinteisiä kulkueita, joihin kuuluvat marssireitti, iskulauseet ja liikenteen blokkaaminen: tarkoituksena on näkyä eri puolilla kaupunkia. Tällaisen mielenosoituksen eri osat ovat varsin itsenäisiä sekä viestin että paikalla huudettujen iskulauseiden puolesta.

Merkillepantava käänne kuitenkin on, että keskeisistä mielenosoituksista on tullut pikemmin paikallaan pysyviä, juonnettuja yleisötapahtumia. Helsingissä on lyhyen ajan sisällä järjestetty kaksi suurta mielenilmausta tässä formaatissa: rasismin vastainen Meillä on unelma -mielenosoitus sekä ammattiliittojen järjestelmä työehtojen heikennysten ja pakkolakien vastainen Stop-mielenosoitus.

Vaikka kysymys on osittain ennenaikainen, voidaan pohtia, ovatko tällaiset yleisötapahtumat tulossa pysyvämminkin osaksi suomalaista mielenilmausperinnettä.

Yleisötapahtuman malli

Paikallaan pysyvä yleisötapahtuma-mielenilmaisu on eräänlainen juonellinen näytelmä. Näille mielenilmaisuille on ollut ominaista erittäin suuri osallistujajoukko, hyvin selvä roolijako esiintyjien ja yleisön välillä sekä dialogin kirjoittaminen ohjelman sisälle.

Huomion täydellisenä keskipisteenä on ohjelmalava. Lavalla tilaisuutta pitävät käsissään juontajat ja kutsutut puhujat. Nimettyjen juontajien lisäksi ohjelman kulku on suunniteltu ja ilmoitettu etukäteen, ja tätä käsikirjoitusta noudatetaan hyvinkin kuuliaisesti.

Osallistujat ovat huomattavan passiivisessa roolissa: heidän tehtävänään on olla paikalla ja seurata lavalla tapahtuvaa ohjelmaa. Käytännössä mielenilmaus siis on muodoltaan yleisötapahtuma, jonka muotoon ei ole rakennettu sisään mielenilmauksille yleensä ominaista aktiivisuutta, vapaamuotoisuutta ja konfrontatiivisuutta, ellei joillekin puhujille buuaamista lasketa konfrontaatioksi. Mielenosoittajat ovat siis tavallaan paitsi tilaisuus itsessään, myös tilaisuuden yleisö.

Tapahtuman juonnettuun luonteeseen kuuluu myös moraalisen näytelmän esittäminen. Käsikirjoitetun tilaisuuden konnille annetaan puhetila ja tätä puhetilan antamista jopa korostetaan.

Juontajien roolina on ollut pyytää yleisöä kuuntelemaan ”sivistyneesti”, mitä vastapuolella on sanottavana. Mielenosoittajien tehtäväksi jää reagoida lavan tapahtumiin. Virallinen lava suhtautuu tähän reagointiin kahtalaisesti: yhtäältä se selvästi kuuluu näytelmään, toisaalta sitä muodollisesti paheksutaan.

Yleisesti tällainen mielenosoituksen muoto hämärtää mielenilmauksen ja yleisötilaisuuden välistä rajanvetoa. Esimerkiksi Meillä on unelma -mielenosoitus sekoitettiin yleisötapahtumaan, minkä jälkeen lehdistössäkin pohdittiin mielenosoituksen määritelmää: voiko mielenosoituksessa olla esimerkiksi yleisölle esiintyviä artisteja?

Perinteen rikkomista ja jatkamista

Tätä mielenosoituksen muotoa on kiinnostavaa tutkia suomalaista protestiperinnettä vasten. Suomalaisen protestiperinteen leimallisina piirteinä on liiketutkimuksessa pidetty järjestäytyneisyyttä ja lainkuuliaisuutta. Vallitsevaan toimintakulttuuriin on myös kuulunut liikkeiden nopea organisoituminen rekisteröidyiksi yhdistyksiksi.

Suomalaiset liikkeet ovat myös olleet valistushenkisiä ja tiedon jakamiseen keskittyviä. Henkistä sitoutumista tähän perinteeseen voi pitää syynä esimerkiksi 1990-luvun eläinoikeusliikehdinnän ja myöhempien itsenäisyyspäivän protestien suoranaiselle demonisoinnille.

Protesti ei kuitenkaan voi olla ainoastaan tiedon jakamisen tapahtuma tai fokusoitua liikaa järjestäytyneisyyden ympärille, onhan protesti jo määritelmällisesti ristiriidan ja erimielisyyden esitys. Tietoinen osallistuminen yhteiskunnalliseen protestiin on vastalauseen, vaatimusten ja kritiikin esittämistä.

Juonnetun yleisötapahtuman ilmiölle voi antaa kahtalaisen tulkinnan suomalaista protestiperinnettä vasten.

Yhtäältä se sijoittuu vankasti osaksi lainkuuliaista ja ei-konfrontatiivista protestiperinnettä: ohjelmallisuus, korostuneen rauhallinen tyyli ja jopa dialogi vastapuolen kanssa osana mielenosoitusta ovat selvästi osa tätä ”hyvin käyttäytyvän mielenilmaisun” jatkumoa. Ne ovat myös selvästi irtiottoa konfrontatiivisista ja jonkinlaisista konfrontaatiolla leikittelevistä protesteista ja sikäli paluuta perinteeseen.

Toisaalta muodolliseen järjestö-organisoitumiseen otetaan selvästi välimatkaa: mielenosoitukset ovat olleet nimenomaan liittoumien organisoimia ja yksittäisiä.

Tällaiset yleisötapahtuma-protestit ovat liiketutkimuksen näkökulmasta kiinnostavia myös siksi, etteivät ne sovi erityisen hyvin yleisimpiin kategorioihin, joita protestien tyypittelyssä on totuttu käyttämään. Niillä ei ole ilmeistä sijaintia proaktiivinen/reaktiivinen-akselilla.

Tätäkin olennaisempaa on, että ne eivät ole selvästi ”uusien” eivätkä ”vanhojen” liikkeiden ilmentymiä: kyse on hyvinkin perinteisestä, suorastaan konservatiivisesta mallista, jonka logiikka samaan aikaan kumpuaa ”uusiin liikkeisiin” liitetyistä tekijöistä, joita ovat identiteettivetoisuus, joustavat koalitiot, väljä sitoutuminen liikkeeseen ja mediakeskeisyys.

Spektaakkeli

Pohdittaessa näiden tapahtumien erityistä poliittisuuden muotoa, esiin nousee ennen kaikkea tulkinta protestista spektaakkelina. Nehän pyrkivät nimenomaan yleisön luomiseen ja massan tuntuun sekä maksimaaliseen huomioon – vaikka toki spektaakkelille tyypillistä on yllättävyys, mihin yleisötapahtuma nimenomaisesti ei pyri.

Nykyaikaista yhteiskuntaa on tulkittu olemukseltaan spektaakkelin yhteiskuntana: spektaakkeli ei ole pinnallinen ilmiö, vaan koko yhteiskunnan pääasiallinen tuote. Tämä on luonnollisesti näkynyt pidempään myös protestien tulkinnassa: ne ovat usein kiinnostaneet enemmän performansseina tai julkisen tilan haltuunottoina kuin poliittisten sisältöjensä ilmaisuna.

Samalla poliittinen huomio keskittyy helposti spektaakkeliin itseensä. Esimerkiksi julkinen keskustelu Meillä on unelma -mielenosoituksen jälkeen keskittyi tapahtuman käänteisiin, erityisesti perussuomalaisten puhujan Matias Turkkilan kutsumiseen paikalle, puheeseen ja puheen aikaansaamiin reaktioihin.

Puheen kääntyminen pois asiasta pelkkään protestin muotoon, mistä radikaaliliikkeitä on perinteisesti syytetty, näyttää siis olevan osa myös lainkuuliaisuuttaan ja harmittomuuttaan korostavia spektaakkeleita.

Yleisötapahtuman muotoisessa mielenosoituksessa myös tulkinta osallistujamäärästä muuttuu vieläkin keskeisemmäksi kuin perinteisissä mielenosoituksissa: olennaista on nimenomaan tapahtuman suosio.

Spektaakkeliluonne ja osittain itse protestin veto perustuu valtavan väkijoukon mukanaoloon. Yhtä lailla tärkeää on suosion visuaalinen representaatio: kuvat ihmismassoista ovat tärkeässä roolissa. Tämä on yleisötapahtuma-mielenosoituksen keino käydä kamppailua siitä, tulkitaanko sen sanoma ”kansan” ääneksi.

Poliittisuuden tulkintoja

Yleisötapahtuma-mielenosoitusta voidaan myös tulkita kohtana, jossa sosiaalisen median muoto alkaa määrittää fyysisen mielenosoituksen muotoa, sen sijaan että politiikka ainoastaan ”siirtyisi nettiin”.

Juonnettuun yleisötapahtumaan paikalle tuleminen on eräänlainen klikkaamisen fyysinen muoto, protesti jonka muodoksi riittää sanoman hyväksyminen läsnäololla. Toisaalta mielenilmausten onnistumisen kriteerinä on nimenomaan kyky luoda tunne tilasta, jossa ”kaikki muutkin” hetkellisesti ovat, aivan samoin kuin sosiaalinen media elää kyvystä universalisoida käsitys siitä, missä ”kaikki” ovat.

Myös politiikan toimijat tuntuvat tulkitsevan tapahtuman poliittisuutta nimenomaan spektaakkelin logiikalla: kamppailua käydään siitä, kuka saadaan esitettyä tapahtuman tähtenä tai suosikkina, aivan kuten kyse olisi viihdetapahtumasta – mihin ulkoiset puitteet toki viittaavat.

Stop-mielenosoituksen jälkeen Vihreä Lanka uutisoi tapahtumasta, että Ville Niinistö ”huudatti ihmismassaa”. Kansan Uutiset puolestaan raportoi, että Paavo Arhinmäki ”villitsi yleisön”. Tällaiset sanavalinnat viittaavat kamppailuun siitä, kuka oli ”illan todellinen tähti” – protestin kuvaukseksi ne ovat epätavallisia.

Toisaalta tällaisessa kokonaisuudessa ei synny kamppailua siitä, ketkä ”edustavat” mielenosoitusta, kuten useimmiten. Mielenosoitusten julkista huomiota on tyypillisesti pyritty kääntämään yksittäisiin osallistujiin, esimerkiksi sabotaasiin, käsirysyyn ja yksittäisiin banderolleihin. Tulkintakamppailu on tällöin vahvasti keskittynyt siihen, ketkä ”edustavat” mielenosoitusta.

Juonellisessa yleisötapahtumassa tällaisia kamppailuja ei tarvitse käydä: kun ohjelma on selvästi erotettu muista tapahtumista, tulkintaa protestisubjektista ei tarvita.

Esimerkiksi Stop-mielenosoituksen tiimoilla tapahtunutta pienimuotoista tempausta rikkuribussia vastaan ei kehystetty osaksi mielenosoitusta. Tempauksen tekijöitä ei edes puhuteltu ”mielenosoittajina”, vaan selvästi lavan virallisesta ohjelmasta erottuvina ”anarkisteina”. Toki on mahdollista, että tulevaisuuden protesteissa kamppailu mielenosoituksen ”edustamisesta” aukeaa taas uudella tavalla.

Lopuksi

Kuten alussa todettiin, parin tapahtuman perusteella on ennenaikaista vetää johtopäätöksiä suomalaisen protestikulttuurin kehittymistä. Ne ovat kuitenkin kiinnostavia tapauksia paitsi saamansa suuren mediahuomion vuoksi, myös osana kamppailua protestikulttuurin suunnasta.

On aidosti auki, minkälaisiin suuntiin säröilevä suomalainen protestiperinne kehittyy. Juuri nyt myös leikkauspolitiikka herättää suurimittaista tyytymättömyyttä, ja on merkittävää politiikan tulevaisuuden kannalta laajemminkin, minkälaisia protestin ilmentymiä tämä tyytymättömyys saa.

Aidosti auki on myös se, muodostuuko mielenilmaisun paradigmaattiseksi muodoksi ”yleisötapahtuma” vai arvaamattomampi ja konfrontatiivisempi protesti, tai toisaalta laajamittainen vai alakulttuurinen protesti. Toki on myös mahdollista, että yleisötapahtuman malli rekrytoi poliittiseen osallistumiseen ja madaltaa protestoinnin kynnystä.

Kirjallisuutta

Politiikan muoto ja tyyli; Lappalainen, Pertti (2002) Poliittisen tyylin taito. Tampere: Vastapaino.

Suomalainen protestiperinne; Siisiäinen, Martti (1998) ”Uusien ja vanhojen liikkeiden keinovalikoimat”. Teoksessa Ilmonen, Kaj & Siisiäinen, Martti (toim.) Uudet ja vanhat liikkeet. Tampere. Vastapaino. 219–243.

Nykyaikainen yhteiskunta spektaakkelin yhteiskuntana; Debord, Guy (2005) Spektaakkelin yhteiskunta. Suomentanut Tommi Uschanov. Helsinki: Summa.

YTT Teppo Eskelinen on Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksen tutkija.
YTM Pia Lundbom on Humanistisen ammattikorkeakoulun lehtori.

Julkaisu Mielenosoitus juonnettuna yleisötapahtumana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Jäsenmäärät otsikoihin

Poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärät ovat jälleen päässeet otsikoihin, kun nuorisojärjestön entinen pääsihteeri kertoi, että ministeriölle on ilmoitettu vääristeltyjä jäsenmääriä. Jäsenmäärien paisuttelu ei ole uutta suomalaisessa järjestötoiminnassa. Itä-Suomen yliopiston lehtori Vesa Puuronen kiinnitti aiheeseen huomiota lisensiaatintyössään vuonna 1996. Nuorten kyselyissä antamat tiedot osallistumisestaan eivät vastanneet järjestöjen ilmoittamia jäsenmääriä. Puuronen kertoo ”maan tavan” olleen pahimmillaan 1970-luvulta 1990-luvun alkuun. Meille kerrotun perusteella politikointiin valjastetussa opiskelijajärjestössä esimerkiksi jouduttiin vilkaisemaan lukuja toisen kerran, kun järjestölehdistä haalittujen nimien avulla paisuteltu jäsenmäärä ylitti opiskelevan ikäluokan koon.

Valtioneuvoston asetuksessa nuorisotyöstä ja -politiikasta (103/2006) ja etenkin asetuksen neljännessä pykälässä määritellään valtionavustukseen oikeutetut nuorisojärjestöt ja nuorisotyön palvelujärjestöt. Edellä mainitun asetuksen neljännen pykälän toisessa momentissa raamitetaan avustuskelpoisen nuorisojärjestön reunaehdot: ”Valtakunnalliseksi nuorisojärjestöksi voidaan hyväksyä järjestö, jolla on vähintään 1 000 henkilöjäsentä ja jonka kokonaisjäsenmäärästä vähintään kaksi kolmasosaa on alle 29-vuotiaita taikka jonka piirijärjestöjen tai paikallisyhdistysten yhteenlaskettu henkilöjäsenmäärä on vähintään 1 000 ja jonka kokonaisjäsenmäärästä vähintään kaksi kolmasosaa on alle 29-vuotiaita. Järjestöä hyväksyttäessä tulee ottaa huomioon sen harjoittama nuorisotyö, toiminta-alue ja jäsenmäärä sekä se, miten järjestössä toteutuu nuorten osallistuminen päätöksentekoon.” Saman pykälän kolmannessa momentissa kerrotaan, että Opetusministeriö pitää luetteloa avustettavista järjestöistä. Voi luonnollisesti pohtia, onko avustusten näkökulmasta olennaista merkitystä sillä, kuinka monta jäsentä on, jos 1000 henkilöjäsenen raja tai erityiset ehdot täyttyvät tai sillä, keitä jäseninä on, mikäli kaksi kolmasosaa on alle 29-vuotiaita eli nuorisolain mukaisia nuoria (ks. tästä myös Muukkonen 14.5.2012).

Jäsenmäärien paisuttelua

Mutta pysähtyminen asian äärelle ja reflektointi ovat kuitenkin paikallaan. Olemme tavoittaneet entisiä toimijoita, joista osa ei ole havainnut vääristelyä, osa on hyvinkin valmiita kertomaan poliittisen nuorisotoimintansa aikaisista jäsenrekisterikäytännöistä: järjestöjen kerrotaan keksineen lukuja raportteihin, jäseniksi on liitetty puolueeseen kuuluneiden lapsia nuorilta liiemmin kyselemättä ja jäsenrekisterissä on pidetty mahdollisimman pitkään jäsenmaksunsa maksamatta jättäneitä ja yli-ikäisiä jäseniä. Keskusjärjestöjen lukujen pohjana käytetyt jäsenmäärät ovat piiritasolla olleet joskus liioiteltuja, toisinaan muutot paikkakunnilta toisille ovat aiheuttaneet epätarkkuuksia. Yksittäisten toimijoiden tiedetään joskus lisäilleen omavaltaisesti nimiä rekisteriin. OKM:n ylitarkastaja Hannu Tolonen kertoi Ylioppilaslehdelle vuonna 1998 jäseniä kerätyn 1980-luvulla myös Hietaniemen hautausmaalta. Aina paisuttelun syynä ei ole ollut valtionapu vaan esimerkiksi järjestön tai puolueen sisäinen valtakamppailu.

1990-luvun lopussa paisuttelun noustua julkisuuteen annettiin silloisten toimijoiden mukaan ainakin osalle järjestöistä nuorisojärjestöjen avustustoimikunnan suunnasta epävirallisesti ohje puhdistaa rekisterit. Vesa Puuronen kertoo poikkeaman nuorisotutkimuksen ja jäsenmäärien välillä olleen jopa kymmenkertainen. Tässä vaiheessa OKM laski jäsenmäärän merkitystä avustusperusteena.

Kun keväällä päädyttiin tarkastukseen, lähtökohdat olivat paljon siistimmät kuin vaikkapa 15 vuotta aiemmin, johtuen osittain esimerkiksi paremmista jäsenrekisterijärjestelmistä. Tämä epäilemättä tiedetään myös ministeriössä. Tarkastukseen käytettävissä olevista keinoista ja tarkastuksen merkittävyydestä esitettiin ajatuksia jo ennen tarkastuksen toteuttamista.

Eri näkemyksiä

Tarkastuksen lopputulemasta ollaan montaa mieltä: Vasemmistonuorten entinen puheenjohtaja, urheilu- ja kulttuuriministeri Arhinmäki ja ministeriö saivat tarkastusraportin tietojen perusteella selville, että haamujäseniä ei ole, eivätkä väitteet suurten poliittisten nuorisojärjestöjen yhteisestä jäsenmäärien alasajosta ole todennäköisiä. Tarkastukseen osallistunut ylitarkastaja Georg Wrede, entinen Svensk Ungdomin toimija, näkee tarkastuksen lopputuleman neutraalina. Samaan aikaan Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton (ViNO) ja Perussuomalaisten nuorten puheenjohtajien suulla alleviivattiin Puurosen väitettä tarkastuksen keinojen riittämättömyydestä, ja haastattelemistamme toimijoista moni kritisoi käytettyjä metodeja. Puuronen pitää tarkastusta silmänlumeena ja huomauttaa, että tarkastuksessa valituin menetelmin haamujäseniä ei olisi saatu selville, vaikka niitä olisi ollut. Valtiontarkastusviraston tuloksellisuustarkastuspäällikkö Teemu Kalijärvi taas analysoi Helsingin Sanomissa, ettei tarkastuksesta saatu mitään lopullista tietoa.

Vuonna 2012 rekistereissä on järjestökohtaisia eroja. Yhteistä on se, että rekistereissä nimet ja henkilötiedot vaikuttavat pintapuolisesti oikeilta ja puutteellisia tietoja on yleisesti ottaen vähän. Matti Muukkonen kirjoittaa toukokuisessa blogissaan: ”Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että esimerkiksi Kokoomuksen Nuorten Liitto ry:een ei kuulu muita kuin yhdistyksiä. Sen sijaan luonnolliset henkilöt jäseninä löytyvät jäsenjärjestöinä toimivista piiri- ja paikallisyhdistyksistä. Näiden jäsentiedoista päättävät näiden yhdistysten hallitukset, ei liittohallitus”. Jäsenrekisterienpito on hoidettu laadullisesti hyvin eri tavoilla. Ääripäinä Kokoomuksen jäsenosastoilla, myös nuorisojärjestöillä, jäsenhallinnointi on ammattimaista; Keskustan opiskelijaliiton jäsenet taas ovat kahdessa rekisterissä, eikä järjestössä ole varmuutta jäsenmäärästä. Hallintokaaoksen takia lukuja ei tässä tarkastella enempää, mutta esimerkki antaa käsityksen tarkastuksen hyvästä hengestä: tilannetta halutaan ymmärtää, ei epäillä.

Politiikka näkyy jäsenmäärissä

Kerätyissä tiedoissa jäsenmääristä on kiinnostavia yksityiskohtia. Esimerkiksi ViNO:n jäsenmäärä kasvoi kahden vuoden laskun jälkeen 25 prosenttia edellisestä vuodesta. Tätä voidaan selittää Vihreän puolueen tavoin Haavisto-ilmiöllä ja nuorten liittymisellä Perussuomalaisten vaalimenestyksen jälkeen eräänlaisena vastareaktiona ViNO:on. Perussuomalaisen puolueen kannatuksen nousu näkyy nuorisojärjestön kasvavana jäsenmääränä. Kristillisdemokraattisten nuorten jäsenmäärä taas kasvoi vuodesta 2007 vuoteen 2008 lähes 40 prosenttia. Ajankohtaisen kakkosen homokeskustelu toi lisää jäseniä puolueelle ja ilmeisesti myös sen nuorisojärjestölle. Politiikka siis näkyy selvästi jäsenten liittymisinä puoluepoliittisiin nuorisojärjestöihin. Esimerkiksi vaalit kasvattavat jäsenmääriä, eikä aina suhteessa vaalien tuloksiin. Sami Borg (2011, 18) huomauttaa, että ”luultavasti Vasemmistoliitto oli ainoa eduskuntapuolue, jonka nuorisokannatus ei kärsinyt vuoden 2011 vaaleissa Perussuomalaisten vahvasta rynnistyksestä. Eniten siitä näyttävät kärsineen Kokoomus, SDP ja Keskusta”.

Keskustapuolueessa on paljon jäseniä verrattuna muihin puolueisiin, mikä saattaa näkyä Keskustanuorten poikkeuksellisen korkeana jäsenmääränä. Keskustapuolueeseen on aiemmin liitytty perhekunnittain. Tämä on tuonut mukanaan ainakin vielä 1990-luvun alussa jonkin verran nuorisojäseniä, joille liittämisestä on tullut korkeintaan ilmoitusluontoinen kirje. Laskua on ollut kolmannes vajaassa kymmenessä vuodessa.

Tarkastuksessa huomio kiinnittyy jäsenmäärän poikkeukselliseen kasvuun vuonna 2010. Laskusuhdanteisten vuosien jälkeen (lasku 2008 ja 2009 edellisestä vuodesta 13,4 ja 8,1 prosenttia) jäsenmäärä kasvaa yllättäen 13,4 prosenttia. Syyksi tarkastuksessa löydetään uuteen järjestelmään siirtyminen. Järjestelmän vaihto on tilastoa lukemalla saattanut tuoda järjestölle pari tuhatta uutta jäsentä. Järjestöstä poikkeamaa selitetään lisäksi jäsenäänestyksillä seuraavan vuoden eduskuntavaaleja ajatellen. Vuonna 2011 ei ole tasapainottavana tekijänä poikkeuksellisen suurta jäsenmäärän laskua selittämässä rekisteriongelmia, mikä taas ei herätä tarkastajissa ihmetystä eikä tätä nuorisojärjestöstä osata tarkemmin selittää. Myös ikätietojen puuttumista 1358 nuorelta pidetään normaalina muuten hyvin täytetyssä rekisterissä.

Jäsenmäärät laskussa

Jäsenmäärien lasku näkyy tendessinä Perussuomalaisten, Kristillisdemokraattien ja Vihreiden nuorisojärjestöjä lukuunottamatta kautta linjan. Tätä voidaan vuosituhannen vaihteen osalta selittää jäsenrekisterien hitaalla siistimisellä. Poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärä on tarkasteluajanjaksolla vuosien 2007 ja 2011 välillä laskenut 20 prosenttia. Merkittävinä tilastollisina tapahtumina voidaan nostaa esiin vaikkapa Svensk Ungdomin jäsenmäärän 23 prosentin lasku vuodesta 2007 vuoteen 2008, vaikka jäsenmäärän muutokset muina vuosina ovat olleet viiden prosentin luokkaa suuntaansa. Tämä ei raportissa herätä tarkastajien huomiota. Tuon ajan aktiivi epäilee kyseessä olleen ikäluokkapoistuma, mikä tarkoittaisi noin vuonna 1972 syntyneiden olleen erityisen järjestöaktiivinen ikäluokka Svensk Ungdomissa. Noin viisi kertaa aktiivisempi kuin vuotta nuorempien.

Sosialidemokraattiset nuorisojärjestöt ovat oma lukunsa: Sosialidemokraattisten Nuorten jäsenmäärä on laskenut vuodesta 2008 vuoteen 2012 54 prosenttia ja Sosialidemokraattisten Opiskelijoiden (SONK) 42 prosenttia. Molemmille osui vuoteen 2010 poikkeuksellisen suuri jäsenmäärän lasku, 25 prosenttia edellisestä vuodesta, jolloin ainakin demarinuorissa kerrotaan siivotun passiivisia ja iältään vanhoja jäseniä hallituksen päätöksellä. Matkaa yli 2000-jäsenisten järjestöjen jäsenmääräpudottajien kolmoseen, Kokoomuksen tuhatkuntaan, on reilusti. Tuhatkunnan jäsenmäärä laski tänä aikana 27 prosenttia.

Jäsenmäärien todenmukaisuutta vertaillaan esimerkiksi yliopistojen oppilaskuntavaalituloksiin. Raportissa huomataan, että opiskelijoissa on paljon sitoutumattomia, mutta arvellaan, että näin ”voinee” tehdä. Paikallisosastojen ja eri kaupunkien jäsenmäärään vertailukin on kyseenalaista. Ainakin aiempina vuosikymmeninä osassa järjestöistä keskusjärjestötasolta on annettu paikallistasolle tiedoksi, montako jäsentä järjestöillä tulee olla. Metodien perustelukin on valitettavasti jätetty kevyeksi, eikä viittaa mitenkään esimerkiksi nuorisotutkimukseen.

Nuorten vapaa-aikatutkimuksessa vuodelta 2009 vain prosentti nuorista ilmoittaa olevansa jäseniä poliittisissa nuorisojärjestöissä. Tämä vastaa myös Paakkunaisen ym. tuloksia. Ministeriölle ilmoitettujen lukujen perusteella vuonna 2008 poliittisiin nuorisojärjestöihin kuului kolme prosenttia 15-29-vuotiaista. Ero ei enää ole yhtä suuri kuin vuonna 1996, mutta yhä merkittävä. Tavoittamistamme suurien nuorisojärjestöjen toimijoista moni myöntää, että ainakin vuoden 2008 kohdalla on jäsenkirjanpidoissa ollut vielä epätarkkuutta. Ajan kuluessa eron kaventuminen ei ole selittynyt nuorten kyselyissä ilmoittaman osallistumisen kasvamisena, vaan järjestöjen jäsenmäärän laskuna.

Kuinka jäseniä hankitaan?

Osin selittäviä tekijöitä voivat olla tuplajäsenyydet ja jäsenhankinnan keinot. Järjestöissä ollaan jonkin verran kriittisiä omaa ja muiden jäsenhankintaa kohtaan. Huonoina käytäntöinä nähdään esimerkiksi jäsenhankinta juhlissa, joissa alkoholi on keskeisessä roolissa sekä liittymiset laskettelumatkojen tapaisten etujen vuoksi, joiden jälkeen jäsenyys unohtuu.

Olemme itse törmänneet toimijoina ja tutkijoina tukia saavien ei-poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmääräpaisutteluun ja toiminnan aktiivisuuden yliarviointiin eri tavoin. Tapahtuma- ja osallistujamäärien raportointi on myös oma taiteenlajinsa. Mitä enemmän tekijät vaikuttavat kunnan, kaupungin ja valtion tukiin tai valta-asemaan, sitä suurempi on houkutus kaunistella numeroita. Nuorisotutkimuksen kannalta on kiinnostava kysymys, missä määrin nuorten osallistumista voidaan määrällisesti mitata poliittiseen tai muuhun nuorisojärjestöön kuulumisella niin kauan kun jäsenmäärät vaikuttavat edes osittain yhdistysten saamiin avustuksiin.

Ministeriö otsikoi tiedotteessaan raportista: ”Poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärissä ei tahallista vääristelyä.” Tarkastusraportin tiedoista tätä johtopäätöstä ei kuitenkaan voi tehdä. Olemme törmänneet kolmeen väittämään vuoden 2008 tapahtumista: alasajosta suurien järjestöjen kesken on joko sovittu tai ei saatu sovittua, tai sitten siitä ei ole koskaan edes puhuttu. Tarkastuksessa käytettyjen metodien ja raportista saatavien tietojen pohjalta voidaan vain todeta, että henkilörekisterilain käytäntöjen estäessä tarkastukset aiemmilta vuosilta voidaan tarkastaa vain vuoden 2012 rekisteri, jonka voidaan arvella olevan aiempia vuosia paremmassa kunnossa. Muu analyysi haamujäsenistä tai rekisterien ajantasaistamisen motiiveista ja aikatauluista ei tarkastusraportin tiedoista ole mahdollista – suuntaan tai toiseen. Nykyisten toimijoiden saattaminen tilille vanhoista synneistä nopealla syklillä elävissä nuorisojärjestöissä ei missään tapauksessa olisi ratkaisu vanhoihin synteihin.

Esiin nousee välttämättä myös kysymyksiä OKM:n ja järjestöjen pitkään jatkuneesta erikoisesta suhteesta. Kriittisesti voi pohtia, millaista vaikutusta sillä on, jos nuorisojärjestöjen korkeista asemista siirrytään avustustoimikuntaan ja virkoihin, mistä käsin nuorisojärjestöjä tarkkaillaan. Rahat vuosikymmeniä myöntänyt virasto ei tässä tarkastuksessa tarkastanut pelkästään jäsenjärjestöjä vaan välillisesti myös omaa toimintaansa. Tarkastusraportin lopputulema on nähdäksemme myönteisempi kuin mihin olisi ollut tarkastusraportin perusteella aihetta.

Tarkastusraportin perusteella nousee esiin kysymys myös siitä, vastaako yhdistyslaki nykyaikaa, etenkin nuorisojärjestöissä, joissa vaihtuvuus on nopeaa. Myös järjestöillä, jotka panostavat rekisteriensä hallintaan, on selkeästi vaikeuksia pysyä ajantasalla jäsenistään. Toimintojen jatkuvuuden tukemisella on kuitenkin paikkansa, jäsenmääriin katsomatta. Esimerkiksi Kyösti Hagert kirjoittaa Kommentti-verkkokanavan blogissaan myös poliittisten nuorisojärjestöjen jatkuvuuden tarpeesta. Hagert toteaa, että ”ilman vahvaa järjestökoneistoa ja -perinnettä lapsi- ja nuorisopoliittinen vaikuttamistyö ei voi olla strategista, pitkäjänteistä ja rohkeaa. Pitää olla jatkuvuutta, jotta hiljainen tieto voi siirtyä eteenpäin. Neljä vuotta on jo erittäin pitkä aika lapsi- ja nuorisojärjestöjen toiminnassa”.

Lopuksi

Nuorisojärjestöjen rahoituksen suhteen voidaan pitää edelleen esillä ikuisuuskysymystä siitä, millä perusteella ja kenelle valtion tukia tulee ohjata. Tavoittavatko poliittiset nuorisojärjestöt myös muita kuin sen prosentin, joka kyselyissä ilmoittaa olevansa toiminnassa mukana? Valtionapu saattaa hyvinkin mennä tarkoituksenmukaisiin kohteisiin ja tarjota nuorisolle järkevää toimintaa, mutta sen arvioimiseksi ja järjestelmän uskottavuuden ylläpitämiseksi apuperusteiden olisi oltava läpinäkyvämpiä ja laatu- ja tuloksellisuusmittareiden selkeämpiä. Miten laadukasta ja nuoria tavoittavaa on oltava poliittinen nuorisotoiminta, että Sosialidemokraattisille Nuorille kannattaa maksaa yli 120€ avustuksia jäsentä kohti, kun samaan aikaan vastaava suhde esimerkiksi Prometheus-leirin tuki ry:ssä on pari kymppiä? Mitä näillä rahoilla saadaan?

Viitteet

Borg, Sami (2011) Nuorten äänestysvalinnat, puoluekiinnittyminen ja edustajavalinnat. Teoksessa

Ronkainen, Jussi (toim.) Nuoret ja ääni. Nuoret eduskuntavaaleissa 2011. Nuorisotutkimusseura & Nuorisotutkimusverkosto & Valtion nuorisoasiain neuvottelukunta.

Julkaisu Jäseniä joka lähtöön? Poliittiset nuorisojärjestöt jäsenkohussa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.