Kansalaisyhteiskunnan ihanteet ja uhkakuvat

kädet ja kukka
Kansalaisyhteiskunta voi etääntyä omista ihanteistaan, vaikka järjestökentällä olisikin institutionaalista jatkuvuutta.

Suomessa on perinteisesti ollut vireä kansalaisyhteiskunta, mutta toiminnan heikkenevä tila on tänä päivänä jatkuvan huolenaihe. Pelkistetysti voi sanoa, että pitkäjänteistä sitoutumista edellyttävä kansalaistoiminta näyttää vähenevän, vaikka järjestöihin uskotaankin demokratian elävänä ruohonjuuritasona.

Kansalaisosallistumisen merkitys myös mainitaan muun muassa erilaisissa strategioissa. Esimerkiksi Helsingin nykyisessä kaupunkistrategiassa kutsutaan ”kaupunkilaisia, yrityksiä ja yhteisöjä mukaan osallistumaan ja vaikuttamaan kaupungin palveluihin, päätöksentekoon, toimintaympäristöön, omaan asuinalueeseen…”.

Todellisuudessa kansalaistoiminta voi etääntyä siihen liitetyistä ihanteista sen lisäksi, että toiminnan määrä vähenee.

Kansalaistoiminnan hiipumisesta puhuttaessa tullaan kuitenkin helposti olettaneeksi, että toiminnan yhteiskunnallinen merkitys on varsin vakaa. Todellisuudessa kansalaistoiminta voi etääntyä siihen liitetyistä ihanteista sen lisäksi, että toiminnan määrä vähenee. Joissakin tapauksissa muodolliset rakenteet, kuten järjestöt, voivat olla ennallaan ja toimintakykyisiä, mutta kansalaisyhteiskuntaan liitettyihin toiveisiin ja odotuksiin vastaaminen voi olla silti entistä vaikeampaa. 

Tässä tekstissä esitämme kolme uhkakuvaa kansalaisyhteiskunnan tulevaisuudesta, ja arvioimme niitä nimenomaan kansalaisyhteiskunnan ihanteiden näkökulmasta. Esittämämme uhkakuvat ovat omia luokittelujamme. Ne ovat pikemmin trendejä tai taipumuksia kuin sellaisenaan tapahtuneita ilmiöitä, mutta luokittelu auttaa ymmärtämään toiminnan ja ihanteiden suhdetta. Koska käytännön toiminta ja ihanteet voivat eriytyä, tätä suhdetta on tärkeä ymmärtää. 

Kansalaisyhteiskunnan ihanteita

Kansalaisyhteiskuntaan liitetään monenlaisia merkityksiä. Tyypillistä on yhdistää se ensinnäkin demokraattiseen kulttuuriin. Demokraattinen kulttuuri edellyttää toimivien päätöksenteon käytäntöjen lisäksi moniäänistä kritiikin tilaa. Puntaroivan demokratian ihanteessa kansalaisilla on mahdollisuus osallistua heitä itseään koskevaan päätöksentekoon riittävään tietoon perustuen ja argumentteja jatkuvasti vapaasti törmäyttäen. 

Jos toimivan demokratian ajatellaan edellyttävän keskustelun areenoita ja moniäänisyyttä, kansalaisyhteiskunnan merkitys näyttäytyy samanlaisena kuin vaikkapa vapaan lehdistön. Puntaroivilla eli deliberatiivisilla osallistumiskeinoilla katsotaankin olevan paljon mahdollisuuksia edistää osallisuutta päätöksenteossa.

Toiseksi kansalaisyhteiskunta toimii eräänlaisena yhteiskunnallisena omantunnon äänenä tai eräänlaisena hätäjarruna silloin, kun virallinen valtio vaikuttaa toimivan epäeettisesti. Erilaisten yhteiskunnallisten tavoitteiden puolesta organisoituneet ihmiset paitsi toteuttavat oikeuttaan ajaa tärkeiksi katsomiaan päämääriä, myös tuovat esille päätösten mahdollisia kipukohtia. Kansalaisyhteiskunta on näin jo olemassaolollaan este vallan väärinkäytölle ja korruptiolle.

Lisäksi kansalaistoiminnan katsotaan edistävän aktiivista ja osallistuvaa kansalaisuutta. Tuloksena on yksilöiden mielekäs kytkös ympäröivään yhteiskuntaan ja kansalaisuuden kokemus yhteiskunnallisten tapahtumien tekijänä eikä sivustaseuraajana. Osallisuutta edistämällä kansalaisyhteiskunta myös kasvattaa kriittisiä kansalaisia.  

Koska kansalaisyhteiskuntaan on liitetty suuria ihanteita esimerkiksi sen merkityksestä demokratian kulttuurin takaajana ja demokratian omatuntona sekä osallisuuden rakentajana ja jopa kasvattajana, ei ole yllättävää, että kansalaistoiminnan hapertuminen aiheuttaa huolta.

Demokraattiseen kulttuurin myös kasvetaan. Voikin sanoa, että yhteiskunnalliseen tietoisuuteen kannustamisessa varsinkin kouluihin ja kouluissa tapahtuvaan demokratiakasvatukseen kohdistuu paljon odotuksia, kuten koulutuspolitiikan tutkijat Tuukka Tomperi ja Sonja Helkala ovat kirjoittaneet.

Ihanteet eivät toki ole ristiriidattomia. Demokraattinen valtio pyrkii vuorovaikutukseen kansalaisyhteiskunnan kanssa: yhtäältä se käy kansalaistoimijoiden kanssa dialogia ja kuulee heitä eri prosesseissa. Toisinaan huolet ja kritiikin kohteet on kuultu vaihtelevasti, mutta nykyisin myös suoremmin esimerkiksi kansalaisaloitteiden ja osallistuvan budjetoinnin avulla. 

Toisaalta kansalaisyhteiskunnan ihanteeseen kuuluu riippumattomuus valtiosta – itse asiassa koko modernin kansalaisen käsite perustuu valtiosta irralliseen toimijuuteen. 

Koska kansalaisyhteiskuntaan on liitetty suuria ihanteita esimerkiksi demokratian kulttuurin takaajana ja demokratian omatuntona sekä osallisuuden rakentajana ja jopa kasvattajana, ei ole yllättävää, että kansalaistoiminnan hapertuminen aiheuttaa huolta. Koulua ja kansalaiskasvatusta huudetaan apuun ja mahdollistamaan kansalaisena toimimisen taitojen opettamista, ja demokraattisen osallistumisen ympärille rakennetaan politiikkaohjelmia.

Toisaalta myös kansalaisyhteiskuntaa koskevia uhkakuvat ovat moninaisia. Esitämme seuraavaksi hahmottelemamme kolme erilaista kansalaisyhteiskunnan rapautumisen skenaariota. Lähdemme liikkeelle kansalaisyhteiskunnan yleisestä heikkenemisestä tai jopa sen taantumisesta. Tästä etenemme kansalaistoiminnan ammattimaistumiseen ja teknistymiseen, ja lopuksi valtion roolin muutoksiin suhteessa kansalaisyhteiskuntaan. 

Kyse on nimenomaan skenaarioista siinä mielessä, että ne ovat nähtävillä olevien kehityskulkujen mahdollisia tuloksia. Ne edustavat luokitteluina karkeita hahmotelmia, jotka eivät toteudu sellaisenaan. 

Taantuva kansalaisyhteiskunta

Kuten edelläkin todettiin, pitkäjänteistä sitoutumista vaativiin luottamustehtäviin aktiivisten toimijoiden saaminen voi olla erityisen haastavaa. Yhdistysten määrä Patentti- ja rekisterihallituksen yhdistysrekisterissä näyttää jopa kasvaneen, mutta samaan aikaan vaikuttaa siltä, että samat ihmiset toimivat useissa yhdistyksissä rinnakkain, eikä aktiivien voimavarat välttämättä riitä aktiivisen toiminnan organisoimiseen. 

Voidaan puhua taantuvan kansalaisyhteiskunnan skenaariosta. Ennen järjestöjen luvattuna maana tunnetussa Suomessa järjestötoimintaan on yhä vaikeampi houkutella osallistujia ja varsinkin aktiivisia tekijöitä. Kilpailu vapaa-ajasta on koventunut, ja ihmisten sitoutuminen toimintaan on aikaisempaa ohuempaa. Pitkäjänteinen vaikuttaminen voi muuttua sitoumuksia vältteleväksi ”peukuttamalla” vaikuttamiseksi sosiaalisessa mediassa.

Kansalaistoiminnan muutokset heijastavat yhteiskunnan yleistä muutosta lyhytjänteisemmäksi ja projektivetoisemmaksi.

Ihmiset etsivät toimintaa, joka näyttää hyvältä ansioluettelossa, ja toisaalta myös vaikuttamisen väyliä kuluttajuudesta, kuten toinen meistä kirjoittajista on todennut uusimman Sosiologia-lehden numeron tutkimusartikkelissaan.

Kyse ei ole pelkästään kansalaisyhteiskuntaan liittyvistä muutoksista, vaan kansalaistoiminnan muutokset heijastavat yhteiskunnan yleistä muutosta lyhytjänteisemmäksi ja projektivetoisemmaksi. Vaikka demokratian yhteydessä usein korostetaan yksilöllisyyttä ja yksilön oikeuksia ja osallistumista, demokratia on nimenomaan yhteisöjen hyve, jota kasvava individualismi rapauttaa. Ohuempi sitoutuminen merkitsee osallisuuden ja kansalaiseksi kasvun heikentymistä.

Virasto-kansalaisyhteiskunta

Edellä esitettyä olennaisempaa saattaa kuitenkin olla kansalaistoiminnan muodonmuutos ja erityisesti vakiintuneiden järjestöjen sekä moniäänisen ruohonjuuritason välinen suhde. Yhtäältä kansalaisjärjestöt ovat välttämätön kansalaisten yhteenliittymisen väline: kansalaisyhteiskunta ei voi tarkoittaa kaikkia ihmisiä tai mitä tahansa osallisuutta, joten käytännössä kansalaisyhteiskuntaan kuuluu aina virallisia organisaatioita. 

Toisaalta ammattimaiset ja juridisen oikeaoppisesti muodostuneet järjestöt alkavat puhua turhan helposti koko kansalaisyhteiskunnan nimissä.

Asiantuntijuuden ja ammattimaisuuden korostumista voidaan kutsua virasto-kansalaisyhteiskunnan skenaarioksi. Virasto-kansalaisyhteiskunta suhtautuu nihkeästi kansalaisyhteiskunnan ihanteisiin, vaikka oikeuttaakin asemansa näillä ihanteilla. Vapaaehtoisille annetaan rajatusti toimintatilaa ja tarkkaan harkittuja rooleja, ja heidät saatetaan nähdä rasitteena ja riskinä. 

Kansalaisjärjestöt omaksuvat myös viraston itseymmärryksen. Ne puhuvat teknisellä kielellä, osoittavat toimijoille raamitetut roolit ja mittaavat onnistumistaan virastolle ominaisin tavoin. Uusien toimijoiden kasvualusta on vaarassa pudota pois.  

Lopputuloksena on, että monia asioita tehdään hyvinkin pätevästi, mutta itse kansalaisyhteiskunnan moniäänisellä ihanteella on vaikeuksia selvitä tai pysytellä ammattimaistuvan kansalaisyhteiskunnan matkassa.

Julkinen valta saattaa osaltaan palkita tätä kehitystä, kun huomataan, että hallintokielen osaaminen edistää vaikuttamista: ”oikein” puhuvat saavat äänensä kuuluviin. Järjestöjen hallinnollisten vaatimusten kasvu on myös johtanut järjestötoiminnan keskittymiseen ja vauhdittanut sen ammattimaistumista. Järjestöjen toiminnassa näkyy koko yhteiskunnan viestinnällistyminen, jossa korostuu ammattimainen viestintäosaaminen asioiden hyvin tekemisen merkkinä.

Lopputuloksena on, että monia asioita tehdään hyvinkin pätevästi, mutta itse kansalaisyhteiskunnan moniäänisellä ihanteella on vaikeuksia selvitä tai pysytellä ammattimaistuvan kansalaisyhteiskunnan matkassa.

Mallia, jossa kansalaiset katoavat kansalaisyhteiskunnasta, voidaan hieman kärjistäen kutsua myös verkkopankki-kansalaisyhteiskunnaksi. Tässä skenaariossa kuukausilahjoittajat korvaavat kansalaistoimijat, ja ammattimaistuva kansalaisyhteiskunta näkee ei-ammattimaiset toimijat mieluiten ammattilaisten rahoittajina.

Ohjattu kansalaisyhteiskunta

Toimintatyylien muutoksen lisäksi valtion orientaation muutos luo omat uhkansa kansalaisyhteiskuntien toimintaan. Valtio ei ole yksiääninen toimija, joka ainoastaan tukisi osallisuutta ja puntaroivaa demokratiaa. Valtiovallalla voi olla aivan toisenlaisiakin syitä toivoa kansalaisyhteiskunnan jatkuvuutta. 

Uhkakuvana voidaankin nähdä entistä ohjatumpi kansalaisyhteiskunta. Vaikka ihanteiden kansalaisyhteiskunta on valtiosta riippumaton valpas kriitikko, käytännössä jatkuvasti suurempi osa kansalaisyhteiskunnan toiminnasta muodostuu julkisesti rahoitettujen hankkeiden toteuttamisesta ja palvelutoiminnasta. Järjestöjen toiminta myös seuraa entistä selvemmin hankemaailman logiikkaa, jossa korostuvat rahoituksen jatkuva hakeminen, projektisykli, raportointi ja tulosten seuranta. Hankkeiden toteuttaminen itsessään nousee usein toiminnan etusijalle.

Rahoituksella ohjaaminen ei muuta ainoastaan kansalaisyhteiskunnan toimintatilaa, vaan myös toimijoita itseään. Uhkakuvassa kansalaisjärjestöjen kriittinen asennoituminen tukahtuu itsesensuuriin, kun toimijat priorisoivat hankerahoituskilpailussa pärjäämisen ja yleisen markkinalogiikan. Järjestöt ovat usein jopa valtiota itseään innokkaampia sen päämäärien toteuttamisessa. Ne keskittyvät esimerkiksi ennakoimaan sitä, mitä rahoittaja saattaisi haluta ja ylikorostamaan näitä oletettuja tavoitteita. 

Poistuvien palveluiden uusiksi pyörittäjiksi kannustetaan vapaaehtoisia. Julkinen valta vetäytyy, mutta varmistaa, että vapaaehtoiset jäävät hoitamaan sen tehtävät. 

Ohjatun kansalaisyhteiskunnan skenaariota on voimistanut valtion rahoituksen painopisteen muutos järjestöjen yleisavustuksista hanke- ja projektimuotoiseen rahoitukseen. Pelkona on, että kansalaisyhteiskuntaa pyritään ohjaamaan järjestörahoituksen kautta entistä enemmän valtiovallan strategisten intressien mukaisesti. Ainakin rahoituksen painopisteen muutokset tarjoavat tähän välineitä.

Pahimmillaan kansalaisyhteiskunnan ohjaus toimii osana pyrkimystä ulkoistaa järjestöille hyvinvointivaltion toimintoja. Suomessa kansainvälisten esimerkkien mukaan 2000-luvun alussa yleistynyt tilaaja-tuottaja-malli ja tähän liittynyt hyvinvointipalveluiden ulkoistaminen yksityisille toimijoille ovat lisänneet järjestöihin kytköksissä olevaa liiketoimintaa. Samalla osallisuuden ja osallistamisen merkitys kansalaisjärjestöjen itseymmärryksessä on vähentynyt.

Tällöin voidaan havaita valtion hylkäämien toimintojen työntämistä järjestösektorille, jolloin kansalaistoiminnasta tulee työn halpuuttamisen muoto ja hyvinvointivaltion alasajon oikeuttaja. Poistuvien palveluiden uusiksi pyörittäjiksi kannustetaan vapaaehtoisia. Julkinen valta vetäytyy, mutta varmistaa, että vapaaehtoiset jäävät hoitamaan sen tehtävät. 

Kansalaistoiminta ei katoa, mutta muuttuu

Olemme käsitelleet yllä kansalaistoiminnan haasteita eri näkökulmista, jotka keskittyvät toimintatyylien ja valtion tavoitteiden muutoksiin. Jotkut mainituista kehityskuluista heijastelevat laajempaa yhteiskunnallista ja kulttuurista muutosta. Toiset ovat itsetutkiskelun ja -kritiikin paikkoja järjestöille. Jotkut taas haastavat valtiovaltaa sen suhteen, miten aitoa kansalaisyhteiskunnan ihanteiden kannatus tosiasiassa on.

Julkinen valta korostaa kansalaistoimintaan liitettyjä ihanteita ainakin juhlapuheissa: kansalaisyhteiskuntaa tuetaan, ja kansalaisia pyritään aktiivisesti osallistamaan sekä kuulemaan. Käytännössä ihanteiden ja todellisuuden välissä on kitkaa. Julkisen hallinnon näkökulmasta on mukavampaa varmistaa vakiintuneiden järjestöjen jatkuvuus ja mahdollisesti myös siirtää niille julkisen sektorin tehtäviä, kuin tukea kriitikoitaan tai pyrkiä aidosti kuulemaan moniäänistä kansalaisyhteiskuntaa. Samalla aidosti riippumattomien ja kriittisten kansalaistoimijoiden yleinen kokemus valtiosta on, että se kuulee, muttei kuuntele. 

Julkisen hallinnon näkökulmasta on mukavampaa varmistaa vakiintuneiden järjestöjen jatkuvuus ja mahdollisesti myös siirtää niille julkisen sektorin tehtäviä, kuin tukea kriitikoitaan tai pyrkiä aidosti kuulemaan moniäänistä kansalaisyhteiskuntaa.

Kansalaistoiminnan uhkakuvat eivät silti tarkoita kansalaisyhteiskunnan katoamista. Sekä kansalaisyhteiskunnan toiminta että toiminnan suhde valtioon voivat kuitenkin muuttua paljonkin. Tällä hetkellä yksi mahdollinen, ja jo realisoitumassa oleva kehityskulku on, että tulevaisuudessa kansalaisyhteiskunta hajoaa ”virastoon” ja ”verkostoon”. 

”Virasto” tarkoittaa täysin organisoitunutta ja ammattimaista järjestökenttää, jonka toiminta pyörii vahvasti valtion strategisten tavoitteiden kyljessä ja niiden ohjaamana. ”Verkosto” taas viittaa löyhien sitoumusten kansalaisyhteiskuntaan, johon kuuluu nouseva ”neljäs sektori”. Neljäs sektori tarjoaa mielekkäitä ja notkeita osallistumisen muotoja, mutta ei välttämättä pitkäjännitteisyyttä, kiinnittymistä ja kansalaiseksi kasvamista. 

Kokonaan sivuun tai ainakin vähemmistöön on vaarassa jäädä aidosti kriittinen ja pitkäjänteinen kansalaistoiminta, joka toteuttaa kansalaistoiminnan ihanteita erinomaisesti, mutta on valtiolle hankalasti kohdattava ja istuu huonosti projektivetoiseen ajan henkeen. 

Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

YTT Pia Lundbom on yliopettaja Humanistisessa ammattikorkeakoulussa.

Artikkelin pääkuva: Lina Trochez/Unsplash.


2 ajatusta aiheesta “Kansalaisyhteiskunnan ihanteet ja uhkakuvat”

  1. klaus kultti

    Mielestäni analyysinne on oikeansuuntaista, mutta varsin ponnetonta. Jos pyritään katsomaan tilannetta ulkopuolisen silmin, suomalainen kansalaistoiminta ei näytä paljon eroavan venäläisestä; julkinen valta rahoittaa itselleen mieleisiä järjestöjä ja yhdistyksiä ja ne ovat täysin julkisen vallan talutusnuorassa. Homma muistuttaa hyvin pitkälle laajaa yhteiskunnan alatason korruptiota, vaikka kaikki käykin laillisesti.

    Tilanteeseen on melko helppo parannuskeino. Julkinen valta lopettaa kaikenlaisten järjestöjen rahoittamisen ja sikäli kuin joku niistä hoitaa käytännössä viranomaistehtäviä, julkinen valtaa ottaa tehtävät vastuulleen. Samalla rahankeräyslaki muutetaan niin, että kuka tahansa saa kerätä varoja mihin tarkoitukseen tahansa. Tällöin ne järjestöt ja yhdistykset, jotka saavat kerättyä rahoitusta kansalta ovat oikeita kansalaisjärjestöjä eivät esimerkiksi entisten poliitikkojen rälssejä. Samalla vapautuu todennäköisesti merkittävä määrä korkeasti koulutettuja ihmisiä työelämään.

  2. Paluuviite: Vuosi 2022: Historian murroskohdassa | Ville Lähde

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös