Hallituspuolue on puolue, jonka kansanedustaja on ministeri Suomen hallituksessa.
Oppositiopuolue on puolue, jolla on ainakin yksi kansanedustaja eduskunnassa. Oppositiopuolue ei ole mukana hallituksessa.

Perussuomalaisten hajoaminen vaikutti eduskuntaan

Perussuomalaiset-puolueen ryhmä Suomen eduskunnassa hajosi vuonna 2017.

Kaikki puolueen ministerit ja yli puolet puoleen kansanedustajista erosivat puolueesta. He perustivat uuden ryhmän eduskuntaan. Suomeen syntyi myös uusi Sininen tulevaisuus -puolue. Sen perustivat perussuomalaiset, jotka jäivät hallitukseen.

Hallituksen pääministeri oli Juha Sipilä. Perussuomalaisten muutos ei vaikuttanut hallituksen toimintaan.

Sipilän hallitus oli yhä enemmistöhallitus. Se tarkoittaa, että hallituksen ministerit ovat puolueista, joihin kuuluu suurin osa eduskunnan kansanedustajista. Kun Sipilän hallitus aloitti, 124 kansanedustajaa kuului johonkin hallituspuolueeseen. Perussuomalaisten muutoksen jälkeen heitä oli 104. Suomessa on 200 kansanedustajaa.

Perussuomalaisten muutos vaikutti eduskuntaan.

Suomessa eduskunnan puhemies eli puheenjohtaja on toiseksi suurimmasta puolueesta. Perussuomalaiset oli eduskunnan toiseksi suurin puolue, kun Juha Sipilän hallitus aloitti. Kun puolue hajosi, sille jäi 18 kansanedustajaa. Puolueella ei ollut enää yhtä paljon valtaa kuin ennen.

Perussuomalaisten Maria Lohela oli ollut eduskunnan puhemies. Hän luopui tästä tehtävästä. Uusi puhemies oli Paula Risikko kokoomuksesta. Kun perussuomalaiset hajosi, kokoomuksesta tuli toiseksi suurin puolue eduskunnassa.

Vaikuttavatko kansanedustajien mielipiteet hallitukseen?

Jyrki Katainen oli pääministeri vuosina 2011–2014. Hänen hallitustaan kutsuttiin nimellä
sateenkaarihallitus, koska sen ministerit olivat monista puolueista. Nämä puolueet olivat keskenään hyvin erilaisia, esimerkiksi vasemmistoliitto ja kristillisdemokraatit.

Kataisen hallituksella oli vaikeaa kahden kansanedustajan takia.  Vasemmistoliitto joutui erottamaan kaksi kansanedustajaa puolueen eduskuntaryhmästä. He olivat Jyrki Yrttiaho ja Markus Mustajärvi. Yrttiaho oli arvostellut Suomen hallitusta Suomen Kommunistisen Puolueen kokouksessa.

Hallituksen valta tai toiminta ei kuitenkaan muuttunut, vaikka kansanedustajat erotettiin.  Kataisen hallitus oli selvästi enemmistöhallitus.

Ennen vasemmistoliittoa Suomessa oli Suomen Kansan Demokraattinen Liitto SKDL.
Sen jäsenillä oli hyvin erilaisia mielipiteitä. Puolue oli kuitenkin mukana useassa hallituksessa. Jäsenten erimielisyydet eivät vaikuttaneet siihen, miten hallitukset toimivat.

Saako kansanedustaja äänestää niin kuin haluaa?

Kun eduskunta äänestää päätöksistä, kaikki saman puoleen kansanedustajat äänestävät yleensä samalla tavalla. Puolueet päättävät etukäteen, miten äänestetään.

Joskus puolue antaa kansanedustajilleen luvan äänestää vapaasti eli niin kuin he itse haluavat. Yleensä silloin äänestetään asioista, jotka liittyvät ihmisten henkilökohtaiseen elämään. Äänestyksen syy voi olla esimerkiksi laki, jonka aihe on uskonto, alkoholi, perhe tai seksuaalinen suuntautuminen. Kansanedustajalla voi olla vahva mielipide asiasta, eikä hän halua muuttaa sitä. Puolueen ei kannata pakottaa kansanedustajia äänestämään tietyllä tavalla, sillä siitä voisi tulla riitaa ja ongelmia.

Kansanedustajat saivat äänestää vapaasti avioliittolaista vuonna 2014. Silloin laki muuttui niin, että samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat solmia avioliiton. Laki tuli voimaan myöhemmin.

Tässä äänestyksessä vain kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset määräsivät, miten niiden kansanedustajien täytyi äänestää. Nämä puolueet olivat sitä mieltä, että avioliitto voi olla vain miehen ja naisen välillä. Muiden puolueiden kansanedustajat saivat äänestää vapaasti.

Kansanedustajat ovat äänestäneet vapaasti myös esimerkiksi siitä, rakennetaanko Suomeen uusia ydinvoimaloita.

Voiko vähemmistöhallituksella olla valtaa?

Suomessa ei ole ollut usein vähemmistöhallitusta. Vähemmistöhallitus on hallitus, jonka puolueilla on eduskunnassa alle 100 kansanedustajaa. Vähemmistöhallitus voi neuvotella oppositiopuolueiden kanssa ja saada niiltä tukea. Tuki voi liittyä esimerkiksi johonkin päätökseen.

Opposition tuki on tärkeää. Ilman tukea vähemmistöhallituksen on vaikea tehdä päätöksiä, koska oppositiopuolueet ovat asioista usein eri mieltä kuin hallituspuolueet.

Tanskassa ja Ruotsissa on ollut vähemmistöhallitus useammin kuin Suomessa. Tanskan ja Ruotsin vähemmistöhallitukset ovat neuvotelleet oppositiopuolueiden kanssa.

Rauli Mickelsson on valtiotieteiden tohtori ja dosentti. Hän tutkii politiikkaa, erityisesti suomalaisia puolueita.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Rauli Mickelssonin artikkelista, joka on julkaistu kesäkuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Mitä tapahtuu, jos hallituspuolueen kansanedustaja siirtyy oppositiopuolueeseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kyllä näin tapahtuu. Viime vuosinakin on ollut tapauksia, jolloin puolueen siirtyminen oppositioon on vaikuttanut eduskunnan työhön. Vuonna 2017 kaikki perussuomalaisten ministerit ja yli puolet sen eduskuntaryhmästä erosivat puolueesta perustaen oman eduskuntaryhmän ja myöhemmin Sininen tulevaisuus -puolueen, joka jäi hallitukseen. Vuonna 2015 muodostettu Juha Sipilän hallitus ei tuohon kaatunut, vaan sillä oli hallussaan vielä 104 eduskuntapaikkaa 200:sta – muodostettaessa hallituksen kansanedustajien paikkamäärä oli 124.

Loikkaus vaikutti sen sijaan eduskunnan toimintaan. Suomessa on ollut sääntönä, että eduskunnan puhemiehen paikka kuuluu toiseksi suurimmalle puolueelle. Kun vuoden 2015 vaaleissa perussuomalaiset saivat 38 kansanedustajaa ollen eduskunnan toiseksi suurin puolue, loikan jälkeen heillä oli hallussaan ainoastaan 18 paikkaa. Tämän vuoksi perussuomalainen eduskunnan puhemies Maria Lohela joutui antamaan paikkansa kokoomuslaiselle Paula Risikolle, koska kokoomuksesta oli tullut perussuomalaisten hajoamisen jälkeen toiseksi suurin eduskuntaryhmä.

Sipilän hallituksen enemmistö oli tämän tapahtuman jälkeen poikkeuksellisen pieni. Yleensä hallitukseen pyritään saamaan vankempi enemmistö, jotta puolueiden sisäiset oppositiot ja loikkaukset eivät kaataisi sen enemmistöä.

Tästä esimerkkinä toimii tapaus Jyrki Kataisen hallituksesta (2011–14). Sitä kutsuttiin sateenkaarihallitukseksi, koska siihen kuului laaja kirjo puolueita vasemmistoliitosta kristillisdemokraatteihin. Vaikeuksia hallitukselle aiheutti vasemmistoliiton kahden hengen oppositio, jonka eduskuntaryhmä erotti sen jälkeen kun kaksikon toinen jäsen Jyrki Yrttiaho oli arvostellut hallituksen toimintaa Suomen Kommunistisen Puolueen kokouksessa. Kuitenkaan Yrttiahon ja Markus Mustajärven erottaminen ei horjuttanut hallitusta, koska hallituksella oli vankka enemmistö.

Viime vuosinakin on ollut tapauksia, jolloin puolueen siirtyminen oppositioon on vaikuttanut eduskunnan työhön.

Vasemmistoliiton edeltäjällä Suomen Kansan Demokraattisella Liitolla (SKDL) oli myös pysyvämpi oppositio. Tallöinkään hallituspuolueen sisäinen oppositio  ei horjuttanut hallituksia, joihin SKDL osallistui, sillä hallituksen enemmistöt olivat niin suuria, eikä äärivasemmistolaiset SKDL:n opposition jäsenet halunneet tehdä yhteistyötä oikeistolaisen opposition kanssa.

Hallituksen rivit ovat hajonneet väliaikaisesti niin kutsuttuja ”omantunnon kysymyksiä” käsiteltäessä. Tuolloin puolueiden eduskuntaryhmät ovat antaneet edustajilleen vapaat kädet äänestää omantuntonsa mukaisesti. Näitä omantunnon kysymyksiä ovat olleet muun muassa uskonnollisuuteen, alkoholiin, perheeseen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät lait, mutta toisaalta myös ydinvoiman rakentamista käsittelevät kysymykset ovat olleet omantunnon kysymyksiä.

Suomessa on ollut sääntönä, että eduskunnan puhemiehen paikka kuuluu toiseksi suurimmalle puolueelle.

Puolueille – ja sen seurauksena myös hallituksille – vapaiden käsien salliminen tietyissä kysymyksissä on käytännöllistä, koska monelle kansanedustajalle suhde esimerkiksi seksuaaliseen suuntautumiseen, aborttiin tai uskontoon ovat niin perusteellisia kysymyksiä, joista ei voi neuvotella ja tehdä kompromisseja. Samalla puolueelle ja hallitukselle nuo kysymykset eivät ole olleet kovin ensisijaisia.

Viimeisimpiä kysymyksiä, joissa jotkin puolueet ovat antaneet edustajilleen vapaat kädet ovat olleet avioliittolain muutos, joka mahdollisti myös samaa sukupuolta olevien parien avioliiton solmimisen. Vapaista käsistä pääsivät nauttimaan tuolloin muiden puolueiden paitsi kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten edustajat. Näille puolueille miehen ja naisen välinen avioliitto oli ainoa mahdollinen.

Päinvastoin kuin Tanskassa ja Ruotsissa, Suomessa ei ole juurikaan ollut vähemmistöhallituksia, jotka olisivat neuvottelleet enemmistön saamisesta parlamentissa opposition kanssa. Jos oletetaan, että vaikkapa niukan enemmistön voimin toimineesta Sipilän hallitusta tukeneista puolueista olisi siirtynyt vielä viisi kansanedustajaa oppositioon, olisi Sipilän vähemmistöhallitus voinut tehdä päätöksiä vain tukeutumalla oppositiopuolueisiin, joko tapauskohtaisesti tai solmimalla pysyvämmän sopimuksen jonkun puolueen kanssa.

VTT, dosentti Rauli Mickelsson on suomalaisiin puolueisiin erikoistunut politiikan tutkija.

Artikkelikuva: Joana Kosinska / Unsplash

Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on julkaistu kesäkuussa 2025 selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kysy politiikasta: Muuttuvatko hallituksen ja opposition voimasuhteet, jos hallituspuolueen kansanedustaja loikkaa oppositiopuolueeseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaisuutta voidaan luonnehtia eri tavoin; sen määrittelyyn kohdistuu suuria paineita muun muassa maahanmuuton myötä. Esimerkiksi Mixed Finns, yhteisö ruskeille mixed-suomalaisille toteaa, että ”moninaisessa joukossamme moni painii sen kanssa, saavatko he kuulua suomalaisuuteen vai eivät”.

Länsimainen historia on ollut poissulkemisen historiaa. Filosofi Hannah Arendt on kuvannut teoksessaan Totalitarismin synty, miten saman alueen sisällä olevilta ihmisryhmiltä on evätty kansalaisuus ja siten myös kansalaisoikeudet, olivat he sitten juutalaisia tai eteläisessä Afrikassa eläneitä alkuperäiskansoja. Tämä poissulkeminen voidaan määritellä rasismiksi Suomen integroiman kansainvälisen sopimuksen mukaan.

Suomen valtion vuonna 1970 ratifioiman kansainvälisen yleissopimuksen mukaan rotusyrjinnällä tarkoitetaan kaikkea rotuun, ihonväriin, syntyperään tahi kansalliseen tai etniseen alkuperään perustuvaa erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta. On tärkeää, että uusilla yhteiskunnan jäsenillä on mahdollisuus tulla osaksi suomalaista yhteiskuntaa, eikä jäädä sen ulkopuolelle. Mikäli uusi tulija jää ulkopuolelle, vaikeutetaan yhteenkuuluvuuden tunteen kehittymistä ratkaisevasti, kuten erikoistutkija Pasi Saukkonen toteaa teoksessaan Suomi omaksi kodiksi. 

Seuraavassa kysymme, miten poliittiset puolueet Suomessa luonnehtivat suomalaisuutta. Suomalaisuutta voi lähestyä esimerkiksi kansakunnan jäsenyyden näkökulmasta; ketkä ovat suomalaisia ja millaisia piirteitä suomalaisuudella on.

Etsimme sosiaalidemokraattisen puolueen (SDP), keskustan, kokoomuksen, vasemmistoliiton ja vihreiden vuosina 2022–23 hyväksytyistä tavoiteohjelmista sekä perussuomalaisten samoina vuosina hyväksytyistä yhdeksästä sektoriohjelmasta sekä vaihtoehtobudjetista suomalaisuuden käsitteen määritelmää. Tarkastelu painottuu perussuomalaisiin siitä syystä, että kyseisen puolueen ohjelmissa on eniten mainintoja suomalaisuudesta. Suomalaisuus–viittaukset on koottu alla olevaan taulukkoon.

Suomalaisuuden käsite puolueiden ohjelmissa

Suomalaisuuden käsitteellä viitattiin siis suomalaiseen yhteiskuntaan, koulutukseen, luontoon, tuotantoon, osaamiseen, sosiaaliturvaan, kulttuuriin ja suomalaisen yksilön piirteisiin.

Muiden kuin perusuomalaisten ohjelmissa suomalaisuuden käsitettä käytettiin institutionaalisemmassa merkityksessä viitaten suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomalaista yksilöä, kulttuuria ja elämäntapaa määriteltiin erityisesti perussuomalaisten ohjelmissa.  Perussuomalaiset käyttivät suomalainen-käsitettä erottelemalla suomalaiset muiden maiden kansalaisista sekä luonnehtimalla suomalaisten saavutuksia, oikeuksia ja etuja.  Perussuomalaiset vaativat muun muassa, että kouluissa pitäisi opettaa suomalaista kulttuuria ja suomalaisia arvoja.

Muiden puolueiden ohjelmissa ei tällaisia luonnehdintoja juuri ollut. Poikkeuksena oli kokoomuksen tavoiteohjelma, jossa suomalaisten piirteitä luonnehditaan erityisesti yksilön vastuunkannon, epäitsekkään itsestä huolta pitämisen sekä yrittelijäisyyden narratiiveista käsin.

On tärkeää, että uusilla yhteiskunnan jäsenillä on mahdollisuus tulla osaksi suomalaista yhteiskuntaa, eikä jäädä sen ulkopuolelle.

Perussuomalaiset liittävät suomalaisuuteen perinteisen raadanta- ja sitkeyskertomuksen. Maatalousohjelmassa he toteavat, kuinka Suomi elää maaseudusta ja metsistä ja, kuinka suomalaiset ovat kautta historian kunnioittaneet luontoa.

Suomalainen luonto ja varsinkin metsät saivat muidenkin puolueiden ohjelmissa paljon huomiota. SDP katsoo metsät suomalaisten kansallisvarallisuudeksi, joita voi käyttää elinkeinon lisäksi myös moneen muuhun tarkoitukseen. Kaikissa ohjelmissa korostettiin elämää tasapainossa luonnon kanssa.

Keskustalaiset puolestaan liittävät omaan suomalaisuuden suhteeseensa isänmaallisuutta sekä kansainvälisyyttä. Samanaikaisesti ihmisoikeuksia ja kansanvaltaa puolustetaan vetämättä keinotekoisia rajanvetoja ihmisten ja kansojen välille. Keskustalaiset tähdentävät myös, että Suomi on maailmalla kokoaan suurempi vaikuttaja, joka tunnetaan ulkomailla ihmisoikeuksien, rauhan ja oikeusvaltioperiaatteen puolustajana.

Myös suomalaiset yhteisöt ja instituutiot saavat puolueiden ohjelmissa mainintoja. Niitä ei kuitenkaan tarkemmin määritelty, paitsi suomalaisen koulutuksen ja hyvinvointivaltion saavutuksia ja suomalaista luontoa kehuttiin. Runsaasti huomioita saivat varsinkin perussuomalaisten, kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien ohjelmissa suomalainen tuotantotalous, jota haluttiin tukea.

Mukaanottavuus ja poissulkevuus

Suomalaisuuteen suhtaudutaan mukaan ottavasti muiden puolueiden kuin perussuomalaisten ohjelmissa. Kokoomuslaiset halusivat korostaa, ettei Suomi ole irrallaan muusta maailmasta. Siksi hädänalaisia pitää tukea ja myös pakolaisia ottaa. Vihreät haluaisivat nostaa Suomen pakolaiskiintiön kolmeen tuhanteen. Sosiaalidemokraatit toteavat, että ”Suomen itsessään on oltava kansainvälisesti houkutteleva maa tulla opiskelemaan ja koulutuksen tulee olla maksutonta myös kansainvälisille opiskelijoille heidän lähtömaastaan riippumatta.” Lisäksi puolue pitää tärkeänä, että kansainväliset opiskelijat jäävät valmistuttuaan Suomeen.

Perussuomalaiseen aatemaailmaan kuuluu usein toistettu vaatimus, jonka mukaan suomalainen sosiaaliturva on ainoastaan suomalaisia varten.  Puolue haluaa rajoittaa ”suomalaisen hyvinvointijärjestelmän asumisperusteisesta kansalaisuusperusteiseksi”. Nykyisellään pysyvämmän oleskelun myötä saatu kotikunta takaa oikeudet hyvinvointipalveluihin.

Perussuomalaisten määrittelevät suomalaisuuden ohjelmassaan seuraavasti: ”Suomalaisuus on suomalaisten historiaa ja tulevaisuutta sekä näiden tulkintaa. Kansa ei voi elää ilman kertomusta siitä, ”mistä tulemme, keitä olemme ja minne olemme menossa”, ilman yksilöiden ja yhteisön tietoon ja tunteisiin perustuvaa suhdetta itseensä. Suomi on suomalaisten kotimaa, itsenäinen kansakunta ja kansanvaltainen valtio. Suomi on myös kieli, olemisemme kielellinen perusta.”

Poliittiset puolueet eivät ole vielä kattavasti määrittäneet, mitä suomalaisuus ja suomalaisen yhteiskunnan jäsenyys merkitsevät nykypäivänä.

Perussuomalaiset haluavat rajoittaa maahanmuuttoa Euroopan talousalueen ulkopuolisista maista, jopa nimeten maat ja alueet, joista maahanmuuttoa pidetään epätoivottuna. Ohjelmassa todetaan, että varsinkin muutto Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maista on epätoivottavaa sillä perusteella, että islamilaisen kulttuurin parissa kasvaneiden on vaikea sopeutua suomalaisiin normeihin.

Perussuomalaisten suomalaisuusmääritelmät ovat määriteltävissä kulttuuriseksi rasismiksi, koska he olettavat, että kaikki tietyissä maissa syntyneet henkilöt ajattelevat ja käyttäytyvät samalla tavalla.

Perussuomalaisten suomalaiskäsityksen poissulkevuutta lisää entisestään se, että he vaativat Suomen kansalaiseksi pääsyn edellyttävän kymmenen vuoden maassa oloa, hyvää kielitaitoa ja itsensä elättämistä, kun toisaalta suomalaisten paluumuuttoa pitää tehdä helpommaksi. Kaikkien muiden puolueiden ohjelmissa maahanmuuttoon suhtaudutaan mukaan ottavammin.

Suomalaisuuden määritelmät tulisi päivittää

Suomalaisuuden rajaaminen suomen kieleen tai kristilliseen uskontoon rajaa lähtökohtaisesti suuren osan kansalaisia ja vakituisesti maassa asuvia yhteiskunnan ulkopuolelle. Helsingin Sanomien kuukausiliite 11/2023 tarkastelee keitä maahanmuuttajat ovat, ja kysyy: ”Tuntevatko muuttajat kuuluvansa tänne, halutaanko heidät vain käsipareiksi vai aidosti yhteisön jäseniksi?” Aidolla yhteisön jäsenellä on samat mahdollisuudet osallistua yhteiskunnan toimintaan kuin kaikilla muilla ja hänen osallisuutensa hyväksytään.

Poliittiset puolueet eivät ole vielä kattavasti määrittäneet, mitä suomalaisuus ja suomalaisen yhteiskunnan jäsenyys merkitsevät nykypäivänä. Poliittisia puolueita voidaan myös kehottaa ottamaan nykyistä paremmin huomioon ulkomaalaistaustaiset äänestäjät ja ehdokkaat. Näin argumentoidaan esimerkiksi erikoistutkija Pekka Kettusen toimittamassa maahanmuuttajien poliittista osallistumista käsittelevässä teoksessa. Suomalaisuuden määritelmän tulisi heijastaa tosiasiallista tilannetta, ei paluuta johonkin, mitä ei ole olemassa.

VTT Rauli Mickelsson on valtio-opin dosentti Turun yliopistossa.

VTT, dosentti Pekka Kettunen työskentelee erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutissa Turussa.

Artikkelikuva: Anu Kuru / Pixabay

Julkaisu Suomalaisuus puolueiden määrittelemänä: Mukaan ottamista ja poissulkemista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Jussi Marttinen: Mikä perussuomalaisia vaivaa? Vastapaino 2021, 304 sivua

Puolueista on viimeisten vuosien aikana kirjoitettu paljon tutkimuksia ja muita tietokirjoja, mutta näistä kirjoista arviolta 90 prosenttia käsittelee perussuomalaisia. Viimeisen vuoden aikana on ilmestynyt ainakin Lauri Nurmen elämäkerta Jussi Halla-ahosta, Simon Elon muistelot ”Elämäni mustelmat” sekä Aarni Virtasen kirjoittama Timo Soinin elämäkerta.

Populismista yleensä on kirjoitettu myös liuta akateemisia tutkimuksia ja oppikirjoja. Niitä ovat tehneet pääasiassa politologit, historioitsijat, sosiologit ja kulttuurintutkijat. Nyt Vastapaino on julkaissut konetekniikan diplomi-insinööri Jussi Marttisen kirjan ”Mikä perussuomalaisia vaivaa”.

Yksipuolinen tutkimuksellinen perusta

Kirjassa ei viitata lainkaan yhteenkään populismin tutkimukseen, vaan kirja on lähtökohdiltaan pikemminkin sosiaalipsykologinen. Marttinen itse vetoaa kirjan alussa ja lopussa johtamistaidon oppeihin. Keskeisenä materiaalina ovat erilaiset mielipidekyselyt ja selvitykset, joita ovat julkaisseet muun muassa Elinkeinoelämän valtuuskunta, Kunnallisalan kehittämissäätiö ja erilaiset etu- ja kulttuurijärjestöt, kuten Akavan erityisalat ja Suomen taiteilijaseura.

Tekijä on tehnyt valtavan ja tarkan työn kun hän on kerännyt, analysoinut ja yhdistänyt eri kyselyt. Hän on myös käyttänyt laajasti varsinkin yhdysvaltalaisia sosiaalipsykologisen tutkimuksen lähteitä. Muutenkin tekstistä huokuu lukeneisuus.

Kuten kysely- ja asennetutkimuksiin perustuvat selvitykset yleensä, myös Marttisen kirja on objektivoiva. Itse tutkittavan ääntä ei kuunnella lainkaan, vaan pyritään holhoavasti määrittelemään, mikä perussuomalaisia vaivaa. Ollaan ikään kuin lääkärin vastaanotolla.

Kirjan tutkimuksen kohteena on perussuomalainen ihminen eikä laisinkaan perussuomalainen puolue.

Marttinen pyrkii sanojensa mukaan kirjallaan ymmärtämään, mutta itse teksti vaikuttaa vahvasti puolueelliselta.

Kirjan tutkimuksen kohteena on perussuomalainen ihminen eikä laisinkaan perussuomalainen puolue. Tämä on todellakin uutta, sillä aiempien tutkimuksien aiheena on ollut puolue. Toki joissakin puoluetta käsitelleissä tutkimuksissa on tarkasteltu myös perussuomalaisten jäsenten ja kannattajien taustoja ja asenteita.

Kirjan aloittaa luku, jossa käydään läpi perussuomalaisten taustoja. Siinä tuodaan ilmi, että perussuomalaiset jäsenet ja kannattajat ovat useimmin miehiä, he asuvat muualla kuin isoissa kaupungeissa, he ovat vähemmän koulutettuja, tulotason mediaani on alhaisin kaikista puolueista ja ehdokkaat painottuvat vanhempiin ikäluokkiin.

Rohkeita väittämiä

Kirja sisältää myös erittäin rohkeita väittämiä. Marttinen kertoo amerikkalaistutkimuksesta (s.51), jossa todettiin, että konservatiivit ovat kognitiivisilta kyvyiltään huonompia kuin liberaalit. Koska perussuomalaisten kannattajat ovat konservatiiveja, heillä on matala koulutustaso, huonommat kouluarvosanat ja matalampi sosiaalinen asema Marttinen päättelee, että he ovat keskimäärin vähemmän älykkäitä. Hän kuitenkin tähdentää, että tämä väite ei ole elitismiä ja korostaa, että perussuomalaisten mielipiteillä on sama arvo kuin muidenkin mielipiteillä.

Marttisen päätelmä ei perustu mihinkään suomalaiseen evidenssiin ja siksi se voi olla vain spekulaatiota.

Kirjoittaja päättelee myös, että perussuomalaisissa on vähemmän tunneälyä ja empatiaa kuin muilla. Huonommat emotionaaliset kyvyt johtavat auktoriteettien kaipuuseen ja epätasa-arvon hyväksymiseen.

Marttinen kertoo amerikkalaistutkimuksesta, jossa todettiin, että konservatiivit ovat kognitiivisilta kyvyiltään huonompia kuin liberaalit.

Oletetuilla älyllisillä kyvykkyyksillä on ennenkin luokiteltu erilaisia ryhmiä. Vanha- ja nuorsuomalaiset odottivat vuonna 1907 ensimmäisissä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa suurvoittoa, mutta jättipotin veikin uusi puolue parlamentissa – sosialidemokraatit. Kokeneet entiset säätyvaltiopäivämiehet pitivät sosialidemokraattien kykyjä huomattavan alhaisina ja siten oikeuttivat omaa asemaansa.

Myös politiikan tutkimuksessa on väitetty, että älyllisellä kyvykkyydellä on korrelaatio ja jopa syy-seuraussuhde maan poliittiseen kehittämiseen. Tamperelainen politiikan tutkija Tatu Vanhanen selitti tällä eri maiden poliittisten järjestelmien eroja ja väitti, että älykkyys on perinnöllistä ja geeneistä johtuvaa niin, että eri ”roduilla” on erilainen älyllinen kapasiteetti. Vanhasen teoriat ja tutkimukset päätyivät yhdysvaltalaisten oikeistorasistien suosikeiksi.

Marttinen ei väitä, että älykkyys olisi perinnöllistä, mutta luo holhoavan asetelman, jossa ”meidän älykkäämpien” olisi kuunneltava myös perussuomalaisia. Holhoavaa asennetta todistavat myös kirjan lopussa olevat vinkkiluettelot: kuinka kohtaat perussuomalaisen, kuinka kohtaan perussuomalaisen nuoren ja kuinka kohtaat ääriperussuomalaiset. Ohjeet on sovellettu johtajuusopeista.

Missä on yhteiskunta?

Kirjan psykologisoivasta ja atomistisesta asenteesta johtuu, ettei siinä juurikaan pohdita yhteiskunnallisten rakenteiden merkitystä eikä esimerkiksi sitä, onko älykkyys kunkin yksilön henkilökohtainen ominaisuus vai kehittyykö se yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa. Nykyisin painotetaan jälkimmäistä selitystä.

Marttisen mukaan perussuomalaisia vaivaa huono omanarvontunto ja konservatiivisuudesta johtuva pelokkuus. Siksi omanarvotuntoa nostamaan tarvitaan muiden kielteistä määrittelyä. Näin ollen perussuomalaisten puhe koostuu maahanmuuttajien, eliitin ja punavihreiden vastustamisesta.

Kirjan mukaan perussuomalaisten sosiaalisen median kommunikaatio on kaikista puolueista aggressiivisinta. Siksi perussuomalaisten pitää olla kaikista ympäristöasioista eri mieltä kuin vihreät. Niin ikään perussuomalaisten kansallismielisyys syntyy vastakohtien ja negaatioiden kautta, ei kaikkien kansalaisten hyväksymisestä. Siksi tässäkin tarvitaan vihollista, jota perussuomalaiset kutsuvat globalisteiksi. Sanan merkitystä ei useinkaan avata, sen voidaan tulkita tarkoittavan kansallismielisen vastakohtaa.

Kirjan psykologisoivasta ja atomistisesta asenteesta johtuu, ettei siinä juurikaan pohdita yhteiskunnallisten rakenteiden merkitystä eikä esimerkiksi sitä, onko älykkyys kunkin yksilön henkilökohtainen ominaisuus vai kehittyykö se yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa.

Kirja antaa ymmärtää, että puolue on yhtä kuin sen jäsenet ja kannattajat eli puolue koostuu kannattajiensa arvoista ja asemista. Kun tätä otaksuntaa vie eteenpäin voimme ajatella, että perussuomalaiset ovat muuallakin yhteiskunnassa samanlaisia kuin perussuomalaisissa toimiessaan ja puoluetta äänestäessään.

Näin ei ole, vaan puolueiden sidokset jäsenten ja kannattajien elämään vaihtelevat paljon. Aikanaan Suomen kommunistit elivät omassa leirissään ja laulussakin laulettiin, kun ihminen liittyi kommunisteihin, että ”Sinä olet nyt puolueen sotilas”. Suhtautuminen oli samantapaista kuin uskonnollisilla lahkoilla, joissa vartioidaan seurakuntalaisten jokaista liikettä, jopa ajatuksia.

Usein puolueeseen samaistuminen on vain pieni osa ihmisen identiteetistä. Ihminen voi kannattaa yhden hetken vihreitä ja toisen hetken sosiaalidemokraatteja, mutta äänestää kokoomusta.

Puolue on puhetta

Puolueita tutkivassa kirjallisuudessa eräs korvaava lähestymistapa olisi määritellä puolue merkitysten rakennelmaksi ja diskurssiksi. Tällöin puoluediskurssi sijoittuu politiikkadiskurssin alaisuuteen ja kuten tiedämme, politiikka on elämänalue, jonka keskeisenä ominaisuutena on konflikti.

Kumpi oli ensin aggressiivinen ja polarisoiva: ihmisen asenne vai populistinen perussuomalainen diskurssi? Jälkimmäistä ei harjoita ainoastaan perussuomalaiset, vaan muun muassa myös iltapäivälehdistö.

Konfliktinen diskurssi korostuu eliittejä vastaan argumentoivissa ryhmissä ja ennen kaikkea ryhmissä, jotka ovat kehityksensä alkuvaiheessa ja liikkeessä. Tosin myös populistisen argumentin ydin on rakentaa puolueen oikeutusta eliitin ja kansan vastakkainasettelu.

Voidaan siis kysyä, kumpi oli ensin aggressiivinen ja polarisoiva: ihmisen asenne vai populistinen perussuomalainen diskurssi, jota ei harjoita ainoastaan perussuomalaiset, vaan muun muassa myös iltapäivälehdistö. Polarisoiva diskurssi tarjoaa ulospääsytien ihmisen määrittelemättömään ahdistukseen ja turhautumiseen. Liittyessään tähän ihminen tulee kuulluksi ja osalliseksi.  Yhteiskunnallinen liike syntyy, kun ihminen voi ymmärtää omat ongelmansa yhteiskunnallisiksi, eikä vain itsestään johtuviksi.

Kaikki ovat perussuomalaisten vastustajia

Analysoituaan kyselytutkimuksiaan Marttinen tuli siihen tulokseen, että perussuomalaisten vastapeluri ei ole ainoastaan punavihreät, vaan heidän lisäksi kaikki muutkin puolueet. Tämä johtaa kirjassa spekulaatioon perussuomalaisten suosion syistä.  Onko suosion salaisuus se, että muut puolueet eivät ole antaneet ihmisille mahdollisuutta kehittyä poliittisiksi subjekteiksi – siis osallisiksi, kun sen sijaan perussuomalaiset ovat?

Koetaanko muut puolueet elitistisinä, koska niihin ei voi kovin paljon vaikuttaa, kun puolueiden asiantuntijoiden laatima viesti kannattajille eli äänestäjille ja jopa jäsenille on yksisuuntaista ja manipuloivaa? Pitäisikö muiden puolueiden ottaa vastaan perussuomalaisten haaste ja tehdä puolueistaan matalan kynnyksen politiikan teon areenoita?

Jussi Marttisen kirja on kummajainen, koska sen yhteiskunnallinen näkökulma ja selitykset ovat olemattomia tai ohuita. Silti se on mielenkiintoinen, provosoiva ja huolellisesti tehty.

Rauli Mickelsson on valtiotieteiden tohtori, dosentti ja yliopisto-opettaja Turun yliopiston valtio-oppiaineessa. Hän on erikoistunut puoluetutkimukseen.

Julkaisu Kirja-arvio: Mikä perussuomalaisia vaivaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolueita muokataan organisaatioina ja ideologisina liikkeinä julkisen keskustelun lisäksi myös puolueen sisäisissä tapahtumissa. Yksi merkittävimmistä puolueiden toimintaa muokkaavista tapahtumapaikoista on puoluekokous.

Ranskan entinen presidentti Franḉois Mitterand on todennut, että puoluekokous on kuin sosialistien pääsiäinen, jossa puolue herätetään henkiin. Mitterand on siinä mielessä oikeassa, että puoluekokouksissa puolueet saavat ehkä kouriintuntuvimman muotonsa.

”Puoluekokous on kuin sosialistien pääsiäinen, jossa puolue herätetään henkiin.”

Huolimatta siitä, että kokousedustajien asema myös suomalaisessa politiikassa on merkittävä, ei niistä tiedetä kovinkaan paljon. Puoluekokousten kautta voimme esimerkiksi tarkastella, mitä puolueet oikeastaan edustavat.

Tämä artikkeli valottaa SDP:n ja vihreiden vuoden 2017 kokousedustajien edustavuutta suhteessa puolueiden jäseniin ja kannattajiin.

Artikkeli perustuu Politiikka-lehdessä julkaistuun tutkimukseen, jossa selvitimme kysely- ja tekstiaineistojen avulla, millä edellytyksillä puoluekokouksiin osallistutaan, keitä niihin osallistuu, mistä puoluekokouksissa puhutaan ja millaista puoluetta puoluekokouksessa muodostetaan.

Edustavuusongelmien voidaan nähdä alentavan puolueiden legitimiteettiä ja sitä myöden koko demokratian toimivuutta. Sen vuoksi pohdimme tässä kirjoituksessa, voiko perinteisten intressipuolueiden pidempään jatkunut ahdinko perustua edustavuuteen liittyviin ongelmiin, jotka ilmenevät jähmeinä ja osallisuutta rajoittavina rakenteina puolueiden sisällä.

Puolueiden erilainen historia näkyy nykypäivän toiminnassa

Vertailemamme puolueet eroavat toisistaan monilta osin. Ensinnäkin SDP ja Vihreä liitto ovat syntyneet eri aikoina ja vastaamaan erilaisiin yhteiskunnallisiin tilanteisiin.

Tämä näkyy myös puolueiden nykyisessä toiminnassa. Voimmekin väittää, että puolueiden järjestäytymisen erot osin selittyvät puolueiden toisistaan poikkeavilla historioilla.

Sosiaalidemokraateissa yli sata vuotta sitten syntynyt hierarkkinen edustuksellisuus on selkeästi edelleen voimissaan. SDP järjestää joka kolmas vuosi kolmipäiväisen puoluekokouksen, johon puolueen jäsenet valitsevat 500 puoluekokousedustajaa piirijärjestön toimittamissa vaalissa.

Sosiaalidemokraateissa yli sata vuotta sitten syntynyt hierarkkinen edustuksellisuus on selkeästi edelleen voimissaan.

Vihreät pitää puolestaan vuosittain puoluekokouksen, johon puolueen jäsenyhdistys valitsee 400 puoluekokousedustajaa. Lisäksi kaikilla vihreiden jäsenillä on mahdollisuus vaikuttaa puolueen puheenjohtajan valintaan osallistumalla neuvoa-antavaan äänestykseen.

Keräämämme kyselytutkimus osoitti, että molempien puolueiden kokousedustajat ovat osallistuneet kokouksiin keskimäärin 3–4 kertaa. Selkeästi vihreiden ja SDP:n kokousedustajat eroavat siinä, miten pitkään he ovat olleet puolueiden jäseninä.

Sosiaalidemokraateista yli puolet kokousedustajista on ollut jäsenenä yli 20 vuotta, kun vastaava osuus vihreistä on vain noin 5 prosenttia. Vihreiden kokousedustajista lähes puolet on ollut puolueen jäseninä alle kuusi vuotta, kun vastaava osuus SDP:n edustajista oli ainoastaan noin 15 prosenttia.

Näyttääkin siltä, että sosiaalidemokraattien kokousedustajat ovat vihreitä huomattavasti kokeneempia politiikkoja. Kokemus on varmasti suuri vahvuus, kun puolueiden linjaa muokataan, mutta kokousedustajien valikoituminen kokeneempiin jäseniin saattaa vaikuttaa merkittävällä tavalla uusien puoluejäsenten rekrytointiin.

Puoluekokousedustajien sosiodemografinen rakenne suhteessa kannattajiin ja jäseniin

Tarkasteltaessa puoluekokousedustajia voidaan todeta, että SDP on vanhemman miesväen käsissä, kun taas vihreiden kokouksessa korostuvat nuoremmat naiset.

Puolueiden sisäisessä tarkastelussa kiinnostavaa on, miten SDP:ssä miesten osuus korostuu nimenomaan kokousedustajissa (noin 60 prosenttia), kun taas kannattajissa naisia on enemmistö (noin 55 prosenttia).

Vihreiden kannattajissa, jäsenissä ja kokousedustajissa naisia on selkeä enemmistö, eivätkä sukupuolten väliset osuudet juurikaan vaihdelleet eri ryhmiä vertailtaessa.

SDP on vanhemman miesväen käsissä, kun taas vihreiden puoluekokouksissa korostuvat nuoremmat naiset.

Vihreät on selkeästi korkeasti koulutettujen puolue niin puoluekokousedustajien, jäsenten ja kannattajien osalta. Enemmistöllä kokousedustajista oli akateeminen loppututkinto.

Kuten vihreissä, myös SDP:ssä kokousedustajat olivat merkittävästi koulutetumpia kuin puolueen kannattajat tai jäsenet. Kuitenkin kokonaisuutena vihreät ovat selvästi kaikilla tasoilla sosiaalidemokraatteja koulutetumpia.

Sosiaalidemokraatit ovat perinteisesti korostaneet vahvoja työväenpuoluejuuriaan. Puolueen kannattajien, jäsenten sekä kokousedustajien vastauksissa on kuitenkin huomattava, että työnväenluokkaan samastuminen vähenee puoluekokousedustajien keskuudessa. Nykyisin SDP:n kannattajista työväestöön samastuvien osuus on hieman yli 30 prosenttia, jäsenissä noin 40 prosenttia ja puoluekokousedustajissa noin 25 prosenttia.

Niin vihreiden kannattajat, jäsenet kuin puoluekokousedustajatkin taas samastuvat pääasiassa keskiluokkaan.

Puoluekokousten keskeiset sisällölliset teemat

Huolimatta siitä, että yleispuolueistumiskehityksen myötä puolueet ovat alkaneet havitella kannatusta omien ydinintressiryhmien ulkopuolelta, puolueet edelleen tukeutuvat vahvasti alkuperäiseen kannattajakuntaansa. Vaikka vain verrattain pieni osa sosiaalidemokraattien kokousedustajista samaistaa itsensä työväenluokkaan, saa ”työ”-sana puoluekokousedustajien puheissa erityistä huomiota. SDP:n kokousedustajat pitävätkin työtä edelleen keskeisenä teemanaan.

SDP:n puoluekokouksessa työn käsitettä käytettiin metaforisesti tarkoittamaan kaikenlaista toimintaa, kuten ”työ hyvinvointivaltion luomiseksi”. Samoin sosiaalidemokraateille ”työ” metaforana viittaa pitkäjänteiseen suunnitelmallisuuteen, ja sitä käytetään sellaisten käsitteiden sijasta kuin esimerkiksi poliittinen kamppailu.

SDP:n kokousedustajat pitävät työtä edelleen keskeisenä teemanaan. Vihreiden puheissa keskeinen teema oli koulutus.

Vihreiden puheissa keskeinen teema oli koulutus. Esimerkiksi puolueen entinen varapuheenjohtaja ja nykyinen puoluesihteeri Veli Liikanen nosti koulutuksen vihreiden keskeiseksi arvoksi todetessaan puoluekokouksessa, että ”me [vihreät] puolustamme koulutusta, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia”.

Puheissa korostettiin koulutuksen tasa-arvoulottuvuutta, ja vaikka vihreistä valtaosa on saanut akateemisen loppututkinnon, myös toisen asteen koulutuksesta ja sen ahdingosta puhuttiin paljon.

Vihreiden koulutuspuheessa ei liene kysymys samanlaisesta puolueen perustamisajan samastumisesta kuin SDP:n työpuheessa, koska vihreiden alkuperäinen samastuminen suuntautuu ennen kaikkea ympäristönsuojelijoihin, ei akateemisen koulutuksen saaneisiin.

Puolueiden puheet erosivat keskeisesti siinä, miten niissä korostettiin eri intressiryhmiä, tai mitä jätettiin korostamatta. SDP:n kokouksessa puhuttiin työntekijöiden lisäksi esimerkiksi eläkeläisten toimeentulosta, kun vihreät eivät puheissaan edustaneet suoraan ainoatakaan intressiryhmää.

Edustuksellisuus toteutuu hyvin (ja) huonosti

SDP:n ja vihreiden puoluekokousedustajien asema suhteessa kannattajiin ja jäseniin on varsin keskiluokkainen, akateeminen ja ”valkokauluksinen”. Voimme siis todeta, että molemmissa puoluekokouksissa erityisesti hyvin toimeentulevat ihmiset muokkaavat puolueiden poliittisia linjoja ja valitsevat puolue-eliittiä.

Puoluekokouksen sisällöt kuitenkin osoittavat, että edustavuus toteutuu kohtalaisen hyvin niin sanotulla symbolisella tasolla. Symbolisen edustavuuden keskiössä on ajatus siitä, että edustaja edistää omien henkilökohtaisten tai edustamansa instituution intressien sijaan niitä arvoja ja normeja, jotka ovat koko puolueelle tärkeitä.

Merkittävää on myös se, miten tarkasteltavat puolueet eroavat jäsentensä osallisuuden mahdollistamisessa. SDP:n kokousedustajista valtaosa on ollut puolueen jäsenenä yli kaksi vuosikymmentä.

Puolueiden historiallinen painolasti muokkaa edelleen voimakkaasti sitä, miten edustuksellisuus ja osallisuus puolueissa toteutuvat.

Vihreissä puolestaan päätöksentekoon on mahdollista päästä osallistumaan huomattavasti nopeammin liittymisen jälkeen. Esimerkiksi kaikki vihreiden jäsenet kykenevät osallistumaan puheenjohtajan valintaan osallistumalla neuvoa-antavaan jäsenäänestykseen. Tällaiset osallistumismahdollisuudet saattavat tarjota merkittävän kannustimen jäsenyyttä harkitseville kansalaisille.

SDP:n hierarkkista edustuksellisuutta ja tätä kautta rajallisia osallistumismahdollisuuksia on kritisoitu jo vuosikymmenet puolueen sisällä. SDP:ssä puoluekokousedustajat valitaan piirijärjestön järjestämillä suljetuilla vaaleilla. Valitsijoita edustaa puoluepiiri, eli käytännössä piirijärjestöjen puoluekokousryhmät, jotka enemmistöpäätöksillä päättävät piirin kannan käsiteltäviin asioihin.

Vihreissä on puolestaan alusta asti suhtauduttu epäilyksellä jähmeään edustuksellisuuteen ja korostettu yksilöllisyyttä kollektivismin sijasta. Olennaista onkin nähdä, että puolueiden historiallinen painolasti – organisaatiorakenteiden ja kulttuuristen käytäntöjen muodossa – muokkaa edelleen voimakkaasti sitä, miten edustuksellisuus ja osallisuus puolueissa toteutuvat.

Yhteiskunnan ja erityisesti osallistumisen muotojen muuttuessa puolueiden tuleekin harkita, miten osallisuus, edustuksellisuus ja puolueen sisäinen demokratia jatkossa järjestetään.

VTM Ilkka Koiranen on tohtorikoulutettava sosiaalitieteiden laitoksella Turun yliopistossa. VTT Aki Koivula on yliopisto-opettajasosiaalitieteiden laitoksella Turun yliopistossa. VTT, dosentti Rauli Mickelsson on yliopisto-opettaja filosofian, poliittisen historian ja valtio-opin laitoksella Turun yliopistossa. VTT, dosentti Arttu Saarinen on yliopisto-opettaja sosiaalitieteen laitoksella Turun yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Politiikka-lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Puoluekokoukset edustuksellisuuden peilinä – tarkastelussa vihreät ja SDP ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Millaisia voisivat olla puolueet ensi vuosikymmenen lopussa, siis kymmenen vuoden päästä? Tässä kirjoituksessa tarkastelemme puolueiden kehitysmahdollisuuksia puoluetoiminnan edellytyksistä käsin ja vertaamme niitä ennakoimiimme megatrendeihin. Tarkastelemme myös yllättäviä kehitysmahdollisuuksia, joista näkyy nykyisin korkeintaan heikkoja signaaleja.

Puoluetoiminta edellyttää sosiaalisia verkostoja, julkisuutta, toimijoita ja politiikan tekemisen paikkoja sekä tiettyä maantieteellistä ulottuvuutta. Kuitenkin tärkein edellytys on yhteiskunnalliseksi koettu ristiriita, jota tässä lyhyemmin kutsumme konfliktiksi.

Kurkistus lähimenneisyyteen paljastaa muutoksen nopeuden

Aikaperspektiivin vuoksi katsomme ensimmäiseksi, miten nämä edellytykset toteutuivat kymmenen vuotta sitten, vuonna 2009. Tuolloin pääosa suomalaisista puolueista oli elänyt pitkään erittäin vakaassa tilanteessa. Puoluekenttä jakaantui pitkälti tulonjaon periaatteisiin, aluepolitiikkaan ja joissain määrin kielikysymyksen varaan.

Uusia ristiriitoja alkoi kuitenkin kehittyä. Vihreän liikkeen ytimeen sittemmin asettunut ulottuvuus materialismi vastaan postmaterialismi syntyi 1980-luvulla. Globalisaatio tuli 1990-luvulla ryminällä jokaisen elämään, mutta sen kielteiset seuraukset eivät kovinkaan hyvin näkyneet puolueiden agendalla.

Poliittiset aloitteet tulivat yhä useammin muualta kuin puolueista, kuten tilapäisistä liikkeistä tai mediasta

Puolueiden jäsenmäärät olivat jatkuvassa laskussa, sillä erityisesti kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla syntyneet sekä heidän pikkusisarensa kiersivät puolueet kaukaa. Varsinkin SDP:stä ja keskustasta tuli entisten nuorten puolueita. Tämä tarkoitti sitä, että puolueiden siteet kansalaisiin heikentyivät. Suhteet muuttuivat kasvokkaisista ja pitkäkestoisista yhteyksistä vertikaalisiksi ja lyhytkestoisiksi.

Poliittiset aloitteet tulivat yhä useammin muualta kuin puolueista, kuten tilapäisistä liikkeistä tai mediasta. Puolueet toki reagoivat niihin.

Uudet sosiaaliset verkostot haastavat totutut toimintatavat

Vanhat luokkaleireihin perustuvat sosiaaliset verkostot purkautuivat viimeistään 1990-luvun kynnyksellä. Tuloksena oli sekä kansalaisten että poliitikkojen yksilöityminen. Rinnalle tuli vapaaehtoinen yhteisöllisyys eli kukin sai valita omat ryhmänsä halunsa mukaan ja jopa monta kertaa elämänsä aikana. Postmodernissa todellisuudessa ei ollut yhtä identiteettiä, vaan sitä pystyi vaihtamaan kuin paitaa.

Vuorovaikutteiset sosiaaliset verkostot olivat jo viime vuosikymmenellä olemassa, mutta niiden vaikutus poliittiseen keskusteluun oli huomattavasti pienempi kuin vuonna 2019. Kun 1960-luvun lopulta lähtien televisiosta alkoi tulla keskeinen poliittisen vaikuttamisen väline, oli se korostetusti sitä vielä vuonna 2009.

Yksisuuntaista televisiota rupesi haastamaan vuorovaikutteinen sosiaalinen media. Sen mahdollisuuksiin uskottiin paljon: vapaat ihmiset voivat käydä verkostoissa keskustelua ja luomaan jopa globaalin kansanliikkeen ilman median portinvartijoita.

Nykyisin sosiaaliseen mediaan suhtaudutaan huomattavan epäilevästi, se aiheuttaa kuplautumista ja – vielä pahempaa – mahdollistaa tehokkaan manipulatiivisen vaikuttamisen. Sosiaalisesta mediasta, erityisesti Facebookista ja Twitteristä, on kasvanut merkittäviä politiikan teon paikkoja. Ne ovat enenevästi vaikuttaneet poliittiseen keskusteluun, politiikan uutisointiin ja muiden tiedotusvälineiden toimintatapoihin sekä journalismin rytmitykseen.

Mutta mihin suuntaan sosiaaliset verkostot kehittyvät? Vielä toistaiseksi sosiaalinen media on muutaman globaalin yrityksen hallinnassa. Monopolissa ihmisistä kerättävä tieto on valuuttaa. Palveluista ei makseta rahaa, mutta käyttäjät ovat varsin valmiita luovuttamaan dataa kulutustavoista, paikkatiedoista, mieltymyksistä ja verkostoista.

Sosiaalisten verkostojen tulevaisuudessa voi olla useita eri kehityskulkuja.

Puolueiden tulevaisuuden osalta on kiinnostavaa, ovatko nykyiset sosiaaliseen mediaan liitetyt kriisit alku tulevalle demokraattisemmalle, hajautetummalle ja vähemmän kaupallisemmille kehityskuluille. Selvää on, että sosiaaliset verkostot ovat tulevaisuudessakin keskeinen väline poliittista toimintaa organisoitaessa.

Sosiaalisten verkostojen tulevaisuudessa voi olla useita eri kehityskulkuja. Osa verkostoista voi olla hajautettuja ja tasa-arvoisia, osasta voi muodostua keskitettyjä ja suljettuja. Jos rahalla tai statuksella voi ostaa yksityisyyttä, verkostoista voi tulla elitistisiä. Jos politiikan teon paikkoja muodostuu tulevaisuudessa enenevästi suljettuihin yhteisöihin, avoin, liberaali demokratia voi olla koetuksella. Suljettujen ryhmien suosio on nyt jo kasvussa.

Globalisaation vallankumouksellinen voima

Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki käyttää globaalia politiikka kuvatessaan kenttä-käsitettä artikkelissa, joka on julkaistu Poliittinen vaikuttaminen tulevaisuudessa -kirjassa. Eri kenttien sisällä toimitaan tiettyjen ehtojen mukaisesti. Globaalipolitiikan kolme kenttää ovat oikeaoppinen talousliberalismi, valtioaktivismin eli lyhytnäköisten nationalististen responsiivisuuksien kenttä sekä kriiseistä oppimisen kenttä.

Globalisaatio asettaa puolueille uuden ulottuvuuden maantieteelliseen asemoitumiseen, mutta se vaikuttaa muihinkin konflikteihin.

Globalisaation huonot puolet tulivat kunnolla esiin vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin puhjetessa. Tämän voi nähdä oikeaoppisen talousliberalismin seurauksena. Vastavoimaksi muodostuivat nationalistiset virtaukset, kuten nationalistinen populismi, brexit ja Donald Trumpin protektionistinen ja isolationalismiin pyrkivä politiikka. Tätä voi kuvata Patomäen termein lyhytnäköiseksi nationalistiseksi responsiivuudeksi.

Seuraako tätä kehitystä virheistä oppimiminen? Patomäen mukaan synteesinä voisi olla globaalikeynesiläisyys. Tällainen kehityskulku vaatisi uusia valtioiden rajat ylittäviä politiikan teon paikkoja.

Voisivatko vaikka YK ja Maailman kauppajärjestö WTO laajentaa päätösvaltaansa ja demokratisoitua? Olisivatko maailmanparlamentti ja -hallitus mahdollisia? Jos näin kävisi, voisi olettaa, että syntyisi globaali puoluekenttä. Muodostuisiko se perinteisen länsimaisen aatejaon mukaisesti, kuten pääosa EU:n puoluekentästä?

Toinen vaihtoehto voisi olla, että globaali puoluekenttä jakaantuisi maailman kulttuuripiirien mukaisesti, ja kolmas, että se syntyisi nykyisten globaalien järjestöjen ympärille.

Globalisaatio asettaa puolueille uuden ulottuvuuden maantieteelliseen asemoitumiseen, mutta se vaikuttaa muihinkin konflikteihin. Talouspolitiikassa on otettava huomioon kansainväliset kauppasopimukset ja muut monimutkaisten päätösten ja suhdanteiden syyt ja seuraukset.

Ympäristöön liittyvät globaalit ongelmat vaativat globaalia päätöksentekoa. Ilmastonmuutos ajaa ihmisiä elinkelvottomilta alueilta muualle. Konfliktiksi muodostuu kysymys siitä, seuraako tästä hobbesilainen kaikkien sota kaikkia vastaan vai laajeneeko globaali yhteistyö. Tämän pitää näkyä myös puolueissa.

Teknologian, työn ja toimeentulon murros

Suomen puoluekentän syntyyn ja olemassaoloon on vaikuttanut ihmisten asema työelämässä. Vielä nykysinkin SDP identifioituu voimakkaasti työhön. Globalisaatio, robotisaatio ja automatisaatio voimistavat työelämän muuttumista; saman tavara- ja palvelumäärän tuottamiseen tarvitaan yhä vähemmän ihmistyötä.

Syntyykö uusi luokkajako työssäkäyvien ja joutilaiden välille? Miten hyvinvointivaltiota onnistutaan toteuttamaan, jos työllisten osuus laskee? Syntyykö luokkapuolueiden uusi aika vai jäävätkö joutilaat osattomiksi, jos vain työssäkäyvät osallistuvat puoluetoimintaan ja tekevät yhteiskunnalliset päätökset?

Jos riittävän suuri osa kansalaisista kokee jäävänsä päätöksenteon ulkopuolelle, demokratiaa uhkaa yhteiskunnallinen levottomuus ja käyttöön otetaan ulkoparlamentaariset vaikutuskeinot. Onko Ranskan keltaliivien kapina heikko signaali tulevasta työssäkäyvien köyhien kapinasta? Entä muodostavatko he uusia puolueryhmittymiä?

Entä jos Suomi jakaantuu etelän kasvukeskuksissa elävään nuorisoon ja pohjoisen vanhusväestöön? Muodostuuko uusi puoluejako sukupolvien välille? Skenaariossa puolueita erottavat konfliktit nivoutuvat niin aluepolitiikkaan, kaupungistumisen megatrendiin, ilmastokysymyksiin kuin monikulttuurisuuteen.

Puolueiden elinkaaressa alkamassa neljäs vaihe

Ranskalainen filosofi Bernhard Manin on todennut, että länsimainen parlamentarismin ensimmäinen askel oli eliittidemokratia, toinen puoluedemokratia ja viimeisin yleisödemokratia. Nimensä mukaisesti edustuksellisuutta korostavat puolueet elivät kulta-aikaa teollisuusyhteiskunnissa vallinneessa puoluedemokratiassa. Ne ovat säilyttäneet asemansa yleisödemokratiassa, vaikka vanhat teollisuusyhteiskunnan puolueet ovat pikkuhiljaa rapautumassa.

Puoluedemokratiaa voidaan kuvata myös pluralistis-korporatiivisella demokratiamallilla, joka on menettämässä suosiotaan suoralle ja osallistuvalle demokratiamalleille.  Molemmat näistä uusista demokratiamalleista kiistävät edustuksellisen demokratian kaikkivoipaisuuden, koska se johtaa elitismiin ja jopa oligarkiaan.

Edustuksellinen demokratiamalli on myös lähtökohdiltaan eksklusiivinen. Puolueiden toimintaan ja päätöksentekoon osallistuminen on rajattu jäsenistöön. Osallistuvaa demokratiaa on harjoitettu kaikkialla muualla kuin puolueissa, mutta miksi puolueet ovat niin näiden vanhojen demokratiamallien vankeja?

Jos puolueet osaavat uusiutua, ne voivat ottaa paikkansa osallistavien demokratiamallien kudelmassa jonkinlaisina solmukohtina.

Tulevatko puolueet ensi vuosikymmenen lopussa omaksumaan mallin, jossa yhdistyvät luontevasti osallistuvan ja edustuksellisen demokratian piirteet? Yhden asian liikkeet ja kampanjat voisivat olla jatkossa puoluelähtöisiä, yhteisöt verkostomaisempia ja politiikan teon paikat instituutioista riippumattomampia.

Puolueet voivat tyytyä olemaan edelleen edustuksellisen kansanvallan välittäjän roolissa. Jos puolueet osaavat uusiutua, ne voivat ottaa paikkansa osallistavien demokratiamallien kudelmassa jonkinlaisina solmukohtina.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -sarjaa ja päättää sen. 

VTM Sini Ruohonen on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa ja Ajatuspaja Toivon toiminnanjohtaja. VTT, dosentti Rauli Mickelsson on puoluetutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu Puolueet vuonna 2029 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tutustuminen vanhempien neuvonantajien Liisa Hyssälän (kesk.) ja Jouni Backmanin (sd.) Sitralle tekemään työpaperiin Kansanvallan peruskorjaus sai minut taas pohtimaan sitä, lukevatko esimerkiksi poliittisesta osallistumisesta kirjoittavat lainkaan politologista kirjallisuutta. Edellisen kerran pohdin tätä tutustuessani Matti Apusen, Mikael Jungnerin ja Taru Tujusen pamflettiin Pelastakaa puolueet (EVA 2016).

Vaikka Hyssälä ja Backman kertovat työpaperin perustuvan yli sataan haastatteluun ja laajaan tausta-aineistoon, ei lähdeluettelosta löydy kovinkaan montaa politologista kirjaa. Siteeratut lähteet ovat pääasiassa artikkeleita ja muistioita pamflettien ohella.

Toisenlainen tilanne on Pelastakaa puolueet -pamfletin kanssa. Sen kohdalla kirjastoreissulta ovat reppuun eksyneet väärät kirjat. Pamfletin pitäisi käsitellä puolueiden tilaa, mutta kirjallisuusluettelosta ei löydy juurikaan poliittisia puolueita käsitteleviä tieteellisiä tutkimuksia.

Analogioita ja reflektointia ammennetaan liike-elämän toimijoista tehdyistä tutkimuksista. Tekijät eivät ole näköjään lainkaan tulleet ajatelleeksi, että demokraattinen ja yhteisöllinen poliittinen toiminta on jo logiikaltaan erilaista kuin kaupallinen toiminta.

Vähiä politologisia lähteitä luettu huolimattomasti

Tutustumattomuus politologiseen tutkimukseen ei ole ainoa ongelma tarkasteltavana olevissa teksteissä. Myös lainattua tekstiä on usein tulkittu väärin.

Esimerkiksi puolueita käsittelevässä luvussa (s. 28) väitetään, että politiikan tutkijoilla on näköharha heidän julistaessaan, että puolueiden valta on vahvistunut. Tässä tapauksessa viitataan epätarkasti teokseen Poliittinen valta Suomessa kertomatta luvun tekijän nimeä.

Kyseessä lienee Lauri Karvosen artikkeli, jossa hän tosiasiassa väittää, että parlamentarisoitumisen myötä puolueiden valta eduskunnan päätöksenteossa on kasvanut. Syynä ovat pitkäkestoiset enemmistöhallitukset.

Seuraavassa kappaleessa on toivomus, että ”tarvittaisiin lisää tutkimusta, joka keskittyisi puolueiden asemasta eduskuntaryhmän roolin ja aseman tarkasteluun myös suhteessa puolueisiin”. Jos raportin tekijät olisivat vaivautuneet lukemaan kirjan seuraavan, Vesa Koskimaan kirjoittaman luvun ”Onko valta siirtynyt puolueissa kenttäväeltä eliitille?”, joitain vastauksia olisi saatu myös tähän kysymykseen.

Kehityksen suunnat jäävät arvioimatta

Molempia tarkasteluja vaivaa myös historiattomuus. Vaikka Sitran työpaperissa toistetaan toistamisen jälkeen, että Suomen poliittinen järjestelmä luotiin vuonna 1906 ja se on sen jälkeen pysynyt aivan samana muun yhteiskunnan kuitenkin muuttuessa, ei paperista eikä myöskään EVAn pamfletista löydy muunlaista historiallista tarkastelua.

Vaikka muutosta korostetaan, ei viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tapahtunutta muutosta nähdä kuin pienestä puolueiden tirkistysreiästä. Tämän vuoksi ei nähdä 1980-luvulla ilmaantuneita uudenlaista poliittisen agendan luontia ja uusia politisoinnin tapoja.

Puolueiden ulkopuolelta tulleita tee-se-itse-liikkeitä ei käsitellä muuten kuin jonkinnäköisenä uhkana. Sama vaivaa EVAn paperia, jossa vähätellään Occupy-liikkeitä ja halutaan puolueisiin enemmän uberia ja muita matalan hierarkian toimintatapoja.

EVAn ja Sitran kontribuutioiden tekijät eivät ole tutustuneet viimeimpään noin kolmenkymmenen vuoden demokratiakeskusteluun.

EVAn ja Sitran kontribuutioiden tekijät eivät ole myöskään tutustuneet viimeimpään noin kolmenkymmenen vuoden demokratiakeskusteluun. Suoraa demokratiaa kyllä vaaditaan Sitran paperissa, mutta usein varsin virheellisin termein. Se sotketaan osallistuvaan demokratiaan.

EVAn pamfletissa ihaillaan olematonta hierarkiaa 2000-luvulla perustetuissa yhtiöissä kuten Uber ja Zappos, mutta ei ole tutustuttu kolmekymmentä vuotta sitten alkaneisiin matalan hierarkian yhteiskunnallisiin toimintatapoihin. Siksi kirjassa vaaditaankin, että puolueiden pitää ottaa mallia Uberilta. Sitä edeltäneet vaihtoehtoliikkeet unohdetaan.

Yksipuolinen näkökulma

Ehkä suurin puute EVAn ja Sitran raporteissa on yksipuolinen näkökulma. EVAn pamfletin kolmesta tekijästä kaksi on entisiä puoluesihteereitä. Sitrankin paperin tekijät ovat molemmat olleet puolueidensa huipulla. He katsovat maailmaa puoluetoimiston ja huippupolitiikan norsunluutornista.

Sitran raporttia varten on lisäksi haastateltu päälle sata vaikuttajaa. Rivijäsenen ja vaikkapa tilapäisten liikkeiden kanssa toimivien ihmisten näkökulma puuttuu täysin.

Tekijät katsovat maailmaa puoluetoimiston ja huippupolitiikan norsunluutornista.

Hyssälä kertoi työpaperia käsitelleessä Ylen Politiikkaradiossa, että ensin he haastattelivat filosofeja. Sieltäkö he luulivat löytävänsä suuren viisauden poliittisen osallistumattomuuden ongelmaan? Mikseivät he haastatelleet politologeja?

Mitään uutta mullistavaa kumpikaan raportti ei esitä. Pitkään puolueiden ja poliittisen osallistumisen kriisistä käytyä keskustelua seuranneena olo on kuin elokuvassa Päiväni murmelina. Siinä toimittaja herää aina samaan päivään eikä mitään etene.

EVAn pamfletin hahmottomia Uber-ideoita esiteltiin tosiaan jo kolmekymmentä vuotta sitten silloisissa vaihtoehtoliikkeissä. Sitran työpaperi vaatii puolueiden ohjelmatyön vahvistamista, puoluetyön lisäämistä ja organisaation madaltamista. Siis aika lailla samanlaisia asioita, joita on vaadittu viimeiset kolmekymmentä vuotta.

Koska tästä samoja argumentteja saarnaavasta ”keskustelusta” päästään eroon ja poliittista osallistumisesta käyty keskustelu nytkähtää eteenpäin? EVAn ja Sitran edustajille voisi sanoa, että se on jo nytkähtänyt.

Muun muassa politologit ovat kautta maailman pohtineet länsimaissa vallinnutta asiantilaa. Kehittäneet uusia osallistumisen tapoja, miettineet globaalidemokratiaa, kehittäneet alueellisen demokratian ideoita ja luoneet uusia demokratiateorioita.

Sitrankin vanhemmat neuvonantajat olisivat päässeet aiheessa pidemmälle lukemalla politologista kirjallisuutta. Syvempi perehtyminen jo pelkästään heidän viittaamaansa teokseen Poliittinen valta Suomessa olisi ollut hyvä alku.

VTT, dosentti Rauli Mickelsson on puoluetutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu Päiväni murmelina – 30 vuotta vanha puolueiden kriisi uusissa kansissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.