Ydinaseiden käytön uhka on leijunut historiassa useiden sotilaallisten ja poliittisten kriisien yllä. Useimmiten ydinaseiden rooli on kuitenkin ollut passiivinen, korkeintaan vihjailevasti esillä oleva.

Harvinaisempia ovat sellaiset sodat ja diplomaattiset kriisit, joissa ydinasevallat ovat avoimesti uhanneet käyttävänsä ydinaseita tai vihjailleet niiden käytön mahdollisuudesta esimerkiksi ydinasevoimien valmiustilaa selkeästi nostamalla. 

Vieläkin harvinaisempia ovat olleet tapaukset, joissa laajenemishaluinen ydinasevaltio on hyökännyt avoimesti ydinaseuhkaan tukeutuen ja sodan oikeussäännöistä pitkälti piittaamatta ydinaseettoman naapurivaltionsa kimppuun – mielessään vähintäänkin laajat aluevaltaukset, ellei suorastaan koko yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmän lamaannuttaminen.

Venäjän ydinaseuhkapuheen poikkeuksellisuus korostuu, kun otetaan huomioon, että Venäjä lupasi vuonna 1994 solmimassaan Budapestin muistiossa muiden sopimusosapuolten kanssa kunnioittaa Ukrainan alueellista koskemattomuutta. Vastineena Ukraina luopui vapaaehtoisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sen alueelle jääneistä ydinasevoimista ja liittyi ydinsulkusopimukseen ydinaseettomana valtiona.

Venäjän ydinaseuhkapuheen poikkeuksellisuus korostuu, kun otetaan huomioon, että Venäjä lupasi vuonna 1994 solmimassaan Budapestin muistiossa muiden sopimusosapuolten kanssa kunnioittaa Ukrainan alueellista koskemattomuutta.

Venäjän ydinaseuhkapuheen poikkeukselliset piirteet korostavat tarvetta pohtia, mitä laajakantoisempia vaikutuksia niillä on ydinasepolitiikan tulevaisuudelle. Miten käsitys ydinaseiden ”käyttökelpoisuudesta” on muuttumassa toisaalta pelotepolitiikan, toisaalta kiristyspolitiikan välineinä? Miten tilanne vaikuttaa ydinaseiden painoarvon mahdolliselle muutokselle maailmanpolitiikassa?

Ydinasepelote hillitsee ja yllyttää

Sodan edetessä on käynyt selväksi, että ydinasepelotteen tuottama vastavuoroinen haavoittuvuus hillitsee edelleen ydinasevaltioita ja näiden liittolaisia suorista sotilaallisista yhteenotoista.

Ydinasepelotteen suursotia hillitsevä vaikutus ei ole kuitenkaan valunut matalamman intensiteetin konflikteihin ja sotiin. Päinvastoin ydinasevaltioiden johtajien hanakkuus sodan ja rauhan rajaa hämärtäviin hybridioperaatioihin ja jopa laajamittaisiin paikallisiin sotiin ydinaseettomia valtioita vastaan on ydinasekaudella kasvanut.

Tutkimuskirjallisuudessa tämä ilmiö tunnetaan niin sanottuna tasapaino–epätasapaino-paradoksina. Ydinasevaltiot eivät ole koskaan käyneet laajamittaista sotaa toisiaan tai liittolaisiaan vastaan, vaikka matalamman intensiteetin rajakonflikteja on kyllä ollut esimerkiksi Kiinan ja Neuvostoliiton sekä Pakistanin ja Intian välillä. Samalla ydinasevaltiot vaikuttavat kuitenkin osallistuvan keskimääräistä useammin sotilaallisiin konflikteihin ja selkkauksiin ydinaseettomien valtioiden kanssa.

Sechser ja Fuhrmann osoittavat, että ydinaseet ovat tuhovoimastaan huolimatta – tai oikeastaan juuri siitä syystä – varsin kehnoja diplomaattisen kiristämisen välineitä.

Havainto saa edelleen kääntäen tukea tutkimustuloksista, joiden mukaan liittoutuminen ydinasevallan kanssa vaikuttaisi keskimäärin vähentävän valtion todennäköisyyttä joutua sotilaallisen aggression kohteeksi.

Ydinaseselkänojan kannustama riskinottokyky näkyy myös tavassa, jolla ydinaseita käytetään kiristyspolitiikan välineenä. Teoksessaan Nuclear Weapons and Coercive Diplomacy (2016) politiikan tutkijat Todd Sechser ja Matthew Fuhrmann analysoivat 19 historiallista tapausta, joissa ydinaseita on käytetty sotien, aseellisten yhteydenottojen ja diplomaattisten kriisien yhteydessä kiristyspolitiikan välineenä.

Sechser ja Fuhrmann osoittavat, että ydinaseet ovat tuhovoimastaan huolimatta – tai oikeastaan juuri siitä syystä – varsin kehnoja diplomaattisen kiristämisen välineitä. Vain harvoin esitetyt uhkakuvat ovat olleet uskottavia tavoiteltuihin päämääriin nähden, varsinkin kun kiristyksen kohteena olevilla valtioilla ja johtajilla on usein tilanteessa paljon enemmän pelissä, kuten nyt esimerkiksi Ukrainalla on.

Tästä huolimatta Venäjä on tukeutunut hyökkäyssodassaan ydinaseilla uhkaamiseen ja kiristämiseen. Uhkausten taustoittamiseksi on ensin tarkasteltava ydinasepelotteen ja ydinaseilla kiristämisen eroja sekä toisaalta niiden väistämättömään sulautumiseen vaikuttavia tekijöitä. 

Ydinaseilla uhkaamisen logiikka: pelote ja kiristys

Karkeasti jaoteltuna ydinaseita voidaan siis käyttää sekä vihollisuuksien kynnyksen ennaltaehkäisevään nostamiseen (pelote; engl. deterrence) että niiden käytöllä uhkaamiseen poliittisten myönnytysten saavuttamiseksi (pakottaminen ja kiristäminen; compellence, coercion). Ydinasepelotteen kohdalla uhka voidaan esittää karkeasti kahdella eri tavalla. 

Ensinnäkin siten, että vastapuolen aggressiolla todennäköisesti tavoittelemat hyödyt jäisivät selvästi pienemmiksi kuin sen vihollisuuksien käynnistymisen jälkeen todennäköisesti kohtaamat menetykset. Toisekseen siten, että vastapuolen aggressio tulee aiheuttamaan sille sellaista välitöntä massiivista tuhoa, mikä ei välttämättä välittömästi edes liity käynnissä oleviin sotilaallisiin toimiin.

Johtavien ydinasevaltojen, Yhdysvaltojen ja Venäjän, ydinaseiden käyttöopeissa on käytännössä elementtejä molemmista pelotteen perusmuodoista. Kumpikin niistä varaa virallisessa ydinasepolitiikassaan mahdollisuuden käyttää ydinaseita ensimmäisenä, joskin mahdollisuus on varattu vain äärimmäisiin olosuhteisiin, joissa kyseisten valtioiden tai näiden liittolaisten elintärkeät intressit ovat uhattuna. Yhtä lailla molemmat johtavat ydinasevallat vaalivat myös vastahyökkäykseen kykeneviä, ensi-iskulta suojattuja ydinasevoimia.

Johtavien ydinasevaltojen, Yhdysvaltojen ja Venäjän, ydinaseiden käyttöopeissa on käytännössä elementtejä molemmista pelotteen perusmuodoista.

Ydinasepelotteella pyritään joka tapauksessa ennaltaehkäisemään vastapuolen vihollisuuksia sekä heikentämään sen toimintaedellytyksiä, jos sota tai kriisi on jo syttynyt. Pelotepolitiikan perimmäinen tehtävä on siis joko vallitsevan tasapainon ylläpitäminen tai vastapuolen aloitekyvyn hillitseminen.

Ydinasekiristyksestä on sen sijaan kyse silloin, kun ydinaseiden käytöllä uhkaamalla pyritään saamaan vastapuoli tekemään jokin itselle tärkeä poliittinen myönnytys. Kiristyksen kohteena voi olla myös oma liittolainen. 

Esimerkiksi Israelin sekä Syyrian ja Egyptin johtaman arabivaltioiden liiton välillä käydyn Jom Kippur -sodan yhteydessä vuonna 1973 Israel nosti ydinasevalmiuttaan tavalla, jonka se tiesi välittyvän ainoastaan Yhdysvaltojen – ja kenties Neuvostoliiton – tiedustelulle. Näin se pyrki painostamaan Yhdysvaltoja sitoutumaan Israelin tarvitsemiin tavanomaisten aseiden toimituksiin.  

Kiristyksellä pyritään siis muuttamaan vallitsevaa tilannetta itselle suotuisaan suuntaan, esimerkiksi uhkaamalla ydinaseiden käytöllä, jos vastapuoli ei suostu itselle suotuisiin rauhanehtoihin.

Kiristys- ja pelotepuhe sulautuvat Venäjän retoriikassa

Sechser ja Fuhrmann toteavat, että erottelu pelotteen ja kiristämisen välillä on analyyttinen eikä välttämättä ole sellaisenaan istutettavissa kansainvälisen politiikan todellisuuteen. Tämä on näkynyt myös Venäjän hyökkäyssodan yhteydessä esittämissä lukuisissa ydinaseuhissa.

Venäjän hyökkäyssodan alkuvaiheessa helmikuussa 2022 esittämien ydinaseuhkauksien logiikkaa voidaan kuvailla epäsuorana kiristystekona, jossa yhdistyy pelotteen vahvistamiseen sekä toisaalta vastapuolen ja tämän tukijoiden kiristämiseen viittaavia elementtejä. 

”Sotilaalliseen erikoisoperaatioon” ryhtymistä perustellessaan Venäjän presidentti Vladimir Putin viittasi epämääräisesti maan strategisten ydinasevoimien valmiustilan nostoon, mikä ei kuitenkaan johtanut konkreettisiin voimannäyttöihin tai edes näkyvään vihjailuun niihin valmistautumisesta.

Sodan alkuvaiheen ydinaseuhkapuheella Venäjä pyrki yhtäältä muistuttamaan Yhdysvaltoja ja puolustusliitto Natoa sen ydinasepelotteesta. Samalla se pyrki lyömään kiilaa Ukrainan ja lännen välille. 

Uhkauksen tehtävänä oli estää Naton suora sotilaallinen puuttuminen sotaan sekä mahdollisesti myös painostaa länttä maanittelemaan Ukrainan johtoa Venäjälle suotuisiin poliittisiin myönnytyksiin. Venäjän hyökkäyssodan ensimmäisen vaiheen epäonnistuminen kuitenkin teki tämän tavoitteen tyhjäksi.

Ydinaseet ovat venäläisessä ajattelussa aselaji, jolla pitää olla käytännön vaikutusta, vaikka niitä ei taistelukäytössä räjäytettäisikään.

Ukrainan puolustusmenestyksen vahvistuessa Venäjän ydinaseuhkat ovat loppukesästä eteenpäin kohdistuneet selvemmin Ukrainaan ja täten linkittyneet itäisen Ukrainan taistelukentän tapahtumiin. Samalla kun Venäjä järjesti valloittamillaan alueilla laittomia valekansanäänestyksiä, liitti Putin alkusyksyllä ydinasepuheisiinsa maininnan siitä, että maa on valmis käyttämään ydinaseita alueellisen koskemattomuutensa takaamiseksi. 

Venäjän julkilausuttu ydinasedoktriini ei kuitenkaan tunnista muotoilua, jossa alueellisen koskemattomuuden rikkomisella oikeutettaisiin yksiselitteisesti ydinaseiden ensikäyttö. Tämän sijaan julkilausutussa doktriinissa ydinaseiden ensikäytön mahdollisuudesta puhutaan kahden skenaarion yhteydessä. Ensimmäisessä vastapuoli on hyökkäyksellään tuhonnut Venäjän kriittisiä hallinnollisia tai sotilaallisia kohteita tavalla, mikä vaarantaa Venäjän ydinaseiden komentojärjestelmien toiminnan. Toisessa ydinaseiden ensikäytön oikeuttavassa skenaariossa vastapuolen Venäjää kohtaan suorittama aggressio on vaarantanut maan valtiollisen olemassaolon.

Yhtä lailla on muistettava, ettei julkilausuttu doktriini paljasta tosiasiallisia sotilaallisia suunnitelmia. Sen tarkoituskaan ei ole antaa aukotonta reseptikirjaa siitä, miten valtio tulee toimimaan sodassa tai merkittävissä kriiseissä. 

Doktriini on tässä mielessä myös julkisuuspolitiikan väline, jolla pyritään lisäämään pelotepolitiikan uskottavuutta esittämällä selkeitä, yleispiirteisiä skenaarioita, joiden kautta on myös mahdollista perustella ydinasevoimien kehittämistä ja niitä ylläpitävää harjoitustoimintaa.

Tätä vasten ei olekaan täysin yllättävää, että hyökkäyssodan kuluessa Venäjän johdosta on kuultu keskenään ristiriitaiseltakin vaikuttavaa ydinaseuhkapuhetta. Epämääräinen uhkapuhe ei liene vahinko, vaan pikemminkin Venäjän ydinaseretoriikkaan kuuluva ominaisuus. Ydinaseet ovat venäläisessä ajattelussa aselaji, jolla pitää olla käytännön vaikutusta, vaikka niitä ei taistelukäytössä räjäytettäisikään.

Pelkkää puhetta?

On keskeistä kiinnittää huomiota siihen, mitä välittömiä tavoitteita Venäjän ydinaseuhkapuheeseen liittyy. Kyse on siis yhtäältä epäsuorasta kiristämisestä, toisaalta pelotteen viestimisestä ja siihen liittyvän voimantunteen esittämisestä. Venäjä pyrkii paitsi kasvattamaan itseään suoraan uhkaavien sotatoimien kynnystä, myös monimutkaistamaan vastapuolen riskiarvioita Ukrainan tukemisesta aiheutuvista seurauksista.

Venäjän uhkakuvapuhe kuitenkin kärsii samasta uskottavuusvajeesta, mikä on tehnyt aikaisemminkin historiassa ydinaseilla kiristämisestä useimmiten tuloksetonta. Kiristysuhka ei vaikuta uskottavalta, sillä ydinaseiden käytöstä todennäköisesti aiheutuvat välittömät vastatoimet ja poliittiset seuraukset olisivat mittavat verrattuna ydinaseiden rajoitetusta käytöstä saavutettavaan sotilaalliseen hyötyyn.

Vaikka Venäjän johto on pyrkinyt vihjailemaan hyökkäykseensä liittämillä, historiallisesti kohtalonomaisilta vaikuttavilla merkityksillä, sodasta on puhuttu ”erikoisoperaationa”, eikä Ukrainan iskut esimerkiksi Krimille ole selvästi ylittäneet ”eksistentiaalisen uhkan” kynnystä.

Samalla on syytä muistaa, että Venäjän niin sanottuja ei-strategisia, pääosin taistelukenttäkäyttöön ja infrastruktuurikohteita vastaan suunniteltuja ydinräjähteitä ei olla tiettävästi missään vaiheessa siirretty keskusvarastoista joukko-osastoille ja edelleen ydinaseita maaliin saattaviin kantolaitteisiin. 

Tavoitteena on nostaa lännen kynnystä tukea voimallisemmin Ukrainaa ja samalla vahvistaa Venäjän suoraa pelotetta länttä vastaan.

Tällaisella operaatiolla voisi kuvitella olevan korkeintaan rajattua vaikutusta sodankäynnin välittömiin tavoitteisiin. Silti sen suunnittelu vaatisi näkyviä logistisia toimia sekä ydinaseiden liikutteluun liittyvistä ja huolto- ja turvatoimista vastaavien yksiköiden valmiuden selvää nostoa, ydinaseita vastaanottavien joukko-osastojen operationaalisen valmiuden näkyvästä nostamisesta puhumattakaan.

Samassa yhteydessä Venäjä todennäköisesti nostaisi sen strategista tasapainoa ylläpitävien joukkojen valmiutta mahdollisesti myös hajasijoittamalla keskeiset poliittiset päätöksentekijät suojatiloihin ympäri Venäjää. Tällaisesta toiminnasta ei myöskään ole nähty merkkejä.

Vaikuttaa siis entistä selvemmältä, että Venäjän ydinaseuhkapuhetta motivoi ennen kaikkea pyrkimys vastapuolen riskiarvioiden monimutkaistamiseen. Tähän liittyvät myös hiljattaiset Venäjän esittämät, sittemmin jo Kansainvälisen atomienergiajärjestön kumoamat väitteet Ukrainan hallussa mahdollisesti olevista ”likaisista pommeista”, eli radioaktiivista ainesta ympäristöönsä tavanomaisin räjähtein levittävistä aseista. 

Tavoitteena on nostaa lännen kynnystä tukea voimallisemmin Ukrainaa ja samalla vahvistaa Venäjän suoraa pelotetta länttä vastaan. Sitä tuetaan avoimeksi hybridioperaatioksi edenneillä taloudellisilla, etenkin länteen suuntautuvilla energiapoliittisilla painostuskeinoilla. 

Kyse voi olla kiristyksen ja pelotteen lisäksi myös puhtaasti suurvaltastatukseen liittyvästä voimantunteen esittämisestä, jolloin tavoitteena lienee myös Venäjän sotajoukkojen moraalin nostaminen ja maan tosiasiassa katoavan suurvaltastatuksen korostaminen oman kotiyleisön sekä suoraan sotaan liittymättömien kolmansien valtojen silmissä.

Paineita ydinaseiden ja pelotepolitiikan vaikutusalan leviämiselle

Voimistuvan ydinaseuhkapuheen keskellä on syytä muistaa pelotteen ja kiristämisen perusfunktiot. Molemmissa tapauksissa ydinaseuhkalla pyritään saavuttamaan merkittäviä poliittisia ja sotilaallisia tavoitteita ilman, että ydinaseita tarvitsisi käyttää taistelutoimien yhteydessä.

Ydinaseiden käytöllä uhkaaminen on kuitenkin aina tuomittavaa – ydinaseiden kieltosopimuksen voimaantulon jälkeen entistä selvemmin myös kansainvälisen lain näkökulmasta. Tässä mielessä Putinin Venäjän ydinaseuhkapuheita ei voida sivuuttaa, eikä ydinaseuhkauksiin voida suhtautua tavanomaisena poliittisena retoriikkana.

Kiristämistarkoituksessa esitettyä ydinaseuhkaa ei ole tiettävästi kertaakaan aikaisemmin esitetty tilanteessa, jossa johtava ydinasevaltio pyrkii laajamittaisiin aluevaltauksiin ydinaseetonta naapurivaltiotaan vastaan. 

Samaan aikaan sekä Venäjä että toisaalta myös Nato ja Yhdysvallat ovat jättäneet retoriikassaan liikkumatilaa tekemättä liian velvoittavia uhkauksia ydinaseiden käytöstä tai vastatoimista, joihin ne ripustaisivat uskottavuutensa.  

Siitä huolimatta kiristämistarkoituksessa esitettyä ydinaseuhkaa – edes epäsuoraa sellaista – ei ole tiettävästi kertaakaan aikaisemmin esitetty tilanteessa, jossa johtava ydinasevaltio pyrkii laajamittaisiin aluevaltauksiin ydinaseetonta naapurivaltiotaan vastaan. 

Vaikka Venäjä on viimeisimmissä ulostuloissaan jälleen korostanut rooliaan vastuullisena ydinsulkusopimuksen tunnustamana ydinasevaltana, se on onnistunut jo aikaisemmilla uhkapuheillaan luomaan vaarallisen ennakkotapauksen, joka on jo nyt nähtyjen seurausten valossa omiaan lisäämään ydinasepelotepolitiikan leviämiselle otollisia kansainvälispoliittisia paineita. Tästähän on osittain kyse myös Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyshakemuksissa.

Tapio Juntunen on turvallisuuden tutkimuksen yliopisto-opettaja Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Vladyslav Cherkasenko / Unsplash.

Julkaisu Venäjän ydinasekiristys ja pelotepolitiikan tulevaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mitä on yhteiskunnallinen resilienssi?

Kun puhutaan yhteiskunnista ja ihmisistä, viitataan resilienssillä yleisesti kykyyn selviytyä kriiseistä, katastrofeista ja muista äkillisistä poikkeusoloista mahdollisimman vähin inhimillisin ja materiaalisin vaurioin. Yhteiskunnallinen resilienssi ei kuitenkaan tyhjene pelkäksi selviytymiskyvyksi. Sen lisäksi resilienssissä on kyse myös yhteisöjen ja kokonaisten yhteiskuntien kyvystä ylläpitää elämäntapansa keskeisiä piirteitä kriisien pitkittyessä.

Lisäksi resilientti yhteiskunta kykenee sopeutumaan positiivisesti kriisiä seuraaviin uusiin olosuhteisiin sekä oppimaan kollektiivisesti aikaisemmista kriisikokemuksista. Pelkän kriisinsietokyvyn sijasta olisikin perustellumpaa puhua yhteiskunnallisesta mukautumisvalmiudesta.

Suomessa termiä resilienssi käytetään kuitenkin yleisesti synonyymina henkiselle kriisinsietokyvylle. Kuten todettua, määritelmässä unohdetaan yleisemmät yhteiskunnalliset ominaisuudet, jotka edesauttavat positiivista sopeutumista kriisin jälkeisiin uusiin olosuhteisiin.

Pelkän kriisinsietokyvyn sijasta olisi perustellumpaa puhua yhteiskunnallisesta mukautumisvalmiudesta.

Tähän tarvitaan myös valmiuksia, joiden pohjalta yhteiskunta kykenee uudistumaan demokraattisia vaikutuskanavia hyödyntämällä. Tämä taas ei ole mahdollista ilman sosiaalista ja poliittista luottamusta vahvistavia sekä toisaalta eriarvoisuuden kokemuksia vähentäviä yhteiskunnallisia rakenteita.

Yhteiskunnallista resilienssiä on hedelmällistä hahmottaa monivaiheisena prosessina. Ensinnäkin tarvitaan välitöntä reaktio- ja vastustuskykyä kriisin akuutin vaiheen kestämiseksi. Poliittisten johtajien ja keskeisten viranomaisten tulee kyetä nopeaan ja päättäväiseen päätöksentekoon tavalla, joka perustuu harjoiteltuihin valmiussuunnitelmiin sekä laadukkaaseen tilannetietoon kriisin luonteesta.

Yhteiskunnan keskeisten palveluiden sekä esimerkiksi ruoka- ja lääkehuollon toimivuus voidaan varmistaa varastoimalla kriittisiä tarvikkeita ja materiaaleja pahan päivän varalle sekä rakentamalla päällekkäisiä varajärjestelmiä esimerkiksi energianjakelun turvaamiseksi. Normaaliolosuhteissa yhteiskunnallisen resilienssin rakentaminen – pahan päivän varalta varautuminen – saattaakin vaikuttaa tehottomalta rahankäytöltä. Myös kansalaiset ja kotitaloudet voivat varautua äkillisiin poikkeusoloihin niin sanotun kotivara-ajattelun mukaisesti.

Kansalaisten kriittinen medianlukutaito on eräs merkitykseltään nouseva yhteiskunnallista resilienssiä vahvistava ominaisuus, jonka merkitys korostuu läpi kriisisyklin.

Mitä pitkittyneemmäksi kriisitilanne osoittautuu, sitä enemmän yhteiskunnallisessa resilienssissä korostuvat materiaalisten tekijöiden sijasta yleisemmät yhteiskunnalliset ominaisuudet: yhteiskunnan jäsenten yleinen koulutustaso, elinkeinoelämän monimuotoisuus niin yhteiskunnallisesti kuin alueellisestikin, eriarvoisuuden kokemusten vähäisyys ja sosiaalinen koheesio, keskeisten instituutioiden ja viranomaisten nauttima poliittinen luottamus, ja niin edelleen. Kansalaisten kriittinen medianlukutaito on eräs merkitykseltään nouseva yhteiskunnallista resilienssiä vahvistava ominaisuus, jonka merkitys korostuu läpi kriisisyklin.

Prosessimaisen luonteen lisäksi resilienssin piirteitä voi hahmottaa yhteiskunnan eri tasojen ja näiden välisten vuorovaikutussuhteiden kautta. Yksilöiden kyky sietää kriisien aiheuttamaa stressiä sekä toimia aloitteellisesti omassa paikallisyhteisössään on keskeinen yhteiskunnan kokonaisresilienssiä vahvistava tekijä.

Paikallisyhteisöjen valmius organisoitua spontaanisti kriisitilanteissa on tärkeää varsinkin tilanteissa, joissa kriisiapua tarjoavien viranomaisten, pelastustoimen ja ensiavun resurssit ovat ylikuormittuneet. Resilientit yhteisöt tunnistaa sosiaalisista suhteista, joissa korostuu empatiakyky, luottamus, yhteenkuuluvuuden tunne, suvaitsevaisuus ja monimuotoisuus sekä avoimuus.

Resilientit yhteisöt tunnistaa sosiaalisista suhteista, joissa korostuu empatiakyky, luottamus, yhteenkuuluvuuden tunne, suvaitsevaisuus ja monimuotoisuus sekä avoimuus.

Resilienssiä tulee luonnollisesti tarkastella myös yhteiskunnan instituutioiden tasolla. Kansalaisten ja edelleen koko yhteiskunnan resilienssi luodaan normaaliaikoina laadukkaalla sosiaali-, terveys- ja koulutuspolitiikalla. Valtiotason institutionaalisessa resilienssissä on kyse myös alueellisen tason varautumisesta poikkeusoloihin sekä yksityisen sektorin kanssa tehdystä yhteistyöstä kriittisen infrastruktuurin toimivuuden takaamiseksi häiriötilanteissa.

Yhteiskunnan keskeisten instituutioiden, kuten edustuksellisen demokratian järjestelmien ja riippumattoman median toimintakyvyn säilyttäminen myös poikkeusoloissa on tärkeä yhteiskunnallista resilienssiä sekä kriisin jälkeistä positiivista mukautumista edesauttava tekijä. Puolustusvoimien rooli on ennen kaikkea sotilaallisia kriisejä ennaltaehkäisevä, mutta vapaaehtoisella maanpuolustus- ja varautumistoiminnalla voidaan tavoitella myös yleisempää yhteiskunnallista resilienssiä vahvistavia vaikutuksia.

Yhteiskunnallinen resilienssi on yhteydessä planetaarisiin ja ekologisiin reunaehtoihin. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja sen vaikutusten torjunnassa onnistuminen vahvistaa myös yhteiskunnallisen resilienssin edellytyksiä.

Yhteiskunnallinen resilienssi on yhteydessä planetaarisiin ja ekologisiin reunaehtoihin.

Lopulta on syytä korostaa Suomen kaltaisen avoimen demokratian kansainvälisesti kytkeytynyttä luonnetta. Monet yhteiskunnan elintärkeistä toiminnoista sekä huoltovarmuutta turvaavista palveluista ovat riippuvaisia globaalien tuotanto- ja logistiikkaketjujen häiriöttömyydestä. Avoin demokratia on myös luontaisesti altis hybridihäirinnälle, kuten kriisiaikaista hämmennystä lisäämään pyrkivälle informaatiovaikuttamiselle, johon voidaan vaikuttaa edelläkin mainitun laadukkaan koulutusjärjestelmän puitteissa. Yhteiskunnallinen resilienssi viittaa siis kykyyn selviytyä kriiseistä, sopeutua poikkeuksellisiin olosuhteisiin niiden pitkittyessä sekä mukautua positiivisesti kriisien jälkeiseen uuteen tilanteeseen. Yhteiskunnallinen resilienssi ei siis välttämättä edes lisää turvallisuutta ennaltaehkäisevästi, vaan tarjoaa pikemminkin tavan hahmottaa elämän mahdollisimman häiriötöntä jatkuvuutta turvattomuuksien keskellä.

Tapio Juntunen on turvallisuustutkimukseen erikoistunut yliopisto-opettaja Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Kysy Politiikasta: Mitä on yhteiskunnallinen resilienssi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkaisu on omaan aikaamme – ja Palmujoen tutkimusteemoihin – päivitetty versio akateemisesta juhlakirja- eli Festscrift-perinteestä.

Palmujoki on Tampereen yliopistoon juurtuneen, mutta kansainvälisesti orientoituneen uransa aikana ehtinyt tutkia alueellistumista Kaakkois-Aasiassa, marxismi-leninismin roolia vietnamilaisessa poliittisessa ajattelussa, diplomatian mahdollisuuksia Kamputsean kysymyksessä, kansainvälisen kaupan sääntelyä ja kansainvälisten suhteiden normatiivista pohjaa. Kaikista näistä teemoista hän on julkaissut artikkeleita kansainvälisen politiikan tieteenalan keskeisissä aikakauslehdissä tai kirjasarjoissa sekä Suomessa että maailmalla.

Viime vuosina Palmujoki on paneutunut kansainväliseen ilmastopolitiikkaan ja ilmastonmuutoksen hallinnan mahdollisuuteen. Myös tämä juhlajulkaisu keskittyy tähän oman aikamme kenties merkittävimpään ihmiskuntapoliittiseen kysymykseen.

Tämä juhlajulkaisu keskittyy oman aikamme kenties merkittävimpään ihmiskuntapoliittiseen kysymykseen, ilmastonmuutokseen ja sen hallinnan mahdollisuuteen.

Juhlajulkaisun toteuttaminen tieteellisten teemojen ja tutkimustulosten popularisointiin keskittyvässä verkkolehdessä sopii ilmastopoliittisen tutkimusteeman luonteeseen: verkkojulkaisu on jo itsessään ympäristöteko, minkä lisäksi aihepiirin käsittely yleistajuisessa muodossa saavuttaa laajemman yleisön kuin perinteiset akateemiset julkaisumuodot.

Pyrkimys saavuttaa pieniä akateemisia piirejä laajempi yleisö on perustelua siksikin, että ilmastonmuutos ei valikoi. Se kiinnittyy meidän kaikkien elämään.

Sanna Kopra ja Milla Vaha tarkastelevat kirjoituksissaan ilmastonmuutoksen hallintaa kansainvälisen politiikan käytänteiden näkökulmasta. Kirjoituksista nousee esiin perustava kysymys: miten kansallisvaltioiden välisiä suhteita pitkään leimannut suurvaltavastuun instituutio olisi yhdistettävissä ilmastonmuutoksen hallintaan?

Kopra tarkastelee, miten Kiina on omaksunut suurvaltavastuun idean osaksi ilmastopolitiikkaansa. Samalla hän pohtii vastuullisuuden teemaa myös väitöskirjan tekijän ja tämän ohjaajan välisen keskusteluyhteyden näkökulmasta.

Vaha argumentoi, että vuonna 2017 Bonnissa järjestetyssä ilmastokokouksessa Fidzin pääministerin lanseeraama talanoa-dialogi tarjoaa yhden mahdollisen käytännön, jolla suurvaltojen solidaarisuus ja erityinen vastuu olisi mahdollista toteuttaa. Ilmastonmuutoksen pahimpiin häviäjiin kuuluvien pienten saarivaltioiden edustajan Fidzin aloite tuo näkyviin sen, kuinka globaali yhteisymmärrys jaetusta vastuusta – vähintään hallinnan pelisäännöistä – voi nousta kansallisen olemassaolon kohtalonkysymykseksi.

Pekka Virtasen kirjoitus käsittelee kansainvälisen ilmastohallinnan normeja ja käytäntöjä. Analyysi YK:n metsäkatoa hillitsevästä REDD+-ohjelmasta sekä sen soveltamisesta Mosambikissa nostaa esiin, kuinka kansainvälistä ilmastohallintaa toimeenpanevien ohjelmien valtiolähtöisyys sekä markkinaehtoistaminen voivat lisätä paikallisten pienviljelijöiden haavoittuvuutta.

Johanna Kentala-Lehtonen palaa kirjoituksessaan ilmastonmuutoksen hallinnan yleisiin trendeihin ja tarkastelee niitä kansainvälisten suhteiden oppialan teoriaperinteitä vasten. Kentala-Lehtonen esittää Palmujokeen tukeutuen, että ilmastonmuutoksen hallintaa ohjaavassa normistossa on sekä pirstaloitumisen että yhtenäistymisen piirteitä. Tätä ilmentävät muun muassa Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin kansallisia intressejä korostavan lähestymistavan haaste sekä toisaalta ei-valtiollisten toimijoiden mahdollisesti tuoma paine normien, standardien ja erilaisten valvontamekanismien yhtenäistymiselle.

Henna-Elise Selkälä avaa kirjoituksessaan ilmastopolitiikkaan vaikuttamaan pyrkivien ei-valtiollisten toimijoiden kokemusmaailmaa. Pro gradu -tutkimukseensa sisältyvän osallistuvan havainnoinnin pohjalta kirjoittava Selkälä tuo esiin, kuinka ilmasto-oikeudenmukaisuutta peräänkuuluttavat aktivistit ovat erilaisin ”vastarinnan koreografioin” valjastaneet kehonsa ilmastonmuutoksen hillintään tähtäävän politiikan välikappaleiksi.

Juhlajulkaisusarjan päättävissä kirjoituksissa Harto Hakovirta ja Hannes Peltonen palaavat ilmastopolitiikan käytännöistä ja arjesta ihmiskunta- ja planeettapolitiikan suuriin kysymyksiin.

Hakovirta pureutuu kirjoituksessaan ilmastonmuutoksen luonteeseen tunnustettuna globaaliongelmana, jota hän vertailee ydinsodan vaaraan. Hakovirta katsoo, että ilmastonmuutoksen kaltaisen globaalihallinnan polttavan kysymyksen ratkaisee viime kädessä valtiollinen ja kansainvälinen politiikka. Vaikka tämä korostaa YK:n merkitystä maailmanorganisaationa, YK:n uudistaminen tai korvaaminen ”uudella YK:lla” näyttäisi edellyttävän kokemusta sokkimaisen uhan lähestymisestä – esimerkiksi ilmaston lämpenemisen jatkumista riittämättömästi hallittuna.

Peltonen palaa tulevaisuuteen luotaavassa kirjoituksessaan perustavaan kysymykseen ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Peltosen kirjoitus nostaa esiin kysymyksen siitä, tulisiko luontoa itsessään tarkastella ilmastonmuutokseen osallistuvana toimijana. Onko valistuksen ajalta omaan aikaamme periytynyt ihmislähtöinen tarkastelutapa ylipäätään kestävä ajatusmalli ilmastonhallinnan taustalla?

Lämpimät onnittelut Eero Palmujoelle juhlapäivän ja hienon tieteellisen uran johdosta!

Tapio Juntunen ja Anni Kangas ovat Palmujoen kollegoita Tampereen yliopistossa ja toimittaneen tämän juhlajulkaisun.

Julkaisu Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta – yliopistonlehtori Eero Palmujoen juhlajulkaisu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Kävimme läpi isoja aseistariisuntakysymyksiä, koska presidentin aito huoli oli ydinvarustelu.” Näin amiraali Juhani Kaskeala muistelee Helsingissä vuonna 1988 käytyjä keskusteluja presidentti Koiviston ja Yhdysvaltojen ulkoministeri George Shultzin välillä.

Huoli oli aito ja ymmärrettävä. Koivisto nousi presidentiksi aikakautena, jota leimasivat poikkeuksellisen suuret kansainvälispoliittiset jännitteet.

Vuonna 1979 Nato päätti keskimatkan ydinaseiden ehdollisesta sijoittamisesta Eurooppaan vuodesta 1983 eteenpäin, jos neuvottelut Neuvostoliiton 1970-luvun puolivälissä Eurooppaan sijoittamien keskimatkan SS-20-ydinohjuksien poistamisesta ei siihen mennessä tuottaisi tulosta.

1980-luvun alkua leimannut Euro-ohjuskriisi teki ydinsodan uhkasta erityisesti eurooppalaisen ongelman. Suurvaltojen jännitteet kulminoituivat syksyllä 1983. Lähes vainoharhaisesti lännen ydinsotaan valmistautumisen merkkejä tarkkaillut neuvostojohto – pääsihteeri Juri Andropov ja puolustusministeri Dmitri Ustinov etunenässä – tulkitsi vuotuisen Naton Able Archer -sotaharjoituksen poikkeavuudet ydinaseiskun valmisteluksi ja asetti poikkeuksellisesti ydinasevoimansa hälytystilaan.

Supervaltojen vastavuoroinen epäluulon ilmapiiri parani Gorbatšovin ja Reaganin välille syntyneen luottamuksen siivittämänä.

Supervaltojen vastavuoroinen epäluulon ilmapiiri parani Mihail Gorbatšovin ja Ronald Reaganin välille syntyneen luottamuksen siivittämänä. Vuonna 1987 Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välille solmittu keskimatkan ydinvoimasopimus (INF) asetti jo askelmerkit kylmän sodan ydinasevarusteluvaiheen päättymiselle.

Keski-Eurooppaan ja maasijoitteisiin ohjuksiin kohdistunut INF-sopimus ei kuitenkaan poistanut Koiviston huolta pohjoisten merialueiden strategisen merkityksen kasvusta. Koivisto pohti puheissaan suurvaltojen välisen luottamuksen syvyyden astetta sekä pitkän kantaman merisijoitteisten risteilyohjusten vaikutuksia Suomen asemaan.

Näiden teemojen ympärille rakentui myös Koiviston ydinaseriisuntapolitiikan keskeiset teesit, joita hän edisti jalostamalla Urho Kekkoselta perimiänsä aloitteita ja toimintatapoja tyylilleen sopivammiksi.

Arvioin seuraavassa Suomen ydinaseriisuntapolitiikan käytäntöjen ja toimintatapojen muutosta Koiviston presidenttikausilla. Tarkastelussa nousevat esiin erityisesti poliittisen luottamuksen rakentamisen keskeisyys, Suomen ydinaseriisuntapolitiikan periaatteellinen johdonmukaisuus sekä pohjoismaista yhteistoimintaa korostava viiteryhmäajattelu.

Risteilyohjusten haaste

Toisin kuin ballistiset ohjukset, risteilyohjukset lentävät maaliinsa matalalla maanpinnan muotoja seuraamalla. Erityisesti Naton vuoden 1979 kaksoispäätökseenkin sisältyneet toisen sukupolven risteilyohjukset muodostivat näin myös haasteen Suomen ilmapuolustuksen uskottavuuden näkökulmasta.

Yya-sopimuksen kautta Neuvostoliiton puolustusintresseihin linkittynyt Suomi joutui tutun dilemman ääreen: miten välttää yya-sopimuksessa mainitut sotilaalliset konsultaatiot Neuvostoliiton kanssa tilanteessa, jossa Suomen asema Neuvostoliiton sotilaallisessa etumaastossa oli korostumassa.

Konsultaatiouhka väistettiin, tälläkin kertaa ilmeisen täpärästi, kun presidentti Kekkonen ”vastasi” vuonna 1978 asiasta tiedustelleelle puolustusministeri Ustinoville saunan lauteilla strategisesti hiljenemällä.

Kekkonen ”vastasi” vuonna 1978 asiasta tiedustelleelle puolustusministeri Ustinoville saunan lauteilla strategisesti hiljenemällä.

Risteilyohjusongelman alueelliset heijastevaikutukset eivät kuitenkaan hävinneet hiljenemällä. Inarijärveen pudonnut neuvostoliittolainen maaliohjus, jota epäiltiin aluksi risteilyohjukseksi, antoi vuodenvaihteessa 1985 ikävän muistutuksen pohjoisessa edelleen puhaltavista hyytävistä tuulista. Koivisto kiinnittikin 1980-luvun kuluessa useasti huomiota merisijoitteisiin pitkän kantaman risteilyohjuksiin toivoen niiden kieltämistä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisissä strategisten ydinaseiden rajoitusneuvotteluissa.

”Meidän täytyy vain jatkaa asiasta jauhamista”

Koivisto peri edeltäjältään Suomen ydinasevalvontapolitiikan kulmakiveksi kylmän sodan edetessä muodostuneen Pohjolan ydinaseetonta vyöhykettä (PYV) koskevan aloitteen. Siinä missä Yhdysvallat suhtautui hankkeeseen kriittisesti liittolaispolitiikkansa koheesioon vedoten, oli Neuvostoliitto myötäillyt Suomen ydinasevalvonta-aloitteita yhtä lailla omista tarkoitusperistään.

Kekkoselle tyypillisten näyttävien avausten sijasta Koivisto pyrki valjastamaan vyöhykekysymyksen aikaisempaa selvemmin yhteispohjoismaalaiseksi neuvotteluprosessiksi. Tätä silmällä pitäen Koivisto delegoi vastuuta PYV-aloitteen edistämisestä ulkoasiainhallinnolle, mikä tukee Marjo Uutelan tulkintaa presidentti Koiviston osallistavasta ulkopolitiikasta.

1980-luvun taitteen ydinasevastaisessa ilmapiirissä ajatus Pohjolan ydinaseettomuudesta alkoi kerätä Ruotsin lisäksi poliittista nostetta myös Norjassa ja Tanskassa. Pohjolan alueen lisäksi PYV-keskusteluihin lisättiin myös kysymys Neuvostoliiton Pohjolaa sivuaville alueille sijoitetuista ydinaseista, mitä Ruotsi oli pitänyt ehtona PYV-aloitteen edistämiselle 1970-luvun puolivälistä eteenpäin.

Aloite valjastettiin hiljalleen muotoon, mikä salli kunkin Pohjoismaan kiinnittävän siihen omia turvallisuuspoliittisia intressejään.

PYV-aloitteen ylläpitäminen oli pitkään lähinnä Suomen itsepintaisuuden varassa. 1980-luvun puoliväliin tultaessa käsitykset vaikuttivat kuitenkin muuttuneen. Esimerkiksi tammikuussa 1985 Ruotsin pääministeri Olof Palme rohkaisi PYV-aloitteen mahdollisuuksia ja keinoja pohtinutta Koivistoa sinnikkyyteen. Palmen mukaan Suomen ja Ruotsin oli vain jatkettava ”asiasta jauhamista”, koska kansalaismielipide Norjassa ja Tanskassa oli kääntymässä aloitteelle myönteiseksi.

Palmen mukaan Norja ja Tanska näkisivät omista liittosuhderajoitteistaan johtuen kernaasti, että Ruotsi ja Suomi pitävät alueellisen turvallisuusdynamiikan erityispiirteitä havainnollistavaa aloitetta esillä. Juuri tähän kiteytyi PYV-pelin henki – aloite valjastettiin hiljalleen muotoon, mikä salli kunkin Pohjoismaan kiinnittävän siihen omia turvallisuuspoliittisia intressejään.

Pohjoismaisen viiteryhmän korostuminen

Kylmän sodan murroksen vaikutuksia Suomen ulkopolitiikkaan tutkivan ReImag-tutkimushankkeen aikalaiskokemuksia jäsentävissä muistitietoseminaareissa PYV-politiikan merkitys nousi myös esiin.

Esimerkiksi 1980-luvun lopussa turvallisuuspoliittisen osaston päällikkönä ulkoministeriössä toiminut René Nyberg kutsui PYV-aloitetta ”vakavaksi hankkeeksi”. Sitä jalostettiin Nybergin mukaan 1980-luvulla tietoisesti teknisempään suuntaan. Tavoitteena oli hankkia lisätietoa Suomen lähialueiden sotilaallisesta kapasiteetista ja aseteknologian vaikutuksista.

Teknistymisensä lisäksi – tai sen myötävaikutuksella – vyöhykealoite palveli Koiviston kaudella yhteispohjoismaalaista ajatustenvaihtoa tavalla, johon suurvalloilla tai niiden muilla liittolaisilla ei ollut suoraa pääsyä. Lähestymistapa limittyi Suomen ulkopolitiikan uudelleenorientointumiseen. Pohjoismaat oli nostettu Koiviston tuella idänsuhteiden rinnalle omaksi ulkopoliittiseksi pilarikseen Kalevi Sorsan IV hallituksen hallitusohjelmassa vuonna 1983.

Lähestymistapa limittyi Suomen ulkopolitiikan uudelleenorientointumiseen.

Vuonna 1991 jo neljättä vuotta säännöllisesti jatkuneet yhteispohjoismaalaiset PYV-keskustelut haudattiin lopulta vähin äänin Neuvostoliiton hajottua. Päämääränä vyöhykkeen perustaminen tunnustettiin yleisesti epärealistiseksi. Neuvotteluprosessilla katsottiin kuitenkin olevan tiettyä itseisarvoa. Tärkeintä oli kenties liikkeen ylläpitäminen itsessään, kuten Juhana Aunesluoma kuvailee Koiviston integraatiopolitiikan logiikkaa.

Pohjoisten merialueiden jännitteet

Koivisto piti kenties merkittävimmän ydinaseriisuntapoliittisen linjapuheensa Paasikivi-seurassa lokakuussa 1986. Puheessaan Koivisto esitti suurvalloille pohjoisten merialueiden luottamusta lisäävien toimien edistämistä.

Pohjan tarjosi vuonna 1972 Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen sopimus merellisten välikohtausten estämiseksi. Koivisto esitti tämän laajentamista monenkeskiseksi sopimukseksi.

Pohjoisten merialueiden strategisen painoarvon kasvun taustalla vaikutti vahvasti Keski-Eurooppaan keskittynyt poliittinen liennytysprosessi. Myös asevalvontaneuvottelut kohdistuivat ensisijaisesti maavoimiin ja maasijoitteisiin ohjuksiin. Kuolan niemimaalla sijaitsevia neuvostotukikohtia suojaavien joukkojen kasvu muodosti Suomelle puolustuksellisen ja poliittisen haasteen.

Nato ja Yhdysvallat päättivät vastaavasti 1980-luvun taitteessa Norjaan sijoitettavan raskaan sotilaskaluston ennakkovarastoinnista. Lisäksi Yhdysvallat oli 1980-luvun alusta eteenpäin omaksunut aikaisempaa offensiivisemman meristrategian.

Koiviston vuoden 1986 puhe sai jälleen myötämielisen vastaanoton idästä. Gorbatšov viittasi Koiviston ”aloitteeseen” Muurmanskin-puheessaan seuraavana vuonna.

Yhdysvalloilta puolestaan lähti Suomeen selkeä kielteinen viesti. Suomen ulkopolitiikastakin hyvin perillä ollut Yhdysvaltain varaulkoministeri Rozanne Ridgeway varoitti suurlähettiläs Paavo Rantasen välityksellä Suomea joulukuussa 1987, ettei Yhdysvallat ollut millään tavalla kiinnostunut pohjoisia merialueita koskevista luottamusta lisäävistä toimista, koska ne heikentäisivät Yhdysvaltain laivaston toimintakykyä. Ridgeway katsoi, että Suomi oli PYV-politiikallaan sotkeutumassa Naton liittokunnan sisäisiin asioihin.

Ridgewayn täystyrmäys ei kuitenkaan horjuttanut Suomen ja Koiviston strategista kärsivällisyyttä – aiheesta jauhamista jatkettiin vastakin.

Keskusteluyhteydet, luottamus ja ydinasevarustelun järjettömyys

Koivisto katsoi, että ilman johtajien ja hallintojen välistä luottamusta konkreettiset asevalvontatoimet seisoivat höttöisellä maaperällä. Reaganin ja Gorbatšovin välillä vuodesta 1985 eteenpäin orastanut yhteisymmärrys oli Koivistolle osoitus poliittisen psykologian huomioimisen merkityksestä.

Aktiivinen kirjeenvaihto suurvaltajohtajien kanssa istuu tähän kuvaan hyvin – keskusteluyhteyksien ylläpitäminen oli arvo itsessään, ei ainoastaan väline Suomen kansainvälisen statuksen pönkittämiseksi.

Koivisto peilasi Suomen turvallisuusaseman muutosta suurvaltapolitiikassa tapahtuneisiin muutoksiin, kuten Matti Pesu on esittänyt. Puheissaan Koivisto palasikin usein Suomen pidättäytyväiseen ja varovaiseen suhtautumiseen, jos kyse oli suurvaltapoliittisista eturistiriidoista.

Toisaalta Koivisto kiinnitti huomiota myös julkilausutun politiikan johdonmukaisuuteen. Toisinaan tämä ylitti myös suurvaltojen välisiin kiistakysymyksiin puuttumisen periaatteen. Esimerkiksi vuonna 1983 Suomi äänesti YK:n yleiskokouksessa ydinaseiden ensikäytön kieltävän päätöslauselman puolesta. Osmo Apunen on teoksessaan Linjamiehet (2015) esittänyt päätöksen yhtenä Koiviston ensimmäisen presidenttikauden merkittävimmistä ydinaseriisuntapoliittisista linjauksista.

Päätöksellään Suomi kyseenalaisti ajatuksen rajoitetun ydinsodan mahdollisuudesta. Tätä kautta Koiviston päätös oli tulkittavissa myös kriittiseksi huomioksi Naton joustavan vastaiskun oppia kohtaan. Vuonna 1988 Koivisto palasi kantansa perusteluihin:

”Me emme sekaannu suurvaltojen välisiin ristiriitoihin, kun lähdemme kannanotoissamme omista turvallisuuseduistamme ja omista periaatteistamme. Aina emme voi olla samaa mieltä kaikkien ulkovaltojen kanssa emmekä me aina erimielisyyden sattuessa voi vaietakaan […] Tällainen oli esimerkiksi kysymys ydinaseiden käytöstä. Kun olemme kaikkea käyttöä vastaan, me olemme myös ensikäyttöä vastaan.”

Koiviston päätös oli tulkittavissa myös kriittiseksi huomioksi Naton joustavan vastaiskun oppia kohtaan.

Suomen toiminnan tuli toisin sanoen olla yhdenmukaista sen esittämien moraalisesti velvoittavien kannanottojen kanssa. Koiviston suosiman suurvaltapoliittisen sillanrakennustyömaan taustalta avautuu näin myös ydinasevarustelun järjettömyyttä korostava moraalinen pohjavire.

Paluu 1980-luvulle?

Presidenttikaudellaan Koivisto pyrki edistämään tiloja ja käytäntöjä, joissa myös ”kovia” turvallisuuspoliittisia kysymyksiä saatettiin käsitellä rutiininomaisesti pohjoismaisen viiteryhmän sisällä. Tähän oli kasvavaa halua ja tarvetta myös muiden Pohjoismaiden taholta. Suhtautuminen ydinaseongelmaan paljastaa Koiviston ajan ulkopolitiikasta myös pohjoismaista viiteryhmän tärkeyttä korostavan otteen.

On mielenkiintoista huomata, että Suomen 2010-luvun ydinaseriisuntapoliittisissa painotuksissa on havaittavissa 1980-luvulta tuttuja vireitä. Suomi on esimerkiksi hiljattain perustellut päätöstään olla osallistumatta huhtikuussa 2017 New Yorkissa käynnistyneisiin ydinaseiden kieltosopimusta koskeviin neuvotteluihin, koska niiltä puuttuu vuonna 1968 allekirjoitetun ydinsulkusopimuksen tunnustamien ydinasevaltojen tuki.

Suomen kanta heijastelee jälleen suurvaltapoliittista realismia, jossa kansainvälisen järjestyksen perustavan muutoksen katsotaan viime kädessä olevan kiinni suurvaltojen tahdosta ja yhteistyön asteesta. Samalla tätä katsantoa sävyttää kuitenkin normatiivinen ja liberaali vire, joka muistuttaa suurvaltojen erityisestä vastuusta sääntöperustaisen kansainvälisen järjestelmän jatkuvuuden ja ennustettavuuden takaajina.

Presidentti Sauli Niinistö palasikin Koiviston poismenoa seuraavana päivänä Virossa pitämässään puheessa varsin koivistolaisiin teemoihin:

”[y]dinasevaltioiden, erityisesti Yhdysvaltojen ja Venäjän, on tärkeää jatkaa strategista vuoropuheluaan ja pyrkiä vähentämään kaikentyyppisiä ydinaseita. […] Tarvitaan lisää ennakoitavuutta ja läpinäkyvyyttä. Riskejä ja huolia aiheuttavaa sotilaallista toimintaa on vähennettävä. Mielestäni nyt on aika sitoutua aidosti asevalvontaan ja luottamuksen rakentamiseen.”

Euroopassa on palattu tilanteeseen, jossa myös ydinasevalvontapolitiikan tiloja ja käytäntöjä joudutaan arvioimaan uudestaan. Pienen valtion mahdollisuudet vaikuttaa kansainvälisen politiikan suuriin käänteisiin ovat tietysti varsin rajalliset. Reaktiivinenkin toimija voi kuitenkin olla ketterä.

Koiviston aikakauden perintö opettaa meille ainakin sen, että tärkeistä asioista kyllä kannattaa jauhaa, vaikka se vähän puuduttavalta tuntuisikin, kunhan vain keskusteluyhteydet toimivat.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

YTM Tapio Juntunen viimeistelee Suomen ydinaseriisuntapolitiikkaa kylmän sodan loppupuolella käsittelevää väitöskirjaansa Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa ja on Reimag-tutkimushankkeen jäsen.

Kirjoitus perustuu osittain Kosmopolis-lehdessä (46:1/2016) julkaistuun artikkeliin ”Kaavoihin kangistumista vai käytännöllistä viisautta? Suomen alueellinen ydinasevalvontapolitiikka kylmän sodan aikana”.

Kirjoituksessa viitatut arkistolähteet on kerätty ulkoasiainministeriön arkistosta sekä kansallisarkistossa sijaitsevasta tasavallan presidentin kanslian arkistosta.REIMAG-tutkimushankkeen muistitietoseminaarin aineistot ovat tutkimushankkeen hallussa. Kirjoituksessa viitatut Koiviston puheet löytyvät Keijo Immosen ja Jaakko Kalelan toimittamasta teoksesta Maantiede ja historiallinen kokemus. Ulkopoliittisia kannanottoja (Otava, 1992).

Julkaisu Koivisto, Pohjola ja ydinaseiden haaste ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentti Mauno Koiviston (1923–2017) poismeno toukokuun 12. päivänä liikutti suomalaisia. Hänen poliittista perintöänsä muisteltiin laajasti niin perinteisessä kuin sosiaalisessakin mediassa.

Koivistoa muisteltiin kansakuntaa yhdistäneenä presidenttinä, joka vahvisti parlamentaariselle demokratialle ominaista poliittista ilmastoa sekä ohjasti harkitsevan pragmaattisella otteella Suomen kohti läntistä integraatioita, kun siihen kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton romahtamisen yhteydessä avautui historialliselta vaikuttava mahdollisuus.

Koiviston pohdiskelevaa ja paikoin enigmaattistakin tyyliä on pidetty yhtenä hänen kansansuosionsa salaisuutena. Kansalaisten muistoissa hän oli noussut lyhyen tähtäimen itsekästä etua ajavan intressiryhmäpolitikoinnin yläpuolelle.

Juttusarja keskittyy erityisesti kylmän sodan päättymisen murrokseen sekä tähän liittyviin ulkopolitiikan erityiskysymyksiin.

Muistelu ulottaa katseensa luonnollisesti myös pidemmälle historiaan. Koiviston elämän ja poliittisen uran vaiheita on tulkittu eräänlaisena vertauskuvana suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen. Jatkosodan rintamalinjoilta ja sotien jälkeisestä satamatyöntekijästä iltalukion kautta tohtoriksi, Suomen pankin pääjohtajaksi, pääministeriksi ja lopulta tasavallan presidentiksi noussut Koivisto on esitetty malliesimerkkinä hyvinvoivan yhteiskunnan tarjoamista sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuksista.

Koiviston presidenttikausi näyttäytyy näitä muistoja vasten historialliselta prosessilta, joka ulkopuolelta tulevista yllätyksistä ja kansainvälisten suhteiden karikoista huolimatta vaikutti kulkevan kuin vääjäämättä kohti sille asetettua päämääräänsä. Tämän prosessin katsotaan varsin yleisesti lähteneen liikkeelle vuoden 1981 arvovaltakamppailusta presidentti Urho Kekkosen ja pääministeri Koiviston välillä, mistä se eteni politiikan asteittaisen parlamentarisoitumisen myötä kohti kylmän sodan loppua ja Neuvostoliiton hajaannusta.

Eteen avautuneesta mahdollisuuksien horisontista Suomi lopulta luovi varovaisen harkiten kohti läntisen integraation lämpimänä puhaltelevia myötäisiä tuulia. Tai näin tarina meille kertoo.

Politiikasta–juttusarja keskittyy erityisesti kylmän sodan päättymisen murrokseen sekä tähän liittyviin ulkopolitiikan erityiskysymyksiin, tapahtumiin ja päätöksiin, joita on tutkittu laajasti Suomen akatemian rahoittamassa ReImag-tutkimushankkeessa Helsingin, Tampereen ja Turun ylipistoissa. Mukana on niin poliittiseen historiaan kuin ulkopolitiikankin tutkimukseen painottuvia analyysejä, jotka antavat uutta perspektiiviä myös nykyhetkessä kokemiemme murroshetkien tarkasteluun.

Julkaisu Aluksi: Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Meidän tulee pyrkiä kohti ydinaseista vapaata maailmaa. […] Suomi kannattaa konkreettisiin tuloksiin johtavaa ydinaseriisuntaa. Ydinasevaltojen osallistuminen on […] keskeistä konkreettisen ja tehokkaan ydinaseriisunnan saavuttamiseksi. Vain siten on mahdollista vähentää kaiken tyyppisiä ydinaseita. Tämä päätöslauselma ei vie meitä sinne. ”

Näin kuului Suomen kanta YK:n yleiskokouksen lokakuussa 2016 hyväksymään päätöslauselmaan ydinaseiden kieltosopimukseen tähtäävien neuvottelujen käynnistämisestä.

Enemmistö maailman valtioista oli eri mieltä: historiallisten neuvottelujen ensimmäinen kierros käytiin maaliskuun lopulla New Yorkissa. Mukana oli 132 ydinaseetonta valtiota – Ruotsi, Itävalta, Irlanti ja Sveitsi mukaan lukien. Suomi loisti poissaolollaan.

Ydinaseriisunnan riittämätön lupaus

Ydinaseiden kieltosopimukseen tähtäävän prosessin taustalla vaikuttaa ydinaseettomien maiden pitkällinen turhautuminen ydinaseriisunnan etenemättömyyteen. Turhautuminen purkautui toimintana vuoden 2010 ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssin jälkeen, jolloin Norja, Meksiko ja Itävalta järjestivät sarjan ydinaseiden humanitaarisia vaikutuksia tarkastelevia konferensseja. Samalla kansalaisjärjestötoimijat tehostivat kampanjointiaan ydinaseriisunnan sekä ydinasekiellon puolesta.

Suomikin liittyi niin kutsutun ”humanitaarisen kannanoton” allekirjoittajien joukkoon syksyllä 2014.

Suomikin liittyi prosessista muotoutuneen niin kutsutun ”humanitaarisen kannanoton” (Humanitarian Statement) allekirjoittajien joukkoon syksyllä 2014. Kannanoton kiistanalaisimmassa kohdassa todettiin, että on ihmiskunnan selviytymisen kannalta oleellista, ettei ydinaseita käytetä enää koskaan missään tilanteessa.

Vuonna 1970 voimaan astuneen ydinsulkusopimuksen viisi ydinaseita omistavaa jäsentä eivät kieltosopimuksen kannattajien mielestä ole osoittaneet riittävää poliittista tahtoa sopimuksessa luvattuun ydinaseriisunnan edistämiseen.

Kaksi suurinta ydinasevaltaa – Yhdysvallat ja Venäjä – ovat ydinaseriisunnan edistämisen sijaan viime vuosina keskittyneet ydinasekapasiteettinsa modernisointiin ja asevarusteluun. Venäjän uskotaan rikkoneen keskipitkän matkan maasijoitteiset ohjukset kieltävää INF-sopimusta, kun taas Yhdysvaltain presidentti on kuvaillut viimeisintä strategisia ydinaseita rajoittavaa New START -sopimusta ”huonoksi diiliksi.”

Ydinasevallat ovat esittäneet kieltosopimuksen kansainvälistä järjestystä horjuttavana ja epärealistisena.

Samaan aikaan ydinasevallat ovat esittäneet kieltosopimuksen kansainvälistä järjestystä horjuttavana ja epärealistisena. Etenkin Yhdysvallat on kampanjoinut aktiivisesti kieltosopimusta vastaan painostamalla liittolaisiaan äänestämään sitä koskevia neuvotteluita vastaan ja boikotoimaan niitä.

Mutta mikä selittää sotilasliittoon kuulumattoman ja ydinaseriisuntaa perinteisesti kannattaneen Suomen päätöksen jättäytyä pois neuvotteluprosessista?

Tyhjä tuoli. Suomi ei osallistu neuvotteluihin #ydinaseet kieltävästä sopimuksesta. #nuclearbantreaty pic.twitter.com/954JpdiOIP

— Hanna Ojanen (@HannaOjanen) March 29, 2017

Ydinaseiden kieltosopimus ja ydinasetabu

Eläkkeellä oleva suurlähettiläs Pasi Patokallio arvioi kieltosopimuksen merkitystä juuri ennen varsinaisten neuvotteluiden käynnistymistä. Hän toisti ydinasevaltojen puheenvuoroista tutut argumentit, joiden mukaan neuvotteluprosessi voi heikentää ydinsulkusopimusta ja että ilman ydinsulkusopimuksen tunnustamien ydinasevaltojen osallistumista sen tavoitteet ovat epärealistisia.

Puheenvuorot New Yorkissa käydyissä neuvotteluissa olivat kuitenkin rakentavia. Niissä korostui vastakkainasettelun sijaan yksimielisyys siitä, että kieltosopimuksen tulee olla linjassa jo olemassa olevien sopimusten ja instrumenttien, erityisesti ydinsulkusopimuksen kanssa. Ainoa merkki polarisaatiosta oli Yhdysvaltain YK-suurlähettilään neuvottelujen ulkopuolella järjestämä farssinomainen mielenilmaus.

Puheenvuorot New Yorkissa käydyissä neuvotteluissa olivat kuitenkin rakentavia.

Patokallion mukaan ydinasekieltosopimus pyrkii uskottavan sopimusjärjestelmän luomisen sijaan lähinnä stigmatisoimaan ydinaseita. Hän vertaa ydinasekieltosopimusta maailmansotien välissä solmittuun Kellogg-Briandin sopimukseen, jonka tarkoitus oli kieltää sodankäynti politiikan välineenä.

Toisin kuin Kellogg-Briandin sopimuksessa, ydinaseiden kieltosopimuksessa pyritään kuitenkin vaikuttamaan sodankäynnin välineisiin voimassa olevan kansainvälisen humanitaarisen oikeuden hengessä. Lisäksi on huomattava, että idealistisenakin Kellogg-Briandin sopimus loi osaltaan pohjaa myöhemmin vahvistuneille hyökkäyssodan vastaisille normeille.

On totta, että ydinaseiden sotilaalliseen käyttöön liittyvä moraalinen tabu – vastaiskun tuottaman pelotearvon sekä hyvän tuurin ohella – selittänee osaltaan sitä, että ihmiskunta on säästynyt katastrofaaliselta ydinsodalta jo 70 vuoden ajan. Ydinaseita ei ole käytetty taistelutilanteissa Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten jälkeen. Ydinsulkusopimus ja erilaisten liittolaissuhteiden tuottamat turvatakuut ovat niin ikään rajoittaneet ydinaseiden leviämistä.

Olemassa oleva ydinasetabu ei kuitenkaan ulotu ydinaseiden omistamiseen ja niillä uhkaamiseen, kun on kyse ydinsulkusopimuksen tunnustamista viidestä ydinasevallasta. Näin ollen tabu ei auta estämään ydinaseiden modernisoinnista aiheutuvaa varustelukierrettä ydinasevaltojen välillä.

Ydinaseteknologian kehittäminen saattaa lisäksi alentaa ydinaseiden käyttökynnystä. Varsinkin Yhdysvallat tavoittelee yhä pienempiä ja tarkempia ydinpommeja, joita on esitetty keinona esimerkiksi Pohjois-Korean maanalaisten ydinlaitosten tuhoamiseksi.

Varsinkin Yhdysvallat tavoittelee yhä pienempiä ja tarkempia ydinpommeja.

Ydinsulkusopimuksen ulkopuolella olevien Israelin, Intian ja Pakistanin kohdalla ydinaseiden vastainen tabu on myöskin verraten heikko. Israelin ydinasestatus on 80-luvulta lähtien ollut hiljaisesti hyväksytty julkinen totuus, eikä Intian ja Pakistanin vuonna 1998 tekemistä ydinkokeista tehty suurta numeroa.

Lisäksi Intian ja Pakistanin tapaus osoittaa, ettei ydinasepelote automaattisesti hillitse tai rajoita konflikteja. MIT:n apulaisprofessori Vipin Narangin mukaan ydinaseiden hankkiminen on joissain tapauksissa ollut yhteydessä jopa konfliktien todennäköisyyden lisääntymiseen.

Pohjois-Korean voikin sanoa olevan ainoa ydinasevalta, johon ydinaseiden stigma nykyään korostetusti liitetään. Paradoksaalisesti maa äänesti kieltosopimusneuvotteluiden puolesta lokakuussa, vaikkei se osallistunut itse neuvotteluihin.

Se, että paarian leimaa kantava Pohjois-Korea on Patokallion edellä mainitussa kirjoituksessa ainoa nimeltä mainittu neuvotteluita kannattanut maa, ei tee oikeutta maailman valtioiden enemmistön kannattamalle prosessille.

Ydinaseiden käyttöön ja leviämiseen keskittyvä tabu ei myöskään auta ehkäisemään ydinaseiden varomattomasta käsittelystä tai teknisistä ongelmista johtuvia onnettomuuksia tai ydinaseiden päätymistä terroristien käsiin.

Ydinaseiden käyttöön ja leviämiseen keskittyvä tabu ei auta ehkäisemään ydinaseiden varomattomasta käsittelystä tai teknisistä ongelmista johtuvia onnettomuuksia

Väite, että ydinsulkusopimuksen hengen mukainen neuvotteluprosessi vaarantaa koko ydinaseriisunta-agendan, tuoksahtaakin savusilliltä, joka kiinnittää huomion todellisen ongelman sijaan epäolennaisuuksiin. Tosiasiassa ydinasevaltojenkin lausunnoista huokuva peloteoptimismi sekä piittaamattomuus ydinaseriisuntavelvoitteista on suurin ydinsulkusopimuksen uskottavuutta horjuttava tekijä.

Muutoksen tuulet saattavat puhaltaa myös ydinasevaltoihin ja niiden liittolaismaihin

Kuten Nina Tannenwald on osoittanut, ydinaseiden vastaisella kansainvälisellä liikkeellä sekä ydinaseiden laillisuutta kriittisesti tarkastelevilla aloitteilla on ollut merkittävä vaikutus sekä ydinasetabun vahvistumiseen että ydinaseriisuntanormiston kehitykseen.

Yhtenä esimerkkinä tästä on vuonna 1996 neuvoteltu ydinkoekieltosopimus – sitäkin vastustajat kritisoivat aikanaan kansainvälistä järjestystä uhkaavana, mutta nykyään sopimus nähdään laajalti pragmaattisena askeleena kohti ydinaseriisuntaa.

Tarve ydinaseiden vastaisen tabun vahvistamiselle on korostunut nykytilanteessa, jossa on hälyttäviä merkkejä paluusta ydinasevarustelun aikaan. Ydinaseiden sekä kansainvälisen humanitaarisen lain yhteensopimattomuutta korostava kieltosopimus palvelisi tätä tarkoitusta.

Ydinaseiden vastainen liike onkin jälleen voimissaan.

Samalla prosessi on aktivoinut kansalaisyhteiskuntaa, jonka edustajat osallistuivat aktiivisesti keskusteluun valtioiden edustajien kanssa maaliskuun neuvotteluissa. Ydinaseiden vastainen liike onkin jälleen voimissaan, ja toteutuessaan ydinkieltosopimuksen voi olettaa voimaannuttavan sitä entisestään.

Tästä näkökulmasta ydinasetabun yksiselitteisellä kodifioinnilla kansainväliseen lakiin saattaa olla hyvinkin konkreettisia seurauksia. Varsinkin Alankomaiden ja Belgian kaltaisissa demokratioissa parlamentit ja kansan enemmistö ovat jo pitkään vastustaneet maiden maaperälle sijoiteltuja Yhdysvaltain taktisia ydinaseita, jotka ovat seurausta Naton ydinaseiden jakamista koskevasta ohjelmasta.

Alankomaat osallistui ainoana Nato-maana ydinkieltosopimusneuvotteluihin – vaikkakin sen pelotepolitiikan tarpeellisuutta korostava lausunto oli jokseenkin paradoksaalinen. Alankomaiden esimerkki kuitenkin osoittaa, että on parempi olla mukana maan tulevaisuuteen mahdollisesti vaikuttavissa neuvottelupöydissä kuin niiden ulkopuolella.

Muita Naton rintamasta potentiaalisesti lipeämässä olevia heikkoja lenkkejä ovat niin ikään taktisia ydinaseita isännöivä Saksa sekä ydinaseiden humanitaarisia seurauksia tarkastelevaan prosessiin aktiivisesti osallistunut Norja.

Kansalaiset ovat kritisoineet voimakkaasti myös Japanin hallitusta, joka on viime aikoina profiloitunut ydinasevaltojen näkökulman ja pelotepolitiikan puolustajana. Ydinaseiden kauhut toisen maailmansodan aikana kokeneiden ja ydinkieltosopimuksen puolesta kampanjoineiden hibakushojen sivuuttamisella on Japanissa erityisen kova sisäpoliittinen hinta.

Ydinaseiden kauhut toisen maailmansodan aikana kokeneiden hibakushojen sivuuttamisella on Japanissa erityisen kova sisäpoliittinen hinta.

EU-eron liikkeelle sysäämät sisäpoliittiset voimat saattavat vaikuttaa vielä myös Britannian ydinasekapasiteetin tulevaisuuteen: Trident-ydinsukellusveneiden tukikohta sijaitsee ydinaseidenvastaisessa Skotlannissa, jonka mahdollinen itsenäistyminen voi pakottaa Britannian luopumaan ydinaseistaan.

Suomen ydinaseriisuntapolitiikan historialliset ristipaineet

Suomen ulkopoliittinen johto, kuten kotimainen mediakin, on ollut varsin vaitonainen ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin liittyen. Yleisen keskustelun viritteleminen ydinaseriisuntapolitiikan suunnasta onkin jäänyt paljolti kansalaisjärjestötoimijoiden ja rauhanliikkeen vastuulle.

Joulukuussa ulkoministeri Timo Soini kuitenkin avasi Suomen ydinaseriisuntapolitiikan perusteita eduskunnassa. Lausunto oli vastaus vasemmistoliiton Li Anderssonin esittämään kirjalliseen kysymykseen, jossa penättiin perusteita Suomen päätökselle olla tukematta ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluita.

Suomen ulkopoliittinen johto kuten mediakin on ollut varsin vaitonainen ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin liittyen.

Soinin vastauksesta nousee esiin viiteryhmäpolitiikka – tarve pyrkiä hahmottamaan Suomen asemoitumista suhteessa muihin EU-maihin – vaikka viime kädessä äänestyspäätöksen katsotaankin perustuneen kansallisiin lähtökohtiin. Lisäksi Soini sitoi Suomen äänestyskäyttäytymisen kesäkuussa 2016 julkaistuun valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon.

Avoin viiteryhmäpolitiikan merkityksen huomioiminen on mielenkiintoista ulkopolitiikan tutkimuksen näkökulmasta. Soinin mainitsemassa Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa Suomen ja Ruotsin kahdenvälinen yhteistyö nostettiin ”erityisasemaan”. Natoon kuuluvasta EU-maiden enemmistöstä poiketen Ruotsin kanta ydinaseriisuntaan eroaa kuitenkin selvästi Suomesta. Neuvotteluihin osallistunut Ruotsi puolsi ydinkieltosopimusneuvotteluiden aloittamista voimakkaan moraalisin sanankääntein.

Erot Suomen käytännöllisyyttä ja jatkuvuutta korostavaan ulkopoliittisen toimintakulttuurin perinteeseen ovat selviä. Puhtaasti äänestyspäätöksen perusteella arvioituna Suomen ydinaseriisuntapoliittisessa linjassa on nähtävissä enemmän yhtäläisyyksiä niin ikään lokakuussa tyhjää äänestäneiden ja neuvotteluita boikotoineiden Armenian ja Valko-Venäjän, sekä ydinaseita omistavien Kiinan, Intian ja Pakistanin kanssa.

Puhtaasti äänestyspäätöksen perusteella Suomen ydinaseriisuntapoliittisessa linjassa on nähtävissä yhtäläisyyksiä Armenian, Valko-Venäjän, Kiinan, Intian ja Pakistanin kanssa.

Suomen ulkopolitiikan toimintamallia on kuvailtu viimeisten vuosien aikana ”aktiiviseksi vakauspolitiikaksi”. Ydinaseriisuntapolitiikassa olemassa olevien sopimusjärjestelmien vakauden takaaminen vaikuttaa kuitenkin nousseen tavoitteena uusia aloitteita tukevan ulkopoliittisen aktiivisuuden edelle.

Suomen suhtautumista voi pyrkiä ymmärtämään ulkopoliittista toimintakulttuuriamme leimaavan historiallisen ristivedon kautta: siihen vaikuttaa samanaikaisesti varovaisuusharkintaan kallistuva pienvaltiorealismin perinne sekä toisaalta kansainvälisen järjestelmän sääntöperustaisuuden jatkuvuutta korostava liberaali pohjavire.

Maamme ydinaseriisuntapolitiikan ohjenuorana näyttää olevan, että suurvaltojen hallitsemassa maailmassa Suomen tulee ajaa kansainvälisiä normeja pragmaattisesti ja olosuhteisiin sopeutuen, astumatta suurempien valtioiden varpaille. Tätä voisi kutsua vaikkapa pienvaltioliberalismin perinteeksi.

Pienvaltioliberalismi näkyy tukena erityisesti sellaisille sopimusjärjestelyille ja instituutioille, joissa suurvaltojen intressit yhdistyvät. Siihen kuuluu myös ydinasevaltojen ratkaisevan roolin sekä näiden vastuun korostaminen matkalla kohti tärkeäksi tunnustettua ydinaseettoman maailman tavoitetta. Samalla vältetään esittämästä kärjekästä kritiikkiä suurvaltojen saamattomuudelle tavoitteen edistämisen suhteen. 

Suomi hankalassa paikassa

Ydinaseriisuntaan liittyvän monenkeskisyyden ja normien kehittämisen on aiemmin nähty olevan linjassa suurvaltapolitiikan kanssa. Ydinaseiden kieltosopimusprosessi on kuitenkin asettanut Suomen kiusalliseen tilanteeseen ydinaseriisuntadiplomatian ”harmaalle vyöhykkeelle”.

Pienvaltioliberalismi ei vaikuta tarjoavan tilanteeseen vastauksia. Suomi on pakotettu tekemään valinta suurvaltavetoisen kansainvälisen järjestelmän pysyvyyttä vaalivan perinteisemmän multilateralismin sekä toisaalta uudenlaisen, progressiivisemman polylateralismin välillä.

Tai kuten professori Hanna Ojanen on kuvaillut, valinta tapahtuu ”tässä-ja-nyt” ja ”tulevaisuudessa” -maaryhmien välillä.

Suomen vakauspolitiikka vaikuttaa tällä hetkellä varsin passiiviselta, kun ydinaseettomien maiden enemmistö ryhtyy yhdessä kansalaisjärjestötoimijoiden kanssa muokkaamaan kansainvälisen järjestyksen normeja suurvaltojen sijasta.

Ydinaseettomien maiden enemmistö ryhtyy yhdessä kansalaisjärjestötoimijoiden kanssa muokkaamaan kansainvälisen järjestyksen normeja suurvaltojen sijasta.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on hahmottanut Suomen turvallisuusasemaa neljän toisiinsa kytkeytyvän pilarin kokonaisuutena. Yksi pilareista rakentuu kansainvälisen järjestelmän toimivuuden ja laajan turvallisuuden kysymyksien varaan.

Ydinaseiden kieltosopimusta koskevissa neuvotteluissa Suomen olisi mahdollista tuoda esiin olemassa olevien sopimusjärjestelmien ensisijaisuutta korostavia näkemyksiään ja tätä kautta vahvistaa sille suotuisia kansainvälisen järjestyksen periaatteita.

On mahdollista, että ydinasekieltosopimus saadaan neuvoteltua jo tänä vuonna. Sillä, onko Suomi neuvotteluissa tai niiden ulkopuolella, ei ole juurikaan merkitystä enemmistön päätökseen perustuvan lopputuloksen kannalta. Suomi näyttää jo päättäneen, ettei se osallistu myöskään kesäkuussa neuvottelujen toiselle kierrokselle. Tästä huolimatta olisi syytä käydä laajempaa julkista keskustelua siitä, jättäytyisikö Suomi myös mahdollisesti itse kieltosopimuksen ulkopuolelle ja millä perustein.

Tytti Erästö on yhteiskuntatieteiden tohtori kansainvälisen politiikan alalta. Hän työskentelee tutkijana Ploughshares Fund -säätiössä Washington D.C.:ssa. Tapio Juntunen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Hänen väitöskirjatyönsä käsittelee Suomen ydinaseriisuntapolitiikan ja ulkopolitiikan muutosta kylmän sodan loppupuolella.

Julkaisu Millaisesta ulkopoliittisesta suunnasta Suomen ydinasekieltosopimus-boikotti kertoo? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ydinaseiden käytön mahdollisuutta korostava retoriikka on noussut jälleen esiin Ukrainan kriisin lomassa. Se on tarjonnut vahvan muistutuksen osittain unholaan jääneestä ongelmasta, jota kylmän sodan päättyminen ei ratkaissut. Maailmassa on edelleen tuhansia ydinaseita, jotka antavat ihmiskunnalle kyvyn tuhota itsensä hetkessä.

Lisäksi mediaa on viime aikoina puhututtanut ydinturvaan liittyvät kysymykset. Nämä nousivat kansainvälisen huomion kohteeksi, kun Brysselin iskujen tutkinnan yhteydessä raportoitiin terroristien mahdollisista suunnitelmista radioaktiivisen aineen hankkimiseksi. Huhtikuun lopulla Washingtonissa järjestetty, Barack Obaman koolle kutsuma neljäs ja viimeinen ydinturvakokous päätyi Brysselin tapahtumiin liittyvien spekulaatioiden imussa kansainvälisen politiikan parrasvaloihin.

Kuten Kari Huhta toteaa Washingtonin kokousta käsittelevässä kirjoituksessaan, Obaman Prahassa vuonna 2009 visioima tavoite ydinaseettomasta maailmasta vaikuttaa jääneen ydinaseisiin soveltumattoman radioaktiivisen aineen hallintaa koskevien turvallisuuskysymysten varjoon.

Ydinteknologian hallintaan liittyvien erilaisten turvallisuusriskien ei luonnollisesti tulisi kilpailla keskenään kansainvälisestä huomiosta – kyse on pikemminkin näkökulmien välisen tasapainon löytämisestä sekä niiden välisten riippuvuussuhteiden ymmärtämisestä.

Suurvaltalähtöisessä kansainvälisessä järjestelmässä ongelmia on tapana hahmottaa suhteessa maailmanpolitiikan yleiseen hallitsemattomuuteen, mikä on korostanut ydinaseiden leviämiseen sekä ydinterrorismiin liittyviä haasteita.

Kysymykset jo olemassa olevien ydinaseiden vaaroista ovat kuitenkin yhtä lailla merkittäviä: vaikka ydinaseiden tarkoituksellista käyttöä on tähän mennessä rajoittanut valtiojohtajien pidättyväisyys, tämä ei estä vahinkoja, virhearvioita tai ohjaus- ja valvontajärjestelmiä mahdollisesti läpäiseviä kyberhyökkäyksiä.

Kysymykset jo olemassa olevien ydinaseiden vaaroista ovat kuitenkin yhtä lailla merkittäviä.

Miten sitten ydinaseiden hallintaan, käyttöön ja leviämiseen liittyviä riskejä on pyritty ehkäisemään, ja miten aiemmat yritykset poikkeavat nykyisistä? Entä mitä keinoja kansainvälisellä yhteisöllä ja kansalaisliikkeillä on jo olemassa oleviin ydinasejärjestelmiin liittyvien uhkien esille tuomisessa ja niiden torjumisessa?

Toimittamamme Kosmopoliksen ydinaseriisuntaa käsittelevän erikoisnumeron (1/2016) artikkeleissa pohditaan edellisiä kysymyksiä sekä historian että nykytilanteen valossa. Nostamme seuraavassa esiin kaksi erikoisnumeron artikkeleista noussutta teemaa, johon pureudumme tarkemmin: ydinaseiden uhkan näkyväksi tekemisen haasteen sekä ydinasepolitiikan alueellistumisen ja ydinaseriisunnan välisen suhteen.

Ydinaseiden näkyväksi tekeminen vaatii herättelyä

Viime vuosikymmeninä yleinen kiinnostus ydinaseriisuntaa kohtaan on laantunut. Se selittyy osittain sillä, että vanhanaikaiselta kalskahtava ydinsodan uhka ei kaikessa absurdiudessaan tunnu sopivan 2010-luvun ajatusmaailmaamme.

Ydinaseiden ongelmallisuuden nostaminen poliittiseen keskusteluun on ollut aina siinä mielessä haasteellista, että ydinaseita koskevat varustelupäätökset kiertävät normaaliin poliittiseen päiväjärjestykseen kuuluvan kansalaiskeskustelun demokraattisissakin yhteiskunnissa.

Ydinaseriisunnan edistämisen taustalla väijyykin paradoksi: ydinaseet pysyvät suurelle yleisölle näkymättömänä niin kauan, kun niitä ei käytetä. Ihmiskunnalle on siis varsin luonnollista jatkaa ”unissakävelyään” kohti katastrofia.

Ydinaseet pysyvät suurelle yleisölle näkymättömänä niin kauan, kun niitä ei käytetä.

Ydinaseiden vastainen liike on alusta saakka ymmärtänyt, että sen työ vaatii yleisön ja päätöksentekijöiden jatkuvaa herättelyä uhkan olemassaolosta ja laajuudesta. Ydinaseiden vastainen uhkakuvapuhe sekä ydinaseiden omistamisen jatkuva politisointi ei kuitenkaan voi operoida täysin perinteisen valtiolähtöisen turvallisuuden kielen keinoin.

Kuten Juha Vuoren ydinaseiden vastaista turvallisuuspuhetta turvallistamisteorian näkökulmasta käsittelevästä uuden Kosmopoliksen artikkelista käy ilmi, ydinaseiden vastainen liike on haastavan tehtävän edessä: sen tulee vakuuttaa hyvin heterogeenisiä yleisöjä sellaisesta inhimillisen käsityskyvyn rajoilla liikkuvasta uhkasta, jonka ymmärtäminen vaatii taustalleen kokemuksen jaetusta ihmisyydestä ja ihmiskunnan tulevaisuudesta turvallisuuden ensisijaisena viitekohteena.

Ydinaseriisunnan hidastuminen kylmän sodan jälkeisen optimismin kauden laannuttua on pakottanut myös ydinaseiden vastaisen liikkeen ketteröittämään ja uudistamaan toimintaansa. Viimeisten vuosien kuluessa ydinaseriisunnan merkitystä painottavat puheenvuorot ovat liittyneet entistä selvemmin laajempien aseriisuntapoliittisten trendien virtaan.

Tästä hyvän esimerkin tarjoaa ydinaseiden humanitaarisia vaikutuksia kansainvälisen lain näkökulmasta tarkasteleva aloite, jonka perusteet ja toimintamallit nojautuvat vahvasti aikaisempiin rypäleaseet ja henkilömiinat onnistuneesti kieltäneisiin asevalvontaprosesseihin.

Humanitaarinen aloite on onnistunut mobilisoimaan kansalaisyhteiskunnan lisäksi laajan joukon ydinaseriisuntaan sitoutuneita valtioita. Tämä on tapahtunut yhdistämällä inhimillisestä turvallisuudesta tuttu humanitaarinen näkökulma perinteisesti ihmiskunnan jaettuun kohtaloon vetoavaan ydinaseiden vastaiseen ”klassiseen” diskurssiin.

Honna Marttila ja Nora Westerlund esittävät näkökulma-artikkelissaan, että humanitaarisella aloitteella on mahdollista muuttaa ydinaseiden kansainvälisoikeudellista statusta merkittävällä tavalla. Myös Elli Kytömäen katsaus ydinsulkusopimuksen nykytilaan tuo esiin sen, että kansalaisyhteiskunnan kirittämän ydinaseiden vastaisen liikkeen merkitys on korostunut ydinsulkusopimuksen ympärille rakennetun valtiolähtöisen sopimusjärjestelmän yskähdellessä.

Alueellisen ydinasepolitiikan merkitys

Myös ydinasepolitiikka elää omaa muutostaan, josta merkittävimpiä lienee kylmän sodan jälkeisen ydinaseaikakauden alueellistumista koskevat trendit sekä olemassa olevien ydinasejärjestelmien modernisointiohjelmat.

Kenties arvaamattomin ydinaseiden leviämisen riskeihin vaikuttava alueellinen dynamiikka muhii Lähi-idässä.

Ydinasevarustelupaineet piinaavat niin Itä-Aasiaa, Etelä-Aasiaa kuin Lähi-itääkin. Yhdysvalloissa republikaanien presidentinvaalien esivaaliehdokas Donald Trump on antanut Itä-Aasian ydinasevarustelukierrettä koskeville spekulaatioille nostetta vihjailemalla muun muassa Japanin ja Etelä-Korean mahdollisuuksista hankkia omat ydinaseensa Pohjois-Koreaa vastaan.

Trumpin eristäytymispolitiikalla flirttailevat ulkopoliittiset ulostulot ovat varsin sekavia ja vastuuttomia. Alueen jännitteitä tulisi kuitenkin pyrkiä tarkastelemaan myös ydinaseiden leviämisen näkökulmasta. Niin kauan kuin arvuuttelu Pohjois-Korean ydinaseohjelman ja ydinasestrategian todellisesta luonteesta jatkuu, ydinaseiden leviämisen mahdollisuus on olemassa.

Etelä-Aasiassa Intian ja Pakistanin välillä on pitkään kytenyt vaarallinen ydinasevarustelukierre. Pakistan vaikuttaa edelleen pitävän tiukasti kiinni sen ydinaseiden ensikäyttöä korostavasta asymmetrisen vastaiskun opista, joka on suunnattu Intiaa vastaan. Intia on puolestaan jatkanut omien ballististen ohjusten ja ydinsukellusveneiden varusteluohjelmiaan, minkä asiantuntijat ovat tulkinneet pyrkimyksenä saavuttaa aikaisempaa uskottavampi pelote myös Kiinaa vastaan.

Kenties arvaamattomin ydinaseiden leviämisen riskeihin vaikuttava alueellinen dynamiikka muhii Lähi-idässä. Viime vuonna saavutetusta ydinsovusta huolimatta epäluulot Iranin pitkän tähtäimen aikomuksia kohtaan alueella ovat saaneet muun muassa Saudi-Arabian vihjailemaan, että se saattaa tarvittaessa hankkia omia ydinaseita.

Muuten niin eripuraisia Irania ja arabimaita yhdistää kuitenkin pitkäaikainen tyytymättömyys Israelin alueelliseen ydinasemonopoliin. Epäsymmetrisen tilanteen purkamiseksi Lähi-itään on 1970-luvulta lähtien hahmoteltu ydinaseetonta vyöhykettä.

Vyöhykkeen perustamiseen tähtäävä hanke ei ole edennyt. Tytti Erästön Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykkeen merkitystä kansainväliselle ydinaseregiimille arvioiva artikkeli pyrkii selittämään, miten Lähi-idän vyöhykehankkeen etenemättömyys vaikutti ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssin epäonnistumiseen keväällä 2015.

Elli Kytömäen ydinsulkusopimuksen nykytilaa käsittelevä katsaus täydentää Erästön analyysia tuomalla esiin sen, että tarkastelukonferenssin epäonnistuminen olisi kenties ollut väistämätöntä ilman Lähi-itää koskevia erimielisyyksiäkin. Ne nimittäin peittivät alleen ydinaseriisunnan etenemättömyydestä juontuvan, ydinasevaltojen ja ydinaseettomien valtioiden välisen jyrkentyneen vastakkainasettelun, mihin puolestaan myötävaikuttivat Venäjän ja Yhdysvaltain viilentyneet suhteet.

Vallitseva tilanne on vahvistanut asevarustelun logiikkaa tavalla, jolla saattaa olla paljon nykyisiä jännitteitä pidemmälle meneviä kielteisiä seurauksia ydinaseriisunnan tulevaisuudelle.

Suomen aloite Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä oli yksi maamme ulkopolitiikan pitkäikäisimpiä hankkeita.

Alueelliset ydinasevalvonta-aloitteet ovat näytelleet keskeistä roolia myös Suomen ulkopolitiikan historiassa. Olihan Suomen vuonna 1963 ensimmäistä kertaa esittämä aloite Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä yksi maamme ulkopolitiikan pitkäikäisimpiä hankkeita – se haudattiin vähin äänin vasta kylmän sodan kaksinapaisen järjestelmän luhistuttua 1990-luvun taitteessa.

Tapio Juntunen pureutuu artikkelissaan Suomen vyöhykealoitteeseen käytännön ulkopoliittisen päättelyn näkökulmasta. Vakavana ulkopoliittisena hankkeena aloite vaati taustalleen määrätietoisesti rakennettua asiantuntemusta ja resursseja.

Ydinaseriisunnan edistämisen ohella se toimi myös välineenä välittömämpien ulkopoliittisten tavoitteiden ajamiseen. Aloitteen toteutumisen epärealistisuuden ei annettu häiritä, kun ydinaseettomien vyöhykkeiden kysymystä muovattiin Suomen ulkopolitiikan työkalupakkiin sopivaksi lähes 30 vuoden ajan.

Suomen vyöhykealoitteellaan pelaama peli ja sen välineellinen arvo oli kansainvälisesti tarkastellen varsin läpinäkyvää. Tämä tiedostettiin myös Suomessa. Itseään toistavasta luonteesta huolimatta hanke kehittyi 1980-luvun taitteesta eteenpäin puitteeksi, jonka katveissa pohjoismainen turvallisuuspoliittinen vuoropuhelu saattoi versoa.

Aihetta käsittelevät aloitteet voivat toteutumattaankin olla ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittäviä.

Lähi-idän maailmanpoliittisten syheröiden sekä aluetta piinaavien kriisien keskellä joukkotuhoaseiden riisumiseen liittyviä panoksia on vaikea verrata kylmän sodan Pohjolaan. Kummatkin esimerkit kuitenkin osoittavat, että aihetta käsittelevät aloitteet voivat toteutumattaankin olla ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittäviä.

Ydinaseiden vaikutukset Euroopassa 

Ukrainan kriisin lomassa ydinaseiden alueelliset vaikutukset ovat alkaneet näkyä selvästi myös Eurooppaa koskevassa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Samalla kahdenvälinen ydinaseriisunta Venäjän ja Yhdysvaltain välillä on käytännössä pysähtynyt.

Joidenkin arvioiden mukaan Venäjän toimintavalmiuteen sijoittamien ydinkärkien määrä olisi vuosien 2014 ja 2015 välillä kääntynyt nousuun ja päättänyt näin jo lähes 20 vuotta jatkuneen trendin, jonka aikana käyttöön valjastetut ydinkärjet ovat tasaisesti vähentyneet.

Ydinaseoppien osalta lännessä on oltu erityisen huolissaan Venäjän mahdollisesti alentamasta ydinaseiden käyttökynnyksestä ja tähän liittyvistä uhkailuista, vaikka maan julkisessa sotilasdoktriinissa ydinaseita koskevat painotukset ovatkin pysyneet pitkään varsin samansuuntaisina.

Ydinaseilla on rajoitettu käyttöikä, minkä jälkeen ne on joko poistettava käytöstä tai modernisoitava.

Samalla sekä Venäjä että Yhdysvallat suunnittelevat – ja osin jo toteuttavatkin – mittavaa, koko ydinasetriadin kattavaa modernisointiohjelmaa. Vaikka modernisointia tulkitaan helposti suhteessa vallitseviin poliittisiin olosuhteisiin, tosiasiassa se on pitkälti rutiinitoimenpide: ydinaseilla on rajoitettu käyttöikä, minkä jälkeen ne on joko poistettava käytöstä tai modernisoitava. Modernisointipäätösten aikana vallitsevaa poliittista tilannetta kuitenkin hyödynnetään sisäpolitiikassa niin ydinasevarustelua kuin ydinaseriisuntaa edistävien argumenttien puolustamiseksi.

Sillä, että modernisointipäätökset ovat ajoittuneet yhteen Ukrainan kriisin kanssa, saattaa siis olla kohtalokkaita seurauksia ydinaseriisunnan tulevaisuudelle. Tämä on jo nähtävissä omalla mantereellamme, sillä kriisi on hiljentänyt täysin Nato-maiden maaperälle sijoiteltujen amerikkalaisten ydinaseiden poistamista aiemmin vaatineet eurooppalaiset äänet.

Poisvetämisen sijaan käyttöikänsä loppua läheneviä B61-pommeja uudistetaan parhaillaan niin, että lopputuloksena on laadultaan uudenlainen, täsmäaseteknologialla varustettu ja käyttökynnykseltään matalampi ydinasetyyppi.

Suunnitelmat eivät arvatenkaan ole linjassa julkilausuttujen ydinaseriisuntatavoitteiden kanssa. Ovathan useat Euroopan maat (joihin kuuluvat myös Nato-jäsenet Norja ja Tanska) osana yhteensä 159 maan rintamaa hiljattain todenneet olevan koko ihmiskunnan etu, ettei ydinaseita koskaan käytetä missään olosuhteissa.

Kirjoitus perustuu lähiaikoina ilmestyvän Kosmopolis-lehden ydinaseriisuntapolitiikkaa käsittelevän erikoisnumeron (1/2016) pääkirjoitukseen sekä seuraaviin siinä julkaistaviin artikkeleihin ja katsauksiin:

Erästö, Tytti: ”Alueellisen ydinaseriisunnan merkitys kansainväliselle ydinaseregiimille: analyysi Lähi-idän joukkotuhoaseetonta vyöhykettä koskevasta diskurssista”. Kosmopolis, 46(1), 8–26.

Juntunen, Tapio: ”Kaavoihin kangistumista vai käytännöllistä viisautta? Suomen alueellinen ydinasevalvontapolitiikka kylmän sodan aikana”. Kosmopolis, 46(1), 27–44.

Kytömäki, Elli: ”Ydinsulkusopimuksen ongelmat antavat pontta ydinaseiden totaalikieltoon”. Kosmopolis, 46(1), 76–82.

Vuori, Juha A.: ”Tuomiopäivästä humanitaarisiin vaikutuksiin: ydinaseiden vastainen turvallisuuspuhe turvallistamisteorian näkökulmasta”. Kosmopolis, 46(1), 45–65.

Marttila, Honna & Nora Westerlund: ”Ydinaseiden humanitaarisiin vaikutuksiin keskittyvän aloitteen merkitys – voiko diskurssi muuttaa maailmaa?”. Kosmopolis, 46(1), 66–75.

Julkaisu Ydinaseriisunnan kompastuskivet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallituksen tiistaina 8.12.2015 julkaisema turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma antaa viitteitä, että eristäminen toteutuu kolmella tasolla: juridisesti, Suomen ja EU:n rajoilla sekä Suomen sisällä.

Eristämisen tasot

Juridisesti eristämisstrategiaa ilmentää esimerkiksi suunnitelma tarkistaa ”kansainvälisen suojelun perusteella myönnettävien oleskelulupien edellytyksiä”. Hallitus pyrkii toisin sanoen vahvistamaan kansallisen turvallisuuden näkökulmaa suhteessa oleskelulupien humanitaarisiin perusteisiin.

Samalla Suomen ja EU:n rajoilla tapahtuu. Suomi lisää ihmisvirtojen kontrollia tiukentamalla rajavalvontaa, panostamalla yhteistyöhön Frontexin kanssa sekä tehostamalla osallistumistaan Kreikkaan ja Italiaan perustettavien hotspot-käsittelykeskusten toimintaan. Samalla Suomi vaikuttaa suuntaavan varautuvan katseensa mahdolliseen Schengenin sopimuksen jälkeiseen aikaan.

Suomen sisällä eristämisstrategian piirteet ovat hätkähdyttäviä. Palautettavat tai vapaaehtoisesti palaavat turvapaikanhakijat aiotaan eristää liikkumisvapautta rajoittaviin palautuskeskuksiin.

Ratkaisun tarkkaa sisältöä, joka lienee vielä suunnitteluasteella, on vielä vaikea hahmottaa. Sisäministeri Petteri Orvon (kok.) mukaan palautuskeskukset kuitenkin perustuisivat ”tiukalle kontrollille” sekä ”erilaisille turvaamistoimille”. Keskustelusta ja suunnitelmista saa kuvan, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille tarjotaan avovankilaan rinnastettavia olosuhteita.

Eristämisstrategia on vaarassa luoda historiallisesti pahaenteiseltä kuulostavan, eriarvoisen oikeuksien ja velvoitteiden kokonaisuuden.

Myös juridinen ulottuvuus yltää Suomen sisälle. Hallitus kaavailee perusoikeuksien kannalta ongelmalliselta vaikuttavia käytäntöjä, kuten turvapaikanhakijoiden toimeentulo- ja sosiaalituen rajoittamista.

Perustuslakiin on kirjattu vaatimus ihmisten yhdenvertaisesta kohtelusta lain edessä. Laissa mainittu ”hyväksyttävä peruste” yhdenvertaisuuden rajoituksille sekä oikeuksien eristämiselle palautuu ilmeisesti sisäisen turvallisuuden poikkeuksellisina pidettäviin tarpeisiin.

On tärkeä pohtia, kuinka ja millä perustein sosiaalietuuksien vastikkeellisuuden kriteerit on mahdollista määritellä eri ihmisryhmien kohdalla. Keskustelussa on ollut esillä muun muassa ajatuksia ”työvelvoitteista”. Ne on hyvä erottaa halusta ja mahdollisuudesta tehdä töitä. Eristämisstrategia on vaarassa luoda historiallisesti pahaenteiseltä kuulostavan, eriarvoisen oikeuksien ja velvoitteiden kokonaisuuden.

Eristämisen kansainväliset pullonkaulat

Eristämisen käytännöt eivät väistämättä johda kansalliseen eristäytymiseen. Päinvastoin. Avoimen yhteiskunnan kiinnittyminen sitä ympäröivään ja läpäisevään maailmaan ymmärretään entistä selvemmin kansantaloudelle tärkeiden kauppa- ja energiavirtojen vapautena ja esteettömyytenä. Ei lienekään yllätys, että myös hallituksen turvapaikkapoliittisessa toimenpideohjelmassa korostuvat hallittavuuden, järjestyksen ja kustannustehokkuuden kaltaiset tavoitteet.

Suomen ja ylikansallisten virtojen kohtaamispaikat ovat kuin asuinrakennuksen lvi-järjestelmille varattuja läpivientejä. Ne pyritään eristämään ei-toivotuilta vaikutuksilta niin Suomen ulkopuolella, sen rajoilla kuin sisälläkin.

Kansantalouden koneistoa ylläpitäviä läpivientejä ja niissä kulkevien virtojen esteettömyyttä sen sijaan huolletaan tarvittaessa kaukanakin talon rakenteista. Järjestelmää epävakauttavat virtaukset muurataan umpeen, mahdollisesti kitketään lisäämällä kaukovaikuttamista häiritsevien virtojen ja prosessien alkulähteille. Kaukovaikuttamisen tehokkuuden näkökulmasta naapuruston yhteistoiminta esitetään lähes välttämättömyytenä, ei niinkään mahdollisuutena.

Geoekonomia ja sen pienelle valtiolle tuottamat epäsymmetriset riippuvuussuhteet nousevat turvallisuuspolitiikan kansainvälisen ulottuvuuden keskiöön. Suomi haluaa olla sisältä henkisesti kovatekoinen, mutta samalla sen yhteiskunnan toimintakyvylle tärkeän joustavuuden ja jatkuvuuden materialistinen perusta sijaitsee Suomen rajojen ulkopuolella.

Näin myös käsitys yhteiskunnallisen resilienssin – kriisiaikaisen sieto- ja palautumiskyvyn takaavista valmiuksista – sijainnista etääntyy Suomen maantieteellisistä rajoista.

Avoimuuden suhteellisuus

Suomen viimeaikaista turvallisuuspoliittista keskustelua on leimannut ajatus eristämällä ohjatusta, suhteellisesta avoimuudesta. Yhteiskunnallinen keskustelu aiheen ympärillä säilynee aktiivisena, jopa kiivaana. Keskustelun painotukset antanevat suuntaa, minkälaisia käytäntöjä eristämisen politiikasta aikanaan kanavoituu niin Suomen sisälle kuin sen ulkopuolellekin.

Hädän määritelmä on samalla asetettu poliittisesti kellumaan; analyysit turvapaikanhakijoiden lähtömaiden turvallisuustilanteista elävät jatkuvasti.

Hallittavuuden, eristämisen ja kustannustehokkuuden tavoitteet voivat edistää viranomaisten toimintakykyä. Näin myös mahdollisuus erotella hätää kokevat ihmiset laajemmista massoista voi tehostua. Hädän määritelmä on tosin samalla asetettu poliittisesti kellumaan; analyysit turvapaikanhakijoiden lähtömaiden turvallisuustilanteista elävät jatkuvasti.

On huomattava, että myös ennaltaehkäisy ja inhimillisen turvattomuuden juurisyihin vaikuttaminen nousevat hallituksen toimenpideohjelmassa esiin – aina ilmastonmuutoksen hillitsemiseen asti. Näitä sinänsä arvokkaita tavoitteita on kuitenkin vaikea sovittaa yhteen vallitsevan poliittisen ilmapiirin toisinaan hälyttävänkin reaktiiviselta vaikuttavan sävyn kanssa.

Julkaisu Avoimuutta eristämällä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ihmisten arkielämän jatkuvuudesta toisin sanoen muotoillaan yhteiskunnallisen turvallisuuden onnistumisen keskeistä mittaria. Samalla viranomaisten ja poliitikkojen vaatimukset ylikansallisesta poikkeustilasta vaikuttavat entistä vaikeammin torjuttavilta. Turvallisuusajattelun muutoksen ytimessä on hahmottomana, piilevänä ja turhauttavan uudistusvoimaisena väijyvä terrorin alituinen uhka.

Ajatus vahvojen ja päämäärätietoisten valtioiden merkityksestä sekä näiden välisen yhteistyön välttämättömyydestä säilyy kansalaisille opetetun ”pelolle antautumattomuuden” vaateen rinnalla.

Pariisin iskut tuomittiin tuoreeltaan laajasti ja voimakkaasti – aivan kuten pitääkin ja olettaa saattoi.

Terrorismin kaltaisen piilevän ja hahmottoman uhkakuvan kaitsemisen katsotaan vaativan kansalaisten silmistä piilotettuja turvallisuuskäytäntöjä. Tällaisia ovat esimerkiksi paremmat verkko- ja tietoliikennetiedustelun valmiudet. Kysymys ei ole niinkään valtion sisälle rakentuvan, demokraattisesta ohjauksesta irtautuvan ”syvän turvallisuusvaltion” piirteistä (vaikka tämäkin vaara on aina olemassa) kuin arjen jatkuvuuden merkitystä korostavien sekä toisaalta siitä poikkeavien turvallisuusvaateiden välisestä jännitteestä.

Yhteiskunnan ja kansalaisten vapaus näyttäytyy jännitettä vasten samalla sekä absoluuttisena (ja täten retorisesti voimakkaana) että suhteellisena arvona. Vapaudesta toisin sanoen tulee yhteiskunnallisen turvallisuuden keskeisin määre, jonka turvaamisesta valtiolla on ensisijainen vastuu. Samalla vapaus kuitenkin konkretisoituu kansalaisten omaehtoisesti kultivoimana kykynä jatkaa arkielämäänsä valtion turvallisuusviranomaisten toimivaltuuksien nostoa korostavien akuuttien, mutta piilevien turvallisuushuolien katveessa.

Ensireaktioita Pariisin iskuihin

Pariisin iskut tuomittiin tuoreeltaan laajasti ja voimakkaasti – aivan kuten pitääkin ja olettaa saattoi.

Karkeasti esitettynä ensireaktiot voi jakaa kolmeen, osittain toistensa kanssa päällekkäiseen, mutta samalla myös jännitteiseen vastaukseen. Vastaustyypit voidaan otsikoida niiden esittämien pääasiallisten ratkaisuehdotusten perusteella.

Ensimmäistä voidaan luonnehtia niin kutsuttuna ”rajat kiinni” -vaatimuksena. Toisessa vastausmallissa sen sijaan korostettiin iskujen sodanomaista luonnetta sekä tähän vastaamista voimalla ja muita poikkeuskeinoja peräänkuuluttaen. Kolmas vastaus, joka saattoi hyvin esiintyä rinnan poikkeuskeinoja vaativien kommenttien kanssa, korosti edellä mainittua arjen jatkuvuuden tunteen turvaamista.

Vastausvaihtoehdot ovat sikäli mielenkiintoisia, että ne ilmentävät liukumaa pois perinteisestä kansalliseen puolustukseen, kansalaisten suojeluun ja interventioihin painottuvasta turvallisuuspolitiikasta.

Tilalle on muodostumassa eräänlainen kaksoisstrategia, jossa vastuu arkipäiväisen turvallisuuden tunteesta valuu korostuneesti politiikan subjekteille – kansalaisille – samalla, kun valtion turvallisuusviranomaisten vastuut irtaantuvat kansalaisten arjesta kohti ylikansallisia turvallisuusverkostoja ja projekteja.

Rajojen sietämätön huokoisuus

Ensimmäisessä vastaustyypissä korostuivat varsin konservatiiviset vaatimukset rajojen sulkemisesta ratkaisuna terrorismin muodostamaan uhkaan. Tämän reaktion liepeillä majailevat myös yksinkertaistukset terrorismin ja uskonnon välisestä yhteydestä, minkä kautta terrorismin ja ääriajattelun ilmiöt ikään kuin pyyhkäistään ongelmattomaksi kokonaisuudeksi käsitetyn ”islamistisen kulttuurin” kontolle.

Terrorismin ja islamin ongelmaton rinnastaminen sortuu karkeaan kategoriavirheeseen, terrorismin juurisyiden poliittis-sosiaalisen luonteen vähättelemiseen sekä Lähi-idän kaltaisten alueiden ihmisten inhimillisen kärsimyksen ylenkatsomiseen.

Rajojen huokoisuus ei tietysti tarkoita sitä, että viranomaisten valmiuksia erotella ja paikantaa inhimillistä turvallisuutta uhkaavia yksilöitä ja ryhmiä tulisi laiminlyödä.

Kulttuurisen eheyden kaipuuta henkivä ajatus rajojen sulkemisesta – mitä ikinä rajojen sulkeminen sitten konkreettisesti tarkoittaisikaan – on myös ristiriidassa useiden yhteiskuntajärjestyksemme keskeisten arvojen ja käytänteiden kanssa. Elämäntapamme on riippuvainen ihmisten, pääomien ja tavaroiden mahdollisimman vapaasta liikkumisesta sekä ajatusten ja vaikutteiden spontaaneista kohtaamisista. Rajamme ovat tapojen ja kulttuuristen vaikutusten edessä lähtemättömästi huokoisia.

Terrorismin kaltaisen ilmiön kohdalla rajojen huokoisuudesta riittänee osoitukseksi siihen liitetty tautien diagnostiikkaa jäljittelevä retoriikka leviämisineen, etäpesäkkeineen ja soluineen. Rajojen sulkemisen vaade yhdistyy oireellisesti ajatukseen sisäpuolisen tilan kulttuurisesta ”puhtaudesta”, valtioruumiista, jota ”ulkoa” tulevat vaikutteet, likaisuudet ja ”taudit” uhkaavat tahrata.

Rajojen huokoisuus ei tietysti tarkoita sitä, että viranomaisten valmiuksia erotella ja paikantaa inhimillistä turvallisuutta uhkaavia yksilöitä ja ryhmiä tulisi laiminlyödä. Tämä kuitenkin tarkoittaa jotain aivan muuta kuin ”rajojen sulkemista”.

Meillä on niin eettisiä kuin kansainvälisiin sopimusvelvoitteisiinkin kirjattuja vastuitamme avata rajoja ihmisille, joiden turvattomuus toisaalla sijaitsevien rajojen jäykkyyden johdosta on käynyt sietämättömäksi. Lyhyellä aikajänteellä on kuitenkin varsin todennäköistä, että Pariisin tapahtumat sekä Lähi-idän siirtolais- ja pakolaiskriisi lisäävät rajaturvallisuuden toimenpiteitä sekä tätä kautta ihmisten kohtaamisia kankeuttavia käytäntöjä.

Tämä nostaa esiin yhden liberaalin aikamme paradoksin: rajojen avoimuus ja ihmisten vapaa liikkuminen on samalla sekä merkki yhteiskunnallisten elämänprosessiemme elinvoimaisuudesta että kulttuurimme luontaisesta haavoittuvaisuudesta. Vapautemme on ehdollista valmiudellemme ”selättää” terrorismin kaltaisen uhan harteillemme asettama henkinen taakka.

Paradoksi näkyy ajankohtaiskeskustelussa tasapainoiluna. Samaan aikaan korostetaan sekä lintukotoajattelun turmiollisuutta (esimerkiksi vaatimalla aktiivista panostusta ylikansallisesti toteutettuihin terrorismin vastaisiin operaatioihin) että ihmisiä toisistaan eristävien käytänteiden, kuten rajojen valvonnan, vahvistamista.

Rautaa, kansallisia tiedusteluvalmiuksia ja ylikansallista solidaarisuutta

Uusi aikakausi, kolmas maailmansota, ”C’est un acte de guerre”.

Pariisin iskujen kaltaiset katastrofit ja jakamattoman mediahuomion saavat kriisit herättävät ihmisissä syvällisiä tunnemyrskyjä. Länsimaissa Pariisin iskujen uhreille ja näiden omaisille osoitettu julkinen empatia suorastaan vyöryi sosiaalisen median läpi profiilikuviin liitettävine trikoloreineen.

Valtiojohtajien ja kovapintaisimpien keskustelijoiden tunnepitoiset ensireaktiot kanavoituivat vaateiksi määrätietoisen ja sotilaallista voimaa hyödyntävän vastauksen välttämättömyydestä.

Näistä voimallisin lienee ollut Ranskan presidentti François Hollanden ensireaktio Ranskan joutumisesta sodankäynnin kohteeksi. Sotatilan toteamisen ohella Ranskaan julistettiin kansallinen poikkeustila. Hollande vannoi paatoksellisesti Ranskan ”säälimättömän” vastauksen sekä ranskalaisten kansallisen yhteyden voiman nimeen.

Sisäisen turvallisuuden operaatioissa nopea ja päättäväinen toiminta oli varsin odotettua ja ymmärrettävää. Sähköisen median lähes reaaliajassa välittämän, Pariisin ja Brysselin lähiöihin kohdistuneen ”terroristijahdin” onnistumisaste oli sidottu operaatioiden nopeuteen ja yllätysmomentin säilyttämiseen.

Operaatiot olisi toki toteutettu ilman sodan julistamisen ja sodankäyntiä heijastelevan retoriikan taustatukeakin. Länsimainen yleisö oli kuitenkin valmis vastaanottamaan sodan kielikuvalla väritetyn ajatuksen ”uudesta aikakaudesta”. Puheteon tavoiteltuna vaikutuksena lieneekin ollut kansainvälisen solidaarisuuden aktivoiminen sekä tämän varassa muodostettavan yhteiskuntien välisen rintaman rakentaminen eurokriisin ja Ukrainan sodan jälkeisen orastavan hajaannuksen keskellä.

Uhkakuvaan vastaamiseksi vaadittavan poikkeustilan mentaliteetti sekä tästä juontuva henkinen taakka levisi nopeasti läntisen yhteisön jakamaksi kokemukseksi. Toimintaa korostavat vaatimukset eivät jääneet puheiden tasolle. Ranska voimisti välittömästi ilmaiskujaan Isisin kohteisiin Pohjois-Syyriassa. Hollanden sotatilaa alleviivanneet ensireaktiot ruokkivat myös spekulaatioita NATOn perussopimuksen kollektiiviseen puolustusvelvoitteeseen vetoamisesta.

Ranska kuitenkin päätti omaa historiaansa seuraten vedota NATOn sijasta Euroopan unioniin esittämällä Lissabonin sopimukseen kirjatun keskinäisen avunannon lausekkeen aktivoimista. Ranskan historiallinen ja taitavaksi kuvattu diplomaattinen nosto solidaarisuusvelvoitteisiin vetoamisineen käänsi Pariisin iskujen merkityksen eräänlaiseksi testiksi Euroopan turvallisuuspoliittisen yhtenäisyydelle.

Jo ennen Ranskan solidaarisuusvetoomusta esitetyt suomalaiset ensireaktiot painottuivat tutuksi käyneisiin vaatimuksiin siviili-, tietoliikenne- ja sotilastiedustelun kehittämisestä. Suomen päätös Syyrian ja sen naapurimaiden pakolaiskriisille sekä kansalaisyhteiskunnalle osoitetun tuen lisäämisestä ei sen sijaan synnyttänyt yhtä vaikuttavia otsikoita.

Ranskan solidaarisuusvetoomus puolestaan käänsi suomalaisen keskustelun pohdinnaksi sotilaallista avunantoa säätelevän puolustusvoimalain tuottamista rajoitteista. Vaatimukset käynnissä olevan lain uudistamisprosessin kiihdyttämisestä sekä yleisempi spekulointi Suomen mahdollisuudesta saada vastavuoroista sotilaallista apua tulevaisuudessa vaikuttivat täyttävän valtaosan median palstatilasta. Keskustelu siis kääntyi vahvasti Suomen omaan turvallisuuspoliittiseen asemaan Euroopassa.

Ranskan pyynnön tarkempi sisältö ei vielä tätä kirjoittaessa ollut selvillä (se tulee luultavasti Suomen kohdalla painottumaan siviiliviranomaisyhteistyöhön). Laaja keskustelu itse ongelman poistamiseksi käytettävissä olevien keinojen tarkoituksenmukaisuudesta on vielä pitkälti käymättä – ainakin julkisen keskustelun osalta.

Suomi vastasi Ranskan pyyntöön lupaamalla apua ”kaikilla mahdollisilla tavoilla”, minkä voidaan tulkita sisältävän myös viestin välittäneen presidentti Sauli Niinistön huomiot pakolaisuutta aiheuttaviin poliittisiin ja sosiaalisiin ongelmiin puuttumisen merkityksestä.

Arjen jatkuvuus, elämänhallinta ja yhteiskunnallinen turvallisuus

Puheenvuorot jälleenrakentamisen merkityksestä, syyrialaisten ja irakilaisten sosiaalisten turvaverkkojen vahvistamisesta sekä esimerkiksi Wienissä käynnissä olleista Syyrian rauhanneuvotteluista eivät Pariisin iskujen reaktioiden ensimmäisessä aallossa juuri nousseet esiin.

Euroopan poliittisen yhtenäisyyden, rajaturvallisuuden ja sotilaallisen vastauksen lisäksi reaktiot ovat korostaneet Euroopan valtioiden sisäisen turvallisuuden ydinkysymyksiä. Esimerkiksi David Cameron ehti tuoreeltaan iskujen jälkeen muistuttaa, kuinka Ison-Britannian turvallisuus- ja tiedustelupalvelu on onnistunut estämään ”noin seitsemän” terrori-iskua kuluneen puolen vuoden aikana.

Terrorismin vastaisessa toiminnassa ja sitä koskevassa keskustelussa painotetaan tällä hetkellä sen tuottamien oireiden torjuntaa.

Yksityiskohdat eivät tässä ole ratkaisevia. Keskeistä on sen sijaan ajatus riippuvaisuudestamme arkisen turvallisuuden kokemuksemme jatkuvuudesta sekä tämän kannalta välttämättömiksi esitetyistä, mutta samalla arjesta piilotetuista turvallisuuskäytännöistä.

Tästä nousee tiedustelun ja avoimen liberaalin yhteiskunnan välinen väistämätön, kenties ratkaisematonkin dilemma: mitä riippuvaisempia olemme yhteiskunnallista luottamusta ylläpitävästä avoimuudesta ja politiikan läpinäkyvyydestä, sitä todennäköisemmin joudumme myös tinkimään sen keskeisistä arvoista näiden jatkuvuuden turvaamisen nimissä.

Taholla, jolla on valta poikkeusolojen laajuuden määrittelemiseen, on myös merkittävää valtaa sen suhteen, missä kulkee avoimen ja demokraattisen yhteiskuntamme vapauskäsityksen sekä turvallisuuden toteutumisen välinen raja. Tämän tosiasiallisen määrittelyvallan toteutumisen valvonta on syytä järjestää harkiten ja huolella.

Terrorismin vastaisessa toiminnassa ja sitä koskevassa keskustelussa painotetaan tällä hetkellä sen tuottamien oireiden torjuntaa. Matka oireiden alkulähteille pureutuvaan rakenteelliseen vaikuttamiseen vaikuttaa alati työläämmältä.

Ilmiönä terrorismi on osoittanut huomattavaa sitkeyttä ja uudistumiskykyä. Samalla terrorismin välittämä riskikuvasto vaikuttaa hyvin läpitunkevalta. Talouskuriajattelun ja poliittisen reaktiivisuuden vallitessa turvallisuuspolitiikan ja -hallinnan tehtäväksi on muodostumassa vääjäämättömältä vaikuttavista riskeistä toipumisen tukeminen riskien ennakoimisen ja estämisen ohella.

Pariisin julmien iskujen tiedusteluvalmiuksia, rajavalvontaa ja terrorismin vastaisia operaatioita korostavan keskustelun katveeseen jää näin vielä kolmas, arjen jatkuvuuden tunteen ja yhteiskunnallisen turvallisuuden välistä yhteyttä korostava teema. Se ilmenee huomioina kansalaisten arkeen palautuvasta kyvystä olla antautumatta terrorin tuottamalle pelolle. Kuten tasavallan presidentti Niinistö totesi välittömästi Pariisin iskujen jälkeen:

”Pariisin terrorismi iski järjestäytyneen yhteiskunnan ytimeen ja käytti hyväkseen ihmisten normaaliin elämään liittyvää turvallisuudentunnetta. Se on oikeastaan pahinta, mitä voi tehdä.”

Arjen elämänprosesseihin kiinnittyvä jatkuvuuden tunne toimii eräänlaisena henkisenä selkärankana perinteisemmän jatkuvuuden hallinnan ja huoltovarmuuteen liittyvän varautumisajattelun taustalla. Esimerkiksi Pariisin varsin suunnitelmalliselta vaikuttavien iskujen sarja kohdistui korostetusti arjen, viihteen ja kulttuurin kannalta keskeisiin paikkoihin ja tapahtumiin. Vaikutus eroaa hieman Madridin ja Lontoon taannoisista, liikenteen solmukohtiin kohdistuneista iskuista.

Kahvilat, kadut, tapahtumat ja ihmisvilinä – kaupunkikulttuurin henkiseen ja kulttuurilliseen sykkeeseen sekä ihmisten kohtaamispaikkoihin kohdistuvat iskut vaikuttavat vakiinnuttaneen käsityksemme terrorin ”sijainnista”, oli kyse sitten Beirutista tai Pariisista.

Reaktiot Pariisin iskuihin muistuttavat presidentti Barack Obaman syyskuun 2001 terrori-iskujen 10-vuotispäivänä esittämää tarinaa yhteiskunnallisen resilienssin voitosta. Puheessaan Obama mainitsi fanien täyttämät urheilutapahtumat ja stadionit keskeisenä kansakunnan henkisen taipumattomuuden osoituksena.

Pariisin iskujen kohdistuminen Ranskan jalkapallomaajoukkueen kotistadionille vahvistaa urheilutapahtumien ja täysien katsomoiden symboliikkaa arjen jatkuvuuden näkökulmasta. Kun Saksan ja Hollannin sekä Espanjan ja Belgian väliset jalkapallomaaottelut peruttiin Pariisin iskuja seuranneen terroriuhkan vuoksi, nimettiin samaan aikaan Lontoon Wembleyn stadionilla pelattu Ranskan ja Englannin välinen ystävyysmaaottelu koko jalkapalloilevan maailman solidaarisuuden osoitukseksi Pariisin iskujen uhreille.

Jalkapallotapahtumien järjestäminen toimi solidaarisuuden osoituksen lisäksi yhteiskuntien sisäistä ja niiden välistä koheesiota vahvistaneena signaalina, jossa korostuivat mielikuvat periksiantamattomuudesta, pelon hylkäämisestä sekä arjen jatkuvuudesta. Ranskassa tulevana kesänä järjestettäväksi suunniteltujen jalkapallon Euroopan-mestaruusturnauksen symbolinen merkitys tulee olemaan suuri.

Ajatus ”pelolle antautumattomuudesta” yhdistyy iskujen toteutustavan silmittömyyteen. Terroriteot rikkovat organisoituneen väkivallan oikeutukselle keskeisenä pitämäämme siviilien erotteluperiaatetta räikeimmällä mahdollisella tavalla.

Pelon lietsominen toisin sanoen katsotaan väkivaltaisen ääriajattelun keskeisimmäksi tavoitteeksi, minkä vuoksi sille alistuminen rinnastuu ”taistelun” häviämiseen.

Valtionhallinnon tehtäväksi on tässä yhteydessä muodostumassa kansalaisten kriisinsieto- ja palautumiskykyjen kehittäminen entistä väistämättömämmiltä vaikuttavien kriisitilanteiden lamaannuttavien vaikutusten kohtaamiseksi. Turvallisuusajattelu siirtyy näin kansallisvaltion koskemattomuuden puolustamisen ja kansalaisten suojelun kaltaisista perinteisistä tavoitteista kohti abstraktimpaa yhteiskunnan jatkuvuuden ja elämänprosessien häiriöttömyyden takaavien valmiuksien korostamista.

Samalla turvallisuuden toteuttamisen paikat ja tilat linkittyvät entistä selvemmin ylikansallisiin käytäntöihin – ja kansalaisten hahmotuskyvyn ulottumattomiin. Jokapäiväisen turvallisuuden ylläpitämisen valmius yhdistyy kansalaisten tasolla myös ylikansalliseen solidaarisuuteen: pelolle lamaantumisen välttäminen Tampereella, urheilutapahtuman perumatta jättäminen Lontoossa, iloisena ja vahvuuksiinsa luottavana hyörivä ihmisjoukko Berliinissä – kaikki voidaan nähdä vastauksiksi rajat ylittävässä taistelussa pelon lamaannuttavia seurauksia vastaan.

Vastuu turvattomuuden ja epävarmuuden kokemusten hallinnasta on siirtymässä entistä selvemmin kansalaisyhteiskunnan harteille. Samalla valmiudet vastaanottaa toisinaan piinaavaltakin vaikuttavaa epävarmuuden kuvastoa sekä ”olla lamaantumatta” palautuvat myös yhteiskunnan jäsenten sosioekonomisiin taustoihin ja elinolosuhteisiin.

Talouskuripolitiikan sekä sosiaalipoliittisten turvaverkostojen leikkaamisen aikakautena on odotettavissa, että kansalaisten kyvykkyydet edellä mainitun turvattomuuden kulttuurin kanssa elämiseen ovat vaarassa eriarvoistua tavalla, jota kansalaisyhteiskunnan mukautumiskapasiteetin, vertauskuvallisen resilienssin ja ruohonjuuritason yhteisöllisyyden voimaannuttavat vaikutukset eivät välttämättä saa kurottua umpeen.

Julkaisu Turvallisuus, arjen jatkuvuus ja lintukodon romahdus Pariisin jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 1970 voimaan astunut ydinsulkusopimus (Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons, NPT) on kansainvälisen ydinaseriisuntapolitiikan sekä ydinenergian käyttöä säätelevän lain kulmakivi. Vuonna 1995 järjestetyssä ydinsulkusopimuksen viidennessä tarkastelukonferenssissa sopimus päätettiin jatkaa pysyväksi, eikä syyttä: vaikka ydinaseita voidaan pitää toisen maailmansodan, teknologisen determinismin sekä kylmän sodan kaksinapaisen järjestelmän yhteisvaikutuksesta kehittyneenä ihmiskunnan taakkana, sekä ydinsulkusopimusta tämän taakan hallintaan kylmän sodan suurvaltapoliittisessa kontekstissa rakentuneen sopimusjärjestelmän ankkurina, ei ydinaseiden poliittista, sotilaallista ja eettistä vaikutusta tule väheksyä myöskään 2010-luvulla.

Optimismi ydinaseriisunnan horisontissa häämöttävää ydinaseetonta tulevaisuutta kohtaan kysyy sitkeyttä. Viimeaikaiset käänteet maailmanpolitiikassa ovat nostaneet ydinaseet takaisin kansainvälisen politiikan valokeilaan. Yalen yliopiston professori Paul Brackenin (2013) ja monien muiden tutkijoiden mukaan toista ydinasekautta luonnehtii suurvaltojen keskustasapainon ohella herkemmin eskaloituvat, alueelliset ydinvarustelupaineet sekä ydinaseiden ensikäytön mahdollisuutta korostavien oppien, joissa ydinasepelote pyritään kohdistamaan tavanomaisin asein suoritettavaa hyökkäystä vastaan eikä siis vain mahdollisuutena vastata jo suoritettuun ydinasehyökkäykseen, vahvistuminen (ks. esim. Narang 2014). Samalla ydinaseet ovat säilyttäneet merkityksensä suurvaltastatuksen ja kansallisen itsetunnon symboleina.

Vaikuttaakin siltä, että vuoden 2010 tarkastelukonferenssissa saavutetut varovaiset edistysaskeleet eivät ole kantaneet kovin pitkälle. Tunnelma on jälleen astetta levottomampi maanantaina New Yorkissa käynnistyvän yhdeksännen tarkastelukonferenssin alla. Ydinsulkusopimus toki säilyttänee asemansa ydinaseita ja ydinenergian käyttöä säätelevänä keskeisenä laillisena instrumenttina. Samalla ydinaseettomien maiden sekä kansalaisjärjestöjen turhautuminen ydinasevaltojen ydinaseriisunnan hidasta etenemistä kohtaan lisää kiinnostusta uusiin, aikaisempaa suoraviivaisempiin aloitteisiin.

Ydinaseiden alueellisen merkityksen kasvu

Ydinasevarustelun alueelliset haasteet eivät poista sitä tosiasiaa, että yli 90 prosenttia maailman ydinaseista on edelleen Yhdysvaltojen ja Venäjän hallussa. Vuonna 2010 maiden välille sovitusta uudesta strategisia ydinaseita vähentävästä START-sopimuksesta huolimatta kahden johtavan ydinasevallan ydinasearsenaalin hidas riisuminen lisää paineita ydinaseiden leviämiselle uusiin ydinasekynnysvaltioihin.

Ydinaseiden leviäminen ei luonnollisesti ole ydinsulkusopimuksessa tunnustettujen viiden ydinasevallan (Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Iso-Britannia ja Ranska) intresseissä. Ydinsulkusopimuksen ensimmäisen pilarin – ydinaseiden leviämisen estämisen – takana vuodesta 2009 vahvistunut ydinasevaltioiden yhteisrintama (niin sanotut P5-maat) näkyi selvästi myös Iranin alustavan ydinasesopimuksen taustalla maailmanpoliittisten kriisien keskelläkin löytyneessä P5+1 (edellisten lisäksi Saksa) -yhteistyössä. Lähi-idän lisäksi ydinasevarustelukierteen syveneminen huolestuttaa esimerkiksi Etelä-Aasiassa, jonka ydinasevallat – Intia ja Pakistan – eivät ole NPT-jäseniä.

Huolet ydinaseiden strategis-poliittisen painoarvon kasvusta eivät ole immuuneja Suomenkaan lähialueilla. Ukrainan sodan yhteydessä on spekuloitu, olisiko nykyistä kriisiä syntynyt, jos Ukraina ei olisi ”päästänyt käsistään” 1990-luvun alussa Neuvostoliitolta saamaansa ydinaseperintöä.[1] Maaliskuussa uutisoitiin Venäjän suurlähettilään tanskalaisessa lehdessä julkaistusta mielipidekirjoituksesta, jossa muistutettiin Venäjän sitovan NATOn vaiheittain Euroopassa etenevään ohjuspuolustusjärjestelmään liittyvät jäsenmaat mahdollisiksi ydiniskujen kohteiksi. Sotilasdoktriinien tulkinnanvaraiset käsitteet – mitä ovat esimerkiksi ”elintärkeät kansalliset intressit”, joiden kautta Venäjän ydinasedoktriinina toimivaa de-eskalaatio-oppia rajoitetusta ydinaseiskusta ja ydinaseiden ensikäytön mahdollisuudesta tulkitaan – korostavat ydinaseiden varassa harjoitetun pelotepolitiikan ja epävarmuuden yhteyttä.

Venäjän puolustusohjusten sijoittaminen Suomen lähialueille, taktisten ydinasejärjestelmien siirtäminen Krimille sekä strategisten pommikoneiden kasvanut operointi Itämeren alueella ovat esimerkkejä ydinaseiden poliittisen painoarvon vahvistumisesta. Venäjä on vastaavasti kritisoinut Puolaan sijoitettujen, kiertävien NATO-joukkojen vahvistavan liittokunnan ydinasevalmiuksia. (Kristensen ja Norris, 2015b, 10–12.) Lisäksi Yhdysvaltojen viiteen NATO-jäsenmaahan sijoittamien, arviolta 180 taktisen ydinaseen merkitys on jälleen korostumassa vuosien kriittisemmän keskustelun jälkeen. Useat NATOn itäiset jäsenmaat ovat vastustaneet näiden tekniikaltaan auttamatta vanhentuneiden asejärjestelmien riisuntaa. (Kristensen ja Norris 2015a, 115; Horowitz 2014.)

Yhdysvaltojen Euroopassa jakamiin taktisiin ydinaseisiin nähden Venäjällä on eri arvioiden mukaan noin kymmenkertainen taktisten ydinaseiden arsenaali (Kristensen ja Norris 2015b, 10–11). Yhdysvaltain ja Venäjän välillä ei ole pitkän kantaman ydinaseita sääntelevän START-sopimuksen kaltaista mekanismia lyhyen kantaman ydinaseiden valvontaan. Suomen näkökulmasta taktisten ydinaseiden riisunnan edistäminen ei ole täten ainoastaan arvopoliittinen kysymys – NPT-sopimuksen ja ydinaseriisunnan uskottavuudella on välillinen yhteys myös Suomen turvallisuusympäristöön.

Ydinaseriisunnan hidas eteneminen

New Yorkissa parhaillaan kokoontumistaan aloitteleva ydinsulkusopimuksen yhdeksäs tarkastelukonferenssi lähtee liikkeelle kaksijakoisista tunnelmista. Takana ovat vuoden 2010 toiveikkaat kokemukset sekä niiden pohjalta sovittu 64 askeleen toimintasuunnitelma. Lisäksi Iranin ydinteknologian käytön rauhanomaisuuden varmistamiseksi saavutettu alustava sopimus on ollut tärkeä piristysruiske.

Ydinaseiden leviämisen estämiseen sitoutuneet ydinaseettomat valtiot sekä entistä voimakkaammin ydinaseriisunnan agendaa ajavat kansalaisjärjestöt ovat kuitenkin turhautumassa ydinasevaltioiden ydinaseriisunnan hitauteen. Esimerkiksi kansalaisjärjestö Reaching Critical Will on listannut, että vuoden 2010 toimintasuunnitelmaan listatuista 22 ydinaseriisuntaa edistävästä tavoitteesta ainoastaan viisi on selvästi edistynyt. Samaan aikaan NPT-sopimuksen tunnustamat ydinasevaltiot ovat joko jatkamassa, käynnistämässä tai suunnittelemassa mittavia ydinaseiden modernisointiohjelmiaan. Ydinasevallat itse puhuvat ydinasejärjestelmien kehittämisen sijasta ”ydinaseiden hallinnan turvallisuutta edistävistä huoltotoimista” sekä nykyisten asejärjestelmien käyttöikää lisäävistä päivityksistä.

Vuoden 1995 tarkastelukonferenssissa sovittuja neuvotteluita Lähi-idän joukkotuhoaseettomasta vyöhykkeestä ei ole myöskään saavutettu. Vuodelle 2012 suunniteltu konferenssi ei neuvotteluiden fasilitaattorina toimivan Jaakko Laajavan ryhmän sitkeistä yrityksistä huolimatta toteutunut. Lähi-idän konferenssin epäonnistuminen nostanee sitoutumattomien maiden ryhmässä vahvasti profiloituneiden arabimaiden kriittisiä äänenpainoja NPT-regiimiä kohtaan (Kwon 2014, 271–273).

Ydinasevaltojen vastaus – asteittain kohti ydinaseetonta maailmaa

Ydinsulkusopimuksen ”grand bargain” – ydinaseettomien valtioiden sitoutuminen olla hankkimatta ydinaseita ydinasevaltojen ydinaseriisunnan edistämistä ja rauhanomaisen ydinenergian käytön tukemista vastaan – on siis koetuksilla.

P5-ryhmä korostaa ydinsulkusopimusta ainoana realistisena ja käytännöllisenä tienä kohti hiljalleen etenevää ydinaseriisuntaa, eikä asetelmaa tulisi sotkea uusilla sopimusneuvotteluilla tai instrumenteilla. Esimerkiksi presidentti Barack Obaman Prahassa 2009 pitämästä linjapuheesta siteerataan usein visiota ydinaseettomasta maailmasta. Harvemmin siteerataan sitä seuraavia lauseita, joissa tavoite asetetaan vuosikymmenien pituiseksi prosessiksi ja jopa korostetaan ydinaseiden strategista merkitystä Yhdysvaltojen liittolaispolitiikassa.

Ydinasevallat ovat spekuloineet, miten NPT-sopimuksen kävisi, jos joku nykyisistä ydinaseettomista maista ei esimerkiksi suostuisi allekirjoittamaan NPT-sopimuksen ulkopuolista, ydinaseet laittomina kieltävää sopimusta. Ydinaseiden täyskiellon tilalle on ehdotettu myös ydinaseiden käyttökieltoa, eli 70 vuoden ikäisen ydinaseiden käyttämättömyyden periaatteen sitomista NPT-regiimiin. Ydinaseettomat vallat ja ydinaseriisunnan puolestapuhujat vastaavasti muistuttavat, ettei ydinaseiden käyttökielto johda vielä ydinaseiden poliittis-strategisen merkityksen tai määrän vähenemiseen. Ydinasevallat ovat lisäksi luvanneet esitellä tarkistuskonferenssissa omassa P5-ryhmässä sopimansa ydinasesanaston. Ydinaseettomat maat tuskin tulevat pitämään tätä esimerkkinä NPT-sopimuksen kuudennen artiklan mukaisista ”ydinaseriisuntaan liittyvistä tehokkaista toimenpiteistä”.

Kansalaisjärjestöt ydinaseriisunnan eturintamaan

Yksi leimallinen piirre ydinaseriisuntapolitiikassa on kansalaisjärjestöjen roolin vahvistuminen. Reaching Critical Will, International Campaign to Abolish Nuclear Weapons (ICAN), Wildfire ja monet muut toimijat ovat ottaneet entistä aloitteellisemman aseman ydinaseriisunnan edistämisessä. Kansalaisjärjestöjen ketteryyden, agendan asettamisen taitojen sekä sosiaalisen median kampanjojen rinnalla kansallisvaltiot ovat alkaneet vaikuttaa kankeilta ja reaktiivisilta toimijoilta ydinaseriisuntaa koskevassa keskustelussa.

Kansalaisjärjestöt ja aktiivisimmin ydinaseriisuntaa ajavat valtiot ovat löytäneet toisensa ydinaseiden humanitaaristen vaikutusten aloitteessa. Kuten John Borrie (2014) on esittänyt, aloite pyrkii kehystämään uudelleen ydinaseiden poliittisen merkityksen, esikuvinaan kansainväliseen humanitaariseen lakiin perustuneet – ja onnistuneet – kampanjat jalkaväkimiinojen (1997) sekä rypäleaseiden (2008) kieltämiseksi. Aloitteen ympärille on nopeasti kehittynyt laaja episteeminen yhteisö, johon kuuluu ydinaseriisuntaa ajavien valtioiden ja kansalaisjärjestöjen lisäksi median edustajia, yksittäisiä aktivisteja, tutkijoita sekä kansainvälisiä järjestöjä (kuten Punainen Risti ja Punainen Puolikuu).

P5-ydinasevallat ovat odotetusti suhtautuneet NPT-regiimin ulkopuolella järjestettyihin diplomaattitason kokouksiin kriittisesti. Kuten Tytti Erästö on esittänyt, ydinasevaltioiden kritiikkiin kätkeytyy annos ristiriitaista päättelyä: samaan aikaan korostetaan ydinaseiden leviämisestä aiheutuvia vaaroja, mutta toisaalta painotetaan ydinaseiden tasapainottavaa vaikutusta maailmanpolitiikassa kritisoimalla nopeaa ydinaseriisuntaa edistävää keskustelua.

Suomen linja

Suomen linja edellisiin kysymyksiin vaikuttaa sijoittuvan kriittisten ja konservatiivisten äänenpainojen puoliväliin. Ulkoasiainministeriön turvallisuuspoliittista yhteistyötä koskevassa katsauksessa (s. 34) todettiin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa olleen perinteisesti ”selkeä asevalvontapainotus” – olihan Suomi ensimmäisiä NPT-sopimuksen allekirjoittaneita maita vuonna 1968, mikä istui hyvin Suomen 1960-luvulta eteenpäin vahvistuneeseen linjaan monenkeskisen aseidenriisuntapolitiikan sekä suurvaltojen asevalvontadiplomatian aktiivisena tukijana.”[T]oimiva asevalvonta vahvistaa vakautta, avoimuutta ja luottamusta”, katsauksessa jatketaan. Suomen profiloituminen Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykkeen neuvotteluiden fasilitaattorina sekä suurvaltojen asevalvontaneuvotteluiden puitteistajana lisännee vastakin Suomen pidättäytymistä ydinsulkuregiimiä eri leireihin repivistä kannanotoista.

Tulevan tarkastelukonferenssin osalta Suomen kantoja voi hahmottaa niin kutsutun Wienin kymmenen maan ryhmän työpaperista. [2] Maat ilmaisevat sitoutuvansa ydinaseriisunnan edistämiseen sekä NPT-sopimuksen vahvistamiseen. Keinoista työpaperissa korostuvat ydinturvallisuuden, ydinmateriaalia koskevan kaupan sääntelyn ja ydinenergian turvallisen käytön edistämisen kaltaiset ”pehmeämmät” mekanismit sekä läpileikkaava tavoite kansainvälisen atomienergiajärjestö IAEA:n tarkastusvalmiuksien kehittämisestä. Ydinkokeet kieltävän sopimuksen aktiivinen ajaminen lisää työpaperiin ydinaseriisunnan henkeä. Tälle hengelle on – valitettavaa kyllä – kysyntää aikana, jota määrittelee ydinaseiden strategis-poliittisen merkityksen kasvu aina Suomen lähialueita myöten.

[1] Spekulaatiot Ukrainan ydinaseperinnön ”menettämisestä”, sekä tähän liittyvä ajatus ydinaseista kaikkivoipaisena kriisinhallintamekanismina, perustuvat Ukrainan itsenäistymisen ja Neuvostoliiton hajoamisprosessin moniulotteisuuden yksinkertaistavalle kontrafaktuaaliasetelmalle, joka ei läpäise historiallisten tosiasioiden syheröistä testiä. Lisäksi argumentissa joudutaan oikomaan ydinaseiden ylläpitämiseen, huoltamiseen, testaamiseen, komento- ja ennakkovaroitusjärjestelmien rakentamiseen ja turvallisuudesta huolehtimiseen liittyviä teknisiä haasteita (joilla on myös mittavia taloudellisia seurauksia) sekä ydinasestatuksesta aiheutuvan poliittisen painolastin mukanaan tuomia seurauksia. (Ks. esim. Rublee 2015, 146–152; ks. myös Kytömäki 2014 ja Juntunen 2014.)

[2] Ryhmän muut maat ovat Australia, Itävalta, Kanada, Tanska, Unkari, Irlanti, Alankomaat, Uusi-Seelanti, Norja ja Ruotsi.

Lähteet:

Borrie, John (2014): “Humanitarian Reframing of Nuclear Weapons and the Logic of Ban”, International Affairs, 90(3): 625–646.

Bracken, Paul (2013): The Second Nuclear Age. Strategy, Danger, and the New Power Politics. New York: St. Martin’s Griffin.

Horowitz, Liviu (2014): “Why do they want American Nukes? Central and Eastern European positions regarding US nonstrategic nuclear weapons”, European Security, 23(1): 73–89.

Juntunen, Tapio (2014): ”Ukraina – menetetty ydinaseperijätär?” Tweakling [blogikirjoitus], 25.3.2014 (haettu 22.4.2015).

Kytömäki, Elli (2014): ”Ydinaseet eivät ole vastaus Ukrainan ongelmiin”, Suomen Kuvalehti 25/2014, 19.6.2014.

Kwon, Hee-Seog (2014): “Is the NPT in Trouble? Setting the Stage for the 2015 Review Conference”, Asian Journal of Peacebuilding, 2(2): 263–276.

Narang, Viping (2014): Nuclear Strategy in the Modern Era: Regional Powers and International Conflict. Princeton: Princeton University Press.

Kristensen, Hans M. ja Robert S. Norris (2015a): “US Nuclear Forces”, Bulletin of the Atomic Scientists, 71(2): 107–119.

Kristensen, Hans M. ja Robert S. Norris (2015b): “Russian Nuclear Forces”, Bulletin of the Atomic Scientists, April 14, 2015: 0–14.

Rublee, Maria Rost (2015): ”Fantasy Counterfactual: A Nuclear-Armed Ukraine”, Survival: Global Politics and Strategy, 57(2): 145–156.

Julkaisu Pommin pauloissa? Näkymiä ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.