Kuvitellaan ihanteellinen tilanne: metsäala käyttää merkittävästi vähemmän raaka-ainetta, mutta saa enemmän tuloja. Metsän monimuotoisuus kohenee ja hiilensidonta paranee. Kansantalous saa uuden innovatiivisen vientiportfolion metsäteollisuuden uusista korkean jalostusarvon tuotteista. Suomesta tulee korkean profiilin kansainvälinen näyteikkuna kokonaisen teollisuuden alan kestävyyssiirtymästä.

Onko tällainen ihannetila tavoitettavissa? Kyllä on.
Kaksiosaisen kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa esitimme, miten metsäteollisuudella on vääristynyt erityisasema. Tässä toisessa osassa esitämme, miltä kestävyyssiirtymän tehnyt metsäteollisuus näyttää ja millainen teollisuuspoliittinen missio siirtymän mahdollistaa.

Metsäteollisuudella on erinomaiset edellytykset osaamisensa, raaka-ainepohjansa ja maantieteellisen sijoittumisensa puolesta puhtaaseen sähköenergiaan ja polttamattomuuteen perustuvaan tuotantoon. Muutos merkitsee metsäalan tuoteportfolion ja metsänomistajien tulopohjan laajentumista, ja on yhteensopiva luonto- ja ilmastotavoitteiden kanssa.

Edellytykset saadaan käyttöön päättäväisellä uudistustyöllä. Työn toteuttamiseksi ehdotamme kansallista metsämissiota, jolla metsäala päivitetään kestävyystavoitteiden mukaisesti. Ehdotuksemme missiosta perustuu pitkäaikaiseen tiedepohjaiseen suunnittelutyöhön, jota olemme tehneet eri toimijoiden, kuten tutkijoiden, teollisuuden ja politiikan edustajien kanssa.

Metsäalan lupaavat tulevaisuudennäkymät

Helpoin tilanne on mekaanisella puuteollisuudella eli sahoilla. Sahat tuottavat puutavaraa esimerkiksi rakennuksiin, joissa hiili voi säilyä jopa satoja vuosia. Myös huonekalut ja muut puusepäntuotteet ovat hyvin hoidettuina pitkäikäisiä hiilivarastoja. Sivutuotteena syntyvä sahanpuru voidaan sekin tallettaa pysyväluonteisesti rakennuksiin ja huonekaluihin erilaisiksi levytuotteiksi prässättynä. Sahoilla puun kuivaus ja muu energian tarve voidaan kattaa aurinko- ja tuulienergialla, hiekka-lämpöakuilla, lämpöpumpuilla tai vaikkapa datakeskusten hukkalämmöllä. Purkupuu voidaan kierrättää uusiin kestäviin tuotteisiin.

Kemiallisessa eli kuiduttavassa metsäteollisuudessa tilanne on ongelmallisempi. Sen nykyiset tuotteet ovat pääosin lyhytikäisiä, päästäen hiilen nopeasti kiertoon. Kemiallisella metsäteollisuudella on silti erinomaiset edellytykset uudistua. Sen laitokset sijaitsevat jo nykyisellään tärkeissä logistisissa solmukohdissa. Niillä on vahvat sähköyhteydet, pääsy vesivaroihin, maantie- ja rautatieverkot kuljetuksiin, usein myös yhteys paikallisiin lämpöverkkoihin, toisinaan kaasuputkistoonkin.

Kuiduttavan teollisuuden tehtailla on monenlaisia toimintaa. Puusta tehdään paljon muutakin kuin sellupohjaisia papereita ja kartonkeja, kuten erilaisia kemian-, elintarvike ja tekstiiliteollisuuden alaan kuuluvia välijalosteita ja tuotteita, kuten viskoosikuitua ja ksylitolia. Lisäksi tehtaat tuottavat suuren määrän sähköä ja lämpöä.

Fossiiliset raaka-aineet ovat hiilipäästöjensä vuoksi poistumassa sekä polttokäytöstä että kemian raaka-aineina. Kemianteollisuuden vähähiilitiekartan hiilineutraalius-skenaario asettaa raaka-ainekäytön päättymisen vuoteen 2035. Koska fossiilisista hiilivedyistä tehdään kirjaimellisesti tuhansia erilaisia petrokemian tuotteita, avautuu uudistuneelle metsäteollisuudelle petrokemian korvaajana loistava tilaisuus. Se saa puuraaka-aineen muodossa laitoksilleen hiiltä monissa jo valmiiksi pitkälle jalostuneissa yhdisteissä. Lisäksi tarvitaan vetyä, jotta tie biopohjaisiin synteettisiin hiilivetyihin on auki. Vetyä laitoksille saadaan elektrolyysillä vedestä ja sähköstä, joiden käyttöön tehtailla on jo täydet valmiudet.

Metsätehtailla on siis käytössään ihanteelliset resurssit uuteen kierto- ja vetytalouden piirteitä sisältävään tuotantoon: puupohjaisia hiiliyhdisteitä, vettä vedyn tuotantoon, sähköä omalta tontilta ja omasta tuotannosta tontin ulkopuolelta, ja valmiit logistiset verkostot.

Samalla on syytä muistaa, että biopohjaisen hiilidioksidin kierrättämisessä ongelmana on hiilen karkaaminen ilmakehään silloin kun tuotteita käytetään vaikkapa autojen polttomoottoreissa. Kierrätyspolttoaineilla voidaan kuitenkin vähentää fossiilisten käyttöä siirtymävaiheessa.

Toisena jalostuksen haasteena on, että tuoreen puun molekyylirakenne on jalostuksen kannalta monimutkaisempi kuin fossiloituneen biomassan. Tästä syystä puujakeiden jalostaminen fossiilisia korvaaviksi tuotteiksi ei ole ollut suuressa määrin houkuttelevaa. Pullonkaulan avaamiseen tarvitaan niin teknologian kehittämistä kuin markkinoiden luomista.

Metsäteollisuuden toimijoilla on usein myös omistuksessaan metsää ja muita maa-alueita. Näillä ne voivat tuottaa puhdasta sähköä tuuli- ja aurinkovoimalla. Tietyllä metsämaan alueella esimerkiksi tuulienergian tuotanto voi olla moninkertaisesti energiatehokkaampaa kuin puuenergian, eivätkä energian ja puuraaka-aineen tuotanto yleensä poissulje toisiaan.

Metsätehtailla on siis käytössään ihanteelliset resurssit uuteen kierto- ja vetytalouden piirteitä sisältävään tuotantoon: puupohjaisia hiiliyhdisteitä, vettä vedyn tuotantoon, sähköä omalta tontilta ja omasta tuotannosta tontin ulkopuolelta, ja valmiit logistiset verkostot. Tämä on esitetty kuvassa 1 alla.

Kuva 1. Kaavio kemiallisen metsätehtaan monimuotoisesta tuotannosta. Lähde: BIOS-tutkimusyksikkö.

Lisäetua metsäteollisuuden laitoksille antavat niiden mahdollisuudet sähkö- ja muidenkin energiaverkkojen (vety, lämpö) vaihtelevan tuotannon ja kulutuksen tasaajina. Kun markkinat antavat mahdollisuuden sähkön myyntiin, laitos voi tehdä niin kuten nykyäänkin toisinaan tapahtuu. Vastaavasti kun sähkö on halpaa, voi laitos tuottaa varastoitavia energiatuotteita, kuten vetyä ja edelleen hiilivetyjä.

Metsäteollisuus voi käyttää myös omistamiaan metsiä monipuolisesti. Niitä voidaan käyttää puuraaka-aineen, polttamattoman energian ja luontoarvojen (monimuotoisuus, hiilen varastointi) tuotantoon ja virkistykseen aluekohtaisesti ja dynaamisesti.

Miltä metsäala näyttää uudistumisen jälkeen?

Sekä ilmasto- että monimuotoisuussyistä on varmistettava, ettei puuta korjata liikaa. Karkeimmalla tasolla metsät voivat uudistumisen jälkeen jakautua kolmeen pinta-alaltaan kutakuinkin yhtä suureen kategoriaan:

1. Tiukasti suojeltuun metsään.
2. Jatkuvapeitteisesti hoidettuun talousmetsään, jossa ylläpidetään myös luonto- ja virkistysarvoja. Käytössä on ekologisen kestävyyden takaavat sertifikaatit.
3. Puuntuotannolliseen käyttöön priorisoituun talousmetsään.

Metsien taloudellinen arvo hiilinieluna, monimuotoisuusreservinä sekä virkistys- ja maisemakohteena ylittää monin paikoin puun arvon raaka-aineena ja energiana. Tämän arvon mukaisen korvauksen maksaminen metsänomistajalle ja arvoa ylläpitävät hoitotoimet kasvattavat metsänomistajien ja metsäpalveluyritysten tuloja nykytilanteeseen nähden.

Uudistus tarkoittaa puunkäytölle entistä tarkempaa lajittelua. Korjattava puu seulotaan tarkoin niin, että kaikki erilaiset arvoainekset eri puulajeista, eri ikäisistä ja kokoisista rungoista sekä puiden kuoresta saadaan talteen. Puuterminaalit ruokkivat jopa useaa kymmentä erilaista erikoistunutta arvoketjua sahoilla, erikoistuotteiden valmistuksessa, uuttoprosesseissa, kemianteollisuudessa, tekstiiliteollisuudessa ja kuiduttavassa teollisuudessa. Puu ei ole vain massaa, vaan monimutkaisen yhteyttämisprosessin tuottama luonnon jo valmiiksi pitkälle jalostama arvoaines, joka hyödynnetään tarkoin.

Metsätalouden tavoitteena on kasvattaa tukkipuuta laadukkaita pitkäkestoisia tuotteita varten. Sahoilla erilajiset ja -kokoiset puut erotellaan ja niistä tuotetaan eri markkinoille ja käyttökohteisiin sopivia tuotteita liimapuulevyistä järeisiin ikihonkahuonekaluihin. Puun ja tuotteiden laatuun panostetaan, ja Suomessa pystytään jälleen valmistamaan lähes ikuisesti kestäviä ikkunanpuitteita ja muita erikoislujia puutuotteita.

Metsien taloudellinen arvo hiilinieluna, monimuotoisuusreservinä sekä virkistys- ja maisemakohteena ylittää monin paikoin puun arvon raaka-aineena ja energiana.

Kun puun käyttö on koko arvoketjultaan todennetusti kestävällä pohjalla, on puurakentaminen yleisesti ekoteko. Asiakas voi kuitenkin valita myös erityisen ekologisia eri sertifikaatein vahvistettuja tai vaikkapa kierrätyspuuhun pohjaavia puutuotteita. Sahoilla syntyvästä sahanpurusta tehdään erilaisia levyjä ja muita tuotteita. Puutuoteteollisuuden osuus kaikesta puunkäytöstä kaksinkertaistuu nykytasolta ja on yli 30 prosenttia. Arvonlisän nousun ja uusien tuotteiden myötä puutuoteteollisuuden tulovaikutukset kasvavat huomattavasti.

Sellua valmistetaan vain niistä sahojen ja metsätalouden sivuvirroista, joille ei löydy muuta käyttötarkoitusta. Kemiallisen metsäteollisuuden käytettävissä olevan puumassan määrä ja vastaavasti tuotetun sellun määrä laskee noin 30 prosenttia. Puun ligniinin ja hemiselluloosan talteenotto ja jalostaminen mahdollistaa kuitenkin kemiallisen metsäteollisuuden kokonaisliikevaihdon kasvun. Metsäteollisuuden piipunpääpäästöt vähenevät jopa 70 prosenttia, kun mustalipeän ligniini hyödynnetään tuotteisiin polton sijaan. Joissakin prosesseissa päästöjä edelleen syntyy, mutta tämä hiilidioksidi kerätään talteen varastoitavaksi tai tuotteissa hyödynnettäväksi. Lähes suljetussa resurssikierrossa toimivien tehtaiden energian tarve katetaan vähähiilisellä sähköllä sekä energiavarastoilla.

Puun käyttö metsäteollisuuden tai muun yhteiskunnan energiatarpeisiin vähenee noin 80 prosenttia. Puupohjaisella energialla on kuitenkin edelleen tärkeä merkitys vähätuulisten kulutushuippujaksojen aikana sekä tietyissä teollisissa prosesseissa. Puuenergian käyttö on asetuksilla rajattu vain erityisen kalliin energian ajankohtiin sekä poikkeustilanteisiin. Tämä takaa riittävän puun saannin teollisuudelle, vaikka vuosittainen hakkuiden yläraja on asetuksella säädetty monimuotoisuus- ja ilmastotavoitteiden ja kansainvälisten velvoitteiden edellyttämälle tasolle.

Jos hiilinielut vahvistuvat alemman hakkuutason myötä, on mahdollista parinkymmenen vuoden siirtymäajan puitteissa arvioida, voidaanko hakkuumääriä jälleen nostaa talousmetsiksi priorisoiduilla alueilla. Tämä edellyttää, että monimuotoisuustavoitteissa on kokonaisuudessaan onnistuttu. Tässä tapauksessa metsäteollisuuden uudistuminen, uudet arvoketjut sekä resurssi- ja energiatehokkuuden nousu ovat mahdollistaneet metsäalan kokonaisarvonlisän ja tulojen kasvun, vaikka puunkäyttöä on vähennetty. Jos hakkuita voidaan siirtymäkauden jälkeen jälleen lisätä, kasvavat metsäalan tulovaikutukset jopa kaksinkertaiseksi vuoden 2024 tilanteeseen nähden.

Tulojen kasvun keskeinen mahdollistaja on metsänomistajille maksettavat korvaukset hiilinielujen ja monimuotoisuuden ylläpidosta ja fossiilisten tuotteiden käytön vähentämisestä aiheutuva kysynnän ja hinnan nousu sellaiselle biopohjaiselle tuotannolle, jonka ekologisesta kestävyydestä on takeet. Kun metsäalan piipunpääpäästöt käytännössä poistuvat puun polton minimoinnin ja hiilidioksidin talteenoton myötä, voidaan metsien jälleen kasvu-uralle saatu hiilinielu hyödyntää päästövähennystavoitteissa ja tarvittaessa muiden teollisuudenalojen päästöjen kompensoinnissa. Tämä voisi tuottaa noin kahden miljardin euron vuosittaisen tulovaikutuksen, mikäli hiilinielujen arvoksi laskettaisiin noin 100 euroa tonnilta.

Miten liikkeelle?

Metsänomistajalle kehitys näyttää valoisalta. Fossiiliset raaka-aineet poistuvat väistämättä käytöstä, samalla kun sekä kasvavan metsän että kaadetun puun taloudellinen arvo tulevat kohoamaan. Puiden pitkälle kehittämät molekyylit – ligniini, hemiselluloosa ja selluloosa – ovat tarpeellisia yhä korkeamman jalostusarvon tuotteissa. Samalla kasvavalle metsälle löytyy myös muita ansaintamahdollisuuksia.

Kehitys tarkoittaa, että myös metsäteollisuuden kannattaa hakea uutta suuntaa jalostusarvoltaan korkean asteen tuotteista. Tähän kannustaa myös suomalaisen metsän edelleen kansainvälisessä vertailussa suhteellisen hidas kasvu.

Metsäalan jalostusarvon nostamista on kaavailtu jo vuosikymmeniä. Silti viime vuosien suunta on ollut jalostusarvoa laskeva paperin kysynnän hiipuessa ja sellun hinnan ollessa hyvä. Uudistumisen pullonkaula ei ole ensisijaisesti uusien tuotteiden puute. Suomesta löytyy niin biopohjaisen kemian, puupohjaisten tekstiilien kuin erilaisten nanosellun käytön innovaatioitakin, myös tuotteistettuina. Monella kohdin ongelmana on kysynnän puute, jonka takana on muualtakin ilmastopolitiikasta tuttu peikko: fossiiliteollisuus.

Petrokemiallinen teollisuus on metsäteollisuuteen verrattuna jättimäinen – seikka joka Suomen perspektiivistä usein unohtuu. Toisin kuin liikennepolttoaineiden jalostus, petrokemiallinen teollisuus muoveineen, maaleineen, liuottimineen ja niin edelleen on myös globaalisti kasvava ala. Sillä on hyvin öljytyt lobbausjärjestöt ja vankka markkina. Esimerkiksi puupohjaisten muovituotteiden on vaikea murtautua markkinoille, jotka ovat jo halpojen ja vakiintuneiden tuotteiden kyllästämiä. Sama koskee tekstiiliraaka-aineiden markkinoita, joista puupohjaisten kuitujen on vaikea vallata alaa.

Tämän pullonkaulan avatakseen Suomen kannattaa toimia aktiivisesti Euroopan unionissa ja kansainvälisesti. Alkuun voitaisiin ottaa käyttöön samanlainen “sekoitevelvoite” kuin polttoaineissakin: tietyn osuuden muovituotteista pitäisi perustua kestävästi tuotettuihin biopohjaisiin raaka-aineisiin.

Ehdotamme, että Suomessa toteutetaan kansallinen metsämissio. Liikkeelle päästään kutsumalla yhteen metsämission kehitysyhtiö, jonka yksiselitteinen päämäärä on aluksi ainakin yhden missiokeskittymän synnyttäminen.

Toisena tutkimuksessa havaittuna ongelmana ovat niin metsän kasvatuksen, kaupan, korjuun kuin jalostuksenkin vakiintuneet toimintatavat, jotka suosivat perinteisiä suuryhtiöitä, ehkäisten uusien toimijoiden esiinnousua. Tarvitaan siis aktiivista teollisuuspolitiikkaa, joka luo edellytykset uusille toiminnoille, oli niiden toteuttaja sitten uusi tai vanha yritys.

Metsien rajallisuus ja niille syntyvät uudet taloudelliset käyttömuodot pitävät puun hinnan koholla, mikä kannustaa jalostusarvoltaan korkeampaan tuotantoon. Teollisuuspolitiikka, joka ottaa tehtäväkseen, missiokseen, metsäalan kestävyyssiirtymän, on avainasemassa. Kotimaassa voidaan heti luoda kysyntäpoliittisia toimia niin puurakentamiseen kuin biopohjaisten hiilivetyjen jalostamiseen.

Laajemmin ottaen kestävyyssiirtymä edellyttää aikaan ja paikkaan sidottujen resurssien tunnistamista ja kehittämistä. Näitä resursseja ovat  luonnonvarojen ohella osaaminen ja olemassa oleva infrastruktuuri. Suomessa selkeimmät edellytykset kestävyyssiirtymän mukaiseen teolliseen uudistumiseen ovat juuri metsäalalla, samaan tapaan kuin vihreä teräs soveltuu keihäänkärjeksi Ruotsissa, jossa kaivokset ja vesivoima ovat tärkeitä. Suomessa on huippuluokan osaamista ja riittävästi raaka-aineita; erityisesti on huomioitava kyky vastata osaamisen kehittämiseen ja menestyvien metsäalan yhtymien ja verkostojen luomiseen.

Suurin osa Suomessa toimivien metsäjättien liiketoiminnasta on Suomen ulkopuolella. Lisäksi suurin osa pörssiyhtiöiden omistuksesta on ulkomailla. Voi olla, että ilman parempaa syytä näiden yhtiöiden intressinä ei ole kestävyyssiirtymään tarvittavien satsausten kohdistaminen juuri Suomeen, vaikka sellaisia investointeja päätettäisiinkin tehdä. Jos näin on, valtion on syytä ottaa teollisuuspoliittinen rooli ratkaisevien pullonkaulojen avaamisessa.

Ehdotamme, että Suomessa toteutetaan kansallinen metsämissio. Liikkeelle päästään kutsumalla yhteen metsämission kehitysyhtiö, johon ovat tervetulleet paitsi start-up-vaiheen yritykset, myös metsäjättien omat uusien tuotteiden yksiköt ja tutkimuslaitokset. Kehitysyhtiön yksiselitteinen päämäärä on aluksi ainakin yhden missiokeskittymän synnyttäminen.

Missiokeskittymä sisältäisi minimissään puun eritellyn korjuun, puita käyttävän sahan, ja kuviota 1 mukailevan kemiallisen metsätehtaan, joka kuitujen lisäksi erottelisi puusta hemiselluloosan ja ligniinin, ja jalostaisi niistä edelleen väli- ja lopputuotteita, käyttäen myös elektrolyysiperäistä vetyä.

Sähkönsä missiokohteen tehdas saisi polttamattomasta tuotannosta, johon sisältyisi esimerkiksi sen omaa tuulisähköä, ja sen hyvin pienet hiilidioksidipäästöt otettaisiin talteen. Samalla keskittymä tarjoaisi välituotteita monille uusille toimijoille eri aloilla, ja toimisi myös sähköverkon tasapainotuksen markkinoilla. Valtio olisi mukana paitsi mission kokoonkutsujana myös riskien kantajana, ja ennustettavan toimintaympäristön takaajana.

YTM, ekonomisti Jussi Ahokas tutkii kestävyyssiirtymän poliittista taloutta BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon.

OTM Tellervo Ala-Lahti toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa ympäristölainsäädännön ja innovaatiopolitiikan suhteesta Helsingin yliopistoon.

FT, dosentti Jussi T. Eronen toimii professorina Ekosysteemit ja ympäristö -tutkimusohjelmassa Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnnassa ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

YTM Antti Haataja toimii tietoasiantuntijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KTT, dosentti Paavo Järvensivu, tutkii ekologisen jälleenrakennuksen poliittista taloutta ja kulttuuria BIOS-tutkimusyksikössä.

FT, dosentti Karoliina Lummaa tekee humanistista ympäristötutkimusta BIOS-tutkimusyksikössä.

FT Ville Lähde toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KuM Antti Majava toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa sosioekonomisella näkökulmalla Helsingin yliopistoon.

VTT Tero Toivanen toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja Helsingin yliopistossa talous- ja sosiaalihistorian tieteenalalla.

FT, dosentti Tere Vadén toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

Artikkelin kuvituskuva: Avik Dey / Unsplash

Julkaisu Metsäteollisuuden kestävyyspäivitys – Osa 2: Miten Suomi toteuttaa metsäalan uudistavan metsämission? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metsäteollisuus ei ole päässyt kestävyyssiirtymän imuun. Uutiset niin monimuotoisuuden ja hiilen sidonnan heikkenemisestä kuin alan jalostusarvon laskusta huolestuttavat. Tarjoamme tilanteeseen kahta näkymää – keppiä ja porkkanaa. Tässä kaksiosaisen kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa tarkastelemme metsäteollisuuden erityisasemaa ja vastuuta Suomen ilmastovaikutuksesta. Toisessa osassa esitämme porkkanan: teollisuuspoliittisen mission metsäalan uudistumiseen.

Kun metsänielut katosivat

Luonnonvarakeskus julkaisi 15. tammikuuta vuoden 2023 kasvihuonekaasuinventaarion maankäyttöalan ennakkotiedot. Mukana oli Helsingin Sanomien “uutispommiksi” kutsuma tieto, jonka mukaan ei vain koko maankäyttöala vaan myös metsät ovat päästölähde.

Syitä on monia, ja laskelmien yksityiskohdat tulevat tarkentumaan tutkimuksen edistyessä. Pääasiallinen syy on kuitenkin selvä. Karkealla tasolla metsien hiilitase riippuu hyvin suoraviivaisesti hakkuumääristä: enemmän hakkuita, vähemmän hiilinielua – ja päinvastoin.

Kuvio 1. Vuotuinen hakkuukertymä (punainen käyrä, vasen asteikko) ja maankäytön (sisältää metsät) kasvihuonekaasupäästöt (vihreä käyrä, oikea asteikko). Lähde: Tilastokeskus.

Suomessa metsäpolitiikan olemassaolo on jäänyt suurelle yleisölle epäselväksi. Joskus esitetään jopa, että metsien kohtalo ratkeaa yksinkertaisesti markkinoilla. Metsänomistajat myyvät ja puun käyttäjät ostavat, mikä kapeasti katsoen pitääkin paikkansa. Mutta laajemmin katsoen mukana on esimerkiksi Maa- ja metsätalousministeriön Kansallinen metsästrategia, jonka “kansallinen strategiauniversumi” sisältää yli 40 erilaista metsiin kohdistuvia strategiaa ja ohjelmaa.

Ilmastopolitiikassa metsille on suunniteltu rooli hiilinieluina. Kun tarkastellaan Suomen vaikutusta hiilidioksidipäästöihin ja sitä kautta ilmastonmuutokseen, on huomioitava kaksi asiaa: yhtäältä (brutto)päästöt ilmakehään ja toisaalta ilmakehästä pois sidotut päästöt eli nielut. Kokonaisvaikutuksen ilmastonmuutokseen aiheuttavat nettopäästöt, jotka saadaan laskettua vähentämällä päästöistä nielut.  Hiilineutraaliudessa ajatus on, että päästöt ja nielut ovat yhtä suuret.

Suomen vaikutus ilmastonmuutokseen – nettopäästöt ovat kasvaneet

Ilmastopaneelin mukaan kansainväliset sopimukset edellyttävät, että Suomi olisi hiilineutraali varhaisella 2030-luvulla ja hiilinegatiivinen pian sen jälkeen. Ilmasto- ja energiastrategiassa asia oli kaavailtu niin, että päästöt laskevat vuoteen 2035 mennessä noin 21 miljoonaan tonniin, jonka kuittaavat vastaavan suuruiset maankäyttöalan – käytännössä metsien – nielut.

Nyt nieluja ei enää ole. Vaihtoehtoja on kaksi: vähennetään päästöjä nykyistä ripeämmin tai kasvatetaan nieluja, mieluummin tietysti molempia. Päästöjen nopeamman vähentämisen haasteena on, että nyt olisi edettävä puhdistuvan energia-alan lisäksi muillekin alueille, kuten liikenteeseen.

Nielujen kasvattamiseksi niin Ilmastopaneeli kuin Syke ovat esitelleet lukuisia kustannustehokkaita keinoja. Mistä sitten kiikastaa? Perusristiriita syntyy ilmastopolitiikan sääntelyjärjestelmästä. Suuri osa päästöistä kuuluu päästökaupan piiriin. Päästäjä ostaa päästöoikeuksia, mistä on sille suoraan kustannuksia, “saastuttaja maksaa” -periaatteen mukaisesti. Hiilinielujen ylläpidosta sen sijaan kustannukset kantaa koko yhteiskunta.

Vain päästäjällä on suora taloudellinen syy vähentää päästöjä, kun taas valtion olisi tavalla tai toisella puututtava nielujen heikentäjän toimintaan. Poliittisesti helpompaa on ollut antaa asian vain olla ja toivoa, että nieluja riittää tai odottaa, että asiaan puuttuu joku muu, kuten Euroopan unioni.

Tästä perusristiriidasta seuraa monitasoinen moraalikadon ongelma. Jos toimija tekee käyttöenergiaa polttamalla fossiilisia polttoaineita, joutuu toimija maksamaan lisätuotannosta ja -päästöistä lisää päästömaksuja, mutta jos toimija tuottaa käyttöenergiaa polttamalla puuta, lisäkäytön mahdolliset seuraukset nieluvähentyminä kuittaa valtio. Kansallisella ja kansantalouden tasolla esimerkiksi energiateollisuus tekee miljardeilla ilmastotoimia, joilla vähennetään (brutto ja siten myös netto-) päästöjä, ja samaan aikaan metsäteollisuus kasvattaa tuotantoaan, joka alentaa nieluja ja siten kasvattaa (netto-)päästöjä.

Vain päästäjällä on suora taloudellinen syy vähentää päästöjä, kun taas valtion olisi tavalla tai toisella puututtava nielujen heikentäjän toimintaan. Poliittisesti helpompaa on ollut antaa asian vain olla ja toivoa, että nieluja riittää tai odottaa, että asiaan puuttuu joku muu, kuten Euroopan unioni.

Ilmastopoliittisesti nielujen häviäminen kertoo myös seikasta, joka saattaa olla hapan todettavaksi. Suomi ei ole ilmastoasioiden edelläkävijä, vaan pikemminkin jäljessä EU:n keskitasosta. EU:ssa kaiken kaikkiaan ilmastopäästöt (netto eli unionin vaikutus ilmastonmuutokseen) ovat vähentyneet vuosina 1990–2022. Suomessa sen sijaan ilmastopäästöt ovat kasvaneet vuoteen 1990 verrattuna.

Kuvio 2. EU-maiden (EU27) ilmastopäästöjen kehitys (sininen käyrä), Suomen ilmastopäästöjen kehitys (punainen käyrä). Indeksi 1 = vuosi 1990. Lähde: European Environment Agency

Metsäteollisuuden osuus nieluvelasta

Jos puun käytöstä vapautunut hiili sitoutuu uudelleen kasvavaan puuhun, on käyttö hiilineutraalia, koska ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ei muutu. Tällaisessa “hiili pyörii ilmakehään ja takaisin” -tilanteessa ei kuitenkaan synny nettopäästöjä vähentävää hiilinielua, koska hiilivarasto ei kasva.

EU:ssa on otettu käyttöön keino seurata ilmakehään ja takaisin -kiertoa. Maankäyttöä koskevassa sääntelyssä on määritelty kullekin maalle niin kutsuttu vertailutaso, jolla sen metsien hiilinielu on ollut tietyllä aikavälillä ja tietyillä metsänkäsittelyn tavoilla. Kun tämä vertailutason kokoinen hiilinielu säilyy, tiedetään että “nieluvelkaa” suhteessa vertailuhetken tilanteeseen ei synny.

Ei ole yksinkertaista laskea, mikä osuus nieluvelasta kuuluu millekin puunkäyttäjäryhmälle. Karkeasti arvioiden kullekin ryhmälle kuuluu nieluvelasta se osuus, minkä ne prosentteina käyttävät vuosittaisesta puunkorjuusta. Tarvitaan siis tieto nieluvelan määrästä ja puunkäyttäjien puunkäytön osuuksista.

Tällainen laskelma on tehty taulukoon 1 ja kuvioon 3. Suomelle määritelty metsänielun vertailutaso on 21,2 Mt (miljoonaa tonnia). Esimerkiksi vuonna 2022 metsänielu oli päästö, suuruudeltaan 2,7 Mt, jolloin nieluvaje oli kaiken kaikkiaan 23,9 Mt. Metsäteollisuus käytti tuona vuonna 82 prosenttia kaikesta korjatusta puusta, jolloin sen osuudeksi nieluvelasta tulee noin 19,6 Mt. Tämä on siis metsäteollisuuden osuus Suomen kansallisesta ilmastovaikutuksesta, samaan tapaan kuin metsäteollisuuden fossiiliset päästötkin.

Taulukko 1. Metsäteollisuuden ja energiateollisuuden osuus metsien nieluvajeesta, laskettuna niiden kotimaisen puunkäytön osuuden mukaisesti. Lähteet: Tilastokeskus ja Luonnonvarakeskus.

Sama laskelma on esitetty kuviona 3. Pylvään korkeus edustaa koko nieluvelkaa. Vuonna 2020 metsänielu oli kooltaan 9,6 Mt, jolloin vertailutasoon 21,1 Mt jäi vajausta 11,5 Mt. Kotimaisen puunkäytön perusteella siitä 9,6 Mt on metsäteollisuuden osuus. Vuosina 2021, 2022 ja 2023 pylväs on korkeampi kuin vertailutaso, koska nieluvajeeseen on laskettava mukaan myös metsien hiilipäästö.

Kuvio 3. Nieluvaje vuosina 2020–2023 ja metsäteollisuuden ja energiateollisuuden osuudet siitä niiden kotimaisen puunkäytön mukaisesti laskettuna. Lähteet: Tilastokeskus ja Luonnonvarakeskus

Jotta eri teollisuuden alojen ilmastovaikutusta voidaan vertailla, on tämä nieluvelka otettava huomioon. Tällainen vertailu vuodelle 2022 on esitetty kuviossa 4, jossa on laskettu yhteen metsäteollisuuden fossiiliperäiset päästöt ja metsäteollisuuden osuus nieluvajeesta.

Kuvio 4. Teollisuuden alojen kokonaisvaikutus nettopäästöihin vuonna 2022, punaisella osuus nieluvelasta, muut värit fossiilisia päästöjä. Päästötiedot perustuvat teollisuuden vähähiilitiekarttoihin.

Kuviosta näkyy, että metsäteollisuuden kokonaisvaikutus Suomen ilmastopäästöihin oli vuonna 2022 huomattavasti suurempi kuin muiden teollisuuden alojen – kutakuinkin yhtä suuri kuin teknologia-, kemian ja energiateollisuuden yhteensä.

Miten voisimme toimia toisin?

Käyttämällä liikaa puuta metsäteollisuus maksimoi voittojaan ja lisää kielteistä ilmastovaikutustaan – mutta ei maksa siitä, koska nielukadon kuittaa veronmaksaja. Muut teollisuuden alat eivät nauti tällaista etua. Asiaa ei kuitenkaan ole kansallisessa ilmasto- tai teollisuuspolitiikassa reilusti sanottu ääneen.

Mikäli metsätaloudessa noudatettaisiin markkinaehtoista päästövähennyslogiikkaa, kuten muilla teollisuuden aloilla, puun varastoiman hiilen ja hiilensidonnan arvo näkyisi metsänomistajan tuloissa. Vastaavasti puun hinta kohoaisi, jolloin “saastuttaja maksaa” -periaatteen mukaisesti hiilinieluja pienentävien tuotteiden ostaja maksaisi tuotteiden kielteisestä ilmastovaikutuksesta.

Käyttämällä liikaa puuta metsäteollisuus maksimoi voittojaan ja lisää kielteistä ilmastovaikutustaan – mutta ei maksa siitä, koska nielukadon kuittaa veronmaksaja. Muut teollisuuden alat eivät nauti tällaista etua.

Suomen metsäalan edunvalvontaa tulisikin suunnata nykyisten metsänkäyttömuotojen jumittuneesta puolustamisesta globaalin sääntelyn tiukentamiseen ja taata metsäalan kestävyys kansallisella lainsäädännöllä. Jos puun hinta nousisi vain Suomessa, voisi seurauksena olla teollisuuden joukkopako ilman että saavutettaisiin positiivisia seurauksia globaalien tavoitteiden näkökulmasta. Jos sen sijaan puun ja metsän arvo tunnistettaisiin EU-tasolla, voitaisiin metsäteollisuutta auttaa esimerkiksi suojatulleilla. Koska Suomessa on vahvaa metsäteollisuuden ja myös päästövähennysten osaamista, tiukentuva globaali sääntely vahvistaisi suomalaisen metsäteollisuuden suhteellista asemaa.

Hakkuumäärien pitäisi tuoreiden laskelmien mukaan laskea nykytasolta 5–10 Mm³ (miljoonaa kuutiometriä), jotta hiilinielu- ja monimuotoisuustavoitteet saavutettaisiin. Noin 60–65 Mm³ taso mahdollistaisi sekin pitkälti nykyisen kaltaisen metsäteollisuuden ekosysteemin. Muutoksia nähtäisiin lähinnä kaikkein alhaisimman jalostusarvon puun käytössä. Puun polttoa teollisuudessa ja voimalaitoksissa voitaisiin kohdistaa nykyistä tarkemmin kalliin sähkön ja lämmön ajankohtiin.

“Unohdetaan nielupolitiikka”

Palataan vielä lopuksi ilmastopolitiikkaan. Metsäkeskustelussa joidenkin eturyhmien suunnalta on esitetty myös, että nieluista ei kannattaisi ylipäätään ilmastopolitiikassa sen kummemmin huolehtia. Pääasia ovat päästövähennykset.

Jos Suomi omaksuu “unohdetaan nielupolitiikka”-linjan, päästövähennyksistä metsäalan ulkopuolella tulee entistä tärkeämpiä ja kiireellisempiä. Painetta kohdistuu esimerkiksi muun teollisuuden ja liikenteen päästöihin.

Mutta pää jää vetävän käteen metsäalalla myös tätä kautta. Kemiallisen metsäteollisuuden piipunpääpäästöt olivat vuonna 2022 noin 20 Mt (fossiiliset 2 Mt ja biogeeniset 18 Mt). Jos oletetaan, että vuosittaiset päästö- ja nielutasot pysyisivät vuoden 2022 tasolla, niin metsäteollisuuden tuotteita  voitaisiin pitää hiilineutraaleina vain, jos  kutakuinkin tuo päästömäärä (20 Mt) kerättäisiin piipun päästä talteen ja varastoitaisiin pysyviin hiilivarastoihin.

Hiilidioksidin kierrättäminen esimerkiksi sähköpolttoaineiksi ei vähentäisi ilmakehään päätyviä biogeenisiä päästöjä, koska hiili vapautuisi nopeasti ilmaan autojen pakoputkista. Metsäteollisuuden päivitetyn vähähiilitiekartan mukaan talteen otettu ja varastoitu hiilidioksidi olisi kuitenkin suuruudeltaan vain 1 Mt vasta vuonna 2040. Metsäteollisuuden vanhat tai uudet tuotteet eivät ole hiilineutraaleja, jos arvoketjun nettovaikutukset nopeuttavat ilmastonmuutosta.

Poliittinen viivyttely ja metsäteollisuuden vapaamatkustajuuden salliminen vie pohjaa uskolta markkinajärjestelmään ja viitoittaa tietä ilmastokaaoksen tai yhä kokonaisvaltaisemman poliittisen sääntelyn maailmaan.

Hiilinielujen pelastamisen ja hiilenkaappausteknologioiden väliseen vertailuun voidaan myös ottaa laajempi kansantaloudellinen näkökulma. Tuoreen tutkimuksen mukaan nieluja on mahdollista kasvattaa “kustannustasolla 20 euroa per sidottu hiilidioksiditonni. Vastaavasti päästöjen sitominen savukaasuista ja varastointi pois ilmakehästä maksaa nykyarvioiden mukaan noin 130 euroa per tonni.” Hiilinielujen kansantaloudellista kannattavuutta korostaa niiden edullisuuden lisäksi, että niiden lisääminen luo työllisyyttä eikä vaadi sijoituksia tuontiteknologiaan.

Taloudellisesti suhteellisen halpoja ja teknisesti helppoja nielutoimia on siis olemassa. Päästövähennykset on tehtävä joka tapauksessa, joskin niiden riuska nopeuttaminen “nielut unohtaneessa” maailmassa olisi monin tavoin tarpeettoman raskasta. Joka tapauksessa poliittinen viivyttely ja metsäteollisuuden vapaamatkustajuuden salliminen vie pohjaa uskolta markkinajärjestelmään ja viitoittaa tietä ilmastokaaoksen tai yhä kokonaisvaltaisemman poliittisen sääntelyn maailmaan.

YTM, ekonomisti Jussi Ahokas tutkii kestävyyssiirtymän poliittista taloutta BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon.

OTM Tellervo Ala-Lahti toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa ympäristölainsäädännön ja innovaatiopolitiikan suhteesta Helsingin yliopistoon.

FT, dosentti Jussi T. Eronen toimii professorina Ekosysteemit ja ympäristö -tutkimusohjelmassa Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnnassa ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

YTM Antti Haataja toimii tietoasiantuntijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KTT, dosentti Paavo Järvensivu tutkii ekologisen jälleenrakennuksen poliittista taloutta ja kulttuuria BIOS-tutkimusyksikössä.

FT, dosentti Karoliina Lummaa tekee humanistista ympäristötutkimusta BIOS-tutkimusyksikössä.

FT Ville Lähde toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KuM Antti Majava toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa sosioekonomisella näkökulmalla Helsingin yliopistoon.

VTT Tero Toivanen toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja Helsingin yliopistossa talous- ja sosiaalihistorian tieteenalalla.

FT, dosentti Tere Vadén toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

Artikkelin kuvituskuva: Avik Dey / Unsplash

Artikkelia päivitetty 11.2.2025 klo 15.05: Korjattu kuvateksti kuvioon 1, jossa infografiikkan selitteet olivat väärillä käyrillä.

Julkaisu Metsäteollisuuden kestävyyspäivitys – Osa 1: Miksi metsäteollisuudella on ilmastopoliittinen erityisasema? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Monialainen kestävyystiede on hahmottanut siirtymäpolkuja ja toimenpideohjelmia kohti ekologisesti kestävää tuotantoa ja kulutusta. Kestävyystiede katsoo, että ekologisen kestävyyden saavuttamiseksi vähittäisten ympäristöparannusten sijaan on saatava aikaan harppauksenomaisia muutoksia. Muutosten nopeuttamiseksi ja koordinoimiseksi eri toimialoilla tarvitaan uudenlaista suuntaavuutta.

Nykyisenkaltainen politiikka, joka suosii markkinaehtoisia politiikkatoimia eikä räätälöi politiikkatoimia eri toimialoille ja toimintaympäristöihin, on riittämätön edistämään tarpeellisiksi katsottuja muutoksia. Esimerkkinä voidaan käyttää sellaista tutkimus- ja kehityspolitiikkaa, joka sisältää vain niin kutsuttuja horisontaalisia toimenpiteitä. Tällöin vaikkapa digitaalisten palveluiden kehittämistä ja fossiilisten polttoaineiden käyttöön perustuvan perusteollisuuden uudistamista pyritään lähtökohtaisesti edistämään samoilla mekanismeilla, erottelematta toimialojen toisistaan poikkeavaa toimintalogiikkaa.

Missiolähtöinen innovaatiopolitiikka pyrkii ratkaisemaan suuria yhteiskunnallisia haasteita tuottamalla talouteen merkittäviä, juuri näitä haasteita koskevia laadullisia muutoksia. Käytännössä missiolähtöinen innovaatiopolitiikka rakentuu missioista, joissa yksityiset ja julkiset toimijat työskentelevät yhdessä saavuttaakseen jaetut tavoitteet. Se on herättänyt kestävyystutkijoissa kiinnostusta, koska sen nähdään kykenevän uudistamaan kansantalouden sosiaalisia ja materiaalisia rakenteita kestävyystavoitteiden mukaisesti. Valtio ja yhteiskunta voivat tässä ajattelussa edistää tarvittavia muutoksia taloudellisesta tilanteesta huolimatta ja silloinkin kun muutokset eivät ole lähtöisin markkinoilta.

Mutta mitä asiasta sanovat taloustieteilijät? Suomessa haetaan usein oikeutusta erilaisille ideoille tyypillisesti nimenomaan valtavirran taloustieteestä. Esimerkiksi toimittajat haastattelevat ekonomisteja silloin kun halutaan tietää, onko jokin poliitikkojen esittämä toimenpide taloudellisesti mahdollinen, toimiva tai tehokas.

Uudet politiikkaideat kohtaavat taloustieteilijät episteemisenä yhteisönä

Juuri julkaistu tutkimuksemme tarkastelee, miten taloustieteilijät suhtautuvat kestävyyssiirtymää edistäviin politiikkaideoihin. Tutkimuksen nojalla voimme arvioida, mihin asti ekonomistien valtavirtainen ajattelu venyy ja missä määrin Suomessa on mahdollista viedä kestävyyssiirtymää edistävää innovaatiopolitiikkaa eteenpäin ekonomistien tuella.

Yhteisön jakamat ideat määrittävät muun muassa minkälaisia syy-seuraussuhteita pidetään uskottavina. Politiikkaideat ohjaavat sitä, millaiseksi käytännön politiikka muodostuu. Esimerkiksi sellaisille politiikkaohjelmille, jotka ovat vallitsevien ideoiden näkökulmasta epäuskottavia, on vaikeaa saada kannatusta.

Miten sellaiset suomalaiset taloustieteilijät, jotka ovat merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa ja joilla siten on poliittista painoarvoa, suhtautuvat missioihin. Mitä he ajattelevat laajemmin kestävyyssiirtymään tähtäävästä innovaatiopolitiikasta?

On tapauskohtaista, mitkä ideat nousevat merkittäviksi. Innovaatiopolitiikan saralla missiolähtöisyyden idea, jota erityisesti professori Mariana Mazzucato on edistänyt, on tuonut uusia sävyjä ja avauksia yhteiskunnallisesta muutoksesta käytävään keskusteluun.

Kaikki politiikkaan vaikuttavat asiantuntijat eivät kuitenkaan ole olleet missiolähtöisestä innovaatiopolitiikasta haltioituneita. Erityisesti valtavirran taloustieteilijät ovat suhtautuneet Mazzucaton ajatuksiin varsin nyreästi. Taloustieteilijät muodostavat episteemisen yhteisön – tietynlaisen tiedon määrittämän yhteisön – jonka ideat vaikuttavat oleellisesti politiikkaprosesseihin ja politiikkojen muovautumiseen.

Siksi päätimme selvittää tarkemmin, miten sellaiset suomalaiset taloustieteilijät, jotka ovat merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa ja joilla siten on poliittista painoarvoa, suhtautuvat missioihin. Mitä he ajattelevat laajemmin kestävyyssiirtymään tähtäävästä innovaatiopolitiikasta?

Taloustieteilijät eivät helposti venytä ajatteluaan

Tutkimuksemme paljasti, että toisin kuin monet kestävyystutkijat, suomalaiset valtavirran taloustieteilijät eivät näe missiolähtöisessä innovaatiopolitiikassa suurta potentiaalia. Sen sijaan taloustieteilijät pitäytyvät taloustieteen “perusideoissa”, joiden mukaan innovaatiopolitiikan tulee rakentua alhaalta ylöspäin. Innovaatiotoiminnan resurssien pitää saada jakautua melko vapaasti, valtion ohjaavan roolin tulee olla rajattu ja innovaatiopolitiikan tavoitteena tulee olla tuottavuuden paranemisen kautta syntyvä talouskasvu.

Taloustieteilijät suhtautuivat jokseenkin torjuvasti kestävyyslähtökohdista nousevaan innovaatiopolitiikkaan.

Kun haastoimme taloustieteilijöitä nopean kestävyysmurroksen tarpeella ja siihen liittyvillä näkökulmilla, heidän ajatuksensa innovaatiopolitiikasta eivät mukautuneet haasteeseen käytännössä lainkaan. Taloustieteilijät eivät kiistäneet kestävyystieteen lähtökohtia, jotka nousevat luonnontieteen alati päivittyvistä löydöksistä, mutta eivät myöskään olleet valmiita muuttamaan niiden pohjalta omaa ajatteluaan. Toisin sanoen taloustieteilijät suhtautuivat jokseenkin torjuvasti kestävyyslähtökohdista nousevaan innovaatiopolitiikkaan.

Jos kestävyystutkijat tai muut tahot pyrkivät vaikuttamaan tulevaisuuden innovaatiopolitiikan suuntaan siten, että ekologisen kestävyyden kysymykset huomioidaan syvällisesti ja innovaatiopolitiikasta tehdään aiempaa päämäärätietoisempaa esimerkiksi missioiden kautta, heidän ei kannata odottaa näille ajatuksille tukea valtavirran taloustieteilijöiltä.

Kohti tulevia ideoiden välisiä kamppailuja

Tulevaisuuden innovaatiopolitiikan kannalta onkin keskeistä, minkä episteemisen yhteisön ideat pääsevät lopulta politiikkaprosesseissa voitolle. Myös materiaalisten olosuhteiden muutokset, esimerkiksi ilmastonmuutosten vaikutusten voimistuminen tai muuttuvat kansainväliset suhteet, saattavat tuoda eri alojen tutkijoiden näkökulmat lähemmäksi toisiaan

Lisäksi näemme, että teollisuuspolitiikan idean voimakas nousu kansainvälisen talousajattelun kärkeen saattaa tuoda suomalaisten ekonomistien ajattelua lähemmäksi kestävyystieteilijöitä. Päämäärätietoisen innovaatiopolitiikan tavoin teollisuuspolitiikka pyrkii aktiivisesti uudistamaan taloutta yhteiskunnallisten tavoitteiden mukaisesti.

Materiaalisten olosuhteiden muutokset, esimerkiksi ilmastonmuutosten vaikutusten voimistuminen tai muuttuvat kansainväliset suhteet, saattavat tuoda eri alojen tutkijoiden näkökulmat lähemmäksi toisiaan.

Viime vuosina teollisuuspolitiikasta on haettu tukea etenkin Yhdysvalloissa mutta myös Euroopassa niin vihreän siirtymän edistämiseksi kuin myös uusiin geopoliittisiin jännitteisiin sopeutumiseksi. Teollisuuspolitiikan ideaa ovat kehittäneet taloustieteilijät kuten Dani Rodrik ja Daron Acemoglu, joita myös suomalaiset ekonomistit laajasti arvostavat.

Voi siis olla, että päämäärätietoiselle innovaatiopolitiikalle on tulevaisuudessa enemmän tilaa kuin miltä tällä hetkellä tutkimustulostemme perusteella näyttää. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että nimenomaan ekologiseen kestävyyteen tähtäävät tavoitteet ovat jatkossa kärkisijalla – ajatellaanpa esimerkiksi Donald Trumpin pian alkavaa toista presidenttikautta. Ideoiden kentällä käydään jatkuvaa kamppailua.

YTM Jussi Ahokas on ekonomisti ja tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

KTT, dosentti Paavo Järvensivu on tutkija ja perustajajäsen BIOS-tutkimusyksikössä.

VTT Tero Toivanen on tutkija ja perustajajäsen BIOS-tutkimusyksikössä ja vieraileva tutkija talous- ja sosiaalihistoriassa Helsingin yliopistossa.

Artikkelikuva: Alexa / Pixabay

Julkaisu Mahtuvatko missiot ja kestävyyssiirtymä ekonomistien ajattelun rajoihin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Onko taloustieteellinen ajattelu muuttumassa perustavanlaatuisesti? Muutoksen potentiaalista on keskusteltu jo ennen koronavirusta etenkin akateemisesti, mutta vuoden 2020 haasteet niin tieteelle kuin politiikalle ovat tehneet muutokseen liittyvistä kysymyksistä erityisen ajankohtaisia.

Siksi Poliittisen talouden tutkimuksen seura järjesti yhteistyössä Vapaus valita toisin -yhdistyksen kanssa keskustelutilaisuuden Paradigman muutos viime vuoden lopulla. Keskustelutilaisuudessa käsiteltiin talous- ja yhteiskuntapolitiikan mahdollisuuksia ja niitä ohjaavien, yleisesti hyväksyttyjen teorioiden tai viitekehitysten mahdollista muutosta. Paradigmat käsitetään tässä Thomas Kuhnin määrittämiksi tieteen vakiintuneiksi toimintatavoiksi, mutta keskustelussa ajatus laajenee tieteellisten kysymysten ja niiden selitysvoiman alueelta myös politiikkaan.

Keskustelutilaisuudessa raatilaiset pohtivat etenkin vanhojen talous- ja yhteiskuntapoliittisten käsitysten selitysvoimaa sekä uusien mallien mahdollisuuksia ja tarvetta. Tämä Politiikasta-raati pohjautuu keskustelutilaisuuden antiin.

Politiikasta-raatiin johdattelee keskustelutilaisuuden puheenjohtajana toiminut, Poliittisen talouden tutkimuksen seuran varapuheenjohtaja Olli Herranen, joka laati kysymykset yhdessä seuran puheenjohtajan Hanna-Kaisa Hoppanian kanssa. SAK:n ekonomisti Anni Marttisen lisäksi raatiin osallistuvat keskustelutilaisuuden panelistit SOSTE Ry:n pääekonomisti Jussi Ahokas, BIOS-tutkimusyksikön tutkija Tero Toivanen ja Jyväskylän yliopiston työelämäprofessori Seija Ilmakunnas.

Ensimmäinen kysymys liittyy talouspolitiikkaan sekä sen toteuttamiseen ja tavoitteisiin: Mitkä ovat toimivan talouspolitiikan edellytyksiä ja tavoitteita ja ovatko ne tällä hetkellä muutoksessa? Onko talouspoliittinen paradigma muutoksessa?

Anni: Toimiva talouspolitiikka on toki ennen kaikkea vaikuttavaa ja vastaa hallituksen asettamiin tavoitteisiin kokonaisvaltaisesti. Talouspolitiikkaa tulee katsoa politiikan eri aloja horisontaalisesti leikkaavana kanavana, jolla pystytään vaikuttamaan niin tuottavuuteen kuin sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteenkin. Finanssipolitiikalla on suuri vaikutus siihen, mitä haluamme muuttaa ja miten pystymme tavoitteisiimme vaikuttamaan. Talouspolitiikan tavoitteet ovat aina hallituksen käsissä, mutta ilmastokriisin torjuminen ja ihmisten hyvinvointi lienevät kaikkien mielestä tärkeät tavoitteet.

Eräänlainen muutos talouspolitiikassa, jonka voi aistia, on painotuksen siirtyminen kuripolitiikasta sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen.

Eräänlainen muutos talouspolitiikassa, jonka voi aistia, on painotuksen siirtyminen kuripolitiikasta sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen. Näin on myös huomattu Financial Times-lehdessä ja vaikutusvaltaisissa instituutioissa, kuten Kansainvälisessä valuuttarahastossa (IMF) ja Maailmanpankissa.

Jussi: Talouspolitiikan kohdalla on syytä, miettiä millaisia rakenteellisia tavoitteita ja millaisia määrällisiä tavoitteita sille asetetaan. Rakenteellisilla tavoitteilla viittaan siihen, miten tuotannon, tulonjaon, kulutuksen ja investointien sekä eri markkinoiden toiminnallisia rakenteita pitäisi muuttaa, jotta pystyisimme vastaamaan tämän ajan taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin. Rakennepolitiikan alueella keskustelu on viime vuosikymmeninä liikkunut pitkälti työmarkkinoiden ja taloudellisten kannustimien kysymyksissä, joihin esimerkiksi suomalaisessakin keskustelussa usein käytetty termi ”rakenteelliset uudistukset” suoraan viittaa.

Toisin sanoen talouspolitiikassa on haluttu tehdä toimenpiteitä, joilla työmarkkinoiden toimintaa voidaan parantaa. Välillä on tuntunut, että tämäntyyppinen keskustelu on vienyt kaiken tilan talouspoliittisissa pohdinnoissa. Viime aikoina rakenteelliset uudistukset on alettu ehkä ymmärtää laajempana kokonaisuutena – ennen kaikkea ilmastonmuutoksen seurausten ymmärtämisen vuoksi.

Enää ei todellakaan riitä, että talouspolitiikassa pohditaan vain työmarkkinakysymyksiä, vaan katse on kohdistettava kaikkiin talouden rakenteisiin yhtäaikaisesti.

Mitä sitten tulee määrälliseen puoleen, näkisin, että on käynnistynyt paluu finanssipoliittiseen aktivismiin, tavoitteena saavuttaa vahvemman valtiollisen puuttumisen kautta korkea työllisyys ja tuotantoresurssien korkeampi käyttöaste. On huomattu, että rahapolitiikka ei yksinään riitä.

Enää ei todellakaan riitä, että talouspolitiikassa pohditaan vain työmarkkinakysymyksiä, vaan katse on kohdistettava kaikkiin talouden rakenteisiin yhtäaikaisesti.

Finanssikriisin yhteydessä finanssipolitiikkareaktio oli maltillinen, mikä todennäköisesti osaltaan johti hitaan kasvun vuosikymmeneen ja kasaantuneeseen paineeseen rahapolitiikkaa kohtaan – erityisesti Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Jo ennen koronakriisiä finanssipolitiikan paluuta vaadittiin yhä useammissa puheenvuoroissa, erityisesti taloustieteilijöiden toimesta.

Myös keskuspankkiirit kannustivat valtioita tarttumaan toimeen. Koronan talousvaikutusten myötä saatiin jälleen valtava kertaluontoinen finanssipoliittinen elvytysruiske, mutta nyt myös näkymä pysyvämmälle finanssipoliittiselle tuelle on finanssikriisiin verrattuna kirkkaampi.

Tero: Ilmastonmuutoksen ja muiden uhkaavien ympäristökriisien aikakaudella talouspolitiikan tärkeysjärjestykset muuttuvat. Toimivan talouspolitiikan tärkeimpänä edellytyksenä tulee olla luonnonjärjestelmien kantokyvystä huolehtiminen, jotta järjestäytyneiden yhteiskuntien toimintaedellytykset voidaan säilyttää ja yhteiskunnat voivat sopeutua väistämättä edessä oleviin ympäristömuutoksiin. Toimivan talouspolitiikan tavoitteena on tällöin suunnitelmallisen ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen siten, että yhteiskunnan perustoiminnot irrotetaan fossiilisista polttoaineista ja luonnonvarojen liikakäytöstä samalla kun kaikille ihmisille taataan mahdollisuudet säädylliseen elämään.

Päästövähennystoimien vuoksi talouspoliittinen paradigma on väistämättä muutoksessa – mutta toistaiseksi ei riittävässä muutoksessa. Koronapandemia on tehnyt talouspoliittisesti realistisemmaksi monia sellaisia talouspoliittisia ajattelu- ja toimintatapoja, jotka ennen pandemiaa vielä tuomittiin marginaalisiksi tai mahdottomiksi, mutta joiden soveltaminen kestävyyskriisin hillitsemisessä on todennäköisesti välttämätöntä.

Päästövähennystoimien vuoksi talouspoliittinen paradigma on väistämättä muutoksessa – mutta toistaiseksi ei riittävässä muutoksessa.

Kansallisiin ja kansainvälisiin talous- ja yhteiskuntapoliittisiin strategioihin on viime vuosina sisällytetty kunnianhimoisia vihreän kasvun ohjelmia. On kuitenkin syytä suhtautua kriittisesti näiden ohjelmien kykyyn ohjata talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa ympäristöongelmien nopean ratkaisun osalta toivottuun suuntaan, kuten esimerkiksi hiilineutraaliuden saavuttamisen vuoteen 2035 mennessä.

Kasvustrategiat luottavat hyvin vahvasti niin sanottuun irtikytkentään, vaikka empiirisesti ei ole näyttöä kasvavasta taloudesta, joka olisi kyennyt vähentämään hiilipäästöjä tai luonnonvarojen kulutusta, etenkään riittävän nopeasti, laajasti tai pysyvästi. Vihreästä talouskasvusta puhuminen ilman irtikytkennän mittakaavan esiintuontia onkin pahimmillaan vaarallista optimismia ja tuottaa epärealistista julkista puhetta, jollaiseen ei ilmastokriisin keskellä olisi aikaa. Kasvustrategioihin ei myöskään sisälly riittävän vahvoja talouspoliittisen ohjauksen elementtejä, jotta taloutta ja yhteiskunnallista toimintaa voitaisiin ohjata riittävän tehokkaasti ympäristötavoitteiden suuntaan.

Vihreästä talouskasvusta puhuminen ilman irtikytkennän mittakaavan esiintuontia on pahimmillaan vaarallista optimismia ja tuottaa epärealistista julkista puhetta, jollaiseen ei ilmastokriisin keskellä olisi aikaa.

BIOS-tutkimusyksikkö on ehdottanut, että seuraavan 10–30 vuoden talouspolitiikan paradigma tulisi ymmärtää kasvustrategioiden sijaan siirtymäpolitiikan aikakaudeksi, jossa huomio ohjataan luonnonjärjestelmien tilaan ja luonnonvarojen kokonaiskäyttöön uusien laadullisten ja määrällisten mittareiden avulla.

Seija: Talouspolitiikka ei ole koskaan yhden totuuden areena eli talouspolitiikan tavoitteet eivät ole kaikille samoja. Tätä moninaisuutta kuvasi hyvin Presidentti Mauno Koivisto kirjassaan Väärää politiikkaa (1978) todeten, että ”talouspolitiikkahan on aina väärää, kysymys on vain siitä kenen kannalta ja miltä kannalta”.

Itse kunkin talouspoliittiset käsitykset ovat sidoksissa paitsi taloustieteelliseen analyysiin, myös arvoihin ja taloudellisiin etuihin. Yhtä ainutta oikeaa talouspolitiikkaa ei siis voi olla, vaikka päätöksentekijät usein markkinoivat ratkaisujaan TINA-argumentein (There Is No Alternative).

Lisäksi makrotaloustieteen puolella on perinteisesti ollut ja on edelleenkin koulukuntaeroja. Pidämmekö taloutta itseohjautuvana, hintojen ja markkinamekanismin avulla automaattisesti tasapainottuvana järjestelmänä vai näemmekö, että riittävästä kokonaiskysynnästä huolehtimiseksi tarvitaan aktiivista suhdanteiden tasaamista ja julkisen vallan puuttumista. Talouspolitiikan rooli on tietysti ihan eri luokkaa viimeksi mainitussa.

Itse kunkin talouspoliittiset käsitykset ovat sidoksissa paitsi taloustieteelliseen analyysiin, myös arvoihin ja taloudellisiin etuihin.

Ennen vuoden 2008 finanssikriisiä ajateltiin varsin laajasti, että on siirrytty vaimeiden suhdannevaihtelujen ja suuren vakauden aikaan. Finanssikriisi ja koronakriisi ovat muuttaneet näitä käsityksiä talouden sisäsyntyisestä vakaudesta. Samanaikaisia isoja kysymyksiä liittyy myös tuottavuuskasvun hidastumiseen, ilmaston lämpenemiseen ja demokratian tilaan.

Kaikki nämä tekijät ovat omalta osaltaan lisänneet ekonomistien kiinnostusta talouspolitiikkaan, talouden instituutioihin ja kriisinkestävyyteen. Yhtenä esimerkkinä tästä on Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin teos Kapea käytävä, jossa korostetaan myös kansalaisten osallisuuden merkitystä talouden menestyksessä. Thomas Piketty on Acemoglun ohella toinen huomattava ekonomisti, joka on tuonut esiin, että taloudellisen ja poliittisen vallan keskittymistä tulisi tarkastella entistä enemmän toisiinsa kytkeytyneinä.

Toinen kysymys koskee julkista valtaa yleensä: Mikä rooli julkisella vallalla on muuttuvassa yhteiskunnassa ja yhteiskunnallisessa muutoksessa ja mikä sillä pitäisi olla? Onko julkisen vallan rooli yleisemmin muutoksessa?

Seija: Taloustieteessä julkisen vallan tehtävät luokitellaan kolmeen luokkaan, jotka ovat markkinoiden epäonnistumisen korjaaminen, tulonjakotehtävä ja talouden vakaudesta huolehtiminen. Tämän luokituksen valossa on hyvin nähtävissä, että vaaka näyttäisi olevan kallistumassa julkisen vallan kasvavan roolin suuntaan erityisesti viimeaikaisten kriisien vauhdittamana. Koronakriisin aikana ovat korostuneet terveyden suojeleminen, sitä varten käyttöön otetut rajoitustoimet ja myös toimet tulomenetysten kompensoimiseksi. Tällaisiin yhteiskunnallisiin ratkaisuihin kykenee vain julkinen valta.

Finanssikriisin yhteydessä tuli selväksi, että uskossa markkinoiden itsesäätelyyn oli menty liian pitkälle ja että rahoitusmarkkinoiden säätelyä julkisen vallan toimesta tulee vahvistaa.

Kriiseistä kärsivät yleensä eniten jo valmiiksi heikoimmassa asemassa olevat ja esimerkiksi nuoret työmarkkinoille tulijat enemmän kuin varttuneemmat työntekijät. Tällöin eriarvoisuuden kasvun hillitsemiseksi tarvitaan julkisen vallan sosiaali- ja veropolitiikkaa. Finanssikriisin yhteydessä tuli selväksi, että uskossa markkinoiden itsesäätelyyn oli menty liian pitkälle ja että rahoitusmarkkinoiden säätelyä julkisen vallan toimesta tulee vahvistaa.

Koronaepidemian kaltaisessa eksistentiaalisessa kriisissä on kirkastunut yhteiskuntien omien instituutioiden toimivuuden merkitys ja erityisesti luottamus valtioon. Yhteiskunnissa, joissa julkiseen valtaan luotetaan ja joissa sitä pidetään kansalaisyhteiskunnan hyvänä liittolaisena, kriisinhoitokin on onnistunut parhaiten.

Tero: Ilmastomuutoksen kaltaisten viheliäisten kriisien maailmassa julkisen vallan rooli yhteiskunnan ohjaamisessa ja resilienssin eli sietokyvyn synnyttämisessä vahvistuu. Ekologisen jälleenrakennuksen talouspolitiikan ohjaamisessa julkisella vallalla on keskeinen rooli. Esimerkiksi korkea hiilen hinnoittelu, kuten päästökauppa ja hiilivero, ovat ilmastopolitiikan tärkeä, mutta riittämätön elementti.

Julkinen valta voi ottaa merkittävän roolin eri talouden toimijoiden – yritysten, kuntien ja kansalaisten – yhteen saattamisessa sellaisissa tehtäväkokonaisuuksissa, joilla edistetään jälleenrakennusta. Valtiota tarvitaan myös jälleenrakennustoimien innovaatio- ja teknologiakehityksen edistämisessä, investoinneissa ja rahoittamisessa sekä alakohtaisten siirtymäpolitiikkojen koordinoinnissa. Sama pätee oikeudenmukaisen siirtymän mukaiseen koulutus- ja sosiaalipolitiikkaan.

Vaikka Suomea pidetään usein aineettoman talouden onnistujana ja ympäristötoimien mallimaana, on Suomi samaan aikaan hyvin voimallinen resurssitalous. Tästä syystä Suomen tulevaisuuden yksi kohtalokysymys on sellaisen teollisuusstrategian suunnittelu, joka tulee toimeen merkittävästi vähemmällä ja tehokkaammalla resurssien kulutuksella ja tuottaa korkean jalostusarvon tuotteita. Yhtenä vipuna tällaisen kehityksen suuntaan on syytä mainita valtionyhtiöiden irrottaminen fossiilisten polttoaineista ja luonnonvarojen liikakäytöstä.

Jussi: Teron tavoin sanoisin, että julkisen vallan merkitys on alkanut näkyä viime vuosina entistä selkeämpänä. Tietysti julkinen valta on ollut läsnä yhteiskunnallisessa kehityksessä aina, vaikka sen saamat tai ottamat muodot ovat historiassa muuttuneet.

Viime vuosikymmeninä vallalla on ollut ajatus, että julkinen valta voi väistää pysyvästikin ja yksityinen toimeliaisuus voi hoitaa yhteiskunnallisen kehityksen suosiollisemmin kohti haluttuja päämääriä. Kuitenkin ilmastonmuutoksen kiihtyessä ja globaalin talousjärjestyksen horjuessa on jo nyt ollut pakko alkaa nojata aiempaa enemmän julkisiin instituutioihin, kuten keskuspankkeihin sekä valtioon säätelijänä ja talouspoliittisena toimijana. Tavallaan ajatus yksityisen toimeliaisuuden ja julkisesta vallasta vapaan järjestyksen mahdollisuudesta onnistua on osoittautunut harhakuvaksi.

Silti en ole havainnut mitään voimakasta ideologista murrosta, jossa valtion ja julkisen vallan paluuta olisi ylistetty ja hehkutettu, paitsi ehkä koronakriisin aikana. Viime vuosikymmenien ideologinen eetos kuitenkin tuntuu edelleen pitävän pintansa, vaikka todellisuus on tavallaan ajanut siitä jo ylitse. Ehkä jossain kohtaa vain todetaankin aikakirjoihin, että ”ja näin julkinen valta on tehnyt paluun” ilman sen suurempia fanfaareita ja ideologisten sapeleiden kalistelua.

Tavallaan ajatus yksityisen toimeliaisuuden ja julkisesta vallasta vapaan järjestyksen mahdollisuudesta onnistua on osoittautunut harhakuvaksi.

Jos kysymystä ajattelee normatiivisesti, julkisella vallalla pitääkin olla vahva rooli yhteiskunnallisen kehityksen ohjaamisessa. Jos demokratiaa pidetään keskeisenä arvolähtökohtana, niin sehän nähdäkseni ilmenee juuri julkisen vallan kautta – sen tietynlaisena käyttönä. Itse uskon Jürgen Habermasia seuraten jonkinlaiseen deliberatiivisen eli puntaroivan demokratian ihanteeseen, mutta on vielä epäselvää, millaista julkisen vallan käytön pitäisi tässä ajassa olla.

Anni: Julkisen vallan rooli näyttää vahvistuvan, kuten muutkin sanoivat. Tästä kertoo esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden sääntelyn tiukentuminen finanssikriisin jälkeen, EU:n vihreän rahoituksen taksonomia, globaalit ilmastosopimukset, hiilitullien ja muoviveron suunnittelu. Ja hyvä näin. Ilmastokriisi on yhteiskunnan kriisi, eikä sen taistelun vastuuta voi sysätä yksittäisen henkilön vastuulle olettaen, että syyllistäminen muuttaisi kulutuskäyttäytymistä.

Mikä rooli instituutioilla ja niihin liittyvällä ymmärryksellä on mahdollisen talous- ja yhteiskuntapoliittisen paradigman muutoksessa?

 Anni: Instituutioiden rooli politiikan vaikuttavuudessa on merkittävä ja sitä kautta niitä tulisi käsitellä osana järjestelmää, kun tutkitaan talouspolitiikan vaikutuksia yhteiskunnassa. Instituutioiden kulttuurinen perimä, raamit ja toimintatavat voivat vaikuttaa suurestikin käsiteltäviin asioihin politiikassa ja niihin keinoihin ja menetelmiin, joita käytetään politiikan toimeenpanossa.

Instituutioiden tarkastelu on tärkeää, jos suuntaa paradigmassa halutaan muuttaa tai, jos paradigma on muuttumassa, syy voi löytyä instituutioista. Ministeriöillä, poliittisella järjestelmällä ja koulutusjärjestelmällä on vahvat perinteet ja niiden muuttaminen on usein hidasta.

Ministeriöillä, poliittisella järjestelmällä ja koulutusjärjestelmällä on vahvat perinteet ja niiden muuttaminen on usein hidasta.

Jussi: Yhteiskuntatieteissä kysymykseen instituutioista voisi saada monta erilaista vastausta, mutta jos ne ajatellaan yksinkertaisesti vaikka sellaisiksi yhteiskunnallisiksi ilmiöiksi, jotka eivät tyhjenny yksilötason päätöksiin ja joilla on jollain tapaa autonomista kykyä muovata yhteiskunnallisia prosesseja, niin ehdottomasti ne ovat tärkeitä tunnistaa ja tunnustaa. Itselleni instituutiot ovat yhteiskunnassamme kaikki kaikessa ja kaikki yksilölliset päätökset tapahtuvat joidenkin instituutioiden vaikutuspiirissä.

Jos oma sosiaaliontologia on tämänkaltainen, niin ehkä sitä sitten helpommin ymmärtää myös erilaisten prosessien ristikkäisvaikutukset, yhteiskunnallisen todellisuuden kompleksisen luonteen sekä talous- ja yhteiskuntapolitiikan ”vaikeuden”. Antaako tämä sitten vastauksia erilaisten ongelmien ratkaisuun on ehkä monimutkaisempi kysymys vai pistääkö instituutioiden hahmottaminen vain pään enemmän pyörälle? Ainakin sopivassa määrin instituutioiden kautta ajattelua tarvitaan.

Tero: Tässä voisi käyttää esimerkkinä talouspolitiikan ennakointia toteuttavia instituutioita, kuten erilaisia talouden tutkimuslaitoksia ja vastuuministeriöitä. Talouspoliittisessa ennakoinnissa on tavanomaisesti oletettu, että talouden materiaalinen perusta eli energian ja luonnonvarojen kulutus jatkaa kasvuaan. Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon torjuminen aiheuttaa tällaiseen ennakointitapaan historiallisen epäjatkuvuuskohdan, sillä talouden kehityksessä pitäisi huomioida paremmin sekä yhteiskunnallinen aineenvaihdunta että nopeiden jälleenrakennustoimien toteuttaminen.

Ministeriöiden vastuunjaossa esimerkiksi valtiovarainministeriö ei voi linjata talouspolitiikan reunaehtoja totunnaisiin talouden indikaattoreihin, kuten kestävyysvajeeseen, perustuen, joihin sitten muiden hallinnon alojen, kuten ympäristöministeriön, tulee mukauttaa oma toimintansa. Jälleenrakennuksen toteuttamiseksi talouspolitiikan suunnasta vastaavissa ministeriössä siirtymäpolitiikan tavoitteet on luettava talouden ennakoinnin lähtökohdiksi. Samalla vaaditaan hallinnon rajat ylittävää kokonaisvaltaisuutta.

Voisikin olla tarpeen, että jälleenrakennustoimien tutkimukseen, suunnitteluun, toteutukseen ja seurantaan kaivataan kokonaan uudenlainen ja hyvin resursoitu kansallinen ”järjestelmänpäivitysyksikkö” – tämän suuntaista on kehitteillä esimerkiksi Ranskassa. On myös tarpeen kysyä, missä määrin talouspolitiikan perustana käytetyt makrotalouden mallintamisen tavat soveltuvat nopeaan kestävyyssiirtymään ja kuinka talouspolitiikan mallintamista tulisi kehittää.

Asetimmekin kollegani kanssa jo pari vuotta sitten talouden ennakointia, mallintamista ja suunnittelua koskevia kriittisiä kysymyksiä taloustutkimukselle. Kysymykset eivät ole vielä vanhentuneet.

Voisi olla tarpeen, että jälleenrakennustoimien tutkimukseen, suunnitteluun, toteutukseen ja seurantaan kaivataan kokonaan uudenlainen ja hyvin resursoitu kansallinen ”järjestelmänpäivitysyksikkö”.

Seija: Instituutioiden kiistämätöntä merkitystä voi avata pohjoismaisen hyvinvointimallin avulla. Mallia kuvataan joskus pelkästään sen arvopohjan kautta ja joskus pelkästään sen lopputulosten kautta. Kuvauksessa arvojen kautta tuodaan esille tasa-arvotavoitteiden suuri painoarvo päätöksenteossa.

Lopputulosten avulla kuvattuna korostetaan mallin tuottavan samanaikaisesti pienet tuloerot ja kansainvälisessä vertailussa hyvän talouskasvun. Mielenkiintoisinta on kuitenkin selittää, miksi tämä on mahdollista. Tässä selityksessä korostuvat juuri mallin instituutiot ja yhteiskuntapolitiikan eri lohkojen vuorovaikutus eli kyky organisoida ja toimeenpanna asioita, rakentaa koalitioita ja osallistaa kansalaisia.

Instituutioiden kiistämätöntä merkitystä voi avata pohjoismaisen hyvinvointimallin avulla.

Isossa roolissa on ollut työmarkkinamalli, johon ovat kuuluneet kollektiiviset työehtosopimukset ja muutosturvaa antava sosiaaliturva. Tässä systeemissä niin työnantajat, työntekijät ja valtiovalta ovat käytännössä sopineet sellaisesta riskienjaosta, joka on tuottanut sopeutumiskykyä ja muutosvalmiutta globalisaation mukanaan tuomiin heilahteluihin. Tässä valossa ei olekaan ihme, että kapitalismin nykyisten kriisi-ilmiöiden keskellä se usein esiintyy positiivisena esimerkkinä muutoksen hallinnasta.

Acemoglu ja Robinson nostavat edellä mainitussa kirjassaan Ruotsin politiikka- ja työmarkkinainsituutiot esille demokratian ja markkinatalouden hyvän kehän mahdollistajina.  Kollektiiviset työehtosopimukset ovat heidän tulkinnassaan olleet se konsensusvoima, joka on pitänyt yhteiskunnallista yhteenkuuluvuutta riittävästi yllä ja eliitit kurissa.

Niiden rapautuessa tulisi kehittää jotain tilalle. Ilmeistä ratkaisua ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Tästä voi kyllä kantaa huolta, sillä myös vähähiiliseen yhteiskuntaan siirtymisessä tarvittaisiin muutosvalmiutta tukevaa riskienjakoa.

Keskustellaan täsmällisemmin yhdestä talous- ja yhteiskuntapolitiikan keskeisimmistä puheenaiheista: velasta. Mikä on velan rooli koronan, ilmastonmuutoksen ja vanhenevan väestön tuomien haasteiden kohtaamisessa, ja mikä sen pitäisi olla? Kuinka paljon velka, tai toisaalta siihen liittyvä pelko, rajaa mahdollisuuksiamme ja toimintakykyämme yhteiskunnallisen muutoksen edessä ja toisaalta toimeenpanossa?

Seija: Julkisen talouden velan ja alijäämien karttamisella on pitkät juuret Suomen taloushistoriassa. Suomen talouden kasvumalliin on kuulunut vahvasti elinkeinoelämän kasvuedellytysten vahvistaminen. Julkisen sektorinkin tuli mieluummin olla nettosäästäjä, joka voisi rahoittaa teollisuuden kehittämistä.

Samalla suhdanteiden tasoittaminen velanotolla on saanut vain pienen painon suhteessa pidemmän aikavälin kasvutavoitteisiin. ”Velkapelko” korostui 1990-luvun laman aikana, kun julkisen velan taso ja velanhoitokulut nousivat ennennäkemättömästi ja samaan aikaan alettiin tavoitella EU-jäsenyyttä. Sittemmin jäsenyyden mukanaan tuomat niin sanotut budjettikurisäännöt ovat olleet pidäkkeenä aktiiviseen suhdannepolitikkaan turvautumiselle.

1990-luvun lama kuitenkin opetti myös sen, että työttömyyteen ja sitä kautta myös julkiseen velkaan liittyy voimakas hystereesi-ilmiö, eli nämä eivät helposti palaa laman kaltaista shokkia edeltäneelle tasolle edes noususuhdanteessa. Kriisin aikana nousseella työttömyysasteella on taipumus alentua vain hitaasti, mikä jättää pitkän varjon työmarkkinoille ja julkisen talouden tilaan.

Ehkä yhtenä tekijänä ”velkapelossa” on ollut se, että Suomessa perinteisiin on kuulunut käytännön talouspolitiikan ja taloustieteen melko heikko vuorovaikutus.

Julkinen talous voi tukea taloutta ja kysyntää lisäämällä tukea kotitalouksille ja yrityksille sekä investoinneillaan ja samalla estää pitkäaikaistyöttömyyden kasvusta syntyvän pitkän aikavälin ongelman. Nykyisessä nollakorkojen makrotaloudellisessa ympäristössä julkisen velan hoitokustannukset poikkeavat täysin tilanteesta, joka vallitsi 1990-luvun laman aikana.

Ehkä yhtenä tekijänä ”velkapelossa” on ollut se, että Suomessa perinteisiin on kuulunut käytännön talouspolitiikan ja taloustieteen melko heikko vuorovaikutus. Akateeminen taloustieteellinen tutki ja virkamiesvetoinen talouspolitikkavalmistelu ovat kulkeneet omilla laduillaan ja keskustelua on käyty lähinnä vain virkakoneiston agendan pohjalta. Tähän on onneksi tullut parempaa tasapainoa viime vuosina.

Tero: Kauppakamari asetti kevään 2015 vaalien alla Helsingin Aleksanterinkadulle velkakellon muistuttamaan jokaista kadunkulkijaa kasvavasta valtionvelasta. Ympäristöväki muistutti tuolloin, että Eduskuntatalon katolle tulisi asettaa pienemmäksi tikittävä kansainvälisen ja kansallisen hiilibudjetin mukainen ekologinen kello, jonka alitse tulevat ilmastopolitiikasta päättävät edustajat saisivat päivittäin marssia.

Sekä julkisvelassa että nopeasti etenevissä ympäristömuutoksissa on tietysti kyse yhteiskunnallisista riskeistä. Talouspolitiikan ohjaamista ei voidakaan enää ajatella puhtaan ”taloudellisten” riskien kautta kuten tarkastelemalla julkisvelan kehitystä, vaan talouspolitiikan arvioinnissa tulee siirtyä kattavampaan riskianalyysiin.

On esimerkiksi perusteltua argumentoida, että ilmastotavoitteiden toteuttamatta jättäminen on julkisvelan kasvua suurempi riski suomalaisen kansantalouden tulevaisuudelle, ja että tämän vuoksi nopean kestävyyssiirtymän toteuttaminen tulee olla talouspolitiikan prioriteetti.

Talouspolitiikan ohjaamista ei voida enää ajatella puhtaan ”taloudellisten” riskien kautta kuten tarkastelemalla julkisvelan kehitystä, vaan talouspolitiikan arvioinnissa tulee siirtyä kattavampaan riskianalyysiin.

Osana siirtymäpolitiikan toteuttamista BIOS on esittänyt, että julkisvelan tarkasteluun rajoittumisen sijaan Suomen tulisi kiinnittää huomiota kansantalouden maksukyvyn turvaamiseen siirtymäpolitiikan toteuttamisen aikana. Tällöin huomio kiinnittyy Euroopan keskuspankin valmiuksiin pitää yllä jäsenmaiden maksukykyä ja Suomen valmiuksiin pitää vaihtotaseensa riittävän hyvin tasapainossa samalla kun edetään ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamisessa.

Jussi: Itse olen viime vuosina melko paljon kysymystä velasta pohtinut ja erilaisia tekstejä aiheesta kirjoittanut. Tavallaan velka on erittäin hyvä lähtökohta kaikkien mainittujen kysymysten tarkasteluun, koska kaikki ne heijastuvat nykyisessä talous- ja yhteiskuntajärjestelmässämme myös velkataseisiin ja niiden kehitykseen.

Tämä ei tietenkään siinä mielessä ole yllättävää, että mehän elämme velkataloudessa – kaikki kapitalistisessa rahataloudessa käytännössä alkaa velasta ja päättyy velkaan. Mutta kysymykset siitä, kenellä on velkaa ja kenelle ollaan velkaa liittyvät oleellisesti yhteiskuntamme valtasuhteisiin. Koronakriisin aikana julkisen velan suorastaan räjähdysmäinen kasvu on noussut julkiseen keskusteluun, kun valtiot ovat joutuneet kannattelemaan kuoreensa suljettua tai sulkeutunutta yksityistä taloutta.

Kysymykset siitä, kenellä on velkaa ja kenelle ollaan velkaa liittyvät oleellisesti yhteiskuntamme valtasuhteisiin.

Vastaavanlainen hyppäys tapahtui globaalin finanssikriisin aikaan, mutta koronakriisissä kaikki tapahtui vieläkin nopeammin ja voimakkaammin. On lisäksi muistettava, että viime vuosikymmeninä kriisien ulkopuolellakin ainakin länsimaissa julkisen velan kasvu on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Voidaan puhua siis jo lähes pysyvästä tendenssistä.

Todellisuus on osoittanut, että tarpeen tullen julkista velkaa voidaan luoda lisää, ja se voi jopa vakauttaa taloutta. Toisin sanoen haitallisia vaikutuksia, jotka ideologisesti julkisen velan kasvuun liitetään, eivät näytä tapahtuvan. Kun keskuspankit ovat painaneet korot alas, valtioiden velkakestävyys vahvistuu, vaikka julkisen velan määrä kasvaa.

Todellisuus on osoittanut, että tarpeen tullen julkista velkaa voidaan luoda lisää, ja se voi jopa vakauttaa taloutta.

Jopa valtavirtaisessa taloustieteessä on alettu etsiä syitä velkaantumisen kestävyydelle ja on päädytty entisen IMF:n pääekonomistin Olivier Blanchardin johdolla ajattelemaan, että niin kauan kuin talouskasvu on nopeampaa kuin valtion velan korkoaste, mitään julkistaloudellista kestävyysongelmaa ei ole.

Finanssikriisin aikana makrotaloustieteen näkökulma ei ollut vielä kovin myönteinen julkiselle velalle nojaavalle elvytyspolitiikalle, mutta koronakriisin kohdalla tilanne näyttää olevan toisin. Vaikka ”eliittinäkemys” on selvästi muuttunut, monet suomalaiset tuntuvat edelleen suhtautuvan kasvavaan julkiseen velkaan varsin epäillen. Jos ideat ovat lukkiutuneet sellaisiksi, että moralisoivalla suhtautumisella velkaan on yhä merkitystä, näin ilmenevä ”velkapelko” voi tarkoittaa sitä, että tiukan talouspolitiikan lupaaminen on yhä potentiaalisesti toimiva vaalistrategia.

Anni: Kuten Jussi huomautti, suhtautuminen velkaan on muuttunut koronakriisin hoidon myötä. On huomattu, että isojen muutoksien, kriisin hoitamiseen ja yhteiskunnan uudelleen rakentamiseen tarvitaan velkaa. On myös huojentavaa, että EU-tasolla on opittu finanssikriisistä eikä ainakaan vielä vaikuta, että kuripolitiikkaa olisi palaamassa liian aikaisin.

Vielä vuonna 2010 OECD kannusti jäsenmaita kuripolitiikkaan finanssikriisin jälkeen, mutta huomautti hiljattain, että leikkauksien aika ei ole edes muutaman vuoden päästä, jotta taloutta ei sabotoida lisää. Myös kansainväliset järjestöt, kuten Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, julistivat syksyllä 2020 talouskuripolitiikan hautajaiset.

Koronakriisin aikana kansainvälisesti maiden velkasuhteet ovat nousseet ja tästä suurimman osan ovat rahoittaneet keskuspankit. Velkaa on aiemmin pelätty syystäkin, kun riski korkojen nousulle on ollut suuri. Nykymaailmassa korkojen ollessa nollassa ja inflaation ja rahanmäärän kytköksen katkeamisen jälkeen riski olla elvyttämättä on suurempi kuin korkojen äkillinen nousu.

Kansainväliset järjestöt, kuten Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, julistivat syksyllä 2020 talouskuripolitiikan hautajaiset.

Velkaan on syytä suhtautua eri tavalla nyt kuin muutama vuosikymmen sitten. EKP:n rahapolitiikka viestii rahoitusmarkkinoille, että valtiovelkakirjojen korot eivät nouse hillittömiin lukemiin. Velkamäärää on yhä vaikeampi leikata, koska EU:n väestö ikääntyy ja ilmastonmuutoksen torjumisen eteen on tehtävä investointeja.

On siis tervettä tutkia epätavanomaisempia vaihtoehtoja velanhoitoon, kuten esimerkiksi velan mitätöintiä tai Japanin harjoittamaa korkokäyrän kontrollia rahapoliittisena tavoitteena. Erityisesti on keskityttävä EU:n taloussääntöjen uudistamiseen. EU:n Maastrichtin sopimuksessa sovittu 60 prosentin velkaantumisasteeseen pääseminen ei ole enää realistista.

Mennään lopuksi vielä vallitsevaan tieteelliseen paradigmaan ja sen mahdolliseen muutokseen. On selvää, että vallitsevalla talouden tutkimuksen paradigmalla on roolinsa talous- ja yhteiskuntapolitiikan ohjauksessa. Mikä on taloustieteen valtavirtaa tai vallalla oleva paradigma? Onko se muuttumassa, ja jos on, niin mihin suuntaan?

Anni: Olen alkanut viimeisen parin vuoden aikana karsastaa jakoa valtavirta- ja vastavirtataloustieteisiin, koska jakoa on lähinnä tarvittu vain siksi, että näin on voitu kritisoida perinteisen taloustieteen opetuksen ja tutkimuksen keskittymistä tiettyihin kysymyksiin, menetelmiin ja lähtökohtiin, jotka perustuvat ainakin tietyssä määrin uusliberalistisiin arvoihin. Koska kehitystä ”valtavirtataloustieteessä” on jo havaittavissa, voidaan uuden valtavirran ajatella olevan inhimilliset realiteetit huomioivaa ja ilmiölähtöisempää.

Taloustieteen tutkimuksen paradigma on muuttumassa. Suomen ulkopuolella opetus on jo uudistunut ja aiemmat vastavirtaiset koulukunnat ovat ottaneet jalansijaa.

Koska kehitystä ”valtavirtataloustieteessä” on jo havaittavissa, voidaan uuden valtavirran ajatella olevan inhimilliset realiteetit huomioivaa ja ilmiölähtöisempää.

Suomen kehitys on kenties ollut hitaampaa vähäisten resurssien takia, mutta kehitystä silti tapahtuu. Talouden tutkimuksessa keskitytään entistä enemmän ilmastovaikutuksiin. Taloustieteen opetus on tosin edelleen rajoittunutta, mitä tulee kriisinratkaisussa tarvittavaan ilmiöpohjaiseen opetukseen.

Kansainvälinen CORE-projekti on hyvä alku opetuksen muutoksessa, mutta taloustiede kaipaa edelleen avautumista menetelmissä ja muiden tieteenalojen kanssa käytyyn dialogiin. Vastavirtainen taloustiede on syntynyt vastauksena taloustieteen kyvyttömyyteen tarjota vastauksia ja menetelmiä sen ytimessä oleviin kysymyksiin erityisesti makrotaloustieteessä.

Jussi: Talouspolitiikan näkökulmasta edelleen pitäisin hyvin keskeisenä sitä, mikä milloinkin on niin sanotusti ”johtava” makrotaloustieteen näkemys talouden tilasta sekä siitä, millaista talouspolitiikkaa kyseisissä olosuhteissa pitäisi harjoittaa. Makrotaloustieteen piirissä voitaneen puhua ”uusvanhakeynesiläisestä” käänteestä, jossa brittiläisen taloustieteilijä John Maynard Keynesin (1883–1946) teorioita uudelleen 1990- ja 2000-luvulla tulkinneet ”uuskeynesiläiset” taloustieteilijät palaavat vanhan keynesiläisyyden piiriin.

Taloustiede kaipaa edelleen avautumista menetelmissä ja muiden tieteenalojen kanssa käytyyn dialogiin.

Tällöin käyttöön on palannut 1930- ja 1940-luvun johtavan yhdysvaltalaisen keynesiläisen taloustieteilijän Alvin Hansenin teoria ”sekulaarisesta stagnaatiosta” eli pitkittyneestä matalasuhdanteesta. Näihin taloustieteilijöihin kuuluu esimerkiksi entisen presidentti Barack Obaman hallinnon valtionvarainministeri ja nykyinen Harvardin yliopiston professori Lawrence Summers.

Olen ajatellut, että materiaaliset olosuhteet, makrotaloustieteellinen konsensus ja talouspolitiikka muodostavat kokonaisuuden, joka sitten määrittää talouden kehityssuuntia laajemmassa kuvassa. Varsinkin jos materiaalisiin olosuhteisiin luetaan vielä kansalaisnäkemys, poliittiset vaatimukset ja kansalaisliikkeet, niin mielestäni tuosta pääsee rakentamaan varsin kattavaa selitysmallia todellisuuden kehityskuluille.

Kiinnostavaa on nähdä, miten tulevina vuosina sitten ilmastonmuutos ja ekologinen kriisi vielä tähän kuvioon tulevat vaikuttamaan.

Tero: Taloustieteen kuten kaikkien muidenkin yhteiskuntatieteiden tulee tietysti elää ajassa ja historiallisessa muutoksessa. Tieteenalan kehitys punnitaan kyvyssä ratkaista ympäröivän yhteiskunnan ongelmia. Viime vuosikymmeninä taloustieteellä on ollut julkisessa keskustelussa ja erityisesti talouspolitiikan ohjauksessa korostunut rooli muihin yhteiskuntatieteisiin nähden.

Tämä asetelma varmaankin muuttuu, kun yhteiskunnan kehitystä ei voi enää ohjata ensisijaisesti vakiintuneiden taloudellisten olettamien mukaisesti. Taloustieteellä on varmasti tärkeä osansa myös ilmastokriisin ratkaisussa, muiden yhteiskuntatieteiden laajassa joukossa.

Tieteenalan kehitys punnitaan kyvyssä ratkaista ympäröivän yhteiskunnan ongelmia.

Vielä 1990-luvulla kansainvälisen ilmastopolitiikan talousajattelu oli vahvasti kiinni varsin kapeissa uusklassisen taloustieteen oletuksissa, joiden pohjalta kysymykset talouden kasvun suunnasta ja ympäristötoimista pysyivät toisistaan etäisinä. 2000-luvulla ilmastotaloustieteen näkemykset puolestaan monipuolistuivat ja avautuivat esimerkiksi schumpeterläisille ja keynesiläisille ajatuksille vihreistä investoinneista.

Ilmastotaloustieteen onkin sanottu elävän ”jälkiparadigmaattista” aikaa, jossa ratkaisuja ekokriisiin kaivetaan yhä monipuolisemmasta työkalupakista. Tästä näkökulmasta voisi ennakoida, että taloustiede on myös tulossa osaksi laajempaa yhteiskuntatieteellistä keskustelua, jossa ekokriisin tieteellisen ratkaisun edellytyksiä pohditaan pluralistisesti ja poikkitieteellisesti ilman minkään tieteenalan ensisijaisuutta.

Seija: Taloustieteessä on syytä puhua erikseen mikrotaloustieteen ja makrotaloustieteen paradigmoista. Mikrotaloustieteessä ei ole vahvoja koulukuntia siten kuin makron puolella. Soveltavassa mikrotaloustieteessä on viime vuosikymmeninä otettu isoja menetelmällisiä harppauksia, jotka puhuvat pikemminkin jatkuvuuden kuin välittömien uusien paradigmamuutosten puolesta.

Tätä viime vuosikymmenten kehitystä on kutsuttu uskottavuusvallankumoukseksi ja sen pääosassa ovat olleet huolella mietityt vertailuasetelmat aitojen syy-yhteyksien selville saamiseksi. Kehitys on hyväksi ja sen seurauksena on saatu ja saadaan entistä uskottavampia käytännönläheisiä tuloksia erilaisten työmarkkina- ja sosiaaliturvareformien sekä ympäristö- ja ilmastopolitiikan toimien vaikuttavuudesta.

Viime vuosikymmenten isot kriisit ja eri yhteiskuntien erot niistä selviytymisessä lisäävät kiinnostusta toisistaan poikkeaviin talouden instituutioihin ja niiden väliseen vuorovaikutukseen maiden sisällä.

Oma lukunsa on, että kaikkiin tutkimuskysymyksiin uudet menetelmät eivät sovellu ja tutkimuskysymysten valinnassa tutkijat ovat voineet mennä liiaksi menetelmät edellä. Makrotaloustieteen kohdalla finanssikriisi herätti siihen, että perinteiset makrotalousmallit eivät riittävästi korostaneet rahan, luotonannon ja velkaantumissyklien merkitystä. Pahimmat kriisit syntyvät useimmiten rahoitusjärjestelmässä, mikä merkinnee rahoitussektorin entistä parempaa nivomista makrotaloudellisiin malleihin.

Viime vuosikymmenten isot kriisit ja eri yhteiskuntien erot niistä selviytymisessä lisäävät kiinnostusta toisistaan poikkeaviin talouden instituutioihin ja niiden väliseen vuorovaikutukseen maiden sisällä. Näyttää myös siltä, kuten Anni sanoi, että ainakin taloustieteen opetuksessa on tapahtumassa muutosta ilmiölähtöisen opetuksen suuntaan pelkästään teorialähtöisen sijasta.

Olli Herranen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Poliittisen talouden tutkimuksen seuran varapuheenjohtaja.

Anni Marttinen on SAK:n makroekonomisti. Hän on taloustieteen pääaineen kauppatieteiden maisteri. Hän on aikaisemmin työskennellyt mm. EKP:ssa, VM:ssä ja Suomen Pankissa.

Jussi Ahokas on SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ryn pääekonomisti ja poliittisen talouden tutkija. Keskeisiä tutkimusaiheita ovat viime vuosina olleet kapitalismin evoluutio, talouspolitiikan muutos sekä keynesiläinen talouspolitiikka Suomessa.

Tero Toivanen on historian ja poliittisen talouden tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Seija Ilmakunnas on työelämäprofessori Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa. Hän on mukana Kansantaloudellisen aikakauskirjan toimituskunnassa ja toimii Yritystukien tutkimusjaoston puheenjohtajana sekä Talouspolitiikan arviointineuvoston jäsenenä.

Politiikasta-raati-artikkelin toimitti Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen.

Päivitetty 20.4.2021 klo 15:10; kirjoitusvirhe korjattu.

Julkaisu Politiikasta-raati: Paradigman muutos ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Yhdysvalloissa kevään kiihkeä keskusteluaihe on ollut Green New Deal (GND). Aloitteen, joka toisinaan henkilöityy demokraattien valovoimaiseen ensimmäisen kauden kongressiedustajaan Aleksandria Ocasio-Corteziin, tavoitteena on ratkaista Yhdysvaltoja vaivaava kaksoiskriisi: taloudellinen eriarvoisuus ja ilmastonmuutos.

Inspiraationsa GND hakee yhdysvaltalaisen lähihistorian suurista yhteiskunnallisista murroksista, 1930-luvun New Dealista ja toisen maailmansodan aikaisesta sotataloudesta.

New Deal nosti Yhdysvallat liittovaltion ohjaamalla talous-, elinkeino- ja työllisyyspolitiikan kokonaisuudella pitkittyneestä lamasta. Pearl Harborin pommitusten jälkeen puolestaan maan talous ja teollisuus mobilisoitiin lyhyessä ajassa ulkoista uhkaa vastaan ja sotaponnistelujen tueksi.

GND viestii, että ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen vaatii vastaavan kaltaista kokonaisvaltaista lähestymistapaa tarvittavan yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi.

Eurooppalainen Green New Deal

Hiljattain Green New Deal on alkanut resonoida myös Euroopassa. Espanjan sosialistit saavuttivat äskettäin vaalivoiton ohjelmalla, jonka ydin oli oikeudenmukainen siirtymäpolitiikka. Kampanjoimalla sen puolesta, että ilmastotoimien seurauksena työnsä menettäville työntekijöille kuten hiilikaivostyöläisille tarjotaan koulutus ja sosiaalinen turvaverkko, vasemmisto onnistui menestyksekkäästi vastaamaan ennalta pelättyyn laitaoikeiston nousuun.

Green New Deal on alkanut resonoida myös Euroopassa.

Britanniassa Labour-puolue on pyrkinyt kiinnittämään tiukat ilmastotoimet osaksi politiikkaansa. Kansalaisten ilmastoliikehdinnän kannustamana työväenpuolueen aloitteesta maahan julistettiin ilmastohätätila. Labourin sisällä on puolestaan keskusteltu jo pidempään saarivaltion oman GND:n lanseeraamisesta.

Myös Gianis Varoufakisiin usein henkilöityvällä eurooppalaisella DiEM25-liikkeellä on oma GND-aloitteensa, ja viimeisimmäksi Varoufakis on puhunut globaalin GND:n toteuttamista. Näiden lisäksi monessa muussakin maassa sekä vihreät että vasemmistopuolueet ovat hahmotelleet suuntaviivoja kansallisille GND-ohjelmille.

Eurooppalainen GND saa kaikupohjaa muuallakin kuin vasemmistopiireissä. Viimeisimpänä GND:n puolesta on puhunut Euroopan unionin brexit-pääneuvottelija, kaksinkertainen komissaari ja useampienkin arvioiden mukaan myös mahdollinen Euroopan komission tuleva puheenjohtaja Michel Barnier.

Barnierin mukaan GND:stä, eurooppalaisesta ”kestävyyssopimuksesta”, on tehtävä Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksien arvovaltaan verrattava ohjelma, jonka kulmakivinä ovat hiilineutraalius vuoteen 2050 mennessä, kiertotalous ja biodiversiteetin suojelu.

Eurooppalaisen politiikan kolmoiskriisi

GND ei ole esillä Euroopassa ensimmäistä kertaa. Edellisen kerran siitä puhuttiin vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen.

Silloin GND kytkeytyi osaksi sekä keskustaliberaalien että kolmannen tien sosiaalidemokraattien, kuten Tony Blairin, puheenpartta. Saksan Bundesbankin kaltaiset tahot puolestaan laativat vihreiden rahoitusohjelmien pohjapiirustuksia. GND:stä haettiin vastausta talouskriisiin ja uuteen vihreään kasvuun.

GND ei kuitenkaan yltänyt todelliseksi politiikaksi kahdesta syystä. Ensiksi Euroopan päähuomio kohdistui vuosikymmeneksi ilmastotavoitteiden sijasta eurokriisin hoitoon. Kriisiä hoidettiin talouskuripolitiikalla eikä esimerkiksi tulevaisuusinvestointeja painottaen.

Toiseksi on aiheellista epäillä, että Euroopan keskustalaisen eliitin projektina GND ei olisi saavuttanut jäsenmaiden tai kansalaisten kattavaa tukea. Näin ollen se ei olisi tarjonnut politiikan suunnanmuutosta.

Nykyisen GND:n yhteiskunnallinen potentiaali nousee kovin erilaisesta historiallisesta maaperästä kuin edeltäjänsä. Tätä eurooppalaista maaperää määrittää Euroopan politiikan kolmoiskriisi: talousvaikeudet, laitaoikeiston nousu ja ilmastonmuutos.

Euroopan politiikan kolmoiskriisi – talousvaikeudet, laitaoikeiston nousu ja ilmastonmuutos – määrittää sitä eurooppalaista maaperää, josta nykyisen GND:n yhteiskunnallinen potentiaali nousee.

Ensinnäkin maanosa on vakavissa taloudellisissa ongelmissa. Eurokriisin jälkeen unionin kriisimaat ovat joutuneet toteuttamaan ankaraa talouskuripolitiikkaa niille tarjottujen tukipakettien ja hätälainoituksen ehtona. Eurokriisin hoito on jättänyt syvän poliittisen kuilun etelän ja pohjoisen maiden välille.

Samalla sitoutuminen rahaliiton budjetti- ja alijäämätavoitteisiin on kaventanut talouspoliittista liikkumavaraa myös eurokriisistä paremmin selvinneissä pohjoisissa maissa. Seurauksena ovat olleet pitkittyneet talousvaikeudet, lisääntyvä työelämän epävarmuus ja sosiaalinen tyytymättömyys.

Merkille pantavaa Euroopan taloustilanteessa on investointien puute. Vuoden 2009 jälkeen eurooppalaiset yksityiset investoinnit ovat suuntautuneet pääasiassa euroalueen ulkopuolelle. Samaan aikaan euroalueen julkiset investoinnit, jotka olivat maltillisia jo ennen talouskriisiä, ovat tyrehtyneet olemattomiksi.

Kriisin jälkeen ovat kadonneet myös ulkomaiset euroalueelle kohdistuvat investoinnit. Eurooppa kärsii siis käytännössä investointilamasta: yksityiseltä sektorilta ei näyttäisi löytyvän riittävää investointihalukkuutta, ja rahaliiton budjetti- ja alijäämäsäännöt estävät yksittäisiä jäsenmaita ryhtymästä lyhyellä aikavälillä alijäämää kasvattaviin investointeihin.

Toisen kriisin muodostaa laitaoikeiston nousu eurooppalaisen politiikan voimatekijäksi. Kaikkialla Euroopassa oikeistopopulistiset, kansallismieliset ja äärioikeistolaiset puolueet ovat kyenneet hyödyntämään talousvaikeuksista, eriarvoisuudesta ja näköalattomuudesta kumpuavaa tyytymättömyyttä.

Kaikkialla Euroopassa oikeistopopulistiset, kansallismieliset ja äärioikeistolaiset puolueet ovat kyenneet hyödyntämään talousvaikeuksista, eriarvoisuudesta ja näköalattomuudesta kumpuavaa tyytymättömyyttä.

Laitaoikeisto on esittänyt keskustalaisen ja kosmopoliittisen Eurooppa-projektin elitistisenä ja vedonnut kansan nationalistisiin tuntoihin puolustamalla kansallista teollisuutta, työpaikkoja ja perinteisiä kulttuuriarvoja.

Vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin jälkeen se on yhä voimakkaammin asettanut vastakkain ”todelliset” saksalaiset, tanskalaiset tai suomalaiset ja maahanmuuttajat. Kun laitaoikeisto on noussut, liberaalin eurooppalaisen projektin tukijalkoina toimineiden keskustavasemmistolaisten ja keskustaoikeistolaisten puolueiden kannatus on romahtanut. Tämän vuoksi liberaalin Euroopan projekti vapisee toden teolla.

Kolmannen ongelman Euroopalle asettavat kansainvälisten ilmastotavoitteiden mukaiset nopeat päästövähennystoimet. Jotta IPCC:n asettama globaali 1,5 asteen tavoite olisi mahdollinen, tulee eurooppalaiset yhteiskunnat ohjata vähäpäästöiselle polulle tulevan vuosikymmenen aikana.

Kasvihuonekaasupäästöjä on leikattava rajusti irrottamalla yhteiskunnat massiivisesta fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Ilmastotavoitteisiin pääseminen tarkoittaa merkittäviä muutoksia energiajärjestelmässä, asumisessa, liikenteessä sekä maankäytössä eli metsätaloudessa ja ruoantuotannossa.

Hallittu yhteiskunnallinen siirtymä

GND:n lupaus on sen kokonaisvaltaisuudessa. Yhdysvalloissa sitä koskeva keskustelu on jo liikuttanut politiikan mahdollisuuksien ikkunaa merkittävästi. Yhtäältä konservatiivit on pakotettu pois ilmastomuutoksen epäilijöiden positiosta ottamaan kantaa itse ilmastonmuutoksen ratkaisemiseen. Toisaalta ilmastokeskustelu ei enää Yhdysvalloissakaan jäsenny pelkästään markkinaehtoisten ratkaisujen puitteisiin.

Nyt keskustellaan siitä, miten siirtymä vähäpäästöisen yhteiskuntaan voidaan toteuttaa politiikan ja julkisen vallan määrätietoisessa ohjauksessa. Tässä on selkeä ero vuosikymmenen takaisen ja nykyisen GND-keskustelun välillä.

Hallitun siirtymän puolesta puhuu myös se, että ilmastotoimet eivät saisi johtaa tilanteeseen, jossa olemassa olevat yhteiskunnalliset jakolinjat eskaloituvat. Ranskan keltaliiviliike on noussut tämän ongelman kansainväliseksi esimerkiksi: yksittäinen ilmastotoimi – presidentti Emmanuel Macronin polttoaineveron korotus – kärjisti eriarvoisuudesta ja näköalattomuudesta nousevat yhteiskunnalliset kokemukset Ranskaa viikkoja ravistelevaksi protestiksi.

Ilmastotoimet eivät saisi johtaa tilanteeseen, jossa olemassa olevat yhteiskunnalliset jakolinjat eskaloituvat.

Ilmastotoimissa ei pidä olla naiivi, muuten niiden toteuttaminen uhkaa tyssätä jo alkumetreillä. Eurooppalaisen laitaoikeiston eräs menestymisen edellytys on ollut asettuminen elitistiseksi kuvattua Eurooppa-projektia vastaan. Ilmastotoimet on helppo liittää osaksi tätä agendaa.

Niin kauan kuin julkinen keskustelu pyörii vain yksittäisten ilmastoimien, kuten lihansyönnin vähentämisen, polttomoottoriautojen tai työpaikkojen kohtalon ympärillä, on laitaoikeiston helppo esittää ilmastotoimet aikaisemman elitistisen politiikan jatkumona ja kärjistää identiteettipoliittisia tuntoja edukseen. Suomen eduskuntavaalien ilmastokeskustelussa oli juuri tällaisia piirteitä.

GND tarjoaa vastauksen tähän ongelmaan. Kun ilmastotoimet toteutetaan hallitusti, syntyy uusia työpaikkoja, joiden avulla rakennetaan vähähiilistä yhteiskuntaa.

Oikeudenmukaisella siirtymällä eli uudelleenkoulutuksella ja sosiaaliturvaratkaisuilla puolestaan turvataan työpaikkansa menettäneiden asema ja tulevaisuus. GND mahdollistaa myös työlle uudenlaisen merkitysten: tarkoituksena ei ole tehdä mitä tahansa työtä, vaan työn kautta osallistutaan kestävän tulevaisuuden rakentamiseen.

Oikeudenmukaisella siirtymällä eli uudelleenkoulutuksella ja sosiaaliturvaratkaisuilla puolestaan turvataan työpaikkansa menettäneiden asema ja tulevaisuus.

Vaikka Euroopan lähitulevaisuuden eräs kohtalon kysymyksistä on euroalueen talousinstituutioiden ja talouspolitiikan perustojen uudistaminen, on nykyinen investointiongelma puolestaan ratkaistavissa osittain jo nykyisten instituutioiden ja sääntörajoitusten puitteissa.

Esimerkiksi Barnier on ehdottanut, että Euroopassa tulisi varata vuosittain 180 miljardia euroa GND:n rahoittamiseksi. Rahoitus voitaisiin kanavoida Euroopan investointipankin välityksellä jälleenrakennusohjelmiin, joita tuettaisiin sekä unionitason että kansallisilla hiilineutraaliuteen johtavilla tiekartoilla.

Tämä olisi merkittävä parannus kuluneiden vuosien tilanteeseen, jossa esimerkiksi Euroopan keskuspankin määrälliseen helpottamiseen käytetyt miljardit eurot ovat menneet finanssimarkkinoille eivätkä eurooppalaisen infrastruktuurin tai teollisuuden jälleenrakentamiseen.

Voiko GND murtautua eurooppalaiseen julkisuuteen?

Yhä useampi eurooppalainen on havahtumassa siihen, että elämme suuren poliittisen murroksen kynnyksellä, jossa vanha maailma ei enää ole mahdollinen mutta uuden suunta ei ole vielä ratkaistu.

Entistä selvemmäksi käy myös se, että ilmastonmuutosta ei voi pysäyttää vastaamatta samalla yhteiskuntia vaivaaviin sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin. GND tarjoaa tällaisen ratkaisun keskeiset elementit.

Ilmastonmuutosta ei voi pysäyttää vastaamatta samalla yhteiskuntia vaivaaviin sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin.

Ilmastonmuutoksen pysäyttämisen näkökulmasta kevään 2019 EU-vaalien alla Eurooppa seisookin historiallisessa tienristeyksessä, jossa se voi valita kolmesta vaihtoehdosta.

Ensinnäkin se voi valita kansallismielisen populistioikeiston, joka edelleen usein kieltää ilmastonmuutoksen ja estää tehokkaiden ilmastotoimien toteuttamisen. Toiseksi se voi sitoutua maltillisiin, inkrementaalisiin muutoksiin, jotka eivät lopulta johda ilmastotavoitteiden saavuttamiseen. Tai sitten vaihtoehtona on GND:n kaltainen ”suuri ratkaisu”, joka mahdollistaa päättäväiset poliittiset linjaukset ja hallitun yhteiskunnallisen siirtymän.

Potentiaalistaan huolimatta eurooppalaisella GND:llä on edessään haasteita. GND:n menestys Yhdysvalloissa on perustunut pitkälti siihen, että siitä on tullut mediakentän läpäisevä keskusteluaihe. Tämän vuoksi jokaisen politiikan toimijan on täytynyt muodostaa siihen kanta.

Onkin todennäköistä, että presidentti Donald Trump ottaa GND:n yhdeksi tulevien Yhdysvaltojen presidentinvaalien päähyökkäyskohteekseen. Haastaahan GND työtä ja toimeentuloa tarjoavalla agendallaan äärioikeiston helppoihin kärjistyksiin perustuvan politiikan.

Eurooppaan on kuitenkin hankalampi muodostaa vastaavaa jaettua keskustelua, koska Yhdysvaltojen kaltainen yhteinen julkinen tila puuttuu. Vain hieman kärjistäen voikin todeta, että yhteinen eurooppalainen julkisuus on syntynyt vain kriisin keskellä – eikä suinkaan positiivisessa mielessä. Tästä esimerkki on muun Euroopan suhtautuminen Kreikan talousongelmiin vuosikymmenen alussa, kun ”laiskoja kreikkalaisia” vastaan käytiin yhteisin moraalisin äänenpainoin.

GND:n kaltaisella kokonaisvaltaisella aloitteella olisi eurooppalaisessa julkisuudessa paljon saavutettavaa.

Sikäli kun yhteinen julkisuus on ollut EU:n historian aikana olemassa, on se toiminut itse EU-projektia vastaan. Jäsenmaiden oikeistopopulismi on kummunnut siitä, että EU ja siihen liittyvä julkisuus on näyttäytynyt etäisenä, poliittisen eliitin projektina.

Jäsenmaiden julkisuuteen on puolestaan kuulunut alusta alkaen unioniin kohdistuva epäluulo, suuttumus ja vastustus. Nämä reaktiot laitaoikeisto on sittemmin kytkenyt maahanmuuttoon, joka on kuvattu liberaalin EU-eliitin tuottamana ongelmana.

GND:n kaltaisella kokonaisvaltaisella aloitteella olisi eurooppalaisessa julkisuudessa paljon saavutettavaa. Ensi alkuun eurooppalaisen GND:n läpilyönti voisi ainakin osittain katkaista kansainvälisille ilmastotoimille ominaisen nollasummapelin, jossa jokainen valtio punnitsee toimiaan suhteessa enemmän saastuttavaan maahan löytääkseen perustelut päästötoimien viivyttelylle.

Itsestään tällainen julkisuus ei synny. GND voikin todennäköisesti nousta Euroopassa kokoavaksi aloitteeksi vain jäsenvaltioita ja unionia koskevan julkisuuden ja politiikan yhteispelillä. Tavallaan tämä on varsin ilmeistä: jäsenvaltiot ovat taloudellisesti ja poliittisesti erilaisissa tilanteissa. Siten kussakin maassa on reagoitava eri tavoin nopeisiin päästövähennystavoitteisiin ja yhteiskunnallisen infrastruktuurin jälleenrakennustarpeisiin.

Energiajärjestelmän, asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon yhteiskunnallista muutosympäristöä määrittävät eri maissa erilaiset polkuriippuvuudet, valtasuhteet tai intressit. Kansallisten aloitteiden onkin noustava näistä konkreettisista materiaalista kysymyksistä, mutta samanaikaisesti koko maanosan siirtymää voidaan ohjata, rahoittaa ja koordinoida eurooppalaisella GND-politiikalla.

Kansallisten aloitteiden on noustava konkreettisista materiaalista kysymyksistä, mutta koko maanosan siirtymää voidaan ohjata, rahoittaa ja koordinoida eurooppalaisella GND-politiikalla.

Poliittisten aloitteiden on myös vedottava kulttuurihistoriallisesti erilaisiin maaperiin. Yhdysvaltalaisessa kontekstissa presidentti Franklin D. Rooseveltin New Deal on kaikkien tuntema historiallinen murrosaika, joka asettaa välittömästi myös nykyiset haasteet riittävään mittakaavaan.

Suomessa vertailukonteksti voi muodostua sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta, jolloin uudistettiin teollinen ja yhteiskunnallinen infrastruktuuri, luotiin hiljalleen perusta hyvinvointivaltion keskeisille instituutioille ja koettiin kaupungistumisen myötä valtaisa kulttuurinen muutos.

Jälleenrakennuksen ajatuksella lienee myös vetovoimaa Euroopan tasolla. Euroopan yhteisö syntyi alun perin projektina, jonka tehtävänä oli estää uuden eksistentiaalisen uhan, kolmannen maailmansodan, syntyminen jälleenrakentamalla maanosaan kestävät talouden ja politiikan instituutiot. Nyt Eurooppa olisi jälleenrakennettava toisenlaisen eksistentiaalisen uhan, ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden kaltaisten kriisien, estämiseksi.

VTT Tero Toivanen on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä. KTT Paavo Järvensivu on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Julkaisu Onko Green New Dealista Euroopan pelastajaksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelu tieteen ja politiikan suhteesta Suomessa ja muissakin länsimaissa käy vilkkaana. Useissa yhteyksissä on peräänkuulutettu, että politiikan tulisi nojata parhaimpaan tieteelliseen tietoon.

Vaikka taloustieteilijät ovat taajaan nostaneet esiin huolensa siitä, että poliitikot eivät ota heidän tutkimustuloksiaan riittävästi huomioon, erityisen painavan huolen ovat viime vuosina esittäneet luonnontieteilijät ja heistä nimenomaan ilmasto– ja ympäristötutkijat.

Pariisin ilmastosopimuksen syntyä pidettiin kansainvälisesti merkittävänä saavutuksena. Sen myötä lähes kaikki maailman maat sitoutuivat pitämään globaalin ilmastonlämpenemisen alle kahdessa asteessa esiteolliseen aikaan verrattuna.

Jo sopimusta tehdessä oli kuitenkin selvää, että eri maiden kaavailemat sitoumukset eivät alkuunkaan riittäisi vähentämään kasvihuonekaasupäästöjä. Ilmastotutkimuksen perusviesti on, että kunnianhimoa on kiristettävä merkittävästi, ja erityisesti 2020-luvulla on nähtävä voimakkaita päästövähennyksiä, jotta ilmastotavoitteen saavuttaminen ylipäätään olisi mahdollista.

Vuonna 2017 maailman hiilidioksidipäästöt jatkoivat jälleen kasvuaan kolmen pysähdyksissä olleen vuoden jälkeen.

EU:ssa päästökauppa on ollut keskeinen instrumentti tavoitella päästövähennyksiä. Sen toimintakyky on kuitenkin osoittautunut varsin rajatuksi. Koska Pariisin sopimus syntyi useiden vuosien viiveellä ja päästövähennystoimia on toteutettu laiskasti, ilmastotavoitteen saavuttaminen vaatii ennennäkemättömän ripeitä ja laajoja toimenpiteitä.

Monitieteisestä ympäristötutkimuksesta kumpuava viesti on varsin selkeä: yhteiskuntien tulee toteuttaa laaja ja syvällinen järjestelmän muutos. Kutsumme tätä muutosta ekologiseksi jälleenrakennukseksi.

Ekologinen jälleenrakennus

Ekologisen jälleenrakennuksen idean taustalla on pyrkimys vastata kysymykseen, kuinka monimutkaisen järjestelmän muodostava, tiheästi verkottunut yhteiskunta voidaan ohjata ilmastotavoitteiden ja luonnon materiaalisten reunaehtojen näkökulmasta kestävälle pohjalle keskipitkällä aikavälillä (20─30 vuotta). Lähtökohtana on, että ylhäältä alas suuntautuva valmiiden muutosohjelmien sanelu ei toimi nykymaailmassa, mutta onnistunut muutos edellyttää valtiotasolla tapahtuvaa yhteiskunnan suuntaamista.

Käyttämämme termi ekologinen jälleenrakennus kiinnittää huomion valtion monitahoiseen ja keskeiseen rooliin sekä ympäristötoimien historialliseen vaativuuteen: kyseessä on toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen verrattavissa oleva yhteiskunnan ekososiaalinen uudistaminen.

Yhteiskuntien tulee toteuttaa laaja ja syvällinen järjestelmän muutos.

Suomen historia on oiva vertauskohta kokonaisvaltaisesta muutoksesta, koska toisen maailmansodan jälkeen uudistettiin määrätietoisesti Suomen talous ja teollisuus ja otettiin myös ensimmäiset askeleet julkisten hyvinvoinnin instituutioiden rakentamiseksi. Samaan aikaan muuttuivat myös kansalaisten elämäntavat, arvostukset ja kulutustottumukset.

Ekologinen jälleenrakennus tuo esiin fossiilisten polttoaineiden roolin teollisten yhteiskuntien aikaisemmassa kehityksessä ja nykytilassa. Fossiilienergia on tarjonnut parin viime vuosisadan aikana yhteiskunnille määrällisesti ja laadullisesti poikkeuksellisen energiasyötteen, minkä korvaaminen nyt vaadittavassa aikataulussa on äärimmäisen haastava tehtävä.

Suomen energiankulutuksesta fossiilisten polttoaineiden osuus, 42 prosenttia, on paljon vähäisempi kuin maailman (85 %) keskimäärin, mutta samalla Suomen kulutus on vahvasti riippuvaista ulkomailla tapahtuneista energiapanostuksista. Suomi on siis edelleen hyvin vahvasti fossiilitalous.

Ekologisen jälleenrakennuksen keskeisenä lähtökohtana on jälleenrakentaa fossiilisiin polttoaineisiin perustuva infrastruktuuri ja uudistaa siihen nojaavien elinkeinoelämän, asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon käytännöt.

Muutosta hankaloittaa fossiilienergiajärjestelmän polkuriippuvuus. Keskittyminen osaratkaisuihin pitää yhteiskunnan edelleen kiinni vanhentuneessa infrastruktuurissa. Nyt mahdollisesti tehtävät väärät ratkaisut puolestaan lukitsevat kehityskulkuja pahimmillaan useiksi vuosikymmeniksi eteenpäin.

Ilmastotavoitteiden saavuttamisessa on fossiilisen energian käytöstä johtuvien päästöjen radikaalin vähentämisen lisäksi yhtä tärkeää maapallon luonnollisten hiilinielujen (metsät ja muu maankäyttösektori) kasvattaminen. Siksi polkuriippuvuuden ongelma pätee myös sellaisiin teollisiin ratkaisuihin, jotka heikentävät hiilinieluja eivätkä sido hiiltä pitkäkestoisesti tuotteisiinsa.

Nyt perustettavan miljardiluokan sellutehtaan olisi kyettävä toimimaan useamman vuosikymmenen ajan, jotta sen tuotto-odotukset täyttyisivät. Samalla se pienentäisi merkittävästi metsien hiilinielua ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta ratkaisevan ajan.

Mikäli päästötoimet ja yhteiskuntien uudistaminen lykkääntyvät vaikka vain muutamalla vuodella, on päästövähennysten oltava lähitulevaisuudessa entistä rajumpia. Tämän vuoksi tuotantoa ja kulutusta on määrätietoisesti ja koordinoidusti uudistettava siten, että ne nojaavat luonnonjärjestelmiä vähän kuormittavaan infrastruktuuriin ja käytäntöihin.

Hiililaki

Ekologisen jälleenrakennuksen tavoitteita ja toimenpiteitä voidaan havainnollistaa ilmastotutkija Johan Rockströmin johdolla laaditun, laajan hyväksynnän saaneen ja IPCC:n tuoreimman raportin tavoitteenasettelun kanssa linjassa olevan, globaaliksi hiililaiksi kutsutun tiekartan avulla. Se kokoaa selkeällä tavalla aikataulun ja toimenpiteet, jotka on toteutettava, jotta ilmaston lämpenemistä rajoitetaan sovitulla tavalla.

Hiilidioksidipäästöjen globaali päästöhuippu on saavutettava viimeistään vuonna 2020, minkä jälkeen päästöjä on leikattava rajusti siten, että vuotuiset hiilidioksidipäästöt puolitetaan jokaisena tulevana vuosikymmenenä. Maankäytöstä (erityisesti metsienkäytöstä ja maataloudesta) johtuvat päästöt on vuoteen 2050 mennessä pudotettava nollaan.

Lisäksi hiilen talteenotto- ja varastointitekniikat on valjastettava käyttöön laajamittaisesti. Talouksien nettopäästöt ovat lopulta nollassa koko Euroopassa aivan viimeistään vuonna 2040 ja globaalisti 2050.

Tiekartan mukaiset seuraavien vuosikymmenten toimenpiteet ovat pysäyttäviä. 2020-luvulla suljetaan maailman kaikki hiilivoimalat, johtavat kaupungit kuten Helsinki irtautuvat fossiilisista polttoaineista, polttomoottoriautoja ei enää myydä ja lentämistä rajoitetaan.

2030-luvun kuluessa Suomen ja muiden teollistuneiden maiden energiajärjestelmän, liikenteen, asumisen ja teollisuuden (mm. betonin ja teräksen valmistuksen) tulee olla hiilineutraaleja. Hiilen sidonnassa metsien rooli hiilivarastoina on ensiarvoisen tärkeää, mikä vaikuttaa ratkaisevasti myös Suomen boreaalisten metsien teolliseen käyttöön.

Yhtä lailla nykyisin merkittävänä päästölähteenä toimiva maatalous on muutettava hiiltä sitovaksi, jotta nettopäästöjä voidaan vähentää radikaalisti. Samalla tulisi muistaa se elintärkeä seikka, että päästövähennykset ovat vain yksi osa kansantalouksilta vaadittavia ympäristötoimia. Valtioiden, organisaatioiden ja kansalaisten materiaalikulutuksen tulisi myös vähentyä merkittävästi.

Ekologisen jälleenrakennuksen vaatimat toimet ovat paljon kovempia kuin mihin suomalaisessa ilmasto-, energia- ja talouspoliittisessa keskustelussa on tähän asti totuttu.

Ekologisen jälleenrakennuksen vaatimat toimet ovat paljon kovempia kuin mihin vaikkapa suomalaisessa ilmasto-, energia- ja talouspoliittisessa keskustelussa on tähän asti totuttu. Jos kaikki maat pitävät kiinni nykyisistä Pariisin sitoumuksistaan, globaalit nettopäästöt pysyvät suurin piirtein nykyisellään tai kasvavat vuoteen 2030 asti.

Esimerkiksi Suomen keskipitkän aikavälin energia- ja ilmastosuunnitelmat eivät toteutuessaan vähennä nettopäästöjä lainkaan vuoteen 2030 mennessä. Suomen YK:n maaraportin mukaan ne jopa kasvavat.

Valtioiden nykyiset sitoumukset ovat viemässä vähintään kolme astetta lämpimämpään maailmaan vuosisadan loppuun mennessä. Suomessa kolmen asteen keskilämpötilan nousu tarkoittaa vähintään kuuden asteen lämpenemistä. Tällaisessa maailmassa järjestäytyneiden yhteiskuntien ylläpidosta tulee äärimmäisen hankalaa, ellei mahdotonta.

Taloustutkimuksen suhde ekologista jälleenrakennusta toteuttavaan talouspolitiikkaan: kysymyksiä taloustutkijoille

Historiallisen mittavat jälleenrakennustoimet koskettavat kaikkia talouden aloja. Tämä tuskin tulee suomalaisille talouden tutkijoille ja päättäjille yllätyksenä.

Useat heistä – kuten Matti Pohjola, Raimo Sailas ja Sixten Korkman – ovat ilmaisseet huolensa ilmastonmuutoksen etenemisestä. Esimerkiksi entinen valtiosihteeri Sailas kommentoi vuonna 2006 julkaistua Sternin raporttia ilmastonmuutoksen taloudellisista vaikutuksista seuraavasti: ”selvityksen julkistamisen jälkeen mitkään pitkän aikavälin ennusteet tai kasvuarviot eivät yksinkertaisesti ole uskottavia, ellei niissä ole otettu perusteellisesti huomioon ilmastonmuutoksen kustannuksia ja vaikutuksia talouksien kehitykseen.”

Pariisin ilmastosopimuksen jälkeen poliitikot ovat tehneet selväksi, että tuleville sukupolville halutaan jättää hyvää ihmiselämää kannattelevat ekosysteemit. Suomessa vuonna 2018 koetun kuuman kesän jälkeen käytännössä kaikki puolueet ovat puhuneet ilmastokunnianhimon nostosta.

Monitieteinen ympäristötutkimus on tarvittavien toimien suurista linjoista yhtä mieltä. Fossiilisiin polttoaineisiin perustuva infrastruktuuri on korvattava vähäpäästöisillä ratkaisuilla ja maapallon luonnollisia ja teknologisia hiilinieluja on lisättävä.

Toimenpiteiden tulee olla kattavia ja nopeita. Voidaan sanoa, että ekologinen jälleenrakennus määrittää vahvasti lähivuosien ja -vuosikymmenien talouspolitiikkaa, mutta mikä on sen vaikutus taloustutkimukseen?

Taloustutkimus tuottaa päätöksenteon tueksi tietoa erilaisista vaihtoehtoisista talouden organisointitavoista ja niiden seurauksista. Palvellakseen aikamme suuria poliittisia päämääriä taloustutkimuksen on tuotettava tietoa siitä, miten ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen yhteiskunnallinen muutos voidaan käytännössä organisoida ja rahoittaa.

Taloustutkimuksen on tuotettava tietoa siitä, miten ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen yhteiskunnallinen muutos voidaan käytännössä organisoida ja rahoittaa.

Jos ekologinen jälleenrakennus hyväksytään taloustutkimuksen ja talouspolitiikan yhdeksi perustaksi vallitsevassa, historiallisesti rakentuneessa yhteiskunnallisessa kontekstissa, on aika käydä perusteellista keskustelua taloustutkimuksen nykytilasta ja kehityssuunnista. Keskitymme erityisesti makrotaloustieteeseen, koska ekologinen jälleenrakennus on ennen kaikkea makrotason ilmiö.

Makrotalouden tutkimuksessa on kysymys keskipitkän ja pitkän aikavälin talousskenaarioista. Myös yksilö- ja yritystason muutoksia tarvitaan, mutta katsomme makrotalouden suuret, rakenteelliset linjanvedot välttämättömiksi, jotta mikrotasolla voidaan tehdä oikeansuuntaisia päätöksiä. Aloitamme kysymykset makrotalouden malleista.

Tältä pohjalta esitämme taloustutkimuksen kentälle seuraavat kolme kysymystä:

1. Missä määrin ja millä tavoin parhaimmat koko kansantaloutta koskevat ennustemallit, kuten valtiovarainministeriön Kooma, Suomen Pankin Aino ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATTAGE kykenevät ottamaan huomioon ilmaston- ja muiden ympäristönmuutosten, rajallisten luonnonresurssien ja tiukentuvan ympäristöpolitiikan asettamat reunaehdot? Jos mallien kyky huomioida edellä mainitut tekijät on rajallinen, miten taloutta käsitteleviä ennakointityökaluja tulisi kehittää?

Ilmastopolitiikan vaikutuksia Suomen kansantalouteen on tutkittu (ks. Koljonen ym., Hokkanen ja Ympäristöministeriö) VATTAGE- ja TIMES-VTT-mallien avulla. Keskipitkän aikavälin (vuoteen 2030 saakka) ei-päästökauppasektoriin kohdistuvan ilmastosuunnitelman kansantaloudelliset vaikutukset ovat mallinnuksen mukaan “minimaaliset”.

Kuitenkin Suomen ilmastosuunnitelma ei toteutuessaan vähennä nettopäästöjä vuoteen 2030 mennessä lainkaan eli se ei ole linjassa Pariisin sopimuksen mukaisten päästövähennysten tai globaalin hiililain kanssa. Suomen ilmastosuunnitelmassa ei ole kysymys järjestelmämuutoksesta vaan pikemminkin business-as-usual-skenaariosta tietyin maltillisin korjauksin.

Ilmeisesti ennustemalleja ei ole ajettu läpi skenaariolla, jossa ilmastonlämpeneminen pysäytetään korkeintaan kahteen asteeseen – tai ainakaan tällaisia tutkimuksia ei ole julkisesti saatavilla eikä niistä ole olemassa julkista keskustelua.

Päästöjä nopeasti rajoittavassa maailmassa taloudellinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin viime vuosikymmenet vallinneessa lähes rajoittamattoman kasvun taloudessa.

Kahden asteen skenaario nostaa esiin monia haasteita, joita nykyinen business-as-usual-skenaario ei ota huomioon. On todennäköistä, että tiettyä tuotantoa joudutaan rajoittamaan, ellei sen aiheuttamia päästöjä saada kuriin riittävissä määrin ja riittävän nopeasti teknologisen kehityksen keinoin.

Esimerkiksi suomalaisesta terästeollisuudesta tehty melko tuore arvio tuo esiin tuotannon rajoituksen välttämättömyyden, jos päästöjä päätetään leikata nykyisestä merkittävästi:

“Metallien jalostus tarvitsee paljon energiaa, minkä vuoksi ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävät toimet, erityisesti EU:n päästökauppajärjestelmä, vaikuttavat kustannuksiin. Energiatehokkuutta on parannettu kehitysohjelmien avulla jo pitkään ja suomalaiset tehtaat ovatkin tällä hetkellä maailman energiatehokkaimpien joukossa. Esimerkiksi masuuniprosessin energiankäytössä ollaan lähellä teoreettista minimiä eikä CO2-päästöjä voida juurikaan alentaa muuten kuin vähentämällä tuotantoa.”

Käsittääksemme tilanne on samankaltainen monella muullakin tuotantosektorilla. Päästöjä nopeasti rajoittavassa maailmassa taloudellinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin viime vuosikymmenet vallinneessa lähes rajoittamattoman kasvun taloudessa. Suhteellisten niukkuuksien lisäksi materiaalien ja käyttökelpoisessa muodossa olevan energian absoluuttiset niukkuudet korostuvat.

2. Onko taloustutkimus valmis tutkimaan ja ohjeistamaan päättäjiä siinä, miten markkinatalouden mahdollistavia ja sitä ohjaavia, historiallisesti rakentuneita instituutioita tulisi kehittää ja uudelleen suunnata ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamiseksi?

Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien hillitseminen ravistelee yhteiskuntia ja talouksia väistämättä. Jos taas ilmastonmuutoksen hillinnässä ei onnistuta, kasvavat ympäristöongelmat murentavat yhä voimallisemmin yhteiskuntien ja talouksien toimintaedellytyksiä.

Olemassa olevista talouden ajattelutavoista, käytännöistä ja säädöksistä on siis mahdotonta pitää kiinni. Pidämme selvänä, että talouspolitiikkaa ja markkinataloutta määrittäviä instituutioita tulee kehittää niin, että ne mahdollistavat ekologisen jälleenrakennuksen.

Näin pitäisi toimia sen sijaan, että ympäristöongelmien ratkaisuja yritettäisiin sovittaa sellaisten olemassa tai kehitteillä olevien instituutioiden asettamiin rajoituksiin, joita ei ole rakennettu ympäristönäkökulmat huomioiden. Toisin sanoen ympäristönäkökulma on nostettava prioriteettilistan kärkeen instituutioita kehitettäessä ja uudelleen suunnatessa.

Suomessa ja muissa euromaissa on muodostunut sitkeä vaikutelma, että merkittäviin – edes planeetan elinkelpoisuuden kannalta oleellisiin – julkisiin investointeihin ei ole varaa.

Taloustutkijoilla voisi olla merkittävä rooli kansainvälisten ja kansallisten talousinstituutioiden uudistamisessa. Nähdäksemme tutkijoiden keskeinen tehtävä ja velvollisuus on tuoda kriittisesti julki nykyisten instituutioiden vaikutuksia ja muodostaa kuva tulevaisuuden institutionaalisista rakenteista, jotka asettavat yhteiskunnat ympäristön kantokyvyn rajoihin.

Vallitseva talouspoliittinen ilmapiiri ja käytännöt eivät suosi ekologisen jälleenrakennuksen julkista rahoitusta ja organisointia. Suomessa ja muissa euromaissa on muodostunut sitkeä vaikutelma, että merkittäviin – edes planeetan elinkelpoisuuden kannalta oleellisiin – julkisiin investointeihin ei ole varaa.

Kun kolikko käännetään ympäri, voidaan nähdä, että samoin kuin ekologisia investointeja myös ympäristöä kuormittavan taloudellisen toiminnan voimakasta sääntelyä kartetaan lyhyen aikavälin verotulojen, kansantaloudellisten vaikutusten tai työpaikkojen menetyksen pelossa.

Taloustutkimuksella on merkittävät mahdollisuudet vaikuttaa siihen, miten päättäjät ymmärtävät valtion mahdollisuudet rahoittaa ja organisoida ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen muutos. Kuten Daniel Hirschman ja Elizabeth Popp Berman toteavat, monet näistä vaikutusmahdollisuuksista ovat epäsuoria.

Yksi vaikutusmahdollisuus liittyy taloudellisiin järkeilytapoihin, jotka perustuvat talousteoriasta johdettuihin, taloudellisia syy-seuraussuhteita kuvaaviin politiikkatarinoihin. Poliitikot ikään kuin oppivat jäljittelemään tai mukailemaan ekonomistien ajattelutapoja, vaikka poliitikkojen tietämys talousteorioista ei ulottuisikaan pintaa syvemmälle.

Toisen vaikutusmahdollisuuden luovat erilaiset talouspolitiikan välineet, kuten indikaattorit ja mallit, joihin poliitikot tukeutuvat etenkin tilanteissa, joissa heillä on päätöksenteon kannalta epätäydellistä tietoa tai liikaa erilaista tietoa.

Nämä kaksi vaikutustapaa yhdistyvät esimerkiksi Suomessa viime vuosina korostuneessa puheessa kestävyysvajeesta, joka liittyy ekologiseen jälleenrakennukseen monin tavoin, kuten seuraavan, kolmannen kysymyksen kohdalla nähdään. Kestävyysvaje on julkisen rahoituksen kestävyyttä kuvaava, ekonomistien rakentama indikaattori, jolla Juha Sipilän hallitus on perustellut julkisten menojen leikkauksia.

Kestävyysvajelaskelmat ja niistä vedettävät johtopäätökset ovat kuitenkin kiistanalaisia. Yhtäältä voidaan kiistellä, onko kestävyysvajetta ylipäätään ja missä määrin. Toisaalta voidaan kiistellä, ratkeaako se paremmin leikkaamalla, investoimalla vai jollakin näiden kahden yhdistelmällä.

Lisäksi on pohdittava, millä aikavälillä kestävyysvajetta ratkotaan. Yhtä oikeaa ratkaisua kestävyysvajeeseen ei siis ole, vaan kysymys on poliittinen.

3. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on poikkitieteellinen haaste. Kykenevätkö taloustutkijat yhteistyöhön muiden tiedeyhteisöjen kanssa? Minkälaisen roolin he näkevät itsellään muiden tieteentekijöiden rinnalla?

Valtion velka ja ekologinen velka ovat molemmat aikamme keskeisiä haasteita. Valtiovarainministeri Petteri Orpo kuvasi näiden kahden velan suhdetta seuraavasti, kun hän avasi Kestävä kehitys ja valtion talousarvio -seminaarin 20. marraskuuta 2017:

”Valtiovarainministeriön visio on turvata tulevaisuutta. Haluamme rakentaa parempaa ja kestävämpää maailmaa tuleville sukupolville. Emme halua siirtää taakkaa taloudesta tai ympäristöstä lapsillemme. Se näkyy julkisuuteen eniten tiukan taloudenpidon vaatimuksena. Emme halua jättää velkaa perinnöksi. Tiukan taloudenpidon lisäksi turvaamme tulevaisuutta tukemalla resurssien uudelleenkohdennuksia tulevaisuuskohteisiin kuten osaamiseen ja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Nyt haluamme avata, miten talousarvio voi huomioida kestävän kehityksen tavoitteet.”

Orpo viittaa tiukalla taloudenpidolla valtion velan hillitsemiseen. Toisenlaisessa talouspoliittisessa ilmapiirissä tiukka taloudenpito voisi yhtä hyvin viitata tavoitteeseen olla käyttämättä materiaalisia resursseja enempää kuin planeettamme ekosysteemit vuositasolla tuottavat ja pystyvät päästöinä käsittelemään.

Ekologisella velalla tarkoitetaan, että esimerkiksi ilmastoa säätelevät luonnonjärjestelmät eivät pysty käsittelemään taloudellisesta toiminnasta aiheutuvia päästöjä ja säilyttämään samalla toimintakykynsä ennallaan. Kun nyt päästämme kasvihuonekaasuja ilmakehään, tulevaisuudessa joudumme sekä vähentämään päästöjä että lisäämään hiilinieluja, jotka poistavat ylimääräisen hiilidioksidin ilmakehästä.

Siinä missä valtion velka voidaan periaatteessa hetkessä mitätöidä juridisten toimijoiden yhteisellä sopimuksella, ekologinen velka ei ole yhtä helposti kuitattavissa.

Siinä missä valtion velka voidaan periaatteessa hetkessä mitätöidä juridisten toimijoiden yhteisellä sopimuksella, ekologinen velka ei ole yhtä helposti kuitattavissa. On kiistanalaista, mitkä ovat kasvavan valtion velan seuraukset. Tässä suhteessa maailma seuraa kiinnostuksella esimerkiksi Japania ja Yhdysvaltoja. Ekologisen velan seuraukset taas tunnetaan luonnontieteen ansiosta huomattavasti selkeämmin.

Valtion velkaa ja ekologista velkaa tutkitaan eri tavoin, eri tieteenfilosofisiin ja menetelmällisiin käytäntöihin nojaten. Tämä on luontevaa, koska ilmiöt ovat keskenään niin erilaisia.

Silti ne ovat ilmiöinä elimellisesti yhteydessä toisiinsa. Ekologisen velan takaisinmaksun mahdollistava ekologinen jälleenrakennus vaatii investointikyvykkyyttä juuri nyt, taloussuhdanteesta riippumatta. Lisäksi ympäristöä erityisesti kuormittavaa taloudellista toimintaa on kyettävä rajoittamaan, vaikka sillä olisi verotuloja vähentäviä seurauksia.

Muutoin ekologinen velka kasvaa liian suureksi ja talouden toimintakyky rapautuu ekosysteemien haitallisten muutosten myötä. Tulee myös muistaa, että viime kädessä sosiaaliset ja materiaaliset tekijät kuten osaaminen, teknologia ja luonnonvarat määrittävät ihmisten toimintaedellytykset, ei niinkään raha tai rahatalous.

Ekologisen velan takaisinmaksun mahdollistava ekologinen jälleenrakennus vaatii investointikyvykkyyttä juuri nyt taloussuhdanteesta riippumatta.

Silti on selvää, että nykyisenkaltaisessa markkinataloudessa rahalla ja sen käytöllä on ratkaiseva rooli, kun suunnitellaan ja pannaan toimeen yhteiskunnan ympäristökuormitusta vähentävä rakennemuutos.

Tällaisia yhteiskunnan, talouden ja luonnonjärjestelmien yhteyksiä on pyritty tavoittamaan esimerkiksi sosioekologisten järjestelmien tutkimuksessa. Kun sosioekologisia järjestelmiä tutkitaan monitieteisesti, myönnetään ensin yksittäisten tutkimusnäkökulmien rajallisuus ja pyritään tuomaan niiden ennakkoehdot selvästi esiin.

Sen jälkeen pyritään rakentamaan käsittelyssä olevaan kysymykseen mahdollinen synteesinäkökulma. Jos tämä ei onnistu eli tutkimusnäkökulmien välille jää perustavanlaatuisia ristiriitoja, ristiriidat kirjoitetaan auki. Tällöin politiikan tehtävänä on viime kädessä tehdä käsillä olevasta ongelmasta päätös neuvotellen ja ristiriidat tiedostaen.

Valtion velan ja ekologisen velan suhde on esimerkkitapaus, jossa synteesiratkaisua ei itsestään selvästi eri tieteenalojen ja tutkimuskoulukuntien välillä löydy. Synteesiratkaisuja on kuitenkin esitetty.

Niitä yhdistää näkökulma, jonka mukaan valtioiden tulisi toimia ekologisen jälleenrakennuksen kaltaisen transition ensisijaisina rahoittajina ja koordinoijina (ks. Stern, Barbier, Mazzucato, Järvensivu, Mitchell ja Fazi sekä Järvensivu ja Toivanen). Voidaan ajatella esimerkiksi liikenteen uudistamista. Se vaatii samaan aikaan muun muassa kulkuvälineiden sähköistämistä, sähköntuotannon uudistamista, moottoritonta liikkumista ja julkista liikennettä suosivaa kaupunkisuunnittelua.

Yksittäisillä markkinatoimijoilla, jotka kilpailevat voitoista keskenään, ei ole kapasiteettia tai legitimiteettiä hallita ja rahoittaa kokonaisuutta. Valtio sen sijaan on juuri tällaista kollektiivista organisointia varten rakennettu instituutio.

Jos valtiot eivät voi käyttää suoraa keskuspankkirahoitusta, niiden on joko kerättävä veroja tai otettava velkaa. Velkarahan käyttö uuden infrastruktuurin investointeihin on näistä vaihtoehdoista usein poliittisesti helpoin.

Tässä tapauksessa poliitikkojen tehtävänä olisi punnita, kannattaisiko valtion ottaa lisää velkaa, jos ilmastonmuutosta kyettäisiin sen turvin merkittävästi hillitsemään. Yksistään kapeasti rajatun taloustieteen avaamista näkökulmista poliitikot eivät voi tehdä tällaisia ratkaisuja harkitusti.

Monitieteellisen paneelin perustaminen

Lopuksi ehdotamme ratkaisua taloustutkimuksen ja talouspolitiikan suhteen parantamiseksi erityisesti ekologisen jälleenrakentamisen näkökulmasta. Poliittisen päätöksenteon avuksi tulisi perustaa monitieteinen paneeli, joka antaa päättäjille – ja avoimuuden varmistamiseksi samalla myös suurelle yleisölle – suodattamatonta tietoa päätöksenteolle relevanteista tutkimustuloksista ja niihin liittyvistä näkökulmista.

Paneeli vertautuisi monissa maissa pitkään käytettyihin tieteellisiin neuvonantajiin, jollaisia Suomen ylimmässä päätöksenteossa ei ole. Paneelimallissa neuvonantaja ei olisi yksi henkilö vaan koostuisi monitieteisestä jäsenistöstä.

Esimerkiksi Britanniassa hallitusta palvelee tiedekanslia (Government Office for Science), jonka tehtävänä on varmistaa, että päätöksenteko perustuu parhaaseen tieteelliseen tietoon ja pitkäjänteiseen ajatteluun. Britanniassa on myös riippumaton tieteellinen ilmastonmuutoksen komitea (Committee on Climate Change), joka neuvoo parlamenttia ja hallitusta ilmastotavoitteiden ja -toimenpiteiden suhteen.

Sellaisenaan mikään toimintamalli ei ole kopioitavissa, vaan tiedepaneeli on sovitettava yhteen muiden instituutioiden ja käytäntöjen kanssa.

Paneeli tuottaisi päättäjille suoraa tietoa käsiteltävän kysymyksen keskeisistä tutkimussuuntauksista ja pyrkisi mahdollisuuksien mukaan muodostamaan myös synteesinäkökulmia. Ehdottamamme paneelin kaltaisilla toimijoilla on maailmalla pitkä ja kompleksinen historia, ja tämän historian oppeja on syytä peilata tarkasti nykyaikaan ja Suomen kontekstiin.

Uuden paneelin perustamisen vaihtoehtona on kehittää vuonna 2011 perustettua Suomen ilmastopaneelia.

Uuden paneelin perustamisen vaihtoehtona on kehittää vuonna 2011 perustettua Suomen ilmastopaneelia siten, että se voi nykyistä paremmin antaa monitieteellistä tukea yhteiskunnan systeemiseen muutokseen liittyvään päätöksentekoon ja arvioida päätöksentekoa ja muutosprosessin etenemistä kriittisesti.

Paneeli määrittyy tarkemmin tässä artikkelissa esitettyjen kolmen kysymyksen kautta:

1. Se ottaisi korostetusti huomioon globaalien ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutukset suomalaiseen yhteiskuntaan ja talouteen, koska ne näkyvät tällä hetkellä politiikkaa ohjeistavassa tieteellisessä keskustelussa riittämättömästi.

Globaalit ympäristö- ja resurssitekijät ovat myös aidosti uusia tutkimuskohteita – päätöksentekijät ja päätöksentekoa ohjaava ennakointityö eivät ole joutuneet aiemmin kohtaamaan ilmastonmuutoksen kaltaisia koko planeettaa koskevia, erittäin viheliäisiä ongelmia. Ilmastopaneelia kehitettäessä ympäristö- ja resurssitekijöitä tulisi tarkastella ilmastonäkökulmaa laajemmin.

2. Paneeli suhtautuisi proaktiivisesti yhteiskuntaa ja taloutta ohjaavien instituutioiden kehittämiseen. Se välittäisi päättäjien tiedoksi ja julkiseen keskusteluun tieteilijöiden näkemyksiä esimerkiksi Euroopan unionin ja euroalueen kehittämiseksi siten, että ekologinen jälleenrakennus olisi toteutettavissa nykyistä paremmin.

3. Paneeli kehittäisi monitieteisiä käytäntöjä tieteen ja päätöksenteon välille. Erityisen tärkeää olisi, että mikään tieteenala ei ennakkoon dominoi kysymyksenasettelua ja tutkimusnäkökulmien valintaa.

Jos päädyttäisiin kehittämään ilmastopaneelia uuden paneelin perustamisen sijaan, ilmastopaneeli olisi resursoitava huomattavasti nykyistä paremmin. Käytännössä paneelin määrävuosin vaihtuva jäsenistö olisi kokopäiväisessä, ennalta määrätyn pituisessa työsuhteessa ja vapaalla muusta tutkimustyöstä.

Ilmastopaneelin kytköstä käytännön poliittiseen päätöksentekoon vahvistettaisiin – paneeli olisi mukana painavassa roolissa hallitusohjelmaneuvotteluista ja budjettiriihestä alkaen. Samansuuntaisia arvioita esitettiin ilmastopaneelin toiminnan arvion loppuraportissa.

Paneeli tukisi ja täydentäisi esimerkiksi strategisen tutkimuksen yksikön rahoittamaa pitkäjänteistä ja politiikkarelevanttia tutkimusta, nopeammassa rytmissä tuloksia tuottavaa valtioneuvoston kanslian selvitys- ja ennakointitoimintaa ja Sitran uusia avauksia muodostavaa ei-tutkimuksellista toimintaa.

KTT Paavo Järvensivu on tutkija ja FM Tero Toivanen väitöskirjatutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Julkaisu Kuinka Suomi voi toteuttaa Pariisin ilmastosopimuksen mukaisen ekologisen jälleenrakennuksen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Pitääkö tässä alkaa sotimaan perkele?” kysyi toimittaja Riku Rantala Docventuresin ilmastonmuutosta käsitelleen studiokeskustelun päätteeksi. Kysymys tavoitti osuvasti sen, kuinka tyrmääviä ilmastonmuutoksen uhkakuvat ja sen hillitsemiseksi vaadittavien ratkaisujen nopeus ja laajuus ovat. Niiden äärelle pysähtyminen voi aiheuttaa epätoivoa ja surua mutta myös raivoa ja toiminnantarmoa.

Ohjelman studiokeskustelijat jakoivat yhteisymmärryksen, että ilmastonmuutos on niin sanottu ”kaikenmuuttaja”: sen hillitsemiseksi sekä yksilöiden että yhteiskuntien on tehtävä kaikki mahdollinen. Rantalan johdolla keskustelun lopuksi julistettiin ilmastosota.

Sodan julistamisen rauhanoloissa on usein huomiota herättävä teko. Sen tarkoituksena on kiinnittää huomio johonkin yhteisesti tunnistettavaan, mutta usein toistaiseksi vailla ratkaisuja olevaan yhteiskunnalliseen ongelmaan, joka ottaa rauhan olojen poliittisessa retoriikassa sotatilan vihollisen paikan.

Tunnetuimmat sotametaforaa hyödyntäneet esimerkit löytynevät Yhdysvalloista. Presidentti Lyndon B. Johnson julisti 1960-luvun puolivälissä sodan köyhyyttä vastaan tarkoituksenaan puuttua Yhdysvaltain köyhyysongelmaan lisäämällä valtion roolia hyvinvoinnin tuottajana. Richard Nixon halusi tunnetusti eroon laittomasta huumekaupasta ja julisti 1970-luvun alussa sodan huumeita vastaan. George W. Bush puolestaan julisti sodan terrorismia vastaan vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terroritekojen jälkeen.

Rauhanolojen sodanjulistus on poliittisen diskurssin luomisen järeimpiä aseita.

Rauhanolojen sodanjulistus on poliittisen diskurssin luomisen järeimpiä aseita. Silloin merkittävä osa poliittisesta yhteisöstä kokee, että jokin asia on paisunut liian uhkaavaksi. Jotain on niin sanotusti karannut käsistä, ja tavallisesti sodan oloihin liitettävät keinot ovat vastaus hallitsemattomuuteen.

Sodan julistuksella halutaan myös usein viestittää, että ongelman ratkaiseminen ja yhteiseksi asetetun tavoitteen saavuttaminen vaativat uhrauksia myös kansalaisilta – olkoonkin, että suurimman osan kansalaisten elämän on tarkoitus jatkua yhtä mukavasti kuin ennenkin. Julistuksella haetaan oikeutusta yhteiskunnan resurssien uudelleen kohdentamiselle ja usein myös demokraattisesta päiväjärjestyksestä vähintäänkin osittaiselle poikkeamiselle.

Ilmastotutkimus on jo pitkään todennut ilmastonmuutoksen olevan merkittävin ihmiskuntaa koskeva uhka. Viime vuosina tilanneanalyysiin ovat yhtyneet myös maailman johtavat turvallisuus– ja talousorganisaatiot arvioineen. Merkittävä osa eurooppalaisista ja valtaosa yhdysvaltalaisesta nuoresta sukupolvesta pitää ilmastonmuutosta aikamme suurimpana uhkana.

Miljoonille ihmisille, jotka jo joutuvat pakenemaan kotiseuduiltaan ilmaston lämpenemisen aiheuttamien paikallisten ympäristöolosuhteiden muutosten ja sään ääri-ilmiöiden seurauksena, ilmastonmuutos ei toki ole enää uhka, vaan karua arkista todellisuutta.

Silti ilmastonmuutoksen esittäminen jaettuna koko ihmiskuntaa koskevana konkreettisena uhkana on ollut vaikeaa ja myös tuloksetonta ­– toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi eivät ole olleet riittävän kunnianhimoisia. On kyseenalaista, miten sotavertausretoriikka auttaa tässä tehtävässä jo siitä yksinkertaisesta syystä, että rajojen ulkopuolista vihollista tai rajattua yhteiskunnallista ongelmaa on helpompi syyttää sormella kuin yhteiskunnan ja sen jäsenten päivittäiseen toimintaan palautuvaa ilmastonmuutosta.

Ilmastokeskustelun sotavertaus on esittänyt, että ilmastotavoitteiden mukaiset rajut päästövähennystoimet ovat mahdollisia vain talouden ja teollisuuden sotatilan kaltaisella organisoinnilla.

Ilmastosotapuheella on kuitenkin tärkeämpi pyrkimys kuin uhkakuvien toitottaminen kansalaisille. Se on pyrkinyt – ja tähän ilmiselvästi pyrki myös Rantala – kiinnittämään huomion julkilausuttujen ilmastotavoitteiden ja niiden toteuttamiseksi vallitsevan kunnianhimon puuttumisen väliseen ristiriitaan.

Mutta toisin kuin Rantala studiovieraineen, jotka korostivat vaatimusta kaikkien ihmisten ilmastotoimiin ryhtymisestä, ilmastokeskustelun sotavertaus on esittänyt, että ilmastotavoitteiden mukaiset rajut päästövähennystoimet ovat mahdollisia vain talouden ja teollisuuden sotatilan kaltaisella organisoinnilla.

Sotatalous nollaa päästöt

Näkemys sodan kaltaisesta talouden organisoinnista on esitetty ilmastokeskustelussa monin eri tavoin. Esimerkiksi kolmannen tien sosialidemokratian isänä tunnettu sosiologi Anthony Giddens totesi kirjassaan The Politics of Climate Change, että ilmastotoimien toteuttaminen tarkoittaa suunnitelmatalouden paluuta.

Tunnettu ilmastotutkija Kevin Anderson on puolestaan muistuttanut, että nyt vaadittaville vuosittaisille päästöleikkauksille ei ole teollisen sivilisaation historiassa vastinetta. Lähimmäksi on päästy joko vakavien talouslamojen, kuten 1930-luvun laman, tai maailmansotien aikana. Neuvostoliiton romahtaessa päästöt putosivat vuosittain keskimäärin viisi prosenttia noin vuosikymmenen ajan.

Nyt vaadittaville vuosittaisille päästöleikkauksille ei ole teollisen sivilisaation historiassa vastinetta.

Anderson kuitenkin puhuu historiallisista tilanteista, joissa kokonaiset yhteiskuntajärjestelmät ovat romahtaneet vuosikausiksi. Kollegansa Alice Bowsin kanssa Anderson esitti jo vuonna 2008, että päästöleikkaukset voidaan saavuttaa vain ”globaalin suunnitellun talouslaman” avulla. Suoraviivaisemmin näkemyksensä päästöleikkausten vaativuudesta lienee ilmaissut fossiilitalouden historiantutkija Andreas Malm:

”[P]äästöleikkaukset vaativat säännöstelyä ja pakkolunastuksia, kaiken teollisuuden sotatilan kaltaista hallintaa, fossiili-infrastruktuuriin uponneiden tähtitieteellisten pääomavirtojen lopullista likvidointia, keskitettyjä päätöksiä siitä, mitä ja missä määrin hyödykkeitä kulutetaan, sekä rangaistuksia vuosittaisten päästötavoitteiden rikkomisesta. Nämä ovat mahdollisia vain poikkeuksellisen hätätilahallinnon alaisuudessa.”

Näin olemme jälleen ympäristökeskustelussa toistuvasti esiin ponnahtavan asetelman äärellä: ihmistalouden sopeuttaminen ympäristön kantokyvyn mukaiseksi on mahdollista vain poikkeustilan tai autoritaarisen hallinnon keinoin.

Tiekartta hiilidioksidipäästöjen nopeaksi nollaamiseksi

Missä määrin edellä esitetyt johtopäätökset vastaavat lähivuosien ilmastotoimien vaativuutta? Asiaa havainnollistaa ilmastotutkija Johan Rockströmin johtaman tutkijaryhmän arvovaltaisessa Science-lehdessä taannoin määrittelemä kansainvälinen ”hiililaki”, eli tiekartta hiilidioksidipäästöjen nopeaksi nollaamiseksi.

Hiililain mukaan maailman päästöjen on käännyttävä rajuun laskuun vuonna 2020, minkä jälkeen niiden on puoliinnuttava jokaisena tulevana vuosikymmenenä. Samanaikaisesti on sekä merkittävästi kasvatettava maapallon luontaista kykyä sitoa hiiltä, eli on kasvatettava rajusti metsien hiilinieluja ja uudistettava maatalous hiiltä sitovaksi, että valjastettava laajamittaisesti käyttöön hiilen varastointi- ja talteenottoteknologiat. Vuonna 2050 maailman nettopäästöt tulee olla nollassa.

Hiililain mukaan maailman päästöjen on käännyttävä rajuun laskuun vuonna 2020, minkä jälkeen niiden on puoliinnuttava jokaisena tulevana vuosikymmenenä.

Poiminnat tiekartasta ovat pysäyttäviä. 2020-luvulla hiilivero kohotetaan noin kymmenkertaiseksi nykyisestä (eli kuudesta eurosta per hiilidioksiditonni) ja ulotetaan kaikille talouden sektoreille, hiilivoimalat suljetaan, maailman johtavat kaupungit (mukaan lukien Helsinki) luopuvat fossiilisista polttoaineista, polttomoottoriautoja ei enää myydä ja lentämistä rajoitetaan.

2030-luvulla pitkälle teollistuneiden maiden (mukaan lukien Suomi) energiajärjestelmä, liikenne, asuminen ja teollisuus ovat hiilineutraaleja, öljy katoaa energialähteenä ja polttomoottoriautot ovat hävinneet, lentoliikenne sekä betonin ja teräksen valmistus ovat hiilineutraalia ja markkinoita dominoivat fossiilisten polttoaineiden sijaan uuden sukupolven vähähiiliset energiaratkaisut. Vuonna 2040 Eurooppa on hiilineutraali ja muut maat seuraavat perässä vuonna 2050.

2050-luvulta alkaen maailmantalous siis pyörii hiilineutraalilla energialla ja yli yhdeksän miljardin väestö ruokitaan hiiltä sitovalla, kestävällä maataloudella. Lisäksi jo 2020-luvulla on otettava massamuotoisesti käyttöön toistaiseksi vasta kokeiluasteella olevat hiilen talteenottoteknologiat. Vuonna 2050 teknologioiden on kyettävä imemään ilmakehästä hiiltä viisi gigatonnia vuodessa, mikä vastaa tämän hetkistä globaalia maankäytöstä johtuvaa päästömäärää.

Kyseessä on historiallisen mittavat ja nopeat taloudellis-teknologiset ponnistelut.

Rockström ja kumppanit myös painottavat, että myöhempien vuosikymmenten toimet ovat mielekkäitä vain, jos yhteiskunnat toteuttavat riittävän kunnianhimoiset päästöleikkaukset nyt 2020-luvulla. Jotkin tutkijat ovat nostaneet esiin, että hiililaissa mainitun kaltaisten toimenpiteiden lisäksi maailma joutuu turvautumaan myös niin sanottuihin ilmakehän muokkausteknologioihin (geoengineering), joita ovat esimerkiksi lähiavaruuteen asetettavat jättipeilit tai rikin suihkuttaminen ilmakehän yläosiin. Molempien on tarkoitus heijastaa auringon lämpösäteilyä poispäin maasta. Ratkaisut kuulostavat tieteiskirjallisuudelta, mutta kiteyttävät asiantilojen vakavuuden.

Tiekartan muotoon asetellut ilmastotoimet osoittavat, että kyseessä on historiallisen mittavat ja nopeat taloudellis-teknologiset ponnistelut. Samalla toimien vaativuus tuntuu olevan vakavasti ristiriidassa vallitsevan ilmastonmuutosta koskevan yhteiskunnallisen keskustelun kanssa. Siksi ilmastokeskustelussa on myös pyritty etsimään historiallisia esimerkkejä, joissa yhteiskuntia on muutettu nopeassa aikataulussa.

Pearl Harborista talvisotaan: historiallinen sotatalous

Ilmastokeskustelussa käytetyin esimerkki lienee vuoden 1941 Pearl Harborin pommitusten jälkeinen yhdysvaltalainen sotatalous, joka syrjäytti hetkessä rauhanolojen talousjärjestyksen. Maan kuuluisa autoteollisuus muutettiin muutamassa kuukaudessa tuottamaan pelkästään sotatarvikkeita, kymmeniä tuhansia lentokoneita ja panssarivaunuja. Valtio otti siis niskalenkin markkinoista.

Sotatalous rahoitettiin verotusjärjestelyillä, lainanotolla ja valtion suoralla rahoituksella. Myös satsaukset tutkimus- ja tuotekehittelyyn olivat historiallisia: atomipommin tuottanut Manhattan-projekti nieli nykyrahassa mitattuna 22 miljardia dollaria ja työllisti suoraan ja epäsuorasti yli 100 000 ihmistä.

Talvisodan syttyessä rauhanajan talouspolitiikan oletukset ja instituutiot saivat väistyä hätätilasuunnittelun tieltä.

Havainnollistava historiallinen esimerkki nopeasta sotatalouden organisoinnista löytyy lähempääkin. Talvisodan syttyessä rauhanajan talouspolitiikan oletukset ja instituutiot saivat väistyä hätätilasuunnittelun tieltä. Suomen julkinen toiminta kasvoi nopeasti nelinkertaiseksi, mikä tarkoitti mittavaa alijäämää valtion tulojen ollessa vain kolmannes menoista. Puolustuslaitos haukkasi 80 prosenttia valtion menoista ja yhteiskunnan muutkin resurssit suunnattiin tukemaan sotatarviketeollisuutta.

Suomessa oli lopulta toisen maailmansodan aikana 1 350 sotatarviketehdasta ja esimerkiksi metalliteollisuuden tuotannosta 60 prosenttia suuntautui armeijalle. Säännöstelytoimien turvin sähköntuotanto, kuljetuskalusto, vaateteollisuus ja ruokahuolto palvelivat ensisijaisesti sotateollisuutta ja armeijaa. Kansanhuoltoministeriö toteutti inflaation hillintään tähdänneen hintasäännöstelyn lisäksi takavarikkoja, pakkolunastuksia ja palveluspakkoja.

Suomen Pankilla oli sotatalouden organisoinnissa ja rahoituksessa erityisrooli. Pankin rooli korostui poliittisesti jo siitäkin syystä, että pankin johto löysi tiensä sodan aikaiseen valtion ylimpään johtoon, tunnetuimpana esimerkkinä tietysti Suomen Pankin pääjohtaja Risto Rytin siirtyminen ensin pääministeriksi ja sitten presidentiksi. Hallitus ja Suomen Pankki toimivat sodan ajan hyvin läheisessä yhteistyössä ja sitouttivat myös eri eturyhmät sotatalousponnisteluihin.

Vahvaa symboliikkaa on nähtävissä myös siinä, että sodan aikainen hallitus kokoontui Suomen Pankin holvin suojissa. Rauhanolojen talousopit väistyivät, kun pankin tehtäväksi tuli uuden johtosäännön mukaisesti rahanarvon vakauden säilyttämisen sijaan sotatalouden ja valtion alijäämän rahoittaminen kaikin keinoin. Rahoitusmarkkinat, valuutat ja ulkomaankauppa asetettiin pankin valvontaan.

Pankin kaikki lainananto suuntautui sodan aikana valtiolle, mikä tarkoitti käytännössä rajatonta rahoituskykyä sotataloudelle. Samalla liikepankit sitoutettiin Suomen pankin sotatalousohjelmaan, eivätkä ne saaneet luotottaa esimerkiksi keinottelua, osakkeita tai asuintalojen ja maatilojen rakentamista, vaan vain ”terveitä tuotannollisia tarkoituksia” eli sota- ja elintarvikehuoltoa.

Sotimisen sijaan on jälleenrakennettava

Mitä hyötyä sotavertauksesta sitten on ilmastokeskustelulle? Sotavertaus pyrkii osoittamaan, että yhteiskuntien, erityisesti niiden talouden ja teollisuustuotannon uudelleen organisointi on periaatteessa mahdollista nopeastikin.

Erityisesti keskustelijat ovat painottaneet sitä, että vähähiilisen energiajärjestelmän nopea rakentaminen on mahdollista, jos vaan poliittista tahtoa löytyy. Mutta kuten useammat ilmastosotavertauksen soveltuvuutta tarkastelleet tutkijat ovat todenneet, vertaus sisältää myös monia ongelmia.

Kun konkreettinen vihollinen puuttuu, sotavertaus ikään kuin luottaa oletettuun ylisukupolviseen kokemukseen jaetusta ilmastouhasta (”tehkäämme tämä lastemme vuoksi”). Sotatalouden organisointiin on kuitenkin ryhdytty aiemmin vain voimakkaan ulkopuolisen sokin seurauksena. Toisaalta syvälliset yhteiskunnalliset muutokset ovat historiassa olleet mahdollisia usein vain laajojen massaliikkeiden vaikutuksesta. On siis vähintäänkin epämääräistä, mistä maaperästä sotavertaus löytäisi todellisen poliittisen oikeutuksensa.

Sotavertaus näyttäisi edellyttävän ainakin osittaista päätäntö- ja toimeenpanovallan luovuttamista jonkunlaiselle poikkeustilahallinnolle.

Vertaus on ongelmallinen tietysti myös demokraattisten ihanteiden näkökulmasta. Sotavertaus näyttäisi edellyttävän ainakin osittaista päätäntö- ja toimeenpanovallan luovuttamista jonkunlaiselle poikkeustilahallinnolle. Vallan lipsuminen harvojen käsiin on rauhanoloissa omiaan heikentämään esimerkiksi kansalaisten osallistuvuutta ja yhteiskunnan koheesiota – juuri niitä tekijöitä, joiden voidaan nähdä olevan kestävien ja sitkeiden yhteiskuntien sekä yhteiskunnallisten muutosten peruspilareita.

Mikään ei myöskään takaa, että väliaikaisesta hätätilahallinnosta voidaan palata noin vain demokraattiseen päiväjärjestykseen. Silti esimerkiksi ilmastokeskustelussa toisinaan esiin nouseva ”ilmastoministeriö” problematisoi demokratian ja nopeiden yhteiskunnallisten muutosten tuottamisen välistä problematiikkaa hedelmällisesti.

Koska ilmastotavoitteiden toteuttaminen ei näyttäisi olevan kokonaisvaltaisesti kenenkään käsissä, olisiko paikallaan perustaa erillinen kaikilla yhteiskunnan sektoreilla tehtäviä ilmastotoimia koordinoiva ja toteuttava ilmastoministeriö, jonka toimintaa ohjaisi monitieteinen tutkimus ilmastonmuutoksesta ja sen yhteiskunnallisesta ratkaisemisesta?

Lieneekin hyödyllisempää ja osuvampaa puhua esimerkiksi jälleenrakennuksesta kuin ilmastosodasta.

Ilmastonmuutoksen hillinnän ja siihen varautumisen yhteydessä lieneekin hyödyllisempää ja osuvampaa puhua esimerkiksi jälleenrakennuksesta kuin ilmastosodasta. Jälleen eräs avartava esimerkki löytyy Suomen historiasta. Sodan jälkeistä jälleenrakennusta voi pitää historiallisena yhteiskunta- ja talouspoliittisena voimannäytteenä asutettuine siirtolaisineen ja nopeasti toimitettuine sotakorvauksineen. Jälleenrakennukseen kiinnittyi myös elimellisesti idea laajentuvista sosiaalisista oikeuksista eli demokraattisen hyvinvointivaltion rakentamisesta.

Sotavertaus keskittyykin varsin kapeakatseisesti teknologisten ilmastotoimien toteuttamiseen, toisin sanottuna uusiutuvan energiateknologian nopeaan teolliseen massatuotantoon. Ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta yhteiskuntien on kuitenkin ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi ja ympäristön materiaalisiin reunaehtoihin sopeutumiseksi toteutettava energiamurroksen lisäksi syvällisiä muutoksia erityisesti asumisessa, liikkumisessa ja ruoantuotannossa.

Ekologinen jälleenrakennus tulee vaatimaan lähivuosina valtavasti työtä – kuten vaati aikaisempikin jälleenrakennus. Tosin toisen maailmansodan jälkeisen talouden rakentaminen perustui myös jatkuvasti kasvavalle energian- ja resurssien kulutukselle. Ekologisen jälleenrakennuksen yhteydessä ja ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi yhteiskuntien on opittava tulemaan toimeen vähemmällä energiankulutuksella niukkenevien resurssien maailmassa.

Ekologinen jälleenrakennus tulee vaatimaan lähivuosina valtavasti työtä.

Tämä muistuttaa myös ekologisen jälleenrakennuksen elintärkeästä kulttuurisesta puolesta: ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä on myös paljolti kyse siitä, että ihmiset oppivat ajattelemaan, kuluttumaan ja toimimaan toisin kuin mihin fossiilitalouden aikakaudella on totuttu.

Viime viikkoisessa Docventuresin ilmastokeskustelussa energiayhtiö St1:n Mika Anttonen kertoi hyödyntävänsä fossiilista polttoaineista tulevasta yritystoiminnasta saamansa rahat investointeihin uusiutuviin energialähteisiin – strategia, joka toki on kyseenalainen sikäli, kun tavoitteena on jättää mahdollisimman suuri osa fossiilisista polttoaineista maahan.  Anttosen mukaan vain tällainen strategia toimii markkinataloudessa: uusiutuviin energioihin vaadittavat pääomat voidaan kerätä vain markkinoilta, joissa niitä muodostuu.

Sotavertauksen ansiokkain opetus on, että väitteessä on korkeintaan puolet totuudesta. Jos riittävää poliittista tahtoa löytyy, valtio on periaatteessa milloin tahansa kyvykäs rahoittamaan merkittäviäkin teollisia investointeja esimerkiksi uusiutuvan energiajärjestelmään ja vähähiilisen infrastruktuuriin.

Jos riittävää poliittista tahtoa löytyy, valtio on periaatteessa milloin tahansa kyvykäs rahoittamaan merkittäviäkin teollisia investointeja.

Talouden rohkea mobilisointi on ekologisen jälleenrakennuksen ja onnistuneiden ilmastotoimien edellytys. Havainnollistavaa onkin, että Suomi on parhaillaan ryhtymässä miljardien eurojen hävittäjähankintoihin samaan aikaan, kun yleinen taloudellinen näkemys on, että valtiolla ei ole rahaa mihinkään.

Tarve varautua rajojen ulkopuoliseen sotilaalliseen uhkaan on sotavertauksestakin tuttu yhteisesti jaettu fakta. Rahat hävittäjiin löytynevät vaivatta ja ilman mainittavaa julkista keskustelua, koska kyse on kansallisesta vakaudesta ja turvallisuudesta. Suomessa olisi vihdoin aika ajatella ilmastonmuutoksen hillitsemistä ja siihen varautumista samalla vakavuudella.

Tero Toivanen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja itsenäisessä BIOS-tutkimusyksikössä. Twitter: @TTToivanen

Julkaisu Voidaanko ilmastonmuutokseen vastata sodalla? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.