Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa ei ole tuomareista koostuvaa perustuslakituomioistuinta, joka tulkitsisi lakien perustuslainmukaisuutta. Vastuu valvoa sitä, että lakiesitykset ovat perustuslain mukaisia, on Suomessa ennen kaikkea eduskunnan perustuslakivaliokunnan hartioilla.

Perustuslakivaliokunnan tehtävä on tulkita, ovatko lakiesitykset ja muut sen käsittelyyn tulevat asiat yhteensopivia Suomen perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa.

Perus- ja ihmisoikeuksien merkitys ja sitä mukaa myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan yhteiskunnallinen asema alkoi kasvaa 1990-luvulla. Suomessa perus- ja ihmisoikeuksien asemaa ovat tukeneet vuonna 1995 voimaan tullut kokonaisvaltainen perusoikeusuudistus, sitoutuminen kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sekä EU-jäsenyys.

Huolta politiikan oikeudellistumisesta

Vuonna 2000 voimaan tullut perustuslakiuudistus vahvisti perus- ja ihmisoikeuksien asemaa tuomalla perustuslakivaliokunnan agendalle uusia tulkintaa kaipaavia perustuslain säännöksiä.

Perus- ja ihmisoikeuksien kirjo on laajentunut, ja niistä on tullut elimellinen osa suomalaista oikeusjärjestystä. Perus- ja ihmisoikeuksien ja niitä tulkitsevan perustuslakivaliokunnan korostuneesta asemasta kielii muun muassa se, että hallitusten esityksistä aiempaa useampi päätyy perustuslakivaliokunnan syyniin.

Perus- ja ihmisoikeuksien vahvistumista on tulkittu jopa merkkinä politiikan “oikeudellistumisesta”. Huolena on, että politiikan oikeudellistuessa päättäjien liikkumatilaa rajoittava oikeudellinen kehikko tiivistyy niin ahtaaksi, että demokratiaan kuuluvat ideologiset kiistat korvautuvat valtiosääntöoppineiden juridisella puntaroinnilla.

Perustuslakivaliokunnan suhde politiikkaan onkin väistämättä jännitteinen. Kitkaa luo tietysti jo se, että valiokunnan jäsenet ovat poliittisia puolueita edustavia kansanedustajia.

Perus- ja ihmisoikeuksien merkitys ja sitä mukaa myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan yhteiskunnallinen asema alkoi kasvaa 1990-luvulla.

Samalla valiokunnan keskeisiin periaatteisiin kuitenkin lukeutuu päivän- ja puoluepoliittisten kiistojen sivuuttaminen ja pyrkimys yksimieliseen, ennen kaikkea oikeudelliseen harkintaan pohjautuvaan päätöksentekoon.

Käytännössä valiokunta on työskentelyssään tavoitellut tuomioistuimelle ominaista, puolueetonta ja riippumatonta asemaa. Päätöksissään valiokunta tukeutuu kuulemiensa oikeudellisten asiantuntijoiden lausuntoihin, valiokuntaneuvosten asiantuntemukseen sekä valiokunnan aiempaan tulkintakäytäntöön.

Valiokunta kohujen keskellä

Puolueettomuusperiaatteestaan huolimatta perustuslakivaliokunta on viime vuosina ollut erilaisten poliittisten kohujen ja kiistojen keskiössä. Perustuslakivaliokunnasta julkisuuteen päätyneet vuodot sekä epäilyt valiokunnan jäsenten taipumuksesta puoluepolitikointiin ovat kiihdyttäneet julkista keskustelua valiokunnan politisoitumisesta.

Viime vuosina perustuslakivaliokunnalla on ollut elimellinen rooli kiistanalaisissa poliittisissa hankkeissa, kuten sosiaali- ja terveyspalvelu- eli sote-uudistuksessa, eurooppalaisen talousintegraation syventämisessä ja koronapandemiaan liittyvissä rajoitustoimenpiteissä.

Valiokunnan tulkinnat ovat määrittäneet Suomen poliittista liikkumatilaa. Runsaasti mediajulkisuutta keränneiden päätösten vuoksi perustuslain tulkinta on vaikuttanut jopa korosteisen jännitteiseltä ja riitaisalta.

Perustuslakivaliokunnasta julkisuuteen päätyneet vuodot sekä epäilyt valiokunnan jäsenten taipumuksesta puoluepolitikointiin ovat kiihdyttäneet julkista keskustelua valiokunnan politisoitumisesta.

Helsingin Sanomain Säätiön ja Suomen Akatemian rahoittamissa tutkimushankkeissa olemme analysoineet perustuslakivaliokunnan suhdetta politiikan mediajulkisuuteen.

Keväällä 2021 haastattelimme 15:ä suomalaista politiikan toimittajaa. Valikoimme haastateltaviksemme politiikan toimittajia, jotka ovat seuranneet eduskunnan perustuslakivaliokunnan työskentelyä. Valtaosa haastattelemistamme toimittajista työskenteli haastatteluja tehtäessä suurille suomalaisille uutismedioille. Haastateltavien joukossa oli sekä kokeneita, valiokuntaa jo useamman vuosikymmenen ajan seuranneita toimittajia että nuorempia politiikan journalisteja.

Olimme kiinnostuneita politiikan journalismin ja perustuslakivaliokunnan suhteesta. Tutkimuksemme selvitti, heijastuuko valiokunnan lisääntyvä painoarvo politiikan toimittajien kasvavaksi kiinnostukseksi valiokuntaa kohtaan. Lisäksi selvitimme, miten toimittajat hankkivat tietoa valiokunnan työskentelystä ja minkälaisissa tilanteissa valiokunnasta vuodetaan tietoa toimittajille.

Politiikan kuninkaantekijä

Haastatteluissamme korostuu näkemys, jonka mukaan perus- ja ihmisoikeuksien yhteiskunnallinen merkitys on kasvanut. Entistä useampi poliittinen kysymys näyttäytyy nimenomaan perustuslaillisena ja perusoikeudellisena kysymyksenä.

Tämä heijastuu politiikan journalistien työhön niin, että perustuslakivaliokunnan seuraamisesta on tullut entistä tärkeämpää ja arkipäiväisempää. Haastatteluissamme toimittajat kertovat, että perus- ja ihmisoikeudet ovat tulleet vahvasti politiikan agendalle 2000-luvulla.

Eräs toimittaja muistelee havahtuneensa työurallaan siihen, että päivystää yhä useammin perustuslakivaliokunnan kokoushuoneen oven edessä. Hän sanoo haastattelussa:

“Ja oikeastaan en silloin reflektoinut sitä, että miksi näin on, mutta siinähän oli se perustuslakiuudistus silloin 2000 – – mutta siitä vaan tuli sellainen paikka, että mä yhtäkkiä huomasin seisovani siellä oven takana entistä useammin, koska joku asia oli siellä käsittelyssä.”

Useimmiten lakialoitteet etenevät eduskunnan valiokuntien läpi kulloisenkin enemmistöhallituksen toivomalla tavalla. Lakihankkeiden – ja hallituksen toimintakyvyn – kannalta keskeiseksi kysymykseksi nouseekin usein juuri perustuslakivaliokunnan kanta.

Entistä useampi poliittinen kysymys näyttäytyy nimenomaan perustuslaillisena ja perusoikeudellisena kysymyksenä.

Jos asia kaatuu perustuslakivaliokunnan käsittelyssä, hallitus voi jopa kaatua, kuten kävi Juha Sipilän hallitukselle loppuvuodesta 2019, kun silloinen sote-uudistus kariutui lopullisesti.

Juuri tämän vuoksi valiokunta on journalistisesti tärkeä ja kiinnostava, kuten eräs toimittaja kuvaa haastattelussa:

“Ja minun näkemyksen mukaan kysymys on nimenomaan siitä, että se [valiokunta] on näiden sote-uudistusten yhteydessä noussut niin keskeiseen rooliin ja tämmöisen niin sanotun kuninkaantekijän asemaan.”

Vuodot palvelevat poliittisia tarkoitusperiä

Hyvien, luottamuksellisten lähdesuhteiden rakentaminen ja vaaliminen on keskeinen osa politiikan journalistin työtä. Haastatteluistamme ilmenee, että perustuslakivaliokuntaa seuraaville toimittajille tärkeitä lähteitä ovat niin valiokunnan jäsenet ja virkamiehet kuin valiokunnan kuulemat oikeudelliset asiantuntijatkin.

Perustuslakivaliokunnan kohdalla luottamuksellisuus korostuu, sillä valiokunnan julkisuuslinja on perinteisesti ollut varsin tiukka. Eräs toimittaja kertoo, että perustuslakivaliokunnan jäsenten kohdalla “vuototulppa” on tiukemmalla kuin muiden valiokuntien.

Valiokunnan pidättyväinen suhtautuminen julkisuuteen palvelee sen tavoitetta pysytellä puoluepolitiikan konfliktien yläpuolella. Valiokunnan toimintatapoihin kuuluu se, että keskeneräisiä asioita ei käsitellä mediajulkisuudessa.

Jäsenet saattavat kuitenkin suostua taustoittamaan esimerkiksi valiokuntakäsittelyn taustoja, jos he voivat luottaa siihen, että toimittaja käsittelee tietoja luottamuksellisesti. Luottamus syntyy ajan kanssa, kuten eräs politiikan toimittaja kuvaa:

“Sitten kun ne on pari kertaa nähnyt, että okei, tähän voi luottaa, että sille voi vähän kertoa, vaikka että missä mennään ja tälleen taustaksi ja se ei kirjoita mitään siitä ennen kuin se [valiokunnan] käsittely on valmis. Niin näin se [luottamus] syntyy.”

Paikoin valiokunnasta kuitenkin myös vuodetaan tietoja politiikan toimittajille. Toimittajat arvioivat, että valiokunnassa istuvat kansanedustajat tai näiden avustajat saattavat vuotaa medialle esimerkiksi valiokunnan lausuntoluonnoksen silloin, kun lakiesitystä pyritään kampeamaan julkisen paineen avulla johonkin suuntaan.

Valiokunnan pidättyväinen suhtautuminen julkisuuteen palvelee sen tavoitetta pysytellä puoluepolitiikan konfliktien yläpuolella.

Sote-uudistus nousee haastatteluissamme esiin esimerkkinä vuotojen poliittisista motiiveista. Vuotamalla perustuslakivaliokunnan sote-lausunnon luonnoksen oppositiopuolueet pyrkivät kaatamaan Sipilän hallituksen sote-esityksen, kuten eräs journalisti kuvaa:

“Silloin kun se sote-lausunto [vuosi], ja sehän oli kaikkein graavein vuoto, jolla on nyt sitten ollut näitä heijastusvaikutuksia. Niin silloin kun se vuodettiin, niin sehän vuodettiin poliittisista syistä, ja henkilökohtaisesti epäilen, että se tuli [puolueen nimi poistettu] avustajakunnasta se vuoto medialle.”

Oikeuden ja politiikan rajapinnalla

Eduskunnan perustuslakivaliokunnalla on keskeinen rooli suomalaisessa perustuslainmukaisuuden valvonnassa. Valiokunta on pyrkinyt toimimaan oikeudellisen instituution tavoin. Onkin tärkeää, että valiokunnan päätöksenteko ei mukaile eduskunnan hallitus-oppositio-linjaa.

Toisaalta oikeudellisen harkinnan ja poliittisten tavoitteiden välinen jännite on kansanedustajista koostuvan valiokunnan kohdalla ilmeinen.

Mediajulkisuutta ja esimerkiksi vuotoja voidaan käyttää politiikan työvälineinä. Paikoin valiokunnan toiminta näyttäytyykin toimittajien arvioissa silkkana politikointina.

Suomalaiseen oikeusjärjestykseen vaikuttaneet muutokset – perusoikeusuudistus, Euroopan neuvoston ja EU:n jäsenyys sekä vuoden 2000 perustuslain kokonaisuudistus – ovat vahvistaneet perus- ja ihmisoikeuksien ja niitä tulkitsevan perustuslakivaliokunnan asemaa. Valiokunnan rooli poliittisen liikkumatilan sääntelijänä korostuu, mikä on omiaan vaikeuttamaan poliittisten ja oikeudellisten tavoitteiden välistä nuorallatanssia.

Jännitteet heijastuvat myös tutkimusaineistoomme. Mediajulkisuutta ja esimerkiksi vuotoja voidaan käyttää politiikan työvälineinä. Paikoin valiokunnan toiminta näyttäytyykin toimittajien arvioissa silkkana politikointina.

Puoluepolitiikka lienee aina ollut jossain määrin läsnä perustuslakivaliokunnassa, kuten myös haastattelemamme politiikan toimittajat kuvaavat. Voi kuitenkin olla, että valiokunnalle tärkeän konsensus- ja puolueettomuuskulttuurin vaaliminen käy entistä vaikeammaksi, kun entistä useampi politiikan kysymys ratkaistaan oikeudellisin keinoin.

Perustuslain tulkitsijat tulevat myös vastaisuudessa ratkaisemaan ainakin välillisesti monia merkittäviä suomalaisen yhteiskunnan kysymyksiä. Perustuslakivaliokunnan tehtäväksi tulee lausua myös Suomen Nato-jäsenyyteen liittyvistä perustuslain tulkintakysymyksistä.

On siis ymmärrettävää, että perustuslakitulkintojen legitiimiys ja läpinäkyvyys kiinnostavat niin suurta yleisöä, toimittajia kuin tutkijoitakin.

VTT Timo Harjuniemi on vieraileva tutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Kevään ja alkukesän 2022 hän työskentelee tutkijana Demos Research Institutella.

OTT Maija Dahlberg työskentelee Suomen Akatemian tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

Kirjoitus perustuu kirjoittajien Lakimies 2/2022-lehdessä julkaistuun vertaisarvioituun artikkeliin Politiikan ”kuninkaantekijä” – Politiikan journalismin suhde eduskunnan perustuslakivaliokuntaan.

Artikkelin siteerausohje: Harjuniemi, Timo ja Dahlberg, Maija. 2022. ”Perus- ja ihmisoikeuksien vahti ja politiikan kuninkaantekijä.” Politiikasta, 19.5.2022. https://politiikasta.fi/perus-ja-ihmisoikeuksien-vahti-ja-politiikan-kuninkaantekija/

Julkaisu Perus- ja ihmisoikeuksien vahti ja politiikan kuninkaantekijä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2008 finanssikriisi ja sitä seurannut eurokriisi herättelivät monet mediatutkijat pohtimaan talouspolitiikkaa käsittelevän journalismin moniäänisyyttä. Moniäänisyys on journalismin ja journalismin tutkimuksen ydinarvoja, mutta miten moniäänistä talouskriisiä käsitellyt journalismi oli? Miten paljon erilaiset tulkinnat talouskriisin syistä ja kriisin edellyttämistä talouspoliittisista ratkaisuista saivat tilaa mediajulkisuudessa?

Päättäjien linja valuu journalismiin

Tutkijat ovat arvioineet talouspolitiikkaa koskevan journalismin moniäänisyyttä kriittisesti. Kun Suomi ja Eurooppa vuonna 2010 siirtyivät kiristävän talouspolitiikan tielle lyhyen elvytysvaiheen jälkeen, tulkinta kivuliaasta mutta väistämättömästä talouskurista vakiintui myös journalismia hallitsevaksi kehykseksi eikä vaihtoehtoisille näkökulmille jäänyt juuri tilaa.

Eurooppalaisen päätöksentekoeliitin valitsema talouspolitiikan linja valui myös journalismiin. Talouspolitiikasta vastaavat poliitikot ja vaikutusvaltaiset virkamiehet ovat merkittäviä vallankäyttäjiä ja politiikan journalismin päivittäisen agendan keskeisiä määrittelijöitä.

Kun päätöksentekijät kautta poliittisen kentän olivat kohtuullisen yksituumaisia kivuliaan talouspolitiikan väistämättömyydestä, talouskuri ei muuttunut julkiseksi kiistakysymykseksi, jota journalismi olisi – moniäänisyyden ja tasapainon nimissä – luontevasti käsitellyt erimielisten lähteiden kautta ja erilaisista vinkkeleistä.

Mitä uutistyön ammattilaiset eli toimittajat ajattelevat talouspoliittisen keskustelun moniäänisyydestä?

Journalismin tutkijoiden näkemys siis tunnetaan. Tässä artikkelissa käännän huomion toisaalle ja tarkastelen, mitä uutistyön ammattilaiset eli toimittajat ajattelevat talouspoliittisen keskustelun moniäänisyydestä. Annan toimittajien arvioida, hallitsevatko tietyt lähteet tai näkemykset talouspolitiikkaa koskevaa journalismia, samoin kuin sitä, millä tavoin koronakriisi ja talouspolitiikan uusi todellisuus, jossa keskuspankit ja valtiot elvyttävät voimakkaasti, vaikuttavat journalismiin.

Artikkeli pohjaa suomalaisille talous- ja politiikan toimittajille lähetettyyn kyselytutkimukseen sekä toimittajahaastatteluihin. Helsingin Sanomain Säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa lähetin loppuvuodesta 2019 talous- ja politiikan toimittajille kyselyn, jossa kartoitettiin heidän näkemyksiään muun muassa suomalaisesta talouspoliittisesta keskustelusta, talouspolitiikkaa käsittelevän journalismin tehtävistä ja erilaisista talouspolitiikan asiantuntijoista. Kyselyyn vastasi 42 toimittajaa.

Lisäksi haastattelin kevään ja kesän 2020 aikana 19 toimittajaa, jotka käsittelevät työssään talouspolitiikan kysymyksiä. Haastatellut toimittajat työskentelivät niin Helsingin Sanomien ja Yleisradion kaltaisissa tiedotusvälineissä kuin talous-, iltapäivä- ja maakuntalehdistössäkin.

Myös toimittajat kriittisinä

Tutkimuksen perusteella myös journalistit arvioivat talouspolitiikasta käytävää julkista keskustelua yksipuoliseksi. Kyselyyn vastanneista toimittajista noin puolet on vähintään jokseenkin samaa mieltä väitteen kanssa, että talouspolitiikkaa koskeva julkinen keskustelu on Suomessa yksipuolista.

Kyselyyn vastanneiden toimittajien näkemykset suomalaisen talouspoliittisen keskustelun yksipuolisuudesta

Myös toimittajien haastatteluista kumpuaa ajatus moniäänisyyden puutteesta. Kuten monet mediatutkijat, myös toimittajat pohtivat tiettyjen talouden vakikommentaattorien osakseen saaman julkisuuden määrää. Suuren sanomalehden toimittaja pohtii haastattelussa kysymystä moniäänisyydestä ja muistuttaa, että Suomessa asiantuntijoiden määrä on suppea. Hän kertoo, että uusia kommentaattoreita on usein vaikea löytää ja että pankkien ekonomisteja haastatellaan paljon myös sellaisista aiheista, jotka eivät välttämättä liity pankin toimialaan.

Talouslehden toimittaja arvioi samaan tyyliin, että suomalaisesta mediajulkisuudesta voi paikantaa asiantuntijoiden ”all stars” -ryhmän. Hän arvioi, että tähtikentälliseen tukeudutaan, kun mediassa kaivataan erityisen arvovaltaisia talouspuheenvuoroja. Hän miettii, että asiantuntijoiden tähtikentälliseen lukeutuvat ainakin talousnobelisti Bengt Holmström sekä muun muassa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtajana työskennellyt aktiivinen talouskeskustelija Sixten Korkman.

Valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin asema on vahva mutta perusteltu

Lisäksi toimittajat arvioivat, että tiettyjen vaikutusvaltaisten tahojen, kuten esimerkiksi valtiovarainministeriön, rooli talouspolitiikan julkisuudessa voi olla kohtuuttoman suuri. Ministeriö on merkittävä vallankäyttäjä, jota poliitikot kuuntelevat ja arvostavat.

Tämän vuoksi myös journalistien on seurattava valtiovarainministeriötä. Eräs toimittaja kertoo, että hänenkin edustamansa media saa usein kritiikkiä valtiovarainministeriön liiasta kuuntelemisesta. Hän kuitenkin perustelee valtiovarainministeriön kuuntelemista sillä, että poliitikot antavat ministeriön näkemyksille rutkasti painoarvoa.

”Me taas nähdään se niin, että koska poliitikot kuuntelevat näitä VM:n näkemyksiä niin paljon, on hyvin perusteltua tuoda niitä niin kuin laajasti esiin, koska ne on niin keskeisiä politiikassa.”

Samalla toimittajat pitävät kriittistä keskustelua valtiovarainministeriön roolista perusteltuna. Valtiovarainministeriön edustama linja voi hallita keskustelua ja politiikkaa liiaksi. Yksi haastateltava toimittaja pohtii, että myös toimittajat ovat sisäistäneet ajatuksen siitä, että talouspolitiikan tiukka, ”suomalais-hollantilais-saksalainen” malli on lähtökohtaisesti järkevä.

Haastatteluista piirtyy kahtalainen kuva valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin kaltaisten vahvojen instituutioiden roolista.

Toinen haastateltava puntaroi, että ”valtiovarainministeriöläinen” viesti tiukan taloudenpidon tärkeydestä on läpäissyt myös toimittajakunnan. Sama journalisti kuitenkin muistuttaa, että viime kädessä vastuu poliittisista linjanvedoista on demokraattisesti valituilla politiikoilla, joilla pitää olla itseluottamusta haastaa vahva ministeriö. Jos poliitikot oikeasti haluavat tehdä ministeriön linjan ohittavia päätöksiä, he voivat niin tehdä, toimittaja arvioi.

Haastatteluista piirtyy kahtalainen kuva valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin kaltaisten vahvojen instituutioiden roolista. Haastatellut toimittajat arvioivat, että niiden merkittävä julkinen asema voi nakertaa talouspolitiikasta käytävän keskustelun moniäänisyyttä. Toimittajien voisi olla syytä haastaa arvovaltaisia instituutioita nykyistä hanakammin.

Toisaalta valtiovarainministeriötä ja Suomen Pankkia onkin syytä seurata, sillä ne vastaavat talouspolitiikan käytännön valmistelusta ja laativat talousennusteita, joihin päättäjät nojaavat. Näin ollen useimmat kyselyyn vastanneet toimittajat arvioivat, että valtiovarainministeriö ja Suomen Pankki saavat sopivasti julkisuutta omille talouspoliittisille viesteilleen.

Kyselyyn vastanneiden toimittajien näkemykset talouspolitiikan keskustelijoiden saaman mediajulkisuuden määrästä

Rakoileeko konsensus?

Finanssi- ja eurokriisin jälkeen länsimaiden talouskehitystä ovat luonnehtineet epävarma talouskasvu, olematon inflaatio ja keskuspankkien kasvava rooli maailmantalouden vakauden takaajina.

Koronapandemia on kasvattanut keskuspankkielvytyksen merkitystä entisestään: Euroopan keskuspankki EKP on haalinut haltuunsa valtioiden velkakirjoja pitääkseen euromaiden velanhoitokulut matalina ja luodakseen tilaa elvyttävälle talouspolitiikalle. Mittavasta velkaantumisesta huolimatta valtionlainojen korot ovat pysyneet matalina.

Ajatus murroksesta ja tarve koetella totunnaisia ajatusmalleja nousevat esille, kun haastatellut toimittajat miettivät talouspolitiikan suuntaa. Eräs toimittaja miettii, mitä nollakorkojen maailma merkitsee talouden perinteisille lainalaisuuksille. Hän muistuttaa, että Saksan valtiolle maksetaan siitä, että se velkaantuu ja että Saksa voi joutua maksamaan lainanotosta ”ehkä joskus”.

Toinen toimittaja miettii, että talouspolitiikka on uudessa asennossa, eivätkä ”asiantuntijatkaan oikein tunnu tietävän”, miltä tulevaisuus näyttää. Suomi on muiden länsimaiden tavoin velkaantunut merkittävästi, ja ”perinteisen ajattelumallin” mukaan Suomen julkinen talous olisi kriisiytymässä, toimittaja kertoo.

”[S]itten taas jossain kohtaa oltiin silleen, että markkinat päättää, onko vai ei. Nyt jos katsotaan markkinoita, niin markkinoiden mukaan kaikki on hyvin. Kaikki on niin kuin tosi hyvin.”

Ajatus murroksesta ja tarve koetella totunnaisia ajatusmalleja nousevat esille, kun haastatellut toimittajat miettivät talouspolitiikan suuntaa.

Talouden toistuvat kriisit ja voimakas elvytyspolitiikka heijastuvat myös journalistien tapaan hahmottaa talouspolitiikan suuntaa. Maakuntalehden taloustoimittaja miettii haastattelussa, että taloustoimittajat suhtautuvat nykyään ”myötämielisesti” velkarahoitukseen ja jopa helikopterirahoituksen kaltaisiin aloitteisiin, joissa keskuspankki loisi rahaa suoraan eurooppalaisten pankkitileille.

Toinen toimittaja miettii, että taloudesta on Suomessakin pystyttävä keskustelemaan ”aiempia ennakkoasetelmia murtaen” Hän arvioi, että kehityskulut, joita ei jokin aika sitten ”pidetty kovin todennäköisinä”, tuntuvat nyt mahdollisilta. Avoimen tarkastelun ja moniäänisyyden tarve on kasvanut, journalisti miettii.   Syvät kriisit voivat muuttaa politiikan suuntaa, kun vanhat ajatusmallit ja itsestäänselvyydet joutuvat koetukselle. Eurooppa kääntyi vuonna 2010 talouskurin tielle, mutta vuosikymmentä myöhemmin keskeiset talouspäättäjät keskuspankkiireista lähtien vaativat pontevaa elvytystä koronan aiheuttaman talouskriisin pehmentämiseksi. Budjettisäännöt on hyllytetty ainakin väliaikaisesti, ja rahoitusmarkkinoiden kyky toimia budjettikuria vaativana peukaloruuvina on heikentynyt.

Arkijärkisinä pidettyjen talouspoliittisten ohjenuorien horjuminen monipuolistaa talouspolitiikan journalismia, kun toimittajat tekevät selkoa uusista ilmiöistä ja kyseenalaistavat vanhoja totuuksia.

Arkijärkisinä pidettyjen talouspoliittisten ohjenuorien horjuminen monipuolistaa talouspolitiikan journalismia, kun toimittajat tekevät selkoa uusista ilmiöistä ja kyseenalaistavat vanhoja totuuksia. Julkisen keskustelun reunaehtojen muuttuminen pidemmällä aikavälillä riippunee ennen kaikkea siitä, minkälaisia talouspoliittisia valintoja keskeiset eurooppalaiset päättäjät tekevät koronakriisin akuuteimman vaiheen hellitettyä ja millaiseksi rakentuu asiantuntijoiden mahdollinen konsensusnäkemys talouspolitiikan uudesta tilanteesta.

Timo Harjuniemi työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Koronakriisi ja nollakorkojen maailma monipuolistavat talouspolitiikan journalismia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Asiantuntijuus on yhtäältä helposti määriteltävissä: asiaan perehtynyt henkilö – usein tutkijataustainen – kertoo osaamisalueestaan tietoon perustuen. Miten asiantuntijuutta toisaalta lähestytään yhteiskunnassa tai politiikassa ei ole kuitenkaan yksiselitteistä. Tutkijat itsekin aktiivisesti pohtivat tutkijan ja tieteen suhdetta yhteiskuntaan.

Etenkin koronaviruksen pandemian kontekstissa asiantuntijatiedolle on kovasti kysyntää, mutta poikkeusoloissakin asiantuntijuuden ja demokratian suhde voi olla jännitteinen. Asiantuntijavallan kykyä toimia jopa edustuksellisen demokratian vaihtoehtona on myös pohdittu. Asiantuntijavaltaan viitataankin joskus teknokratiana, sillä liiallinen asiantuntijavalta kaventaa kansalaisyhteiskunnan vaikutusmahdollisuuksia.

Hanna Ylöstalo huomauttaa artikkelissaan, että asiatuntijatiedon merkitys kasvaa politiikassa etenkin, kun korostetaan tietopohjaista päätöksentekoa politiikkatoimien oikeuttajana. Asiantuntijatieto ei kuitenkaan ole vapaa intresseistä ja niiden välisistä kamppailuista. Populistipuolueet taas tunnetusti suhtautuvat asiantuntijoihin melko väheksyvästi.

Asiatuntijatiedon merkitys kasvaa politiikassa etenkin, kun korostetaan tietopohjaista päätöksentekoa politiikkatoimien oikeuttajana.

Talous lienee yksi keskeinen asiantuntijatiedon kenttä, jonne kansalaisten kyky vaikuttaa on rajallinen. Monet poliittisen talouden kiistat ovat muuttuneet kamppailuiksi siitä, keillä asiantuntijoista katsotaan olevan paras näkemys tilanteesta tai laajin tieteenalan konsensus takanaan. Hyvänä esimerkkinä oli Juha Sipilän hallituskauden kestävyysvajeen kysymys, joka on nyt Sanna Marinin hallituskaudella vaihtunut työllisyysasteen tavoitteluksi. Tällaisista makrotason numerotavoitteista on maallikon mahdotonta vetää omia johtopäätöksiään ilman asiantuntijatietoa.

Asiantuntijuutta ja poliittista taloutta pohtivat tässä Politiikasta podcastissa yhdessä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen sekä Poliittinen talous -podcastin toinen juontaja ja Helsingin yliopiston tutkija Timo Harjuniemi.

Asiantuntijatiedon jännitteet

Asiantuntijavaltaa perustellaan tyypillisesti sillä, että monet yhteiskunnalliset ongelmat ovat yhä monimutkaisempia. Tähän vastauksena myös tiedontuotannon määrä yhteiskunnassa on merkittävästi kasvanut.

Asiantuntijuus ja asiantuntijatieto ovat keskeisessä asemassa, kun mietitään, ketä yhteiskunnassa kuunnellaan. Vaikka asiantuntija ei teekään poliittisia päätöksiä – ne kuuluvat edustuslaitoksen tehtäviin – asiantuntija ei voi siltikään kieltää politiikkasuositustensa vaikuttavuutta. Lisäksi asiantuntija täysin luonnollisesti toivoo, että hänen erikoisosaamistaan hyödynnetään ja että häntä kuunnellaan.

Tutkijat valikoituvat usein asiantuntijoiksi, joita haluavat kuulla niin media kuin kansalaisetkin. Asiantuntijuutta on Suomessakin hiljattain korostettu politiikassa tietopohjaisen päätöksenteon muodossa, vaikka tutkijat itse toisinaan muistuttavat, että tutkittu tietokaan ei pysty tarjoamaan absoluuttisia totuuksia poliittisen päätöksenteon tueksi. Tuntuu siltä, että asiantuntijoilta odotetaan silti yksiselitteisiä ja verrattain muuttumattomia vastauksia. Ympäröivän maailman epävarmuus etenkin nyt korona-aikana voimistaa halua saada varmaa tietoa.

Tiedon kritiikki pitäisi kuitenkin pitää erillään asiantuntijoiden politisoimisesta, joka voi pahimmillaan johtaa siihen, että kaikkia asiantuntijoita ei oteta huomioon.

Timo Harjuniemi kirjoitti hiljattain artikkelin, jossa näihin asiantuntijuuden ristiriitaisiin odotuksiin paneuduttiin syvemmin. Artikkelin mukaan on selvää, että liberaalit yhteiskunnat edellyttävät asiantuntijuutta, mutta toisaalta on nähty myös aktiivisia pyrkimyksiä horjuttaa asiantuntijuutta tukevia instituutioita ja säännellyn julkisen keskustelun muotoja. Voidaan jopa sanoa, että asiantuntijuutta ohjaavat markkinoilta tutut kysynnän ja tarjonnan lait, jotka määrittävät, kenen tuottamalle tiedolle on kysyntää. Kysyntä tässä yhteydessä tarkoittaa usein uskottavuutta.

Koska mikään tieto ei ole täysin irrallista arvoista tai asiantuntijoiden omista tavoitteista, tietoa täytyy voida kritisoida. Tällainen tiedon kritiikki pitäisi kuitenkin pitää erillään asiantuntijoiden politisoimisesta, joka voi pahimmillaan johtaa siihen, että kaikkia asiantuntijoita ei oteta huomioon.  On nähty, että asiantuntijat ikään kuin tulevat vedetyiksi mukaan poliittisiin kiistoihin – kuten esimerkiksi etsittäessä parasta vastausta koronaviruksen leviämisen uhkaan.

Politiikan ja asiantuntijuuden – tieteen – suhde onkin monesti jännitteinen ja monisäikeinen, etenkin jos tutkijat astuvat oman roolinsa ulkopuolelle ja politiikan näyttämölle.

Talousviisaita etsimässä

Poliittisen talouden piirissä asiantuntijoiksi lasketaan myös erilaisia talouden tutkijoita, jotka antavat poliittisia suosituksia ja kommentoivat tutkimistiedon laatua. Ainakin Paul Krugman ja jo häntä aiemmin John Quiggin ovat kirjoittaneet taloutta ja taloustiedettä käsitteleviä kirjoja siitä näkökulmasta, että taloudessa, taloustieteessä ja julkisessa keskustelussa pyörii ideoita – he kutsuvat näitä zombeiksi – jotka eivät suostu kuolemaan, vaikka empiirinen tieto ei enää tue niitä.

Näillä zombeilla on kuitenkin yhä puolustajansa, etenkin politiikassa. Samaan aikaan nämä ideat saattavat vaipua näkyvistä silloin, kun ne eivät ole relevantteja. Tietenkin ”zombius” on katsojan silmässä: joistain on voinut tuntua, että vanhat termit ovat tehneet paluuta keskusteluun, kun Thomas Pikettyn uusi kirja pääomasta ja ideologiasta keräsi huomiota alkuvuodesta – kunnes koronaviruksen aiheuttama poikkeustila katkaisi tuon keskustelun ennenaikaisesti.

Taloudessa, taloustieteessä ja julkisessa keskustelussa pyörii ideoita, jotka eivät suostu kuolemaan, vaikka empiirinen tieto ei enää tue niitä.

Ehkä eräs relevantti zombi voisi olla hyperinflaation pelko, joka esittää, että rahavarannon kasvaessa rahan arvo suhteessa alkaa laskea. Vuoden 2008 finanssikriisiä seuranneiden maailmanlaajuisten elvytyspakettien ja vuoden 2020 koronaelvytysten merkittävät rahavirrat talouteen ovat näkyneet Suomessakin, tarkemmin Suomen Pankissa, mutta ne eivät kuitenkaan ole johtaneet inflaation kasvuun, vaikka se, edes nimellisessä 2 prosentin mitassa on ollut Euroopan Keskuspankin tavoitteena jo vuosia.

Mediassa talouden liikkeiden tulkitsijoina käytetäänkin usein niin sanottuja talousviisaita, jotka ovat myös entistä tärkeämpiä yhteiskunnallisia keskustelijoita. Pelkästään vuonna 2020 tätä määritelmää on käytetty niin Ilta-Sanomissa, Helsingin Sanomissa kuin Ylelläkin. Yksiselitteistä tietoa etsivän kansalaisen harmiksi talousviisaat voivat kuitenkin olla eri mieltä.

Usein media myös pyrkimyksessään esittää monipuolisia näkökulmia päätyy siteeraamaan asiantuntijoita, joilla on päinvastaiset edunvalvonnalliset tavoitteet. Siksi media kuulee samanaikaisesti vaikkapa työntekijää ja työnantajaa eli toisin sanoen esimerkiksi SAK:n ja EVA:n ekonomistia.

Poliittinen talous -podcast

Podcastissa keskustellaan myös Poliittisen talouden podcastista, jota Harjuniemi on vetänyt yhdessä Lauri Holapan kanssa. Takana on jo kunnioitettavat 30 yli tunnin mittaista jaksoa. Podcastia voi kuunnella ainakin Soundcloudissa ja Spotifyssä.

Vaikka podcastin taustalla ei ollut mitään suoranaista pyrkimystä lähteä täyttämään aukkoa suomalaisten tutkijoiden podcastien kentällä, podcast on saavuttanut näkyvyyttä keskusteluaiheidensa sekä lukuisten vieraiden avulla. Tutkijan työn parempia puolia on, että on mahdollista päästä ”ajattelemaan ääneen” eri alan asiantuntijoiden kanssa kuitenkin saman yhdistävän teeman alla, mikä voi parhaimmillaan olla opettavaista sekä itselle että kuuntelijoille.

Podcast on aloitettu vuoden 2018 alussa, jolloin Harjuniemi ja Holappa olivat itse vielä väitöskirjatutkijoita Helsingin yliopistossa. Nuoret tutkijat kokevat uudet yhteiskunnallisen vaikuttamisen kanavat luonnollisiksi itselleen. Harjuniemi rohkaiseekin nuoria tutkijoita rohkeasti esittämään ajatuksiaan ja tuomaan oman tieteenalansa asiantuntemusta esiin ja tunnetuksi.

Podcastin viimeisempänä teemana oli vaaliasetelma Yhdysvaltain marraskuisia vaaleja ennen ja jälkeen. Vaaliasetelmia oli myös Politiikasta-lehdessä avattu sekä sisäpolitiikan että ulkopolitiikan konteksteissa. Monipuoliselle poliittista taloutta koskevalle avoimelle keskustelulle on aivan varmasti tarvetta vielä vaalien jälkeenkin. Tähän osallistuvat myös monien alojen asiantuntijat.

Timo Harjuniemi on valtiotieteiden tohtori Helsingin yliopistossa, ja ”puolet” Poliittinen talous –podcastin kokoonpanosta.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Podcast: Mitä on asiantuntijuus ja mitä on poliittinen talous? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eliitti kokoontuu vuosittain Davosiin Maailman talousfoorumiin rakentamaan yhteistä näkemystä globalisaation väistämättömyydestä. Marcus Vetterin dokumenttielokuva The Forum on herkullinen kurkistus Davosiin ja talousfoorumin kulisseihin.

Helikopterit ja mustat, panssaroidut limusiinit tuovat politiikan, talouden ja kulttuurin johtajat Sveitsin Davosin kauniisiin vuoristomaisemiin aina tammikuussa.

Tulevatko Brasilian presidentti Jair Bolsonaro, teknologiayhtiö Applen toimitusjohtaja Tim Cook ja ilmastoaktivisti Greta Thunberg Maailman talousfoorumiin vain nauttiakseen raikkaasta alppi-ilmasta, maittavasta sormiruuasta ja kerätäkseen lisää LinkedIn-kontakteja?

Eivät suinkaan, sillä Davosiin tullaan vahvistamaan eliitin yhteistä uskoa globaaliin markkinatalouteen.

Globalisaatiokonsensus on nimittäin koetuksella. Protektionismin ja populismin nousu haastaa ajatuksen rajattomasta maailmantaloudesta, jossa investoinnit virtaavat vapaasti.

Kasvava ilmastoliike vaatii samaan aikaan kapitalistisen talousjärjestelmän perustavaa remonttia.

Davoslaisuus on puolustuskannalla ja liberaalien demokratioiden sisäiset jännitteet tapetilla.

Maailman talousfoorumia totisesti tarvitaan.

Liberalismi ja demokratia tukkanuottasilla

Olemme tottuneet ajattelemaan, että liberalismi ja demokratia kuuluvat yhteen kuin kebab ja ranskalaiset. Tämän vuoksi läntisistä poliittisista järjestelmistä puhutaan usein nimenomaan liberaaleina demokratioina.

Liberaalia liberaalidemokratioissa on se, että niissä kunnioitetaan yksilöiden taloudellisia ja poliittisia vapauksia. Sana on vapaa, samoin poliittiset oikeudet. Yksityisomistusta suojataan.

Perustuslaki ja itsenäinen oikeuslaitos suojelevat vähemmistöjä enemmistön tyrannialta.

Samalla liberaalit demokratiat ovat demokraattisia, kansanvaltaisia. Poliittinen valta on viime kädessä kansalla.

Useimmiten tämä tarkoittaa edustuksellisuutta: valitsemme vaaleissa parlamenttiin kansanedustajia, joiden pitäisi tehdä kansan enemmistön tahdon mukaisia poliittisia päätöksiä ja sovitella äänestäjäryhmien välisiä kiistoja parlamentarismin puitteissa.

Demokratian ja liberalismin yhteiselo on usein rauhanomaista. Tällöin parlamenttien kokoonpanot tuntuvat heijastelevan kansalaisten poliittisia mieltymyksiä.

Eritoten vakaan talouskasvun oloissa liberaalit demokratiat pystyvät navigoimaan taloudellisten ja kansanvaltaisten vaatimusten ristipaineissa.

Ennen vuoden 2008 talouskriisiä keskustavasemmistolaiset ja -oikeistolaiset hallitukset tekivät liberaaleja talousuudistuksia ja uusivat demokraattisen mandaattinsa vakuuttavasti aina muutaman vuoden välein.

Talouskriisi ja sitä seurannut, usein ”populistiseksi” nimetty vastaisku liberaalidemokraattista järjestystä vastaan kuitenkin muistuttavat liberalismin ja demokratian suhteen hauraudesta.

Perustavat yksilönvapaudet ja -oikeudet on pultattu perustuslakiin.

Mitä tapahtuu, kun kansalaiset päättävät, demokraattisesti, hylätä liberalismin tai ainakin osan siitä?

Niin Donald Trumpin nousua kuin brexitiäkin on tulkittu nimenomaan liberalismin kriisinä: äänestäjät kapinoivat vapaakauppadoktriinia vastaan ja vaativat päättäjiltään protektionistisia toimia kansallisten etujen tukemiseksi.

Ajatus kansanvallan ja liberalismin välisestä jännitteestä ei tietenkään ole uusi. Tämän vuoksi liberaaleissa demokratioissa on järjestelmiä, joilla tiettyjä liberaaleja perusoikeuksia pyritään suojelemaan kansanvaltaisilta vaatimuksilta.

Perustavat yksilönvapaudet ja -oikeudet on pultattu perustuslakiin, johon on työlästä tehdä demokraattisia muutoksia. Itsenäiset tuomioistumiset tulkitsevat lakia poliittisista voimasuhteista riippumatta.

Ollaan oikeusvaltion ajatuksen ytimessä.

Talouspolitiikan puolella liberalismi on pyrkinyt suojautumaan demokraattisilta ylilyönneiltä siirtämällä osan talouspolitiikasta kansallisen poliittisen päätöksenteon ulottumattomiin.

Maailman kauppajärjestö WTO ja Euroopan unioni ovat talous- ja kauppasääntöineen ylikansallisia järjestelyjä, joiden tavoitteena on taata se, että vapaakauppa ja globalisaatio etenevät kansallisvaltioiden kulloisistakin puoluepoliittista kokoonpanoista riippumatta.

Globalisaatiokonsensusta rakentamassa

Globalisaatio ja vapaakauppa edellyttävät myös sitä, että poliittisilla päätöksentekijöillä on yhteinen tilannekuva maailmantaloudesta ja sen ongelmista.

Kun poliitikot ovat riippuvaisia äänestäjien ailahtelevaisista mielialoista, herää huoli: entä jos poliitikot hylkäävät globalisaation ja valitsevat sen sijaan populismin ja kansalliset edut?

Tämän vuoksi maailman päätöksentekoeliitti poliitikoista liike-elämän titaaneihin ja vaikutusvaltaisiin julkimoihin kokoontuu jälleen tammikuussa pieneen Davosin kaupunkiin Sveitsiin keskustelemaan globaalitalouden tilasta ja ongelmista.

Maailman talousfoorumi on saksalaisen insinöörin ja ekonomistin Klaus Schwabin vuonna 1971 perustama tapahtuma, joka kokoaa yhteen johtajia ja silmäätekeviä politiikan, kulttuurin ja liike-elämän aloilta.

Davosiin tullaan keskustelemaan maailman tilasta ja hiomaan yhteistä näkemystä siitä, millaisin eväin jatketaan eteenpäin. Rahoituksensa foorumi kerää kansainvälisiltä suuryrityksiltä.

Marcus Vetterin ohjaama dokumenttielokuva The Forum tarjoaa kerrassaan herkullisen näkymän talousfoorumiin ja sen kulisseihin. Vetter seuraa dokumentissaan vuosien 2018 ja 2019 talousfoorumeja.

Entä jos poliitikot hylkäävät globalisaation ja valitsevat sen sijaan populismin ja kansalliset edut?

Elokuva päästää katsojat keskelle eliitin pyöreän pöydän keskusteluja, joissa vilisevät trenditermit koneoppimisesta asioiden internetiin ja joista opimme, että maailmaa riivaavat ongelmat ovat viime kädessä teknologisia tai logistisia haasteita, jotka ratkeavat drooneilla tai datalla.

Vetter kuvaa kriittisesti mutta myötätuntoisesti talousfoorumin isää Schwabia, joka on huolissaan ilmastonmuutoksesta ja alati suuremmaksi repeävästä taloudellis-sosiaalisesta kuilusta rikkaiden ja köyhien välillä.

Schwabin visiossa Davosin vuosittainen kokoontuminen on keino rakentaa sosiaalisesti vastuullisempaa ja myötätuntoisempaa eliittiä, joka kuuntelee kansalaisyhteiskunnan ääntä ja ottaa köyhimmät huomioon.

Samalla on tärkeää varmistua siitä, että keskellä brexitiä ja nationalismin nousua poliittiset päättäjät sitoutuvat globalisaatioon, joka on, kuten Schwab toteaa, auringonnousun ja -laskun kaltainen ”fakta”.

On huojentavaa kuulla Brasilian presidentin Bolsonaron vakuuttelua siitä, että Amazonin metsäpaloihin suhtaudutaan vakavasti, mutta vielä tärkeämpää on, että sijoittajat kuulevat Bolsonaron talousministeriltä Brasilian sitoutuvan talousuudistuksiin.

Trumpin populistinen uho huolettaa, joten on helpottavaa saada Yhdysvaltain presidentti keskusteluyhteyteen davoslaisten kanssa.

Britannian entinen pääministeri Theresa May vakuuttaa, että Britannia pysyy vapaakaupan tiellä brexitistä huolimatta.

Koska eliitit ovat vastuullisia, Davosissa kuullaan ilmastoaktivisti Thunbergia ja Greenpeacea, jotka vaativat perustavaa järjestelmämuutosta ilmastokriisin hillitsemiksi ja tuhojen minimoimiseksi.

Davoslaisen mielikuvituksen rajat tulevat kuitenkin nopeasti vastaan: maailma pitää kyllä pelastaa, mutta ei – tietenkään – globaalista kapitalismista luopumalla vaan nykyistä fiksummalla ja resurssitehokkaammalla markkinataloudella.

Poliittiset visiot törmäävät, ja Schwabin sydäntä särkee, kun hän kuulee Thunbergilta davoslaisten olevan ratkaisun sijasta osa ongelmaa.

Vallan sisäpiirissä

Vetterin elokuva on paitsi mainio kuvaus globaalin eliitin poliittisesta mielikuvituksesta myös hauskaa sisäpiirikuvausta.

Maailman päätöksentekoeliitti esiintyy useimmiten hallitusti ja taiten mediaa varteen rakennetuissa olosuhteissa, mutta The Forum paljastaa, että myös vallasväen elo on paikoin melko latteaa.

Myös vallasväen elo on paikoin melko latteaa.

Vetter liikkui kameroineen tiloissa, joihin politiikkaa seuraavalla ei yleensä ole asiaa: siellä, missä päättäjät ovat tottuneet toimimaan ilman vallan vahtikoiran läsnäoloa.

Tuloksena on paikoin hersyvää eliittikuvausta.

Bolsonaron ja Yhdysvaltain entisen varapresidentin, ilmastoaktivisti Al Goren kiusallisen kömpelöön minglaamiseen on yllättävän helppo samastua.

Keskustelut, joissa toistellaan lentokenttien bisnespokkareista tuttua innovaatio- ja disruptioliturgiaa, tuovat parhaimmillaan mieleen Ricky Gervaisin The Office ­-sarjan niukan huumorin.

Moralistiseen sormenheilutteluun Vetter ryhtyy vain harvoin, minkä vuoksi kuvaus davoslaisesta eetoksesta on monipuolista ja ymmärtäväistä.

Opetus on tärkeä. Politiikka ei ole hyvän ja pahan välistä kamppailua, vaan kyse on erilaisten instituutioiden ja maailmankatsomusten välisistä voimasuhteista ja konflikteista.

Timo Harjuniemi on viestinnän tutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 27.1.-2.2.2020.

Julkaisu DocPoint: Bolsonaro, Thunberg ja Davosin eliitin pyöreät pöydät ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2008 toden teolla käynnistynyt finanssikriisi ja maailmantalouden romahduksen uhka saivat myös eurooppalaisen päätöksentekoeliitin elvytyspolitiikan kannalle. Samoin kuin Yhdysvallat ja Kiina myös Eurooppa tuki taloudellista toimeliaisuutta pumppaamalla rahaa julkiseen kulutukseen.

Jopa julkiseen velkaantumiseen perinteisesti pidättyväisesti suhtautuva Saksa suostui menoelvytykseen – joskin vastentahtoisesti. Julkista kulutusta lisäämällä poliitikot pyrkivät patoamaan työttömyyden nousua ja estämään rahoitusmarkkinoilla puhjenneen kriisin täysimittaisen kärjistymisen kurjuutta ja politiikan ääri-ilmiöitä ruokkivaksi sosiaaliseksi hädäksi.

Kukaan ei halunnut elää uudelleen 1930-luvun suurta lamaa, jota aikoinaan syvennettiin ja pitkitettiin tiukalla talouskurilinjalla.

Ääni talouspolitiikan kellossa kuitenkin muuttui pian. Poliittisen talouden tutkija Mark Blyth kirjoittaa, että vuonna 2010 erityisesti suurin EU-talous Saksa samoin kuin Euroopan keskuspankin EKP:n silloinen pääjohtaja Jean-Claude Trichet vaativat stoppia elvytykselle.

Talouskurin kannattajien mukaan menoelvytys oli vaarassa viedä eurooppalaisten kansantalouksien julkisen velkaantumisen kestämättömälle uralle. Finanssikriisin eurooppalainen jatko-osa eurokriisi pyöri vasta alkutekstivaiheessa. Poliittinen eliitti koki, että julkisten menojen lisäämiselle ei enää ollut tilaa ja talouspolitiikan keihäänkärki tulisi suunnata vyönkiristyspolitiikkaan ja rakenteellisiin uudistuksiin.

Eurooppa siirtyi talouskurin aikaan. Eurokriisin kovimmin koettelemilta mailta, kuten Kreikalta ja Irlannilta, vaadittiin mittavia menoleikkauksia pankkijärjestelmää pystyssä pitäneiden tukipakettien vastineeksi. Poliitikot vannoivat talouskurin nimiin myös Suomen ja Britannian kaltaisissa maissa, jotka säästyivät rahoitusmarkkinoiden raa’alta puristukselta.

Populismin nousun ja politiikan liberaalin keskustan kriisin syitä pohdittaessa talouskuripolitiikkaa ei voi sivuuttaa.

Populismin nousun ja politiikan liberaalin keskustan kriisin syitä pohdittaessa talouskuripolitiikkaa ei voi sivuuttaa. Historioitsija Adam Tooze kirjoittaa finanssikriisin syitä ja seurauksia valottavassa teoksessaan Crashed, miten työttömyyttä ja muita sosiaalisia ongelmia lietsonut talouskuripolitiikka osaltaan kiihdytti äänestäjien pakoa poliittisen keskustan helmasta.

Talouskuri hajotti eurooppalaisen puoluepolitiikan perustan, joka oli rakentunut maltillisten keskustaoikeistolaisten ja -vasemmistolaisten puolueiden sopuisalle vuorottelulle vallan kahvassa, ja sysäsi mantereen epävarmuuden aikaan. Tätä aikaa leimaavat niin Britannian brexit-prosessi kuin liberalismin periaatteita avoimesti haastavien voimien nousukin.

Talouskuri journalismissa

Entä miten eurooppalainen journalismi käsitteli talouskuripolitiikkaa? Onnistuiko journalismin avata erilaisia näkökulmia talouskuriin ja eurooppalaiseen talouspolitiikkaan, vai asettuiko journalismi lähelle valtaapitävien näkemyksiä, kuten kriittisellä journalismintutkimuksella on jo pitkään ollut tapana huomauttaa?

Tutkijoiden mukaan poliittisen eliitin tulkinta talouskurin väistämättömyydestä valui nopeasti myös journalismiin. Brittitutkija Laura Basu puhuu ”median muistinmenetyksestä” kuvatessaan talouskurista käytyä julkista keskustelua Britanniassa.

Basu kirjoittaa, miten talouskriisin juurisyy – massiiviseen velkavipuamiseen nojanneiden rahoitusmarkkinoiden romahdus – alkoi painua taka-alalle, kun poliittinen eliitti alkoi pääministeri David Cameronin ja valtiovarainministeri George Osbornen johdolla puhua kestämättömästä julkisesta velkaantumisesta ja menoleikkauksien tarpeellisuudesta.

Sävy oli samanlainen myös Britannian ulkopuolella. Yleisesti ottaen eurooppalainen journalismi myötäili saksalaista tulkintaa eurokriisistä ja sen edellyttämistä ratkaisuista.

Eurooppalainen journalismi myötäili saksalaista tulkintaa eurokriisistä ja sen edellyttämistä ratkaisuista.

Liittokansleri Angela Merkelin johdolla Saksa on johdonmukaisesti ajanut tiukkaa talouskuria eurokriisin kurimuksessa kärvisteleviin maihin. Saksalaisessa tulkinnassa eurokriisi oli seurausta holtittomasta julkisesta velkaantumisesta ja menetetystä kilpailukyvystä.

Saksan mukaan kriisiä vastaan tuli kamppailla ennen kaikkea talouskuripolitiikalla ja rakenteellisilla uudistuksilla, joiden toivottiin joustavoittavan työmarkkinoita ja kohentavan kriisimaiden kansainvälistä kilpailukykyä.

Merkeliläinen linja oli vahvoilla myös eurooppalaisessa talouskriisijournalismissa, jota hallitsivat vaatimukset menoleikkauksista ja rakennereformeista. Vaihtoehtoiset ratkaisut, kuten esimerkiksi laajat julkiset investoinnit talouden elvyttämiseksi, jäivät keskustelun marginaaleihin.

Täydellisen yksituumaista ei eurooppalainen kriisijournalismi tietenkään ollut: esimerkiksi ranskalaisessa keskustelussa kiinnitettiin huomiota myös eurojärjestelmän niin sanottuihin valuvikoihin, kun taas esimerkiksi suomalaisessa keskustelussa talouskurivaatimukset olivat etualalla.

Kansainvälinen talouslehdistö toi talouskurikeskusteluun oman panoksensa. Markkinaliberaali The Economist oli toki huolissaan Euroopan velkaurasta mutta kritisoi toisaalta vahvasti eritoten Saksaa ja liittokansleria Merkeliä talouskuripakkomielteestä ja Euroopan talouskurimuksen syventämisestä.

Lehti vaati useaan otteeseen eurooppalaiseen talouspolitiikkaan pragmaattista otetta, joka yhdistäisi maltillisemman talouskurin talouskasvua tukeviin rakenneuudistuksiin.

Eliittiääni kuuluu

Talouskuria vaatineiden äänenpainojen korostuminen journalismissa ei ole yllättävää. Journalistit ovat virittäytyneet seuraamaan poliittisen päätöksentekoeliitin tekoja ja näkemyksiä, joten päättäjien agenda heijastuu ymmärrettävästi myös journalismiin.

Nicolas Hubén, Susana Salgadon ja Liina Puustisen mukaan Merkel oli eurooppalaisen kriisijulkisuuden näkyvin poliitikko. Saksalainen tulkinta kriisistä sirottui siis journalismiin ennen kaikkea journalismia hallitsevien lähteiden kautta.

Konsensus talouskurista patosi vaihtoehtoisten äänten pääsyä journalismiin.

Konsensus talouskurista patosi vaihtoehtoisten äänten pääsyä journalismiin. Daniel Hallinin mukaan journalismissa esiintyvä mielipiteiden kirjo heijastelee poliittisten eliittien yksituumaisuutta tai vaihtoehtoisesti sen puutetta.

Jos esimerkiksi talous- tai ulkopolitiikkaan liittyvä kysymys ei politisoidu päätöksentekijöiden piirissä, on myös journalistien hankala löytää aiheeseen vaihtoehtoisia näkökulmia.

Hallin puhuu ”legitiimin erimielisyyden” alueesta, joka syntyy eliitin sisäisen eripuran myötä. Talouskurikysymyksessä erimielisyydelle oli vain niukalti tilaa, kun myös eurooppalainen keskustavasemmisto tarkkaili mantereen tilannetta talouskurilasien läpi.

Suomessa talouspoliittinen keskustelu siirtyi nopeasti talouskurin ja rakenneuudistusten linjalle, jota kannattivat niin keskustaoikeisto ja -vasemmisto kuin täkäläisessä talouspolitiikassa perinteisesti merkittävää valtaa käyttänyt valtiovarainministeriökin.

Ajatus kipeistä mutta välttämättömistä leikkauksista oli siis ymmärrettävästi arkijärkeä myös journalismissa. Historiallisesti talousjournalismissa on ollut tapana kritisoida talouskuriin tai rakenneuudistuksiin kriittisesti suhtautuvia poliitikkoja lyhytnäköisestä eturyhmäpolitikoinnista tai talouden kovien tosiasioiden populistisesta kieltämisestä.

Talouskuri on ollut tarpeen hyvinvointivaltioiden modernisoinnissa ja globalisaatioon sopeutumisessa.

Moniäänisyydestä vastaus journalismin kriisiin?

Huoli populismista, valeuutisista ja totuudenjälkeisyydestä horjuttaa monien muiden liberaalien instituutioiden ohella myös journalismia.

Journalismin asema totuuden ja faktojen puolestapuhujana on uhattuna, kun se keskustaliberaali maailmankuva, josta journalismikin kumpuaa, on puolustuskannalla vasemmisto- ja oikeistopopulismin puristuksessa.

Journalismin ongelmat oireilevat paitsi kansalaisten rapautuvana medialuottamuksena myös presidentti Donald Trumpin kaltaisten poliitikkojen puheenvuoroina, joissa vallan vahtikoiriksi itsensä mieltävät journalistit ovat kansan vihollisia ja osa kammoksuttua eliittiä.

Kenties journalismin talouskuriesitysten tarkastelu auttaa meitä ymmärtämään journalismin legitimiteettikriisiä. Esittäessään leikkaukset talousfaktojen edellyttämänä pakkorakona journalismi sivuutti monien eurooppalaisten hädän samoin kuin mahdollisuuden rakentaa moniäänistä keskustelua eurooppalaisesta talouspolitiikasta.

Vaarana on, että yhä useampi kokee populismia kauhistelevan journalismin pikemminkin status quon vaalijaksi kuin moniarvoiseksi julkisen keskustelun kentäksi.

Vuorenraskaiden arkirutiinien ja kiihtyvän julkaisupaineen keskellä on toki usein liki mahdotonta tavoitella niitä kirjavan keskustelun ihanteita, joita muun muassa tutkijat journalismille asettavat. Vaarana kuitenkin on, että yhä useampi kokee populismia kauhistelevan journalismin pikemminkin status quon vaalijaksi kuin moniarvoiseksi julkisen keskustelun kentäksi.

Avoimempi suhtautuminen poikkeaviin politiikkaideoihin – vaikka ne populistisilta näyttäisivätkin – voisi kohentaa journalismiin kykyä toimia liberaaleille demokratioille elintärkeänä julkisen keskustelun kenttänä.

Timo Harjuniemi on viestinnän tutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Talouskuri hallitsi eurokriisi­journalismia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.