Demokratian kriisi – vai puolueiden?

Demokratian kritiikki on usein puolueiden kritiikkiä, vaikka se kehystettäisiin koko järjestelmän kritiikiksi tai kriisiksi.

Usein kuultu väite on, että demokratia on kriisissä. Kriisin tarkempi määrittely jää kuitenkin yleensä uupumaan, ja epäselvää on, mihin kriisi kohdistuu: demokraattisen hallitustavan periaatteisiin, sen legitimiteettiin eli oikeutukseen, sen suoriutumiseen eli kykyyn tuottaa yhteiskuntaa eteenpäin vieviä päätöksiä ja tuloksia, vai sen toimintatapojen eli prosessien demokraattisuuteen.

Demokratian kriisillä ei ole myöskään varsinaista osoitettavaa alkuhetkeä eikä toisaalta kriisitöntä vertailukohtaa, eli ajanjaksoa, jolloin demokratia ei olisi ollut kriisissä vaan jotenkin erinomaisesti toimiva. Ongelmat, joita kriisipuheessa manataan esiin, ovat käytännössä yhtä vanhoja kuin koko moderni edustuksellinen demokraattinen järjestelmä.

Ongelmat, joita kriisipuheessa manataan esiin, ovat käytännössä yhtä vanhoja kuin koko moderni edustuksellinen demokraattinen järjestelmä.

Kriisi lienee kuitenkin väärä sana demokratian ongelmien tapauksessa, sillä monet mainitut ongelmat ovat enemmän tai vähemmän olleet aina läsnä.

Kansainvälisissä vertailuissa demokratioiden toisen maailmansodan jälkeinen voittokulku on taittunut ainakin 15 vuotta sitten. Useammat maat ovat ottaneet askelia liberaalidemokratiasta poispäin kuin sitä kohti. Epäselvää on kuitenkin, onko kansalaisten, valtion ja politiikan suhde heikentynyt trendinomaisesti ja missä määrin alamäellä mahdollisesti olisi heijastumia liberaalidemokratioiden legitimiteettiin eli oikeutukseen.

Järjestelmän legitimiteetti perustuu vahvasti poliittiseen luottamukseen. Luottamuksella tarkoitetaan sitä, toimiiko järjestelmä kuten kansalaiset odottavat sen toimivan. Vaikka joidenkin tutkijoiden mukaan etääntyminen puolueista ja epäily eliittejä ja poliittisia toimijoita kohtaan on kasvussa, toiset väittävät, että poliittisen luottamuksen yleisestä rakenteellisesta heikkenemistä ei ole selkeää näyttöä. Se on ollut verrattain alhaisella tasolla ennenkin.

Tutkimuksen päälinja osoittaa siihen suuntaan, että luottamuksen vaihtelua viime vuosikymmeninä voi parhaiten kuvata toistuvina nousuina ja laskuina eikä tasaista alamäkeä, saati syöksykierrettä, ole havaittavissa. Länsimaissa näitä heilahteluja aiheuttaa erityisesti taloudellisen tilanteen vaihtelu – tai oikeammin kansalaisten näkemykset siitä.

Maiden välilläkin erot poliittisessa luottamuksessa ovat verrattain suuria. Pitkät demokratiaperinteet ja vähäisen korruption omaavat Pohjoismaat ovat jatkuvasti keskimääräistä luottamusta kuvaavien tilastojen kärjessä.

Keski- ja Itä-Euroopan nuoremmissa ja osin vielä korruptoituneissa demokratioissa taas jäädään hyvin alhaisiin lukuihin. Tosin alkuun entisissä kommunistisissa maissa luottamus nousi demokratian alkuhuumassa, mutta alkoi laskea vuosituhannen vaihteessa.

Osallistumisen uudet kanavat

Ellei poliittisen luottamuksen puute kriisiytä demokratioita, tekeekö sen kansalaisten passiivisuus tai haluttomuus käyttää aikaansa poliittiseen päätöksentekoon? Vaikka kansalaisten poliittinen luottamus vielä pitelisikin liberaalidemokratioita pinnalla, vaaliosallistuminen on ollut laskusuhdanteista.

Demokratioissa kansalaisten epäluottamus ja epäily vallanpitäjiä kohtaan on myös tärkeää. Sokea luottamus järjestelmää ja eliittejä kohtaan ei ole koskaan ollut mikään demokratian tae, pikemminkin sen tuho.

On luonnollista, että luottamus on korkealla, kun järjestelmä suoriutuu hyvin, ja rapautuu taas silloin, kun se näyttää tehottomalta. Vaalirahoitusskandaalit, finanssikriisit ja vastaavat ovat tutkitusti syöneet osan luottamuksesta, eikä näistä pidä syyttää passiivisia kansalaisia.

Siinä, missä muutama vuosikymmen sitten kansalainen saattoi olla apaattinen oman osallistumisensa suhteen mutta silti luottaa järjestelmään, nykyisin monet epäilevät järjestelmää, vaikka olisivat intohimoisia osallistumaan. Apatian ja luottamuksen tilalle on tullut intohimo ja epäluottamus.

Apatian ja luottamuksen tilalle on tullut intohimo ja epäluottamus.

Vaaliosallistumisen heikentymiseen on monia syitä. Näistä vähäisin ei ole massaosallistumisen lasku yhteiskuntien luokkarakenteiden murtumisen ja intressien yksilöllistymisen vuoksi. Puolueuskollisuus on vähentynyt ja ne ihmiset, jotka nykyisin ylipäätään äänestävät, äänestävät eri puolueita paljon vaihtelevammin kuin ennen.

Samaan aikaan kuitenkin poliittinen osallistuminen on laajentunut, kun tavat ja areenat sille ovat moninaistuneet. Vaikka monet niin sanotuista uusista osallistumisen tavoista eivät tarkemmassa katsannossa olekaan kovin uusia, niiden painoarvo suhteessa perinteiseen osallistumiseen on noussut erityisesti nuorison keskuudessa.

Kaikki poliittinen osallistuminen ei näy perinteisissä mittareissa kuten äänestysprosenteissa. Erilaiset somekampanjat ja boikotit ovat nekin poliittista osallistumista. Niihin liittyy tietysti myös ilmeisiä ongelmia demokratian kannalta. Somekampanjat voivat olla astroturffattuja tai hybridivaikuttamista, ja esimerkiksi kuluttajakansalaisuus eli omilla ostovalinnoilla vaikuttaminen ei ole kovin tasa-arvoista ja demokraattista, koska kaikilla ei ole siihen yhtäläisiä mahdollisuuksia.

Perinteisen edustuksellisen järjestelmän kylkeen on luotu myös erilaisia demokratiainnovaatioita, joilla legitimiteettivajetta on yritetty paikata. Niidenkin demokraattisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta joka tapauksessa ne eivät ole ainakaan ongelmattomia parannuskeinoja ”kriisiin”, jonka syyt ovat jossakin muualla.

Demokratiainnovaatioissa edustuksellista järjestelmää pyritään usein paikkaamaan suoran demokratian elementtejä lisäämällä.

Demokratiainnovaatioissa edustuksellista järjestelmää pyritään usein paikkaamaan suoran demokratian elementtejä lisäämällä. Niiden tarkoitus ei ole siis haastaa suoran demokratian keinoin edustuksellista järjestelmää, vaan antaa sille syötettä.

Suomen kansalaisaloite on tästä hyvä esimerkki: se on vain niin sanottu agenda initiative eli asioita poliittiseen keskusteluun nostava, eikä se johda suoraan kansanäänestykseen kuten joissakin maissa.

Lisäksi yksi merkittävimmistä edustuksellisen demokratian ongelmista, osallistumisen eriarvoisuus, josta Kimmo Grönlund ja Hanna Wass kirjoittavat, kertautuu myös uusien osallistumismuotojen kohdalla. Kärjistäen voi sanoa, että poliittisen osallistumisen tapojen moninaistuminen voi muuttaa demokratiaa jopa entistä enemmän hyvätuloisten, koulutettujen, terveiden ja ajankäytöltään vapaiden ihmisten toiminnaksi – sellaisten, joilla on sekä tietoa että taitoa navigoida järjestelmässä.

Uudet osallistumisen tavat eivät välttämättä aktivoi aiemmin passiivisia osallistumaan vaan antavat ennemminkin aktiivisille lisää keinoja olla aktiivisia. Siten ne syventävät eivätkä tasoita osallistumiseroja. Paikkausyritykset hoitavat korkeintaan oiretta, eivät poista sen syytä.

Demokratian väitettyyn ”kriisiin” on tarjottu monia erilaisia syitä ja parannuskeinoja. Politiikan ulkopuolelta tulevat populistit syyttävät aiemmin vallassa olleita poliitikkoja, uudet puolueet syyttävät vanhoja puolueita, teknokraatit syyttävät järjestelmän kankeutta ja suoran demokratian kannattajat syyttävät edustuksellista järjestelmää.

Onko demokratian kriisi puolueiden kriisi?

Yksi järjestelmän osa, johon toistuvasti kohdistuu ansaittuakin kritiikkiä, ovat puolueet – niin vanhat kuin uudetkin. Osa demokratiaan liittyvästä kritiikistä onkin suoraan puolueiden kritiikkiä, vaikka se kehystettäisiin laajemmin järjestelmän kritiikiksi tai kriisiksi.

Puolueiden kriisi on merkityksellistä siksi, että vaikka uudet poliittisen osallistumisen muodot pyrkisivätkin paikkaamaan edustuksellisten demokratian instituutioiden puutteita, puolueilla on silti edelleen vahva rooli väestöryhmien intressien yhteensovittamisessa.

Kansalaisaloitteet nauttivat sekä suurta suosiota että kannatusta, kuten Henrik Serup Christensen, Maija Karjalainen ja Maija Setälä kirjoittavat, ja niillä kyetään tuomaan politiikan asialistalle teemoja, joita puolueet eivät sinne nosta. Silti puolueet toimivat viime kädessä portinvartijoina siinä, mitkä asiat etenevät poliittisessa järjestelmässä, kun kansalaisaloitteita käsitellään.

Politiikan responsiivisuudessa tuntuukin olevan vakavia puutteita. Vuoden 2015 eduskuntavaalitutkimuksen mukaan suomalaisista noin 60 prosenttia oli sitä mieltä, ettei kansalaisten mielipiteillä ole juurikaan vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon.

Tämä ei ole kovin yllättävää, sillä monissa nykyisissä edustuksellisissa demokratioissa suuret valtaapitävät puolueet ovat syntyneet hyvin toisenlaisessa ajassa ja yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Massapuolueet ovat syntyneet luokkayhteiskunnan oloissa ja noudattelevat edelleen joiltakin osin sellaisen yhteiskunnan vastakkainasetteluja, ammattijakoja tai oikeisto–vasemmisto-jakoa, jotka ovat kovaa vauhtia menettämässä selitysvoimaansa.

Globalisaatio on tuottanut voittajia ja häviäjiä, joille tämä oikeisto–vasemmisto-jaottelu ei ole niin keskeinen.

Globalisaatio on tuottanut voittajia ja häviäjiä, joille tämä oikeisto–vasemmisto-jaottelu ei ole niin keskeinen. Puolueet kilpailevat mielellään talouskysymyksillä, vaikka kansalaiset toivoisivat nimenomaan arvovalintoja. Syntyy edustuksellisuuden kuollut kulma, joka saattaa joko passivoida kansalaisia kokonaan tai hyödyttää niitä uusia puolueita, jotka usein luetaan populistiseksi. Huomionarvoista on, että tämä populistinen ja vanhan eliitin vastainen liikehdintä saattaa maasta riippuen kanavoitua joko vasemmistolaiseksi tai oikeistolaiseksi.

Tosin populismikin on enemmän politiikan tekemisen tapa kuin varsinainen ideologia, ja kansalaisten kiinnittyminen näihin liikkeisiin voi jäädä verrattain lyhytaikaiseksi. Samoin voi käydä näille puolueille itselleen, kun politiikka perustuukin kompromisseihin ja toivotut politiikan muutokset tapahtuvat asteittain, jos lainkaan.

Monet uudet puolueet tai politiikan ulkopuolelta tulevat uudistajat törmäävät pian siihen, että eivät pääsekään sanelemaan yksin mitä tehdään, vaikka saisivatkin vaalivoiton. Myös jonkin puolueen sulkeminen yhteistyön ulkopuolelle on tullut yleiseksi eri maissa.

Pettymys on omiaan vieraannuttamaan kansalaisia lisää poliittisesta järjestelmästä. Jos järjestelmä näyttää sisäänpääsemättömältä, se saattaa lisätä ulkoparlamentaarista liikehdintää. Puoluejärjestelmien pirstaloituminen on silti politiikan arkipäivää monissa Euroopan maissa.

Saattaa olla, että nykyinen Yhdysvaltojen ja Britannian poliittisen tilanteen polarisoituminen ja hajaannus myös tuottaa jonkinlaisia säröjä perinteiseen hallitsevaan kaksipuoluejärjestelmään.

Puolueiden epämääräisyys

Käytännön tasolla puolueiden toiminta herättää närää nyt, samoin kuin ennenkin. Hiljattain esimerkiksi George Soros haukkui Euroopan parlamentin puolueet, erityisesti EPP:n, selkärangattomista kompromisseista, joilla pitäydytään vain kynsin hampain enemmistöissä ja valta-asemissa.

Myös kansalliset puolueet ovat joidenkin arvioiden mukaan joutuneet ideologisesti tuuliajolle, kun niitä hoidetaan manageriaalisesti. Samanlaiset talouspolitiikkalinjaukset lyövät läpi eri maissa riippumatta maiden taloudellisesta tilanteesta tai vallassa olevista puolueista.

Varsinaisen arvovalintoja sisältävän puheen puolueissa on korvannut talous- ja businessretoriikka, mikä on omiaan vähentämään niitä kohtaan tunnettua luottamusta, kun ne siirtävät vastuun abstrakteille voimille.

Puolueiden sisäinen epädemokraattisuus ja valittujen edustajien alisteisuus puoluekoneistolle saa myös toistuvasti kritiikkiä, eikä Robert Michelsin jo yli sata vuotta vanhoihin havaintoihin puolueiden sisäisestä harvainvaltaistumisesta ole paljon lisättävää.

Arvovalintoja sisältävän puheen puolueissa on korvannut talous- ja businessretoriikka, mikä on omiaan vähentämään niitä kohtaan tunnettua luottamusta.

Edustuksellinen demokratia perustuu puoluejärjestelmään ja siihen, että ne aggregoivat kansalaisten intressit päätöksentekoon. Järjestäytymismuotona ne vain kiinnostavat kansalaisia yhä vähemmän. Suomalaisistakin vain noin joka kahdeskymmenes kuuluu johonkin puolueeseen.

On totta, että kollektiivisten intressien ajaminen onnistuukin nykyisin yhä huonommin: globaali palvelupohjainen talous, informaatioteknologia ja riskien yksilöllistyminen vaikuttavat siihen, että yksilön omat ominaisuudet, kuten joustavuus työmarkkinoilla ja hänen sosiaalinen pääomansa, määrittävät vaikutusmahdollisuuksia yhteiskunnassa.

Epämääräisyys on kuitenkaan tuskin ratkaisu tähän. Toisen maailmansodan jälkeisen massaosallistumisen aikana puolueilla oli selkeä visio osin utooppisesta tulevaisuudesta, johon ne tähtäsivät. Nykyisissä vaalikampanjoissa puolueet pysyttelevät mieluummin laveissa teemoissa, kuten ”hyvän arjen” puolustamisessa. Tämä kyvyttömyys tai halu ottaa kantaa rapauttaa järjestelmää, koska puolueiden pitäisi olla nimenomaan välineitä, joilla intressejä ilmaistaan, ja kansalaiset tutkitusti toivoisivat selvempiä arvovalintoja.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

Elina Kestilä-Kekkonen on yleisen valtio-opin vt. professori Turun yliopistossa. Paul-Erik Korvela on valtio-opin yliopistonlehtori Turun yliopistossa.