A Punk Daydream DocPoint-elokuvafestivaaleilla perjantaina 31.1, lauantaina 1.2. ja sunnuntaina 2.2. Tässä linkki elokuvan ohjelmatietoihin.
Punk ei ole kuollut. Se elää Indonesiassa – ja kaipaa äitiä. Dokumentti A Punk Daydream kertoo pääkaupunki Jakartan punk-katulapsista.
Maailman väkirikkaimmassa muslimimaassa Indonesiassa on Aasian ehkäpä suurin ja elinvoimaisin punk-skene. Indonesialainen punk-yhteisö on peruja jo 1990-luvulta, jolloin sillä oli diktaattori Haji Muhammed Suharton kaatumisessa oma asemansa. Punkista on tullut, ehkä hieman yllättäen, näkyvä mutta vainottu alakulttuuri Indonesiassa. Tähän yhteisöön ja maisemaan visuaalisesti hienolle, mutta pintaa raapaisevalle matkalle vie belgialaisen elokuvantekijän Jimmy Hendrickxin dokumentti A Punk Daydream (2018).
Indonesian punkkarit, ja varsinkin maan punk-vastainen politiikka on päässyt välillä jopa kansainvälisen median otsikoihin, erityisesti vuonna 2011, kun yli 60 punkkaria vangittiin konsertissa ja suljettiin valtion uudelleenkoulutusleireille. Punkkarit ovat Indonesiassa vainottuja ja valtavirrasta poikkeavan ulkonäön vuoksi he joutuvat helposti silmätikuiksi. Dokumentti keskittyy Jakartan punk-katulasten kohtaloihin.
Indonesian punk-vastainen politiikka on päässyt välillä jopa kansainvälisen median otsikoihin.
Tarina pohjaa paikalliseen punkkareita halveksivaan kulttuuriin, jossa poikkeava ulkonäkö ja varsinkin tatuoinnit ovat vahvasti stigmatisoituja. Indonesian punk-kulttuurin ja poliittisen vastarinnan kiinnostavaa taustaa ja omaleimaista nykyhetkeä Hendricksxin dokumentti ei valitettavasti juuri availe. Taustoitusta katsoja kuitenkin jää kaipaamaan, sillä ennakkotiedot useimmilla, jopa punk-kulttuurista kiinnostuneilla länsimaisilla katsojilla lienevät melko vähäiset.
Punk Indonesiassa
Punk-kulttuuriin syttyminen Indonesiassa sijoittuu maan epävarmoihin ja poliittisesti turbulentteihin vuosiin. 1990-luvun puolivälissä diktaattori Suharton 30-vuotisen vallan natistessa, maa alkoi altistua globaalille medialle – ja länsimaiselle punkille. Länsimaisten klassikkobändien kuten The Dead Kennedy’sin, The Ramonesin, The Exploitedin sekä jopa Crassin tapaisten anarkopunkyhtyeiden kasetteja salakuljetettiin, nauhoitettiin itse ja levitettiin kädestä käteen.
Nuoret indonesialaiset innostuivat punkin vallankumouksellisesta ja poliittisesti kapinallisesta asenteesta: auktoriteettivastainen alakulttuuri antoi toivoa siitä, että valtaa vastaan voi taistella itse. 1990-luvun punkkarit olivat usein opiskelijoita, ja globalisaation mukanaan tuoma musiikki linkittyi ajan murrokseen sekä kritiikkiin korruptoituneita ja autoritaarisia vallanpitäjiä vastaan. Tuon ajan indonesialaiset punk-bändit vastustivat Suharton hallinnon brutaaliutta ja korruptiota ja sanoivat sen kovaan ääneen, vaikka sanominen oli vaarallista.
Useat linkittävät vieläkin punk-kulttuurin Indonesiassa Suharton vastaiseen kamppailuun, vaikka sittemmin Indonesian punk-porukka on jakautunut poliittisesti ja muutoinkin – aivan kuten länsimainenkin punk-skene. Indonesian poliittisissa ja sosiaalisissa oloissa on kuitenkin syntynyt ihan omanlaisensa punkin aluskasvusto, joka elää nyt jo kolmannessa sukupolvessa: elävää DIY (Do It Yourself) -kulttuuria, omaleimainen musiikkityyli, laajat sosiaalista vastuuta kantavien underground-kollektiivien verkostot, sekä katukuvassa näkyvät Anak– eli lapsipunkkarit.
Osa kadulle päätyneistä lapsista valitsee punkyhteisön omakseen ja hakee siltä turvaa ja voimaa.
Indonesia on köyhä maa, jossa köyhyysrajan alapuolella asuu jopa puolet ihmisistä. Näissä oloissa moni lapsi päätyy kadulle. Osa kadulle päätyneistä lapsista valitsee punkyhteisön omakseen ja hakee siltä turvaa ja voimaa. Osa päätyy mukaan oma-aloitteisesti, etsiessään vaihtoehtoa tiukkojen normien kyllästämälle yhteiskunnalle. A Punk Daydream -elokuvan tapahtumapaikan, pääkaupunki Jakartan kaduilla elää tänä päivänä ukulelejaan soittavien Anak-punkkareiden yhteisö. Tämän yhteisön jäseniä Hendrickxin dokumentti seuraa.
Eksyneet lapset kadulla, jalot villit viidakossa
Elokuva alkaa paitsi rämisevällä punk-musiikilla, myös kuvilla viidakoiden alkuperäiskansojen edustajista vaeltamassa luonnossa – ja punkkareista viidakossa puita halaamassa. Dokumentin punainen lanka onkin rinnastaa paikalliset Dayak-alkuperäiskansaheimot ja kaupungin katujen punkkarit.
Molempien elämäntyylistä on toki löydettävissä yhtymäkohtia ja samaa henkeä: vallitsevan elämäntavan vastustamista ja normeista piittaamattomuutta, kapitalismin totuuksina pidettyjen ajatusmallien sekä egoistisen menestyksen tavoittelun tunnustamattomuutta. Katupunkkareita kuvataankin dokumentissa ikään kuin omana heimonaan.
Visuaalisten huikeiden kontrastien, rosoisen kaupunki- ja slummikuvaston sekä kauniiden alkuperäiskansojen asuinseutujen luontokuvausten ohella pääosassa dokumentissa ovat Anak-punkkarit, teinipojat Eka ja Edo, joiden mukana dokumentaristin kamera kulkee.
Pojat käyvät keikoilla, ja lampsivat Jakartan katuja, juovat ginseng-viiniä ja oksentavat, osallistuvat teatteriharjoituksiin, puhuvat elämästään islamilaisen hengenmiehen kanssa ja kertovat pidätyskokemuksistaan ja koti-ikävästä tarkkaan stailatuissa punk-vetimissään. Välillä dokumentaristi on laittanut pojat esiintymään alkuperäiskansojen maisemissa ja juoksentelemaan tulivuoren rinteillä.
Välillä dokumentaristi on laittanut pojat esiintymään alkuperäiskansojen maisemissa ja juoksentelemaan tulivuoren rinteillä.
Punkkareiden ulkonäkö, värikäs pukeutuminen, visuaalinen tyyli, hiukset, korut ja erityisesti tatuoinnit ovat dokumentissa keskeisessä osassa. Lähikuvissa usein kuvatut Eka ja Edo, ja joissain kohtauksissa joukkona marssivat ”punk-heimolaiset” näyttäytyvät paikoin jopa mallinukkemaisina ja visuaalisesti asetellun oloisina. Myös yhtymäkohdat alkuperäiskansojen ja punkkareiden välillä rakentuvat pitkälti visuaalisella tasolla, niin että molempien ”heimojen” pukeutuminen ja ulkonäkö tuodaan esille ylikorostetusti, jopa mystifioidaan. Muut merkitykset jäävät ulkonäön varjoon.
Alkuperäiskansojen ja punk-yhteisön rinnastus asettaa punk-kulttuurin myös ikään kuin moraaliseksi voimaksi, elämäntavaksi, joka on paitsi hyväksyvä, myös elämää arvostava ja huomioonottava. Punkin eetos esitetään samaan tapaan kuin alkuperäiskansojen maailmaansuhtautuminen. Vastakohtana näille esitetään modernin maailman egoismi, suvaitsemattomuus ja muut vallitsevat kovat arvot. Molemmat mainituista asetelmista ovat kaukana omaperäisestä, ja tuntuvat välillä jopa hieman naiiveilta ja vaivaannuttavilta.
Syrjintää, hyväksynnän kaipuuta ja punk-perhe
Toinen dokumentin punainen lanka on päähenkilöiden Ekan ja Edon hyväksynnän ja kodin kaipuu. Eka haaveilee siitä, että vanhemmat – armeijan levissä oleva tiukka isä, ja välinsä Ekaan punk-elämäntyylin vuoksi katkaisut ennen niin läheinen äiti – huolisivat hänet takaisin perheeseen. Hän haaveilee Hollywood-tähden urasta, jonka ajattelee tuovan kunnioitusta, ja tarjoavan näin tien takaisin äidin sydämeen. Kun Edon hyväksyvä adoptioäiti kuolee, poika jää yksin ja suree paikattomuuttaan. Pojat puhuvat punkkarien halveksimisesta, pidätyskokemuksistaan ja siitä, miten valtion lisäksi sukukin sulkee punkkarit ulos.
Molemmat kaipaavat äidin hyväksyvää syliä.
Yhteiskunnallista kapinaa tai muutosta vahvemmin molemmat kaipaavatkin huolehtivaa ja välittävää kotia, ja ennen kaikkea äidin hyväksyvää syliä. Valittu tulokulma tuo dokumenttiin henkilökohtaista syvyyttä, ja korostaa syrjinnän ja ennakkoluulojen kulttuurin henkilökohtaisia, yksilöön osuvia seurauksia. Samalla yksittäisten tarinoiden painotus sekä narratiivinen heikkous yhdistettynä puutteelliseen taustoitukseen häivyttää kollektiivin tarinaa ja tekee elokuvasta anekdoottisen.
Vaikka dokumentissa viittaillaan tuon tuosta Indonesian yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja punk-kulttuurin asemaan, jää kokonaiskuva siitä huolimatta fragmentaariseksi. Esimerkkinä dokumentin harmillisen niukasta informatiivisesta linjasta kertoo se, että vaikka paikallisen punkbändi Marjinalin kitaristi Mike saa muutaman minuutin aikaa kertoa Indonesian henkisestä kulttuurista ja punkin asemasta, ei hänen asemaansa Indonesian punk-skenessä avata.
Poliittisia epäkohtia omissa biiseissään suomivan suositun bändin jäsenet ja taidekollektiivinsa Taring Babi ovat auttaneet nuoria katupunkkareita voimaantumaan ja liittymään välittävään yhteisöön. He pitävät taidetyöpajoja, opettavat lapsia soittamaan ukulelea ja laulamaan. Musiikilla he saattavat omanarvontunnon nostamisen lisäksi ansaita hieman rahaakin. Mitä ilmeisemmin Eka ja Edokin ovat tämän kollektiivin jäseniä.
Punk-bändin jäsenet pitävät taidetyöpajoja, opettavat lapsia soittamaan ukulelea ja laulamaan.
Tätä syvempää kuvausta ja kertomusta paikallisen skenen omintakeisuudesta ja selviytymiskeinoista olisi mielellään kuullut enemmän. Dokumentin tarjoilemilla tiedoilla indonesialaisen punkin omaleimaisuus, elinvoima, yhteiskunnallinen rooli, tai rooli Indonesian historiassa ja kulttuurissa ei aukea. Se on harmi.
Visuaalisuuden lisäksi dokumentin ansioksi jääkin mielenkiinnon herättävä kurkistus kiehtovaan alakulttuuriin, jonka kulttuurin syvyydestä, musiikista, poliittisesta roolista Indonesian nykypäivässä ja menneisyydessä oppisi mielellään lisää.
