Love Child näytetään DocPoint-elokuvafestivaalilla tiistaina 28.1., keskiviikkona 29.1. ja lauantaina 1.2.
Tässä linkki elokuvan ohjelmatietoihin.
Eva Mulvadin dokumenttielokuva Love Child kertoo yhden pariskunnan taistelusta liittonsa laillistamisesta tilanteessa, jossa heidän seurustelustaan uhkaa Iranissa kuolemantuomio. Elokuva seuraa läheltä pakolaisstatusta hakevan perheen elämää Turkissa, jossa eläminen välitilassa muuttuukin pysyväksi.
Päivittäin tuhannet ihmiset eri maissa odottavat viranomaisten päätöksiä turvapaikkahakemuksistaan ja muista oleskeluluvistaan. Turvapaikkaa odottaville usein pahinta on tietämättömyys ja epävarmuus, virnaomaisten toiminnan läpinäkymättömyys ja päätösten mielivaltaisuus.
Eva Mulvadin ohjaama dokumenttielokuva Love child kertoo yhden perheen hyvin intiimin ja läheltä kuvatun tarinan lähtemisestä, odottamisesta, epävarmuudesta, perhesiteiden kahleista, uusista aluista ja välitilan muuttumisesta pysyväksi. Se on samalla kaunis rakkaustarina.
Odottamisen ja välitilassa elämisen kokemus on yhteinen monelle siirtolaisille. Tämän perheen tarinassa on paljon sellaista, jota moni, joka on yrittänyt paeta toiseen maahan ja laillistaa oleskelunsa siellä, on kokenut.
Perheen kokemukset kertovat laajemman tarinan YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n toiminnasta, viranomaisten läpinäkymättömistä hallinnan mekanismista ja elämän aloittamisesta uudessa ympäristössä.
Elossa, mutta ei läsnä
Kotimaasta lähtemiseen liittyvien kipeiden asioiden ja turvattomuuden lisäksi pakolaiset kohtaavat pakolaisuuteen liittyvän byrokratian, josta jotkut tutkimukset puhuvat jopa hallinnollisena väkivaltana.
Elokuvan henkilöille turvapaikanhakemisen prosessi oli verrattain helppo, ja perhe oli lähtenyt yhdessä liikkeelle. Useat perheet erotetaan matkalla tai heistä vaan osa pääsee lähtemään, ja perheenyhdistämisen prosessit ovat kalliit, vaikeat ja monelle pakoon lähteneille täysin mahdottomat.
Kun perheen äiti Leila kertoo terapeutille, että hänen kirjoitettiin lääkärintodistukseen olevan ”valtioton”, hän toteaa: ”Valtioton. Se sana repi minut palasiksi. Koko tässä maailmassa ei kuulu yhdellekään maapalalle. Pakolaisena oleminen on kuin olisi täällä, muttei kuitenkaan ole olemassa. On kuollut. Ei ole kuollut, on elossa, muttei oikeasti läsnä.”
Perhesiteet kahlitsevat ja vapauttavat
Perheen pakenemisen syyt liittyvät vanhempien suhteeseen, joka alkoi avioliiton ulkopuolella ja josta he voivat saada kuolemanrangaistuksen kotimaassaan Iranissa. Heidän koskettava tarinansa kertoo, kuinka perhesiteet voivat samalla olla sekä kahlitsevia että vapauttavia.
Heitä kahlitsevat heidän aiemmat avioliittonsa sekä vanhempiensa ja sisarustensa tilanne. Sukulaiset joutuvat kärsimään kotimaassa paenneen parin tekojen seurauksia. Perhesiteet myös lopulta vapauttavat parin lähtemään painostavasta tilanteesta pois, todistamaan DNA-testin avulla yhteenkuuluvuuttaan ja valitsemaan toisin.
Kun paineet heidän tilanteestaan purkautuvat, muutokseen reagoi ensimmäiseksi pariskunnan poika Mani, joka saa raivonpuuskia ja itkukohtauksia, kun hän kuulee, että hänen sedäksi luulemansa henkilö onkin hänen biologinen isänsä.
Elokuvan edetessä paineet tulevaisuuden epävarmuudesta näkyvät myös pariskunnan keskinäisessä kanssakäymisessä. Kamera tallentaa perheonnen lisäksi riitoja ja konflikteja. Tarina on siitä hyvin rehellinen, että se kuvaa onnistumisia ja onnea, mutta myös turhautumista ja ristiriitoja.
Tarina on kuvattu ja kerrottu poikkeuksellisen intiimisti. Suurin osa narratiivisisesta kerronnasta tapahtuu terapiassa, jossa Leila kertoo tilanteestaan Iranista ja elämästään Turkissa.
Intiimin terapiatilanteen kuvaaminen vahvistaa katsojan oloa siitä, että hän seuraa perheen elämää todella läheltä. Hyvin leikattu ja ohjattu kokonaisuus on silti harkitusti yhdistetty eikä tunnu tirkistelyltä vaan rehellisen dokumentaristiselta.
Naapureista vara-isovanhemmiksi
Perhe onnistuu rakentamaan uuden elämän Turkkiin ja molemmat vanhemmat saavat pian koulutustaan vastaavaa työtä opettajina. Silti heidän oloaan varjostaa ikävä kotimaahan ja omien vanhempiensa – joita he eivät ehkä näe enää ikinä – luokse.
Turkissa he onnistuvat rakentamaan läheiset suhteet naapuriinsa ja vuokranantajaansa. Manin ensimmäiset synttärit Turkissa perhe viettää rauhallisesti kolmestaan: he katsovat haikeina videopätkän viimeisistä synttärijuhlista Iranista, jossa Manin ystävät ja iso perhe on kokoontunut railakkaisiin juhliin.
Lopulta perhe viettää pojan 11-vuotissyntymäpäiväjuhlat, jonne kokoontuvat uudet ystävät ja naapurit, jotka Leila julistaa Manin uusiksi isovanhemmiksi.
Kun seuraa Leilan, Sahandin ja Manin elämää Turkissa, huomaa ajattelevansa, että kaikista vaikeuksista huolimatta heille on käynyt hyvin. He ovat saaneet työtä, rakentaneet onnellisen elämän uudessa maassa ja saaneet pitkän viranomaistaistelun jälkeen hyväksynnän UNHCR:ltä sekä laillistettua parisuhteensa.
Perhe on kokenut hurjasti vastoinkäymisiä. Samalla huomaa, että heillä on ollut monessa asiassa onni matkassa.
Kun näkee, kuinka raastavaa eläminen epävarmuudessa on heidän suhteellisen turvallisissa ja vakaissa olosuhteissaan, ei pysty edes ajattelemaan, millaista elämä rajahallintakoneiston ja maahanmuuttoviranomaisten päätösten armoilla on niille, joiden elämäntilanne on vielä moninkertaisesti vaikeampi ja prekaarisempi.
VTT Saara Pellander toimii tutkijatohtorina Tampereen yliopiston tutkijakollegiumissa. Hän on erikoistunut perheenyhdistämispolitiikkaan ja sen vaikutuksiin.
DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 27.1.-2.2.2020.
