Miten konfliktit entisissä neuvostotasavalloissa poikkeavat konflikteista muualla päin maailmaa? Eivät välttämättä mitenkään, mutta silti neuvostoperintöön pohjaavista selitysmallista on vaikea luopua.
Kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, sen alueelle syntyi viisitoista itsenäistä valtiota. Tällä ”entisen Neuvostoliiton alueella”, kuten se edelleen tunnetaan, on puhjennut viimeisen vuoden aikana poikkeuksellisen monta kuolonuhreja vaatinutta konfliktia sekä maiden välillä että niiden sisällä. Suomessa uutiskynnyksen ylittivät ainakin Vuoristo-Karabahin toinen sota Armenian ja Azerbaidžanin välillä kesällä 2020, Valko-Venäjän kansannousu syksyllä 2020, sekä Itä-Ukrainan sodan kiihtyminen keväällä 2021.
Neuvostomenneisyys nykykonfliktien tulkinnan pohjana
Entisen Neuvostoliiton alueen konflikteja luonnehditaan yleensä joko ”etnisiksi” tai ”poliittisiksi”, joilla on taipumista ”jäätyä” eli tyyntyä ilman, että sen aiheuttanutta ristiriitaa on ratkaistu, mikä luo pohjaa selkkauksien uusiutumiselle. Taustastaan riippumatta konfliktit esitetään tavalla tai toisella joko neuvostoaikaisen politiikan tai Neuvostoliiton hajoamisen seurauksina.
Esimerkiksi kahden entisen neuvostotasavallan välinen ”etninen” rajakonflikti tulkitaan tyypillisesti neuvostoaikana hallinnollisista syistä tarkoituksella ”väärin” vedettyjen rajojen seuraukseksi. Tämän avulla selitetään rajakonflikteja Vuoristo-Karabahissa, Itä-Ukrainassa ja Keski-Aasian Ferganan laaksossa. Tulkinnan mukaan jompikumpi tai kumpikaan selkkauksen osapuolista ei Neuvostoliiton romahdettua hyväksynyt ”väärin” vedettyjä rajoja ja on pyrkinyt muuttamaan niitä voimakeinoin.
Kahden entisen neuvostotasavallan välinen ”etninen” rajakonflikti tulkitaan tyypillisesti neuvostoaikana hallinnollisista syistä tarkoituksella ”väärin” vedettyjen rajojen seuraukseksi.
Jos ”etnisten” konfliktien taustalla uskotaan vaikuttavan neuvostoaikainen rajahallinto- ja kansallisuuspolitiikka ja Neuvostoliiton ennalta-arvaamaton romahtaminen vuonna 1991, joka muutti rajat valtionsisäisistä valtioiden välisiksi, niin ”poliittisia” konflikteja selitetään neuvostoaikaisen autoritaarisen hallinnon ja Venäjä-johtoisen neuvostoimperiumin seurauksina.
Asema ”entisenä neuvostotasavaltana” esitetään selittävänä tekijänä esimerkiksi maan epädemokraattiselle hallintojärjestelmälle tai sen erityssuhteelle Venäjää kohtaan. Nämä selitysmallit ovat olleet aktiivisesti käytössä Valko-Venäjän kansannousun ja sen epäonnistumisen tulkinnoissa.
Asema ”entisenä neuvostotasavaltana” esitetään selittävänä tekijänä esimerkiksi maan epädemokraattiselle hallintojärjestelmälle tai sen erityssuhteelle Venäjää kohtaan.
Termiä ”entinen neuvostotasavalta” viljellään ahkerasti sekä arkipäivän uutisoinnissa että tieteellisissä tutkimuksissa vielä kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ehkä juuri siksi, että se sekä auttaa lukijaa sijoittamaan kyseisen valtion kartalle että selittää, minkälaisesta valtiosta on kyse.
Jos viittaisimme Ukrainaan, Moldovaan tai Valko-Venäjään ”eurooppalaisina kansallisvaltioina”, aiheuttaisimme keskustelukumppanissamme hämmennystä tai jopa vastustusta.
Neuvostoperintöön nojaavien selitysmallien suosio perustuu varmasti myös niiden osuvuuteen. Yllä mainittuja, viimeaikaisia konflikteja ja niiden syitä on mahdoton ymmärtää tuntematta niihin osallisina olevien maiden historiaa.
Vai onko?
Yleinen konfliktintutkimus tarjoaa raikkaita tulkintoja
Miten entisen Neuvostoliiton alueella puhkeavia konflikteja tulkittaisiin, jos emme tuntisi niiden lähihistoriaa tai jos se olisi mielestämme nykyhetken kannalta merkityksetöntä? Kyseinen ajatusleikki kannattaa, jotta emme ottaisi Neuvostoliiton ja sen hajoamisen perintöön perustuvia ”neuvostojatkuvuuteen” pohjaavia selitysmalleja itsestäänselvyytenä ja korostaisi niitä liikaa.
Kolmekymmentä vuotta on nykyajan globaalissa maailmassa pitkä aika, ja konfliktintutkimus hyödyntää kymmeniä selitysmalleja, jotka eivät ole sidottuja mihinkään tiettyyn maanosaan.
Ilmastonmuutos ja siitä aiheutuva resurssipula, mediakentän pirstaloituminen ja sosiaalisen median vaikutusvallan lisääntyminen sekä yhteiskunnallinen polarisaatio ovat maailmanlaajuisia trendejä, jotka vaikuttavat entisen Neuvostoliiton alueella siinä missä muuallakin. Esimerkiksi sateiden vähenemisen on tulkittu vaikuttaneen Kirgisian ja Tadžikistanin välillä puhjenneen ”etnisen” rajakonfliktin taustalla.
Miten entisen Neuvostoliiton alueella puhkeavia konflikteja tulkittaisiin, jos emme tuntisi niiden lähihistoriaa tai jos se olisi mielestämme nykyhetken kannalta merkityksetöntä?
Tiedämme myös, että kansainvälisen järjestelmän muutos yksinapaisuudesta kohti moninapaisuutta heikentää vanhoja ja luo uusia liittolaisuussuhteita, jotka vaikuttavat konfliktitilanteessa. On perusteltua olettaa, ettei Azerbaidžan olisi lähtenyt valloittamaan Vuoristo-Karabahin alueita ilman Turkin pitkäaikaista sotilaallista tukea.
Konfliktien syyt kumpuavat myös maiden sisältä. Kaikki entisen Neuvostoliiton alueen maat ovat nuoria kansallisvaltioita, joille on tyypillistä kansakunnan rakentamisen ja yhtenäisen identiteetin muodostamisen politiikka. Maiden johto tukee – joskus hyvinkin voimallisesti – kansallisuusaatetta ja luo rajanvetoja ”muihin”, yleensä naapurikansoihin.
Autoritaarisesti johdetuissa maissa kontrasti korruptoituneen valtaeliitin rikkauksien ja tavallisten kansalaisten köyhyyden välillä luo jännitteen, jolla on oma osansa sisäpoliittisten konfliktien puhkeamisessa.
Kansallisuusaate on vahvoilla entisen Neuvostoliiton alueella valtioiden lyhyen itsenäisyysajan lisäksi myös siksi, että se toimii vallan oikeutuksen strategiana autoritaarisesti johdetuissa maissa, joiden talouskasvu on tyrehtynyt. Laaja-alainen autoritaarisen politiikan tutkimuskirjallisuus selittää näitä konfliktien sytykkeinä toimivia mekanismeja ja sitä, miksi vuoden 2020 ”poliittiset” kriisit sekä Valko-Venäjällä että Kirgisiassa puhkesivat juuri vilpillisten vaalien yhteydessä.
Autoritaarisesti johdetuissa maissa kontrasti korruptoituneen valtaeliitin rikkauksien ja tavallisten kansalaisten köyhyyden välillä luo jännitteen, jolla on oma osansa sisäpoliittisten konfliktien puhkeamisessa. ”Puolidemokraattisissa” Ukrainassa ja Kirgisiassa on kummassakin nähty kaksi vallankumousta, joiden yksi liikkeellepanevista voimista oli kansalaisten tyytymättömyys valtaapitävien korruptioon.
Kohti tasapainoisempia selitysmalleja
Kuten esimerkit antavat ymmärtää, entisen Neuvostoliiton alueen konflikteja voi lähestyä ja tulkita eri näkökulmista.
Olisiko aika alkaa suhtautua Neuvostoliiton perinnön selitysmalliin vain yhtenä monista vaihtoehdoista, joilla entisen Neuvostoliiton alueen konflikteja voi tulkita?
Neuvostoliiton perintöä korostavilla argumenteilla on edelleen paikkansa alueen konfliktien tutkimuksessa, etenkin osana muita selityksiä. Alueen maiden rajoihin liittyvissä konflikteissa ymmärrys neuvostoajan politiikasta auttaa ymmärtämään sitä, miksi rajat menevät juuri siellä, missä ne menevät ja sitä, millaisia etnisiä vähemmistöjä elää milläkin alueella.
Neuvostomenneisyyttä korostavat tulkinnat eivät kuitenkaan enää pysty selittämään sitä, mikä toimii rajakonfliktien sytykkeenä nykypäivänä, kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.
Kristiina Silvan on tutkija Ulkopoliittisen instituution Venäjä ja EU:n itäinen naapurusto -ohjelmassa ja poliittisen historian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tutkii autoritääristä hallintoa ja yhteiskunnallisia liikkeitä entisen Neuvostoliiton alueella.
