Eurooppa on talouspoliittisessa tienhaarassa. Ilman uusia toimia julkisvetoisten investointien tie on lähivuosina päättymässä. Eurovaalien alla eurooppalaiset puolueet tarjoavat hyvin erisuuntaisia keinoja talouden vihreään siirtymän ja eurooppalaisten puolustusinvestointien rahoittamiseksi.
Kulunut viisivuotiskausi oli mullistusten aikaa Euroopan unionin talouspolitiikassa. Eurooppa syöksyi vuonna 2020 koronapandemian etenemistä hidastaneiden sulkutoimien aiheuttamaan talouskriisiin, jota seurasivat nopealla tahdilla Venäjän laajamittainen hyökkäyssota Ukrainassa, energiakriisi, inflaation kiihtyminen ja korkotasojen nopea nousu.
Sekä EU että sen jäsenmaat tekivät rajuja toimenpiteitä kriisien taloudellisten vaikutusten lievittämiseksi. Kokonaisuutena toimenpiteet ilmensivät merkittävää suunnanmuutosta eurooppalaisessa talouspolitiikassa.
Tarkastelen tässä tekstissä eurooppalaisen talouspolitiikan viimeaikaisia muutoksia erityisesti suhteessa julkiseen velkaan, yritysten saamiin valtiontukiin ja valtioiden rooliin talouden ohjaamisessa. Kertaan myös EU:n alijäämä- ja velkasääntöihin tehtyä uudistusta ja katsastan, millaisia talouspoliittisia vaihtoehtoja eurooppalaiset puolueet esittävät eurovaalien alla.
Talouspolitiikan suunnanmuutos
Kriisivuodet käänsivät eurooppalaista talouspolitiikkaa uuteen asentoon. Yksi muutoksista koski suhtautumista julkiseen velkaan. Jo alkuvuonna 2020 Euroopan komissio hyllytti jäsenmaiden alijäämiä ja julkista velkaantumista rajoittavan sääntökehikon. Näin komissio salli mittavat julkiset tukitoimet, joilla hallitukset pehmensivät pandemian edellyttämien sulkutoimien aiheuttamaa taloudellista iskua.
EU-maat sopivat kesällä 2020 myös yhteiseen velanottoon perustuvasta elpymisrahastosta. Jäsenmaat ovat sittemmin voineet hakea rahastosta sekä lainoja että avustuksia muun muassa pandemian aiheuttamien haittojen lievittämiseen sekä talouden vihreää siirtymää ja digitaalista siirtymää edistäviin investointeihin. Rahastolla on ollut suuri rooli esimerkiksi Kreikan ja Espanjan taloudellisessa elpymisessä pandemian jälkeen.
Toinen merkittävä suunnanmuutos nähtiin suhtautumisessa valtiontukiin. Perinteisesti EU on keskittynyt sisämarkkinoiden edistämiseen, ja se on suhtautunut epäilevästi toimiin, joilla valtiot puuttuvat niillä käytävään kilpailuun yrityksiä tukemalla.
Kriisivuodet käänsivät eurooppalaista talouspolitiikkaa uuteen asentoon. Yksi muutoksista koski suhtautumista julkiseen velkaan.
Koronakriisin alettua komissio kuitenkin löyhensi valtiontukia koskevia rajoitteita. Venäjän hyökkäyssodan alettua komissio jatkoi valtiontukia koskevien sääntöjen lievennyksiä. Näin komissio on sallinut toimet, joilla jäsenmaat auttavat yrityksiään esimerkiksi pärjäämään kohonneiden energiakustannusten kanssa tai investoimaan vähäpäästöiseen teknologiaan.
Sittemmin valtiontukisääntöjen lievennyksiä on perusteltu myös tarpeella vastata Yhdysvalloissa toimeenpantuun lainsäädäntöön, jolla korkean teknologian tuotantoa on houkuteltu maahan yritystukien avulla. Lievennysten ansiosta jäsenmaat ovat tukeneet yrityksiään satojen miljardien eurojen arvosta. Ylivoimaisesti suurimmat yritystukien jakelijat ovat olleet Saksa ja Ranska.
Kolmas ja edelliseen kytkeytyvä suunnanmuutos koskee suhtautumista valtioiden rooliin talouden ohjaamisessa. Viime vuosina teollisuuspolitiikasta on tullut suosittu iskusana. EU:ssa on voimistunut halu lisätä teollisen tuotannon kapasiteettia esimerkiksi terveydenhoidon, ruoantuotannon, energian ja korkean teknologian sektoreilla.
Teollisuuspolitiikalla on haluttu vahvistaa eurooppalaista huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Myös tarve edistää vihreää siirtymää ja investointeja puolustusteollisuuteen on nostanut teollisuuspolitiikan kurssia eurooppalaisessa talouspolitiikassa.
Käänne talouskuriin
Siirtymä kohti ekologisesti kestävää taloutta ja sotilaallisen toimintakyvyn parantaminen vahvistavat myös jatkossa vaatimuksia julkisten investointien kasvattamisesta Euroopassa. Pelkästään EU:n tälle vuosikymmenelle asettamien ilmastotavoitteiden saavuttamisen on arvioitu edellyttävän nykyistä yli 400 miljardia euroa suurempia investointeja vuosittain.
Julkisten alijäämien ja velan kasvu, kiihtynyt inflaatio sekä rahapolitiikan kiristyminen ovat kuitenkin heittäneet kapuloita velkavetoisen teollisuuspolitiikan rattaisiin. Kovin vimma tukea yksityistä sektoria julkisia menoja kasvattamalla vaikuttaa olevan jo takana. Talouskuriajattelu ja ”fiskaalikonservatismi” ovat Suomen lisäksi nousussa myös monessa muussa Euroopan maassa.
Kiristyvä suhtautuminen julkiseen velkaan heijastuu EU:n tulevaan rahankäyttöön. Pandemian aikana perustettu EU:n elpymisrahasto on tulossa matkansa päähän lähivuosina. Viimeiset hakemukset jätettiin rahastoon elokuussa 2023, ja viimeiset rahat jaetaan vuonna 2026.
Taloudellisista hyödyistään huolimatta elpymisrahasto on ollut Eurooppaa jakava asia, ja vastustus yhteisvelkaa kohtaan on kasvanut monissa jäsenmaissa.
Samaan aikaan esitykset uusista yhteisvelkaan perustuvista rahastoista ovat vastatuulessa. Taloudellisista hyödyistään huolimatta elpymisrahasto on ollut Eurooppaa jakava asia, ja vastustus yhteisvelkaa kohtaan on kasvanut monissa jäsenmaissa.
Osoituksena tästä komission esitykset EU:n yhteisen puolustusteollisuuden vahvistamiseksi jäivät odotettua vaisummiksi. Euroopan sisämarkkinoista vastaava komissaari Thierry Breton oli puhunut ennakkoon jopa 100 miljardin euron yhteisen rahaston perustamisesta ja yhteisvelan ottamisesta asetuotannon ja ostojen kiihdyttämiseksi. Komission maaliskuussa 2024 julkistamassa esityksessä puhutaan kuitenkin vain yhteisten hankintojen vauhdittamisesta ja 1,5 miljardin euron menoerästä, joka rahoitetaan EU:n budjetista.
Myös halu rajoittaa yritysten saamia valtiontukia on kovaa erityisesti pienissä jäsenmaissa, kuten Suomessa. Onkin epäselvää, saavatko komission väliaikaisiksi tarkoittamat lievennykset valtiontukisääntöihin enää jatkoaikaa. Osa sallituista tukimuodoista päättyy jo vuoden 2024 aikana, ja loppujen on määrä päättyä vuoden 2025 loppuun mennessä.
Mikäli valtionavustukset ja EU:n yhteiset rahoitusvälineet ajetaan suunnitelmien mukaisesti alas lähivuosina, on mahdollista, että julkiset investoinnit tyrehtyvät ja talouskurin aika palaa jälleen Eurooppaan. Tämä merkitsisi, että EU:n päästövähennystavoitteet vaarantuvat. Myös työllisyystilanne ja kotitalouksien taloudellinen turvallisuus voisivat heikentyä.
Uudistettujen budjettisääntöjen vaikutus on kiistanalainen
Talouspolitiikan tulevan suunnan kannalta keskeinen hanke kuluneen viisivuotiskauden aikana oli jäsenmaiden julkisia alijäämiä ja velkaa koskevan sääntökehikon uudistaminen. Komissio käynnisti näiden vakaus- ja kasvusopimukseen kirjattujen budjettisääntöjen uudistamisen jo vuonna 2019. Tahmeasti edenneestä uudistuksesta päästiin sopuun vasta helmikuussa 2024, ja uusia sääntöjen soveltamisen on tarkoitus alkaa vuonna 2025.
Uusitut säännöt säilyttävät jo Maastrichtin sopimuksessa asetetut rajat, joiden mukaan jäsenmaiden julkinen alijäämä saa olla enintään kolme prosenttia bruttokansantuotteesta ja julkisen velan suhde BKT:hen saa olla enintään 60 prosenttia. Uudistuksella komissio kuitenkin haki joustoa sääntöjen tulkintaan.
Jatkossa jokainen sallitun velkasuhteen rajan ylittävä jäsenmaa neuvottelee komission kanssa itselleen räätälöidyn julkisten menojen sopeuttamispolun seuraavaksi neljäksi tai seitsemäksi vuodeksi. Sen tarkoitus on kutistaa alijäämiä ja saada julkinen velkasuhde pysyvästi laskevalle uralle.
Jatkossa jokainen sallitun velkasuhteen rajan ylittävä jäsenmaa neuvottelee komission kanssa itselleen räätälöidyn julkisten menojen sopeuttamispolun seuraavaksi neljäksi tai seitsemäksi vuodeksi.
Komissio seuraa jäsenmaan pysymistä sovitulla menouralla. Osa menoista jätetään kuitenkin huomioimatta, kun komissio arvioi sovitun politiikan noudattamista. Näitä ovat esimerkiksi julkiset korkomenot, suhdanteista riippuvat työttömyyskorvaukset sekä EU:n hyväksymät kertaluontoiset investoinnit.
Monimutkainen sääntöuudistus on kirvoittanut erisuuntaisia arvioita sen vaikutuksista. Optimistien mukaan uudet säännöt antavat jäsenmaille kaivattua talouspoliittista liikkumavaraa lähivuosien investointitarpeisiin vastaamiseksi.
Arvostelijat ovat kuitenkin varoittaneet, että uudistettuinakin budjettisäännöt voivat estää tärkeiden investointien toteuttamisen ja vaikeuttavat EU:n päästövähennystavoitteiden saavuttamista. Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön EAY:n mukaan uudet säännöt voivat lisäksi laukaista vahingoittavan talouskurikierteen ja heijastua kielteisesti miljooniin työntekijöihin.
Uudistusta on myös arvosteltu siitä, että se ei edelleenkään tee EU:n yhteisistä alijäämä- ja velkasäännöistä uskottavia. Tästä näkökulmasta uudistuksen ongelma on siinä, että komissio käyttää jatkossakin merkittävää harkintavaltaa arvioidessaan, noudattavatko jäsenmaat sovittua menouraa. Komissiolla ei välttämättä ole valmiutta asettaa sanktioita etenkään suurille jäsenmaille, mikäli ne rikkovat sääntöjä.
Talouspolitiikan vaihtoehdot Euroopan parlamentissa
Kiistelty budjettisääntöjen uudistus jakoi Euroopan parlamenttia. Parlamentti hyväksyi uudet säännöt lopulta keskustaoikeistolaisen EPP-ryhmän, sosialistien ja demokraattien S&D-ryhmän, liberaalidemokraattisen Renew Europe -ryhmän sekä konservatiivis-kansallismielisen ECR-ryhmän muodostamalla enemmistöllä. Sen sijaan parlamentin vasemmistoryhmä ja vihreät vastustivat uusia velkasääntöjä.
Budjettisääntöjen uudistus heijasteli Euroopan jakautumista suhteessa julkiseen velkaan ja sillä rahoitettaviin investointeihin. Tämä näkyy myös selvinä eroina eurooppalaisten puolueiden välillä.
Tiukan taloudenpidon linja korostuu etenkin parlamentin suurimman ryhmän taustalla olevan Eurooppalaisen kansanpuolueen EPP:n esityksissä. Vaaliohjelmassaan EPP toki puhuu runsaasti investointitarpeesta sekä sotilaalliseen puolustukseen että uusiutuvaan energiaan.
Puolue kuitenkin kohdistaa toiveensa yksityiseen sektoriin niiden toteuttamisessa. Hallitusten ja EU:n vastuulla on rohkaista yksityisiä investointeja lähinnä keventämällä sääntelyä, vauhdittamalla luvituksia ja helpottamalla pankkien ja yritysten toimintaa sisämarkkinoilla. Uusille EU-tason rahastoille EPP ei näe tarvetta.
Budjettisääntöjen uudistus heijasteli Euroopan jakautumista suhteessa julkiseen velkaan ja sillä rahoitettaviin investointeihin. Tämä näkyy myös selvinä eroina eurooppalaisten puolueiden välillä.
EPP:n tavoin myös Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue ECR suhtautuu kielteisesti uusiin yhteisvelkaan perustuviin rahastoihin. Sen sijaan Euroopan parlamentissa Renew Europe -ryhmän muodostavat Euroopan liberaalidemokraattiset puolueet ALDE, EDP ja Ranskan Renaissance ovat avoimia uuden investointirahaston perustamiselle. Ne näkevät sen keinona vahvistaa Euroopan omavaraisuutta etenkin strategisesti tärkeiden teknologioiden ja raaka-aineiden tuotannossa.
Myös Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue PES korostaa tarvetta turvata julkisten investointien jatkuminen myös tulevina vuosina. PES ilmoittaa vaaliohjelmassaan vastustavansa paluuta talouskurin aikaan ja kannattaa pysyvän yhteisvelkaan nojaavan investointirahaston perustamista.
Voimakkaimmin julkisten investointien edistäminen korostuu Euroopan vihreän puolueen ohjelmassa ja Euroopan vasemmistopuolueen ohjelmassa. Pysyvän yhteisvelkaan perustuvan rahaston lisäksi vihreät ja vasemmisto haluavat uudistaa koko EU:n harjoittaman talousohjauksen tavalla, joka ohjaa jäsenmaita investoimaan sosiaaliseen ja ekologiseen jälleenrakennukseen.
Tämä sisältää vaatimuksen uudistaa alijäämä- ja velkasäännöt siten, että jäsenmaat saavat lisää liikkumavaraa rahoittaa vihreää siirtymää ja julkisia palveluja. Vihreät ja vasemmisto vaativat myös Euroopan keskuspankin valjastamista kestävyyssiirtymää edistäviin investointeihin muun muassa edullisten tai korottomien lainojen tarjoamisen muodossa.
Eurooppalaiset äänestävät talouspolitiikan suunnasta
Kesäkuisten eurovaalien alla Eurooppa on talouspoliittisessa tienhaarassa. Jatkaako EU kuluneen viisivuotiskauden tapaan talouden julkisia tukitoimia, vai korostuuko jatkossa julkisen velkaantumisen suitsiminen? Miten käy talouden kestävää siirtymää edistävien investointien?
Euroopassa vallitsee laaja yksimielisyys investointien tarpeesta etenkin vihreään siirtymään ja puolustukseen. Myös eurooppalaisen tuotannon ja teollisuuden kilpailukyvyn tukemiselle on laajaa kannatusta. Keinot näiden pyrkimysten rahoittamiseksi jakavat kuitenkin Eurooppaa.
On selvää, että monet EU:n julkista kulutusta ja velkavetoisia investointeja edistävät toimet ovat lähivuosina päättymässä. Samalla uudistettujen budjettisääntöjen vaikutus jäsenmaiden tekemiin julkisiin investointeihin on toistaiseksi hämärän peitossa.
Eurovaalien tuloksella tulee olemaan vaikutusta eurooppalaisen talouspolitiikan suunnalle. Eurooppalaisten puolueiden vaaliohjelmat osoittavat, että äänestäjillä on vaaleissa tarjolla merkittävästi toisistaan poikkeavia talouspolitiikan vaihtoehtoja.
VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.
Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.
Artikkelikuva: Tabrez Syed / Unsplash
Kiinnostava kirjoitus. On hyvä, että kirjoitussarja antaa hyvän mshdollisuuden pohtia Unionin ja sen eri instituutioiden roolia ja toimivaltaa. Erityisesti tämä koskee talouspolitiikkaa. Olisi hyödyllistä selventää, mikä on erityisesti EPn asema tässä suhteessa. Tähän asti EP on lähinnä voinut seurata koordinaatiota, joka on viime kädessä jäsenvaltioiden (neuvosto) ja komission (mkl EKP) vastuulla, ja noudattaa omia erityisiä menettelyjään (vakaus- ja kasvusopimus). Koska nämä periaatteet lähtevät perussopimuksista, edellyttäisi EPn roolin korostaminen muutoksia institutionaalisessa tasapainossa, millä olisi merkittäviä vaikutuksia myös jäsenvaltioiden (Suomen) asemaan. Tätä ei ole helppo ajaa läpi, koska kusymys on jäsenvaltioiden kannalta suvereniteetista ja perustuslaillisuudesta. Selvää on, että EP (komissio) ajaa omien resurssiensa ja toimivaltansa kssvattamisesta, mutta tähän ei ole välttämättä perusteita. Viimeisimmät uudistukset sääntökehikossa eivät viittss siihen, että toimivaltasuhteet olisivat muuttumassa. Ehkä tärkein argumentti, joka kiroituksessa jää mainitsematta, on velkakestävyys. Se liittyy väestön ikääntymiseen ja kasvun hidastumiseen. Velkakestävyys on pitkälti maakohtainen ongelma, joten ratkaisujakin joudutaan hakemaan kussakin jäsenvaltiossa, yhdessä ja erikseen. Yhä edelleen jäsenvaltioissa (ml Suomi) pidetään kiinni siitä, että vastuu talouspolitiikasta (finanssi- ja rakennepolitiikka) koskee viime kädessä kutakin jäsenvaltiota. Tätä näkemystä tuskin kannattaa hastaa edes EPn välityksellä. Tutkimalla talouspolitiikan koordinastiots koskevia säädöksiä voidaan havaita, että tähän lainsäädäntöön sisältyy huomattavassa määrin joustavuutta, jonka soveltamista komissio voi arvioida. Myös viimeisimmät muutokset ovat lisänneet erityisesti velkaantuneimpien maiden joustovaraa, mikä käytännössä helpottaa välttämättömien julkisten investointien edellyttämää liikkumavaraa. Tähän liittyvät myös rahoitusedellytykset (korkotaso), jotka osaltas heijastuvat sekä julkisiin että yksityisiin investointeihin. Koska nollskorot lienevät historiaa, eletään uudessa ympäristössä. Tähän on liityynyt vakavia politiikkavirheitä. Ymmärtämättä on jäänyt se, että unionilainsäädännön edellyttämä ’talouskuri’ on itse asiassa keino suojautua ’markkinakurilta’, jonka vaikutukset on koettu näinä aikoina samoin kuin 15 vuotta sitten finanssikriisin aikaan. On vaikea nähdä, että EP voisi ottaa jäsenvaltioilta vastuun julkisen talouden vakauden ylläpidosta. Jatkossa on hyödyllistä, että EP saa komissiolta määräajoin selostuksen vakaus- ja kasvusopimuksesta ja käy sutä koskevan keskustelun. Eri asia on, jos jostain syystä Unionin omia varoja lisätään. Silloin asia koskee myös Parlamenttia. Sopii toivoa, että keskustelu tästä asiasta jatkuisi.