Italiassa leviää vahva, fasistisesta menneisyydestä ammentava Euroopan vastainen asenne. Jos fasismin ote Italian kollektiivisesta muistista onkin luja, niin samoin on siihen kohdistuvan vastarinnan.
Italia voidaan nähdä Euroopan yhdentymisen synnyinpaikkana: vuonna 1941 annettua Ventotenen julistusta pidetään Euroopan yhdentymisen perustusasiakirjana, minkä lisäksi sekä Euroopan ihmisoikeussopimus että Euroopan talousalueen perustussopimus on allekirjoitettu Roomassa. Siitä huolimatta liian moni italialainen ajattelee tänä päivänä, että Eurooppaa pitää vastustaa.
Näin kuullaan kerta toisensa jälkeen uutisissa Italian sisäministeri Matteo Salvinin vihamielisen kritiikin muodossa, kun hän jatkuvasti suomii eurooppalaisia instituutioita niiden maahanmuuttopolitiikan, euron puutteiden ja budjettikurin takia.
Olisi kuitenkin virhe syyttää yksinomaan tämänhetkisessä hallituksessa olevia valtajärjestelmän vastustajia tämän Eurooppa-vastaisen näkökannan valtavirtaan tuomisesta. Aiempien koalitiohallitusten jäsenet ovat tavanneet käyttää Eurooppaa ukkosenjohdattimena, jolla vastuuta eläkejärjestelmän uudistamisen ja sosiaalityön leikkausten kaltaisista muutoksista on hivutettu Brysselin suuntaan.
Eurooppa-vastainen keskustelu sikiää heikkenevistä taloudellisista olosuhteista.
Eurooppa-vastainen keskustelu sikiää heikkenevistä taloudellisista olosuhteista. Vaikka Italian bruttokansantuote on lähtenyt hienoiseen nousuun vuosikausien taantuman jälkeen, tuoreimpien lukujen mukaan maan asukkaista yli viisi miljoonaa elää absoluuttisessa köyhyydessä. Luku on suurin vuonna 2005 aloitettujen mittausten.
Synkän nykytilanteen vertailukohtana käytetään entistä useammin nostalgisen myyttistä menneisyyttä, jolloin valtion väitetään pitäneen huolta kansalaisistaan. Jos Facebook-ystävien joukossa on tarpeeksi monta italialaista, saa uutisvirrassaan nähdä Benito Mussolinin kuvia sekä kuvatekstejä, joissa perättömästi ja naurettavasti liioitellen luetaan erinäisiä hyvinvointi-innovaatioita ja talouselämän menestystarinoita fasistihallinnon ansioksi.
Tällaisia kirjoituksia eivät jaa ainoastaan Casapoundin, Forza Nuovan ja muiden uusnatsijärjestöjen jäsenet, vaan naapurit, ystävät ja vanhat luokkatoverit.
Toisen yleisen hokeman mukaan fasistihallinnon tarkoitusperissä ei ollut mitään rasistista, ja sen juutalaisvastaisen toiminnan selitetään johtuneen yksinomaan natsiliittolaisten pakotuksesta. Väitteen dramaattisuutta lisää entisestään se, että äskettäin tuli kuluneeksi 80 vuotta Italian rotumanifestin julkaisusta. Manifesti on lähes varmasti Mussolinin itsensä käsialaa, ja se pani alulle rotulainsäädännön, joka riisti Italian juutalaisilta perusoikeudet ja mahdollisti heidän karkoituksensa ja murhaamisensa natsien keskitysleireillä.
Italia yhdentyvän Euroopan rakentajana
Fasistien kultakaudesta kertova narratiivi ja näkemys Italiasta Euroopan hankalana syrjäseutuna ovat molemmat epätäydellisiä ja historiallisesti virheellisiä katsantokantoja. Italialaiset ovat olleet Euroopan yhdentymisen etulinjassa niin ajatuksen kuin toiminnankin tasolla sen alkuvaiheista lähtien. Euroopan mantereen integraatio oli näille yhtenäisen Euroopan ensimmäisille puolestapuhujille paras tie oikeudenmukaisempaan yhteiskuntajärjestelmään, jota moni Italiassa tänäkin päivänä toivoo.
Fasistien kultakaudesta kertova narratiivi ja näkemys Italiasta Euroopan hankalana syrjäseutuna ovat molemmat epätäydellisiä ja historiallisesti virheellisiä katsantokantoja.
Altiero Spinelli laati Ventotenen julistuksen yhdessä Ernesto Rossin kanssa ollessaan fasistihallinnon poliittisena vankina. Myöhemmin hän omisti koko elämänsä Euroopan laajuisen poliittisen yhteisön rakentamiselle.
Spinellin mielestä suvereniteetti sulki valtiot suljettuihin taloudellisiin lokeroihin, mikä aiheutti luonnostaan vihamielistä kilpailua ja maailmansotiin johtaneita itsetuhoisia malleja. Avoimessa ja yhtenäisessä Euroopassa vallitsisi rauha, minkä lisäksi työläisille suotu taloudellinen vapaus loisi entistä tasa-arvoisemman taloudellisen ja poliittisen järjestelmän.
Spinellin yhteistyökumppani Piero Calamandrei, joka oli yksi Italian sodanjälkeisen perustuslain laatijoista ja fasisminvastaisen vastarintaliikkeen jäsen, paneutui niihin insitutionaalisiin järjestelyihin, jotka takaisivat toimivat sosiaaliset oikeudet. Se oli Calamandrein näkemyksen mukaan ainoa keino demokratian säilyttämiseen.
Calamandreilla oli visio Euroopasta liittovaltiona, jossa kansallisvaltioiden perustuslait yhdessä eurooppalaisen perustuslain kanssa turvaisivat sekä virallisen että todellisen tasa-arvon vahvojen tuomioistuinten kautta.
Spinellin perintö vastatuulessa
Spinellin perintö elää yhä. Muutama viikko vuoden 2016 kesäkuussa Britanniassa järjestetyn brexit-kansanäänestyksen jälkeen Italian, Saksan ja Ranskan eli Euroalueen kolmen suurimman maan johtajat valitsivat Ventotenen paikaksi kolmenkeskisille neuvotteluilleen, joissa he vahvistivat sitoutumisensa Euroopan yhteisiiin arvoihin ja instituutioihin.
Angela Merkel, François Hollande ja Matteo Renzi eivät kuitenkaan olleet kaikkein uskottavimpia Ventotenen hengen sanansaattajia osallistuttuaan EU:n ankarimman talouskuurin toteuttamiseen.
Sittemmin samat valtionpäämiehet ovat joutuneet seuraamaan maidensa äärioikeiston merkittävää kasvua ja vaalimenestystä. Heistä kahden virkakausi on jo päättynyt ennen niin merkittävän poliittisen vaikutusvallan lähes täydelliseen menettämiseen.
Saatuaan vuoden 2014 eurovaaleissa 40 prosentin ääniosuuden Renzin demokraattisen puolueen osuus kutistui Italiassa viime maaliskuussa järjestetyissä parlamenttivaaleissa 18 prosenttiin. Perinteiset keskustavasemmistoäänestäjät ovat hylänneet puolueen katsottuaan sen ajavan pikemminkin yritysten kuin työväen ja keskiluokan etuja.
Oikeisto syyttää Italian demokraattista puoluetta ajoittamattoman maahanmuuton suosimisesta yhdessä EU:n kanssa. Tämän väitteen ansiosta Salvinin Lega-puolue nousi valtaan, minkä lisäksi puolue on tuoreiden mielipidetutkimusten mukaan ensimmäistä kertaa maan suurin puolue.
Vastarinnan pitkät perinteet – entä tulevaisuus?
Italiasta tuntuu puuttuvan uskottava vasemmisto, joka kykenisi innostamaan talouskriisien häviäjiä omaksumaan oikeudenmukaisuuden ja koko mantereen kattavan solidaarisuuden myönteisen narratiivin, joka johdattaisi heidät pois Legan rasistisen ja fasistisen vihjailun ääreltä. Tässä pyrkimyksessä Ventotenen ja Euroopan antifasistien perintö voisi olla tehokas työkalu.
Jos fasismin ote Italian kollektiivisesta muistista onkin luja, niin samoin on siihen kohdistuvan vastarinnan.
Jos fasismin ote Italian kollektiivisesta muistista onkin luja, niin samoin on siihen kohdistuvan vastarinnan. Mussolinin kuvia ehkä näkyy pitkin poikin sosiaalista mediaa sekä pikkukaupunkien baareja ja kirpputoreja, mutta toisaalta partisaanilaulu ”Bella Ciao” kaikuu edelleen kaduilla monenlaisissa kansalaisoikeuksia ja sosiaalisia oikeuksia puolustavissa mielenosoituksissa. Ympäri Italiaa seisoo partisaanien uhrausten muistoksi pystytettyjä sotamuistomerkkejä, joiden merkityksen kollektiiviselle muistille ja identiteetille moni historiantutkija on osoittanut.
Jos tämä ajatusmaailma elvytettäisiin ja Spinellin, Rossin, Calamandrein ja monen muun fasisminvastaisuudellaan Euroopan integraatiolle alkusysäyksen antaneen tahon tarinoita palautettaisiin mieliin ja popularisoitaisiin, voisi syntyä uudenlainen ajatusmaailma, jossa Italia ottaa roolikseen eurooppalaisten instituutioiden parantamisen eikä pidä niitä vihollisena. Se puhuisi autoritarismia vastustavan, solidaarisuuteen ja yhdenvertaisuuteen pohjautuvan Euroopan puolesta. Euroopan, johon Italiassa oman onnensa nojaan jätetyt voisivat toivottavasti ajan myötä uskoa.
Paolo Amorosa on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.
