Eurooppa-linnake tiivistää rajojaan

EU-Eurooppa painiskelee tulehtuneiden Venäjä-suhteiden ja Välimeren pakolaiskatastrofin kanssa. Varjoon on jäänyt huolestuttava kehitys itäisessä Keski-Euroopassa ja Balkanilla, jossa siirtolaisuuden kanssa painivat EU-maat vahvistavat rajojaan.

Unkarin ulkoministeri Peter Szijjártó ilmoitti hiljan, että maa suunnittelee 175 kilometriä pitkän Serbian vastaisen rajansa sulkemista jopa neljä metriä korkealla aidalla. Ministerin mukaan Unkarilla ei ole varaa odottaa EU:n päätöksiä laittoman siirtolaisuuden hillitsemiseen.

EU-linnakkeen rajoja vahvistetaan – konkreettisesti ja mentaalisesti – eri puolilla Eurooppaa. Vapauden, tasa-arvon ja demokratian arvopohjaa korostavan unionin jäsenmaat sulkevat hyvin konkreettisella tavalla tien Eurooppaa.

Raja-aidat ja muurit eivät suojele vain kyseisiä jäsenmaita ”ei-toivotulta” liikenteeltä, vaan ne konkretisoivat EU-Euroopan ja muun maailman välistä kasvavaa kuilua.

Rajat globaalissa maailmassa

Kylmän sodan jälkeistä maailmanjärjestystä on hahmoteltu eri lähtökohdista, joista yksi näkee maailman postmodernina, globaalina verkostona, jossa (kansallis)valtioiden ja rajojen merkitys vähenee (es. Habermas 2001, kritiikistä mm. Calhoun 2007, 2008).

Globalisaatio on merkinnyt kiistatta kansallisvaltioiden kontrollin vähentymistä esimerkiksi talouspolitiikassa. Toisaalta valtiot ovat säilyttäneet asemansa kansainvälisen politiikan keskeisinä toimijoina, mistä kertoo YK:n ja EU:n toimintakyvyttömyys kylmän sodan jälkeisten kriisien hoitamisessa. Globalisaatio on myös synnyttänyt uusia rajalinjoja ja syventänyt kuilua rikkaiden ja köyhien valtioiden välillä. (Murray & Holmes 1998.)

Globalisaation merkitystä maailmanjärjestyksen mullistajana myös helposti yliarvioidaan. Maailmankaupalla on pitkä historia, joka ulottuu aikaan ennen kansallisvaltioita. Lisäksi eliitti on aina liikkunut yli valtioiden ja vallan rajojen.

Ihmiskunta on muodostanut eriasteisen verkoston lajin synnystä lähtien ja globalisaatio on tässä kehityksessä vain yksi vaihe, ei mikään huipentuma tai sinällään ainutlaatuinen ajanjakso. (McNeill & McNeill 2006.)

Kylmän sodan jälkeen globalisaatio on selvästi nopeutunut ja voimistunut. Teknologia mahdollistaa aivan uudenlaisten verkostojen ylläpitämisen, mikä sekin haastaa perinteisen kansallisvaltiokeskeisen järjestelmän perusteita.

Mikäli maailma on verkosto, mihin me tarvitsemme rajoja?

Perustavanlaatuisen kysymyksen äärellä on ollut moni, esimerkiksi Henk van Houtum, joka pohtii kysymystä esseessään The Geopolitics of Borders and Boundaries (2005).

Lähtökohtaisesti on pidettävä mielessä rajojen monimuotoisuus.

Rajamuurit ovat yksi esimerkki fyysisistä rajalinjoista, jotka on pystytetty uhkina pidetty ilmiöitä vastaan. Israel pyrkii estämään rajamuureilla palestiinalaisen terrorismin leviämisen; Yhdysvallat, Bulgaria, Kreikka ja Unkari muiden muassa pysäyttämään laittoman siirtolaisuuden ja rikollisuuden rajoilleen. (Vallet & David 2012.)

Tällöin puhutaan konkreettisista rajoista. Ne määritellään hyvin perinteisesti ulossulkeviksi, jolloin normaalitilana pidetään rajan tiukkaa valvontaa. Kyseessä on valtion suvereniteetin ja kontrollin väline.

Rajamuureilla pyritään suojelemaan valtion omia kansalaisia ulkoisia uhkia tai uhkakuvia vastaan. Samalla niillä pyritään lopettamaan jotain, mikä on ollut ihmisyhteisöille luonteenomaista kautta historian: liikkuminen paikasta toiseen. (Bueno Lacy & van Houtum 2013.)

Toisaalta rajat ovat olennainen osa myös ihmisyhteisöiden rakentumista ja koossapysymistä. Niitä tarvitaan paitsi identiteetin määrittämiseen myös yhteiskunnan jäsentämiseen.

Rajoille on tarve myös maailmassa, jossa keskinäinen riippuvuus ja verkostot muokkaavat yhteiskuntia ja ihmisten välistä kanssakäymistä (Newman 2006; van Houtum & van Naerssen 2002).

Nämäkin rajat voivat olla muureja, ja vähintään yhtä korkeita ja tiukkoja kuin oikeat rajamuurit.  Schengen-alueen ja EU:n rajoilla kulkee mentaalinen ja poliittinen muuri, mikä näkyy kasvavana maahanmuuton vastustamisena eri puolilla Eurooppaa.

Ukrainan kriisin myötä arvojen mentaalinen muuri ”lännen” ja Venäjän välillä on nopeasti uudelleenomaksuttu kylmän sodan tyyliin osaksi poliittista kielenkäyttöä.

Eurooppa sulkeutuu henkisesti ja fyysisesti

Kylmän sodan jälkeinen kehitys on osoittanut, että emme ole päässeet rajoista eroon – eikä meidän välttämättä tarvitse. Kyse on enemmänkin siitä, millaisia rakentamamme rajat ovat. Onko niiden tarkoituksena sulkea toisia ulkopuolelle vai ovatko rajat resursseja, kulttuurien ja ihmisten kohtauspaikkoja? (Newman & Paasi 1998; van Houtum 2005; Newman 2006.)

Syyskuun 11. päivän terrori-iskuja pidetään yhtenä käännekohtana, joka on palauttanut sulkevat raja-aidat ja muurit poliittiseen todellisuuteemme. Tässä mielessä ”muurittoman” Euroopan, sillä kiistatta näkemys postmodernista rajattomasta maailmasta on eurosentrinen, aika kesti vain vuosikymmenen.

Muurit eivät globaalissa perspektiivissä kuitenkaan murtuneet vuonna 1989. Kylmän sodan ideologisen vastakkainasettelun katoamisesta huolimatta mentaalisten, poliittisten ja konkreettisten muurien rakentaminen jatkui eri puolilla maailmaa.

Rajamuurien määrä ja pituus on kasvanut kylmän sodan jälkeen ja räjähdysmäisesti 2000-luvulla. Kaikkiaan erilaisten rakennettujen raja-aitojen ja muurien yhteispituudeksi on arvioitu 18 000–41 000 kilometriä. (Vallet & David 2012.)

Unkari on liittymässä tähän kyseenalaiseen joukkoon rajansa muurilla sulkevia valtioita, joihin EU-maista kuuluvat jo Bulgaria, Espanja ja Kreikka. Nämä rajamuurit on rakennettu pitämään toiset ulkona toisin kuin kylmän sodan raja-aidat ja -muurit, joilla pyrittiin pitämään omat kansalaiset sisällä – vaikka toki Berliinin muuri virallisesti oli antifasistinen suojamuuri läntisiä vaikutteita vastaan.

Rajamuurien rakentaminen on osa Euroopan henkistä ja fyysistä sulkeutumista. Ne antavat ”kasvot” mentaaliselle rajankäynnille.

Osa tätä prosessia on keskustelu turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten tasapuolisemmasta jakamisesta EU-maiden kesken. Suomen hallitus on suhtautunut EU:n esitykseen nihkeästi, ja samalla on vedetty tiukempi raja meidän ja muiden välille.

Maahanmuutto- ja ulkomaalaisvastaiset poliittiset puolueet ovat saaneet vahvaa jalansijaan eri puolilla Eurooppaa. Tanskan tuoreissa parlamenttivaaleissa maahanmuuttopolitiikan tiukentaminen sai kannatusta sekä oikealta että vasemmalta. Parin vuoden päästä koittavissa Ranskan presidentinvaaleissa Front Nationalin Marine Le Pen voi menestyä samoilla teemoilla.

Vapaus ja tasa-arvo määritellään liian usein vain eurooppalaisten oikeuksiksi. Samalla Eurooppa unohtaa omat historialliset juurensa. Onhan täältä lähdetty vuosisatojen ajan eri puolille maailmaa ja kovin erilaisin syin: Amerikkaan mentiin pakoon poliittista ahdasmielisyyttä ja sortoa, Australiaan lähetettiin rangaistusvankeja.

Parempaa elämää on tavoiteltu Euroopan ulkopuolelta, aivan kuten sitä nyt tavoitellaan Euroopasta.

Miksi rakennamme yhä uusia, korkeampia muureja?

Miksi kehitys kulkee Euroopassakin suuntaan, jossa rajat ja niiden tuottama toiseus lisääntyvät? Miksi banaali nationalismi kasvattaa jälleen suosiotaan ja maahanmuuton vastustamisesta on tullut salonkikelpoista?

Yhtenä selityksenä pidetään (kansallis)valtioiden haavoittuvuutta maailmassa, jossa tiedonvälitys, ihmisten ja tavaroiden liikenne ja poliittinen vallankäyttö eivät ole enää niiden täydessä kontrollissa (Pusterla & Piccin 2012).

Toisen maailmansodan jälkeen elpynyt globalisaatio on kiihtynyt ja sitä on pyritty kontrolloimaan ylikansallisten ja valtioiden välisten kansainvälisten organisaatioiden kautta enemmän kuin aiemmin (McNeill & McNeill 2006.)

EU:n jäsenmaiden muurien rakentamista Elia Pusterla ja Francesca Piccin (2012) pitävät kansallisvaltioiden viimeisenä kuolinkouristuksena, jolla ne pyrkivät pitämään kiinni viimeisistä suvereniteetin rippeistä, joita niillä on enää jäljellä.

Heidän mukaansa valtiot määrittävät suvereniteetin edelleen perinteisestä westfalenilaisesta lähtökohdasta käsin painottaen kokonaisvaltaista valtiollista kontrollia maantieteellisesti rajatulla alueella.

Kyse on myös ylikansallisesta ilmiöstä, sillä EU on tiivistänyt ulkorajojensa valvontaa sisäisen integraation rinnalla. Tavoitteena on suojella Schengenin vapaan liikkuvuuden aluetta ja EU-kansalaisia ulkopuolisilta uhkilta, mutta kiristyvän ja laajentuvan valvonnan kääntöpuolena jokainen EU:n sisälle pyrkivä ihminen on potentiaalinen uhka. (Carrera & Hernanz 2015.)

Tällainen rajapolitiikka ja muurien rakentaminen sotivat niitä eurooppalaisia tai ”länsimaisia” arvoja vastaan, joita Euroopan maat väittävät puolustavansa.

Kyse ei ole (vain) rajavalvonnasta ja suvereniteetista, vaan ihmisistä ja ihmisyydestä. Muuri sulkee aina toiset ihmiset yhteiskunnan ulkopuolelle. Se määrittää rajan, jonka sisäpuolella olemisen oikeus koskee vain tiettyä ihmisryhmää.

Ulkorajojen vahvistaminen johtaa helposti uusien ja syvempien raja-aitojen syntymiseen myös yhteiskuntien sisällä (Bueno Lacy & van Houtum 2013).

Kun ulkorajat on vahvistettu pitämään toiset ulkopuolella, on helpompi esittää kritiikkiä jo maassa olevia maahanmuuttajia kohtaan. Kierre ruokkii pahimmillaan itse itseään, jolloin nationalistisen politiikan myötä rakennetut rajamuurit johtavat entistä vahvempaan, ahdasmielisempään ja ulossulkevaan nationalismiin.

Rajoista käytävällä kriittiselle keskustelulle ja tutkimukselle on jatkossakin tarvetta. Rajat tai kansallisvaltiot eivät ole ikuisia, annettuina otettavia ilmiöitä, vaan ihmisten rakentamia kokonaisuuksia (Anderson 2007). Siksi meillä on mahdollisuus muuttaa ymmärrystä rajoista ja muokata niitä ulossulkevista kohtaamispaikoiksi, joissa erilaiset kulttuurit voivat kohdata.

Lopullista vastausta rajojen olemassaololle ei ole, sillä ”raja ei ole vastaus, se on jatkuvaa kuulustelua sekä meille että muille” (van Houtum 2010, 285).

Kirjallisuus

Anderson, Benedict 2007. Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Vastapaino, Tampere.

Bueno Lacy, Rodrigo & van Houtum, Henk 2013. Europe’s Border Disorder. E-International Relations.

Calhoun, Craig 2007. Nations matter: Culture, history and the cosmopolitan dream. Routledge, Abigdon.

Calhoun, Craig 2008. “Cosmopolitanism and nationalism.” Nations and Nationalism, 14:3, 427–448.

Carrera, Sergio & Hernanz, Nicholas 2015. “Re-Framing Mobility and Identity Controls: The Next Generation of the EU Migration Management Toolkit.” Journal of Borderland Studies, 27:2, 121–138.

Habermas, Jürgen 2001. The Postnational Constellation. Political Essays. Blackwell, Cambridge.

McNeill, J. R. & McNeill, William H. 2006. Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Vastapaino, Tampere.

Murray, Philomena & Holmes, Leslie 1998. Europe: Rethinking the Boundaries. Ashgate, Aldershot.

Newman, David 2006. “The lines that continue to separate us: borders in our ‘borderless’ world.” Progress in Human Geography, 30:2, 143–161.

Newman, David & Paasi, Anssi 1998. “Fences and neighbours in the postmodern world: boundary narratives in political geography.” Progress in Human Geography, 22:2, 186–207.

Pusterla, Elia & Piccin, Francesca 2012. “The Loss of Sovereignty Control and the Illusion of Building Walls.”Journal of Borderlands Studies, 27:2, 121–138.

Vallet, Élisabeth & David, Charles-Philippe 2012. “Introduction: The (Re)Building of the Wall in International Relations.” Journal of Borderland Studies, 27:2, 111–119.

Van Houtum, Henk 2010. “Waiting Before the Law: Kafka on the Border.” Social & Legal Studies, 19:3, 285–297.

Van Houtum, Henk 2005. “The Geopolitics of Borders and Boundaries.” Geopolitics, 10:4, 672–679.

Van Houtum, Henk & van Naerssen, Ton 2002. ”Bordering, Ordering and Othering.” Tijdschrift voor economische en scociale geografie, 93:2, 125–136.