Globaali kansalaisyhteiskunta globalisaation jälkeen?

Maailman sosiaalifoorumi on menettänyt symbolista ulottuvuuttaan yksituumaisen uusliberalismin horjuessa. Se on kuitenkin idea, joka jatkaa materialisoitumistaan eri maailmankolkissa, missä siitä on tukea paikalliselle kansalaisyhteiskunnalle.

Osallistuin äskettäin globaalin kansalaisyhteiskunnan suurtapahtumaan, Maailman sosiaalifoorumiin, joka järjestettiin tällä kertaa Tunisian pääkaupungissa Tunisissa. Sosiaalifoorumi on aina kokemisen arvoinen: 50 000 kävijää, satoja seminaareja, festivaalitunnelmaa, syvällisiä keskusteluja kaikista edistykselliseksi koetuista aiheista.

Paitsi että minulla oli varsinaistakin ohjelmaa puhujana muutamassa tilaisuudessa, olin erityisen kiinnostunut siitä, mitä Maailman sosiaalifoorumi on ja voi olla 14 vuotta syntymänsä jälkeen, materialisoiduttuaan ympäri globaalia etelää ja tavallaan muututtuaan instituutioiksi. Tai tarkemmin: onko sosiaalifoorumi jo menneen aikakauden lapsi?

Vuosituhannen vaihteessa, kun sosiaalifoorumi syntyi vastaglobalisaation suurtapahtumaksi, maailma eli geopoliittisesti yksinapaista globaalin kapitalismin valtakautta. Uusliberalismin itsevarmuus oli huipussaan: se näytti yksituumaiselta ja uskomattoman lujalta. Yhdysvaltojen hegemonia johti syvästi vihattuihin ylilyönteihin, kuten Irakin sotaan.

Näissä olosuhteissa myös uusliberalismin vastavoimat pystyivät rakentumaan suhteellisen yhtenäisen identiteetin taakse, luoden Maailman sosiaalifoorumista tarkoituksellisen peilikuvan yhtiövetoisesta uusliberalismista. Se järjestettiin aina symbolisesti yhtä aikaa Davosin Maailman talousfoorumin kanssa, aina globaalissa etelässä, ja foorumin keskustelujen toteutustavassa korostettiin itseorganisoituvuutta ja horisontalismia. Periaatteessa yhteistä agendaa ei ole, mutta tietty periaatekirja sitoi osallistujat demokraattisten vaihtoehtojen etsimiseen yhtiövetoiselle kapitalismille.

Vuoden 2001 jälkeen maailma on muuttunut paljon. Reilun vuosikymmenen takainen uusliberaali optimismi on poissa. Suuret ”Washingtonin konsensuksen” instituutiot, kuten Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailmanpankki, horjuvat sekä ideologian lujuuden että vaikutusvaltansa puolesta. Yhdysvaltojen dominoima maailmanjärjestys on kehittymässä moninapaisemmaksi systeemiksi, erityisesti talousinstituutioiden näkökulmasta.

TTIP-sopimuksen saamasta huomiosta huolimatta globaali vapaakauppa ei ole kuluneen vuosikymmenen aikana ihmeemmin edennyt. Globalisaatiosta ei puhu enää kukaan. Ja mikä keskeisintä, finanssikriisit ovat muuttaneet talouspuheen moodin liberalisoinnin voittokulusta jatkuvien kriisien hallinnoinniksi.

Globalisaation jälkeen

Tässä tilanteessa on kiinnostavaa kysyä, mikä on Maailman sosiaalifoorumin itseymmärretty tehtävä. On hieman epäselvempää, minkä peilikuva sosiaalifoorumi tarkkaan ottaen on, ja miten suuri tarve sillä on ylipäänsä luoda yhteistä poliittista identiteettiä, kun maailman talouseliitti on entistä jakautuneempi.

Tähän liittyy oikeastaan kaksi erillistä kysymystä.

Ensinnäkin miten pitkälti uusliberalismin vastaisena liikkeenä käynnistynyt kansalaisyhteiskunnan voimannäyte suostuu puhumaan liberaalin hallinnon kieltä. Esimerkiksi marssiminen terrorismia vastaan oli sattuneesta syystä Tunisissa merkittävässä symbolisessa roolissa, ja juhlapuhetasolla korostettiin, ettei islamismi voi lyödä avointa kansalaisyhteiskuntaa.

Asia on tärkeä, mutta toisaalta juuri islamismifundamentalismin kaltaisten ilmiöiden vastustaminen on uusliberaalin globaalin hallinnan keskeistä ideologista polttoainetta, kun vaihtoehdoiksi saadaan kehystettyä fundamentalismi ja hallinnollinen järki (joka tuo epäpolitisoidun ekonomismin mukanaan ikään kuin takaovesta). Kansalaisyhteiskunnan identiteetin kannalta on edelleen tärkeää keskustella vaikkapa Maailmanpankin poliittisuudesta, vaikka Maailmanpankin rahoitusmonopoli ja poliittinen valta ovat kärsineet.

Toiseksi finanssikriisien jälkimainingeissa on syntynyt paljon uudenlaisia liikkeitä, eikä ole ihan selvää, missä määrin niiden keskeiset toimijat löytävät henkistä kotia tai tukevampaa jalustaa Maailman sosiaalifoorumista. Sellaiset liikkeet kuin Occupy tai Indignados ovat toimineet samankaltaisten ideoiden varassa kuin sosiaalifoorumi, mutta suoremmin ja enemmän kaduilta käsin. Lisäksi niiden henkinen koti on nimenomaan finanssikriisien jälkeisessä sosiaalisessa kriisissä, ei yleisemmässä globaalissa solidaarisuudessa.

Talouskriisit työntävätkin politiikkaa paikallisemmaksi: Euroopassakin monet haluavat keskittyä vaikkapa kodeistaan häädettyjen puolustamiseen. Haussa on globalisaatiopuhetta konkreettisempi agenda. Slovenialaisen kollegani sanoin: 1990-luvulla oli mukavaa puhua zapatisteista, koska kotona ei ollut niin hyviä puheenaiheita.

Toisaalta finanssikriisien jälkeisessä todellisuudessa nähdään myös vetoa vapaista kansalaisliikkeistä uusiin poliittisiin puolueisiin. Kreikan Syriza on tietysti tärkeä, mutta kaukana ainoasta. Kasvavalla joukolla ihmisiä yleistyy ajatus siitä, että nykyiset murtumat poliittisessa järjestelmässä merkitsevät tärkeää hegemoniakamppailun aikaa, eikä hegemoniakamppailua voi voittaa ilman poliittista valtaa.

Monille toimijoille loputon horisontaalinen puhe vaikuttaa turhauttavalta. Oli tästä käsityksestä mitä mieltä tahansa, kyse on merkittävästä haasteesta kansalaisliikkeille. Sosiaalifoorumissa mukana oleminen edellyttää aitoa uskoa horisontalismiin, myös silloin kun poliittinen valta näyttää houkuttelevalta.

Eräs ratkaiseva suunnan valinnan hetki oli vuosi 2009, kun Brasilian Belemissä järjestetty Maailman sosiaalifoorumi pysyi uskollisena marginaalijuurilleen ja keskittyi Latinalaisen Amerikan alkuperäiskansojen oikeuksiin – tilanteessa jossa osa poliittista vasemmistoa katsoi, että kamppailu finanssikapitalismin tuhosta tai uudesta tulemisesta oli huutavan ajankohtaista.

Jännitteitä

Sosiaalifoorumi ei ole toki koskaan ollut täysin riippumaton puoluepolitiikasta. Käytännössä prosessin syntyyn vaikutti aikanaan huomattavasti Brasilian työväenpuolue PT:n myötämielinen suhtautuminen – Brasiliahan oli myös sosiaalifoorumin alkuperäinen ja pitkäaikainen sijainti.

PT:n noustua valtaan se imi mukaansa osan sosiaalifoorumin alkuperäisistä poliittisista aktiiveista. Tämä on tarjonnut paljon aineistoa sisäisiin debatteihin, koska PT:n politiikan ristiriitaiset tulokset ovat konkreettisin tarttumapinta keskusteluissa ”puhtaan” kansalaisyhteiskunnan ja puoluepolitiikan mahdollisuuksista.

Toinen ”globaalin kansalaisyhteiskunnan” pitkäaikainen jännite liittyy kansalaisliikkeiden ja virallisten järjestöjen eroavaisuuksiin. Erityisesti Afrikassa näiden toimijoiden väliset identiteettierot ovat huomattavia, joskus sovittamattomia. Liikkeet ovat spontaaneja ja tarkoituksellisen arvaamattomia, järjestöt mukavasti rahoitettuja ja byrokraattisia.

Monien kehitysmaiden kansalaisliikkeiden toimijoiden näkökulmasta viralliset järjestöt ovat mukavista puheistaan huolimatta jonkinlaisia kansalaisyhteiskuntaan ujutettuja Troijan hevosia. Sosiaalifoorumi on oikeastaan pysynyt hengissä siksi, että se on kyennyt aina hetkellisesti sulauttamaan nämä eri tavoin motivoituneet ryhmät, jotka kuitenkin ovat eri syistä mieltyneet kansalaisyhteiskunnan identiteettiin ja ajatukseen kansalaisyhteiskunnan poliittisesta agendasta.

Erityisesti pohjoisen kehitysmaaliikkeelle sosiaalifoorumista on tullut vakiintunut kohtaamispaikka, eikä tässä pitäisi olla mitään pahaa. Käytännössä varakkaat järjestöt mahdollistavat myös tilaisuuksien järjestämisen taloudellisesti.

Tämä ei ole itsestäänselvyys.

Pohjoisen järjestön tai ajatuspajan näkökulmasta sosiaalifoorumiin osallistuminen (asiaan kuuluvine solidaarisuusmaksuineen) käytännössä merkitsee seminaarien järjestämistä kalliimmalla ja huonommin organisoituna kuin samojen seminaarien järjestäminen kotimaassa.

Tarvitaan siis aitoa sitoutumista ”globaalin kansalaisyhteiskunnan” ideaan. On merkillepantavaa, että maailman poliittisista muutoksista huolimatta tämä sitoutuminen näyttäisi edelleen vahvalta, eikä liikkeiden ja järjestöjen yhteiselossa ole erityisiä kasvavien murtumien merkkejä.

Riittävän suuri osa pohjoisen kehitysmaaliikkeestä ja puoluepolitiikan ulkopuolisesta vasemmistosta kokee sitoutumista sosiaalifoorumin ideaan, ja riittävä määrä paikallisia aktivisteja (missä tapahtuma sitten järjestetäänkin) on motivoituneita tekemään huomattavan määrän vapaaehtoistyötä pohjoisen järjestöjen(kin) seminaarien onnistumiseksi.

Tämä on yleisesti ottaen myönteistä, ennen kaikkea pohjoisen järjestöille. Organisoituneella, valtaa lähellä toimivalla ja hyvin rahoitetuilla kansalaisjärjestöillä on nimittäin usein vaikeuksia pitää distanssia vallasta, josta sen nimenomaan pitäisi erottua. Pahimmillaan järjestöjen puhe muuttuu tekniseksi indikaattoripuheeksi ja toiminta toimeenpanoksi.

Aktiivinen toiminta sosiaalifoorumin kaltaisessa kehikossa edes muistuttaa etabloituneita järjestöjä tietyistä politiikan ulkopuolisen toiminnan perusasioista. Pohjoisen kansalaisyhteiskunta on luultavasti sosiaalifoorumille suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin ymmärtää olevansa.

Tulevaisuus

Maailman sosiaalifoorumin poliittisuus oli hyvin pitkään symbolista. Nyt symbolit ovat kenties olleet jo tarpeeksi esillä eikä niistä pidetä niin tarkkaan kiinni. Ensi vuonna Maailman sosiaalifoorumi kokoontunee ensimmäistä kertaa globaalissa pohjoisessa. Talousfoorumin kanssa samaan aikaan järjestämisestä ei ole enää aikoihin välitetty. Tätä voi pitää merkkinä ideologian kadottamisesta, siirtymisestä symbolisesta konkreettiseen, institutionalisoitumisesta, kypsymisestä – tulkinnoista ei ole loppua.

Sosiaalifoorumista on tullut joka tapauksessa vakiintunut konsepti, josta halutaan pitää kiinni. Sen vahvuus on siirrettävyydessä: konseptin voi ottaa käyttöön missä tahansa, missä sen uskotaan resonoivan paikallisen yhteiskunnallisen tilanteen kanssa ja missä paikallisen ja globaalin kansalaisyhteiskunnan yhteistoimintaan uskotaan.

Prosessin todellinen testi tapahtui jo yli kymmenen vuotta sitten, kun sosiaalifoorumi järjestettiin ensimmäistä kertaa Brasilian ulkopuolella, Intian Mumbaissa 2004. Tapahtumaa pidettiin onnistuneena: kaikesta epävarmuudesta huolimatta se onnistui ja myös loi uutta positiivista suuntaa paikalliseen kansalaisyhteiskuntaan. Nyt ”arabikevään viimeisen toivon” Tunisian kansalaisyhteiskunta näki sosiaalifoorumissa mahdollisuuksia.

On kiinnostavaa havaita, että vaikka sosiaalifoorumi näyttäisi unohtuvan puoluepolitiikan ja katujen liikkeiden välimaastoon, sille on silti aina löytynyt yhteiskunnallista tilausta. Sosiaalifoorumin järjestäminen on joka tapauksessa niin työlästä, ettei sitä ryhdytä järjestämään ilman vahvaa kansalaisyhteiskunnan panostusta, ja samasta syystä sitä ei voi päättää pitää jossain paikassa ilman vahvaa paikallista aloitetta. Jos jollakin kertaa ketään ei löytyisi ottamaan koppia sosiaalifoorumista, se lopettaisi.

Kuitenkin ottajia on aina riittänyt.

Tulevaisuuden kysymys on, mistä kaikista positioista käsin ollaan valmiita tarttumaan ”globaaliin kansalaisyhteiskuntaan”. Tärkein esimerkki on ympäristöliike. Vaikka ympäristö on aina periaatteessa ollut keskeinen osa sosiaalifoorumin agendaa, sosiaalifoorumi on (jo nimensä puolesta) leimaantunut enemmän sosiaalisiin asioihin keskittyväksi. On kiinnostavaa nähdä, nouseeko kehitysmaissa vahvasta ympäristöoikeudenmukaisuusliikkeestä tulevaisuuden aloitteita sosiaalifoorumin järjestelyihin.