Millainen yhteiskunnallinen tehtävä huippu-urheilulle löytyi joukkoistamalla?
”Meidän urheiluelämämme on potenut ja potee jatkuvasti mielikuvituksen ja kritiikin puutetta”, toteaa Tahko Pihkala Kauko Kareen kirjassa Tahko Pihkala – Legenda jo eläessään (1975).
Liikunta ei ole leikkiä vaan tavoitteellista toimintaa kunnon ylläpitämiseksi. Eurooppalaisten asennetutkimusten mukaan suomalainen poikkeaa muista eurooppalaisista totisessa suhtautumisessaan urheiluun. Tämä on ehkä jatkoa pitkälle linjalle, jota Pihkala edisti jo 1900-luvun alussa ollessaan perustamassa muun muassa Suomen Latua (1938) ja Suomen Urheiluopistoa (1927). Koko kansakunta piti saada liikkeelle ja liikekannalle.
Pihkalalle urheilussa oli kyse kolmesta hyvin erilaisesta asiasta. Ensinnäkin urheilu ja kilpaileminen on biologiaperusteista vaistotoimintaa, joka palvelee menestystä yksilöiden välisessä taistelussa. Nykypäivän kielellä: yhä koveneva työelämä vaatii kykyä ponnistella ja olla tavoitteellinen.
Toiseksi urheilulla on yhteisöllinen tehtävä (sota)joukkojen voiman kasvattajana. Nykyään puhuttaisiin integroitumisesta kansalaisyhteiskuntaan tai bisneskielessä strategian jalkauttamisesta.
Kolmanneksi urheilu on yksilön taistelua ikääntymistä vastaan. Viime vuosikymmeninä urheilulajien synnyssä on nähtävissä neljäs ja viideskin aalto. Liikunnan ilo, jaetut elämykset ja haasteet ovat luoneet tilaa kuluttajavetoiselle elämäntapaurheilulle. Samalla huippu-urheilu on muuntunut yhä selvemmin osaksi viihdeteollisuutta ja meistä on tullut sen seuraajia.
Huippu-urheilu on muuntunut yhä selvemmin osaksi viihdeteollisuutta ja meistä on tullut sen seuraajia.
Jouduin tai pääsin seuraamaan osana Olympiakomitean ”työnyrkkiä” mittavaa joukkoistamisprosessia, jonka tarkoitus oli kiteyttää huippu-urheilun yhteiskunnallinen merkitys nykypäivän Suomessa. Muut jäsenet olivat urheilujohtamisen aktivisteja. Ryhmää täydensi journalisti, Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen liikuntatutkija ja kulutustutkimuksen professori eli minä.
Puolen vuoden aikana käytiin 21 ryhmäkeskustelua erilaisissa urheilua lähellä olevissa yhteisöissä. Yli 500 ihmisen keskusteluiden tulokset kirjattiin ja niiden pohjalta toimittaja Saska Saarikoski sai tehtäväkseen sanoittaa huippu-urheilun yhteiskunnallista roolia uusiksi: ”Heikäläinen on meikäläinen, kun pelaamme samaan maaliin… Huippu-urheilu opettaa hyvää kilpailua”.
Loppuraportissa oli mukana myös tiivistelmä aihetta sivuavasta kansainvälisestä tutkimuksesta, joka kyseenalaistaa monia perinteisiä näkemyksiä esimerkiksi siitä, että huippu-urheilu saisi ihmiset liikkumaan enemmän. Seuraavassa keskityn omiin tuntemuksiini ja havaintoihin tästä prosessista.
Luovaa laskentatointa ja muita huonoja perusteluja
Työnyrkin ensimmäisessä kokouksessa ilmaisin omat kriittiset epäilykseni hyvin avoimesti. En pidä huippu-urheilusta, jos sen myötä nuoria houkutellaan puoliammattilaisiksi ilman, että heille samalla tarjotaan muuta koulutusta tulevaisuuden varalta. Äärimmäisen harvalle harrastuksesta voi tulla ammatti.
Toiseksi korostin ja ihmettelin, miksi työpajoihin otetaan erilaisia aktivistiryhmiä ja marginaaleja mukaan, mutta itseni kaltaiset tavalliset televisiopenkkiurheilijat jäävät joukkoistamisen ulkopuolelle. Miksi vähemmistöistä ollaan enemmän kiinnostuneita kuin suuresta enemmistöstä?
Miksi huippu-urheilussa pitää keksiä usein varsin mielikuvituksellisia tai vääränlaisiakin perusteluja puhuttaessa sen taloudellisista oikeutuksista?
Kolmas seikka, jonka toin esiin, oli huippu-urheilun itsetunnon heikkous. Miksei urheilun itseisarvoa voisi korostaa toteamalla, että se on osa mukavaa elämää ja viihdeteollisuutta, tai korkeakulttuuria siinä, missä ooppera tai tanssitaide? Miksi huippu-urheilussa pitää keksiä usein varsin mielikuvituksellisia tai vääränlaisiakin perusteluja puhuttaessa sen taloudellisista oikeutuksista?
Kulut ja kulutus muuntuvat urheiluorganisaatioiden retoriikassa investoinneiksi, jotka ”tuottavat rahat takaisin noin x-kertaisesti”. Suurien urheilutapahtumien järjestämistä perustellaan luovalla laskentatoimella ja taloudellisilla kriteereillä. Äärimmäisen harvoin ne kuitenkaan kykenevät Lontoon olympialaisten tavoin hyödyttämään pysyvästi koko kansakuntaa.
Jospa vain tapahtumapaikkojen ”nakkikioskit” ovatkin ainoita oikeita hyötyjiä? Miksei voisi tunnustaa, että olympialaiset tai vaikkapa hiihdon MM-kisat tuottavat väistämättä taloudellista tappiota? Voittopuolella ovat viihde ja kokemukset, joita sekä urheilijat että katsojat saavat.
Yksi toistuva perustelu huippu-urheilun tukemiseen on suomalaisten vähäisen liikunnan aiheuttamat kansanterveydelliset haitat. Tarinaan kuuluu ajatus, että Suomi kuuluu lokaluokkaan kansan liikkumisessa. Euroopan unionin liikuntatilastot kertovat päinvastaista.
Tarinaan kuuluu ajatus, että Suomi kuuluu lokaluokkaan kansan liikkumisessa. Euroopan unionin liikuntatilastot kertovat päinvastaista.
Totisen liikuntakulttuurin ohella toinen seikka, jossa suomalainen poikkeaa muista eurooppalaisista, on merkittävä liikunnallinen aktiivisuus. Suomi on Ruotsin ja Norjan ohella liikunnan suurvalta, kun tarkastellaan tavallisen kansalaisten liikunnan määrää. Suomea leimaa erityisesti se, että meillä, kaikista muista maista poiketen, liikunnallinen aktiivisuus ei juuri vähene ikääntymisen myötä.
Työryhmässä sain myönteisen vastaanoton poikkipuolisesta ajattelustani huolimatta ja myös hyväksynnän, että kirjoitan aiheesta sekä kolumnin että arvion itse joukkoistamisprosessista. Kauppalehden kolumnissa ihmettelin liikunnan vapaaehtoistyön suurta määrää ja huippu-urheilun vähäistä rahoitusta.
Geneerinen huippu-urheilupuhe
Sidosryhmäkeskusteluiden koontiraportit olivat kiinnostavaa luettavaa, vaikka huippu-urheilun yhteiskunnallista merkitystä perusteltiinkin niissä varsin yksituumaisesti ja geneerisillä argumenteilla. Ryhmäkeskusteluissa painotettiin huippu-urheilun välineellisiä hyötyä, esimerkiksi sitä, että urheilu opettaa tavoitteelliseen toimintaan tai saa kansanjoukot liikkumaan.
Liikunnan itseisarvoisuudesta tai huippu-urheilun erityispiirteistä, esimerkiksi kehon tai mielen hallinnan esteettisistä puolista, ei koosteraporteissa puhuttu. Geneerisyys näkyi siinä, kuinka ”huippu-urheilun” olisi voinut korvata teksteissä vaikkapa sanoilla ”peruskoulu” tai ”lukemisharrastus”.
Kuten oli odotettavissa, huippu-urheilun positiiviset puolet saivat ison painon. Tosin ”suurten kaupunkien johtajat” toivat esiin kilpailevia rahankäytön kohteita. Kirkon urheilu- ja liikuntaneuvosto puolestaan korosti, että huippu-urheilu voi olla jopa vastenmielisyyden lähde niille, jotka eivät ole omaksuneet liikunnallista elämäntapaa.
Geneerisyys näkyi siinä, kuinka ”huippu-urheilun” olisi voinut korvata teksteissä vaikkapa sanoilla ”peruskoulu” tai ”lukemisharrastus”.
Kaikkein kriittisimmin huippu-urheiluun suhtautuivat urheilutoimittajien ryhmä ja varsinkin naisista koostuva niin kutsuttu kulttuurihenkilöiden ryhmä: ”Huippu-urheilu on passiivisten penkkiurheilijoiden kansanliikettä. Se on myös harhaanjohdettujen lasten ja nuorten ja heidän harhaanjohdettujen vanhempiensa hyväksikäyttämistä”.
Keskusteluiden koonnit korostivat problematisoimatta erilaisia myönteisiä yhteiskunnallisia vaikutuksia. Huippu-urheilu tuottaa paikkakuntien yrityksille enemmän kuin siihen sijoitetaan, huippu-urheilu vahvistaa kansallista identiteettiä ja brändiarvoa, huippu-urheilu saa nuoret kiinnostumaan lajeista ja niin edelleen.
Huippu-urheilija nähtiin yksinäisenä taistelijana, jota valmennus tukee. Valmentajien ryhmä totesi, että huippu-urheilun suurin arvo syntyy oppimisesta – ei lopputuloksista. Siis matka on tärkeintä.
Vaikka kulttuurivaikuttajien ryhmä oli kaikkein kriittisin, sekin toi esiin sen, kuinka tärkeää on karttaa keskinkertaisuutta ja helposti saavutettavaa. Tosin he näkivät huippujen hehkuttamisen koomisessakin valossa: ”Tämä huippu-sana on kyllä kiintoisan hupaisa”.
Urheiluopistovaikuttajissa (kolme eri ryhmää) usko huippu-urheilun kaiken puoliseen sivistävään vaikutukseen näyttäytyi vahvimmillaan:
”Urheilu kasvattaa hyvää ainesta yhteiskuntaan… Tämä pitäisi osata avata: millaisiin asemiin suomalaiset urheiluihmiset ovat nousseet, koska he ovat päämäärätietoisia. sitoutuneita, aikataulusuunnittelukykyisiä… Sitä kautta saattaa kasvaa esim. hienoja johtajia, suomalaiseen yhteiskuntaan ohjaamaan meitä monessa muussakin asiassa. Tämän asian urheilukulttuurin kanssa tekemisissä olevat itse tietävät, mutta tämä pitää osata sanoittaa myös muille.”
Kuten odottaa saattoi, myös liikkeenjohtajista ja talousvaikuttajista koostuva ryhmä korosti ”tavoitteellisen toiminnan oppimista”. Tämä ryhmä kuitenkin epäili huippu-urheilun johtamisosaamista.
Tärkeää olisi kehittää urheilunjohtamisen kyvykkyyttä ja uudenlaisia toimivia johtamisjärjestelmiä: ”Sisäpiirin sijaan tarvitaan puolueeton elin arvioimaan huippu-urheilun arvoa ja tietenkin dataa joka tukee huippu-urheilun merkitystä”. Toivottiin, että esimerkiksi valtiovarainministeriö voisi tehdä tällaisen arvion.
Myös urheilutoimittajat toivat esiin huippu-urheilun johtamisen ja sisäpiirien ongelmat ja tarpeen kehittää huippu-urheilun vaikuttavuusarviointeja. Varsin yksituumaisesti kaikissa ryhmissä nostettiinkin esiin dataan perustuvan kustannushyötyanalyysin tarpeellisuus: rekordiurheilun yhteiskunnallisen merkityksen arvioimiseksi tarvitaan yhteiskunnallisia rekordeja ja dataa. Yksituumaisesti oletettiin tällaisten arvioiden johtavan suurempiin tukisummiin.
Tiedolla johtaminen ja kustannushyötyanalyysin tarve
Paralympiakomitean hallitus kertoi liikunnan ja urheilun olevan Suomessa runsaan viiden miljardin euron bisnes. Tämän luvun kerrottiin perustuvan työ- ja elinkeinoministeriön laskelmiin.
Urheilutapahtumajärjestäjät korostivat muiden ryhmien tavoin, että tulevaisuudessa päätökset eivät saa perustua arvailuihin vaan dataan. Usko siihen, että data osoittaisi huippu-urheilun hyödyt, oli melkein jakamatonta: ”Huippu-urheilu tuottaa enemmän kuin kuluttaa lähes kaikilla mittareilla – ongelma vain se, että riittävän selkeät mittarit puuttuvat”, todettiin valmentajien ryhmässä. Liikkeenjohtajien mielestä ”ei haittaisi löytää dataa, miten huippu-urheilu liikuttaa laajoja massoja”.
Ekonomistina ihmettelen esimerkiksi käsitystä, jonka mukaan huippu-urheilun tukeen pitäisi suhtautua yhtä ongelmattomasti kuin yritystukeen.
Vaikka Olympiakomitean jäsenjärjestöjen toimitusjohtajat kirjasivat ongelmia, he eivät näyttäneen uskovan niihin, vaan pikemminkin vaikkapa siihen, että urheilutapahtumat tuottavat vuosittain miljoonien eurojen taloushyödyt.
Urheiluopistojen hallintopäivillä usko oli kaikkein vankinta: ”Isoin juttu: huippu-urheilu tuottaa valtiolle selvästi enemmän tuloja kuin se ottaa tukea vastaan”. Kirkon urheilu- ja liikuntaneuvosto kertoi samaa: ”Urheilu elättää paitsi itse itseään niin myös muita”.
Yksi teema, joka tuli vahvasti esiin muun muassa eduskunnan ryhmässä, valtion liikuntaneuvostossa ja Suomen nuorisoyhteistyö – Allianssin ryhmäkeskusteluissa oli huippu-urheilu kansallisen integraation välineenä erityisesti maahanmuuttajien ja syrjäytyneiden osalta. Urheilu on keino välttää kansainvälisiä konflikteja ja se korostaa yhteisöllisyyden arvoa.
Aiheellisesti tosin kysyttiin, missä vaiheessa huippu-urheilijasta tulee vaikkapa integraatio- tai elinkeinopolitiikan puhdas väline. Allianssin mukaan yksi ongelma on huippu-urheilun liika maskuliinisuus, johon viitattiin sanalla toksinen maskuliinisuus.
Kriittiseksi lopuksi
Olympialiikkeeseen ja myös huippu-urheilun organisoimiseen kohdistuu kriittinen katse epädemokraattisten ja korruptoituneiden prosessien takia. Erilaisten toimijoiden osallistaminen olikin Olympiakomitealta oiva tapa purkaa paineita ja kuunnella laajemmin suomalaisen kentän ääniä.
Edellä poimin kiinnostavimpia kommentteja keskusteluista. Ekonomistina ihmettelen esimerkiksi käsitystä, jonka mukaan huippu-urheilun tukeen pitäisi suhtautua yhtä ongelmattomasti kuin yritystukeen. En ole lainkaan varma, tarvitaanko urheilun suurtapahtumien ainoille varmoille taloudellisille voittajille, paikallisille nakkikioskiyrittäjille, valtion tukea.
En myöskään ole sitä mieltä, että huippu-urheilijaan pitäisi suhtautua kuin keneen tahansa palkansaajaan, jota tuetaan, tai että tarvitaan ammattitukea, koska se tuottaa taloudellisia ja terveydellisiä hyötyjä.
Taloustieteilijän näkökulmasta kaikki työpaikat eivät ole tukemisen arvoisia. Työtä ja työpaikkoja, joilla on ulkoisia vaikutuksia esimerkiksi koko kansakunnan tuottavuuden kasvuun, voidaan toki tukea.
Sitä vastoin koulutusta, myös ammattiurheilijoiksi, voisi mielestäni tukea entistä enemmän. Nuorten huippu-urheilutuen ehtona pitää olla muun koulutuksen kytkeminen tukeen urheiluakatemioiden tapaan.
Kiinnostavasti yksi näkökulma puuttui lähes tyystin ryhmien keskustelukoosteista. Ikään kuin huippu-urheilussa (tai korporaatioelämässä) olisi kyse vain huippuyksilöiden ominaisuuksista.
Joukkueurheilusta puhuttiin äärimmäisen vähän, ja pimentoon jäi esimerkiksi kysymys työnjaollisesta osaamisesta ja siinä huippuvalmennuksen roolista. Komplementaariseen osaamiseen perustuva huippujoukkue on enemmän kuin osiensa summa samalla tavalla kuin jazzorkesteri, jossa yksilöiden improvisaatio synnyttää kollektiivisen osaamista.
Kun puhuttiin yksilökyvykkyyksistä, puhe oli kuitenkin varsin geneeristä. Huipuille ominaiset, nopeammat tai voimakkaammat ruumiit tai äärimmäistä itsekeskeisyyttä ja -kuria vaativa harjoittelu jäivät yleisen puheen tasolle.
Olisiko paikallaan palata vanhaan Pihkalan viljelemään retoriikkaan, jossa korostetaan huippu-urheilijan ruumiinharjoitusta, sen henkisiä ja fyysisiä edellytyksiä, mutta myös uudenlaista joukkojen voimaa?
Olen samaa mieltä kulttuurivaikuttajien kanssa siitä, että ”huippu-urheilua pitää perustella huippu-urheilun omilla komponenteilla, huippuosaamisella, viihteellä, globaalisti jaetuilla kokemuksilla, kiinnostavuudella, elämyksillä ja tunteilla”.
Pidän myös urheilutoimittajien ajatuksesta, että huippu-urheilun tuki voisi tarkoittaa ”hyvälaatuisen hulluuden” tukemista. Oleellista on korostaa sitä, että itsensä toteuttamisen myötä huippu-urheilija ei ole minkään ylemmän tahon tai tahdon väline.
Mikä tärkeintä, toimittajat huomauttivat, että ”urheilun sanomaa on vaikea uskoa, kun siitä tuodaan esiin vain se positiivinen puoli”.
Olisiko paikallaan palata vanhaan Pihkalan viljelemään retoriikkaan, jossa korostetaan huippu-urheilijan ruumiinharjoitusta, sen henkisiä ja fyysisiä edellytyksiä, mutta myös uudenlaista joukkojen voimaa?
Itse lähestyisin huippu-urheilua korkeakulttuurin tavoin itseisarvoisena huippuosaamisen muotona. Kannatan kaikkia aivojen ja kehon huippuliikunnan muotoja. Nykyään taide ja urheilu joutuvat turhaan vastakkainasetteluun, kun rahaa jaetaan yhteisestä Veikkauksen potista.
Olisiko syytä lopettaa teeskentely, jonka mukaan Veikkaus Oy olisi jotain muuta kuin palanen valtion organisaatiota? Kymmenen vuoden päästä Suomessa ei enää ole valtion suojelemaa rahapelimonopolia. Kossu-osakkeet ovat saaneet rinnalleen Lotto-osakkeet ja huippu-urheilua tuetaan valtion budjetin kautta. Silloin toivottavasti riittävästi.
Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.
Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksen professori Mika Pantzar on keskitasoinen ja intohimoinen golfaaja, sählynpelaaja, hiihtäjä ja uimari. Hän on julkaissut liikunta-aiheisia artikkeleita muun muassa urheilulajien synnystä, sauvakävelyn ja salibandyn historiasta ja toiminut Golf-lehden kolumnistina.
