Immuniteetin lumo ja hankalat historiat

National cancer institute / Unsplash
Lukuaika: 4 min.

Ajatus kansakunnan immuniteetista ammentaa eugeniikan ja rotuopin historioista. Laumaimmuniteetin tavoittelu sulkee ulkopuolelleen ne, jotka eivät mahdu immuunin kansalaisen ihanteeseen.

 

Erityisesti vuosituhannen taitteesta lähtien kansainväliset yhteisöt ja lukemattomat valtiot ovat valmistautuneet pandemiaan. Valmistautumista on jäsentänyt odottava ajallisuus, jossa pandemia nähdään väistämättömänä, vaikka sitä ei ole vielä olemassa.

Tänä keväänä koronaviruksen myötä odottamisen tilalle on noussut hajanainen ja epävarma ajallisuus. Sille on keskeistä tulevaisuuden kuvittelemisen vaikeus. Minkälainen on pandemian jälkeinen maailma? Tuleeko ylipäätään pandemian jälkeistä aikaa?

Läpi poliittisen kentän ja yhteiskunnan sektorien kaikuneet puheet “uudesta normaalista” kertovat tästä tulevaisuuden epävarmuudesta.

Puheet “uudesta normaalista” kertovat tulevaisuuden epävarmuudesta.

Pandemian jälkeistä tulevaisuutta käsittävässä julkisessa puheessa on saanut paljon huomiota ajatus immuniteetista asiana, jonka kautta koronan jälkeinen tulevaisuus avautuu. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa, Italiassa ja Saksassa rakennettiin keväällä visioita immuniteettipasseista, jotka mahdollistaisivat yhteiskunnan toimintojen avaamisen koronasta toipuneiden voimin.

Vastaavasti ajatus sairastamisen kautta saavutettavasta laumaimmuniteetista on esitetty tienä pandemian jälkeiseen aikaan. Nämä visiot ovat saaneet osakseen kritiikkiä erityisesti siitä, että ne tuottavat yhteiskunnan, jossa rakennetaan rajoja ihmisryhmien välille ja jossa vain osa pystyy osallistumaan täysvaltaisesti yhteiskunnan toimintaan.

Laumaimmuniteetin tavoittelu on saanut kritiikkiä siitä, että se tuottaa yhteiskunnan, jossa rakennetaan rajoja ihmisryhmien välille ja jossa vain osa pystyy osallistumaan täysvaltaisesti yhteiskunnan toimintaan.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen immuniteettivisioiden toista ulottuvuutta, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle julkisessa keskustelussa. Immuniteetti on kulttuurinen käsite, jolla on pitkä rodullistunut ja sukupuolittunut historia. Väitän, että immuniteettipuheen vetovoima kumpuaa osittain näistä hankalista ja ääneenlausumattomista historioista.

 

Immuuni kansakunta

Vaikka koronavirus on vahvasti kansainvälinen ilmiö, pandemiakevään aikaisissa tulevaisuusvisioissa on korostunut kansallinen kehys. Immuniteettipuhe istuu helposti tähän kehykseen, koska immuniteetin käsitteellä on juuret poliittisessa historiassa, jossa se on viitannut yksilön vapautumiseen yhteiskunnan asettamista velvoitteista.

Samalla kansakunnista on puhuttu pitkään kuin ne olisivat autonomisia organismeja, joilla on immuunijärjestelmä ja valtioiden rajojen merkitsemät ruumiilliset rajat. Koronapandemian aikana ajatus laumaimmuniteetista onkin määrittynyt tässä kehyksessä kansalliseksi immuniteetiksi, jota erityisesti Ruotsi lähti tavoittelemaan.

Laumaimmuniteetin kannattajat ovat esittäneet laumaimmuniteetin tulevaisuuteen sitoutuneena kansallisena politiikkana ja vastaavasti yhteiskunnan sulkemiseen päätyneet ratkaisut pysähtyneenä ajallisuutena. Esimerkiksi The Economist -lehdessä Ruotsin entinen valtionepidemiologi Johan Giesecke maalaa kuvaa laumaimmuniteettiin pyrkimisestä nimenomaan eteenpäin kurkottavana ja tulevaisuuteen sitoutuneena politiikkana.

Kansakunnista on puhuttu pitkään kuin ne olisivat autonomisia organismeja, joilla on immuunijärjestelmä ja valtioiden rajojen merkitsemät ruumiilliset rajat.

Kulttuurisissa kuvastoissa nopeus määritelläänkin tyypillisesti arvokkaammaksi kuin hidastaminen, aivan kuin nopeus itsessään olisi lupaus tulevaisuudesta. Tässä ajallisuuden politiikassa on piillyt yksi laumaimmuniteetin yhteiskunnallisista viehätyksistä tilanteessa, jossa rokotekehitys on vielä epävarmaa ja laajamittainen rokotetuotanto mahdollisesti hidasta.

Ajatus kansakunnan immuniteetista rakentuu eugeniikan ja rotuopin pitkälle historialle. Yhtäältä rodullistetut ihmisryhmät on nähty uhkana kansakuntien terveydelle ja heidän pääsyään maahan ja osallisuutta yhteiskunnassa on pyritty säätelemään. Esimerkiksi Yhdysvaltojen historiassa niin alkuperäiskansoja, Länsi- ja Pohjois-Euroopan ulkopuolelta tulevia kuin juutalaisia – alemman työväenluokan ja kommunistien lisäksi – on pidetty tartuntataudeille alttiina ja tartunnan lähteinä ja siten vaarana valkoiseksi kuvitellun kansakunnan terveydelle.

Rodullistetut ihmisryhmät on nähty uhkana kansakuntien terveydelle ja heidän pääsyään maahan ja osallisuutta yhteiskunnassa on pyritty säätelemään.

Toisaalta jotkut rodullistetut ryhmät on myös nähty immuuneina ja siten sopivina hoitamaan korkean tartuntariskin tehtäviä, kuten siivoamista ja sairaanhoitoa. Nämä oletukset rodullisesta immuniteetista näkyivät koronaepidemian alkuaikoina virheellisissä oletuksissa afrikkalaistaustaisten vähäisemmästä koronariskistä.

Korona-ajan visiot kansakunnasta, joka nousee immuunina epidemiasta muiden pyristellessä haavoittuvina pysähtyneessä eristäytymisen ajassa, eivät vetoa suoraan rotuun. Niiden vetovoima rakentuu kuitenkin pitkälti ajatukselle kansasta biologisesti yhtenäisenä, koronaimmuniteetin yhtenäistämänä, koherenttina yksikkönä. Samalla ajatus biologiselle immuunivasteelle rakentuvasta kansallisesta yhtenäisyydestä näyttäytyy lupauksena tulevaisuudesta.

 

Immuuni yksilö

Immuunin kansakunnan ytimessä on immuuni kansalainen. Tämä kansalainen on osoittanut fyysisen sitkeytensä parantumalla koronasta tai välttämällä sairauden altistumisesta huolimatta ja tarjoaa nyt symbolisesti työpanoksensa koronanjälkeisen kansallisen yhteiskunnan rakentamiseen. Vahvuus ei ole vain fyysistä vaan myös henkistä, kuten lukemattomat kuvaukset vanhuksista, jotka ovat selvinneet espanjantaudista, kahdesta maailmansodasta ja nyt koronasta, kertovat.

Näissä kuvauksissa selviytyminen yhdistyy positiiviseen elämänasenteeseen ja henkilökohtaiseen sitoutumiseen tulevaisuuteen. Onkin hätkähdyttävää, kuinka immuunin ja yhteiseen hyvään sitoutuneen koronakansalaisen hahmo heijastelee ajatusta hyvästä kansalaisesta, joka antaa ruumiillisen ja henkisen voimansa kansallisen yhteisön palvelukseen.

Siinä missä elämänasenteensa takia koronasta selviytynyt vanhus on ainakin mediassa yleensä nainen, fyysisesti vahvan koronaselviytyjän hahmo rakentuu usein historiallisesti maskuliinisiksi koodatuille oletuksille yksilön ruumiillisesta ja henkisestä autonomiasta. Tämä näkyy tavoissa puhua monista miesjohtajista ja -asiantuntijoista, jotka ovat saaneet näkyvän roolin julkisuudessa joissain maissa.

Fyysisesti vahvan koronaselviytyjän hahmo rakentuu usein historiallisesti maskuliinisiksi koodatuille oletuksille yksilön ruumiillisesta ja henkisestä autonomiasta.

Esimerkiksi Ruotsin valtionepidemiologi Anders Tegnellin hahmo rakentuu julkisuudessa historiallisesti sukupuolittuneille käsityksille järjen ensisijaisuudesta ja yksilöllisestä toimijuudesta. Samalla laumaimmuniteettiin tähtäävä politiikka määrittyy järjen valinnaksi ja eristäytymisen ja yhteiskunnan sulkemisen politiikka tunteista kumpuavaksi reaktioksi. Vaikka emme tiedä, onko Tegnell altistunut koronavirukselle, hänen rennosti kahvikuppia pitelevä, seinään nojaava hahmonsa näyttäytyy symbolisesti immuunina ja vahvana.

Johtajuuden ja fyysisen vahvuuden sukupuolittuneiden historioiden sitkeys näkyy siinä, kuinka jopa teho-osastolle päätynyt johtaja voidaan kuvata immuunin yksilön kuvaston kautta. Koronavirusta pitkään vähätellyt Ison-Britannian pääministeri Boris Johnson on vielä vakavan sairauden keskelläkin entisen pääministerin David Cameronin sanoin “erittäin vahva” ja “erittäin sitkeä” selviytyjä.

Immuuniin yksilöön liitetyt sukupuolittuneet vahvuuden mielleyhtymät käyvät parhaiten selväksi Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin tapauksessa. Trump kulkee julkisilla paikoilla ilman maskia myös silloin, kun vierailukohteet, kuten tehtaat tai sairaalat, vaativat maskin käyttöä. Voikin sanoa, että Trump performoi immuniteettia ja siihen liittyvää vahvaa johtajuutta.

Tämä on kuitenkin mahdollista vain, koska ihmiset hänen ympärillään käyttävät maskia ja Valkoisen talon työntekijöitä testataan jatkuvasti. Tämä esitetty immuniteetti on äärimmäisen hauras, kuten on käynyt ilmi niinä lukuisina kertoina, jolloin Trumpin lähipiiriin kuuluvia on sairastunut varotoimenpiteistä huolimatta.

 

Tulevaisuuden lupaus?

Immuniteetin käsite vetoaa kulttuurisessa puheessa, koska siihen ankkuroituu tulevaisuuden lupaus. Tämä lupaus ammentaa historiallisista diskursseista, joissa kansakunta nähdään fyysisen yhtenäisyyden kautta kaoottisen nykyhetken yli tulevaisuuteen kurkottavana vahvana yksikkönä. Se ammentaa ajatuksesta henkisesti ja fyysisesti vahvoista yksilöistä, jotka kannattelevat kansakuntaa kohti tulevaisuutta. Voikin kysyä, missä määrin immuniteetin ympärille rakentuvat tulevaisuusvisiot tosi asiassa vahvistavat normatiivisia rakenteita ja käytäntöjä ja ovat paluuta vallalla olevaan normaaliin ”uuden normaalin” kaavussa.

Vaikka immuniteetin käsitteen poliittiset historiat eivät varmasti ole pääsääntöisesti immuniteetista visioivien mielessä, puhe laumaimmuniteetista ja immuniteettipasseista rakentuu näille hankalille rodullistaville, sukupuolittuneille ja fyysistä terveyttä ihannoiville historioille. Samalla niiden lupaamaan tulevaisuuteen sisältyy myös väistämättä ulossulkemisia.

Puhe laumaimmuniteetista ja immuniteettipasseista rakentuu näille hankalille rodullistaville, sukupuolittuneille ja fyysistä terveyttä ihannoiville historioille. Samalla niiden lupaamaan tulevaisuuteen sisältyy myös väistämättä ulossulkemisia.

Kansallinen kehys ja yhteisen kansallisen immuniteetin ihailu sulkee ulkopuolelleen ne, jotka eivät mahdu immuniteettiin liittyvään vahvuuden kuvastoon esimerkiksi etnisen taustansa tai kroonisen sairautensa takia. Se sulkee myös ulkopuolelleen ne, jotka eivät halua sitoutua ajatukseen nimenomaan kansallisesta, ruumiillisen vastustuskyvyn kautta avautuvasta tulevaisuudesta.

Millaisia voisivat sitten olla korona-ajan vaihtoehtoiset tulevaisuusvisiot? Ne rakentuisivat ainakin sen tunnustamiselle, että ihmisten väliset sidokset ja solidaarisuudet ovat moninaisia eivätkä useinkaan noudata yhteiskunnan virallisesti tunnustamia ihmissuhteita, asumisjärjestelyjä ja kansallisia rajoja. Vahvuuden ihailun sijasta ne huomioisivat sen, että ruumiillisuus on aina avointa ja kietoutunutta ympärillämme oleviin ihmisiin, muihin lajeihin, mikrobeihin ja materiaalisiin asioihin, jotka mahdollistavat yhteisöllisyyden.

 

Venla Oikkonen toimii akatemiatutkijana sukupuolentutkimuksen oppiaineessa Tampereen yliopistossa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*