Keskustelu nuorisojärjestöjen valtionavustuksista sai uutta pontta tänä keväänä esitetyistä väitteistä, joiden mukaan jäsenmääriä on vääristelty. Opetusministeriön keinojen riittävyydestä väiteltiin jo ennen tarkastuksen alkua. Nuorisotutkija Pia Lundbom ja sosiologi Mervi Leppäkorpi tarkastelevat, mitä tarkastuksessa oikeasti saatiin selville ja etsivät selityksiä jäsenmäärien muutoksiin. Esiin nousee ikuisuuskysymys siitä, ovatko valtionavun jakoperusteet kohdillaan.
Jäsenmäärät otsikoihin
Poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärät ovat jälleen päässeet otsikoihin, kun nuorisojärjestön entinen pääsihteeri kertoi, että ministeriölle on ilmoitettu vääristeltyjä jäsenmääriä. Jäsenmäärien paisuttelu ei ole uutta suomalaisessa järjestötoiminnassa. Itä-Suomen yliopiston lehtori Vesa Puuronen kiinnitti aiheeseen huomiota lisensiaatintyössään vuonna 1996. Nuorten kyselyissä antamat tiedot osallistumisestaan eivät vastanneet järjestöjen ilmoittamia jäsenmääriä. Puuronen kertoo ”maan tavan” olleen pahimmillaan 1970-luvulta 1990-luvun alkuun. Meille kerrotun perusteella politikointiin valjastetussa opiskelijajärjestössä esimerkiksi jouduttiin vilkaisemaan lukuja toisen kerran, kun järjestölehdistä haalittujen nimien avulla paisuteltu jäsenmäärä ylitti opiskelevan ikäluokan koon.
Valtioneuvoston asetuksessa nuorisotyöstä ja -politiikasta (103/2006) ja etenkin asetuksen neljännessä pykälässä määritellään valtionavustukseen oikeutetut nuorisojärjestöt ja nuorisotyön palvelujärjestöt. Edellä mainitun asetuksen neljännen pykälän toisessa momentissa raamitetaan avustuskelpoisen nuorisojärjestön reunaehdot: ”Valtakunnalliseksi nuorisojärjestöksi voidaan hyväksyä järjestö, jolla on vähintään 1 000 henkilöjäsentä ja jonka kokonaisjäsenmäärästä vähintään kaksi kolmasosaa on alle 29-vuotiaita taikka jonka piirijärjestöjen tai paikallisyhdistysten yhteenlaskettu henkilöjäsenmäärä on vähintään 1 000 ja jonka kokonaisjäsenmäärästä vähintään kaksi kolmasosaa on alle 29-vuotiaita. Järjestöä hyväksyttäessä tulee ottaa huomioon sen harjoittama nuorisotyö, toiminta-alue ja jäsenmäärä sekä se, miten järjestössä toteutuu nuorten osallistuminen päätöksentekoon.” Saman pykälän kolmannessa momentissa kerrotaan, että Opetusministeriö pitää luetteloa avustettavista järjestöistä. Voi luonnollisesti pohtia, onko avustusten näkökulmasta olennaista merkitystä sillä, kuinka monta jäsentä on, jos 1000 henkilöjäsenen raja tai erityiset ehdot täyttyvät tai sillä, keitä jäseninä on, mikäli kaksi kolmasosaa on alle 29-vuotiaita eli nuorisolain mukaisia nuoria (ks. tästä myös Muukkonen 14.5.2012).
Jäsenmäärien paisuttelua
Mutta pysähtyminen asian äärelle ja reflektointi ovat kuitenkin paikallaan. Olemme tavoittaneet entisiä toimijoita, joista osa ei ole havainnut vääristelyä, osa on hyvinkin valmiita kertomaan poliittisen nuorisotoimintansa aikaisista jäsenrekisterikäytännöistä: järjestöjen kerrotaan keksineen lukuja raportteihin, jäseniksi on liitetty puolueeseen kuuluneiden lapsia nuorilta liiemmin kyselemättä ja jäsenrekisterissä on pidetty mahdollisimman pitkään jäsenmaksunsa maksamatta jättäneitä ja yli-ikäisiä jäseniä. Keskusjärjestöjen lukujen pohjana käytetyt jäsenmäärät ovat piiritasolla olleet joskus liioiteltuja, toisinaan muutot paikkakunnilta toisille ovat aiheuttaneet epätarkkuuksia. Yksittäisten toimijoiden tiedetään joskus lisäilleen omavaltaisesti nimiä rekisteriin. OKM:n ylitarkastaja Hannu Tolonen kertoi Ylioppilaslehdelle vuonna 1998 jäseniä kerätyn 1980-luvulla myös Hietaniemen hautausmaalta. Aina paisuttelun syynä ei ole ollut valtionapu vaan esimerkiksi järjestön tai puolueen sisäinen valtakamppailu.
1990-luvun lopussa paisuttelun noustua julkisuuteen annettiin silloisten toimijoiden mukaan ainakin osalle järjestöistä nuorisojärjestöjen avustustoimikunnan suunnasta epävirallisesti ohje puhdistaa rekisterit. Vesa Puuronen kertoo poikkeaman nuorisotutkimuksen ja jäsenmäärien välillä olleen jopa kymmenkertainen. Tässä vaiheessa OKM laski jäsenmäärän merkitystä avustusperusteena.
Kun keväällä päädyttiin tarkastukseen, lähtökohdat olivat paljon siistimmät kuin vaikkapa 15 vuotta aiemmin, johtuen osittain esimerkiksi paremmista jäsenrekisterijärjestelmistä. Tämä epäilemättä tiedetään myös ministeriössä. Tarkastukseen käytettävissä olevista keinoista ja tarkastuksen merkittävyydestä esitettiin ajatuksia jo ennen tarkastuksen toteuttamista.
Eri näkemyksiä
Tarkastuksen lopputulemasta ollaan montaa mieltä: Vasemmistonuorten entinen puheenjohtaja, urheilu- ja kulttuuriministeri Arhinmäki ja ministeriö saivat tarkastusraportin tietojen perusteella selville, että haamujäseniä ei ole, eivätkä väitteet suurten poliittisten nuorisojärjestöjen yhteisestä jäsenmäärien alasajosta ole todennäköisiä. Tarkastukseen osallistunut ylitarkastaja Georg Wrede, entinen Svensk Ungdomin toimija, näkee tarkastuksen lopputuleman neutraalina. Samaan aikaan Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton (ViNO) ja Perussuomalaisten nuorten puheenjohtajien suulla alleviivattiin Puurosen väitettä tarkastuksen keinojen riittämättömyydestä, ja haastattelemistamme toimijoista moni kritisoi käytettyjä metodeja. Puuronen pitää tarkastusta silmänlumeena ja huomauttaa, että tarkastuksessa valituin menetelmin haamujäseniä ei olisi saatu selville, vaikka niitä olisi ollut. Valtiontarkastusviraston tuloksellisuustarkastuspäällikkö Teemu Kalijärvi taas analysoi Helsingin Sanomissa, ettei tarkastuksesta saatu mitään lopullista tietoa.
Vuonna 2012 rekistereissä on järjestökohtaisia eroja. Yhteistä on se, että rekistereissä nimet ja henkilötiedot vaikuttavat pintapuolisesti oikeilta ja puutteellisia tietoja on yleisesti ottaen vähän. Matti Muukkonen kirjoittaa toukokuisessa blogissaan: ”Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että esimerkiksi Kokoomuksen Nuorten Liitto ry:een ei kuulu muita kuin yhdistyksiä. Sen sijaan luonnolliset henkilöt jäseninä löytyvät jäsenjärjestöinä toimivista piiri- ja paikallisyhdistyksistä. Näiden jäsentiedoista päättävät näiden yhdistysten hallitukset, ei liittohallitus”. Jäsenrekisterienpito on hoidettu laadullisesti hyvin eri tavoilla. Ääripäinä Kokoomuksen jäsenosastoilla, myös nuorisojärjestöillä, jäsenhallinnointi on ammattimaista; Keskustan opiskelijaliiton jäsenet taas ovat kahdessa rekisterissä, eikä järjestössä ole varmuutta jäsenmäärästä. Hallintokaaoksen takia lukuja ei tässä tarkastella enempää, mutta esimerkki antaa käsityksen tarkastuksen hyvästä hengestä: tilannetta halutaan ymmärtää, ei epäillä.
Politiikka näkyy jäsenmäärissä
Kerätyissä tiedoissa jäsenmääristä on kiinnostavia yksityiskohtia. Esimerkiksi ViNO:n jäsenmäärä kasvoi kahden vuoden laskun jälkeen 25 prosenttia edellisestä vuodesta. Tätä voidaan selittää Vihreän puolueen tavoin Haavisto-ilmiöllä ja nuorten liittymisellä Perussuomalaisten vaalimenestyksen jälkeen eräänlaisena vastareaktiona ViNO:on. Perussuomalaisen puolueen kannatuksen nousu näkyy nuorisojärjestön kasvavana jäsenmääränä. Kristillisdemokraattisten nuorten jäsenmäärä taas kasvoi vuodesta 2007 vuoteen 2008 lähes 40 prosenttia. Ajankohtaisen kakkosen homokeskustelu toi lisää jäseniä puolueelle ja ilmeisesti myös sen nuorisojärjestölle. Politiikka siis näkyy selvästi jäsenten liittymisinä puoluepoliittisiin nuorisojärjestöihin. Esimerkiksi vaalit kasvattavat jäsenmääriä, eikä aina suhteessa vaalien tuloksiin. Sami Borg (2011, 18) huomauttaa, että ”luultavasti Vasemmistoliitto oli ainoa eduskuntapuolue, jonka nuorisokannatus ei kärsinyt vuoden 2011 vaaleissa Perussuomalaisten vahvasta rynnistyksestä. Eniten siitä näyttävät kärsineen Kokoomus, SDP ja Keskusta”.
Keskustapuolueessa on paljon jäseniä verrattuna muihin puolueisiin, mikä saattaa näkyä Keskustanuorten poikkeuksellisen korkeana jäsenmääränä. Keskustapuolueeseen on aiemmin liitytty perhekunnittain. Tämä on tuonut mukanaan ainakin vielä 1990-luvun alussa jonkin verran nuorisojäseniä, joille liittämisestä on tullut korkeintaan ilmoitusluontoinen kirje. Laskua on ollut kolmannes vajaassa kymmenessä vuodessa.
Tarkastuksessa huomio kiinnittyy jäsenmäärän poikkeukselliseen kasvuun vuonna 2010. Laskusuhdanteisten vuosien jälkeen (lasku 2008 ja 2009 edellisestä vuodesta 13,4 ja 8,1 prosenttia) jäsenmäärä kasvaa yllättäen 13,4 prosenttia. Syyksi tarkastuksessa löydetään uuteen järjestelmään siirtyminen. Järjestelmän vaihto on tilastoa lukemalla saattanut tuoda järjestölle pari tuhatta uutta jäsentä. Järjestöstä poikkeamaa selitetään lisäksi jäsenäänestyksillä seuraavan vuoden eduskuntavaaleja ajatellen. Vuonna 2011 ei ole tasapainottavana tekijänä poikkeuksellisen suurta jäsenmäärän laskua selittämässä rekisteriongelmia, mikä taas ei herätä tarkastajissa ihmetystä eikä tätä nuorisojärjestöstä osata tarkemmin selittää. Myös ikätietojen puuttumista 1358 nuorelta pidetään normaalina muuten hyvin täytetyssä rekisterissä.
Jäsenmäärät laskussa
Jäsenmäärien lasku näkyy tendessinä Perussuomalaisten, Kristillisdemokraattien ja Vihreiden nuorisojärjestöjä lukuunottamatta kautta linjan. Tätä voidaan vuosituhannen vaihteen osalta selittää jäsenrekisterien hitaalla siistimisellä. Poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärä on tarkasteluajanjaksolla vuosien 2007 ja 2011 välillä laskenut 20 prosenttia. Merkittävinä tilastollisina tapahtumina voidaan nostaa esiin vaikkapa Svensk Ungdomin jäsenmäärän 23 prosentin lasku vuodesta 2007 vuoteen 2008, vaikka jäsenmäärän muutokset muina vuosina ovat olleet viiden prosentin luokkaa suuntaansa. Tämä ei raportissa herätä tarkastajien huomiota. Tuon ajan aktiivi epäilee kyseessä olleen ikäluokkapoistuma, mikä tarkoittaisi noin vuonna 1972 syntyneiden olleen erityisen järjestöaktiivinen ikäluokka Svensk Ungdomissa. Noin viisi kertaa aktiivisempi kuin vuotta nuorempien.
Sosialidemokraattiset nuorisojärjestöt ovat oma lukunsa: Sosialidemokraattisten Nuorten jäsenmäärä on laskenut vuodesta 2008 vuoteen 2012 54 prosenttia ja Sosialidemokraattisten Opiskelijoiden (SONK) 42 prosenttia. Molemmille osui vuoteen 2010 poikkeuksellisen suuri jäsenmäärän lasku, 25 prosenttia edellisestä vuodesta, jolloin ainakin demarinuorissa kerrotaan siivotun passiivisia ja iältään vanhoja jäseniä hallituksen päätöksellä. Matkaa yli 2000-jäsenisten järjestöjen jäsenmääräpudottajien kolmoseen, Kokoomuksen tuhatkuntaan, on reilusti. Tuhatkunnan jäsenmäärä laski tänä aikana 27 prosenttia.
Jäsenmäärien todenmukaisuutta vertaillaan esimerkiksi yliopistojen oppilaskuntavaalituloksiin. Raportissa huomataan, että opiskelijoissa on paljon sitoutumattomia, mutta arvellaan, että näin ”voinee” tehdä. Paikallisosastojen ja eri kaupunkien jäsenmäärään vertailukin on kyseenalaista. Ainakin aiempina vuosikymmeninä osassa järjestöistä keskusjärjestötasolta on annettu paikallistasolle tiedoksi, montako jäsentä järjestöillä tulee olla. Metodien perustelukin on valitettavasti jätetty kevyeksi, eikä viittaa mitenkään esimerkiksi nuorisotutkimukseen.
Nuorten vapaa-aikatutkimuksessa vuodelta 2009 vain prosentti nuorista ilmoittaa olevansa jäseniä poliittisissa nuorisojärjestöissä. Tämä vastaa myös Paakkunaisen ym. tuloksia. Ministeriölle ilmoitettujen lukujen perusteella vuonna 2008 poliittisiin nuorisojärjestöihin kuului kolme prosenttia 15-29-vuotiaista. Ero ei enää ole yhtä suuri kuin vuonna 1996, mutta yhä merkittävä. Tavoittamistamme suurien nuorisojärjestöjen toimijoista moni myöntää, että ainakin vuoden 2008 kohdalla on jäsenkirjanpidoissa ollut vielä epätarkkuutta. Ajan kuluessa eron kaventuminen ei ole selittynyt nuorten kyselyissä ilmoittaman osallistumisen kasvamisena, vaan järjestöjen jäsenmäärän laskuna.
Kuinka jäseniä hankitaan?
Osin selittäviä tekijöitä voivat olla tuplajäsenyydet ja jäsenhankinnan keinot. Järjestöissä ollaan jonkin verran kriittisiä omaa ja muiden jäsenhankintaa kohtaan. Huonoina käytäntöinä nähdään esimerkiksi jäsenhankinta juhlissa, joissa alkoholi on keskeisessä roolissa sekä liittymiset laskettelumatkojen tapaisten etujen vuoksi, joiden jälkeen jäsenyys unohtuu.
Olemme itse törmänneet toimijoina ja tutkijoina tukia saavien ei-poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmääräpaisutteluun ja toiminnan aktiivisuuden yliarviointiin eri tavoin. Tapahtuma- ja osallistujamäärien raportointi on myös oma taiteenlajinsa. Mitä enemmän tekijät vaikuttavat kunnan, kaupungin ja valtion tukiin tai valta-asemaan, sitä suurempi on houkutus kaunistella numeroita. Nuorisotutkimuksen kannalta on kiinnostava kysymys, missä määrin nuorten osallistumista voidaan määrällisesti mitata poliittiseen tai muuhun nuorisojärjestöön kuulumisella niin kauan kun jäsenmäärät vaikuttavat edes osittain yhdistysten saamiin avustuksiin.
Ministeriö otsikoi tiedotteessaan raportista: ”Poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärissä ei tahallista vääristelyä.” Tarkastusraportin tiedoista tätä johtopäätöstä ei kuitenkaan voi tehdä. Olemme törmänneet kolmeen väittämään vuoden 2008 tapahtumista: alasajosta suurien järjestöjen kesken on joko sovittu tai ei saatu sovittua, tai sitten siitä ei ole koskaan edes puhuttu. Tarkastuksessa käytettyjen metodien ja raportista saatavien tietojen pohjalta voidaan vain todeta, että henkilörekisterilain käytäntöjen estäessä tarkastukset aiemmilta vuosilta voidaan tarkastaa vain vuoden 2012 rekisteri, jonka voidaan arvella olevan aiempia vuosia paremmassa kunnossa. Muu analyysi haamujäsenistä tai rekisterien ajantasaistamisen motiiveista ja aikatauluista ei tarkastusraportin tiedoista ole mahdollista – suuntaan tai toiseen. Nykyisten toimijoiden saattaminen tilille vanhoista synneistä nopealla syklillä elävissä nuorisojärjestöissä ei missään tapauksessa olisi ratkaisu vanhoihin synteihin.
Esiin nousee välttämättä myös kysymyksiä OKM:n ja järjestöjen pitkään jatkuneesta erikoisesta suhteesta. Kriittisesti voi pohtia, millaista vaikutusta sillä on, jos nuorisojärjestöjen korkeista asemista siirrytään avustustoimikuntaan ja virkoihin, mistä käsin nuorisojärjestöjä tarkkaillaan. Rahat vuosikymmeniä myöntänyt virasto ei tässä tarkastuksessa tarkastanut pelkästään jäsenjärjestöjä vaan välillisesti myös omaa toimintaansa. Tarkastusraportin lopputulema on nähdäksemme myönteisempi kuin mihin olisi ollut tarkastusraportin perusteella aihetta.
Tarkastusraportin perusteella nousee esiin kysymys myös siitä, vastaako yhdistyslaki nykyaikaa, etenkin nuorisojärjestöissä, joissa vaihtuvuus on nopeaa. Myös järjestöillä, jotka panostavat rekisteriensä hallintaan, on selkeästi vaikeuksia pysyä ajantasalla jäsenistään. Toimintojen jatkuvuuden tukemisella on kuitenkin paikkansa, jäsenmääriin katsomatta. Esimerkiksi Kyösti Hagert kirjoittaa Kommentti-verkkokanavan blogissaan myös poliittisten nuorisojärjestöjen jatkuvuuden tarpeesta. Hagert toteaa, että ”ilman vahvaa järjestökoneistoa ja -perinnettä lapsi- ja nuorisopoliittinen vaikuttamistyö ei voi olla strategista, pitkäjänteistä ja rohkeaa. Pitää olla jatkuvuutta, jotta hiljainen tieto voi siirtyä eteenpäin. Neljä vuotta on jo erittäin pitkä aika lapsi- ja nuorisojärjestöjen toiminnassa”.
Lopuksi
Nuorisojärjestöjen rahoituksen suhteen voidaan pitää edelleen esillä ikuisuuskysymystä siitä, millä perusteella ja kenelle valtion tukia tulee ohjata. Tavoittavatko poliittiset nuorisojärjestöt myös muita kuin sen prosentin, joka kyselyissä ilmoittaa olevansa toiminnassa mukana? Valtionapu saattaa hyvinkin mennä tarkoituksenmukaisiin kohteisiin ja tarjota nuorisolle järkevää toimintaa, mutta sen arvioimiseksi ja järjestelmän uskottavuuden ylläpitämiseksi apuperusteiden olisi oltava läpinäkyvämpiä ja laatu- ja tuloksellisuusmittareiden selkeämpiä. Miten laadukasta ja nuoria tavoittavaa on oltava poliittinen nuorisotoiminta, että Sosialidemokraattisille Nuorille kannattaa maksaa yli 120€ avustuksia jäsentä kohti, kun samaan aikaan vastaava suhde esimerkiksi Prometheus-leirin tuki ry:ssä on pari kymppiä? Mitä näillä rahoilla saadaan?
Viitteet
Borg, Sami (2011) Nuorten äänestysvalinnat, puoluekiinnittyminen ja edustajavalinnat. Teoksessa
Ronkainen, Jussi (toim.) Nuoret ja ääni. Nuoret eduskuntavaaleissa 2011. Nuorisotutkimusseura & Nuorisotutkimusverkosto & Valtion nuorisoasiain neuvottelukunta.
