Arvio: Maria Joutsenvirta, Tuuli Hirvilammi, Marko Ulvila & Kristoffer Wilén: Talous kasvun jälkeen. Gaudeamus, 2016.
Talous kasvun jälkeen -kirja tuo hyvin esiin, kuinka vähän kyseenalaistamme julkisuudessa usein esiintyvää talouskasvumantraa ja kuinka alistamme hyvinvoinnin, sosiaalipolitiikan, köyhyyden torjunnan ja koulutuksen talouskasvulogiikalle.
Talouskasvun tavoittelu on saanut ensisijaisen roolin yhteiskunnassamme. Harvoin kuulee poliitikkojen pohtivan, mihin tämä kasvu ja talous oikein tulisi valjastaa. Talous on muuttunut välineestä päämääräksi.
Talouskasvu, kilpailukyky ja tuottavuus vilisevät otsikoissa niin usein, että suuri kysymys elämän tarkoituksesta tuntuu ratkenneen: kasvuahan me ajamme takaa, emmekä siis henkistä tai hyvinvoinnin kasvua, vaan talouden kasvua.
Heikko taloustilanne on jopa vahvistanut tätä retoriikkaa. Juuri nyt olisi kuitenkin otollinen aika pohtia sitä, millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa ja miten voimme sopeuttaa arkemme, työmme ja hyvinvointivaltiomme tilanteeseen, jossa talouskasvua ei ole.
Miten voimme sopeuttaa arkemme, työmme ja hyvinvointivaltiomme tilanteeseen, jossa talouskasvua ei ole?
Maria Joutsenvirran, Tuuli Hirvilammin, Marko Ulvilan ja Kristoffer Wilénin keväällä 2016 ilmestynyt Talous kasvun jälkeen haluaa lisätä ymmärrystä ja keskustelua taloudesta. Tavoite on äärimmäisen tärkeä, sillä nykyisin ammattijargonilla hämärrytettyä keskustelua hallitsevat lähinnä taloustieteilijät ja valtiovarainministeriön virkamiehet.
Kirja haastaa kasvutaloutta ylläpitävää kertomusta ja esittää sille vaihtoehtoja. Samalla se tarjoaa kipeästi kaivatun vision, joka vastaisi paremmin aikamme yhteiskunnallista ja ekologista todellisuutta.
Uusklassista talousoppia horjuttamassa
Taloutta sinänsä ei teoksessa demonisoida, vaan kirjoittajat ottavat kritiikin kohteekseen uusklassisen talousopin ja globaalin markkinatalouden. Se rakentuu armottomalle kilpailulle ja voitontavoittelulle, jossa ekologisen kestävyyden lisäksi on unohdettu oikeudenmukaisuus.
Kirjoittajat erottavat talouden ja kasvutalouden toisistaan. Heidän mukaansa näistä jälkimmäinen on ristiriidassa luonnon kunnioittamisen kanssa. Talous itsessään taas voi olla kestävää, jos toiminnan tavoitteena ei ole vain voiton ja kasvun tavoittelu muiden arvojen kustannuksella.
Talouskasvutavoitteesta on tullut osa argumentaatiotamme.
Kirja tuo hyvin esiin, kuinka vähän kyseenalaistamme julkisuudessa usein esiintyvää talouskasvumantraa ja kuinka alistamme hyvinvoinnin, sosiaalipolitiikan, köyhyyden torjunnan ja koulutuksen talouskasvulogiikalle.
Talouskasvutavoitteesta on tullut osa argumentaatiotamme. Sanomme, että tuloeroja on kavennettava, koska muuten talouskasvu kärsii. Tällä on enemmän painoarvoa kuin sillä, että puhuisimme tuloerojen vähentämisen puolesta, koska tuloerot murentavat demokratiaa, yleistä hyvinvointia ja sosiaalista koheesiota.
Tämä puhetapa etäännyttää ihmisen hyvinvoinnin politiikasta; nurinkurisesti hyvinvoinnista on tullut väline talouskasvun edistämiseksi eikä päinvastoin.
Hyvinvoinnista on tullut väline talouskasvun edistämiseksi eikä päinvastoin.
Joutsenvirta ynnä muut peräänkuuluttavat politiikkaa, jolla pyritään irrottautumaan kasvuriippuvuudesta ja tavoitellaan todellista hyvinvoinnin kasvua.
Visio on selkeä: luoda talous, jossa voisimme turvata hyvinvointia kaikille ekologisesti kestävällä tavalla. Kirjaa lukiessa visio tuntuu välillä utopistiselta ja toisinaan ainoalta mahdolliselta.
Globaalia solidaarisuutta globaaliin talouteen
Kirjoittajat toki huomioivat, että maailmantalouden avautuminen ja talouden globalisaatio ovat nostaneet elintasoa monissa maissa. Esimerkiksi Branko Milanovic on teoksessaan Global Inequality huomannut, että viimeisten vuosikymmenien aikana eriarvoisuus maiden välillä on vähentynyt, vaikka samalla se on maiden sisällä lisääntynyt.
Globalisaatiolla onkin ollut niin voittajansa kuin häviäjänsä, ja sen tuottamiin ongelmiin ei ole riittävästi ehkä puututtu. Se näkyy nykyisessä epäluottamuksessa instituutioihin, turhautumisessa ja ääri-ilmiöiden lisääntymisessä.
Primarkin kahden euron t-paita saa miettimään, keitä tuotantoketjussa on riistetty.
Etenkin heikosti koulutetut ovat menettäneet työpaikkansa Euroopassa. Primarkin kahden euron t-paita saa miettimään, keitä tuotantoketjussa on riistetty.
Globaali solidaarisuus työntekijöiden välillä olisi tärkeää ja työntekijäjärjestöjenkin pitäisi laajentaa horisonttia ja edunvalvontaa yli rajojen. Kirjassa fokus on kuitenkin pääosin Suomessa. Siksi siinä esitetyt vaihtoehdot ja tulevaisuudenkuvat eivät aina tunnu realistisilta.
Voiko Suomi yksinään erkaantua nykyisestä kasvua tavoittelevasta mallista?
Kirjoittajat eivät suoraan pohdi, mikä on Suomen rooli uusklassisen talousajattelun muuttamisessa. Voiko Suomi yksinään erkaantua nykyisestä kasvua tavoittelevasta mallista? Vai onnistuuko tavoite vain, jos vähintään koko Euroopan unioni on siinä mukana?
Juuri vapaakaupan ongelmiin pitäisi puuttua esimerkiksi ekologista protektionismia tai globaalia sääntelyä lisäämällä. Vaikuttaa siltä, että ainoa ratkaisu on siis globaali muutos, jossa myös globaalit tuotantoketjut muutettaisiin reiluiksi ja solidaarisuus laajentuisi yli kansallisten rajojen.
Globaalin solidaarisuuden lisäksi tarvitaan myös ajan yli ja luontokappaleisiin ulottuvaa solidaarisuutta. Se tuntuu juuri tällä hetkellä utopistiselta, kun Euroopan maat tuijottavat yhä enemmän omaan napaansa ja käpertyvät itseensä.
Kasvutalouden myytinpurkutalkoot
Kirjassa on osio, jossa puretaan useimmiten vakuuttavasti kasvutalouden myyttejä. Tämä toimii hyvänä pohjana yhteiskunnalliselle keskustelulle.
Osio pohjautuu ajatukselle, että talouskasvun pakonomainen tavoittelu, ei niinkään talouskasvun puute, on syynä moniin ongelmiin. Bruttokansantuotteesta on tullut politiikan ohjenuora, vaikka suuri osa ihmisistä ymmärtää sen mittaamiseen liittyvät ongelmat.
Teos ammentaa hyvinvointi- ja tarveteorioista. Lähtökohtana on, että hyvinvointimme on yhteydessä suhteellisen pysyviin tarpeisiin, ei haluihin, jotka ihmisellä ovat loputtomat.
Hyvinvointimme on yhteydessä suhteellisen pysyviin tarpeisiin, ei haluihin, jotka ihmisellä ovat loputtomat.
Ristiriitaisesti kulutusyhteiskunta lisää statuskilpailua ja sen myötä jatkuvaa tyytymättömyyden tuntua. Samalla ahdistumme tavarapaljoudesta ja kirjakauppojen bestsellereiksi nousee kodinjärjestysoppaita.
Tutkimusten mukaan rikkaissa maissa ollaan toki keskimäärin onnellisempia kuin köyhissä ja rikkaat henkilöt voivat köyhiä paremmin monilla mittareilla, mutta tietyn pisteen jälkeen ei lompakon paksuus tunnu lisäävän iloa elämään.
Pitkäkestoista psykologista ja sosiaalista hyvinvointia ei uusi kenkäpari onnistu tuottamaan, toisin kuin esimerkiksi luontoelämykset, ajanvietto perheen ja ystävien kanssa ja uuden oppiminen. Näillä on toki vaikeampi rasvata rahatalouden rattaita.
Kohti ekologista talousoppia
Kirja asettaa hyvinvoinnin kasvun ja hyvän elämän tavoittelun politiikan keskiöön. Toinen sen lähtökohta on ekologisten ongelmien paisuminen.
Kirjassa ekologinen taloustiede pohjustaa ongelmien kuvaamista ja ratkaisujen visiointia. Se on järkevä valinta, sillä tarkoituksena on kyseenalaistaa nykyinen kasvutalousajattelu ja luoda sen rinnalle varteenotettava talousmalli.
Lukukokemus voisi olla kiinnostavampi, jos kirjassa vedottaisiin myös moraalifilosofiaan.
Toisaalta lukukokemus voisi olla kiinnostavampi, jos kirjassa vedottaisiin myös moraalifilosofiaan, joka on johtotähtenä esimerkiksi Robert ja Edward Skidelskyn teoksessa How Much Is Enough?, jossa pohditaan tarkemmin rahan ja hyvän elämän suhdetta.
Vaikka kirjassa tavoitellaan voimakasta rakenteellista muutosta talouden ja politiikan instituutioissa, kirjoittajat tuntuvat uskovan myös pieniin edistysaskeliin ja yksilöiden ja yhteisöjen valintojen merkitykseen.
Esimerkiksi Naomi Klein on synkempi teoksessaan Tämä muuttaa kaiken, jossa Klein julisti radikaalin kapitalistisen järjestelmän purun olevan ainoa ratkaisu pysäyttää ilmastonmuutos. Lukijan ja kuluttajan näkökulmasta on lohduttavampaa lukea, että omalla toiminnalla on vaikutusta, mutta kuten Klein toteaa, se voi sokaista meidät ongelman todelliselta laajuudelta.
Kirjoittajat tuntuvat uskovan myös pieniin edistysaskeliin ja yksilöiden ja yhteisöjen valintojen merkitykseen.
Joutsenvirta ynnä muut eivät toki sysää vastuuta vain kuluttajalle, vaikka kulutuskulttuurimme onkin kirjassa kritiikin kohteena. Kirjoittajat ymmärtävät, että kulutus on sidoksissa yhteiskunnan sosiaalisiin normeihin, joita pitäisi myös muokata.
Nykyisessä talouskasvukeskustelussa elää sitkeästi ajatus, että vihreä kasvu on sekä mahdollista että ratkaisu ekologisiin ongelmiin. Tämä on yksi myytti, johon kirjoittajat pureutuvat teoksessa.
Myytti on moraalisesti arveluttava. Monet luottavat teknologiseen kehitykseen, joka pelastaisi meidät ekokatastrofilta ilman, että meidän tarvitsisi muuttaa suhtautumista ympäristöömme tai kulutustottumuksiimme.
Monet luottavat teknologiseen kehitykseen, joka pelastaisi meidät ekokatastrofilta.
Kirjoittajat toteavat, että vihreä talous ei ole synonyymi kestävälle taloudelle, sillä se on yhä sitoutunut ylläpitämään jatkuvaa talouskasvua. Siinä ei myöskään puututa kasvutalouden eriarvostaviin rakenteisiin.
Kirjoittajat pelkäävätkin, että niin kauan kuin vihreä talous, kiertotalous, resurssiviisaus ja niin edelleen eivät puutu tärkeimpään ongelmakohtaan eli kasvufetissiin, ne voivat jopa pahentaa globaalia ekososiaalista kriisiä.
Työn tulevaisuus
Uskottava ratkaisu ekologisten ongelmien vähentämiseksi löytyy ainoastaan, jos samalla luodaan ihmisille turvallinen tunne toimeentulosta. Siksi kirjoittajat nitovat keskustelun ekologisesta kestävyydestä järkevästi työn tulevaisuuteen.
Yksi mielenkiintoisimmista luvuista kirjassa pohtiikin työn tulevaisuutta ja etenkin palkkatyöhön käytettävää aikaa. Tällaiselle pohdinnalle tuntuu olevan kysyntää myös suomalaisten työntekijöiden parissa, sillä ihmisiä vaivaa yhä pahemmin aikaresurssien puute.
Kirjoittajat nitovat keskustelun ekologisesta kestävyydestä järkevästi työn tulevaisuuteen.
Joutsenvirta ynnä muut esittävät, että kestävää hyvinvointia voisi edistää esimerkiksi sillä, että ihminen vähentää palkkatyöhön käyttämäänsä aikaa ja on toimeliaampi kotona ja lähipiirissä. Henkilökohtainen työajan vähentäminen ja työn tasaisempi jakaminen yhteiskunnassa vaikuttaisi positiivisesti myös työttömyystilanteeseen ja tuloeroihin.
Kirjoittajat ehdottavat lisäksi otettavaksi käyttöön perustuloa, joka turvaisi kaikkien toimeentulon ja mahdollistaisi toiminnan myös rahatalouden ulkopuolella, esimerkiksi lähiyhteisön hyväksi. Joltain osin kirjassa ei siis olla ristiriidassa nykyhallituksen politiikkatoimien kanssa.
Paikallistalous talouden ytimeen
Iso osa teosta paneutuu vaihtoehtoisten talousmallien kuvailuun, joskaan niiden toimintaedellytyksiä ei arvioida kovinkaan syvällisesti, mikä saattaa jättää osan lukijoista epäluuloisiksi.
Yksi tällainen talousmalli tai talouden lähestymistapa on yhteisöperustainen vertaistuotanto, jossa työtä, tuotantoa ja kulutusta siirtyy perinteisen rahatalouden ulkopuolelle. Kirjassa korostetaan, kuinka paljon ihmisille ja yhteiskunnille arvokkaita asioita tuotetaan perheissä ja yhteisöissä.
Kun paikallistaloudessa toimintaa ohjaavat lähiyhteisöjen tarpeet, globaalitalous on voitontavoittelua korostava.
Hyvinvoinnille voi olla tuhoisaa, jos kaikkiin talouksiin sovelletaan kilpailuun perustuvaa markkinatalouden logiikkaa ja arvio asioiden tärkeydestä perustuu ainoastaan niiden rahalliseen arvoon. Työn moninaisuuden ymmärtäminen olisi tärkeä osa muutosprosessia.
Kun paikallistaloudessa toimintaa ohjaavat lähiyhteisöjen tarpeet, globaalitalous on voitontavoittelua korostava. Ratkaisuna kasvutalouden ongelmiin kirjoittajat vaativat suunnanmuutosta globaalitalouden paisuttamisesta takaisin kohti ydin- ja paikallistaloutta.
Paikallistalouden vahvistaminen olisi hyvä ajatus siinäkin mielessä, että asukkailla olisi enemmän valtaa ja lähidemokratia vahvistuisi.
Lukija jää tosin miettimään, missä määrin tuotantoa voi siirtyä paikallistalouden piiriin ja miten laiskistunut äänestäjäkunta innostuisi aktiivisesti osallistumaan paikallisyhteisön asioiden hoitoon ja päätösten tekoon. Jäisikö lähidemokratia kuitenkin vain muutamien aktiivien harteille?
”Olkaa realisteja, vaatikaa mahdottomia”
Kirjan tarkoituksena ei ole esittää valmista tiekarttaa kasvun jälkeiseen talouteen, vaan aloittaa vakava ja realistinen keskustelu siitä. Monet kirjoittajien ehdotuksista ovat silti konkreettisia ja niitä pohjustavat erilaiset tutkimustulokset.
On poliittinen valinta, miten ihmisten työllisyys kiinnitetään kasvutalouteen ja miten tuottavuuden kasvun hedelmät jakautuvat omistajien ja työntekijöiden välillä. Tämän ymmärtäminen on tärkeää. Olemme tietoisesti rakentaneet nykyisen talousmallin ja erilaisilla päätöksillä voimme sitä myös muuttaa, Joutsenvirta ynnä muut argumentoivat.
Olemme tietoisesti rakentaneet nykyisen talousmallin ja erilaisilla päätöksillä voimme sitä myös muuttaa.
Kasvutaloudesta irtautuminen vaatii esimerkiksi lähidemokratian kehittymistä, työntekijöitä kunnioittavia organisaatioita ja päätöksentekoa, jakamistalouden vahvistamista, työajan vähentämistä, turhista kulutustottumuksista luopumista, työvoiman verotuksen alentamista ja ympäristöverojen korottamista, globaalia sääntelyä, ympäristönormien sisällyttämistä kauppasopimuksiin, energian kulutuksen vähentämistä, mahdollista paikallisvaluutan käyttöönottoa sekä työtakuun kehittämistä.
Nämä toimet vahvistaisivat toisiaan ja olisivat hyviä päämääriä myös itsessään.
Mielenkumous
Talous kasvun jälkeen on välillä hieman oppikirjamainen ja tekninen. Verrattuna Naomi Kleinin teokseen Tämä muuttaa kaiken, joka välttämättä tulee mieleen kirjaa lukiessa, on se vailla Kleinin rikasta kieltä ja tunteisiin vetoavaa kerrontaa.
Oppikirjamaisuudessaan teos hukkaa osan mahdollisuudestaan ravisuttaa keskustelua taloudesta laajemmin, vaikka virkamieskoneiston talousoppia tai yhteiskunnan normeja ei yhdellä kirjalla muutetakaan.
Teos toimii tarpeellisena keskustelunavaajana, mutta saattaa löytää tiensä vain jo valmiiksi teemasta kiinnostuneiden yöpöydille. Se on harmillista, sillä teos on myös lohtua antava.
Teos antaa tärkeän roolin yksittäisille ihmisille ja heidän muodostamilleen yhteisöille.
Se antaa tärkeän roolin yksittäisille ihmisille ja heidän muodostamilleen yhteisöille – jos ei nyt ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä, niin ainakin oman elämänsä muokkaamisessa kohti ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämpää mallia. Teos myös inspiroi vaatimaan muutosta laajemmin, sillä muutos ei ole vain välttämätön, vaan myös mahdollinen, jos näin päätämme.
Julkista keskustelua seuraavaa suomalaista ei voi syyttää siitä, että hän kuvittelee talouskasvun ja kilpailukyvyn olevan ainoat reitit työllisyyden nostamiseen ja hyvinvointivaltion rahoittamiseen. Vaihtoehtoja esitetään harvoin tai niitä vähätellään.
Samalla vallitseva uusklassinen talousoppi ei tunnista ihmisten riippuvuutta luonnosta, vaikka ekologisten rajojen vastaantulosta on varoiteltu jo ainakin Rooman klubin vuoden 1972 Kasvun rajat -raportista lähtien.
Tietoa on ahdistukseen asti. Onko uskallusta kysyä, voiko kasvu enää jatkua, onko sille olemassa ekologisia rajoja ja kannattaako sitä tavoitella hinnalla millä hyvänsä?
Kirjoittajat peräänkuuluttavat mielenkumousta, joka kannustaisi ihmisiä osallistumaan avoimeen ja poliittiseen keskusteluun erilaisista vaihtoehdoista ja yhteiskunnan mahdollisista suunnista, joita ei rajoita lukkiutuneet käsitykset talouskasvun ensisijaisuudesta. Teoksellaan Talous kasvun jälkeen he ovat synnyttämässä tätä keskustelua, jonka toivoisi siirtyvän marginaalista valtavirtaan.
PhD Maria Vaalavuo on erikoistutkija Terveys- ja sosiaalitalouden yksikössä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella. Hän on erikoistunut tuloerojen, toimeentulotuen, köyhyyden, EU:n sosiaalipolitiikan ja julkisten palveluiden käytön tutkimukseen.
