Suomalaisessa nykykeskustelussa korostetaan yhä enemmän kansalaisten omaa aktiivisuutta. Demokratiatutkimuksen näkökulmasta ilmiö on kaksipiippuinen: kansalaisten aktiivisuus ja kokemus yhteiskunnallisesta osallisuudesta on tärkeä tavoite, mutta yksilön vastuun korostamiseen monimutkaisten riskien leimaamassa yhteiskunnassa liittyy monenlaisia ongelmia.
Toimittajan vanha ohje on kysyä, mitä, miksi ja entäs Ruotsissa. Tutkijoiden tehtävä on puolestaan pyrkiä selvittämään, mistä tietyt ideat ovat ideologisesti kulkeutuneet suomalaiseen keskusteluun.
Aktiivisen kansalaisuuden käsite ei itsessään ole uusi keksintö. Puheenvuorossaan ”Aktiivisten kansalaisten Suomi” Aaro Harju huomauttaa, että Euroopan unioni lanseerasi aktiivisen kansalaisuuden käsitteen eurooppalaisella ulottuvuudella vuonna 1997, ja samoin elinikäisen oppimisen tiedonanto sisältää määritelmän aktiivisesta kansalaisuudesta. Sen mukaan aktiivinen kansalaisuus tarkoittaa ”kansalaisen osallistumista kulttuuri- ja talouselämään sekä poliittiseen, demokraattiseen ja yhteiskunnalliseen elämään yhteiskunnan kokonaisuudessa ja sen yhteisöissä”.
Aktiivisella kansalaisella pitää kiirettä
EU:n määritelmä sisältää kansalaisen osallistumisen kulttuuri-, talous- ja poliittiseen elämään niin valtakunnallisella kuin paikallisella tasolla. Jo tässä yksinään riittää puuhaa, mutta nykyisen julkisen keskustelun perusteella aktiivisella kansalaisella tuntuu olevan muitakin velvollisuuksia.
Suomessa on perinteisesti painotettu yksilön vastuuta omasta ja läheistensä terveydestä ja hyvinvoinnista. Kansalaisen tulee kyetä tehdä itsensä kannalta myönteisiä valintoja niin elämäntapojensa kuin kulutuksen suhteen, jotka myös edistävät työkyvyn ylläpitoa. Erityisen tärkeää on osata nukkua oikein, minkä edistämiseen on ehdotettu jopa kannustimia.
Suomessa on perinteisesti painotettu yksilön vastuuta omasta ja läheistensä terveydestä ja hyvinvoinnista.
Työssä käyminen eli palkkatyö on keskeinen väline niin ihmisen oman kuin kansantaloudenkin hyvinvoinnin kannalta. Vastuuta työsuhteen muodostumista on kuitenkin vähitellen siirretty kannustinpolitiikalla työnhakijoiden omaa aktiivisuutta korostavaan suuntaan.
Näin on menetelty siitä huolimatta, että empiirinen näyttö kannustamisen työllisyyttä lisäävästä vaikutuksesta on varsin niukkaa. Samanaikaisesti yrittäjyyden ihannointi on kasvanut huomattavasti nuorten keskuudessa.
Aktiivinen kansalaisuus voi näyttäytyä myös päätöksenä ottaa exit-optio julkisesti rahoitetusta järjestelmästä. Esimerkiksi jo yli miljoonalla suomalaisella on yksityinen terveysvakuutus. Ne ovat suosittuja etenkin keskimääräistä koulutetumpien ja varakkaampien keskuudessa.
Motiivina on yleensä halu turvata nopea pääsy hoitoon jonojen ohi. Toki taustalla voi olla myös pyrkimys säästää verovaroja niitä enemmän tarvitseville.
Rakenteelliset ongelmat ja yksilön vastuu
Aktiivisuuden korostaminen on siinä mielessä paradoksaalista, että nuokkuvien velttoilijakansalaisten ryhtiliikettä harvoin nähdään vastauksena suomalaisen yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin. Pääministeri Juha Sipilän asettaman eriarvoisuustyöryhmän tuoreessa loppuraportissa mainitaan kolme eriarvoisuutta ylläpitävää tekijää, joista yksikään ei liity joidenkin kansalaisryhmien passiivisuuteen tai laiskuuteen.
Eriarvoisuutta ylläpitäviä tekijöitä ovat rakenteellisiin eroihin ja kulttuurisiin jakoihin kytkeytyvä pärjäämisen eriarvoisuus, eriarvoisuus kansalaisten kyvyssä käyttää julkisen vallan ja elinkeinoelämän tarjoamia mahdollisuuksia sekä eriarvoisuus henkisen ja fyysisen potentiaalin toteutumisessa, mikä näkyy esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyytenä ja lyhyenä elinajanodotteena osalla väestöä.
Äänestysaktiviisuus oppikirjaesimerkkinä
Äänestysaktiivisuus ilmentää suoraan monenlaista taloudellista ja sosiaalista eriarvoisuutta ja myös yksinäisyyttä. Vaaleissa äänestäminen ei ole jakautunut tasaisesti eri väestöryhmien kesken vaan systemaattisesti vinoutunut. Mitä hyväosaisemmasta ja sosiaalisesti verkostoituneemmasta kansalaisesta on kyse, sitä todennäköisemmin hän äänestää.
Kyseiset vinoumat ovat erityisen jyrkkiä koulutuksen suhteen etenkin nuorilla. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden nuorten äänestysprosentti oli vuoden 2015 eduskuntavaaleissa lähemmäs 90.
Korkeasti koulutettujen nuorten osallistumisen taso on pysynyt pitkälti ennallaan viimeisen 30 vuoden aikana. Polarisaatiota aiheuttaa myös se, että matalasti koulutetut nuoret äänestävät aiempaa vähemmän.
Osallistumisen eriytyminen ei rajoitu pelkästään koulutukseen, vaan myös muilla sosioekonomisen aseman mittareilla, kuten ammattiluokalla, tuloilla ja omistamisella, on kullakin itsenäinen vaikutus äänestämiseen. Kyse on esimerkiksi siitä, että taloudellinen niukkuus syö aikaa ja energiaa politiikan seuraamiselta.
Myös heikko terveys ja jotkin krooniset sairaudet nakertavat osallistumisen edellytyksiä. Maahanmuuttotaustaisten äänioikeutettujen osallistumisaste on kunnallisvaaleissa selvästi syntyperäisiä matalampi.
Äänestämisessä näkyy myös vahva ylisukupolvisuus. Vuoden 2015 vaalien aikaan 26–35-vuotiaita sisaruksia tarkasteleva tutkimus osoitti, että neljännes äänestysaktiivisuudesta palautui lapsuudenkodin ja muiden sisarusten jakamien tekijöiden vaikutukseen. Äänestämisen periytyminen on siis lähes yhtä voimakasta kuin koulutuksen periytyminen.
Tutkimustuloksista huolimatta äänestämisen ja eriarvoistumisen suhdetta ei kuitenkaan tunnisteta tai haluta tunnistaa Suomessa
Kaikista tutkimustuloksista huolimatta äänestämisen ja eriarvoistumisen suhdetta ei kuitenkaan tunnisteta tai haluta tunnistaa Suomessa. Nukkuva äänestäjä seikkailee sitkeästi otsikoissa vaaleista toiseen.
Äänestämättä jättänyt nähdään yhä edelleen patologisena sohvalla makoilevana vätyksenä, jota pitää yrittää ravistella erilaisten aktivoimistoimenpiteiden kautta. Hiljattain on kuitenkin tapahtunut käänne. Hallituksen demokratiapoliittisessa toimintaohjelmassa äänestämättä jättäminen nähdään jo osana laajempaa eriarvoistumiskehitystä.
Miksi on haitallista tarjota kansalaisten aktiivisuustalkoita vastaukseksi rakenteellisiin ongelmiin?
Kansalaisten aktiivisuustalkoihin voi liittyä monia suoria ongelmia, kuten tänä keväänä on esimerkiksi työttömyysturvan aktiivimallin yhteydessä tuotu esiin. Kansalaisen oman aktiivisuuden korostamisella voi olla myös useita epäsuoria haitallisia vaikutuksia.
Ensimmäinen ongelma on, että ei keskitytä etsimään aidosti tehokkaita ratkaisuja eriarvoisuuden vähentämiseen, jolloin rakenteelliset uudistukset lykkääntyvät.
Pääministerin asettaman eriarvoisuustyöryhmän puheenjohtajaa, professori Juho Saarta pyydettiin hiljattain listaamaan kolme tehokkainta keinoa taistella syrjäytymistä vastaan. Nämä olivat palvelujen ja etuuksien yhteensovittaminen, asumiskustannusten alentaminen ja sosiaaliturvan toimivuuden parantaminen. Kansalaisten aktiivisuustalkoot eivät sisältyneet joukkoon.
Kolme tehokkainta keinoa taistella syrjäytymistä vastaan olivat palvelujen ja etuuksien yhteensovittaminen, asumiskustannusten alentaminen ja sosiaaliturvan toimivuuden parantaminen.
Toinen riski on, että monimutkaisiin, viheliäisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin aletaan tarjota yksinkertaistavia, yksilön muutoksesta lähteviä ratkaisuja. Monissa kysymyksissä ratkaisu ei löydy kansalaisten toimista, ja silloinkin kun löytyy, tulisi huomioida yksilön kyky kantaa vastuuta. Kun kyse on suuren kertaluokan tai pitkän aikavälin päätöksistä, ihmisten resurssit tehdä itsensä kannalta parhaita valintoja ovat usein rajalliset ja myös epätasaisesti jakautuneet.
Kolmas ongelma on vastuukysymysten hämärtyminen. Tiedetään, että huono-osaiset ovat muita taipuvaisempia syyttämään itseään tilanteestaan rakenteiden sijaan. Eeva Luhtakallio ja Maria Mustranta huomauttavat teoksessaan Demokratia suomalaisessa lähiössä, että yksilöimisen ja henkilöimisen strategia stigmatisoi ja saa ihmiset tuntemaan olevansa itse syypäitä tilanteeseensa. Se myös kääntää huomion pois siitä, että eriytyminen, jakautuminen ja eriarvoistuminen ovat politiikan tuloksia.
Eriarvoisuustyöryhmän loppuraportissa todetaankin osuvasti, että pysyvät erot elintasossa, elämänlaadussa ja elämäntavoissa ovat osoitus yksilön vastuuttamisen epäonnistuneen hyvinvointi- ja terveyserojen supistamisessa.
Yksilön vastuuttamisen idea on kuitenkin levinnyt varsin laajalle. Terveys ja poliittinen kiinnittyminen -tutkimusprojektin vuonna 2016 tekemässä kyselyssä yli puolet vastaajista oli sitä mieltä, että hoitomaksuja tulisi porrastaa sen perusteella, onko kyseessä ihmisen omista elämäntavoista, kuten tupakoinnista, alkoholin suurkulutuksesta tai vähäisestä liikunnasta johtuva sairaus – tutkimustulokset ovat saatavilla tutkimusryhmältä.
Neljänneksi kansalaisten aktiivisuutta korostava lähestymistapa kasvattaa moraalipaniikkia ja huolta järjestelmän hyväksikäyttäjien, ”sosiaalipummien” kasvusta. Jo nyt 45 prosenttia suomalaisista kokee, että kattava sosiaaliturva ja pitkälle viety yhteiskunnan huolenpito tekevät ihmisistä laiskoja ja aloitekyvyttömiä.
Solidaarisuuden rapautuminen johtaa puolestaan sosiaaliseen kuplautumiseen. ”Hyvinvoivat katsovat huono-osaisia, muukalaisia, toisia etäisyyden päästä ja toisin päin, eikä erilaisia elämäntodellisuuksia tunnisteta”, kuvaa Maria Ohisalo väitöskirjassaan.
Yhteiskunnan eri ryhmät tuntevat yhä vähemmän empatiaa toisiaan kohtaan: köyhät ovat kaunaisia ”veronkiertäjiä” ja rikkaat ”siivellä eläjiä” kohtaan. Köyhät jakaantuvat ”ansaitseviin” ja ”kunniattomiin”.
Aktiivisuustalkoot universaalin hyvinvointivaltion säilyttämisen puolesta
Aktiivisuustalkoot voisikin kansalaisten sijaan kohdistaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion säilyttämiseen. Siinä on kaksi erityisen hienoa periaatetta.
Näistä ensimmäinen on sosiaalisten riskien kantaminen yhdessä. Tämä todetaan yksiselitteisesti myös eriarvoisuustyöryhmän loppuraportin johdannossa: sosiaalisten riskien etu- tai jälkikäteinen hallinta on julkisen vallan, ei yksilön tehtävä.
Toinen lähtökohta liittyy solidaarisuuteen ja vastavuoroisuuteen. Jos haluaa saada, on pakko antaa, eli kaikki maksavat ja kaikki hyötyvät.
Yhdessä nämä periaatteet lisäävät sekä kansalaisten luottamusta yhteiskunnan toimijoihin että kansalaisten keskinäistä luottamusta. Nämä molemmat luottamusmittarit ovat Suomessa, kuten muissakin Pohjoismaissa, korkealla tasolla.
Hyvinvointivaltio onkin paras demokratiainnovaatio, mitä on keksitty. Tästä näkökulmasta on myös luontevaa, että luottamus on nostettu Suomen EU-puheenjohtajuuskauden teemaksi.
Hanna Wass on akatemiatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen ja Politiikka-lehden toinen päätoimittaja. Artikkeli perustuu kirjoittajan Helsingin yliopistossa 11.4.2018 pitämään PechaKucha-esitykseen.
