Tänä vuonna vietetään pesäpallon 100-vuotisjuhlaa muistamalla pelin ensimmäisten sääntöjen julkaisemista ja ensimmäisen kauden pelaamista. Se, miten pesäpallosta tehtiin kansallispeli ja miten kansallispelin asema ymmärretään tänään, kertoo kiinnostavalla tavalla siitä, miten kansakuntapuheen tulevaisuusorientaatio on muuttunut.
Kansallispeli on hankalasti tavoitettavissa oleva kategoria. Yhtäältä kansallispelillä on ainakin puheen tasolla oma asemansa. Pesäpalloa seuraavat tuovat mielellään esille tämän erityisaseman, mutta myös ne, jotka eivät pelistä pidä, saattavat harmitella, että Suomella on tällainen kummallinen kansallispeli, jota ei juurikaan pelata maan ulkopuolella. Toisaalta kansallispelin asema perustuu vain teksteissä ja puheessa esiintyvään toistoon. Pesäpalloa ei ole virallisesti määritelty kansallispeliksi, se ei saa erityisiä kansallispelitukia, eikä sen harrastajia noteerata erityisellä tavalla suhteessa muihin peleihin. Se on peli muiden joukossa.
Kansallispelin asema perustuu vain teksteissä ja puheessa esiintyvään toistoon.
Kansallissymboleja onkin tavallaan kahta lajia. On virallisia symboleja kuten lippu, vaakuna, itsenäisyyspäivä tai erilaiset liputuspäivät, ja sitten on kansallissymboleja, jotka ovat muodostuneet sellaiseksi kielenkäytön kautta. Tällaisia ovat Maamme-laulu tai Kalevala. Sekä virallisiin että epävirallisin symboleihin liittyy kulttuurihistoriallinen muutos. Ne on tietoisesti luotu kansallissymboleiksi ja niiden historiaan liittyy kaikenlaista poliittista kamppailua. Niihin liittyvät tunteet ja merkitykset ovat vaihdelleet aikakaudesta toiseen, ja eri poliittiset ryhmittymät ovat suhtautuneet niihin eri tavoin.
Monelle ei varmaankaan ole selvää, mitkä asiat ovat virallisia kansallissymboleja ja mitkä ovat muodostuneet sellaisiksi ilman kodifikaatiota. Itse asiassa kansallis-etuliite mielletään usein jonkinlaisena virallisuuden asteena. On oletettavissa, että kansallissymboleja on vain yksi ja että niiden asema ei helposti horju.
Kansallis-etuliitettä voidaan käyttää jonkin asian nostamiseen ikään kuin jalustalle.
Siksi onkin niin, että kansallis-etuliitettä voidaan käyttää ja on usein käytettykin jonkin asian nostamiseen ikään kuin jalustalle. J. L. Runebergin kutsuminen kansallisrunoilijaksi on ollut keskeinen osa Runebergin kirjailijaroolin rakentumista, kun taas laulujoutsenen kutsuminen kansallislinnuksi on ollut keskeinen osa laulujoutsenkannan suojelupyrkimyksiä. Kun Aku Ankka -lehti vuonna 2021 julistautui Suomen kansallislehdeksi, oli pyrkimyksenä ironisoida kansallis-etuliitteen tuomaa virallisuutta, mutta samalla tuoda esille sitä kiistatonta vaikutusta, joka lehdellä on 70 vuoden aikana ollut suomalaiselle kulttuurille.
Lauri Pihkala ja kansallispeli projektina
Pesäpallo on tunnetusti Lauri ”Tahko” Pihkalan kehittämä laji. Ei kuitenkaan ole niin, että pesäpallo olisi ensin luotu ja sitten vähitellen suosionsa myötä muodostunut kansallispeliksi. Pikemminkin oli niin, että Pihkala pyrki alun perinkin kehittämään kansallispelin. Pesäpallo oli vasta toinen vaihtoehto täksi peliksi.
Lauri Pihkalan kansallispelin etsintä käy parhaiten ilmi teoksesta Pitkäpallo. Pallonlyönnin merkitys. Säännöt. Opetusohjeita ja harjoitusneuvoja (1917). Kirja sisältää lähes 70 sivun esseen, jossa käydään läpi kansallispelin merkitystä kansakunnalle. Siinä hän päätyy lopulta toteamaan, että pallonlyönti olisi sopivin kansallispeli Suomelle.
Kansallispelin olemassaolo ilmensi kansakunnan kehityksen astetta.
Tämän jälkeen Pihkala esittää pitkäpallon säännöt sellaisina, kuin hän oli kehittänyt ne rakentamalla amerikkalaisen baseballin ja saksalaisen Schlagballin päälle. Kun Pihkala vuonna 1922 julkaisi pesäpallon säännöt, ei säännöissä enää mainita kansallispeliä, mutta jatkumo on selvä, sillä Pihkala esittää pesäpallon pitkäpallon uutena versiona.
Kansallispelin tai -urheilun tarkoitus oli Pihkalan ajattelussa kahtalainen. Yhtäältä kansallispelin olemassaolo ilmensi kansakunnan kehityksen astetta. Pihkala mainitsee, miten erityisesti Englannissa on luotu monia kansallispelejä. Ne kertovat englantilaisten erityiskyvyistä ja -ominaisuuksista. Samalla hän toteaa, kuinka monissa muissa maissa tällainen kehitystyö ei ole lähtenyt käyntiin.
Hän ajattelee, että monet englantilaiset pelit eivät olisi voineet kehittyä Saksassa, koska siellä ne olisi teoretisoitu pilalle. Englantilaiset olivat osanneet kehittää pelinsä juuri oikealle tasolle. Jalkapallon paitsiosääntö oli Pihkalalle esimerkki siitä, miten lajista oli kehitetty jalostettu muoto, mikä teki siitä yleisölle kiinnostavan ja urheilullisesti toimivan.
Kansallispeli on tapa kehittää kansakuntaa, se on tapa edistää koko kansakunnan fyysistä hyvinvointia ja jalostaa väestöä.
Toisaalta kansallispeli on tapa kehittää kansakuntaa, se on tapa edistää koko kansakunnan fyysistä hyvinvointia ja jalostaa väestöä. Siksi on tärkeää, että kansallispeli on sellainen, joka vetoaa laajoihin joukkoihin, on riittävän monipuolinen niin että se kehittää monia eri ominaisuuksia, ja istuu kansakunnan luonteeseen. Yhteinen kansallispeli oli Pihkalalle myös tapa luoda yksimielisyyttä.
Ei ole vaikea nähdä, kuinka Pihkalan ajattelu on reaktio suomalaisen yhteiskunnan vahvaan polarisoitumiseen sisällissodan kynnyksellä sekä osa orastavaa eugeenista ajattelua 1900-luvun alkupuolella. Pihkala kirjoittaakin tarpeesta edistää rotuterveyttä kansallispelin avulla.
Kansallispeli ja tulevaisuus
Pihkalalle kansallispeli ei ollut asia, joka juonsi juurensa kansanperinteestä. Se piti luoda, ja sen hyöty oli tulevaisuudessa. Hän kirjoittaa, että ”Kansallisen normaaliohjelman laatiminen ja varsinkin toteuttaminen leikin ja urheilun alalla ei ole ainoastaan suuritöinen, vaan myöskin kiireellinen tehtävä” (Pihkala 1917, s. 12).
Suomessa tähän aikaan pelatut kuningaspallo, neljälyönti, lukkaripallo tai neljämaali eivät kelvanneet Pihkalalle. Ne eivät ”koskaan olleet kansallispelejämme siinä merkityksessä kuin nykyään on välttämätöntä. Ne ovat olleet vain etnografisia kansallispelejämme, jos sitäkään.” (Pihkala 1917, s. 52–53). Pihkala piti niitä yleisinä peleinä, joita pelattiin ympäri maailman, mutta ilman, että ne olivat merkittäviä. Sen vuoksi pelejä piti kehittää hakemalla inspiraatiota eri puolilta maailma.
Pihkalan kansallispelifilosofiaan kuului ajatus pyhästä kansakunnasta, johon kyseinen peli kuului.
Ottaen huomioon Pihkalan vahvan isänmaallisen ja oikeistolaisen profiilin, on ehkä hieman yllättävää, että hänen projektinsa oli hänen omin sanojensa mukaan kosmopoliittinen. Pihkala oli itse matkustanut Yhdysvalloissa hakemassa ideoita ja toteaa myös esseessään, että ”meidän ei tarvitse välittää etnografisista ja muinaistieteellisistä näkökohdista”. On vältettävä ”tuijottamasta vangitsevaan menneisyyteen” (Pihkala 1917, s 53). Sen sijaan voimme ”yhdistellä lähisukulaisten pelien ja eri lajien parhaimpia aineksia sellaiseksi kokonaisuudeksi kuin haluamme” (Pihkala 1917, s. 54).
Pitkäpallo ja sen jälkeen pesäpallo olivat siis alun alkaen eklektisesti yhdistelemällä luotuja, kansallispeleiksi tarkoitettuja pelejä. Pihkala itse kutsui pitkäpalloa ”sekasikiöksi”, mutta piti juuri sitä sen parhaana ominaisuutena.
Kansallispelin luomisella oli siis taustalla samanlainen pyrkimys rakentaa kansakuntaa kuin esimerkiksi Kalevalalla oli ollut reilu 80 vuotta aiemmin.
Tästä huolimatta Pihkalan kansallispelifilosofiaan kuului ajatus pyhästä kansakunnasta, johon kyseinen peli kuului. Hän totesi, että minne englantilainen kulkeekin, hän pystyttää sinne kriketti- ja jalkapallomaalin ja että amerikkalainen vallattuaan uusia alueita käynnistää baseball-pelin. Koska Suomi ei ollut siirtomaavalta, vaan pikemminkin pyrki ylipäänsä varmistamaan oman maansa olemassaolon, ajatteli Pihkala Suomen tarvitsevan krikettiä tai baseballia vastaavan ”pyhän kansallispelin, joka pyhittää lapsemme tätä maata varten” ja että ”Yleisesti levinnyt kansallinen urheiluleikki on pyhä perustuslaki”. (Pihkala 1917, s. 73–74)
Kansallispelin luomisella oli siis taustalla samanlainen pyrkimys rakentaa kansakuntaa kuin esimerkiksi Kalevalalla oli ollut reilu 80 vuotta aiemmin. Jo Kalevalan markkinoinnissa todettiin Elias Lönnrotin löytäneen täysipainoisen kansalliseepoksen, josta tulee lahja suomalaiselle kirjallisuudelle.
Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura rakensi kansakuntaa 1830-luvulla, huomion kohteena oli kirjallisuus. Silloin oli mahdotonta ajatella, että kansakuntaa pitäisi kehittää urheilun tai liikunnan alueella, mutta Pihkalan aikana kansallinen näkökulma oli lyönyt läpi laajemmin. Yhä useampi elämän osa-alue oli tullut kansallisen kehittämistyön kohteeksi.
Kansallispelin vaihtoehdot
Pitkäpalloa pelattiin kesällä 1917 ja sitä esiteltiin ajan sanomalehdissä mahdollisena uutena kansallispelinä, mutta sille ei lopulta löytynyt kovinkaan paljon vastakaikua. Säännöistä otettiin uusi painos vuonna 1920, mutta jo seuraavana vuonna kokeiltiin uutta kehitelmää, pesäpalloa.
Pesäpallon näytösottelusta elokuussa 1921 osattiin ajan sanomalehdissä povata uudelle lajille valoisaa tulevaisuutta: Aamulehti ennusti, että pesäpallo noussee pitkäpallon sijaan Suomen kansallispeliksi. Puhe pesäpallosta kansallispelinä oli aluksi hieman hapuilevaa. Sana ”kansallispeli” saattoi esiintyä lainausmerkeissä, lajiin viitattiin tulevana kansallispelinä tai toivottiin suomalaisen yleisön ottavan pelin omakseen. Tultaessa 1920-luvun lopulle oli puhe pesäpallosta kansallispelinä kuitenkin jo täysin vakiintunutta.
Hiihdon asema kansallisurheiluna ei vain ottanut vakiintuakseen.
Kansallispelin tai -urheilun status oli kuitenkin sellainen, mitä saatettiin tavoitella myös muille lajeille. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun lehdet sisältävät paljon keskustelua eri maiden kansallispeleistä ja -urheiluista. Suomen osalta kansallisurheiluna mainittiin useimmiten hiihto, mutta monesti mainittiin myös soutu, uinti tai paini. Hiihto mainittiin näistä kaikkein useimmin, mutta senkään asema ei ollut kiistaton. Useasti lehdet kirjoittivat hiihdosta ikään kuin potentiaalisena kansallisurheiluna, kunhan sen harrastajamäärä kasvaisi.
Vaikka pesäpallosta puhuttiin useammin kansallispelinä kuin kansallisurheiluna, alettiin sitä 1920-luvulla kutsua välillä myös kansallisurheiluksi. Samalla hiihdon asema kansallisurheiluna ei vain ottanut vakiintuakseen. Vaikka se usein mainittiin kansallisurheiluna, löytyy lehdistä esimerkkejä läpi 1920- ja 1930-luvun, joissa hiihdosta puhutaan pikemminkin potentiaalisena kansallisurheiluna.
Se, että kansallispeli- ja kansallisurheiluehdokkaita oli monia, ei sinänsä ole yllättävää. On ymmärrettävää, että toisille joku laji oli arvokkaampi kuin toinen, ja kansallis-etuliitteellä haettiin statusta. Toisille taas oli kyse siitä, mitkä lajit kehittäisivät parhaiten kansakuntaa.
Tulevaisuudesta menneisyyteen
Kun pesäpallo vakiintui julkisessa keskustelussa kansallispeliksi, muuttui sen orientaatio tulevaisuudesta menneisyyteen. Lauri Pihkalan visiossa kansallispeli oli tapa rakentaa kansakuntaa tulevaa varten, kun taas nykypuheessa kansallispeli on jotain pysyvää, kenties jopa jotain menneeseen kuuluvaa, jota pyritään säilyttämään. Pesäpallon kansallispelistatus ei perustu tämän päivän suosioon vaan johonkin, mikä on menneisyydessä ansaittu.
Aikaorientaation muutos kytkeytyy historioitsija François Hartogin ajatukseen historiallisuuden regiimeistä. Kirjassaan Régimes d’historicité (Regimes of historicity) vuodelta 2003 hän esittää, että eri ajanjaksot, mutta myös yksittäiset puheaktit tasapainoilevat kolmen eri aikaorientaation välillä. Niissä on aina ripaus menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaa. Presentismiksi hän kutsuu aikaa, jossa nykyorientaatio on tullut kaikkein tärkeimmäksi ja politiikan tulevaisuus sekä menneisyyden ohjaus ovat marginalisoituneet.
Lauri Pihkalan visiossa kansallispeli oli tapa rakentaa kansakuntaa tulevaa varten, kun taas nykypuheessa kansallispeli on jotain pysyvää, kenties jopa jotain menneeseen kuuluvaa, jota pyritään säilyttämään.
Kansakunnan rakentumisessa on tapahtunut tällainen muutos. Kun 1800-luvulla luotiin Suomessa kansakuntaa esimerkiksi Kalevalan avulla, oli orientaatio selvästi kohti tulevaisuutta. Sama koskee Pihkalan projektia kansallispelin luomiseksi 1900-luvun alussa, mutta tuohon aikaan Kalevala edusti jo mennyttä, se oli korkeintaan menneisyyden voimavara uusille projekteille. Ei myöskään ollut mielekästä ajatella, että pesäpallo voisi olla virallinen kansallispeli siinä mielessä, että sen asema olisi jotenkin laissa suojeltu. Tarkoitus oli, että peliä pelaamalla kehitettiin jotain suurempaa.
Tänä päivänä ei ole näköpiirissä, että uusia asioita alettaisiin kutsumaan kansallisasioiksi, muutoin kuin ehkä huumorin välineenä. On toki mahdollista, että Suomessa määritellään uusia kansallismaisemia, kansallispuistoja tai muulla tavalla huomioidaan perinteitä, mutta näissä kaikissa orientaatio on vahvasti menneisyydessä.
Nykyajan vahvin tulevaisuuteen orientoitunut kansakuntaan liittyvä puhetapa on kansallisen kilpailukyvyn diskurssi.
Oikeastaan nykyajan vahvin tulevaisuuteen orientoitunut kansakuntaan liittyvä puhetapa on kansallisen kilpailukyvyn diskurssi. Vaikka Pihkalan kansallispeliprojekti liittyi tavallaan kansalliseen kilpailukykyyn, jopa niin, että kansainvälisiä malleja seuraamalla saatettiin luoda oma kansaa fyysisesti ja sotilaallisesti kehittävä kansallispeli, on kyseenalaista, voisiko kansallispeliä tänä päivänä valjastaa jonkinlaisen kansallisen kilpailukyvyn edistämiseksi.
Ajatus yhtenäisestä kansasta on kenties vieras ja Pihkalan edustama suojeluskuntahenkinen ajattelu, joka korosti kansakunnan jalostamista fyysisen kasvatuksen kautta, näyttäytyy vähintäänkin vanhentuneelta, ellei jopa poliittisesti arveluttavalta. Siksi tämän päivän pesäpalloliike voi toki puhua kansallispelistä, mutta sen kannattaa hakea oma tulevaisuusorientaationsa muualta.
Jani Marjanen (FT, dos.) on poliittisen kielen historiaan erikoistunut historioitsija, joka työskentelee Helsingin yliopistossa.
