Lokakuun toisena päivänä unkarilaiset äänestivät EU:n pakolaiskiintiöistä. Samalla istuva hallitus mittasi kannatuksensa.
Helmikuussa 2016 alkaneesta prosessista on jo kirjoitettu paljon. Unkariin matkustavat turistit ovat voineet tutustua tienvarsille ja muille näkyville paikoille sijoitettuihin propagandistisiin plakaatteihin.
Jotkut ovat kenties osuneet paikalle, kun kansalaisyhteiskunnan vastarintaa herkullisesti edustava Kaksihäntäisen koiran puolue (Kékfarkú kutya párt) on käynyt vastakampanjaansa kehottaen äänestäjiä sabotoimaan vaaleja.
Sekä Unkarissa että kansainvälisesti Viktor Orbánin projektia on melko laajasti pidetty epäonnistuneena. Liian alhainen äänestysaktiivisuus ja erityisesti hylättyjen äänestyslippujen suuri määrä (223 000 kappaletta, 6 % koko määrästä) viittaavat siihen, että merkittävä määrä unkarilaisista vastustaa joko hallitusta tai sen sanomaa – tai vaihtoehtoisesti näkee koko äänestyksen turhana.
Sekä Unkarissa että kansainvälisesti Orbánin projektia on melko laajasti pidetty epäonnistuneena.
Orbán tosin käänsi tuloksen välittömästi voitoksi: kun 3 056 027 ihmistä äänesti Euroopan unioniin liittymisen puolesta 2003, nyt 3 237 415 äänioikeutettua kieltäytyi alistumasta EU:n päätösvaltaan.
Myös Puolan ulkoministeri Witold Waszczykowski kiirehti tukemaan eteläistä kohtalotoveriaan toteamalla, että äänestys todella antoi tälle mandaatin jatkaa politiikkaansa. Sisäpoliittisesti kiinnostavaa on, että Unkarissa äärioikeistoa edustava Jobbik-puolue vaati ensimmäisenä pääministerin eroa.
Maan hajanaisen opposition kohtalonkysymys on se, miten se kykenee muuntamaan valtavasti kustantaneen kansanäänestyksen poliittiseksi pääomaksi.
Unkarin kansanäänestys on syytä nähdä jatkumona ainakin keväästä 2015 jatkuneille poliittisille projekteille, joilla Fidesz lähti profiloimaan itseään yhä vahvemmin maahanmuuttokysymyksiin keskittyvänä puolueena. Äärioikeistoon kuuluvan Jobbikin kannatus oli nousussa Fideszin kustannuksella – tendenssi oli erityisen näkyvä keväällä 2015.
Kansanäänestys on toki myös osa uutta keskieurooppalaista identiteettipolitiikkaa. Orbán on voinutkin tukeutua Visegrád-maiden jo valmiiksi pakolaiskriittiseen kantaan. Euroopan artikuloiminen eräänlaisena ”linnakkeena” näyttää yhdistävän kaikkia näitä maita – vaikka niiden suhtautumisessa Eurooppaan on myös eroja.
Syyskuussa Puolan Krynicassa järjestetyssä talousfoorumissa Orbán nosti jälleen esille ”vastavallankumouksellisen” ohjelmansa ja väitti, että kokonaisen sukupolven ”salainen toive” on ollut yhteisen eurooppalaisen identiteetin vahvistaminen kansallisten, uskonnollisten ja historiallisten identiteettien kustannuksella.
Orbánin mukaan tulevaisuus voi kuitenkin perustua vain vahvojen kansallisten identiteettien varaan. Siksi ”eurooppalainen unelma” onkin hänen mukaansa siirtymässä Länsi-Euroopasta Keski-Eurooppaan.
Tosielämän uhkien valossa unkarilaista maahanmuuttopoliittista diskurssia on vaikea käsittää.
Suuret puheet kuitenkin kätkevät huonosti vallitsevat taloudelliset ja rakenteelliset ongelmat. Tosielämän uhkien valossa unkarilaista maahanmuuttopoliittista diskurssia onkin vaikea käsittää.
Maalla on valtava työvoimapula, mutta ulkomaalaisia ei tarvita – elleivät he sitten ole kulttuuriltaan unkarilaisia ”läheltä” tulevia vierastyöläisiä, kuten Puolan ja Tšekin ukrainalaisia, kristittyjä ja niin edelleen.
IMF:n vastikään julkaisema Keski-, Itä- ja Kaakkois-Euroopan maiden emigraatiota tarkasteleva analyysi osoittaa, että jotain olisi tehtävä. Maiden väkilukuun suhteutettuna valtava länsimuutto alkaa olla vakava uhka talouksien kestävyydelle.
Kansanäänestys vallan välineenä
Vuosi 2016 tullaan muistamaan useista kansainvälistä huomiota herättäneistä kansanäänestyksistä, joista Britannian brexit-äänestys on kenties merkitykseltään laajakantoisin.
Viikkoa ennen Unkarin kansanäänestystä Bosnia-Hertsegovinan serbitasavallassa äänestettiin kansallisesta juhlapäivästä – vastoin liittovaltion perustuslakituomioistuimen päätöstä. Samanaikaisesti unkarilaisten kanssa äänestivät kolumbialaiset, jotka näin tulivat hylänneeksi historiallisen rauhansopimuksen.
Unkarissa kansanäänestys-instituutiota on pyritty rakentamaan osaksi illiberaalia järjestelmää, jonka vertauskohdiksi on esitetty muun muassa Turkki ja Venäjä.
Political Capital -tutkimuslaitoksen vaaliasiantuntija Róbert László on todennut, että Unkarin hallitus on vuodesta 2010 määrätietoisesti pyrkinyt tekemään tyhjäksi sellaiset kansanäänestysaloitteet, jotka mahdollisesti suuntautuisivat sen poliittista tahtoa vastaan. Vähintäänkin se pyrkii rakentamaan järjestelmää tukevan lainsäädännön mahdollisimman hankalaksi vaihtoehtoisten poliittisten liikkeiden kannalta.
Kansanäänestysten hallinta ei ole lainkaan yksinkertaista.
Kuluneen vuoden aikana kansanäänestysaloitteita koskevaan lakiin tehtiin muutoksia, joiden merkityksestä kuitenkin kiistellään. Taustalla oli muun muassa surullisen kuuluisa ”skinhead-gate” (Kopaszbotrány), keskusvaalitoimiston luona tapahtunut välikohtaus, jossa epämääräinen joukko miehiä esti sosialistien kansanäänestysaloitteen kirjaamisen ajoissa.
Lokakuun 2. päivän jälkeen näyttää siltä, että kansanäänestysten hallinta ei ole lainkaan yksinkertaista – edes Orbánille. Hallitus nimittäin putosi itse kaivamaansa kuoppaan palautettuaan perustuslakiin ennen vuotta 1997 voimassa olleen säädöksen siitä, että kansanäänestys on pätevä vain siinä tapauksessa, että yli puolet äänioikeutetuista käy äänestämässä.
Hallitus toki pyrki välittömästi äänestystuloksen jälkeen tulkitsemaan asiat parhain päin, mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että valtavasti rahaa kuluttanut propaganda- ja vihakampanja ei tuottanut toivottua tulosta.
Kenties Unkarin kansa on sittenkin eurooppalaisempi kuin sen oma hallitus.
Saattaa olla, että Kaksihäntäisen koiran kampanjoinnilla oli oma roolinsa lopputuloksen kannalta. Tai ehkä Luxemburgin ulkoministeri Jean Asselborn, ”Brysselin nihilisti”, joka syyskuussa ehdotti Unkarin erottamista Euroopan unionista, on sittenkin oikeassa äänestystulosta kommentoidessaan: kenties Unkarin kansa on sittenkin eurooppalaisempi kuin sen oma hallitus.
Pelon politiikkaa
Lokakuun alun kansanäänestystä edeltänyt ennen näkemättömän kallis kampanja oli hämmästyttävä osoitus Unkarin hallituksen kyvystä ja halusta mobilisoida ihmisiä.
Intensiiviseen kampanjaan liittynyt ulkomaalaisiin kohdistunut pelonlietsonta on herättänyt laajasti suuttumusta. On puhuttu pakolaisvastaisesta hysteriasta, jota ilmentävät ihmisten muuttuneet asenteet.
Yhden mittauksen mukaan 64 prosenttia unkarilaisista koki vuosi sitten velvollisuudekseen auttaa pakolaisia. Nyt tämä luku on 35 prosenttia. Kansanäänestyksen reaalipoliittisten vaikutusten ohella olisikin hyvä kysellä sen pitkäkestoisempaa vaikutusta demokraattiseen poliittiseen kulttuuriin.
Kampanjaan on liittynyt vahvaa liioittelua, uhkailua ja suoranaista valehtelua. Esimerkiksi ELTE-yliopiston kulttuurihistorian laitoksen johtaja kehottaa radiossa muistamaan, että maahanmuuttajien tulo on feministien, homoseksuaalien, romanien ja ”juutalaiston” tukemisen loppu; maalaiskaupungin pormestari muistuttaa äänestämään ”oikein”, jotta maan sisäisessä EU-rahanjaossa oltaisiin suotuisia; ja Budapestin työläiskaupunginosan Fidesz-poliitikko uhkailee pakolaisten tulon merkitsevän paikallisten vähävaraisten häätöjä.
Unkarilaisen Index-sivuston tutkivat journalistit julkaisivat syyskuussa videon, jossa he haastattelevat tavallisia ihmisiä Unkarin sydänmailla – siellä, jossa pelättyjä pakolaisia tuskin koskaan on edes nähty.
Pelkojen ytimessä ei ollut maahanmuuttaja, vaan oma eksistentiaalinen turvattomuus.
Haastatteluista kävi ilmi, että vaikka imaginääristen pakolaisten raiskaukset toistuvat jatkuvasti näiden ainoastaan hallituksen kanavien varassa olevien ihmisten puheissa, pelkojen ytimessä ei ollut maahanmuuttaja, vaan oma eksistentiaalinen turvattomuus.
Selityksiä unkarilaisten kipuilulle voidaan hakea yhteiskunnasta, taloudesta tai politiikasta. Vastauksia voidaan etsiä myös historiakulttuurista. Sosiaalipsykologi János Lászlón mukaan Unkarissa kansallista identiteettiä rakennetaan hyvin tunnevetoisesti.
László on tutkijaryhmänsä kanssa analysoinut narratiivisen psykologian metodein erityisesti niitä tapoja, joilla kansakunta kertoo menneisyytensä keskeisistä tapahtumista, esimerkiksi koulujen historian oppikirjoissa.
Unkarin kollektiivisessa muistissa positiivisesti latautuneet tarinat nousevat keskiajalta.
Unkarin kollektiivisessa muistissa positiivisesti latautuneet tarinat nousevat keskiajalta. Myöhempien aikojen paikalliset sankaritarinat ja voitot osmaaneja tai Neuvostoliittoa vastaan (1956) ovat päättyneet tappioon ja tukahduttamiseen.
Maan historiakulttuurissa uhridiskurssit ja salaliittoteoriat ovat yleisiä. Tunnevetoinen historian kertominen tukee ryhmäidentiteettiä toisten kustannuksella.
Tunnevetoinen historian kertominen tukee ryhmäidentiteettiä toisten kustannuksella.
Kun oman ryhmän kautta määriteltyyn menneisyyteen suhtaudutaan pelon, toivon, surun ja rikottujen pyrkimysten vuoksi koetun katkeruuden tuntein, toisiin kohdistuvat tunteet ovat lähinnä vihamielisiä.
Tunteilla politikointi onkin tavallista helpompaa ympäristössä, jota määrittävät ylisukupolvisesti periytyvät, vahvasti värittyneet tavat arvioida ja arvottaa menneisyyden traumoja ja niiden syitä, kuten Unkarin suhteessa Trianonin rauhansopimukseen.
Tapa, jolla historiaa kerrotaan, voi paljastaa jotain tärkeää siitä, miten erilaisia yhteiskunnallisia ongelmia ja uhkia pyritään hallitsemaan. Kun historiassa vain ”vihollinen” edustaa tuhoisia päämääriä, on oma ryhmä helppo vapauttaa vastuusta myös nykypäivänä.
Vaikeus käsittää historian kompleksisuutta ja tulkinnallista luonnetta johtaa lukkiutuneisiin viholliskuviin. Kun tunteet ja uhriuden kokemus yhdistyvät kyvyttömyyteen vaihtaa perspektiiviä, ovat seuraukset potentiaalisesti tuhoisat.
Tapa, jolla historiaa kerrotaan, voi paljastaa jotain tärkeää siitä, miten erilaisia yhteiskunnallisia ongelmia ja uhkia pyritään hallitsemaan.
Unkarissa historiantutkimus on tasokasta mutta paikoin hyvin politisoitunutta. Hyvin ristiriitainen hahmo tässä mielessä on Budapestissa sijaitsevan Terrorin talon johtaja ja Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt.
Syyskuisessa blogi-kirjoituksessaan Euroopan israelisaatiosta Schmidt tarjosi taustatukea hallituksen vaalikampanjalle muun muassa muistuttamalla Unkarin historiallisesta kokemuksesta muslimeista ”valloittajakansana”.
Kuten Eva S. Balogh toteaa Hungarian Spectrum -blogissaan, Schmidtin tekstin avainkäsite, israelisaatio, on todennäköisesti peräisin Emmanuel Heymannin vuotta aikaisemmin ilmestyneestä kirjoituksesta.
Heymann kiinnittää huomiota eurooppalaisen kotouttamispolitiikan ongelmiin antaen arvoa monikulttuurisuudelle sinänsä. Schmidt taas hyödyntää Orbánin nationalistisen ”vastavallankumouksen” keskeistä kuvastoa argumentoidessaan, että (kansalliset) yhteisöt ovat olemassa vain ”rajojensa armosta” ja perustuvat luonnostaan ”sisällä” ja ”ulkopuolella” olevien väliseen erotteluun.
Oli kansanäänestyksessä sitten kyse kyynisestä valtapolitiikasta tai ideologisesti perustellusta liikkeestä, päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää kysymys siitä, kuka ja millä ehdoilla voi kuulua osaksi Unkarin poliittista yhteisöä.
FT Tuomas Laine-Frigrén on tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.
