Kirja-arvio: Tunnustaminen – kaiken teoria politiikasta?

Hegelmuseum Stuttgart (CC BY 3.0)
Lukuaika: 5 min.

W. F. Hegelin tunnustuksen tematiikalla on ollut huikea vaikutus mannermaiseen filosofiaan, mutta myös politiikan teoriaan. Onko 2020-luvulla tunnustuksen filosofialla ja politiikalla vielä annettavaa? Suomen kirjallisuuden seuran kustantama ja Onni Hirvosen toimittama antologia vastaa tähän kysymykseen, että on, ja ehkä enemmän kuin koskaan.

Onni Hirvonen (toim.): Tunnustuksen filosofia ja politiikka. Hegelistä nykypäivään. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020. 312 s.

 

Tunnustuksen filosofia ja politiikka koostuu johdannon lisäksi kuudestatoista artikkelista, jotka on jaettu neljään osaan: klassikot, nykyteoriat, kritiikki ja sovellukset. Kolmannen osan nimi on sikäli harhaanjohtava, että yhtä hyvin voisi puhua tunnustuksen tematiikan laajennuksista kuin kritiikistä. Teoksen artikkelit ovat katsauksia, tiivistelmiä ja yhteenvetoja teemoista tai tunnustuksen filosofiaa ja politiikkaa käsitelleiden ajattelijoiden tuotannosta.

Napoleonin sotien aikana kirjoitetussa Hengen fenomenologiassa Hegel esittää ihmisellä olevan perustuvanlaatuinen tarve tunnustukseen saadakseen osakseen arvostusta. Sari Roman-Lagerspetzin kirjoittaman artikkelin mukaan tämä huomio on tärkeä lisä materialistisiin käsityksiin, kun pyrimme ymmärtämään ihmisten toimintaa ja konflikteja. Minuus pyrkii ylittämään oman rajallisen ajattelutapansa, kehittämään itsetietoisuuden, ja saamaan tunnustusta ulkopuolelta.

Hegel esittää ihmisellä olevan perustuvanlaatuinen tarve tunnustukseen saadakseen osakseen arvostusta.

Minuus kohtaa toisen, josta seuraa kamppailu siitä, kumpi saa muokata omasta päänsisäisestä maailmastaan   kaltaisensa. Lopputuloksena on herran ja rengin välinen alistussuhde. Kumpikaan minuus ei ole vielä tietoinen siitä, että toinen olisi perustavanlaatuinen itselle. Päinvastoin renki tunnustaa herran universaalin tiedon kantajaksi ja tekee sen hänen puolestaan. Rengin antamalla tunnustuksella ei kuitenkaan ole merkitystä. Vasta kun itsetietoisuudet tunnistavat ja tunnustavat toisensa, myös herra itse saa tunnustuksen olemassaololleen.

 

Tunnustus ennen ja jälkeen Hegelin

Edellä kuvattu Hegelin tunnustamisen teorian on vaikuttanut 1900-luvun mannermaiseen filosofiaan perustavanlaatuisesti ja jo ennen sitä. Friedrich Nietzchen yli-ihmisyys voidaan lukea vaihtoehtoisena ratkaisuna herran ja rengin dialektiikalle. Näin tekee muun muassa Gilles Deleuze. Yhtä lailla Karl Marxin pääoman ja työvoiman välinen ristiriita ja kamppailu on mahdollista ymmärtää materialistisena tulkintana herran ja rengin dialektiikasta, tai se, mitä Simone de Beauvoir kirjoitti Toisessa sukupuolessa miehen ja naisen eettisen kohtaamisen mahdollisuudesta.

Tunnustuksen filosofia ja politiikka kei niinkään keskity ranskalaiseen eksistentialismiin tai poststrukturalismiin. Sen sijaan se käsittelee tunnustuksen tematiikan klassikoita. Hegelin lisäksi kirjassakäydään läpi Jean-Jacques Rousseauta ja Johann Gottlieb Fichteä sekä nykyteoreetikoista ennen kaikkea Charles Tayloria, Axel Honnethia ja Nancy Fraseria. Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, kirjassa sovelletaan tunnustuksen tematiikkaa niin sosiaalityön tutkimukseen kuin populismin ymmärtämiseen.

Kirjassa sovelletaan tunnustuksen tematiikkaa niin sosiaalityön tutkimukseen kuin populismin ymmärtämiseen.

Vaikka yleensä ajatellaan Hegelin tuoneen tunnustuksen tematiikan filosofiaan, Markku Mäki huomauttaa Rousseaun tuotannosta löytyvän jo tunnustukseen liittyviä elementtejä. Tunnustuksen sijaan Rousseau kirjoitti tosin enemmänkin arvostuksesta, mihin liittyy myös hänen käsityksensä vapaudesta. Vain vapaassa yhteiskunnassa on mahdollista saada arvostusta. Vapaa yhteiskunta taas vaatii eriarvoisuuden ja korruption kitkemistä, minkä toteutumiseen tarvitaan puolestaan yhteiskuntasopimus sekä moraalista kasvatusta.

 

Tunnustuksen nykyteorioita

Kanadalainen Charles Taylor on ehkä kuuluisin tunnustuksen tematiikkaa käsittelevistä nykyfilosofeista. Arto Laitinen kertoo omassa artikkelissaan, kuinka Taylorin kirjoitukset puolustavat par excellence monikulttuurista yhteiskuntaa. Taylorin lähtökohtana on, että meillä jokaisella on sisäinen äänemme, joka viestittää subjektin ulkopuolisen moraalin lähteistä. Mutta modernissa yhteiskunnassa ihminen on vieraantunut itsestä ja hänen on tavoiteltava autenttisuutta.

Tämä tapahtuu tunnustuksen kautta. Autenttisuuden ihanne kutsuu löytämään oman alkuperäisen tapansa olla olemassa. Erojen tunnustamisen politiikassa ei ole kyse vain uusista yhteiskunnallisista liikkeistä tai vaikkapa postkolonialismista, vaan myös esimerkiksi nationalismin käyttövoimana on Taylorin mukaan toiminut kunnioituksen puute ja eriarvoisuuden kokemus. Koska Taylor ymmärtää kulttuurien täydentävän toisiaan, hänen mukaansa olisi pyrittävä sensitiiviseen liberalismiin.

Toinen aikamme keskeinen tunnustuksen filosofi on Axel Honneth. Artikkelissaan Arvi Särkelä jakaa Honnethin käsityksen tunnustuksesta kolmeen alueeseen: ruumiillistuneet sosiaaliset käytännöt, tunnustussuhteita säätelevät institutionalisoituneet järjestykset ja tunnustussuhteisiin vaikuttavat kamppailut. Sikäli kun politiikka ymmärretään konfliktina, on viimeksi mainittu luonnollisesti kiinnostavin, väheksymättä lainkaan edellisiä teemoja.

Sukupuolten eriarvoisuudessa olisi huomioitava sekä tunnustukseen että aineellisuuteen liittyvät oikeudenmukaisuuskysymykset.

Nancy Fraser vie puolestaan honnethlaisen tunnustuksen käsitteen pidemmälle, kuten Heikki J. Koskinen artikkelissaan osoittaa. Fraser nousi tunnetuksi Jürgen Habermasin kommunikatiivisen teorian kriitikkona, hän osoitti sen sukupuolisokeuden. Sittemmin Fraser on kehittänyt edelleen tunnustuksen teoriaa ja julkaisi jopa yhteisartikkelin Honnethin kanssa vuonna 2003.

Siinä missä Honnethin mukaan tunnustuksen vaatimukset perustuvat hegeliläiselle monismille, ajatukselle epäsymmetrisistä tunnustuksen muodoista, kansanomaisemmin ilmaistuna ajatukselle epätasa-arvosta tai sen kokemuksesta, esittää Fraser perspektiivistä dualismia. Se tarkoittaa sitä, että idealistisen tunnustuksellisen epätasa-arvon lisäksi myös materialistinen tai aineellinen todellisuus ymmärretään yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden syyksi, eikä näitä kahta samasteta toisiinsa.

Esimerkiksi sukupuolten eriarvoisuudessa olisi huomioitava sekä tunnustukseen että aineellisuuteen liittyvät oikeudenmukaisuuskysymykset. Toinen Fraserin kritiikki niin Honnethia kuin Tayloria kohtaan on se, että yksilö alistetaan näiden herrojen ajattelussa ryhmäidentiteetille. Tällaisen päätelmän seurauksena on vieraalta tuntuva ajatus suljetuista ja valikoivista kulttuureista, jotka eivät kommunikoisi keskenään, ja viime kädessä tällainen ajattelu estäisi ylirajaisilta subjekteilta, eli kahden tai useamman kulttuurin tai yhteisön rajapinnoilla eläviltä ihmisiltä, kokonaisvaltaisen tunnustuksen saamisen.

 

Tunnustuksen sovelluksia

Sanna Karhun artikkeli Judith Butlerista ja eläinten tunnustamisesta, sekä Ari-Elmeri Hyvösen ja Lauri Lahikaisen artikkeli Jacques Rancieren poliittisesta filosofiasta sekä Sara Heinämaan artikkeli havainnoista ja kommunikaatiosta fenomenologissa jäävät kirjassa ohuiksi suhteessa tunnustuksen tematiikkaan. On totta, että Butler kritisoi ihmis- ja mieskeskeisyyttä teoksissaan, mutta väitän Karhun väkisin pyrkivän sovittamaan Butlerin ajattelua eläinoikeuspuheeksi ja palauttamaan sen tunnustuksen tematiikkaan, vaikka tähän olisi löytynyt toisista ajattelijoista enemmän taustatukea.

Niin ikään Heinämaan artikkelissa käsitellään enemmän fenomenologista havainnointia kuin tunnustamista sinänsä sen poliittisessa merkityksessä. Sen sijaan Raisa Fosterin artikkeli Paul Ricœurin tunnustamisen tai tunnistamisen semanttisesta analyysista puolustaa paikkaansa.

Tunnustuksessa on kyse kunnioituksen, arvostuksen ja välttämisen kaltaisista teemoista toisia ihmisiä kohdatessa, ja ne ovat sekä käytännön sosiaalityön että sosiaalityön etiikan ydintä

Kati Turtiaisen, Petteri Niemen ja Onni Hirvosen artikkelit ovat ajankohtaisia ja osuvia: ne sisältävät esimerkkejä tämän päivän kysymyksistä, missä tunnustamisen tematiikka auttaa käsitteellistämään mitä tahansa poliittista ilmiötä tai ainakin tekemään politiikasta ymmärrettävämpää.

Turtiainen ja Niemi ovat sosiaalityön tutkijoita. Sosiaalityö on filosofiselta luonteeltaan niin itsestään selvä tunnustamisteorian sovellus, ettei sitä tule edes ajatelleeksi. Turtiainen käsittelee turvapaikanhakijoita ja tunnustusta eli sitä, kuinka toivo paremmasta voidaan ymmärtää materiaalisen avun lisäksi tunnustamisen tematiikan erityiskysymyksenä. Niemi osoittaa, että tunnustuksessa on kyse kunnioituksen, arvostuksen ja välttämisen kaltaisista teemoista toisia ihmisiä kohdatessa, ja ne ovat sekä käytännön sosiaalityön että sosiaalityön etiikan ydintä.

Teea Kortetmäen artikkeli samassa osuudessa käsittelee puolestaan luontosuhdetta ja luonnon tunnustamista, mikä sinänsä on ongelmallista, koska hegeliläisessä tunnustuksessa tunnustus on vastavuoroista.

 

Populismi ja tunnustus

Onni Hirvonen asettuu teoksen viimeisessä artikkelissa vastustamaan Carl Schmittiltä ja Ernesto Laclaulta polveutuvaa antagonistista eli vastakkainasetteluihin ja viholliskuviin perustuvaa politiikkakäsitystä. Laclaun mielestä populismi on kaiken politiikan elimellinen osa. Sen sijaan Hirvosen mielestä sekä oikeistolainen että vasemmistolainen populismi epäonnistuu tunnustusteoreettisesta näkökulmasta.

Populismi syntyy tunnustuksen vaatimuksista, mutta se ei kykene ratkaisemaan herran ja rengin dialektiikkaa tyydyttävällä tavalla. Populismin ongelmaksi muodostuu vaatimusten määrittäminen tarkoituksella ympäripyöreästi. Laclau käyttää tästä ilmaisua tyhjä merkitsijä: vaatimuksen symbolin voivat lähes kaikki allekirjoittaa triviaalisuudessaan, mutta juuri siksi se ei ole kirkkaasti ja selkeästi määriteltävissä.

Vaatimuksen symbolin voivat lähes kaikki allekirjoittaa triviaalisuudessaan, mutta juuri siksi se ei ole kirkkaasti ja selkeästi määriteltävissä.

Toisin sanoen populistiset liikkeet eivät kykene tunnistamaan ja tunnustamaan edes itseään saati esittämään eksplisiittisiä vaatimuksia tunnustamiselleen. Myöskään liberaali demokratia ei voi taata varmaa tunnustusta moninaisille identiteeteille. Se on kuitenkin Hirvosen mielestä huonoista vaihtoehdoista paras poliittinen järjestelmä tunnustamisen tavoitteluun, sikäli kun tavoitteena on hegeliläinen idealismi ja identiteettipolitiikka.

Kritiikissään Hirvonen ei käsittele sitä, ettei Laclau edes halua ratkaista herran ja rengin dialektiikkaa, koska dialektiikan päättyminen johtaisi historian loppuun ja politiikan kuolemaan, mitä Laclau kutsuu ekspressiiviseksi totaliteetiksi. Laclaulle populismi on siis eräänlainen eettinen takalauta.

Palatessamme Koskisen luentaan Nancy Fraserista huomaamme, että hänen luokittelussaan Hirvosen esitys kuuluisi enemmän nykyisyyttä vahvistavaan kuin muutosta hakevaan ratkaisuun. Nykyisyyttä vahvistava ratkaisu tarkoittaa hengen maailmassa monikulttuurisuutta ja tunnustusta identiteettien vahvistamiseksi, mikä toisaalla johtaa kulttuurien erottautumiseen. Aineellisessa todellisuudessa tälle rinnakkainen ilmiö on liberaali hyvinvointivaltio.

Nykyisyyttä vahvistavalle parannusvaateelle radikaalimpaa vaihtoehtoa Fraserille edustaa muutos, mikä tarkoittaa hänen dualismissaan hengen maailmassa kätkettyjen merkitysten osoittamista eli   identiteettipolitiikan ja identiteetin käsitteen sekä tunnustuksen kyseenalaistamista. Aineellisessa todellisuudessa muutos taas tarkoittaisi tuotantosuhteiden uudelleenajattelua sekä -rakentamista eli sosialistista yhteiskuntaa.

YTT Jiri Nieminen on politiikan tutkija, joka myös tuntiopettaa tuleville sosiaalityöntekijöille yhteiskuntateorioita Kokkolan yliopistokeskuksessa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*