Ydinaseriisuntaan liittyvät kysymykset muodostivat yhden presidentti Koiviston ulkopolitiikan kulmakivistä. Ydinaseongelmaan suhtautumisen näkökulmasta Koiviston suurvaltalähtöisen politiikan rinnalla kulki myös vahva pohjoismaalainen painotus.
”Kävimme läpi isoja aseistariisuntakysymyksiä, koska presidentin aito huoli oli ydinvarustelu.” Näin amiraali Juhani Kaskeala muistelee Helsingissä vuonna 1988 käytyjä keskusteluja presidentti Koiviston ja Yhdysvaltojen ulkoministeri George Shultzin välillä.
Huoli oli aito ja ymmärrettävä. Koivisto nousi presidentiksi aikakautena, jota leimasivat poikkeuksellisen suuret kansainvälispoliittiset jännitteet.
Vuonna 1979 Nato päätti keskimatkan ydinaseiden ehdollisesta sijoittamisesta Eurooppaan vuodesta 1983 eteenpäin, jos neuvottelut Neuvostoliiton 1970-luvun puolivälissä Eurooppaan sijoittamien keskimatkan SS-20-ydinohjuksien poistamisesta ei siihen mennessä tuottaisi tulosta.
1980-luvun alkua leimannut Euro-ohjuskriisi teki ydinsodan uhkasta erityisesti eurooppalaisen ongelman. Suurvaltojen jännitteet kulminoituivat syksyllä 1983. Lähes vainoharhaisesti lännen ydinsotaan valmistautumisen merkkejä tarkkaillut neuvostojohto – pääsihteeri Juri Andropov ja puolustusministeri Dmitri Ustinov etunenässä – tulkitsi vuotuisen Naton Able Archer -sotaharjoituksen poikkeavuudet ydinaseiskun valmisteluksi ja asetti poikkeuksellisesti ydinasevoimansa hälytystilaan.
Supervaltojen vastavuoroinen epäluulon ilmapiiri parani Gorbatšovin ja Reaganin välille syntyneen luottamuksen siivittämänä.
Supervaltojen vastavuoroinen epäluulon ilmapiiri parani Mihail Gorbatšovin ja Ronald Reaganin välille syntyneen luottamuksen siivittämänä. Vuonna 1987 Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välille solmittu keskimatkan ydinvoimasopimus (INF) asetti jo askelmerkit kylmän sodan ydinasevarusteluvaiheen päättymiselle.
Keski-Eurooppaan ja maasijoitteisiin ohjuksiin kohdistunut INF-sopimus ei kuitenkaan poistanut Koiviston huolta pohjoisten merialueiden strategisen merkityksen kasvusta. Koivisto pohti puheissaan suurvaltojen välisen luottamuksen syvyyden astetta sekä pitkän kantaman merisijoitteisten risteilyohjusten vaikutuksia Suomen asemaan.
Näiden teemojen ympärille rakentui myös Koiviston ydinaseriisuntapolitiikan keskeiset teesit, joita hän edisti jalostamalla Urho Kekkoselta perimiänsä aloitteita ja toimintatapoja tyylilleen sopivammiksi.
Arvioin seuraavassa Suomen ydinaseriisuntapolitiikan käytäntöjen ja toimintatapojen muutosta Koiviston presidenttikausilla. Tarkastelussa nousevat esiin erityisesti poliittisen luottamuksen rakentamisen keskeisyys, Suomen ydinaseriisuntapolitiikan periaatteellinen johdonmukaisuus sekä pohjoismaista yhteistoimintaa korostava viiteryhmäajattelu.
Risteilyohjusten haaste
Toisin kuin ballistiset ohjukset, risteilyohjukset lentävät maaliinsa matalalla maanpinnan muotoja seuraamalla. Erityisesti Naton vuoden 1979 kaksoispäätökseenkin sisältyneet toisen sukupolven risteilyohjukset muodostivat näin myös haasteen Suomen ilmapuolustuksen uskottavuuden näkökulmasta.
Yya-sopimuksen kautta Neuvostoliiton puolustusintresseihin linkittynyt Suomi joutui tutun dilemman ääreen: miten välttää yya-sopimuksessa mainitut sotilaalliset konsultaatiot Neuvostoliiton kanssa tilanteessa, jossa Suomen asema Neuvostoliiton sotilaallisessa etumaastossa oli korostumassa.
Konsultaatiouhka väistettiin, tälläkin kertaa ilmeisen täpärästi, kun presidentti Kekkonen ”vastasi” vuonna 1978 asiasta tiedustelleelle puolustusministeri Ustinoville saunan lauteilla strategisesti hiljenemällä.
Kekkonen ”vastasi” vuonna 1978 asiasta tiedustelleelle puolustusministeri Ustinoville saunan lauteilla strategisesti hiljenemällä.
Risteilyohjusongelman alueelliset heijastevaikutukset eivät kuitenkaan hävinneet hiljenemällä. Inarijärveen pudonnut neuvostoliittolainen maaliohjus, jota epäiltiin aluksi risteilyohjukseksi, antoi vuodenvaihteessa 1985 ikävän muistutuksen pohjoisessa edelleen puhaltavista hyytävistä tuulista. Koivisto kiinnittikin 1980-luvun kuluessa useasti huomiota merisijoitteisiin pitkän kantaman risteilyohjuksiin toivoen niiden kieltämistä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisissä strategisten ydinaseiden rajoitusneuvotteluissa.
”Meidän täytyy vain jatkaa asiasta jauhamista”
Koivisto peri edeltäjältään Suomen ydinasevalvontapolitiikan kulmakiveksi kylmän sodan edetessä muodostuneen Pohjolan ydinaseetonta vyöhykettä (PYV) koskevan aloitteen. Siinä missä Yhdysvallat suhtautui hankkeeseen kriittisesti liittolaispolitiikkansa koheesioon vedoten, oli Neuvostoliitto myötäillyt Suomen ydinasevalvonta-aloitteita yhtä lailla omista tarkoitusperistään.
Kekkoselle tyypillisten näyttävien avausten sijasta Koivisto pyrki valjastamaan vyöhykekysymyksen aikaisempaa selvemmin yhteispohjoismaalaiseksi neuvotteluprosessiksi. Tätä silmällä pitäen Koivisto delegoi vastuuta PYV-aloitteen edistämisestä ulkoasiainhallinnolle, mikä tukee Marjo Uutelan tulkintaa presidentti Koiviston osallistavasta ulkopolitiikasta.
1980-luvun taitteen ydinasevastaisessa ilmapiirissä ajatus Pohjolan ydinaseettomuudesta alkoi kerätä Ruotsin lisäksi poliittista nostetta myös Norjassa ja Tanskassa. Pohjolan alueen lisäksi PYV-keskusteluihin lisättiin myös kysymys Neuvostoliiton Pohjolaa sivuaville alueille sijoitetuista ydinaseista, mitä Ruotsi oli pitänyt ehtona PYV-aloitteen edistämiselle 1970-luvun puolivälistä eteenpäin.
Aloite valjastettiin hiljalleen muotoon, mikä salli kunkin Pohjoismaan kiinnittävän siihen omia turvallisuuspoliittisia intressejään.
PYV-aloitteen ylläpitäminen oli pitkään lähinnä Suomen itsepintaisuuden varassa. 1980-luvun puoliväliin tultaessa käsitykset vaikuttivat kuitenkin muuttuneen. Esimerkiksi tammikuussa 1985 Ruotsin pääministeri Olof Palme rohkaisi PYV-aloitteen mahdollisuuksia ja keinoja pohtinutta Koivistoa sinnikkyyteen. Palmen mukaan Suomen ja Ruotsin oli vain jatkettava ”asiasta jauhamista”, koska kansalaismielipide Norjassa ja Tanskassa oli kääntymässä aloitteelle myönteiseksi.
Palmen mukaan Norja ja Tanska näkisivät omista liittosuhderajoitteistaan johtuen kernaasti, että Ruotsi ja Suomi pitävät alueellisen turvallisuusdynamiikan erityispiirteitä havainnollistavaa aloitetta esillä. Juuri tähän kiteytyi PYV-pelin henki – aloite valjastettiin hiljalleen muotoon, mikä salli kunkin Pohjoismaan kiinnittävän siihen omia turvallisuuspoliittisia intressejään.
Pohjoismaisen viiteryhmän korostuminen
Kylmän sodan murroksen vaikutuksia Suomen ulkopolitiikkaan tutkivan ReImag-tutkimushankkeen aikalaiskokemuksia jäsentävissä muistitietoseminaareissa PYV-politiikan merkitys nousi myös esiin.
Esimerkiksi 1980-luvun lopussa turvallisuuspoliittisen osaston päällikkönä ulkoministeriössä toiminut René Nyberg kutsui PYV-aloitetta ”vakavaksi hankkeeksi”. Sitä jalostettiin Nybergin mukaan 1980-luvulla tietoisesti teknisempään suuntaan. Tavoitteena oli hankkia lisätietoa Suomen lähialueiden sotilaallisesta kapasiteetista ja aseteknologian vaikutuksista.
Teknistymisensä lisäksi – tai sen myötävaikutuksella – vyöhykealoite palveli Koiviston kaudella yhteispohjoismaalaista ajatustenvaihtoa tavalla, johon suurvalloilla tai niiden muilla liittolaisilla ei ollut suoraa pääsyä. Lähestymistapa limittyi Suomen ulkopolitiikan uudelleenorientointumiseen. Pohjoismaat oli nostettu Koiviston tuella idänsuhteiden rinnalle omaksi ulkopoliittiseksi pilarikseen Kalevi Sorsan IV hallituksen hallitusohjelmassa vuonna 1983.
Lähestymistapa limittyi Suomen ulkopolitiikan uudelleenorientointumiseen.
Vuonna 1991 jo neljättä vuotta säännöllisesti jatkuneet yhteispohjoismaalaiset PYV-keskustelut haudattiin lopulta vähin äänin Neuvostoliiton hajottua. Päämääränä vyöhykkeen perustaminen tunnustettiin yleisesti epärealistiseksi. Neuvotteluprosessilla katsottiin kuitenkin olevan tiettyä itseisarvoa. Tärkeintä oli kenties liikkeen ylläpitäminen itsessään, kuten Juhana Aunesluoma kuvailee Koiviston integraatiopolitiikan logiikkaa.
Pohjoisten merialueiden jännitteet
Koivisto piti kenties merkittävimmän ydinaseriisuntapoliittisen linjapuheensa Paasikivi-seurassa lokakuussa 1986. Puheessaan Koivisto esitti suurvalloille pohjoisten merialueiden luottamusta lisäävien toimien edistämistä.
Pohjan tarjosi vuonna 1972 Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen sopimus merellisten välikohtausten estämiseksi. Koivisto esitti tämän laajentamista monenkeskiseksi sopimukseksi.
Pohjoisten merialueiden strategisen painoarvon kasvun taustalla vaikutti vahvasti Keski-Eurooppaan keskittynyt poliittinen liennytysprosessi. Myös asevalvontaneuvottelut kohdistuivat ensisijaisesti maavoimiin ja maasijoitteisiin ohjuksiin. Kuolan niemimaalla sijaitsevia neuvostotukikohtia suojaavien joukkojen kasvu muodosti Suomelle puolustuksellisen ja poliittisen haasteen.
Nato ja Yhdysvallat päättivät vastaavasti 1980-luvun taitteessa Norjaan sijoitettavan raskaan sotilaskaluston ennakkovarastoinnista. Lisäksi Yhdysvallat oli 1980-luvun alusta eteenpäin omaksunut aikaisempaa offensiivisemman meristrategian.
Koiviston vuoden 1986 puhe sai jälleen myötämielisen vastaanoton idästä. Gorbatšov viittasi Koiviston ”aloitteeseen” Muurmanskin-puheessaan seuraavana vuonna.
Yhdysvalloilta puolestaan lähti Suomeen selkeä kielteinen viesti. Suomen ulkopolitiikastakin hyvin perillä ollut Yhdysvaltain varaulkoministeri Rozanne Ridgeway varoitti suurlähettiläs Paavo Rantasen välityksellä Suomea joulukuussa 1987, ettei Yhdysvallat ollut millään tavalla kiinnostunut pohjoisia merialueita koskevista luottamusta lisäävistä toimista, koska ne heikentäisivät Yhdysvaltain laivaston toimintakykyä. Ridgeway katsoi, että Suomi oli PYV-politiikallaan sotkeutumassa Naton liittokunnan sisäisiin asioihin.
Ridgewayn täystyrmäys ei kuitenkaan horjuttanut Suomen ja Koiviston strategista kärsivällisyyttä – aiheesta jauhamista jatkettiin vastakin.
Keskusteluyhteydet, luottamus ja ydinasevarustelun järjettömyys
Koivisto katsoi, että ilman johtajien ja hallintojen välistä luottamusta konkreettiset asevalvontatoimet seisoivat höttöisellä maaperällä. Reaganin ja Gorbatšovin välillä vuodesta 1985 eteenpäin orastanut yhteisymmärrys oli Koivistolle osoitus poliittisen psykologian huomioimisen merkityksestä.
Aktiivinen kirjeenvaihto suurvaltajohtajien kanssa istuu tähän kuvaan hyvin – keskusteluyhteyksien ylläpitäminen oli arvo itsessään, ei ainoastaan väline Suomen kansainvälisen statuksen pönkittämiseksi.
Koivisto peilasi Suomen turvallisuusaseman muutosta suurvaltapolitiikassa tapahtuneisiin muutoksiin, kuten Matti Pesu on esittänyt. Puheissaan Koivisto palasikin usein Suomen pidättäytyväiseen ja varovaiseen suhtautumiseen, jos kyse oli suurvaltapoliittisista eturistiriidoista.
Toisaalta Koivisto kiinnitti huomiota myös julkilausutun politiikan johdonmukaisuuteen. Toisinaan tämä ylitti myös suurvaltojen välisiin kiistakysymyksiin puuttumisen periaatteen. Esimerkiksi vuonna 1983 Suomi äänesti YK:n yleiskokouksessa ydinaseiden ensikäytön kieltävän päätöslauselman puolesta. Osmo Apunen on teoksessaan Linjamiehet (2015) esittänyt päätöksen yhtenä Koiviston ensimmäisen presidenttikauden merkittävimmistä ydinaseriisuntapoliittisista linjauksista.
Päätöksellään Suomi kyseenalaisti ajatuksen rajoitetun ydinsodan mahdollisuudesta. Tätä kautta Koiviston päätös oli tulkittavissa myös kriittiseksi huomioksi Naton joustavan vastaiskun oppia kohtaan. Vuonna 1988 Koivisto palasi kantansa perusteluihin:
”Me emme sekaannu suurvaltojen välisiin ristiriitoihin, kun lähdemme kannanotoissamme omista turvallisuuseduistamme ja omista periaatteistamme. Aina emme voi olla samaa mieltä kaikkien ulkovaltojen kanssa emmekä me aina erimielisyyden sattuessa voi vaietakaan […] Tällainen oli esimerkiksi kysymys ydinaseiden käytöstä. Kun olemme kaikkea käyttöä vastaan, me olemme myös ensikäyttöä vastaan.”
Koiviston päätös oli tulkittavissa myös kriittiseksi huomioksi Naton joustavan vastaiskun oppia kohtaan.
Suomen toiminnan tuli toisin sanoen olla yhdenmukaista sen esittämien moraalisesti velvoittavien kannanottojen kanssa. Koiviston suosiman suurvaltapoliittisen sillanrakennustyömaan taustalta avautuu näin myös ydinasevarustelun järjettömyyttä korostava moraalinen pohjavire.
Paluu 1980-luvulle?
Presidenttikaudellaan Koivisto pyrki edistämään tiloja ja käytäntöjä, joissa myös ”kovia” turvallisuuspoliittisia kysymyksiä saatettiin käsitellä rutiininomaisesti pohjoismaisen viiteryhmän sisällä. Tähän oli kasvavaa halua ja tarvetta myös muiden Pohjoismaiden taholta. Suhtautuminen ydinaseongelmaan paljastaa Koiviston ajan ulkopolitiikasta myös pohjoismaista viiteryhmän tärkeyttä korostavan otteen.
On mielenkiintoista huomata, että Suomen 2010-luvun ydinaseriisuntapoliittisissa painotuksissa on havaittavissa 1980-luvulta tuttuja vireitä. Suomi on esimerkiksi hiljattain perustellut päätöstään olla osallistumatta huhtikuussa 2017 New Yorkissa käynnistyneisiin ydinaseiden kieltosopimusta koskeviin neuvotteluihin, koska niiltä puuttuu vuonna 1968 allekirjoitetun ydinsulkusopimuksen tunnustamien ydinasevaltojen tuki.
Suomen kanta heijastelee jälleen suurvaltapoliittista realismia, jossa kansainvälisen järjestyksen perustavan muutoksen katsotaan viime kädessä olevan kiinni suurvaltojen tahdosta ja yhteistyön asteesta. Samalla tätä katsantoa sävyttää kuitenkin normatiivinen ja liberaali vire, joka muistuttaa suurvaltojen erityisestä vastuusta sääntöperustaisen kansainvälisen järjestelmän jatkuvuuden ja ennustettavuuden takaajina.
Presidentti Sauli Niinistö palasikin Koiviston poismenoa seuraavana päivänä Virossa pitämässään puheessa varsin koivistolaisiin teemoihin:
”[y]dinasevaltioiden, erityisesti Yhdysvaltojen ja Venäjän, on tärkeää jatkaa strategista vuoropuheluaan ja pyrkiä vähentämään kaikentyyppisiä ydinaseita. […] Tarvitaan lisää ennakoitavuutta ja läpinäkyvyyttä. Riskejä ja huolia aiheuttavaa sotilaallista toimintaa on vähennettävä. Mielestäni nyt on aika sitoutua aidosti asevalvontaan ja luottamuksen rakentamiseen.”
Euroopassa on palattu tilanteeseen, jossa myös ydinasevalvontapolitiikan tiloja ja käytäntöjä joudutaan arvioimaan uudestaan. Pienen valtion mahdollisuudet vaikuttaa kansainvälisen politiikan suuriin käänteisiin ovat tietysti varsin rajalliset. Reaktiivinenkin toimija voi kuitenkin olla ketterä.
Koiviston aikakauden perintö opettaa meille ainakin sen, että tärkeistä asioista kyllä kannattaa jauhaa, vaikka se vähän puuduttavalta tuntuisikin, kunhan vain keskusteluyhteydet toimivat.
Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.
YTM Tapio Juntunen viimeistelee Suomen ydinaseriisuntapolitiikkaa kylmän sodan loppupuolella käsittelevää väitöskirjaansa Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa ja on Reimag-tutkimushankkeen jäsen.
Kirjoitus perustuu osittain Kosmopolis-lehdessä (46:1/2016) julkaistuun artikkeliin ”Kaavoihin kangistumista vai käytännöllistä viisautta? Suomen alueellinen ydinasevalvontapolitiikka kylmän sodan aikana”.
Kirjoituksessa viitatut arkistolähteet on kerätty ulkoasiainministeriön arkistosta sekä kansallisarkistossa sijaitsevasta tasavallan presidentin kanslian arkistosta.REIMAG-tutkimushankkeen muistitietoseminaarin aineistot ovat tutkimushankkeen hallussa. Kirjoituksessa viitatut Koiviston puheet löytyvät Keijo Immosen ja Jaakko Kalelan toimittamasta teoksesta Maantiede ja historiallinen kokemus. Ulkopoliittisia kannanottoja (Otava, 1992).
