International Studies Associationin vuotuinen konferenssi, tuttavallisemmin ISA, järjestettiin tänä vuonna New Orleansissa välittömästi Mardi Gras’n jälkeen. ISA kerää vuosittain yhteen yli 5 000 tutkijaa jonkin pohjoisamerikkalaisen kaupungin suureen konferenssihotelliin.
Konferenssi kestää neljä päivää, joista jokainen jakautuu neljään paneelisessioon. Yksittäisen paneelisession aikana järjestetään noin 80 eri paneelia. Kun tähän lisätään erilaiset aamiais- ja lounaskokoukset, satunnaiset kohtaamiset sekä eri tahojen iltaisin järjestämät vastaanotot, on ISA hengästyttävä ja hektinen kokemus. Kokeneempikaan konferenssikävijä ei ehdi seurata kovin montaa paneelikeskustelua. Konferenssin akateeminen anti on sattumanvaraista ja verkostoituminen onnistuu joskus paremmin, toisinaan huonommin. Pitkästä matkasta ja kalliista kustannuksista huolimatta monet meistä käyvät ISAssa vuodesta toiseen.
Tänä vuonna ISAa edeltävät viikot eivät täyttyneet ainoastaan viime hetken paperien kirjoitusurakasta ja muista matkavalmisteluista, vaan myös vilkkaasta nettikeskustelusta ja -aktivismista. Koko konferenssiteema rakentui globaalin kansainvälisen politiikan sekä ”alueellisten maailmojen” ympärille. Siksi monista tuntui erityisen härskiltä viime tipassa lanseerattu ”safiiripaneelien sarja” (Sapphire Series), jossa normalisoitiin kansainvälisen politiikan tutkimuksen valkoisuutta, elitistisyyttä ja pohjois(amerikkalais)uutta. Vastapainoksi konferenssin ja koko tieteenalan tosiasiallista monimuotoisuutta korostamaan koottiin muun muassa ”rubiinipaneelien sarja” (Ruby Series).
Toinen kritiikin aihe kansainvälisen politiikan keskeisen tutkijakentän sulkeutuneisuuden ohella oli meille suomalaisille niinkin itsestään selvän palvelun kuin internetyhteyden puute. Sosiaalinen media, erityisesti Twitter, on tullut olennaiseksi osaksi konferenssiosallistumista. Valitettavasti wlan-yhteys ei kattanut suurinta osaa paneelihuoneista, jolloin aktiivinen twiittaaminen oli mahdotonta. Monet keskustelut avautuvat Twitterin kautta myös luksushotellien seinien ulkopuolelle ja nekin, jotka eivät syystä tai toisesta pääse paikan päälle, voivat seurata konferenssin kuumimpia puheenaiheita: kahvi on pahaa ja sukupuolittuneisuus on tehtävä näkyväksi.
Tässä konferenssiraportissa emme paneudu varsinaiseen konferenssin sisällölliseen antiin, vaan pohdimme konferenssikokemustemme kautta tutkijuuden ja ammatillisten performanssien mahdollisuuksia ja rajoja. Projektimme yhdistävät taidetta tieteeseen sekä tutkimusmenetelmänä että tutkimuksen esittämisen tapana. Tältä sivustolta on saatu aiemmin lukea Saara Särmän väitöskirjasta ja kollaaseista sekä Susanna Hastin myötätunnon neuropolitiikkaan pureutuvasta tutkimuksesta.
Lauluesitys – häiriötä vai tiedettä?
Siellä täällä virkistävinä valopilkkuina ISA tarjosi tavanomaisesta poikkeavia esityksiä, joissa tieteen perinteistä esittämisen tapaa haastettiin. Yksi tällainen paneeli (Embodying the Aesthetic Turn: Screening and Discussion of ’Hard Corn’) alkoi Ruth Reitanin lyhytelokuvalla Hard Corn. Elokuvan katsomisen jälkeen keskustelu lähti virtaamaan vapaasti ja innostunut yleisöjoukko jakoi tulkintojaan elokuvasta vielä ulos kävellessään.
Toisin kuin argumentoiva tutkimuspaperi, elokuva ja tulkinnallinen avoimuus mahdollistavat osallistumisen tiedon tuottamiseen paneelin aikana. Miksi näin ei tehdä useammin? Miksi tutkijan täytyy omistaa argumenttinsa ja istua sen päällä itsevaltiaan ottein?
Muutakin hauskaa nähtiin ISAssa: joukko Game of Thrones -tutkijoita hoiti paneelinsa kirja- ja televisiosarjan hahmoiksi pukeutuneina ja teki jopa mainos-trailerin paneelistaan! Tuoko hauskuus lisäarvoa tieteellisen konferenssiin? Kyllä – hauskuus on niin keskeinen kannatteleva voima ihmisen elämässä, ettei sitä kannata sulkea konferenssiovien ulkopuolelle.
Kolmas esimerkki siitä, kuinka esittämisen tapa voidaan asettaa sisällön kanssa vähintään tasa-arvoiseen asemaan, tuli esille paneelissa nimeltä Making Sense of Emotions, Politics and War, jossa Susanna Hast esitti pienen äänentoistojärjestelmän kautta muutaman musiikkikappaleen.
”Olin pohjustanut ISAn esitystäni keräämällä rohkeutta jo edellisen syksyn ECPR-konferenssissa tanssillisella esitykselläni, jossa olin pudota alas tuolilta tasapainotellessani pehmeällä alustalla yhdellä jalalla! Silmiinpistävää tässä kokemuksessa oli se, kuinka sain yleisön huomion eri tavoin kuin koskaan aikaisemmin. Sain ääneni kuuluviin kehon liikkeen kautta tavalla, joka olisi muuten mahdotonta.
ISAssa esitin laulujani, joita olen sanoittanut ja säveltänyt talven aikana, ja joita suureksi ilokseni muusikko Timo Rehtonen on säveltänyt, sovittanut ja soittanut taustalle. Laulujen tarkoitus oli aluksi popularisoida tiedettä, mutta sen ohella niistä on tullut osa itse tutkimusprosessia, metodia, joka tuo jatkuvasti esiin uusia asioita tutkimukseni kohteesta, sodan kokemuksesta ja tunteista Tšetšenian sodissa. Sama koskee tanssillisuutta: kehon liikkeen avulla tutustun tutkimuskohteeseeni. Näin liike tai laulu ei ole tutkimuksen päälle liimattua vaan keskeinen osa tutkimustulosten syntyä, prosessointia ja ilmaisua.
Itse laulujen esittäminen ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Toisen kappaleen alussa huoneen ovelle ilmestyi joukko vihaisia ihmisiä naapurihuoneista valittamaan melusta, ja jouduin selviytymään esityksestä tämän selkkauksen aiheuttaman paineen alaisuudessa.
Kyseisten laulujen ensiesittäminen kansainvälisessä konferenssissa, ilman esiintymiskokemusta tai laulajan koulutusta, on jo itsessään pelottava kokemus. Se on riskin ottamista: itsensä paljastamista haavoittuvana, puutteellisena, ulkopuolisena. Olen tietenkin vilpittömän pahoillani siitä, että aikaisemmin tehdystä äänentoiston tarkastuksesta huolimatta onnistuin häiritsemään muiden paneelien rauhaa. Samalla mietin, olisiko kovaääninen puhuja saanut saman reaktion aikaan.
Kovaääninen laulaminen saa aikaan häiriötä, ravistelua, joka toivon mukaan herättelee miettimään sitä, mikä on sallittua ja sovinnaista akateemisessa tapahtumassa. Mikä on tieteellistä, mikä on taiteellista ja saako tiedettä esittää laulamalla, tanssimalla tai vaikkapa kollaaseja tekemällä?”
Kollaaseja ja käsitöitä
Innovatiivinen paneeli Art as Subject, Art as Method koostui sekä niin sanotuista perinteisistä konferenssiesitelmistä että kollektiivisesta kollaasiprojektista. Paneelin tarkoituksena oli tutkia ja pohtia, mitä tapahtuu, kun samanaikaisesti ”normaalin” akateemisen keskustelun kanssa tehdään jotakin käsillä. Kyseisestä paneelista oli tarkoitus luoda tila, jossa niin omien käsitöiden tai taideprojektien tekeminen kuin kollektiiviseen kollaasiprojektiin osallistuminenkin on suotavaa ja toivottavaa.
Suurin osa huoneeseen tulleista noin 40 ihmisestä osallistuikin aktiivisesti tavalla tai toisella. Huoneen keskellä olevalle pöydälle oli aseteltu valmiiksi kolme pohjamaalattua pingotettua kangasta sekä kasa konferenssiin ja New Orleansiin liittyviä paperimateriaaleja. Pöydältä löytyi esimerkiksi paikallinen sanomalehti, kustantajien ja muiden konferenssitiloissa toimintaansa esittelevien tahojen mainosmateriaalia, erilaisia leikkeitä rubiini-sarjan inspiroimana (rubiineista tehtyjä elefantteja ja kenkiä sekä eri muotoisia jalokiviä). Osallistujat toivat mukanaan muun muassa lankaa ja kudottuja paloja.
Väki vaihtui kollaasipöydän ympärillä, joka oli koko session ajan täynnä askartelevia ihmisiä. Osa taiteili valmiisiin pohjiin, osa teki materiaaleista omia kollaasejaan. Samaan aikaan muualla huoneessa valo- ja videokuvattiin sekä neulottiin ja virkattiin.
Paneeli sinänsä ei niinkään antanut vastauksia vaan avasi liudan uusia kysymyksiä konferenssiosallistumisesta ja koko tieteenalasta. Tilaisuus ei koostunut perinteiseen tapaan panelisteista ja yleisöstä, vaan häivytti rajoja eri roolien välillä, kun kaikilla oli mahdollisuus osallistua yhteiseen tekemiseen. Tämä rajojen häivyttäminen puolestaan avasi tilaa keskustelulle, jossa tuli esiin tärkeitä havaintoja sekä eri lailla tekemisen riskeistä että kollektiivisen tekemisen emotionaalisista ulottuvuuksista.
Osanottajat pitivät tilaisuutta virkistävänä ja vapauttavana ”normaalin” konferenssin keskellä. Tarjotessaan hengähdystilaa kiireisessä konferenssiympäristössä tällainen tilaisuus voi olla radikaali interventio kilpailuhenkiseen akateemiseen tapahtumaan. Kun monet vaikuttivat kaipaavan tällaista virkistävää ja rentouttavaa paneelia, mitä se kertoo akateemisista megakonferensseista tai kansainvälisestä politiikan tutkimuksesta? Tukehduttaako ”normaali” akateeminen konferenssikäytäntö meitä?
Kollektiivinen kollaasien tekeminen nosti esiin tärkeän kysymyksen omistajuudesta, vähän samaan tapaan kuin Reitanin elokuva. Eräs osallistuja huomautti, kuinka vaikeaa hänen oli siirtyä pois kollaasin ääreltä käytettyään huomattavan määrän aikaa ja energiaa omaan tekemiseensä. Hän kertoi, että oli ahdistavaa päästää joku muu jatkamaan, mutta toisaalta oli myös kiinnostavaa päästä katsomaan, millaiseksi kollaasi muodostui muiden käsissä.
Olemmeko myös niin tottuneet kontrolloimaan ja omistamaan omat argumenttimme, että niiden käsistä päästäminen on emotionaalisesti hankalaa? Estääkö juuri tämä osaltaan kollektiivisia kirjoitusprojekteja? Osaammeko tehdä yhdessä?
Sallittavuuden rajoilla
Kaikkia taiteellisen ja tieteellisen ilmaisun sekoittamisen ei tarvitse kiinnostaa tai edes miellyttää. Joillekin se voi kuitenkin olla luonteva ja jopa ainoa oikea tapa edetä tutkimustyössä. ISA edustaa jo itsessään elitististä kansainvälisen politiikan tutkimuksen tapahtumaa, jossa vain harvoilla on edes mahdollisuus käydä. Yhdessä tekemisen meininki – niin globaalilla tasolla kuin lähimpien kollegoiden kanssa – on pikemminkin vierekkäin tekemistä kuin toisen kanssa jakamista.
Samalla kun kansainvälisen politiikan tutkimusta vaivaa valkoihoinen länsimainen miesvalta myös sellaiset konferenssikäytännöt, jotka edustavat populaarikulttuuria tai käsillä tekemistä, ovat marginaalissa ja niitä saatetaan vähätellä. Edustavuuden, hiljaisuuden ja hiljentämisen teema nousi esiin sekä ennen konferenssia safiirisarjan kritiikin kautta mutta myös konferenssin aikana juuri rubiinipaneeleissa.
Kaikkein haitallisinta tutkimusyhteisölle on, jos siinä yritetään hiljentää tai sulkea ulos kollegoita. Akateemisessa maailmassa kilpailu on kovaa, mutta ISA jätti myös vahvoja solidaarisuuden jälkiä. Tutkijat myös inspiroivat ja tukevat toisiaan vilpittömästi. Tutkimusmaailmassa on näin myös lempeyttä, iloa ja naurua. Niitä myös me haluamme välittää ja edistää omien hankkeidemme ja tekemisen tapojemme kautta.
YTT Susanna Hast työskentelee Genevessä IHEID:ssä (Graduate Institute of International and Development Studies) tutkijana. Häneltä ilmestyi helmikuussa 2014 teos Spheres of Influence in International Relations History, Theory and Politics (Ashgate).
YTT Saara Särmä on feministi, tutkija ja taiteilija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun toinen perustajajäsen.
