Vuonna 2019 laadittu hallitusohjelma viitoitti tietä kohti arvopohjaista, globaalia ulkopolitiikkaa. Keväällä päättyvästä hallituskaudesta tuli kuitenkin kovan turvallisuuden ajanjakso, jonka aikana Suomi päätti hakeutua Natoon ja vahvistaa sotilaallista voimaansa.
Hallituskausien vaihtumisella ei ole yleensä ollut vaikutusta Suomen ulkopoliittisiin linjaratkaisuihin. Tähän on kaksi pääasiallista syytä. Keskeiset puolueet ovat ensinnäkin olleet lähes yksimielisiä ulkopolitiikan suurista linjoista. Toiseksi perustuslaki antaa presidentille vahvan aseman ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana, mikä kaventaa hallituksen roolia ulkopoliittisena linjavetäjänä.
Kulloisenkin hallituksen kädenjälki ulkopoliittiseen linjaan onkin näkynyt lähinnä nyansseissa. Perustavanlaatuiset linjamuutokset Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ovat liittyneet turvallisuusympäristössä tapahtuneisiin murroksiin, jotka ovat pakottaneet maan sopeuttamaan turvallisuuspoliittisia ratkaisujaan.
Hallitusohjelman toiveikkaat tavoitteet
Aiempien hallitusten tavoin Antti Rinteen—Sanna Marinin (sd.) hallitus pyrki jättämään kädenjälkensä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Sen ydinviesti liittyi Suomen ulkopolitiikan ihmisoikeusperustaisuuteen. Vuonna 2019 laadittu hallitusohjelma asetti kaiken kaikkiaan seitsemän kattavaa ulko- ja turvallisuuspoliittista tavoitetta, joihin lukeutui muun muassa monenkeskisyyden vahvistaminen, rauhanrakentaminen ja globaalin vastuun kantaminen.
Ohjelma lisäksi nimesi kolme pääasiallista puolustuspoliittista tavoitetta uskottavan puolustuksen ylläpidosta strategisten suorituskykyhankkeiden läpivientiin ja kyberturvallisuuden vahvistamiseen.
Hallitusohjelman tavoitteiden piirtämä kuva maailmasta ei voida katsoa heijastaneen kansainvälisen politiikan tolaa.
Hallitusohjelman ulko- ja turvallisuuspoliittiset tavoitteet näyttäytyivät jo sen laatimisen aikaan toiveikkailta suhteessa senhetkisen turvallisuusympäristön alati heikkenevään tilaan. Tuolloin presidentti Donald Trumpin johtama Yhdysvallat kyseenalaisti kovaäänisesti monenkeskistä kansainvälistä järjestelmää, ja Washingtonin ja Pekingin kilpailuasetelma oli kiristymässä. Lännen ja Venäjän suhteiden alamäki oli myös jyrkkenemässä, mikä näkyi muun muassa asevalvonta-arkkitehtuurin rapautumisena. Hallitusohjelman tavoitteiden piirtämä kuva maailmasta ei voida katsoa heijastaneen kansainvälisen politiikan tolaa.
Täten ei ole yllättävää, että Rinteen-Marinin hallitusta ei muistettane arvopohjaisesta, globaaleja teemoja syleilevästä ulkopolitiikasta. Väistyvästä hallituksesta tuli sen sijaan kovan turvallisuuden hallitus – hallitus, joka päätti viedä Suomen puolustusliitto Natoon ja joka teki merkittäviä satsauksia Suomen puolustuskykyyn.
Nato-hallitus
Vaikka vuoden 2019 hallitusohjelmaan oli kirjattu Nato-optiona tunnettu linjaus siitä, miten Suomi ”säilyttää mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä”, hallituksessa tuskin kuviteltiin, että sen tehtäväksi tulisi kolme vuotta myöhemmin ulkopoliittiseksi opinkappaleeksi vakiintuneen linjanvedon toimeenpano.
Toisin kävi. Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan käänsi lähes yhdessä yössä Naton jäsenyyttä aiemmin vastustaneen kansalaismielipiteen liittokuntaan hakeutumisen kannalle. Itänaapurin aggressio ei ollut shokki ainoastaan tavallisille suomalaisille, vaan myös valtion eliitille.
Hyökkäys pakottikin maan johdon ja poliittisen kentän arvioimaan uudelleen näkemyksensä Suomen uhkakuvista ja turvallisuusvalinnoista. Hyökkäyksen myötä Suomeen syntyi ”pidäkevaje”, eli jaettu näkemys maan aiempien turvallisuusratkaisujen riittämättömyydestä suhteessa Venäjän kasvaneeseen uhkaan. Maaliskuun 2022 puolivälistä alkaen valtiojohto alkoi määrätietoisesti valmistella Suomen tietä Naton jäsenyyteen, jonka avulla syntynyt vaje oli tarkoitus paikata.
Voidaan hyvästä syystä otaksua, että Suomen ulkopoliittinen johto tuskin olisi tehnyt päätöstä Nato-jäsenyydestä, mikäli sen kannatus ei olisi noussut yhtä korkeaksi – tai päätöstä ei ainakaan olisi tehty yhtä nopeasti. On ilmiselvää, että hyökkäys horjutti sekä kansan että sen johtajien turvallisuudentunnetta. Kansa kuitenkin teki päätöksensä eliittiä nopeammin, ja muuttunut yleinen mielipide todennäköisesti edesauttoi ratkaisevalla tavalla käytännöllisen konsensuksen syntymistä päätöksentekijöiden keskuudessa.
Hyökkäyksen myötä Suomeen syntyi ”pidäkevaje”, eli jaettu näkemys maan aiempien turvallisuusratkaisujen riittämättömyydestä suhteessa Venäjän kasvaneeseen uhkaan.
Mikään muu vaihtoehto kuin Nato-jäsenyys ei olisi kansan silmissä näyttänyt Suomen turvallisuutta vahvistavalta päätökseltä. Tilanne oli historiallinen, sillä yleinen mielipide on ani harvoin, jos koskaan, yhtä vahvasti ohjannut Suomen ulkopoliittista päätöksentekoa.
Hallituksella ja sen avainministereillä on ollut keskeinen rooli Suomen Nato-jäsenyyspäätökseen liittyvien kysymysten toimeenpanossa, mukaan lukien kansainvälisten konsultaatioiden hoitamisessa. Tasavallan presidentin ohella erityisesti pääministeri Marin, ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) ja puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk.) aurasivat yhteydenpidollaan Suomen tietä kohti liittokunnan jäsenyyttä.
Kiinnostavaa kyllä, Nato-prosessin aikana hallitus toimeenpani ohjelmansa ulkopoliittisia linjauksia. Hallitusohjelmassa peräänkuulutettiin suhteiden tiivistämistä Ruotsiin ja Norjaan, ja näin toden totta tapahtui. Kevään 2022 aikana Helsingistä pidettiin äärimmäisen tiivistä yhteyttä niin Tukholmaan kuin Osloon, mikä on vankistanut Suomen suhteita Ruotsiin ja Norjaan historiallisen vankalle tasolle.
Hallituksessa ymmärrettiin laajaa poliittista kenttää paremmin Ruotsi-suhteen merkitys Suomelle. Kansallinen Nato-prosessi sopeutettiin taiten Ruotsin hitaammin heränneeseen päätöksentekoon.
Venäjä-paradigman muutos?
Suomalaisessa keskustelussa vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten perustavanlaatuisesti Venäjän hyökkäys ja sitä seurannut Nato-päätös ovat myös muovanneet Suomen Venäjä-politiikkaa. Venäjän helmikuisen hyökkäyksen jälkeen varovaisista linjauksistaan tunnettu Suomi on erityisesti pääministeri Marinin johdolla profiloitunut Euroopassa kovan Venäjä-linjan leiriin, johon kuuluvat muun muassa Baltian maat ja Puola.
Pääministerin suorasanaiset Venäjä-linjaukset ovat saaneet kansainvälisesti runsaasti huomiota. Suomi on lisäksi tukenut voimakasta pakotepolitiikkaa EU-pöydissä ja päätti lopulta ryhtyä venäläisten maahantuloa rajoittaviin toimiin – päätös, josta ei EU-tasolla tai läntisessä yhteisössä päästy yksimielisyyteen.
Suomen toimien kontrasti hallitusohjelman hyviä Venäjä-suhteita painottavaan linjaukseen on suuri, mikä korostaa kahdenvälisessä suhteessa tapahtuneen muutoksen mittasuhteita.
Suomen toimien kontrasti hallitusohjelman hyviä Venäjä-suhteita painottavaan linjaukseen on suuri, mikä korostaa kahdenvälisessä suhteessa tapahtuneen muutoksen mittasuhteita. Vielä on liian aikaista sanoa, onko kyseessä pidempiaikainen ulkopoliittisen linjan muutos.
Aiempaa jyrkemmästä linjasta huolimatta suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa eliitissä – esimerkiksi eduskunnassa, ministeriöissä ja puolustusvoimissa – elää kuitenkin näkemys, että muuttuneesta tilanteesta huolimatta Suomen tulisi pidättäytyä kaikkein kovasanaisimmista kannanotoista ja toimista suhteessa itänaapuriin.
Suomi varustautuu
Nato-päätöksen ohella väistyvä hallitus muistetaan merkittävistä puolustusmateriaalihankinnoista ja huomattavista korotuksista puolustusmäärärahoihin. Uskollisena omalle ohjelmalleen valtioneuvosto totta tosiaan panosti uskottavaan puolustukseen ja strategisten suorituskykyhankkeiden toimeenpanoon.
Hallitus teki merkittävimmän puolustuskykyä vahvistavan päätöksen jo joulukuussa 2021, kun se päätti korvata ikääntyvät Hornet-hävittäjät yhdysvaltalaisilla F-35-monitoimihävittäjillä. Kyseessä oli Suomen historian kallein asekauppa, joka vahvistaa entisestään maan suhdetta Yhdysvaltoihin. Päätös oli hallitukselle oletettua helpompi, vaikka eritoten vasemmistoliitolle ja osalle sosialidemokraateista kalliin amerikkalaisen asejärjestelmän ostaminen ei ollut mieluinen valinta.
Lisämäärärahoilla puolustusvoimat vahvistaa tulivoimaansa, kasvattaa ammusvarastojaan, paikkaa puolustuksen aiempia aukkoja ja korvaa Ukrainaan lahjoitettuja sotilaallisia kykyjä. Iso kuva on selvä: Suomi varustautuu pahan päivän varalle.
Puolustukseen satsaaminen jatkui Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Huhtikuun 2022 kehysriihessä hallitus myönsi 2,2 miljardia euroa lisärahoitusta puolustusmäärärahoihin vuosille 2023–2026, mikä lopulta nosti vuoden 2023 puolustusmenot historiallisen korkealle tasolle, yli 6 miljardiin euroon. Suurin osa lisärahasta korvamerkittiin puolustusmateriaalihankinnoille.
Toukokuussa hallitus lisäksi osoitti lisätalousarviossaan kuluvalle vuodelle 2022 lähes 670 miljoonaa euroa lisärahoitusta. Syksyn 2022 aikana puolustusministeriö julkistikin useita asehankintoja haupitseista raketteihin ja ohjuksiin.
Lisämäärärahoilla puolustusvoimat vahvistaa tulivoimaansa, kasvattaa ammusvarastojaan, paikkaa puolustuksen aiempia aukkoja ja korvaa Ukrainaan lahjoitettuja sotilaallisia kykyjä. Iso kuva on selvä: Suomi varustautuu pahan päivän varalle. Suomi ei suinkaan ole toimissaan yksin, vaan sen satsaukset ovat osa globaalia varustautumistrendiä, joka näkyy maailmanpolitiikan herkimmillä näyttämöillä Euroopassa ja Aasiassa.
Saumakohdassa
Kuluva hallituskausi osui kansainvälispoliittiseen murroskauteen, joka pakotti Suomen mukauttamaan turvallisuuspolitiikkaansa. Marinin hallituksella oli huomattava rooli muutoksen kätilöinnissä. Helmikuun lopulta maaliskuun puoliväliin Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan suunnasta vallitsi eräänlainen hämmennystila. Lopulta valtiojohto tarttui ruoriin ja alkoi ohjata Suomea kohti puolustusliitto Naton jäsenyyttä.
Euroopassa raivoavasta sodasta ja suurvaltajännitteistä huolimatta Suomen Nato-päätös näyttää osuneen suotuisaan saumaan. Sisäpoliittisesti ratkaisu on ollut kansaa ja poliittista kenttää yhdistävä, ei hajottava. Vaikka Turkki ja Unkari ovatkin omilla toimilla jarruttaneet Suomin ja Ruotsin jäsenyyksiä, enemmistö Naton jäsenmaista on toivottanut maat avosylin liittolaisikseen.
Euroopassa raivoavasta sodasta ja suurvaltajännitteistä huolimatta Suomen Nato-päätös näyttää osuneen suotuisaan saumaan. Sisäpoliittisesti ratkaisu on ollut kansaa ja poliittista kenttää yhdistävä, ei hajottava.
Venäjä ei myöskään ole ryhtynyt pelättyihin kostotoimiin. Moskovalla on kädet täynnä odotettua heikommin sujuneiden sotatoimiensa kanssa, ja se on ilmeisesti halunnut lakaista arvovaltansa näkökulmasta kiusallisen Naton laajenemisen maton alle.
Suomen nykyinen ulkopoliittinen johto on päätöksillään valanut pohjan Suomen tulevien vuosien ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. Nato-jäsenyyden saadessa sinettinsä Suomi alkaa rakentaa turvallisuuttaan sotilaallisesti liittoutuneena maana. Kesällä 2023 aloittavan uuden hallituksen ja talvella 2024 valittavan uuden tasavallan presidentin vastuulla on määrittää, miten tämä konkreettisesti tapahtuu.
Matti Pesu, YTT, on johtava tutkija Ulkopoliittisen instituutin Suomi, Pohjois-Euroopan turvallisuus ja Nato -tutkimusohjelmassa. Tällä hetkellä hän johtaa tutkimushanketta, joka tarkastelee Suomen muotoutuvaa Nato-politiikkaa ja euroatlanttisen turvallisuusympäristön kehittymistä.
Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituksesta -juttusarjaa.
Artikkelin pääkuva: Artur Voznenko/Unsplash
