Euroopassa kristilliset kirkot menettävät asemiaan, mutta globaalissa etelässä kristinusko on kasvukäyrällä. Kristinuskon poliittiset ulottuvuudet pääsevät esille kehittyvässä maailmassa, jonka kaduilla avautuva todellisuus muistuttaa monin tavoin Raamatun syntykontekstia.
Kristinusko on muuttanut etelään
Maapallon uskontokartalla on viime vuosikymmeninä tapahtunut mannerlaattojen siirtymiä. Niiden seurauksena kristinusko ei ole enää valkoisen miehen uskonto. Osuvimmin kolmannen vuosituhannen kristinuskoa symboloi afrikkalainen nainen.
Tarkkoja tilastoja on vaikea saada, mutta muutoksen suunta on selvä. Kristinusko on siirtynyt nopeasti kohti etelää.
Pew Research Center on arvioinut, että vuonna 1910 kaksi kolmasosaa kristityistä asui Euroopassa ja loputkin lähinnä Amerikan mantereilla. Vuonna 2010 eurooppalaisten kristittyjen osuus oli supistunut neljäsosaan maapallon kristittyjen määrästä ja Afrikan osuus kasvanut vastaavasti neljäsosaan.
Absoluuttisina lukuina ilmaistuna kristittyjen määrä kasvoi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa sadan vuoden aikana noin 8,5 miljoonasta 516 miljoonaan.
Vuoteen 2060 mennessä afrikkalaisten kristittyjen määrän odotetaan nousevan peräti 1,2 miljardiin. Afrikassa asuisi tuolloin 42 % maailman kristityistä, kun vuonna 1910 afrikkalaisten osuus oli vain 1,4 %.
Vuoteen 2060 mennessä afrikkalaisten kristittyjen määrän odotetaan nousevan 1,2 miljardiin.
Huomionarvoista on, että kristinusko lähti kasvuun nimenomaan siirtomaajärjestelmän purkauduttua: kyse on siis aidosti afrikkalaisesta kehityksestä, joka on vain kiihtynyt 1960-luvulta lähtien.
Afrikassa on kristinuskon tulevaisuus, mutta Aasiaakaan ei tule unohtaa.
Aasiaakaan ei tule unohtaa.
Moni ei miellä kristinuskoa aasialaiseksi uskonnoksi, mutta sitähän se oli alun perin: Lähi-idässä vaikuttanut Jeesus Nasaretilainen oli enemmin aasialainen kuin eurooppalainen, ja evankeliumi levisi itään jo varhaisimpina aikoina. Esimerkiksi Intian Tuomas-kristityt jäljittävät historiansa apostoli Tuomaaseen.
Aasiassa asuu noin 300 miljoonaa kristittyä. Useimmat heistä elävät vähemmistöasemassa, sillä enemmistöuskonnoltaan kristittyjä maita ovat vain Filippiinit ja Itä-Timor (jos ei lasketa mukaan Aasian läntisimpiä osia).
Suurin luterilainen kirkko on Etiopiassa
Maantieteellinen siirtymä koskettaa kaikkia kristillisiä tunnustuskuntia: esimerkiksi luterilaisuus on matkustanut kauas saksalaisilta syntysijoiltaan.
Suurimmat luterilaiset kirkot ovat tätä nykyä etiopialainen Mekane Yesus ja Tansanian evankelis-luterilainen kirkko, joista molemmat ovat vakaalla kasvukäyrällä. Luterilaisten kirkkojen Top 10 -listalta löytyvät pohjoismaisten kansankirkkojen ohessa muun muassa indonesialainen Huria Kristen Batak Protestan, intialainen Andhra Evangelical Lutheran Church ja madagaskarilainen Malagasy Lutheran Church.
Tarkkaavainen lukija saattoi kiinnittää huomion siihen, että käytin edellä sanaa ”tunnustuskunta”. Kyseessä on Euroopassa syntynyt historiallinen termi. Se viittaa jakolinjoihin, jotka eivät ole samalla lailla merkityksellisiä globaalissa etelässä.
Huimien määrällisten muutosten ohessa on hyödyllistä pohtia, mitä maantieteellinen painopisteen muutos merkitsee kristinuskolle opillisesti arvioiden.
Uudet kontekstit merkitsevät uudenlaista teologiaa
On ilmeistä, että monet länsimaista teologiaa askarruttaneista kysymyksistä näyttäytyvät kehittyvien maiden todellisuudesta käsin toissijaisina. Srilankalainen jesuiitta Aloysius Pieris on todennut, että tullakseen aasialaiseksi uskonnoksi kristinuskon on tultava kastetuksi sekä aasialaisen moniuskontoisuuden Jordanissa että aasialaisen köyhyyden Golgatalla. Jonkinlainen laadullinen muutos on siksi oletusarvo uudenlaiseen todellisuuteen siirtymisessä.
Olen pohtinut, miten lähellä Uuden testamentin maailmaa eletään vaikkapa Intiassa, jossa opiskelin vuosia sitten teologiaa paikallisessa seminaarissa: Jeesuksen opetukset köyhistä tai Apostolien tekojen viittaukset antiikin jumaliin tulivat minulle aivan uudella tavalla todeksi, kun nuorena tutkijana kävelin Bangaloren katuja. Koska tulkinnallinen välimatka Raamatun tekstin ja katutodellisuuden välillä on globaalissa etelässä lyhyempi kuin Suomessa, teologien täällä pohjoisessa on kuunneltava tarkkaan eteläisten kollegojensa tulkintoja.
Lienee syytä antaa konkreettinen esimerkki, miten opilliset painotukset muuttuvat.
Luterilaisuudessa on painotettu uskoa siten, että sen kautta yksilö saa syntinsä anteeksi. Näin usko liittyy ensi sijassa henkilökohtaiseen jumalasuhteeseen ilman poliittista relevanssia. Uskosta seuraa toki lähimmäisen palveleminen, mutta luterilainen regimenttioppi on korostanut uskonnon ja yhteiskunnan olevan silti kaksi erillistä sfääriä.
Kristinuskon poliittinen olemus on löydetty uudelleen.
Kun luetaan Raamattua, siellä avautuu hyvin toisenlainen ajatuskulku: Jumalan valtakunta ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus kytkeytyvät toisiinsa niin, ettei näitä kahta voi erottaa. Erityisen kirkkaasti tämä tulee esille Vanhan testamentin profeettojen toiminnassa. He haastoivat valtaapitäviä tavalla, joka Euroopassa unohtui taka-alalle kirkon ja kruunun liittouduttua.
Kristinuskon poliittinen olemus on kuitenkin löydetty uudelleen. Latinalaisessa Amerikassa 1960-luvulla muotoutunut mutta eri puolille maailmaa levinnyt vapautuksen teologia painottaa kristinuskon tulkitsemista köyhien näkökulmasta. Synti on käsite, jolla kuvataan syrjäytymistä tuottavia vääristyneitä yhteiskunnallisia rakenteita.
Keskeistä on teologian tekeminen suhteessa ihmisten elämän todellisuuteen ja evankeliumin näkeminen hyvänä sanomana köyhille. Sitaatti kirkon alttarille vuonna 1980 ammutulta San Salvadorin arkkipiispalta Óscar Romerolta kiteyttää hyvin uuden painotuksen: ”Meidän ei tule pelastaa sielua kuoleman hetkellä vaan persoona, joka elää historiassa.”
Jälkikolonialistinen teologia lukee Raamattua paikallisesti
Kaiken kaikkiaan globaalissa etelässä tehdään hyvin kiinnostavaa teologiaa. Painotukset ja käsitteet vaihtelevat alueittain, mutta yhdistävää on tietoisuus teologian kontekstuaalisuudesta ja halu hahmottaa maailma jälkikolonialistisesti.
Kontekstuaalisuus merkitsee tällöin, että teologian pitää juurtua paikalliseen maaperään ja saada tuottaa uudenlaisia ajatuksia vastauksina todellisiin kysymyksiin. Jälkikolonialistisuus tarkoittaa, että teologia saa syntyä Raamatun kanonisen tekstin ja paikallisen kulttuuriympäristön vuorovaikutuksessa ilman, että väliin tuodaan normatiivisena eurooppalainen teologian historia.
Teologia on tänä päivänä väistämättä moninapaista eikä ole yhtä keskusta, josta teologista ajattelua vietäisiin muualle maailmaan.
Lähetystyö ymmärretään entistä avarammin.
Myös lähetystyö ymmärretään entistä avarammin. Se on kristittyjen globaalissa verkostossa tapahtuvaa yhteistyötä ja kumppanuutta, jossa edistetään ihmisoikeuksia ja todistetaan Jeesuksesta Kristuksesta rauhan ruhtinaana. Uskontodialogi on olennainen osa kirkon missiota yhteiskunnissa, joissa kristityt elävät samoissa naapuristoissa vaikkapa muslimien ja buddhalaisten kanssa.
On silti muistettava, että kuvaamani progressiivisen asenteen vastapainona globaalissa etelässä on muunkinlaista kristillisyyttä – esimerkiksi materiaalisia siunauksia painottavaa menestyksen teologiaa, hurmoksellista karismaattisuutta ja oikeaoppisuutta painottavaa fundamentalismia. Puhuttaessa yli miljardin ihmisen todellisuudesta ei ole yhtä tulokulmaa, josta käsin ilmiökenttä voitaisiin tyydyttävällä tavalla avata.
Radikaalia ajattelua globaalista etelästä
Uskaltaisin joka tapauksessa väittää, että enemmistömaailman teologit ovat keskimäärin radikaalimpia ajatuksissaan kuin esimerkiksi eurooppalaiset kollegansa.
Tämä oli kokemukseni esimerkiksi keväällä 2018 Kirkkojen Maailmanneuvoston lähetyskonferenssissa Tansanian Arushassa. Syyrialais-ortodoksinen metropoliitta Geevarghese Coorilos kiteytti konferenssin hengen avauspuheessaan, jonka mukaan ”Jeesuksen varhaisimpien oppilaiden mission oli luonteeltaan vallankumouksellista.” Tällaiseen eetokseen yhtyi moni muukin puhujista, joiden joukossa ei juuri valkoisia miehiä ollut.
Kristinuskon uusi maantiede tuli tavalliselle uutistenkatsojallekin kertarysäyksellä selväksi, kun vuonna 2013 valittiin paaviksi argentiinalainen Jorge Mario Bergoglio.
Ensimmäinen latinalaisamerikkalainen paavi otti keskiaikaisen Franciscus Assisilaisen inspiroimana nimekseen Franciscus. Nimivalinta viesti sitoutumista sellaiseen visioon kirkosta, jonka lähtökohtana ovat maailman köyhät.
Paavi Franciscuksen puheenvuorot ovat heijastelleet Latinalaisen Amerikan radikaaleja painotuksia. Kriittinen asenne kapitalismia kohtaan on kirvoittanut Franciscuksen vastustajat syyttämään tätä suorastaan marxilaiseksi.
Kuvaava on Franciscuksen matkaohjelma. Se ilmentää geopoliittisen painopisteen siirtymistä perinteisistä keskuksista enemmistömaailman marginaaleihin: Franciscus on käynyt esimerkiksi Keski-Afrikan tasavallassa, Mauritiuksella, Myanmarissa, Bangladeshissa ja Kuubassa. Mutta hän ei ole vieraillut perinteisissä katolisuuden voimakeskuksissa kuten Saksassa tai Espanjassa.
Jos katsotaan spekulaatioita seuraavasta paavista, niin vahvimmat ehdokkaat tulevat Filippiineiltä ja Ghanasta. On siis odotettavissa, että myös tulevaisuudessa paavit tulevat enimmäkseen sieltä, missä enemmistö katolisista asuu.
Rooma pysyy vastaisuudessakin Euroopassa, mutta se on enemmänkin maailmanlaajuisen katolisuuden solmukohta kuin mikään etuoikeutettu keskus. Kristittyjen enemmistö asuu näet jossain muualla kuin siellä, missä kristikunta ennen sijaitsi.
TT Jyri Komulainen on uskontoteologian ja ekumeniikan dosentti, joka työskentelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Kirkkohallituksessa. Hän on perehtynyt tutkimuksissaan hindu-kristilliseen dialogiin, globaaliin kristinuskoon ja katoliseen teologiaan.
Kirjoitus on osa Uskonto ja politiikka -juttusarjaa.
