”Laitetaan Suomi yhdessä kuntoon” – Valtio, yrittäjyys ja Juha Sipilä

Juha Sipilän puheessa yrittäjyydellä ja yrittäjämäisyyden kasvattamisella kansalaisissa on merkittävä rooli. Sen avulla Suomi voidaan pelastaa kriisistä ja yleisestä apatian tilasta. Valtion rooli tämän toteuttamisessa on lähinnä yrittämisen esteiden, tässä tapauksessa normien, purkajana.

Vuonna 1955 julkaistiin Yksityisyrittäjä-lehdessä viranomaiskoneistoa arvosteleva kirjoitus, johon sisältyy seuraava katkelma:

”Yritteliäisyyttä puuttuu kaikesta toiminnasta, mikä ei koske henkilökohtaista etuamme. On jätetty aloite jollekin, joka huolehtii yksilöstä, järjestää ja ohjaa. Mikään muu ei kannata kuin palkan nostaminen, ja sen suuruuden määräävät puolueet, ja eikä sen jälkeen ole mitään omaa yritteliäisyyttä elvyttävää…”

Tässä katkelmassa tiivistyy politiikan tutkimuksessa esiintyvä perustavanlaatuinen ongelma: millainen on suhde valtion, markkinoiden ja yrittäjyyden välillä, entä miten yrittäjyyteen perustuviin markkinoihin tulisi suhtautua valtiollisin interventioin?

Vuonna 1938 Pariisissa järjestetyssä Walter Lippmann -kollokviossa – jota on myöhemmin kutsuttu uusliberalismin syntyhetkeksi – joukko talouden asiantuntijoita ja intellektuelleja pohti tätä samaa problematiikkaa.

Ratkaisuvaihtoehdot kiistaan jakautuvat karkeasti ilmaistuna kahteen.

Ratkaisuvaihtoehtoja yhdisti sama huoli: ”totaalisen valtion” pelko.

Ensimmäistä vaihtoehtoa edustivat austroamerikkalaisen koulukunnan Ludwig von Mises ja Friedrich Hayek, joiden mukaan valtiolla ei tulisi olla mitään interventionistista roolia suhteessa markkinoihin ja niitä ylläpitäviin homo agens -yksilöihin, yrittäjiin. Itse asiassa heidän mukaansa parasta, mitä valtio voi tehdä yrittäjyyden edistämiseksi, on väistyä sen tieltä.

Toista näkökulmaa edustivat puolestaan saksalaiset ordoliberaalit Alexander Rüstow ja Wilhelm Röpke. Heidän mukaansa markkinat ja yrittäjyys eivät ole – eivätkä tosiasiassa ole koskaan olleet – itseohjautuvia osa-alueita valtion ulkopuolella.

Tästä syystä valtion ei suinkaan tule väistyä yrittäjyyden tieltä, vaan olla aktiivinen toimija, jonka tehtävä on luoda yrittäjyyttä mahdollistava ja yrittäjyydestä mallinsa ottava eettinen, juridinen ja poliittinen viitekehys.

Siitä huolimatta, että nämä ratkaisuvaihtoehdot erosivat keinoiltaan toisistaan, yhdisti niitä sama huoli: ”totaalisen valtion” pelko, lainataksemme Carl Schmittin käsitettä.

Tämän huolen lisäksi vaihtoehtoja yhdisti sama ratkaisu: yrittäjyys, yritteliäisyys ja niiden edistäminen kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Vaihtoehtoja yhdisti sama ratkaisu: yrittäjyys, yritteliäisyys ja niiden edistäminen kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Edellä kuvatut historialliset esimerkit eivät suinkaan ole merkityksettömiä nykyisyyden ymmärtämisen kannalta. Ongelma, jota pohdittiin 1938 Pariisissa järjestetyssä kollokviossa sekä kaksi vuosikymmentä myöhemmin Yksityisyrittäjä-lehdessä, on edelleen läsnä kansallisessa yhteiskunta- ja talouspoliittisessa järkeilyssä.

Kuvaan seuraavassa, kuinka nykyinen pääministeri Juha Sipilä on puheissaan, haastatteluissaan ja kirjoituksissaan lähestynyt tätä valtion, yrittäjyyden ja markkinoiden välistä problematiikkaa. Tarkastelen erityisesti, kuinka Sipilä puhuu yrittäjyydestä, millaisiin ongelmiin sillä hänen mukaansa voidaan vastata sekä mikä valtion rooli tässä on.

Yrittäjyys pelastaa Suomen

Sipilän poliittinen järkeily yrittäjyyden ja valtion välisestä suhteesta saa lähtökohtansa kriisistä. Tunnetussa ja monin tavoin poikkeuksellisessa tv-puheessaan Sipilä mainitsee:

”Suomen tilanne on poikkeuksellisen vakava […] Suomen talouskasvu on Euroopan alhaisinta ja talous on supistunut pitkään.”

Sipilän mukaan Suomea on jo pitkään vaivannut kollektiivinen toimettomuuden ja apatian tila. Näin hänen hallituksensa ensisijaiseksi tavoitteeksi muodostuikin lopettaa velaksi eläminen ja synnyttää Suomeen uudenlainen taloudellisen toimijuuden kulttuuri:

”Suomi eli liian monta vuotta päättämättömyydessä ja velkaantumiskierteessä. Nyt tarvitsemme samanaikaisesti säästöjä, isoja uudistuksia sekä työllisyyttä ja kasvua luovia keinoja.”

Tavoitteiden saavuttamiseksi hallituksen oli Sipilän mukaan paitsi tehtävä raskaita ja kipeitä leikkauspoliittisia ratkaisuja myös luotava taloudellista kasvua ja uusia työpaikkoja.

Hallituksen tehtävä ei Sipilän mukaan ole luoda suoraan työpaikkoja, vaan edellytyksiä niille ja yrittäjämäiselle toimijuudelle.

Taloudellinen kasvu ja uusi taloudellisen toimijuuden kulttuuri syntyy Sipilän mukaan yrittäjyydellä ja kansalaisten yrittäjämäisyydellä. Siksi hänen johtamansa hallituksen yksi kärkihankkeista onkin yrittäjyyden edistäminen. Kärkihankkeen myötä yrittäjyyttä ja yrittäjähenkisyyttä tulisi syntyä yhteiskunnan kaikille osa-alueille.

Hallituksen tehtävä ei Sipilän mukaan ole kuitenkaan luoda suoraan työpaikkoja, vaan ennen kaikkea – ja ainoastaan – edellytyksiä niille ja yrittäjämäiselle toimijuudelle:

”Hallituksella ei voi olla mitään tärkeämpää tehtävää kuin edellytysten luominen uusien työpaikkojen syntymiselle. Hallitus on tehnyt jo useita työllisyyttä ja yrittäjyyttä edistäviä toimia.”

Siitä huolimatta, että yritteliäisyyden lisäämisen ensisijainen ja nimenomainen tavoite on pelastaa Suomi luomalla uusia työpaikkoja, sisältyy ajatukseen myös tavoite saada esimerkiksi työttömät työllistämään itse itsensä juuri yrittäjyydellä:

”Meidän pitää myös miettiä keinoja, kuinka yrittäjyyden kynnystä madalletaan ja kaikenlaista toimeliaisuutta lisätään.”

Käytännössä edellinen tarkoittaa esimerkiksi seuraavaa:

”Esitän pikaisesti selvitettäväksi kahta uutta asiaa. Ensinnäkin, voisiko työntekijän irtisanomiskorvauksen maksaa alkupääomana mahdolliseen uuteen yritykseen. Toiseksi mikäli työtön päättää lähteä yrittäjäksi, voisiko ansiosidonnaisen maksamista jatkaa hänelle määräajan, tavallaan uudenmuotoisena starttirahana. Molemmat ratkaisut lisäisivät aktiivisuutta […].”

Tässä suhteessa Sipilän poliittinen järkeily ei juuri eroa 1990-luvun laman jälkeen alkaneesta kehityskulusta, jossa kansalaisia, työttömiä ja huono-osaisia ei enää niinkään autettu esimerkiksi sosiaalipoliittisin tulonsiirroin vaan heidät pyrittiin aktivoimaan itsensä ja ottamaan enemmän vastuusta itsestään, toimimaan kuten he olisivat itse itsensä yrityksiä.

Sipilän poliittinen järkeily ei juuri eroa 1990-luvun laman jälkeen alkaneesta kehityskulusta.

Tämän kehityskulun taustalla näkyy laajempi siirtymä universalismin periaatteeseen nojaavasta hyvinvointivaltiorationaliteetista kohti yksilöllistä vastuuta ja yrittäjähenkisyyttä korostavaa uusliberalistista ajattelutapaa. Tähän puhetapaan sisältyy olennaisesti ansaitsemiseen perustuva argumentaatio:

”Hyvinvointi ansaitaan ahkeruudella, osaamisella ja kovalla työllä”.

Sipilälle tyypillisessä, yrittäjyyttä ja kansalaisten toimeliaisuutta kriisien aikana painottavassa puhetavassa ei historiallisesti ole sinänsä mitään uutta. Jatkosodan aikana, kun haaveet kansakunnan taloudellisesta vaurastumisesta oli siirrettävä sivuun, pyrittiin luomaan kuvaa kaiken työn samanarvoisuudesta ja täten Suomen kansan yksimielisyydestä.

Yksityisyrittäjä-lehdessä kirjoitettiin vuonna 1942 seuraavasti:

”Yhtä täysipitoisia yrittäjiä ovat kaikki ammattihenkilöt, olkootpa maanviljelijöitä käsityöläisiä, virkamiehiä, tehdas- y-m. työläisiä, lääkäreitä, tuomareita, taiteilijoita jne., kaikki siis, jotka harjoittavat ammattiaan yhteiskuntaa palvellen […].”

Sipilä esittääkin, että tämänkaltaisesta hengestä voitaisiin edelleen ottaa oppia:

”Sotien jälkeen Suomi teollistui ja nousi köyhyydestä ennennäkemättömällä ahkeruudella, sitkeydellä ja yhteen hiileen puhaltamisella. Tämän takasi ennen muuta halu mennä eteenpäin.”

Kömpelö valtio ja ketterä yrittäjyys

Yrittäjyyden edistämisen lähtökohta Sipilän poliittisessa järkeilyssä on Suomen pelastaminen kansallisesta kriisistä, velaksi elämisestä ja yleisestä apatian tilasta.

Mikä sitten on valtion rooli on tämän tehtävän toteuttamisessa? Entä mikä on valtion ja yrittäjyyden välinen suhde?

Valtion rooli näyttäytyy kahdenlaisena. Toisaalta valtiolla on Sipilän mukaan positiivinen, yrittäjyyttä mahdollistava rooli. Valtio ei voi kuitenkaan yksin toimia tämän saavuttamiseksi. Sipilän mukaan ”Valtion rooli on pääasiassa edellytysten luoja”.

”Suomi tarvitsee nyt rohkean talousohjelman. Tavoitteena pitää olla 200 000 uutta työpaikkaa. Valtio ei voi niitä yksin synnyttää, mutta edellytysten luonnissa ja esteiden poistamisessa sillä on keskeinen rooli.”

Samanaikaisesti valtio ja valtiovetoinen julkinen sektori näyttäytyvät Sipilälle jäykkinä ja hitaina toimijoina, jotka ovat omalta osaltaan vaikuttaneet Suomen taloudellisen kriisin syntymiseen.

Keskusta haluaakin ”purkaa normeja”: tehdä Suomesta ”joustavan ja kokeilevan yhteiskunnan”. Tähän Suomen valtiolla olisi Sipilän mukaan edellytykset, mutta tällä hetkellä sen toimintakyky on heikentynyt:

”Kokonsa perusteella Suomi voisi olla ketterä toimija, joka pystyy mukautumaan nopeasti maailman muutoksiin. Näin ei kuitenkaan ole. Suomi on jäykistynyt.”

Tämän tyyppinen yhteiskuntapoliittinen järkeily on ollut tyypillistä pitkälle teollistuneissa länsimaissa, etenkin Euroopassa, viimeistään 2000-luvun alusta alkaen.

Valtion rooli on olla ennen kaikkea yrittäjävetoinen ja saada uudistuksia aikaan.

Prosessiajattelu ja evolutiivinen yhteiskuntanäkemys, joille on ominaista ajatus automaattisena ja välttämättömänä pidetystä muutoksesta, johon poliittiset toimijat voivat ainoastaan löytää keinoja sopeutua, onkin löydettävissä Sipilän poliittisesta puhetavasta.

Toinen laajempi teema liittyy puolestaan valtion yritysten omistussuhteeseen ja oletukseen sen kautta tapahtuvasta edistyksestä:

”Jos työpaikkojen syntymisen esteenä on rahoitus, Keskusta on valmis käyttämään muutoksen tekemiseen valtion tasetta eli omaisuutta. Olemme valmiita hakemaan valtiolle rohkeaa vähemmistöomistajaroolia uuden kasvun synnyttämisessä – yrittäjävetoisesti. Jotta saamme uutta aikaiseksi, on jostakin vanhasta luovuttava.”

Valtion rooli on olla ennen kaikkea yrittäjävetoinen ja saada uudistuksia aikaan. Sipilä kuitenkin painottaa, että uutta ”kokeilevaa ja joustavaa” Suomea ei voida luoda ilman kipeiltäkin tuntuvia uudistuksia. Tässä tapauksessa on luovuttava jostain vanhasta, ”normeista”.

Lopuksi

Suomessakin juuri vieraillut taloustieteen professori Mariana Mazzucato on korostanut, että valtiolla on ratkaiseva merkitys innovaatioiden luomisessa, ja näin kestävän talouskasvun turvaamisessa.

Toisin kuin Sipilä näyttää esittävän, valtio ja siihen sisältyvä julkinen sektori ei Mazzucaton mukaan ole byrokraattinen hidaste, vaan pikemminkin aktiivinen toimija ja investoija. Se ei ainoastaan korjaa markkinoita, vaan luo niitä. Itse asiassa Mazzucato esittää, että koko vastakkainasettelu julkisen ja yksityisen sektorin välillä tulisi purkaa.

Mazzucato esittää, että koko vastakkainasettelu julkisen ja yksityisen sektorin välillä tulisi purkaa.

Myös Sipilä painottaa poliittisessa puheessaan valtion roolia yrittäjyyden edistämiseksi, kuitenkin ainoastaan ”normien purkajana” ja edellytyksiä luovana toimijana.

Toisaalta Sipilä puhuu valtiosta ja siihen sisältyvästä julkisesta sektorista tehottomina ja liian jäykkinä: niiden vuoksi Suomi ei ole pystynyt muodostumaan riittävän joustavaksi ja uudistumiskykyiseksi. Sipilän puheessa valtio siis on yrittäjävetoinen, mutta toisaalta yrityksen kaltainen toimija, eräänlainen kotitalous.

Sipilän puheessa yrittäjyydellä ja yrittäjämäisyyden kasvattamisella kansalaisten keskuudessa on merkittävä rooli. Sen avulla Suomi voidaan pelastaa kriisistä ja yleisestä apatian tilasta. Valtion rooli tämän toteuttamisessa on lähinnä yrittämisen esteiden, tässä tapauksessa normien, purkajana.

Sipilän poliittinen yrittäjyyspuhe on erikoinen sekoitus ensinnäkin ordoliberalistista perintöä, jossa painotetaan valtion roolia yrittäjyyden ja optimaalisesti toimivien markkinoiden luojana.

Toiseksi siinä on talouskuripolitiikkaan ja niin kutsuttuun ”Saksan” malliin perustuvaa leikkauspolitiikkaa, esimerkiksi juuri korkeakoulutuksen kentältä. Kolmanneksi se sisältää uusliberalistista ajattelua, jossa mielletään hyvä kansalaisuus nimenomaan yrittäjämäiseksi. Neljänneksi siinä on ansaitsemisen eetokseen perustuvaa protestanttista kulttuuriperintöä.

YTM, KM Esko Harni on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.  Hän tutkii yrittäjyyden eetosta ja politiikkaa myöhäiskapitalismissa, poliittista filosofiaa sekä psy-tieteiden poliittisuutta.