Lindström: Entisen populistiduunarin muistelmat

Lukuaika: 6 min.

Edellisen hallituksen työ- ja oikeusministeri Jari Lindström tilittää perussuomalaisten hajoamisesta ja huolestuu kansalaisten vihasta poliitikkoja kohtaan.

Lindström, Jari. 2020. Syvään päähän – Muistelmani. WSOY. 411 s.

 

Entisen perussuomalaisten, sittemmin eriytyneen Sinisen tulevaisuuden kansanedustajan ja Sipilän hallituksen työ- ja oikeusministeri Jari Lindströmin muistelmat keskittyvät kirjoittajan persoonaan ja oppimiskokemuksiin tehtaalla, paikallispolitiikassa ja lopulta suomalaisen poliittisen vallan korkeimmilla tasoilla.

Kronologisesti kerrotun Lindströmin oman poliittisen tarinan suurin anti on sen laajempi konteksti, eli taustalla vaikuttaneet suomalaisen yhteiskunnan ja poliittisen kentän muutokset 2000-luvulla. Teoksena Syvään päähän – Muistelmani on toisinaan ristiriitainen yritys sovittaa Lindströmin muuttunutta ajattelua yhteen toimintansa kanssa, joskus hyvinkin pikkutarkalla tasolla.

Lindströmin oman poliittisen tarinan suurin anti on sen laajempi konteksti, eli taustalla vaikuttaneet suomalaisen yhteiskunnan ja poliittisen kentän muutokset 2000-luvulla.

Teoksessa on useita oivaltavia havaintoja politiikasta, mutta ne jäävät usein vain huomion tasolle eikä niitä syvennetä. Lindström esimerkiksi korostaa haluaan avata lukijalle kansanomaisesti politiikan toimintaa, mutta näiden tekstikappaleiden jäsentelystä puuttuu järjestelmällinen asiaan pureutuminen. Ote jää usein harmillisen pinnalliseksi.

Teos on monilta osin Lindströmin autoetnografia siitä, miten politiikkaa tehdään – mitä politiikkaan kuuluu, ja mikä kenenkin tehtävä on missäkin instanssissa. Tutkijan näkökulmasta vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontulan Eduskunta – Ystäviä ja vihamiehiä (2018) on paremmin rakennettu kokonaisuus, joka selventää politiikassa kilpailevien valtapyrkimysten luonnetta, mutta sen kansaomaisesta luettavuudesta verrattuna Lindströmin teokseen voidaan olla montaa mieltä.

 

Savupiipputeollisuuden joutsenlaulu

Kirjan alussa Lindström asettautuu savupiipputeollisuuden dynastiseen jatkumoon; hän syntyi paperikaupunkiin, jossa tehdas oli työllistänyt perhettä useassa sukupolvessa. Hänen nuoruutensa tarinankaari kuvaa, kuinka vahvasti tehdas oli toiminut yhteisöllisyyden keskuksena: työpaikan lisäksi tehdas tarjosi työntekijöilleen myös kodin samalla tehtaalla työskentelevine naapureineen.

Tehdas toi varmuutta ja vakautta. Lindström kuvaa tätä teollista yhteisöllisyyttä lähes romantisoivasti nykylukijan näkökulmasta, mikä toisaalta alleviivaa ”rakennemuutoksen” kiertoilmaisun taakse jäävää yhteiskunnallista mullistusta sekä epävarmuuden merkittävää kasvua.

Tehdas toi varmuutta ja vakautta.

Lindströmin näkemys suomalaisen savupiipputeollisuuden alasajosta liittyy vahvasti ammattiliittojen edunvalvontaan, joka nosti palkkoja suomalaisen teollisuuden kilpailukyvyn kustannuksella. Teoksessa tämä yhteiskunnallinen mekaniikka ymmärretään jopa henkilökohtaisin piirtein väritettynä: paperialan ”kiristyksentapainen” lakkoilu synnytti työnantajissa ”kostomentaliteetin”.

Kun tehtaita alettiin Suomessa 2000-luvun alussa sulkea, tämä oli katastrofi paitsi työntekijöille myös paikkakunnille. Lindström siteeraa omaa paperialalla elämänsä työskennellyttä isäänsä, joka lakonisesti toteaa aikojen muuttuneen. Lindström ei kuitenkaan yhdistä tätä pääoman ja työvoiman valtakamppailuun, vaan hahmottaa sen jokseenkin ideologisesti värittömänä vääjäämättömyytenä. Syy tähän liittyy hänen omaan ideologiseen linjaansa.

 

Duunarijätkästä populistipoliitikoksi

Suomalaiseen jälkiteolliseen aikaan siirtyminen toimii Lindströmille motivaationa ryhtyä mukaan paikallispolitiikkaan: omien sanojensa mukaan hän olisi mieluummin jatkanut tehtaassa eläkeikään asti. Lindströmin oleellinen näkemys hänen poliittisen tulevaisuutensa kannalta onkin, että duunari on jäänyt ay-liikkeen (vasemmistolaisuuden) ja tehtaanomistajien (globalisaation/pääoman) – eliittien – väliin ja näin voimattomaksi.

Vasemmistolaisen aatteen Lindström kokee itselleen vieraaksi ja usein turhia ongelmia aiheuttavaksi: hän kiittää kyllä SDP:tä ”Suomen rakentamisesta”, mutta katsoo puolueen ideologian menneen väärään suuntaan. Myös Lindströmin suhde ammattiliittoihin on ristiriitainen pohjaten niin ikään käsitettyyn vasemmiston ideologiseen dogmaattisuuteen, josta oli usein enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Lindströmin mielestä kyvyttömyys tarjota mitään selkeää jatkohoitoa globalisaation rakennemuutokseen vaikutti rampauttaneen SDP:n jättäen näin äänestäjiä etsimään vaihtoehtoja.

Lindström koki, ettei tuolloin ymmärtänyt monenkaan poliitikon puheesta juuri mitään: ”He sanoivat paljon mutta samaan aikaan eivät mitään. Sitä pidettiin jotenkin viisaana ja hienona. Itse en pitänyt”. Lindströmin kuvauksessa korostuu myös kokemus poliittisten diskurssien samankaltaistumisesta ja niiden etääntymisestä ainakin joidenkin kansalaisten arjesta. Oli siis tehtävä ”tavanomaisesta” poikkeavaa politiikkaa.

Lindströmin mielestä kyvyttömyys tarjota mitään selkeää jatkohoitoa globalisaation rakennemuutokseen vaikutti rampauttaneen SDP:n jättäen näin äänestäjiä etsimään vaihtoehtoja. Tälle tulkinnalle löytyy myös tukea etenkin perussuomalaisten ”jytkyä” avanneista tutkimuksista. Näihin Lindström itse ei kuitenkaan viittaa; tämä on kenties hänen oma intuitiivinen tulkintansa.

 

Mr. Lindström goes to Arkadianmäki

Oleellisen stereotyyppinen duunarin piirre, jota Lindström usein itsessään korostaa, on kansanomainen rehellinen ja suora puhe sekä suoraselkäinen vastuunkanto. Näitä ideaaleja voi helposti pitää myös politiikassa keskeisinä. Näin etenkin, kun halutaan esimerkiksi populistista vastakkainasettelua hyödyntäen korostaa, mitä tavanomainen politiikka ei ole.

Monien muiden nykypoliitikkojen tapaan Lindström korostaa, että hän päätyi ehdolle eduskuntavaaleihin täysin mielijohteesta ja suunnittelematta. Hän korostaa useaan otteeseen niin kunta- kuin eduskuntavaaleissakin olleensa yllättynyt kannatuksestaan aina Siniseen tulevaisuuteen asti, jolloin kannatuksen romahdus ei tullut enää yllätyksenä.

Monien muiden nykypoliitikkojen tapaan Lindström korostaa, että hän päätyi ehdolle eduskuntavaaleihin täysin mielijohteesta ja suunnittelematta.

Kunnallispolitiikka tarjosi Lindströmille mahdollisuuden ”politiikan opetteluun”, mistä huolimatta valtakunnan poliitikkojen joukkoon liittyminen edusti Lindströmille uutta hämmentävää hetkeä, jossa hän ei tiennyt miten eduskunnassa ikään kuin kuuluu olla, ja miten työtä kuuluu tehdä. Hän kuitenkin korostaa olleensa valmis oppimaan ja opettelemaan. Tarinankaari maalaa kuvaa erittäin hyveellisestä politiikan ulkopuolelta tulleesta tavallisesta kansalaisesta.

Koko teoksen ajan Lindström ilmaisee syvää kunnioitusta työtään kohtaan ja arvostaa eduskuntaa instituutiona; tähän kuuluu myös asiallisuus puheissa ja esiintymisessä. Lindström korostaa ottaneensa tehtävänsä hyvin vakavasti ja antaa ymmärtää, joskus jopa nimeltä mainiten, että myös hänen omassa puolueessaan oli alusta lähtien ihmisiä, joille arvokkuus ja vakavuus oli hakusessa – ja yhä on.

 

Populistipuolueen ristiriidat

Lindström kuvaa, kuinka puolue alkoi houkutella vaalimenestyksen ja nousevan profiilin sekä alhaisen jäsenyyskynnyksen vuoksi myös ongelmallisia hahmoja, jotka riitauttivat puolueen sisäistä toimintaa. Lindströmin mukaan niin sanotun nuivan maahanmuuttokriittinen siipi painosti jo Soinin aikana puolueen linjaa lähes yksinomaan maahanmuuttokriittiseen suuntaan.

Lindströmin mukaan monia perussuomalaisissa alkoikin Sipilän hallituksen aloituksen myötä kuvata enemmän vastaisuus, kuin kriittisyys. Asioista ei keskusteltu tai debatoitu, vaan alettiin tehdä ideologisia ja ehdottomia periaatepäätöksiä.

Lindströmin mukaan niin sanotun nuivan maahanmuuttokriittinen siipi painosti jo Soinin aikana puolueen linjaa lähes yksinomaan maahanmuuttokriittiseen suuntaan.

Lindström erikseen toteaa, että perussuomalaisten populismi toimii parhaiten, kun se toimii oppositiosta käsin kritisoiden, vailla paineita kantaa vastuuta. Hän kertoo avoimesti, että perussuomalaisten tapauksessa hallitusvastuu osoitti konkreettisesti, että populistisella liikkeellä ei loppujen lopuksi ollut tavallisista poliittisista vaihtoehdoista juuri eroavia avauksia. Se näkyi kannatuksessa.

Koska perussuomalaiset olivat hallitusvastuussa, populismin dynamiikka johti tulkintaan, jonka mukaan puolueen ”eliitti” oli pettänyt puolueen agendan. Tähän tuntemukseen puolueen sisällä yritettiin vastata tyynnyttelevästi Sipilän hallituksen kiristetyllä maahanmuuttolinjalla, mutta lopulta turhaan.

 

Populistista perinteiseksi konservatiiviksi

Kun Lindström nimettiin Sipilän hallitukseen tuplaministeriksi, hän ei tuolloin omien sanojensa mukaan osannut aavistaa millaiseen tilanteeseen hän joutui. Lopulta hän joutuikin uuvuttuaan luopumaan jälkimmäisestä tehtävästä. Tehtävien haastavuudesta yllättyminen vaikuttaa ulkopuolisesta joko jokseenkin naiivilta – olihan Lindström tässä vaiheessa ollut mukana politiikan eri tasoilla jo 10 vuotta – tai populistiselta oletukselta politiikan mutkattomuudesta.

Kenties jälkimmäistä, sillä Lindström kuvaakin itseään eläväksi esimerkiksi siitä mitä tapahtuu, kun populisti pääsee valtaan. Hän korostetusti haluaa jättää itsestään kuvan rehtinä periaatteen “jätkänä“, joka teki sen minkä piti ja kantoi vastuunsa silloinkin, kun täytyi tehdä niin sanottuja kipeitä päätöksiä. Samalla Lindström profiloituu voimakkaan haluttomana mutta uskollisena soinilaisena puurtajana, jonka oma populismi näivettyi valta-asemassa.

Lindström esiintyykin etenkin ministerivastuussaan lähinnä konservatiivina: esimerkiksi maahanmuuttokeskustelun suhteen hän sijoittaa itsensä – ja valtaosan suomalaisista – ”tolkun porukkaan”, nuivien ”haittamaahanmuuton” ja liberaalin ”suvaitsevaiston” ääripäiden väliin.

Lindströmin edustamaa perussuomalaisuutta lienee turha kuvata erityisen duunaripohjaiseksi huomioiden, kuinka vahvasti hän on omaksunut oikeistolaisen talouspolitiikan periaatteet.

Samoin ilmastomuutoksen suhteen hän ihmettelee, kuinka poliittinen pelikenttä ”annettiin” perussuomalaisille. Tässäkin hän asemoi itsensä konservatiiviseksi tolkun ihmiseksi, joka ei ole ilmastodenialisti, mutta joka kokee myös että ”saarnaaminen” ja ”syyllistäminen” tekevät karhunpalveluksen poliittiselle keskustelulle ja päätöksenteolle. Lindström vaikuttaakin toistavan näkemystä, jonka mukaan asia on tärkeä, mutta sen esitystapa tuntuu vastenmieliseltä.

Yhtä selkeä siirros on myös Lindströmin edustamassa talouspolitiikassa, jossa toistetaan paljon keskeisiä argumentteja vastuullisista, rohkeista päätöksistä ja välttämättömistä uudistuksista, jota täytyi talouden eteen tehdä, vaikka äänestäjät siitä rankaisisivat. Välttämättömyyden nimissä hän puolustaa myös kilpailukykysopimuksen ajamista, vaikka tunnustaa myös sen kritiikin olleen ansaittua.

Lindströmin edustamaa perussuomalaisuutta lienee siis turha kuvata erityisen duunaripohjaiseksi huomioiden, kuinka vahvasti hän on omaksunut oikeistolaisen talouspolitiikan periaatteet. Hän ei vaikuta juuri poikkeavan nykyisten perussuomalaisten talouspoliittisesta linjasta.

 

Tilinpäätös

Perussuomalaisten hajoaminen saa syystä teoksessa paljon tilaa toimijoineen. Lindström on erityisen katkera siitä, että vastuunkantajat hylättiin ja uusi kaarti pääsi vastuutta ja vailla uhrauksia johtoasemaansa perussuomalaisissa. Tätä kritiikkiä puolueen sisäistä populismia kohtaan hän toistelee usein.

Lindström itse ei usko, että perussuomalaiset haluavat jatkossa hallitusvastuuseen, koska se tulisi vaikuttamaan puolueen kannatukseen kielteisesti. Hän ei myöskään usko, että populistinen pelkoa ja muita negatiivisia tunteita painottava politiikkavoisi rakentaa tärkeää poliittista tai yhteiskunnallista luottamusta, vaan päinvastoin rapauttaa sitä. Lindströmin mielestä Soinin ollessa puolueen puheenjohtaja esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustajilla oli nykyistä rajatumpi vapaus sanoa mitä haluavat ilman seurauksia.

Tätä ”trumpismia Suomessa” ajavat Lindströmin mielestä juuri nykyiset perussuomalaiset. Lindström kritisoi erityisesti sitä, että puheista ei kanneta vastuuta, vaan mennään ”sananvapauden taakse piiloon”.

Lindström on erityisen katkera siitä, että vastuunkantajat hylättiin ja uusi kaarti pääsi vastuutta ja vailla uhrauksia johtoasemaansa perussuomalaisissa.

Jo vuoden 2011 vaalien jälkeen Lindström sai negatiivista palautetta ”kansan unohtamisesta”, mikä sai hänet pohtimaan, oliko populistisen puolueen piirissä monen suhtautuminen politiikkaan lähtökohtaisesti ”herravihaisen” vihamielistä. Koska populistisessa puolueessa herraviha on yksi tärkeimmistä polttoaineista, voi käydäkin niin, että valtaa – ja vastuuta – saatuaan ”herravihaajasta tuleekin itsestään herra ja vihan kohde”.

Lindströmin mukaan monet äänestäjät penäävät poliitikoilta ratkaisuja heitä koskeviin, arkisiin asioihin, vaikka ne eivät välttämättä ole edes politiikan ratkaisuvallan piirissä. Tällöin helposti aletaan syyttää koko yhteiskuntaa kokonaisuutena ongelmista. Populistiselle puolueelle on mahdotonta tyydyttää monipuolista äänestäjäkuntaa hallitusvastuussa, kun aiemmin vastustaminen ylipäätään oli riittänyt.

Lindström katsoo, että kansalaisten laajempi politiikan tuntemus voisi lieventää vihaa ja ennakkoluuloja politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan.

Lindström katsoo, että kansalaisten laajempi politiikan tuntemus voisi lieventää vihaa ja ennakkoluuloja politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan. Toisaalta lienee paikallaan kysyä, mitä perussuomalaiset tekivät hänen aikanaan tällaisen kansalaiskasvatuksen eteen.

Kokemuksistaan ja oman poliittisen uransa loppumisesta huolimatta Lindström on ylpeä siitä, että hän oli mukana ”tekemässä suomalaisen politiikan historiaa”. Hän myös puolustaa politiikkaa ja poliitikkoja, joiden työ on paljon oletettua vaikeampaa ja tärkeämpää. Tämän tulee myös heijastua kansaedustajien välisissä suhteissa, arvostuksessa ja puhetavassa yleensä. Lindström pelkääkin, että politiikan muuttuminen entistä polarisoituneemmaksi saa tavalliset ihmiset jättämään politiikan tai kieltäytymään siihen ryhtymisestä.

Mikko Poutanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*