Lohkoketjuteknologian sääntely – Libran haasteet

Lukuaika: 7 min.

Facebookin lanseeraama rahan vertaisvaihdantaverkko Libran on tarkoitus tuoda pankkipalvelut myös maailman köyhien ulottuville, mutta samalla se lisää eriarvoisuutta. Libra on esimerkki lohkoketjuteknologiasta, joka vaatii uudenlaista sääntelyä.

Lohkoketjuteknologia on viimeisen kymmenen vuoden aikana noussut lähes tekoälyn veroiseksi  tulevaisuustoivoksi. Tämä teknologia, jolla ilman keskuksellista hallintaa voidaan organisoida informaatiota ja ihmistoimintaa, esiteltiin tunnetun kryptovaluutta Bitcoinin yhteydessä vuonna 2008.

Järjestelmän avoimen koodin, mutta myös itseään ruokkivan ylimainonnan myötä uusia sovelluksia on noussut tuhansittain. Monet näistä ovat kryptovaluuttoja, toiset taas laajempia järjestelmiä. Toisaalta mukana on ollut monia suoranaisia huijauksia sekä kokeilu-, keräily- ja huumoriluonteisia sijoituskohteita.

Järjestelmän avoimen koodin, mutta myös itseään ruokkivan ylimainonnan myötä uusia lohkoketjuteknologiaa hyödyntäviä sovelluksia on noussut tuhansittain.

Lohkoketjua voi kuvata välitystä purkavaksi  eli teknologiaksi, joka poistaa välikäsiä, esimerkiksi instituutioita, ihmisten keskinäisestä toiminnasta, kommunikaatiosta ja organisoitumisesta. Sen on katsottu muuttavan radikaalisti globaalia finanssitoimintaa, yrityksiä sekä muutenkin organisaatioiden toimintaa. Lohkoketjua on siis kuvailtu myös disruptiiviseksi teknologiaksi eli sellaiseksi innovaatioksi, joka aiheuttaa markkinoilla sekasortoa ja joka kasvattaa tuottavuutta. Samalla se asettaa suuria haasteita perinteisille käsityksille sääntelystä ja sen mahdollisuuksista.

Tässä tekstissä keskitymme lohkoketjuteknologian tuomiin sääntelyhaasteisiin erityisesti Facebookin lanseeraaman Libran näkökulmasta. Ensin on kuitenkin tiiviisti esitettävä, mikä lohkoketju oikeastaan on. Teemme tämän kuvaamalla lyhyesti kahta järjestelmää, Bitcoinia ja Ethereumia, joiden johdannainen myös Libra on.

 

Mikä on lohkoketju? – Lyhyesti Bitcoinista

Lohkoketjuteknologiat voidaan karkeasti jakaa julkisiin, puolijulkisiin ja yksityisiin. Yksityiset ovat yleensä jonkin yrityksen, organisaation tai yhteisön hallinnassa ja niiden tarkoitus on pääasiassa tehostaa näiden organisaatioiden sisäisiä tai keskinäisiä toimia.

Julkisilla, kuten Bitcoinilla, ei ole mitään yksittäistä omistavaa tahoa. Puolijulkiset lohkoketjut taas ovat osittain tietyn tahon hallinnassa, mutta niihin voi joko osallistua vapaasti tai omistavan tahon suostumuksella.

Tiivistettynä lohkoketju on siis laaja tietokanta, josta kaikilla käyttäjillä on kopiot ja joka jatkuvasti päivittyy kaikille käyttäjille.

Juuri näin on esimerkiksi Bitcoinin kohdalla: sen lohkoketju rakentuu kaikista historiassa tehdyistä transaktioista. Nämä transaktiot ovat julkisia, mutta järjestelmä ei kuitenkaan tallenna esimerkiksi sitä, kuka siirron on tehnyt ja kenelle, vaan ainoastaan Bitcoinien määrän sekä julkisen tunnisteen.

Tiivistettynä lohkoketju on laaja tietokanta, josta kaikilla käyttäjillä on kopiot ja joka jatkuvasti päivittyy kaikille käyttäjille.

Bitcoinissa käyttäjillä voi olla kahdenlaisia rooleja: joko transaktion tekijänä eli vastaanottajana tai sitten louhijana (miner). Louhiminen eli työvarmennus tarkoittaa tietokoneen laskentatehon jakamista Bitcoinin verkoston käyttöön. Näin myös syntyy uusia Bitcoineja.

Lisäksi louhijat saavat niin kutsuttuja louhintapalkkioita, joita transaktiotilanteessa on jyvitetty. Järjestelmän alkuvuosina tätä louhintaa voitiin tehdä yksilöllisesti kotikoneelta, mutta nykyään hyödynnetään erityisesti louhintaa varten kehitettyjä laitteita ja kuulutaan niin sanottuihin louhinta-altaisiin (mining pool), joissa tehot ja palkkiot jaetaan osallistujien kesken.

Louhinta ja siinä tapahtuva transaktioiden hyväksyminen ovat ainoita tapoja muokata Bitcoinin hajautettua lohkoketjua. Lohkoketjun osaksi lisättyjen transaktion hyväksyntä vaatii sen, että koko globaalin verkon käyttöön jaetusta konetehosta yli 50 prosentin on hyväksyttävä transaktio oikeellisena.

 

Lohkoketju 2.0 – Ethereumin sukupolvi

Bitcoinin louhintaa on kritisoitu suuresta energiankulutuksesta ja skaalautuvuusongelmista, joita on uudemmissa järjestelmissä pyritty korjaamaan. Vaikka Ethereum käyttääkin louhintaa, hyödyntää se myös samalla panosvarmennusta, joka tarkoittaa lyhyesti sanoen sitä, että transaktiot maksavat sitä enemmän mitä suurempia ja hitaampia ne ovat varmistaa.

Näiden varmistusten yhteispelin tarkoitus on vahvistaa salausta ja vähentää energiankulutusta. Ethereumin todellinen uudistus on kuitenkin älysopimusten (smart contracts) käyttöönotto. Nimensä mukaisesti nämä voivat toimia ohjelmoituina sopimuksina, mutta ennen kaikkea ne mahdollistavat koodin suorittamisen lohkoketjun sisällä.

Toisin sanoen sen sijaan, että Ethereum-pohjaisella lohkoketjulla tehtäisiin vain valuutan transaktioita, voidaan sillä esimerkiksi toteuttaa vaikkapa autonvuokraus, maakirjarekisteri tai tekijänoikeusjärjestelmä.

Yleisesti ottaen lohkoketjuteknologia ei siis typisty vain kryptovaluuttoihin, vaan nämä valuutat tai rahakkeet voivat olla osa laajempaa digitaalista ekosysteemiä. Ne voivat toimia suoran maksuinstrumentin lisäksi esimerkiksi käyttöoikeuksia alustalle jakavana polettina tai sitten niiden perusteella voidaan jakaa omistusoikeuksia tai osakkuuksia, jotka myös antavat äänioikeuden kyseisen alustan toimintojen muuttamiseksi.

Lohkoketjuteknologialla voitaisiin luoda hajautettuja organisaatioita, joita hallittaisiin tekoälyn, älysopimusten ja kryptovaluutan avulla suurelta osin automaattisesti ja autonomisesti toimivan järjestelmän sääntöjä.

Yksi kiinnostavimmista teoreettisista keskusteluista koskee älysopimuksilla toimivia desentralisoituja autonomisia organisaatiota (DAO). Ajatuksena on, että lohkoketjuteknologialla voitaisiin luoda hajautettuja organisaatioita, joita hallittaisiin tekoälyn, älysopimusten ja kryptovaluutan avulla suurelta osin automaattisesti ja autonomisesti toimivan järjestelmän sääntöjä. Kyse olisi fundamentaalisen juridisen käsitteen eli omistuksen radikaalista uudelleen ymmärtämisestä.

Lohkoketjut voivat olla tehokkaita hallinnan välineitä ja toisaalta työkaluja tasavertaiseen organisoitumiseen. Lanseerauspaperiensa perusteella Bitcoinin ja Ethereumin tekniikoihin nojaava Facebookin lanseeraama Libra näyttäisi yrittävän olla vähän näitä molempia.

 

Libran toimintaperiaatteista

Libran päämääränä on tuoda maailman noin 1,7 miljardia pankki- ja finanssipalveluiden ulkopuolella olevaa niiden piiriin kännykän tai älypuhelimen välityksellä. Lohkoketjua hyödyntävä yksilöidenvälinen vertaisvaihdantaverkko voisi tarjota pääsyn markkinoille ilman, että käyttäjien tarvitsisi maksaa perinteisten rahansiirtopalveluiden korkeita kuluja. Tämä onkin lohkoketjujen ympärillä jo monta vuotta pyörinyt ideaali.

Libra koostuu monesta suunnittelupaperista, mutta kaksi tärkeintä käsittelevät lohkoketjua ja järjestelmän valuuttareserviä . Näistä jokainen on suhteellisen monimutkainen kokonaisuus, mutta ne perustuvat suurelta osin jo Bitcoinin tai Ethereumin yhteydessä esiteltyihin toimintaperiaatteisiin. Tietysti myös eroja löytyy.

Libran päämääränä on tuoda maailman noin 1,7 miljardia pankki- ja finanssipalveluiden ulkopuolella olevaa niiden piiriin kännykän tai älypuhelimen välityksellä.

Yleisesti ottaen Libra on puolijulkinen järjestelmä, mutta projektin tarkoitus olisi siirtyä kohti tasa-arvoisempaa ja hajautetumpaa mallia. Päivitetyssäkin muodossaan järjestelmä olisi silti Facebookin ja muiden Libra-yhdistyksen perustajajäsenien käsissä.

Alkuvaiheessa joukko tietyin ehdoin valittuja perustajajäseniä siis hallitsee järjestelmää. Perustajajäsenet ovat samalla ylläpitäjiä eli niitä, jotka hyväksyvät transaktiot osaksi lohkoketjua.

Näistä jäsenistä koostuva yhdistys voi luoda uusia kolikoita kysynnän kasvaessa ja tuhota niitä, kun kysyntä alenee. Jäsenet saavat myös bonuksia sen mukaan, kuinka he saavat käyttäjiä käyttämään Libraa. Lisäksi yhdistys hallitsee järjestelmän päivitystä ja oikeastaan sitä, mihin suuntaan se on menossa.

Välttääkseen kryptovaluutoille tavanomaista volatiliteettiä eli herkkyyttä markkinoiden kurssivaihteluille Libra-yhdistys ylläpitää hajautettua valuuttareserviä, joka takaa Libra-valuutan arvon. Tarkoitus on siis tasapainottaa kryptovaluutan arvoa sijoittamalla hajautetusti joukkoon kansallisia valuuttoja. Libra onkin niin sanottu vakaalantti (stablecoin).

Reservi on kuitenkin erotettu itse lohkoketjujärjestelmästä siinä, että vain hyväksytyillä myyjillä on oikeus hoitaa kansallisten ja Libra-valuuttojen välistä kauppaa. Samalla nämä myyjät myös toimivat portinvartijana uusien kolikoiden luomisessa ja tuhoamisessa.

Librassa ylläpitäjät säilyttävät itsellään täydellisen kopion tietokannasta, jolloin käyttäjillä ei sitä tarvitse olla. Käyttäjät voivat kuitenkin tehdä kyselyitä tietokantaan ja saada näin varmistuksen siitä, onko heidän transaktionsa hyväksytty.

Hieman kuten Ethereumissa, transaktioiden toteuttaminen vaatii käyttäjiltä tietyn suuruista talletusta, joka riippuu siitä, kuinka monimutkainen transaktio on, sekä siitä, kuinka suuressa käytössä järjestelmä on. Ylläpitäjillä on ylin valta tässä järjestelyssä.

 

Libra ja sääntelyn haasteet

Facebookin mukaan heillä ja muilla perustajajäsenillä on yhtäläinen oikeus hyödyntää Libran maksujärjestelmää. Näin erinäiset järjestelmää hyödyntävät yritykset kytkevät Libran osaksi palveluitaan ja esimerkiksi niissä kerättyjä henkilötietoja. Tällaisessa hajautetussa rakenteessa henkilötietojen leviämistä – niin lohkoketjun teknisellä tasolla kuin palveluissa – voi olla vaikea hallita.

Erityisiä haasteita syntyy tietoihin liittyvien lainsäädännöllisten vaateiden kohdalla. Tällaisia ovat esimerkiksi rahanpesun estäminen, korruption vastainen toiminta ja EU:n tietosuoja-asetus GDPR. Jotta nämä täyttyisivät, olisi palveluntarjoajan tiedettävä, kuka transaktioita tekee. Samalla anonymiteetti ja yksilön turvallisuus kärsisivät.

Libra näyttäisi pyrkivän jossain määrin nykyisten pankkien ja toisaalta sijoitusrahastojen kaltaiseksi instituutioksi.

Ottaen huomioon Facebookin varallisuuden Libra näyttäisi pyrkivän jossain määrin nykyisten pankkien ja toisaalta sijoitusrahastojen kaltaiseksi instituutioksi. Koska Libra on monimutkainen ylikansallinen ja perinteisen pankki- ja investointitoiminnan ylittävä luomus, sen mahduttaminen esimerkiksi elektronisen rahan, finanssi-instrumenttien ja rahastojen sääntelykehikoihin on vaikeaa.

Isojen finanssikeskusten kuten, Sveitsin ja Englannin kansallisen sääntelyn huoleksi jää, miten Libran eri tasot luokitellaan. Epävarmuuteen vastataan tiukimmillaan vaatimalla kaikkien olemassa olevien sääntelykehikkojen maksimaalista soveltamista.

Lisäksi Libra on altis monille teknisille uhille aina kyberhyökkäyksistä petoksiin, hakkerointiin, koodin puutteisiin, yhteensopivuusongelmiin ja niin edelleen. On mahdotonta tietää, kuinka usein ja miten päivityksiä tehdään, mihin ja kuinka data tallennetaan sekä miten ja missä ongelmatilanteet ratkaistaan. Lisäksi monissa Libran kaltaisissa järjestelmissä taustareservin olemassaolo ja koko ovat olleet vaikeasti todennettavissa.

Ylläpitäjät voivat periaatteessa hallita sitä, kuinka suuria talletuksia transaktioihin on tehtävä, tai ainakin he voivat valita, mitä transaktioita suorittavat. Toisaalta he myös säilövät käyttäjien tietoja, sillä heillä on tallessa koko lohkoketju. He voivat tuhota dataa, jotta voivat käsitellä uusia transaktioita, jos maksimi neljä miljardia tallennettua tiliä tulee täyteen.

Sääntelyä voidaan edistää kolmen vaihtoehdon avulla. Ensinnäkin voidaan kehittää vahvasti yhtenäistävä kansainvälinen sääntely Libralle ja vastaaville esimerkiksi yhteisnormistojen, kuten esimerkiksi tietosuoja-asetuksen keinoin. Tällöin muu maailma jää eräänlaiseksi juridiseksi mustaksi laatikoksi, mikä johtaa ongelmiin.

Sääntelyä voidaan edistää kolmen vaihtoehdon avulla.

Toisena vaihtoehtona sääntelymyönteiset hallintojuristit, kuten Philipp Peach, peräänkuuluttavat edellistä nopeampana ja realistisempana vaihtoehtona Libran, kryptoinstrumenttien ja niiden juridisten kysymysten palautusta yhteen kotivaltioon ja sen lainkäyttövaltaan. Kiistat tulkitaan kahden sopimusosapuolen transaktioina, jotta ne voidaan ruotia sopimusoikeuden vuosisataisen perinteen keinoin.

Tällöin globaalin transaktioiden kokonaisuus palautetaan esimerkiksi Libran kohdalla vaikka väkinäisestikin Facebookin kotivaltioon. Kaikkien käyttäjien ja heidän kotivaltioidensa oletetaan hyväksyvän palauttaminen kiistatilanteissa. Tosin järjestely olisi paljolti keinotekoinen, kuten on nähty monikansallisten yritysten kohdalla, joiden oikeudelliset kiistat joko ovat tai eivät ole palautettavissa emoyhtiön kotivaltion lainkäyttövallan piiriin. Esimerkiksi Walmartin ja monikansallisten kaivosyhtiöiden  kohdalla palauttamisella voi olla sekä myönteisiä että kielteisiä seurauksia.

Kolmas vaihtoehto, niin sanottu kyberlibertaarinen unelma, tarjoaisi automatisoitua tai teknologia-avusteista oikeutta. Librassa riitatilanteiden ratkaisut koodattaisiin järjestelmään, älysopimuksiin. Tapahtumien jälkeistä juridista arviointia tai ennakoivaa riskin välttelyä ei tarvittaisi ollenkaan.

Näyttää siltä, että Facebook haluaa laajentaa tiedonkeruunsa koskemaan myös ihmisten ostokäyttäytymistä sekä rahankäyttöä.

Ongelmana on se, kuinka Facebookin markkinaintressit kietoutuvat koko Libra-projektiin ja esimerkiksi sen tytäryhtiön toteuttamaan Calibra-e-lompakkoon. Näyttää siltä, että Facebook haluaa laajentaa tiedonkeruunsa koskemaan myös ihmisten ostokäyttäytymistä sekä rahankäyttöä.

Kaiken kaikkiaan Libra toimisi todennäköisesti parhaiten, jos se toimisi valtioiden valuuttojen eli fiat-valuuttojen rinnalla laskentayksikkönä. Tosin tällöin se oikeastaan olisi vain yksi maksujärjestelmä toisten, jo pidempään olemassa olleiden rinnalla ja joutuisi kamppailemaan markkinoilla. Tässä suhteessa Libra ei ainakaan takaisi nopeita transaktioita: Libra pystyy käsittelemään tällä hetkellä noin 1000 transaktiota sekunnissa, mikä on huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi Visalla tai Mastercardilla.

 

Lopuksi

Facebook ja sen valtava valvonta-  ja hallintakompleksi on jo pitkään yrittänyt yksityisomisteisena toimijana anastaa julkisten toimijoiden roolia.

Näin yksityiset alustat ratkaisevat oikeudellisluonteisia kiistoja eivätkä ole edes nimellisesti puolueettomia toisin kuin julkisen hallinnon tulisi olla. Facebook käyttää valtaa ulossulkemisen uhalla. Seuraukset ovat entistä suuremmat, koska sosiologi Ori Schwarzin sanoin se on ”sosiaalisen pääoman keskuspankki”: se hallitsee jopa globaalisti sosiaalista verkostoitumista ja näkyvyyttä.

Digitalisaatio on kuitenkin antanut todellisen mahdollisuuden uusille markkinatoimijoille haastaa liiketoimintaa etenkin alueilla, jossa aiemmat toimijat ovat olleet tähän asti suunnattomien resurssiensa ja valtansa turvaamia. Digitalisaatio on tässä suhteessa esittänyt haasteen tavalla, johon mikään pankkikriisi, talletuspako tai yhteisvaluuttauudistus ei aiemmin pystynyt.

Facebook ja sen valtava valvonta-  ja hallintakompleksi on jo pitkään yrittänyt yksityisomisteisena toimijana anastaa julkisten toimijoiden roolia.

Teknologinen kehitys suosii niitä, joilla on rahaa. Tämä tietysti jättää useita ulkopuolelle. Esimerkiksi Libran tapauksessa ei ole mitenkään selvää, kuinka pankkipalveluiden ulkopuolella olevat miljardi ihmistä saadaan mukaan tasa-arvoisesti. Monista projekteista kehkeytyy kaunopuheista huolimatta rikkaan lännen sisäisiä projekteja – tai rikkaan lännen kolonialistisia projekteja.

Taloussosiologi Adam Hayesin mukaan Bitcoin pyrki ainakin alussa ratkaisemaan monimutkaisia sosiaalisia ongelmia teknologisesti eikä niinkään ”keksimään rahaa uudelleen” tai keikuttamaan globaalia finanssivaltaa. Monet teknologiahypettäjät ovatkin kompuroineet oletuksissa, että suuret ja vaikeat yhteiskunnalliset ongelmat – kuten köyhyys – ratkeavat joko täysin tai pääasiassa teknologisin uudistuksin.

Libran tapauksessa ei ole mitenkään selvää, kuinka pankkipalveluiden ulkopuolella olevat miljardi ihmistä saadaan mukaan tasa-arvoisesti.

Facebook toivoo tuovansa loputkin maailman ihmisistä osaksi ”finanssijärjestelmää”, mikä on läntisestä näkökulmasta tavallaan kaunis ajatus. Silti se luo maiden välistä ja sisäistä eriarvoisuutta. Toisaalta esimerkiksi globaali ekokriisi osoittaa, että tarvitaan vaihtoehtoja nykyiselle järjestelmälle, mikä vaatisi koko nykyisen lähestymistavan ravistelua uusine käsitteineen, kielineen ja kulttuureineen.

Outi Korhonen on kansainvälisen oikeuden professori Turun yliopistossa ja Institute of Global Law and Policy’n (Harvard) tiedekuntajäsen.

Juho Rantala on filosofian väitöskirjatutkija Liikesivistysrahaston rahoituksella Tampereen yliopistossa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*