Luottamus kansainvälisissä suhteissa

Luottamus kuuluu nykypäivän käsitevarastoon: milloin luotto on kova, milloin taas luottamuspula vaivaa. Luottamuksesta puhutaan yhteiskunnassa, urheilussa ja parisuhteissa. Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Mikael Pentikäinen kirjoitti kokonaisen kirjan luottamuksesta.

Kun luottamus on jatkuvasti esillä arkipuheessa, sen tieteellinen käyttöarvo saattaa unohtua. Luottamuksen pohtimista kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa verottaa myös sen vaikeaselkoisuus.

Kuinka luottamusta mitataan esimerkiksi valtioiden välisessä kanssakäymisessä? Helpompi on puhua vaikkapa vallan tasapainosta ja laskea diplomaattisten vierailujen määrää osoituksena suhteen luonteesta.

Luottamus on kuitenkin keskeinen käsite kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa.

Se on valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden välisten suhteiden edellytys. Monesti luottamuksen olemassaolon ymmärtää vasta, kun se murenee. Siis siinä vaiheessa, kun puhutaan jo epäluottamuksesta.

Yksi esimerkki tästä on Euroopan unionin ja Venäjän välisen suhteen kehitys viimeisen kahden vuoden aikana. Epäluottamuksen merkittävä lisääntyminen on yksi suhteen määräävistä piirteistä.

Toimittamassamme Journal of Trust Research -erikoisnumerossa ”Trust in International Relations” (yhdessä Hiski Haukkalan ja Carina van de Weteringin kanssa) luottamusta kansainvälisissä suhteissa pohditaan kolmesta eri näkökulmasta: sosiaalisena ilmiönä, psykologisena ulottuvuutena ja rationaalisena valintana.

Luottamus sosiaalisena ilmiönä

Teoria luottamuksesta sosiaalisena ilmiönä perustuu ajatukseen jaettujen normien ja arvojen tärkeydestä. Tästä näkökulmasta EU:n ja Venäjän kylmän sodan jälkeinen suhde perustui suurempaan luottamukseen, koska toimijat pyrkivät painottamaan yhteisiä historiallisia, poliittisia ja kulttuurisia tekijöitä.

EU:n näkökulmasta suhde rapautui, koska Venäjä erkaantui yhteisestä arvopohjasta ja loukkasi eurooppalaista alueellisen koskemattomuuden periaatetta. Krimin valtaus osoitti, että Venäjä ei kunnioita Ukrainan alueellista koskemattomuutta tai jaa eurooppalaista arvopohjaa. Venäjä ei enää toiminut oikein (”do what is right”), mikä johti epäluottamukseen toimijoiden välillä.

Samaan tapaan Venäjän näkökulmasta EU loukkasi yhteisiä sääntöjä ja lupauksia, joiden varaan kylmän sodan jälkeinen yhteinen arvopohja oli rakennettu. Epäluottamus länsimaita kohtaan kasvoi. Venäjän presidentin Vladimir Putinin mukaan ”länsimaat ovat valehdelleet meille monta kertaa, tehneet päätöksiä selkämme takana … mutta kaikella on rajansa. Ukrainaan kohdalla länsimaiset kumppanimme ovat ylittäneet rajan … ja toimineet vastuuttomasti ja epäammattimaisesti”.

Luottamus psykologisena ulottuvuutena

Ennakkoluulot, ideologiset uskomukset ja historialliset narratiivit ovat keskeisessä roolissa, kun luottamusta tutkitaan psykologisesta näkökulmasta. Epäluottamus on eräänlainen tunnereaktio, jolla on moraaliset juuret.

Krimin niemimaan liittäminen Venäjään palautti hetkessä historialliset narratiivit ja aiemmat ennakkoluulot molemmin puolin. Sekä EU että Venäjä omaksui hämmästyttävän nopeasti ajatuksen, että vastapuoli oli odotettavasti epäluotettava: olisihan se pitänyt arvata.

Historiallisesti Venäjän epäluulo länsimaita kohtaan juontaa vielä pidemmälle kuin länsimaiden ennakkoluulot Venäjää kohtaan. Silti kylmän sodan jälkeen onnistuttiin rakentamaan luottamuksellista suhdetta ja siirtämään historiallinen painolasti sivuun.

Krimin tapahtumat eivät kuitenkaan synnyttäneet uusia tulkintoja vaan aktivoivat vanhat uskomukset, joihin liittyy jälleen vahva tunneside.

Luottamuksen käsitteleminen psykologisena ulottuvuutena on äskettäinen käänne kansainvälisten suhteiden kirjallisuudessa. Se on kuitenkin jo nyt osoittautunut hyödylliseksi tavaksi pohtia kansainvälisten suhteiden kysymyksiä. Jos ihmisen käyttäytymistä on vaikeaa pohtia ilman psykologista ulottuvuutta, sama pätee kansainvälisiin suhteisiin.

Luottamus rationaalisena valintana

Rationaalisen valinnan teoriassa kiinnitetään huomiota revisionistisiin valtioihin kansainvälisessä järjestelmässä. Valtion revisionistinen politiikka lisää konfliktin todennäköisyyttä, mikä puolestaan kasvattaa toimijoiden välistä epäluottamusta.

Rationaalisen valinnan näkökulmasta Venäjän ja EU:n välistä epäluottamusta voi tarkastella Venäjän revisionistisen ulkopolitiikan kautta. EU:n pyrkimys puolustaa saavutettua alueellista ja globaalia hegemoniaa törmää Venäjän revisionistisiin tavoitteisiin muuttaa alueellista valtatasapainoa.

Tässä yhteydessä luottamus on rationaalisen arviointiprosessin seurausta. Siis sitä, että muiden valtioiden luonnetta ja mahdollisia liikkeitä pyritään ennakoimaan mahdollisimman tarkasti. Revisionistisiksi arvioidut toimijat herättävät epäluottamusta.

Luottamus rationaalisena valintana ei jätä tilaa tunteille ja sosiaalisille normeille. Painopiste on historiallisen painolastin tai yhteisöllisen nykyhetken sijaan tulevaisuuden turvallisuusskenaarioissa.