Tila syntyy suhteissamme toisiimme ja suhteessa valtaan. Eurooppalaisen tilan rajat eivät löydy eteläisimmistä kärjistä tai aluevesirajoilta, vaan pikemminkin säilöönottokeskuksista, joissa siirtolaiset majoittuvat.
Tila ei koskaan ole vain pala maata. Kuviteltu tila (spatial imaginary) on ensisijaisesti maantieteessä käytetty ilmaus, kun tarkastellaan tilaa edustuksellisena diskurssina. Se on myös tietty tapa ajatella tilaa. Tila ei koskaan ole vain ”siinä”, vaan ajatus valtiosta tuotetaan sen historioiden, rajojen ja kuvitellun yhteisön kautta
Käytännössä tämä lähestymistapa pohjautuu Henri Lefebvren tilatulkintaan, jonka mukaan kaikki, mikä vaikuttaa homogeeniselta, omien määritelmiemme mukaan objektiiviselta kokonaisuudelta omassa puhtaimmassa olomuodossaan, onkin yhteiskunnan tuotosta.
Lopulta maan palasesta tekee ”tilan” se, miten sen rajat ja merkitys rakennetaan. Tila ei siis koskaan ole neutraali, vaan se syntyy suhteissamme toisiimme ja suhteessa valtaan.
Eurooppalainen tila
Käsitys eurooppalaisesta tilasta on ryhmittymä saaria, rajoja, kieliä, etnisyyksiä ja tulkintoja kuulumisesta. Toisen maailmansodan jälkeen syntyi käsitys yhteisöstä, jota sitoo yhteen laki: kaupankäynnin lait, joihin kuuluu tuotteiden, pääoman ja ihmisten vapaa liikkuvuus, kansainvälinen oikeus ja ihmisoikeudet.
Eurooppalainen tilallinen mielikuvitus on siten oikeudellinen kertomus, jonka on jatkuvasti näyttäydyttävä Jürgen Habermasin sanoin kohti kosmopoliittista ihannetta kulkevana jälkinationaalisena kollektiivina.
Etienne Balibar kuvaileekin Eurooppaa menneisyyden aavekuvana, jonka alueelliset ja paikalliset sidonnaisuudet ovat hävinneet ja joka on ajautunut ”irralleen itsestään”, osana kuviteltua, mutta entistä kauempana todellisuudesta.
Näin ajatellen eurooppalainen tilallinen mielikuvitus tulee käytäntöön lain kautta. Laki perustuu paikkojen sekä kansojen väliseen erillisyyteen: se edellyttää lohkottua sosiaalista järjestystä, jonka perustana on käsitys siitä, että tietyt kehot voidaan sulkea pois tiloista. Lain historiallinen suhde omaisuuteen osoittaa, että tällainen poissulkeva retoriikka muodostaa lain perustan.
Eurooppa mielletään universaalien arvojen neutraaliksi keskipisteeksi, mutta yhtä aikaa sen täytyy vahvistaa rajojaan ja vetää linjoja, joita ei saa ylittää.
Laki tarjoaa siis kertomuksen, joka oikeuttaa mielivaltaisten raja-alueiden luomisen, jotka toimivat tilallisena sisäänpääsynä. Juuri näihin rajoihin turvataan, kun vahvistetaan ajatusta Euroopasta, joka määritellään horjumattomaksi ja sivistykselle keskeiseksi mutta samalla nykyisenä kriisiaikana suojelua kaipaavaksi.
Eurooppa mielletään valistuksen aikana syntyneiden universaalien arvojen neutraaliksi keskipisteeksi, mutta yhtä aikaa sen täytyy vahvistaa rajojaan ja vetää linjoja, joita ei saa ylittää.
Eurooppalaisen tilallisen mielikuvituksen tuottaminen paljastaa prosessin, jossa tilaa jaetaan osiin poissulkemisen ja mukaan ottamisen kertomusten kautta. Tämä heijastelee Euroopan jatkuvaa suhdetta huonosti peitettyyn kolonialistiseen menneisyyteensä.
Kulttuurinen identiteetti esitetään asiana, jota voimme havainnollistaa vain juuriemme kautta, mikä tilallistaa ajatuksen kuulumisesta tiettyyn aikaan ja paikkaan. Tämä heijastelee sitä, miten ajatus modernista valtiosta syntyi yksittäisestä alueellista tilaa koskevasta kertomuksesta.
Historiallisesti ajatellen ”sivistymättömät” tilat, jotka juridisesti sijaitsevat ”jossain muualla”, murtavat kolonialismin näkökulmasta eurooppalaisen linnoituksen rajoja ja ääriviivoja, kun rajat tulevat kosketuksiin diasporan kanssa.
Jos tila ei koskaan ole pysyvä vaan sitä tuotetaan jatkuvasti kaikkien kehojen sekä kaikkia tiloja määrittelevien vaihtelevien valtasuhteiden toimesta ja kautta, ei Euroopan linnake -projektia voida todella uhata rajojen ulkopuolelta, koska sitä tuotetaan jatkuvasti sisäpuolelta. Lait ovat olemassa, jotta ne voivat tehokkaasti ”sulkea” tietyn järjestelmän, mutta järjestelmä on silti jatkuvassa muutoksen tilassa.
Kun tilaa ajatellaan tällä tavalla maahanmuuttolakien ja ei-tervetulleiden kehojen vangitsemisen yhteydessä, ulkopuolisuuden ja rajojen myytti kyseenalaistuu. Sen sijaan esitetään, että eurooppalainen tilallinen mielikuvitus on aina jo muutenkin repeämässä ja hajaantumassa.
Säilöönotto
Maahanmuuttajien säilöönottoa on alettu eurooppalaisen lainsäädäntöön vedoten pitää entistä enemmän ”poikkeuksellisena” käytäntönä, ja useissa eri direktiiveissä painotetaankin, että sen on oltava viimeinen vaihtoehto. Direktiivi suojelua hakevien henkilöiden vastaanotosta sisältää säilöönoton perusteet, joihin kuuluu henkilöllisyyden varmentaminen ja uhka kansalliselle turvallisuudelle.
Siitä huolimatta säilöönotosta on tullut elimellinen osa jäsenvaltioiden maahanmuuttojärjestelmää. Maahanmuuttajien säilöönotto ei ole pelkästään hallinnollinen muodollisuus eikä palauttamista edeltävä hätäratkaisu. Se kuvastaa ajallista tilaa, joka perustuu uuskolonialistisen maantieteen, aineellisuuden ja olemisen muotojen yhtymäkohtaan.
Tutkimukseni pyrkii vastaamaan tämän aineellisuuden selvittämistarpeeseen ja näin ollen perehtymään Euroopan kuvitellun tilan ja sen rajojen väliseen kanssakäymiseen. Siinä mielessä säilöönottokeskuksia ei tarvitse nähdä hallinnollisina poikkeamina eikä laajemman, tilan hallintaa koskevan strategian työkaluina, vaan tilaa muokkaavana kartoittamismenetelmänä.
Maahanmuuttajien säilöönotto ei ole pelkästään hallinnollinen muodollisuus eikä palauttamista edeltävä hätäratkaisu.
Tutkimalla sitä, miten säilöönottokeskukset edustavat keskitettyä, rajalla poissuljettujen kehojen myytin kasautumista, voimme alkaa tarkastella, miten eurooppalaista tilallista mielikuvitusta tuotetaan näiden monimutkaisten suhteiden kautta – eikä niistä huolimatta.
Eurooppalaisen tilan rajat eivät löydy eteläisimmistä kärjistä tai aluevesirajoilta, vaan pikemminkin näistä vankilamaisista rakennuksista, joissa siirtolaiset majoittuvat kaupunkien laidoilla tai näennäisesti nurkkakuntaisella maaseudulla. Näissä paikoissa eurooppalaista tilallista mielikuvitusta tuotetaan, uusinnetaan ja haastetaan – ja niissä lain kertomukset siitä, miten ihminen asuttaa tilan, osoittautuvat läpinäkyvän riittämättömiksi.
Vankeuteen liittyvään maantieteeseen kohdistuva tutkimus voi olla hyödyllistä, kun halutaan ajatella näiden tilojen yhtenemistä, supistumista ja kanssakäymistä. Uusmateriaaliset teoriat voivat paljastaa aineellisuuden muotoja, jotka hukkuvat turhan usein paikan ja ajan lainopillisen tulkinnan syövereihin.
Paljon mahdollisuuksia on jätetty hyödyntämättä sen pohtimisessa, miten näitä tiloja tehdään ja mitä ne tarjoavat laajemmalle ymmärrykselle eurooppalaisesta tilallisesta mielikuvituksesta. Näiden tilojen kuuluisi olla näkymättömiä, pelkkiä väliaikaisia pysäkkejä ennen tiettyyn tilaan kuulumattomien ihmisten karkottamista.
Ehdotan kuitenkin, että ne esittävät jotain paljon perustavanlaatuisempaa siitä, miten tila itsessään voidaan käsittää tutkimuksessa. Tilaa tuotetaan aina suhteellisena ja dynaamisena, ja se näyttäytyy pysyvän kehikon sijaan jatkuvasti muuttuvien kohtauksien sarjana.
Tilaa asutetaan ja siitä poistutaan paljon monimutkaisemman rihmastojen, alueellisten ja ajallisten epäjatkuvuuksien ja paikallistettujen heterotopioiden kehikon kautta. Kun tila mielletään näin, säilöönottopaikat kertovat, kuinka näennäisesti väliaikaiset maahanmuuttajien säilöönoton tilat havainnollistavat eurooppalaisen tilallisen mielikuvituksen jatkuvaa tuottamista – eivät niinkään sen rajoja.
Emma Patchett työskenteli tutkijatohtorina Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa.
Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.
